keskiviikko 14. toukokuuta 2025

Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 


Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

maanantai 5. toukokuuta 2025

Jason Stanley – Näin toimii fasismi

Jason Stanley: Näin toimii fasismi (niin & näin 2022, suom. Tapani Kilpeläinen)


Tietokirja fasismin toimintatavoista on alun perin julkaistu englanniksi Trumpin ensimmäisen kauden puolivälissä. Yhdysvaltalainen professori Jason Stanley on ryhmitellyt aiheensa kymmeneen alaotsikkoon: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra, arbeit macht frei. 

Tarkkanäköisimmältä kirjassa tuntuu kohta, jossa Stanley perustelee, miksi fasistien näkemyksiä ei voi yhteiskunnassa kuulla samanarvoisina muiden poliittisten ajatusten kanssa. ”Ajatusten markkinapaikan metaforan tapauksessa utopistinen oletus on, että keskustelu toimii perustelujen vaihtona, jossa yksi osapuoli esittää perustelunsa, joihin vastustaja sitten vastaa, kunnes totuus tulee lopulta esiin. Keskustelua ei kuitenkaan käytetä vain informaation välittämiseen. Keskustelua käytetään myös sulkemaan näkökulmia pois, herättämään pelkoja ja lisäämään ennakkoluuloja.” Ja myöhemmin: ”Erimielisyys edellyttää jaettua joukkoa maailmaa koskevia oletuksia. Jopa kaksintaistelu edellyttää yksimielisyyttä säännöistä.” 

Fasistien kanssa yksimielisyyttä säännöistä ei ole, eikä sitä koskaan tule. 

Olisin toivonut kirjaan vielä enemmän esimerkkejä konkreettisista fasististen hallintojen toimista, päätöksistä ja niiden vaikutuksista, koska niitä (sinänsä valitettavasti) olisi ammennettavaksi melkoinen määrä historiasta nykypäivään. Välillä kirjoittajaminä jää pohdiskelemaan asioita pyörittelevällä tavalla. Kirja on filosofin kirjoittama, joten ajatusten kanssa askartelu tietysti jossain määrin kuuluu asiaan. Jotkin argumentit olisi silti mielestäni ollut tärkeää vahvistaa ja tarkentaa juuri yksityiskohdilla. 

Monet Stanleyn esittelemistä historian esimerkeistä toteutuvat tämän hetken Yhdysvalloissa – ja niitä on jo aiemmin viety pitkälle esimerkiksi Venäjällä. Kirja auttaa tunnistamaan monia fasistisia kehityskulkuja alaotsikoissa lueteltujen teemojensa puitteissa. Fasistiset valtion ”isät” ovat löytämässä toisensa painajaismaisella tavalla, ja demokraattista Eurooppaa kohti edennyt Ukraina jää sinne jonnekin alle puristuksiin. Siksi nyt on tärkeää pitää eurooppalaisen demokratian arvoja pinnalla, puhua niistä, määritellä niiden sisältöä ja rajoja. Stanley tuo esiin turhauttavan kuvion: demokratia sisältää halkeaman, josta fasisti voi heikolla hetkellä päästä valtaan. Siksi demokratian säilymistä pitää tukea aktiivisella toiminnalla. Uhkia on myös Suomessa

Kirjan kielenkäyttö on paikoin aika koukeroista. Joskus ajattelun tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat edellyttää hankalan tuntuista kieltä, mutta se ei mielestäni tällä kertaa sovi perusteluksi. Välillä koukerot olisi ollut mahdollista suoristaa. Suomennoksella on oma roolinsa: ”Fasistisessa politiikassa myytit patriarkaalisesta menneisyydestä, jota kaikkialle leviävät liberaalit ihanteet ja kaikki niiden mukana tuleva uhkaa, luovat paniikin tunnun hierarkkisen statuksen menettämisestä sekä miehille ja hallitsevan ryhmän kyvylle suojella puhtauttaan ja asemaansa vierailta vaikutteilta.” Virke vaikuttaa asiasisällöltään pätevältä, mutta mitä sen lopussa oikein tapahtuu? Näyttää, että virkkeen jalat alkavat lipsua kuin jäällä kävellessä, eikä lipsumista saa pysäytettyä ennen persuksilleen pyllähtämistä. 

Yleisesti ottaen Stanleyn teos sysää ajatuksiani liikkeelle. Suunnitelmissani on lukea lisää aihepiiriin kytkeytyviä kirjoja kuluvan vuoden aikana.