Proosakirjoittamiseni kompastuskivet

Olen törmännyt novellikokoelman työstämisessä asioihin, jotka tuntuvat minulle kirjoittajana erityisen vaikeilta, vaikka ne varmasti ovat tekstin sujuvan luettavuuden kannalta välttämättömilä. Kuin joutuisi juomaan inhottavan makuista lääkettä säännöllisesti pysyäkseen terveenä. Ongelmat kohdistuvat erityisesti kahteen osa-alueeseen.

Dialogi

Tämä taitaa ahdistaa suurta osaa kaunokirjallisen tekstin kirjoittajista. Kun sain kerran hyvin, noh, kriittistä palautetta dialogistani, halusin tietysti kehittyä siinä, ja tein muutamia minulle ehdotettuja harjoituksia, joiden tuloksena seuraavaan versioon dialogi parani jo paljon. Kirjoituskurssin ekalla tapaamisella asiasta ei ainakaan erikseen mainittu, mutta en ole vielä käynyt läpi kaikkia yksityiskohtaisia korjaus- ja muutosehdotuksia, jotka ryhmämme kustannustoimittaja kässäriini teki. Kovin ikävältä tuntuu silti rikkoa se kauniisti etenevä proosakappale jollain hölinällä. Siitä huolimatta, että olen nauttinut valtavasti monista dialogivetoisista romaaneista, kuten Marja-Liisan Vartion upea Hänen olivat linnut tai Vladimir Sorokinin hillitön Jono, joka on pelkkää dialogia. Olen saavuttanut kohtuullisia tuloksia upottamalla dialogia muun kerronnan joukkoon ilman erityistä merkitsemistä, ja voi olla että tämä on se tie, jota pyrin hyödyntämään jatkossa.

Erisnimet

Vihaan keksiä nimiä kertomusteni henkilöille tai sijoittaa ne johonkin tiettyyn, olemassa olevaan paikkaan. En liioittele tunneilmaisuani tässä kohtaa yhtään. Tästä on tietysti tullut palautetta, kun novellikokoelmani henkilöt ovat kulkeneet pitkälti nimettä, kuvattuna pelkillä persoonapronomineilla, mikä tuo kerrontaan helposti häiritsevää tautologiaa ja aiheuttaa suoranaisia kielivirheitä, jos ei ole todella tarkkana. Tässä kohtaa se juotavaksi tarkoitettu tervehdyttävä lääke aiheuttaa minussa suorastaan oksennusrefleksin enkä meinaa saada sitä millään alas. Tiedän, että jos ja kun olen tässä vaiheessa jo Vakava Julkaisemiseen Tähtäävä Kirjoittaja (VJTK), minun pitää alkaa tehdä käsikirjoituksestani lukijoille sopiva kirja. Sellainen, että sitä haluaa joku lukea muustakin syystä kuin velvollisuudesta tai uteliaisuudesta minun päänsisäistä maailmaani kohtaan. VJTK:na minun pitää siis kyetä luovuttamaan tekstini hallintaa jo ainakin osittain potentiaalisille lukijoille ja poistaa esteitä ymmärtämisen tieltä, varsinkin kun ne omituisuudet ovat vielä noinkin kömpelöitä. Ensin syytin nimien keksimisen haluttomuudestani yksinkertaisesti laiskuuttani, mutta nyt työstämässäni novellissa olen keksinyt hahmolle nimen, se on korvaani kauniilta kuulostava ja kaunokirjallisesti sointuva, mutta silti minua ärsyttää se henkilöhahmon jalustalle nostaminen, jonka erisnimen antaminen tuntuu tuovan. Taidan olla sisimmässäni enemmän lyyrikko kuin prosaisti, mikä olisi yllättävä muttei mahdoton havainto. Tai sitten en vain pidä henkilöhahmojen rakentamista niin olennaisena kuin tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden esittämistä tai kerronnallisten kokeilujen tekoa. Välillä olen tehnyt samanlaisia ratkaisuja kuin mm. José Saramago romaaneissaan Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä, eli keksinyt hahmoille nimityksiä kuten Saramagon mustalappuinen vanha mies tai lääkärin vaimo. Ei sekään silti jokaisessa kertomuksessa toimi.

Joka tapauksessa tänään jatkan kirjoittamista. Palaan siis nyrpistelemään keskelle lauseita tunkeutuneille, väkivaltaisen suurille kirjaimille.