Marianna Kurtto - Tristania

Marianna Kurtto – Tristania (WSOY 2017)

"Rannassa Lise maistaa suolan. Hän kuvittelee elämän meren sisällä: kiireettömät korallit ja kalojen hopeisina vellovat parvet, valaat kuin nahkeat planeetat. Senkin hän kuvittelee mikä on kuollutta, pohjaan hapertuneet ravut, merimiehet jotka eivät koskaan löytäneet turvaan - mutta ajatukset ovat liian suuria, parempi keskittyä pieniin asioihin, ottaa simpukankuori käteen ja silittää sen elotonta pintaa."

Sen lisäksi, että runot ovat hieno asia, ovat sitä myös viime aikoina olleet runoilijoiden kirjoittamat romaanit. Niitä on ilmestynyt kotimaisessa kirjallisuudessa useita viimeisen parin vuoden aikana, ja tulokset ovat olleet mainioita. Marianna Kurtto liittyy tähän joukkoon viiden runokokoelman ja useiden käännöstöiden jälkeen romaanillaan Tristania, jota hän on kirjoittanut yhteensä kahdeksan vuotta. Erittäin hyvä romaani tuon urakan jäljiltä on syntynyt.

Romaanissa on aluksi varsin suljettu yhteisö, 264 asukasta tulivuorisaarella keskellä Atlanttia. Saaren tulivuori, joka kenenkään muistin mukaan ei ole ollut aktiivinen vaan aina vakaa osa saarta, alkaa purkautua, ja asukkaat joutuvat evakkoon. Vain pienen saarensa elämänmenon tähän asti tuntenut yhteisö joutuu mantereelle suuriin kaupunkeihin kohtaamaan sellaisia eriskummallisia asioita kuin hissi. Kirjan kertomus sijoittuu pääosin 1960-luvulle ja perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden ajatukset, elämän pohdinnat ja kolhut sekä suhteet toisiinsa nousevat kuitenkin keskiöön, ja ympäristö luo vain puitteet jännitteiden purkautumiselle yhdessä tulivuoren laavan kanssa. On surumielinen Lise, joka hiljaisen poikansa Jonin kanssa luulee perheen merille jäänyttä Lars-isää kuolleeksi, mutta tämä onkin Lontoossa ja rakastunut. On nuori opettaja Martha, joka on vuosia sitten kokenut jotakin kauheaa, ja asia varjostaa edelleen Marthan ja hänen miehensä elämää. Tulivuoren purkautuminen viskelee asiat uuteen järjestykseen, eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen.

"Se on kirous: rangaistus epäuskosta ja nautinnosta, teoista jotka on tehty pimeissä huoneissa, hajussa ja kosteudessa, onko se totta? Että Jumala näkee kaiken? Kuulee lampaitten huudon, jota Martha ei enää jylinältä erota. Hän näkee vain eläinten avautuvan suut."

Kirjan kielestä on selkeästi nähtävissä runoilijuus, mutta ei tämä täysin runoproosaa ole, vaan kielen elävyys näkyy erityisesti vahvoissa, tuoreen tuntuisissa kielikuvissa. Teksti virtaa sulavasti, kuten vuosien kirjoitustyön jälkeen voi odottaakin. Kurtto kertoi haastattelussa joutuneensa opettelemaan proosan kirjoittamista, mutta ainakin kirjaa lukiessa kaikki tuntuu luontevalta. Kielivetoisena lukijana tunsin suorastaan iloa siitä, miten komeasti lauseet etenevät. Kerronnassa ja sen tunnelmassa elävät kirjan kuvaama ympäristö, tuliperäisen saaren tuhka ja sen rannoille murtuvan valtameren aallot. Teksti on sekä visuaalista että fyysistä, lukiessa tuntee ympärillään saaren, sen yksinäisyyden ja ihmisessä syöksyvät virrat. Sävyt ovat tummia, mutta kirja ei ole synkkä.

Marianna Kurtto on kirjoittanut todella vahvan romaanin, johon tykästyvät varmasti tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja hienoa kieltä arvostavat lukijat. Kaipuu, suru, trauman kokeminen, koti-ikävä ja paikkansa löytäminen ovat teoksen suuria teemoja. Podin ennen kirjaan tarttumista harvinaisen sitkeää lukujumia, mutta Tristanian lukeminen auttoi sen poistamisessa olemalla niin monitasoisen miellyttävää luettavaa. Suosittelen hohkaavan vulkaanisen tuhkan lämmöllä!

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver – Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015), alkuteos What We Talk About When We Talk About Love (1981). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Juominen on hassua. Jos oikein muistan niin olemme tehneet kaikki tärkeimmät päätöksemme kännissä. Jopa se kun päätimme rajoittaa juomistamme, istuimme keittiön pöydän äärellä, tai picnic-pöydän, jolla oli sikspäkki tai viskiä. Kun päätimme muuttaa tänne ja ottaa tämän hotellihomman, valvoimme pari humalaista yötä etuja ja haittoja puntaroiden."

Melkoista. Voisikohan blogipostauksen aloittaa kuin Raymond Carver monet novellinsa? Käyttämällä vain päälauseita? Kai se on mahdollista. Näyttäisi onnistuvan. Päälauseilla on tehokasta aloittaa. Jää jämäkkä mielikuva. Että tässä ei lätistä mitään turhaa. Tosin minä kyllä nyt lätisen. Ei päälauseiden käyttö mikään taikatemppu ole.

Amerikkalainen Raymond Carver (1938–1988) on ylistetty novellisti ja runoilija. Hänellä on ollut suuri vaikutus moniin kirjailijanalkuihin, ja Carverin on kerrottu olleen merkittävä tekijä, kun novelli teki nousua tyylilajina 1980-luvun Yhdysvalloissa. Hänestä puhuttaessa esiin nousee yleensä minimalistinen, suorasanainen tyyli ja "likaisen realismin" käsite. Alkoholiongelmasta pitkään kärsineen Carverin tarinoissa ihmiset kipuilevat monella tavalla, viina maistuu, eikä mitään ylemmän keskiluokkaisia mukavuuksia juuri esiinny. Monet Carverin yksilöistä ovat eri tavoin syrjään jääneitä. Rappion kuvaamisessa hän ei mene kuitenkaan yhtä syvälle kuin Charles Bukowski (katso bloggaus Etelän vetelät -novellikokoelmasta), mutta samantapaista vähäeleistä iskevyyttä heidän teksteissään on. Ei siis ole ihme, että Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen on kääntänyt suomeksi molempia. Esikoiskokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on Lahtisen ensimmäinen Carver-suomennos – aiemmin Carveria on käännättänyt suomeksi mm. Tammi Keltaisessa kirjastossaan julkaistuihin novellivalikoimiin. Myös runoja tekijältä on suomennettu.

"Olin sängyssä kun kuulin portin äänen. Terästin kuuloani. En kuullut muuta. Mutta portin kuulin. Yritin herättää Cliffin. Hän oli sammunut. Nousin ja menin ikkunan luo. Suuri kuu möllötti kaupunkia ympäröivien vuorten yllä. Valkoinen arpien peittämä kuu. Kuka tahansa ääliö pystyi kuvittelemaan sille naaman."

Päälausenovelleja, siksi näitä voisi myös monin paikoin kutsua. Mikäs siinä, tyyli on niukka mutta toimii, Carverin lauseet ovat täysiä. Eivätkä virkkeet hänelläkään aina ole niin lyhyitä, hieman kärjistin. Kirjan lukeminen on sujuvaa, mutta tiiviissä tyylissä kaikki tuntuu olennaiselta, joten tekstejä makustelee mieluusti hiljalleen. Carverin tyyliin on vaikuttanut paljon hänen legendaarinen kustannustoimittajansa Gordon Lish, joka ei ole kirjallisuuden historian useimpien muiden kustannustoimittajien tavoin pyrkinyt tekemään rooliaan näkymättömäksi, vaan päinvastoin tuonut esille monissa haastatteluissa merkityksensä Carverin editorina. Lishin tyyli Carverin kirjoitusten kanssa oli mm. pyyhkiä pois paljon tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen. Stephen King on kutsunut tätä työskentelytapaa rankimmin editoitujen kertomusten kohdalla huijaamiseksi, kun Carverin esikoiskokoelman novellien varhaiset versiot tulivat julki. Tietoisuus tästä sai minut näkemään novellit uudella tavalla, rakennustelineet niiden takana, mutta täytyy myöntää, että pirun hyviä novelleja yhteistyön tuloksena syntyi. Suorastaan mallikelpoisia. Itse kuitenkin näkisin novellin mieluusti genrenä laajemmin kuin siten, että pitää karsia niin paljon kuin mahdollista, ei saa olla aikatasoja, paikkojen vaihtelua tai kertoa henkilöiden taustoista ja niin edelleen.

"Se voi kuulostaa teistä hullulta, mutta se on kuitenkin totta. Ihmiset ovat erilaisia, Mel. Kyllähän se mies saattoi joskus seota. Mutta hän rakasti minua. Ehkä omalla tavallaan, mutta rakasti kuitenkin. Rakkautta se oli, Mel. Älä väitä vastaan."

Carverin tarinoista on sanottu, että niitä ei voi luettuaan ikinä unohtaa. Siinä kohtaa puhutaan ehkä hieman ylisanoja, mutta jotkut novelleista jäävät toki hyvin mieleen, minkä voi todeta nyt kun kirjoitan postausta loppuun pari viikkoa lukemisen jälkeen. Nimitarina (johon sisältyy tämän kappaleen yllä oleva lainaus) on tietysti sellainen, ja heti kokoelman alussa oleva "Miksi te ette tanssi?" jää takaraivoon kiertelemään jännitteineen. Myös erittäin pahaenteiset, kuolemasta ja väkivallasta kertovat "Sano naisille että me häivytään" ja "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" iskevät itsensä tiukasti kiinni.

Carverin lukeminen tuntuu novellien harrastajalle ja niitä kirjoittavalle yleissivistykseltä, joten nyt on se aukko kohdaltani paikattu. Uskon lukevani hänen muutkin kokoelmansa vielä sopivassa kohtaa, kun tulee halu lukea riisuttua, karua mutta vastaansanomattoman hienosti kirjoitettua novellistiikkaa. Kiinnostaisi kokeilla Carverin lukemista myös suoraan alkukielellä englanniksi, sitä on moni suositellut. On joka tapauksessa hieno suomennosteko, että Sammakko saattoi Carverin klassikoksi nousseen esikoiskokoelman kokonaisuudessaan suomen kielelle.

Tämä kokoelma sisälsi 17 novellia, ja novellihaaste 2:een on nyt luettu yhteensä 61 novellia. Peukutan novellia "Sano naisille että me häivytään", koska siinä pahaenteinen sävy on hyvin ovelasti rakennettu, eikä loppua silti arvaisi tapahtuvaksi.

Tenhossa 10.10. esitetty slam-runoni

Taas on yksi runo esittäjineen ollut koeteltavana poetry slamissa, ja kuten ensimmäisellä kerrallakin, postaan esitetyn runon myös tekstinä näkyville. Enemmänkin postaisin, jos olisin päässyt jatkoon! Mutta tällä kertaa toiselle kierrokselle pääseminen ei ollut enää kovin kaukana. Esiintymispaikka, jonka arpaonni heitti heti ekaksi, taisi rankaista jonkin verran, ja lukemisen tahtiakin olisi voinut hidastaa. Jännityksestä en ole oikein päässyt eroon ja se sai aikaan sen, että runon lukemisessa kesti selvästi vähemmän kuin kotona testaillessa (puhelimessani on hulvattomia videoita minusta runoa lukemassa, mutta niitä en näkyville postaa, heh). Kehitystä oli kuitenkin selvästi tapahtunut (esitin tällä kertaa ulkoa), ja marraskuussa on uusi koitos jälleen! Nyt runoa, joka on tällä kertaa tavanomaista suorempaa tekstiä. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!

_______________

Huutoraivoa
poukkoilee kaikuina
huoneen kiinteistä esteistä
pöydän yli ali ympäri
läpikin
Miten puu lakkakerroksen alla
johtaakaan ääniaaltoja
näiden temperamenttien kakofoniaa

Istun paikoillani
Lapsi
Pelon tukahduttama
Eikä suu enää taivu sanomaan
Lopettakaa
Tahdon pois
Eikä se tietenkään onnistu
Olemme sentään ruokapöydässä
Alkaneet juuri syödä
Minun oli nälkä

Ja siksi
et saa minua riitelemään kanssasi
Mieluummin vaikka työnnän
kiukun liekit
suuni perälle
Nielaisen
ja annan polttaa 

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm – Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.

"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."

Kertojina toimivat useimmiten 6–8-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.

"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."

Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.

"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 

Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."

Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino – Jos talviyönä matkamies (Tammi 1983), alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore (1979). Suomeksi kääntänyt Jorma Kapari.

"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."

Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (1923–1985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään – se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.

Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden – painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.

"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."

Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.

Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja

Aki Salmela – Hiekkapäiväkirja (Poesia 2017, Poesiavihkot-sarja #9)

"Aaltokuvioiden symmetriat, joita tuuli piirtää autioiden paikkojen hienoon hiekkaan.
                                          x
Hiekkamyrsky, joka on eräs väkivaltaisimmista myrskyn muodoista. Autiomaan henkien raivo, joka kohdistuu kaikkeen."

Aki Salmela on mm. Tanssivalla karhulla palkittu runoilija, joka on julkaissut valtaosan kirjoiksi painetusta tuotannostaan Tammen kustantamana. Hiekkapäiväkirja on kuitenkin ilmestynyt Poesiavihkot-sarjassa, jossa on tarkoitus julkaista kirjaa lyhyempiä kokonaisuuksia kolmesta kuuteen kertaa vuodessa. 23-sivuinen vihkonen aiheenaan hiekka voi kuulostaa monelle ajatuksena siltä, että maksaakohan vaivan perehtyä. Minulle tätä suositeltiin niin painokkaasti, että varasin teoksen kirjastosta itselleni. Ja mitä sain: yhden vaikuttavimmista runokokemuksistani tänä vuonna.

Hiekkapäiväkirja sisältää lyhyitä tekstinpätkiä ja mustavalkovalokuvia. Teemana on todella hiekka, mutta millä tavalla siitä kerrotaankaan. Toinen toistaan seuraavat proosarunon tapaan asetellut tekstit ovat kauniisti kirjoitettuja, selkeää ja helposti ymmärrettävää runoa. Tekstit eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia mitenkään huonolla tavalla, vaan niistä on moneksi. Teoksen lukeminen saa aikaan lämpimän, kelluvan olotilan, joka syntyy sen lauseiden, rivien, peräkkäisten sanojen kauneudesta. Harvoin koen samanlaista tunnetta lukemastani. Hiekkapäiväkirjan runouden ei tarvitse tarkoittaa mitään, ja samanaikaisesti se voi tarkoittaa kaikkea. Teos antaa tunteen siitä, että kaikki perustuu faktoihin, jotka ovat maailmassa olemassa yhtä varmasti kuin hiekka. Tekstit upottavat lohdulliseen olotilaan: kaikki on juuri näin, ole vain rauhassa ja lue eteenpäin. Jos etsii rauhoittavaa kirjaa, joka sopii luettavaksi juuri ennen nukkumaanmenoa, tämä olisi erittäin hyvä valinta.

"Kaikki sanani ovat hiekkaa. Kirjaimet ovat hiekanjyviä jotka vasta valmistuva kokonaisuus sitoo yhteen edes jonkinlaisella pysyvyydellä."

Teos on tyylillisesti muotovalio, pysyy asetetuissa raameissa eikä yksikään tekstikatkelmista särähdä, vaikka kaikki kuvatut asiat eivät ole iloisia ja hyviä, mutta kieli suojelee niiltä surullisiltakin. Tekstit koostuvat yksittäisistä faktatiedoista, havainnoista, kertojan ajatuksista, unista, vertauksista. Sen voi kuvitella nimensä mukaisesti juuri päiväkirjana hiekkarannalta ja hiekan olemuksen, merkitysten pohdintana kirjoittamisen lomassa. Mustavalkoiset kuvat rannoista ja eläimistä täydentävät tekstejä kauniisti.

Hiekkapäiväkirja on vaikuttava teos, joka avasi silmäni vihkorunouden mahdollisuuksiin. Jos lyhyet runovihkot voivat muodostaa näin kokonaisvaltaisia teoksia, niitä täytyy lukea jatkossakin. Hienoa, että runous meillä löytää uusia ja luontevia julkaisumuotoja. Poesiavihkoja on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kymmenen, joten valinnanvaraakin on, mikäli niihin haluaa perehtyä.

Hiekkapäiväkirja Poesian sivuilla

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka – Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."

Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu – Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 1973–2004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.

"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"

Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.

"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"

Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio