Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin.
Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista.
Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata.
Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu.
Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen.
Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon.
Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta.
Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta.
Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia.
Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään.
Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani.
Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain.
Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?
"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."
"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."
"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."
