Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin

Kimmo Ohtonen – Karhu: voimaeläin (Docendo 2016)

"Siinä se nyt oli, niin lähellä minua, että haistoin sen märän turkin ummehtuneen hajun. Se tallusteli laiskasti suuren männyn luo ja istahti sen juurelle. Se näytti olevan täysin rentoutunut, uppoutunut omiin ajatuksiinsa. 

En kyennyt miettimään pelkoani, koska olin niin haltioissani tämän luonnonvoiman läsnäolosta. Päätin antaa sille nimeksi John Goodman, yhden sen aikaisen sankarinäyttelijäni mukaan."

Toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja Kimmo Ohtosen tietokirja Karhu: voimaeläin on teos, jonka Ohtonen halusi kirjoittaa jo lapsesta asti. Visuaalisesti voimakas teos on malliesimerkki nykyisin suositusta narratiivisen tietokirjallisuuden tyylilajista: kirjassa kulkee mukana karhujen elämän kuvauksen lisäksi Ohtosen henkilökohtainen tarina lapsuudesta nykypäivään. Kerronta on hyvin elävää ja tarkassa kuvauksessaan ajoittain kaunokirjallistakin.

Kirja alkaa tunnelmaltaan käsinkosketeltavan lähelle tulevalla kohtauksella, jossa kirjailija kuvaa pakoaan metsään ja kohtaamistaan karhun kanssa 9-vuotiaana. Myöhemmin hän pyrkii pois tuosta lapsuuden ympäristöstä, mökiltä, metsistä ja Suomestakin. Opiskelut veivät Englantiin, ja kotimaassa oli vain ikäviä, käsittelemättömiä asioita. Suhde vanhempiin oli hankala, sillä isä oli väkivaltainen ja äiti siihen alistuva. Suuri käänne tapahtuu, kun äiti sairastuu syöpään, ja vuosien mittainen taistelu sairautta vastaan päättyy kuolemaan. Suuren surun myötä metsä alkaa kutsua takaisin, ja kirjailija päätyy palaamaan Suomeen, tarkoitus on olla vain tietty aika ja palata, mutta paluuta ei tulekaan. Löytyy unelmien työ, jossa pääsee tekemään juttuja luonnosta ja eläimistä, tutkimaan niitä ja selvittämään, miten ihminen niitä julmasti myös uhkaa.

Tietysti kirjassa pääsevät näkyville myös itse karhut. Niiden elämää ja sen kiertokulkua luonnossa seurataan sekä tekstinä että upein valokuvin. On hurjistunutta uroskarhua pakenevia, korkealle puihin kiivenneitä naaraita ja niiden pentuja. On myös rauhallisen oloisesti tallustelevia, turkkiaan kuivaksi ravistelevia ja puuta vasten kahdelle jalalle nousseita karhuja. Kerran karhunpentu käy turhankin lähellä työntäen kuononsa kuvauskopin aukosta sisään. Jonkin verran kuvissa esiintyvät myös sudet ja ahmat. Suomen luonto näyttytyy ylväänä ja kauniina.

Myös salametsästys on Kimmo Ohtoselle tunteita herättävä aihe. Itärajan läheisyydessä sijaitsevilla paikkakunnilla tapahtuu Ohtosen mukaan julmin tavoin metsiemme suurpetojen saalistusta pois ihmisen tieltä, tai ihan vain kunnian keräämiseksi. Tätä tuetaan ympäröivän yhteisön hiljaisuudella, joka on saatu aikaan monesti myös pelon ilmapiirillä ja suoranaisella uhkailulla. Kunniakkuus on kuitenkin kaukana, kun nykyteknologian välinein, järein asein, suurella joukolla ja koiralaumalla hyökätään eläinyksilöiden kimppuun jopa näiden hoivatessa pentujaan talvipesän suojissa. Ohtonen toteaa myös, että monet hänen tapaamistaan metsästäjistä ovat kuitenkin luontoa kunnioittavia ja verottavat riistakantoja vain kestävällä tavalla, eivätkä sisimmässään hyväksy luvatonta toimintaa. Sosiaaliset paineet estävät kuitenkin laajamittaisen salametsästykseen puuttumisen. Poliisienkin mahdollisuudet juttujen tutkimiseen ovat varsin vähäiset.

"Tässä muuttuvassa ja epävarmassa maailmassa, jossa valta on etelässä tai EU:ssa ja elämä kaupungeissa, he vielä voivat aseet kädessään osoittaa luomakunnan herruuttaan. Luonto on se viimeinen pala maailmaa, jonka suhteen heillä vielä on päätösvaltaa. Luontoon he voivat purkaa kaiken käsittelemättömän katkeruuden ja vihan, joka syö ihmistä sisältä."

Karhu: voimaeläin on elämyksellinen tietoteos, joka on saanut paljon tunnustusta: Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus, sen lukijaäänestyksen voitto, ehdokkuus vuoden luontokirjaksi... Teos vertautuu teemoiltaan ja konseptiltaan esimerkiksi englantilaisen Helen Macdonaldin upeaan, tämän vuoden keväällä suomeksi julkaistuun H niin kuin haukka -kirjaan. Kirjassa henkilökohtainen yhdistyy hienosti yleiseen ja lukija saa kuitenkin myös tarkkaa tietoa karhuista ja niiden elintavoista. Lukeminen lisää ymmärrystä siitä, mitä liikkuu tuon suuren ja vahvan eläimen päässä, mikä sitä ohjaa ja miten se suhtautuu kohtaamiinsa asioihin.

Muualla blogeissa: Kaisa Reetta, Ota lukuun, Kirjaveräjä

Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen – Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

"Joku oli taas lähtenyt uimaan aallonmurtajan päästä. Anna katseli, miten uimari lähestyi kiveä ja, aivan lähellä sitä jo, kääntyi takaisin. Kaikki sinne pyrkivät, hän ajatteli. Ei sinne kukaan pääse. Ja kiven merkitys, tavallisen kiven, joka laakeana kohosi aaltojen yläpuolelle, tuntui laajenevan sen myötä, mitä useampi uimari sen luo yritti, onnistumatta."

On tuokiokuva, jossa nainen pohtii tärkeää ihmissuhdettaan ja hänen ajatustensa perukoilla on jotakin, mitä hän ei pysty, uskalla tai halua kohdata. Yhtäkkiä naisen huomio tarkentuu johonkin yksityiskohtaan: se voi olla jotakin luonnossa tapahtuvaa, kuten eläin, kasvi tai sääilmiö, tai sitten se on joku ohikulkeva ihminen. Joskus se voi olla jokin ääneen sanottu lause tai pelkkä sana. Tuon tarkasti kuvaillun yksityiskohdan kautta keriytyy pikku hiljaa auki se, mitä mielen perukoilla on. Tulee esille konflikti, jota tuo hieman surumielinen, ehkä jotakin kaipaava, jostakin sivuun joutunut nainen käy läpi. Elämä jatkuu kuitenkin myös oivalluksen jälkeen. Maailma ei järise. Mutta ehkä jokin tärkeä päätös saa lopullisen sysäyksensä.

Raija Siekkisen (1953–2004) novelleissa, varsinkin kokoelmassa Kuinka rakkaus syntyy, toistuu tuo esittelemäni tuokiokuva monena eri variaationa. Silti sen kuvan haluaa lukea uudestaan kerta toisensa jälkeen ja lukemisesta nauttii aina. Tulee sellainen olo, että juuri näin se menee, elämä. Joskus tosin käy sääliksi murheellisia kulkijoita, joita on Siekkisen novelleissa paljon, mutta monesti myös samaistun. Olen tosin pohjavireeltäni varsin melankolinen, joten ehkä siksi koen Siekkisen kirjojen maailman niin todenmukaisena ilman, että sen synkkyyttä olisi mielestäni tarve mitenkään korostaa tai alleviivata. Lisäksi olen perehtynyt paljon Raija Siekkisen henkilöhistoriaan ja lukenut useita muiden kirjoituksia hänestä. (EDIT: Huomasin bloggauksen julkaisun jälkeen, että Raija Siekkisestä on tänä vuonna julkaistu vapaasti luettavissa oleva Kansallisbiografian artikkeli.) Olen kokenut Siekkisen hyvin kiinnostavaksi ja omalla tavallaan mystiseksi. Tapaturmainen kuolema tulipalossa katkaisi traagisesti myös hienon kirjailijanuran.

"Tein kaikenlaista. Uskoin aikaan. Ajattelin, että se pysähtymättä kuljettaa minua kauemmas siitä, mistä tahdoin päästä etäälle, spiraalimaisesti, välillä läheten, ja koko ajan loitoten. Ja sitten jokin kuollut kukka, tai siivotessa löytyvä menneen vuoden kärpänen pudotti minut hetkessä takaisin, läpi sen koko pitkän matkan."

Kokoelman aloittavassa Kesän viimeinen päivä -novellissa on nainen, joka tulee kosituksi uimarannalla ja alkaa ensimmäiseksi ajatella lähinnä päivien ja vuodenaikojen kulkua. Mahdollinen tuleva avioliitto vertautuu kiveen, jolle uimarit toinen toisensa jälkeen yrittävät, mutta harva sen luokse pääsee. Toisaalta jos ei yritä, ei anna itselleen edes mahdollisuutta päästä. Luonnollinen kuolema -novellissa on nainen, kirjailija, joka on matkalla esiintymiseen ja taksissa kuljettaja alkaa avautua hänelle pala palalta yksinäisyydestään aviomiehen kuoleman jälkeen. Lopputilanne on kiusallinen, hankala ja surullinen, mutta kirjailija alkaa tutkiskella uudella tavalla sanojaan ja mitä on niiden takana, joten ehkä tuo kokemus oli myös tärkeä, jotain opettava.

"- Minä en ole vielä tottunut ajamaan tätä autoa, nainen sanoi.

Puhekin oli hidasta. Hän vilkaisi naista, nyt tarkemmin kuin lentokentällä kätellessä. Nainen keski-iässään, kasvot kuin turvoksissa. Silmissä himmeä jähmeys. Rauhoittavia lääkkeitä? hän ajatteli, kun naisen katse vaivoin tarkentui häneen, ja sitten taas tiehen.

- Minun mieheni tätä aina ajoi, nainen sanoi, ja sanoihin ja hitaaseen vauhtiin ja kiireeseen, josta toinen ei tuntunut välittävän, sisältyi vihje tarinasta, joka piti ehtiä kertoa."

Kokoelman niminovellissa nainen hyräilee kyseisen lausahduksen sisältävää iskelmäkappaleen pätkää, vaikka hänen elämässään olennaisinta on tällä hetkellä se, mihin rakkaus on kuollut, eikä tuon väistämättömyyden kohtaaminen ole helppoa. Kuu-novellissa kuvataan niin vanhenevan isän harhaisen ja sairastuneen mielen tuottamia valhekuvia kuin päähenkilön suhdetta mieheen, "josta hän tiesi yhä vähemmän, mitä kauemmin oli yhdessä puhuttu". Kerronta alkaa tuntua välillä absurdilta: ei ole varmuutta, mikä on harhaa ja mikä totta. Ote on välillä hyvin filosofinenkin.

"Hän potkaisi kenkänsä kärjellä pienen kiven veteen, kuuli kuinka se hetken kuluttua lävisti veden pinnan, näki renkaat, jotka mustina lähtivät etääntymään putoamiskohdasta, ja miten ne loivenivat edetessään, ja miten kohta oli taas tyyntä silläkin kohden. Kuvitelma hukkumisesta, hän ajatteli, on lempeä ja kaunis: hiljaisuus, veden raukeat liikkeet, joita ruumis, aina vähän jäljessä, myötäilee. Todellisuus, hän ajatteli, olisi toinen; kuten aina."

Kuinka rakkaus syntyy on ollut täydellistä kirjallisuutta viime aikojen tilanteessani, jossa lukeminen on tökkinyt mielen kohistessa kaikkea, mikä estää tarvittavaa keskittymistä. Teoksen novellit vaativat lukijan mukaansa, mutta lempeään sävyyn. Olen lukenut ennen tätä teosta Siekkisen kirjoista Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut. Nyt lukemani, vuoden 1991 Finlandia-ehdokkaisiinkin kuulunut teos on mielestäni ollut näistä se kaikkein vaikuttavin.

Totesin vastikään toisaalla, että Raija Siekkisen novellit ovat yksityiskohtien taidetta. Tunteet on niissä ilmaistu minimalistisesti, mutta silti niin latautuneesti, tuokiokuvia esittävin lausein, jotka seuraavat toinen toistaan ketjuna edeten välähdyksittäin aivan kuten ajatukset. En ole vielä löytänyt suomalaista nykykirjailijaa, joka kirjoittaisi läheskään samantapaista novellitaidetta ihmisen elämän sinänsä tavanomaisista, mutta aina niin merkittävän tuntuisista kokemuksista. Toisaalta en tiedä tarvitsenko edes, niin kauan kuin Raija Siekkisen teoksia on vielä lukematta. Kauhistuttaa hieman se tulevaisuuden päivä, kun uusia luettavia häneltä ei enää ole, sillä lisää niitä ei tule.

Tämäkin teos liittyy mukaan Ompun novellihaasteeseen ja se sisälsi 10 novellia, eli minulla on nyt haasteeseen luettuja novelleja yhteensä 22. 

Alejo Carpentier - Eroica

Alejo Carpentier – Eroica (Aviador 2016), alkuteos El acoso (1956). Suomeksi kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä.

"Soittimet takovat sisuksiani juuri kun oloni on ehtinyt hieman kohentua: yksi takoo patarumpua aivan kuin hakkaisi joka lyönnillä rinnuksiani, soittajat ylempänä lavalla suuntaavat mustista aukoista kantautuvan pauhun suoraan minua kohti, viulunsoittajat näyttävät sahaavan soittimiensa kieliä niin että se repii ja raastaa hermojani – –"

En enää muista, mistä tämän kirjan panin merkille alun perin. Saattoi olla ihan päivätyön parissa uutuuskirjojen tietoja läpikäydessä. Alejo Carpentier (1904–1980) oli kuubalainen kirjailija ja häntä pidetään yhtenä maagisen realismin pioneerina. Maagiseksi realismiksi tämä teos oli kirjastoasiasanoituksessa myös laitettu, mutta pakko todeta, että minä en sitä magiikkaa nyt löytänyt – kyllä kaikki kerrottu vaikutti aivan realismin rajojen sisällä pysyvän. Joka tapauksessa innostuin, koska kuubalainen kulttiklassikko kuulosti epätavallisuudessaan kiehtovalta ja teoksen rakenteen kerrottiin olevan sommiteltu sonaatin tavoin. Sinä aikana kun romaani oli minulla kirjastosta lainassa, Kuubasta sattui tulemaan vielä erityisen ajankohtainenkin.

Eroica on siis teoksen suomenkielisen painoksen otsikon lisäksi Beethovenin sinfonia, jota päähenkilö kirjan alussa saapuu kuulemaan, vaikka onkin kovin poissa tolaltaan. Hän on takaa-ajettu ja sitä hänestä käytetään kirjassa myöhemmin myös nimityksenä. Romaanin ensimmäisessä osassa hän istuu kuuntelemassa musiikin pauhua niin hermostuneena, että on suunnilleen seota. Jotakin traumaattista on selvästi taustalla, ja paljastuu että niin todella on. Mies kuuluu ryhmittymään, joka on mm. toteuttanut brutaaleja teloituksia. Tällaisen vastapainoksi on ryypättävä rankasti ja haettava lohtua itsetietoiselta ja turhia kumartelemattomalta maksulliselta naiselta, joka ei hahmona ole mikään reppana, mikä on ihan piristävää. Miehen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin käydään läpi; tarina tavallaan avataan kirjan toisessa osassa takaumana, jossa henkilöiden nykytilaan johtaneet kokemukset selviävät. Elämä Kuubassa tapahtuma-aikaan 1930–1940-luvuilla vaikuttaa vaaralliselta ja rankalta, yhteiskunta on kaoottisessa tilassa (ja tämän historiallista taustaa selvennetään vielä lopussa kirjailijan jälkisanoissa). Seksuaalisuus näyttäytyy teoksen kirjoitusajankohtaan nähden varsin mutkattomana ihmisessä vaikuttavana voimana, eikä esim. itsensä myymistä moralisoida. Ruumiillisuuden vastapainoksi myös uskonnollisilla kokemuksilla on näkyvä osa.

Tarinasta ja henkilöistä oli jotenkin haastavaa saada tarttumapintaa, mikä saattoi johtua omasta viime päivien keskittymiskyvyttömyydestäni ja siitä seuranneesta lukujumista. Luin useampaa teosta vuorotellen ja tätäkin lyhyttä, noin 150-sivuista kirjaa pätkissä useana päivänä. Unohdin aina noissa väleissä, mistä oli aiemmin ollut kyse. Teoksen kieli on vahvaa ja rikastakin, parhaimmillaan päästään oikein nautittavaan proosaan.

"Kun hän samana iltapäivänä oli menossa Tärkeän Henkilön kotiin – samaan taloon josta oli nyt enää pari seinää pystyssä – hän ehti nipin napin suojautua pylvään taakse, kun häntä kohti suunnattiin luotisuihku mustasta autosta, jonka rekisterikilven peitti serpentiinien pehko: elettiinhän karnevaalin aikaa."

On hienoa, että vanhoja kulttiteoksia suomennetaan myös maista joista ei usein ilmesty meillä käännettyä kirjallisuutta, siitä pisteet kustantajalle. Kääntäjänäkin on ansioitunut, viime vuonna valtionpalkinnon saanut Jyrki Lappi-Seppälä, joten jälki on varmasti tasoltaan luotettavaa. Lukukokemuksena kirja jäi kuitenkin minulle vähän välipalaksi.

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari – Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016), alkuteos קיצור תולדות האנושות‎‎ (2011). Suomeksi kääntänyt Jaana Iso-Markku englanninkielisestä käännöksestä Sapiens: a brief history of humankind.

"Historian kulkua ovat muovanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta. Tämä kirja kertoo siitä, miten nämä kolme vallankumousta ovat vaikuttaneet ihmisiin ja niiden eliökumppaneihin."

Israelilainen historian professori Yuval Noah Harari ei päättänyt aloittaa kirjaprojektiaan ihan helpoimmalla tai tiiviimmällä mahdollisella rajauksella. Hän päätti kertoa tarinan ihmislajin eli homo sapiensin (tai kuten kirjassa tuttavallisesti on lyhennetty, sapiensin) historiasta. Jotain hänen on ollut pakko rajata poiskin, sillä tuloksena on 460-sivuinen, joskin isoon kokoon painettu, Sapiens-tietokirja. Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia: Ihmislajista tuli maailman valtias, koska uskomme asioihin jotka eivät ole totta, sanoo tutkija Yuval Harari (HS 18.3.2016), Homo Sapiensin aika käy vähiin (Yle 15.4.2016), Maanviljely oli ihmiskunnan pahin virhe, historioitsija väittää – oli pakko kysyä, onko hän tosissaan (HS 28.8.2016). 

Kirjallisuuden ystäviä erityisesti ilahduttanee ajatus siitä, että juuri tarinoiden kertomisen taito tekee ihmisestä ihmisen ja on nostanut meidät lajina voittoisaksi. Hararin esittämät tieteelliset näkemykset eivät ehkä ole mieleen kovin konservatiivisille tahoille: hän pitää esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta ja sen toteutumista varsin muokkautuvana asiana, jonka kanssa on tehty erilaisia kokeiluja koko ihmisen historian ajan. Tällöin esimerkiksi puhe tiettyjen seksitapojen "luonnottomuudesta" voidaan lopettaa jo alkuunsa. Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten "markkinatalous", "ihmisoikeudet" tai "valtio". Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa.

Sapiens raivasi niin muut ihmislajit tieltään kuin metsää pelloiksi. Neandertalilaisten kohtalosta on kaksikin teoriaa: joko sapiensit ja he yhtyivät toinen toistensa kanssa tuottaen jälkeläisiä joissa oli molempien piirteitä, tai sitten sapiensit syrjäyttivät ja tappoivat sukupuuttoon neandertalinihmiset. Ensimmäisen teorian pitäessä paikkansa ihmiset eri puolella maapalloa olisivat jossakin määrin geneettisesti eroavaisia. Ristiriita ei ole yhdentekevä, vaan sen ratkaisu voi olla poliittisestikin arkaluontoinen.

Vahvasti keskustelua herättänyt aihe on myös Hararin näkemys siitä, että metsästäjä-keräilijän siirtyessä maanviljelyyn sen elämä muuttui vuosituhansien ajaksi suoranaiseksi piinaksi. Oli rankkaa työtä, epävarmuutta ja sairaudet jylläsivät. Yhteiskunta järjestäytyi, mikä oli edellytyksenä nykyisenkaltaiselle ihmiselämälle. Että siinäpä istut mukavalla sohvallasi tietokoneen, älypuhelimen ja television vilkkuessa täyttävän aterian jälkeen turvallisessa kerrostaloasunnossa, kaikki se on revitty vuosituhansien ajan eläneiden ja kuolleiden, riutuneiden sapiensien kärsineestä selkänahasta. Mutta menepä vain rauhassa siitä nyt nukkumaan erikoisvalmisteiselle, kehon mukaan muotoutuvalle patjallesi ja tyynyllesi. Maailmaamme kattavasti tutkailevat tietokirjat ne sitten osaavatkin syyllistää nykysapiensia.

Kirja alkaa siis vähäpätöisestä eläimestä, joka kokee kognitiivisen vallankumouksen. Neljännessä osassa on tultu tieteellisen vallankumouksen myötä nykypäivään, ja sen toiseksi viimeisessä luvussa kerrotaan onnellisuuden tutkimuksesta päätyen pohtimaan sitä filosofisesti ja varsin kaunokirjallisestikin.

"Oliko edesmennyt Neil Armstrong, jonka jalanjälki on yhä paikallaan tuulettomassa Kuussa, onnellisempi kuin se nimetön metsästäjä-keräilijä, joka 30 000 vuotta sitten jätti kädenjälkensä Chauvet'n luolan seinälle?"

"Ehkäpä onni siten onkin sitä, että sovittaa omat elämän tarkoitusta koskevat harhaluulonsa yhteen vallitsevien kollektiivisten harhakäsitysten kanssa. Niin kauan kuin ihmisen oma kertomus on linjassa ympärillä olevien ihmisten kertomusten kanssa, hän pystyy vakuuttamaan itsensä siitä, että hänen elämänsä on merkityksellistä, ja löytämään onnen tästä vakaumuksesta."

Luin aiemmin tänä vuonna Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto -tietokirjan, jonka jatkumoksi Sapiens sopii saumattomasti. Myös Harari nostaa kirjassaan esiin ihmisen katastrofaalisen vaikutuksen maapallon ekosysteemiin ja eläinlajeihin.

Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa. Usein uusien asioiden alkuperäiset keksijät eivät ole saaneet keksinnöstään kunniaa, koska he ovat olleet liian edellä aikaansa. Kunnia on sitten mennyt myöhemmin jollekin, josta on tullut maineikas ja juhlittu. Maailman epäreiluus on fakta, joka tulee kirjassa monesti näkyviin.

Harari päättää kirjansa ihmisen tulevaisuuden pohtimiseen, ja monet ennustukset ovat pelottavia, vaikka eivät välttämättä olekaan toteutumiskelpoisia. Tämän Harari toteaa itsekin – tarkoitus on vain saada mielikuvitus lentoon siitä, mikä voisi periaatteessa olla mahdollista. Ihmislaji saattaa tuhota itsensä muillakin tavoin kuin ympäristökatastrofilla. Ensi vuonna on tulossa suomeksi Hararin toinen kirja, jossa hän kokoaa tulevaisuuden ennustuksia. Se menee ehdottomasti ostoslistalle. Harkitsin alun perin sen lukemista englanniksikin, mutta ehkä maltan odottaa.

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)

"Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa."

Mitä sanoa tästä kirjasta ja lukukokemuksestani, on puolestaan minun ongelmani. Pitäisi sanoa jotakin uutta ja omaa tästä kaikkien kirjallisuutta seuraavien huulilla viime päivinä olleesta teoksesta. Totean, että se onnistuu vain riisumalla asiantuntijakriitikon rooli täysin syrjään ja alkamalla kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, sillä sellainen liittyi lukemiseeni tällä kertaa niin paljon.

Aloitan ihan alusta. Kun kuulin ensi kertaa Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, se ei kiinnostanut tarpeeksi päätyäkseen lukulistalleni (ihan ensin taisin luulla teosta tietokirjaksi). Kuvaus kirjasta herätti lähinnä mielikuvan jostain kaupungilla haahuilusta ja rakennusten töllistelystä, ylitsevuotavasta miljöökuvauksesta. Ei ns. napannut. Myöhemmin kuului lukijoilta paljon kehuja ja kaunis kielikin mainittiin, mutta kaunista kieltä nyt voi jonkun mielestä olla yhdentekevästi jaarittelevassa lukuromaanissakin. Jäi hyllyyn. Sitten vuosi eteni ja kevään kirjoista puhuminen väheni, odotettiin syksyn kirjasatoa, joka muodustui tänä vuonna huikeaksi. Lopulta julkistettiin Suomen näkyvimmän kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat, ja viime torstaina valittiin palkinnonsaajat. Kaunokirjallisuuden palkinnon sai tämä teos. Välissä omakin elämäntilanteeni oli muuttunut.

Sain kirjan luettavakseni ja aloitin sunnuntai-iltana. Seuraavana päivänä ostin kumppanini kanssa asunnon kaupungista, jonka uudelleenrakennuskomitea valitsi arkkitehdikseen saksalaisen Carl Johan Ludvig Engelin vuonna 1816. Siitä vuodesta ja Engelin saapumisesta Helsinkiin alkaa tämä kirja. Kun omat asuntokauppamme oli hoidettu aamupäivällä, kävelin keskustassa, katselin ympärilleni, menin kahville ja lukemaan tätä kirjaa, sulattelin asioita ja muutoksia. Ei olisi voinut olla täydellisempää ajankohtaa lukemiselle. Omat tuntemukseni tähän tuuliseen kaupunkiin siirtymisestä ovat kuitenkin huomattavasti lämpimämmät kuin kirjassa päiväkirjaa pitävällä Engelillä.

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto."

Edellä on yksi kirjan hienoimpia kohtia, ja voin tässä vaiheessa julistaa henkilökohtaisen lause-Finlandiani saajan: ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Suorastaan hyrisen tyytyväisyyttäni. Kirjan kieli on kauttaaltaan kuin runoa, ja siitä Viikilän mukaan juuri oli kyse – hän halusi salakuljettaa runoutta Suomen luetuimpaan kirjallisuudenlajiin. Nyt todennäköisesti tuhannet, jotka eivät muuten juuri runoutta lue, tulevat Viikilän romaanin myötä sen pariin päätymään. Aivan äärimmäisen hienoa. Vaikka runouden keinoja käytetään, kerronta on kuitenkin myös selvästi eteenpäin kulkevaa. Engelin kuvitteelliset päiväkirjamerkinnät etenevät tietenkin kronologisesti, ja hänen elämänsä varrelle osuu erilaisia työtehtäviä ja tapahtumia, jotka erityisesti hänen perhettään koskien ovat hyvin traagisia. Kuusivuotiseksi suunniteltu Helsinki-komennus venyy ja venyy. Engel on selvästi ulkopuolisessa roolissa, tarkkailijana, mikä tietysti kirjan ideaa ajatellen on välttämätöntä. Jotkut olivat kokeneet uskottavuusongelmia kerronnan kanssa, mutta itse pystyin onneksi uppoutumaan ja keskittymään lukunautintoon. Viikilä kiteyttää usein asioita kirjassa hyvin aforistisesti, ja monella sivulla, erityisesti alkupuoliskolla, tulee vaan ihasteltua kerta toisensa jälkeen sanomisen hienoutta, kirjoituksen voimaa. Näin romaanin Engel kuvaa asioihin pidättyvästi suhtautuvaa luonnettaan:

"Tunnistan kyllä nämä intohimot, mutta ajatusteni ja ihmisten maailman välillä on aina ollut laakea tori, jota on vaikea ylittää paljastumatta tai menettämättä tunteen voimaa; vain harkitut ajatukset jaksavat sen yli muuttumatta."

Näin jälkikäteen väitän, että olisin valinnut tämän kirjan myös omaan veikkaukseeni kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituista, jos olisin ollut alkuvuodesta viisaampi ja tarttunut tähän jo silloin. Toisaalta kirja osui niin hyvin kohdalleen nyt kun sen lopulta luin, ja sen aikaansaama elämys nousi itsessään arvokkaaksi. Jos Hannele Mikaela Taivassalon In transit oli minulle se tämän vuoden täydellinen matkalla olemisen kirja, on Akvarelleja Engelin kaupungista puolestaan täydellinen uuteen asettumisen kirja. Hienoja kirjoja, hienoja kokemuksia. 

Jan Forsström - Eurooppalaisia rakastajia

Jan Forsström – Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

"Sain polttaa yrttipiippua ja koin ensimmäistä kertaa, miten valuin ruumiistani ulos. Olin kevyt kuin tuulenhenkäys, ja surkea kapea naisenvartaloni, jota olin aina niin inhonnut, retkotti maassa vähälihaisena ihosäkkinä. Chyong-Chaj tanssi sen ympärillä, paisui taas ja antoi siemenensä sen päälle. Minä katselin kuin kuusen latvasta."

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jan Forsströmin kirjallinen esikoisteos Eurooppalaisia rakastajia on, erään teoksen novellin tyyliä mukaillakseni, erittäin ns. "valmis paketti". Forsström kokeilee novelleissa eri kirjoitustyylejä, kuten mielestäni kiinnostavassa novellikokoelmassa pitääkin tehdä. Ilahduttavaa on, miten vakaasti Forsström kaikki eri tyylilajinsa ottaa haltuun. Esimerkiksi juuri viittaamassani "Se oikea"-novellissa lyhenteiden ja lainausmerkkien jatkuva käyttö tuo hillittömällä tavalla näkyviin minäkertojan erittäin omalaatuisen persoonan, eikä lukija voi olla nauramatta ajoittain traagisillekin asioille.

"Ensin menen johonkin "aloittelupaikkaan", esim. miellyttävään irlantilaisen pubiin, jossa on suuri ja hyvätasoinen olutvalikoima. Tämä varmasti vaikuttaa siihen, että asiakaskuntakin on ns. tasokasta. Itse juon taloudellisista syistä yleensä pienen kotimaisen oluen. Pubeissa on baaritiski, mikä on tärkeää, koska suomalaiset miehet ovat varsin huonoja "iskemään" ja puhuttelevat helpommin baaritiskillä nojaavaa kuin pöydässä istuvaa naista."

Forsströmin novellikokoelman tarinoissa kohdataan siis rakkautta, ihmissuhdetta ja seksiä etsiviä ihmisiä. Näkökulma on otsikon mukaisesti eurooppalainen ja kertomukset vahvasti nykypäivään sijoittuvia. Kirjassa kohdataan mm. erikoista parisuhdejärjestelyä, dynamiikaltaan jokseenkin häiriintynyt ryhmä musiikin opiskelijoita, prostituoituja kuin karkkikaupassa osteleva ja näiden ulkonäölle sekä "suoriutumiselle" kouluarvosanoja antava mies, todelliseen henkilöön vahvasti assosioituva taiteilija nimeltään Helene ja viimeisessä novellissa joukko puhekielisellä sisäisellä monologilla tapahtumia kuvaavia ihmisiä.

Viimeinen novelli venyi mielestäni hieman liian pitkäksi n. 40 sivun mitallaan, ja raskautta siihen toi myös pirstoitunut kerronta, joka leikkautui vähän väliä näkökulmasta toiseen. Yhtään kohtaa kirjassa ei voi kuitenkaan sanoa kehnosti kirjoitetuksi, vaan taso pysyy laadukkaana koko ajan. Silti kielellistä viilausta olisi teoksen viimeistelyvaiheessa voinut tehdä vielä hiukan: alkuneljänneksellä tuli vastaan sekä omata-rakenne että pilkulla erotettu lauseenvastike, jotka muutoin korkeatasoisessa kaunokirjallisessa teoksessa väistämättä särähtivät. Näitä toki tulee vastaan ajoittain monien muidenkin hyvien kirjailijoiden teoksissa, mutta piti nyt vähän tällä lailla "nillittää" (sen yhden novellin tyyli tarttuu näemmä todella helposti).

Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia on vahva, koskettava, humoristinen ja näitä sekoittaen monesti onnistuneen tragikoominen novellikokoelma. Kirja jatkaa Teoksen laadukasta linjaa kotimaisen novellistiikan julkaisemisessa uusilta tekijöiltä. Viime vuonna Anu Kaajan absurdeja käänteitä ja surrealismia säkenöivällä tavalla hyödyntänyt novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus noteerattiin vahvasti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, ja tänä vuonna Forsström sai esikoisteoksellaan paikan ehdokasjoukossa ja raadin kunniamaininnan. Jälleen totean, että novelleja soisi julkaistavan enemmänkin, sillä ne tuovat proosaamme paljon uutta ja kiinnostavaa.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Luettuja novelleja kertyi tästä kokoelmasta 12.

Mike Pohjola - 1827

Mike Pohjola – 1827 (Gummerus 2016)

"Turkulaisiinkin tuli liikettä. Lapsia herätettiin, eläimet valjastettiin vetämään kärryllä perheitä ja omaisuuksia pois palon tieltä. Kelloja soitettiin ja hälytyksiä huudettiin. Vettä kaadettiin liekkeihin ja tuohikattoja purettiin pikavauhtia. Jotkut onnistuivatkin viivyttämään kotiensa syttymistä niin pitkään, että saivat tärkeimmän omaisuutensa pelastettua. Toiset taas kokivat yllättävän kansalaisvelvollisuuden puuskan ja riensivät auttamaan lähempänä palon reittiä asuvia naapureitaan.
Aurinko oli vähän aikaa sitten laskenut ja viimeinen punainen kajo sai seurakseen oranssina hohkaavat liekit ja mustana leviävät savupilvet, joita näkyi jo monelta suunnalta."

Turun palo vuonna 1827 oli Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo. Se tuhosi kolme neljäsosaa tuolloisesta Suomen suurimmasta kaupungista. Kodittomaksi jäi 11 000 ihmistä ja kuolleita oli 27. Palon jälkeen Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin ja akatemian kirjaston palaessa oli tuhoutunut valtaosa Suomen keskiaikaisista kirjallisista lähteistä. Tästä vaikutuksiltaan laajasta historiallisesta tapahtumasta kirjailija Mike Pohjola kirjoitti romaaninsa 1827, joka on ensimmäinen Turun paloon keskittyvä romaani.

Pohjola on tehnyt työtä aiheensa kanssa jo pitkään: hän käsikirjoitti vuoden 2011 Turun kulttuuripääkaupunkiohjelmaan kuuluneen hevimusikaalin 1827 – Infernal Musical. Tehdyn taustatyön määrä yli 500-sivun mittaan venyneen romaanin kokoamiseksi on ollut vaikuttava. Historiallinen romaani vaatii taustoitusta aina erityisen paljon, ja kirjassa erityisesti miljööseen liittyvät yksityiskohdat ovat hyvin uskottaviksi hiottuja. Kaiken ei toki ole tarkoituskaan olla realistista, sillä kirjassa on paljon hyppäyksiä yliluonnolliseen (silti kirjastoasiasanoitukseen lyöty fantasiakirjallisuus-termi on minusta vähän liikaa) ja foliohattumeininkiin: salatieteitä harrastetaan ja salaliitot huimaavat päätä. Turun palo kasvatti Helsingin merkitystä kaupunkina paljon, ja Helsinki oli tärkeä tuolloin maamme aluetta hallinneelle Venäjälle, joten venäläisten osuutta palon sytyttämisessä on aina pidetty kansan keskuudessa mahdollisena. Lisäksi romaani antaa tasapuolisesti oman osuutensa hommassa ruotsalaisille. Kirkollinen väki toimii myös pahan vallassa, ja välillä meno yltyy absurdiksi, kun Turun tuomiokirkossa pidetään mustaa messua arkkipiispan vaimon hortoillessa ympäriinsä huumaantuneena ylistämässä paholaista. Täysin vakavahenkistä meininki ei muutenkaan kirjassa ole, vaan kerrontaa väritetään sopivasti huumorilla, usein varsin mustalla.

Romaanin hahmokavalkadi on kokonaisuudessaan laaja kuin venäläisissä klassikoissa konsanaan. Eniten keskitytään Hellmanien perheeseen (joiden pihapiiristä palo alkaa) ja varsinkin heidän poikaansa Eliakseen ja piikaansa Maria Vassiin. Mukana on paljon kaupungin herroja ja silmäätekeviä sekä naapurimaiden kuninkaallisia. Välillä väläytellään myös kaikkien tuntemia historiallisia henkilöitä, jotka ovat opiskelleet Turun akatemiassa palon aikaan, kuten Runeberg, Lönnrot... Suurimman osan ajasta lukija pysyy kuitenkin hyvin mukana siinä, kuka oli kuka. Hahmojen sielunelämää kuvaillaan tarkasti, mutta jotenkin heidän kohtalonsa eivät minua suuremmin onnistuneet koskettamaan – suuri osa kirjan henkilöistä on kuvattu aika raadollisesti epämiellyttäviksi ihmisiksi. Myyttiä turkulaisten ikävistä luonteenpiirteistä käytetään rankalla kädellä hyödyksi ja huumorin lähteeksi. Mike Pohjola on asunut Turussa pitkään, joten ironialla on oma osuutensa asiassa.

Kirjan kerronta on hyvin tarkkaa ja suorasanaista. Pohjola on onnistunut välttämään suuremmat "infodumppaukset" tekemästään laajasta taustatyöstä huolimatta. Romaani on rakennettu toimivan ja perinteisen mallin mukaan: kohtalokkaiden tapahtumien valmistelua, hahmojen välisiä verkostoja ja taustatarinaa luodaan ensimmäiset kaksi kolmasosaa, jonka jälkeen tuli lopulta syttyy. Mitenkään puuduttavaa tuo kirjan alkupuolikaan ei ole, vaan päinvastoin. Actionia piisaa vuoden 1827 alkusyksyisessä Turussa niin, että hyvä kun lukija pysyy mukana tapahtumien kiitäessä. Näkökulmaa ja kerronnan keskiössä olevaa henkilöä vaihdellaan elokuvamaiseen tapaan usein. 1827 on jännittävä ja viihdyttävä historiallinen seikkailukertomus. Toki kirjassa viehätti taas kerran sen sijoittuminen Turkuun – ennen tätä syksyä en ollut pitkään aikaan lukenut Turkuun sijoittuvia romaaneja ja nyt niitä on lyhyessä ajassa tullut muutamakin. Turku on itse asiassa palanutkin jo kahdesti tämän vuoden kirjallisuudessa, Tommi Kinnusen Lopotissa se tosin tapahtui vain päähenkilön mielessä. Lisääkin Turku-romaaneja saa kirjoittaa!