Syyskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Lukemiseni alkavat vähitellen vuoden loppua kohti painottua runoihin, koska pidän ensi helmikuussa kirjastotyöntekijöille koulutuksen 2019 ilmestyneistä runokirjoista. En kuitenkaan tuo blogiini kuin vaikuttavimmista runokirjoista kirjoitetut tekstit, koska en tee Instagraminkaan puolelle postauksia kaikista, siitä yksinkertaisesta syystä ettei ole aikaa (tämä syksy on vielä täydempi kuin tavanomaiset syksyni). Olen päättänyt ottaa vuorokausistani lisätunteja esim. nukkumiselle, ja postauskoonnin loppupäässä on syy, miksi olen asiaan erityisesti havahtunut.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies (Teos 2019)

Maija Muinosen toinen romaani on alkuun aika tyrmäävä tapaus. Oikeastaan Sexdeathbabies on eräänlainen kieltä vääntelevä, parisataasivuinen runo, jonka ytimessä on kuitenkin kertomus ja henkilöitä. Kun alkusanat ovat säkeiksi asetellut "tooo / tottodooo / dödööö wwtäältä twulaan joo", tipahtavat kokeellisuutta vierastavat lukijat todennäköisesti pois jo lähtöasetelmissa. Sininen fonttikin saattaa oudoksuttaa; ajoittain aukeamien keskellä virtaa suttuista sinistä, kuin muste olisi levinnyt. Teos ottaa käsittelyynsä naisruumiit, jotka ovat kuolemassa, vanhentumassa, toisaalta huokuvat elämänhalua, seksuaalisuutta. He tuntevat alituista syyllisyyttä, mutta kuuluuko se heille, vai pitäisikö syyllisyys siirtää muualle, onko se lopulta poissaolevien miesten syyllisyyttä? Hämmentyneet, surun särkemät mielet ja ruumiit kirjoittuvat tekstiin, sanoisin että hyvin Cixous'laisittain, Medusan hiukset kiemurtavat sivulta toiselle.

Säemuotoon asetellut osuudet tuovat mieleen kokeelliset, puhe- tai pikaviestinkieltä käyttävät nykyrunoilijat – minusta ne ovat kuin Eino Santasen ja Hanna Stormin kaltaisten tekijöiden runoäänien sekoitusta. Ripaus Stina Saaren esikoisteostakin tulee mieleen sanoista jotka ovat pelkkiä äänteitä: mnäääh, tötöödöö. Proosa-asetelluissa osuuksissa kieli on villin assosioivaa, sitä on joissakin arvioissa sanottu hajonneeksi, mutta mitä pidemmälle lukee, alkaa tavoittaa teoksen omintakeista poetiikkaa kokonaisuutena. Tai ainakin kuvittelee tavoittavansa, kunnes se taas räjähtelee käsissä. Romaanin lauseet ja virkkeet keksivät itseään uudestaan koko ajan. Ne ovat Jotain Muuta. Sanoja yhdistellään hersyvään tapaan: "onnikiljuu puhelimeen". Kieli yrittää opetella itseään kuin lapsi. On myös hetkiä jolloin kieli rikotaan, kun naisia nimitellään halventavasti. Näitä sanoja ei lausuta kokonaan, niiden väliin tunkee muita kirjainjonoja, joskus tulee hikka. Kuolemaakaan ei saa sanoa ääneen. Ehkä sitä on ollut jo liikaa. Asiat toistuvat jankkaavina ajatuksina. Kun kerronnan rytmiin pääsee mukaan, havaitsee sen vievän eteenpäin riehakkaana, erityisvellovan upeana.

Muinosen romaani on villi, hillitön, silti hallittu. Jokainen asettelun taso tuntuu rakentuvan tarkaksi kokonaisuudeksi niin kappaleen, sivun, aukeaman kuin luvun tasolla. Sexdeathbabies on kieltä ja kerrontaa uudistavalla luonteellaan vuoden tärkeimpiä proosateoksia.

"Ei minun ole alkujaan tarkoitus polttaa ehkä ihan kaikkea mutta poltan ihan kaiken, minulla taitaa olla sellainen tapa. Biba ei saa superterveyttä ja supertyttäriä, hän ei ota mitään tavaroitani ja elä niiden kanssa. Hän ei ole ja elä ja peri ja ole perijätär terveyden ja vanhojen esineiden parissa. Ja hei mitä kukaan koskaan tekisi esimerkiksi: avioeropapereillani?" (s. 61)

(Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)


Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?

Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.

Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.

"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)


Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Luin tämän romaanin jo kolme päivää sitten, ja nyt päätin viimein kirjoittaa siitä, enkä vieläkään tiedä mitä. Ehkä se kirkastuu tehdessä. En saanut tehtyä lukiessani yhtään muistiinpanoja, otin kyllä ylös useita upeita sitaatteja. Pajtim Statovcin Bolla on loistavasti kirjoitettu ja sisältää monta "sitaattikohtaa". Teoksessa on monia vaikuttavia ihmisten välisten suhteiden kohtauksia. Ne ovat välillä kauniita, kuten: "Hän hymyilee ja minäkin hymyilen, miltä sillä hetkellä mahdamme näyttää ulospäin ei pelota minua eikä häntäkään, koska meidän oli määrä tavata, ajattelen – –" (s. 19) Välillä ne ovat julmia, kuten: "– – ja sitten tartun hänen hiuksiinsa ja heitän hänet toiselle puolelle huonetta, isken häntä nyrkillä vatsaan ja potkaisen kylkiin ja selkään." (s. 80) Sellaisia ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa: kauniita, julmankauniita, joskus vain julmia. Sota luo lisää julmuutta.

Jos minun on johonkin tässä mahdollista tarttua niin että saan kirjoitettua jotakin mitä voisi pitää "kirja-arviona", se on romaanin ytimessä tapahtuva kahden miehen rakkaustarina. Koska kertomus sijoittuu kauas, Pristinaan ja Kosovon sodan varjoon, pystyn antamaan anteeksi traagiset käänteet paremmin kuin jos tämä olisi taas kerran Suomessa tapahtuva tarina, jossa mieheen rakastunut mies jatkaakin onnettomassa avioliitossa naisen kanssa. Nyt kehykset ja kerronnan tyyli saavat antamaan paljon anteeksi. Myös siitä pidin, että kirjassa on miestenvälistä seksiä, jota ei kierrellä. Se on edelleen mullistavaa. Että kuvataan seksiä sellaisenaan, eikä peitetä sitä, ei käännetä kameroita pihalle ja yötaivaalle kuten Call Me By Your Name -leffassa. Kuvaukset ovat kaiken lisäksi hyviä, oikeasti aistillisia, mitä harvoin voi sanoa miesnäkökulmasta kuvatusta seksistä kaunokirjallisuudessa. "Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin." (s. 29) Ehkä voin nyt rytätä paperikoriin mielessäni pyörineen esseeaiheen kotimaisen homoteemaisen proosan seksikielteisyydestä. Toisaalta, poikkeukset vahvistavat säännön? Pidin ruumiillisuuden käsittelystä Bollassa muutenkin paljon.

Romaanien loput ovat hankalia. "Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi", kirjoittaa Sinikka Vuola esseekokoelmassa Maailmojen loput. Minulle Bolla tuntui saavuttaneen saturaatiopisteensä kohdassa, jossa Arsim alkaa ajaa bussia palattuaan Kosovoon; kiinnostukseni ei pysynyt yllä. Tämä on tietysti henkilökohtainen kokemus, ja tuonkin jälkeen kirjassa on hienoja kohtia. Mutta merkitsemäni sivut vähenivät loppupuolella.

Bolla on joka tapauksessa vaikuttava romaani. Pajtim Statovci pitää otteensa yhtenä kotimaisen proosan kärkitekijöistä omissa kirjoissani. Hänen kielenkäyttönsä saa aikaan vavahduksia ja laajentaa maailmoja.

"Pelolla kasvatettu ei koskaan opi elämään ilman pelkoa. Kun tällaiselta ihmiseltä viedään pelon syy, pelko muuttuu seurauksikseen - talttumattomaksi epäluuloisuudeksi, valveuniksi ja hallusinaatioiksi." (s. 99)


Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala 2019)

Pirkko Saision uusin kirja on harvinaisen hybridi, jos ajattelee teoksen lajityyppiä. Lyhytproosakokoelman ympärillä on kehyskertomus, jossa tekijä tuo itsensä näkyviin, kommentoi tekstiään, sekaantuu siihen alituiseen, kirjoittaa oikeastaan kirjoittamisesta eikä henkilöhahmoistaan joita pyörittelee miten sattuu, avuttomia. Saision teksti on taas ilmaisultaan terävää. Jonkinlainen varmuus hehkuu kirjan fragmenteista tavalla, joka tekee kirjoituksen lukemiselle hyvää. Tunnen itseni näytelmän katsojaksi samalla kun meneillään ovat harjoitukset, tai ehkä vasta suunnittelu, käsikirjoituksen kehittely, ja sepä onkin kiinnostavaa. Toisaalta Saisio kommentoi erilaista elämänmenoa – suosikkini olivat Pussy Riotin jäsenen kummat kuviot vankilakeikan jälkeen.

Kuten totesin, kyseessä on paljolti kirja kirjoittamisesta, ja sellaisena siitä saa tietysti kirjoittajana paljon. Saisio näyttää henkilöiden toiminnan motiivien pohdintaa, dialogin viemistä (hän on dialogin mestari, joten luin näitä kohtia tarkasti koska itse en ymmärrä asiasta oikein mitään vaikka yritän) ja sitä, miten fiktion mieli on kuriton ja kiskoo kirjoittajankin odottamattomaan suuntaan kuin innostunut koira. Pidin erityisesti siitä, miten Saisio käy läpi ja pohtii kirjoittamisensa suuria teemoja: rakkaus, petos, kuolema… Autofiktiollakin Saisio leikkii teoksessa, kuten tunnetussa trilogiassaan, mutta nyt hieman eri tavoin. Epäröintejä on moniaineksinen teos, jossa riittää tutkittavaa. On mahtavaa, että kirjailijan ja kustantajan rohkeus on riittänyt loppuun asti näin omintakeisen kokonaisuuden toteuttamisessa.

"Kohteeksi päätyminen ei ole kohteeksi joutujan asia, siitä päättävät ne, joilla on taipumusta etsiä harhaileville tunteilleen kohteita, minulla on." (s. 15)


Ossi Nyman: Patriarkaatti (Teos 2019)

Lähden taas liikkeelle tuskaillen kirjasta kirjoittamisen vaikeutta. Kyllä vain, sen teen. Ossi Nymanin Patriarkaatti on romaani jonka päällä pitäisi istua viikkoja ennen kuin kirjoittaa, ja kun on lainannut kirjaston kirjan, siihen ei ole mahdollisuutta. Teoksen tasoissa riittää tutkittavaa ja tulkinnan kuoppaisia maastoja. Siksi pitää kai jo alussa tunnustaa, että tämän parissa voi lyhyt arvioteksti vain epäonnistua. Lähden liikkeelle tästä.

Puhun ensin tyylistä ja poeettisista vaikutelmista, sillä ne jäivät kokonaan pois esim. HS:n kritiikistä (joka oli omassa kritiikkilajissaan silti onnistunut). Patriarkaatti jatkaa tyylillään Nymanin esikoisteos Röyhkeyden linjaa, jossa kertoja selostaa kokemuksiaan "minusta tuntui" ja "minulle tuli sellainen olo että"-rakentein. Se tuntuu vilpittömältä ja saa kertojaäänen vaikuttamaan maailmaa ihmettelevältä, lapsekkaan hämmästelyn taidon säilyttäneeltä. Edelleen pidän tällaisen kirjoitustavan toteutusta rohkeana. Jos ei olisi tiennyt sarjamurhaajakuvauksesta jo etukäteen, olisi varmasti tullut järkytyksenä, kun tapahtuu ensimmäinen surmatyö ruumiin paloitteluineen.

Kirjan aloittaessaan törmää sitaattiin Laura Huhtasaarelta, ja ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, että "laitoit sitten oikeasti tämän tähän". Tulkintojen horisonttia tämä rajaa tietyllä tavalla kirjassa itsessään ilmenevän lisäksi: käsitellään sitä, miten jotkut (erityisesti konservatiiviset ja "perinteisiin arvoihin" nojaavat) naisetkin pitävät pystyssä patriarkaattia ja haitallista, kapeaa miehisyyskäsitystä; vastuussa eivät tällöin ole vain miehet itse.

En tiedä, mitä väkivaltakuvauksesta, naisiin kohdistuvasta murhasarjasta pitäisi sanoa. Mitä se itse sanoo? Kirjassa esitetään jonkinlainen selitys, kun Nyman pelaa taas metafiktiivisiä pelejä. Lukeminen alkaa ajoittain muistuttaa seikkailua peilisaleissa, ja samanlaiset kohdat toistuvat uusissa kehyksissä. Tekijä on selittänyt kommenteissaan blogimaailmassa halunneensa rikkoa sääntöjä teoksen kirjoittamisessa. Pelkästä provokaatiosta ei ole kuulemma kyse. En tiedä, mitä uskoa. Mietin myös, missä roolissa ovat piilotellut, peitellyt ja pelätyt homoseksuaaliset tuntemukset, joita kerronnassa ajoittain ilmenee. Tuodaanko tässä esiin niihin kohdistuvaa stigmaa, erityisesti miehillä? Viittaukset esim. Che Guevaran lausahdukseen korostavat kulttuuriin juurtunutta naisvihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon elementtejä, jotka tekevät siitä ns. kirjakauden puheenaiheen. Jokainen voi muodostaa käsityksensä siitä, "mistä on kyse" todella. Se on ovelaa. Oli tarkoituksellisuuden aste mikä vaan.

"Tapaisin sinä iltana Tanjan, joka oli ensin nöyryyttänyt minua ja sitten minut hylännyt. Me halaisimme ja nauraisimme yhdessä minulle ja minun huonoudelleni. Olisimme yhtä mieltä siitä, että minun itsemurhani olisi varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta." (s. 105)


Tõnu Õnnepalu: Mitta (Parkko 2019, suom. Katja Meriluoto)

Kun luin teoksen ensimmäiset runot, koin vahvoja fyysisiä reaktioita. Aloin kiemurrella, melkein tärisin, itketti. Virolaisen Tõnu Õnnepalun Mitta-kokoelma (suom. Katja Meriluoto) erottuu viime aikoina lukemistani runokokoelmista jo aikaansaamiensa affektien voimakkuudella. Tämä on runoa joka menee suoraan ruumiiseen ja laittaa mielenkin kierroksille. Tyyliltään jopa varsin perinteistä, silti hätkähdyttävää. Teksteissä ja poljennossa näkyy ajoittain raamatullinenkin maailma, joka ei kuitenkaan ole ulossulkeva, kuten minulle uskontoaiheisen runouden kanssa yleensä käy. Sen sijaan teos avaa uusia tiloja.

Mitta alkaa eläin-ihmisestä ja syyllisyydestä. "En tiedä, onko se kärsinyt, / ja onko sillä mitään merkitystä, / onko raadolla mitään merkitystä / ja onko minussa mitään syyllisyyttä." (s. 11) Suomentaja on tavoittanut vakuuttavasti runojen rytmit, jotka polveilevat välillä rohkean paljon, mutta vakaina; ratkaisut ovat runojen sisässä perusteltuja. Toinen runo kertoo sanasta ja lihasta, tulkitsen että kirjoittamisesta, ja tunnistan paljon. "Ehkä tämä on työni, ehkä se onkin / Nimettömän pakottava ääni, joka puhuu minussa: / päästää irti sanasta, poistaa se mielestä – –" (s. 13) Nimettömän olemusta saa miettiä pitkin kokoelmaa. Onko se jumala, rakkaus? Mikä sitten on Tuntematon? Runot liikkuvat korkealta, suurten asioiden ja ideoiden tasolta pieneen ja konkreettiseen, kuten ympäröivän luonnon yksityiskohtiin tai eläimiin. Välillä tehdään loikkaus teoriaan: David Bohmin universumiparadigmaan. Runot venyvät kokoelmassa monisivuisiksi, mutta Õnnepalu hallitsee pitkät kokonaisuutensa hyvin.

Jälkipuoliskolla teosta alkaa tuntua rakkauden vaikutus: puhutellaan rakasta, sinää. Tunnetaan halua, himoa. Konflikti on kuitenkin läsnä, joltakin on paettava ensin. "– – ihmisten ääni, joka latelee kieltoja, / joka vakuuttaa, että meitä ei ole eikä saa olla olemassa." (s. 43) Liha kuvataan pedon tanssilattiaksi. Lopulta vapaudutaan syyllisyydestä ja muusta painavasta, seistään Loputtoman edessä. Mitta on todella hieno suomennosjulkaisu. Vaikuttava, komea teos, johon tulen palaamaan.

"Illalla olen väsynyt liikkeestä, / eikä siitä ole mitään jäljellä: kun suljen silmäni, / siellä ei ole mitään, olen matkustaja, / joka on tuijottanut koko matkan junan ikkunasta / ja jonka mielessä on illalla vain suunnaton väsymys." (s. 52)


Matthew Walker: Miksi nukumme – unen voima (Tammi 2019, suom. Heikki Eskelinen)

Tämä on hyvä tietokirja. Perusteellinen, vakaaseen faktaan pohjautuva. Tämä on kauhistuttava, ahdistava kirja. Viime viikot teosta kuunneltuani odottelen nyt, mikä minuun iskee ensin, syöpä vai alzheimer vai sydän-verisuonitauti. Olen nukkunut elämässäni huonosti, ja sillä on oleva seurauksensa, kertoo Matthew Walker tietokirjassaan Miksi nukumme – unen voima (suom. Heikki Eskelinen, äänikirjan lukija Timo Välisaari). Ehkä toivoa on vielä, ehkei kannata vetäytyä maakuoppaan odottamaan kuolemaa, jos parannan tapani, yritän ajatella. Tekee mieli selittää kirjaa kuunnellessa Walkerille, että minä olen kärsinyt ahdistuksesta ja peloista ja liian kiihtyneestä mielestä, ja siksi tämä on aina ollut vaikeaa, ei tämä ole minun syytäni. Tosin ei sekään taida auttaa, että teen tiliä unihistoriastani brittiläiselle professori-tietokirjailijalle, joka on todennäköisesti kiertämässä ympäri maailmaa pelott… luennoimassa, arvostettu asiantuntija kun on. Uraauurtavilta hänen tutkimuksensa kirjankin perusteella vaikuttavat. Ai niin, asia, kirjan varsinainen sisältö, pitäisikö mennä myös siihen.

Walker onnistuu kirjassaan kuvaamaan nukkumisen kiehtovana, monisyisenä asiana, eikä hän tarvitse siihen mystiikkaa tai unien tulkinnan symboleja, fysiologinen tieto riittää. Kirjailija itse asiassa riisuu unesta sen vertauskuvalliset tulkinnat melko brutaalisti. Nukkumisella on kuitenkin konkreettisia tehtäviä, jotka vaikuttavat koko kehoon. Erityisesti aivoja se puhdistaa ja auttaa järjestelemään niiden sisältämää muistitietoa. Monet sairaudet pysyvät pitempään poissa nukkumisella. Ylivoimainen valtaosa ihmisistä tarvitsee unta 7–9 tuntia, ja jos kuvittelet selviäväsi vähemmällä, olet erittäin todennäköisesti väärässä, Walker teroittaa moneen kertaan. Kirjassa on jonkin verran toistuvia teemoja ja saarnaamisen makua. 400 sivun mittaan painettuna laajeneva kokonaisuus olisi minusta hyötynyt pienestä tiivistämisestä (ei ihan Jungner-tyyliin kuitenkaan).

Jos jotakin positiivista kirjan vaikutuksesta omaan elämääni voin sanoa, se ainakin havahdutti tarkastelemaan unisuhdettani, kuinka paljon annan oikeasti aikaa sille vuorokaudessa, ja miten uneen voisi suhtautua arvostavammin kuin olen ehkä tähän asti tehnyt.

"Kun näemme unia, niissä aika ei ole reaaliaikaa. Useimmiten aika tuntuu venyvän todellista pitemmäksi."

Heinä-elokuun lyhyet: 14 minibloggausta

Kiireiden takia havahduin heinäkuun postausten siirtämiseen niin myöhään, että päätin niiden saavan siirtyä blogialustalle samaan aikaan elokuun postausten kanssa. Ja sekin venyi. On tämä aina melkoinen urakka lopulta (viime aikoina on alkanut todella harmittaa palautteen vähäisyys tällä alustalla, vaikka minäkään en ole syytön kommentoinnin vähenemiseen blogeissa omalta osaltani), mutta toivottavasti tästä jollekin on hyötyä, että nämä tekstit ovat myös Bloggerissa edelleen.


Tiina Poutanen: Maisemissa (ntamo 2019)

Ihmisen ja eläimen rajat liudentuvat jo kirjan kansikuvassa. Tiina Poutasen teosta Maisemissa ei taustoiteta takakannessa muuten kuin sitaatilla ja toteamalla kyseessä olevan kuvataiteilijana tunnetun tekijän toinen runokokoelma. Piti siis alkaa lukea ja syöksyä suoraan runoon. "Maisemissa on sitovuutta jota kutsumme kauneudeksi", saa kokoelma tietynlaisen alaotsikon nimiösivun jälkeen. Olkoon niin. Aloitetaan istumisesta harmaassa huoneessa. Todetaan, miten "taajaman ulkopuolella ei mieli liikahda, jalka kosketa maata", mutta jo parin säkeen jälkeen "toisikäinen metsä". Ollaan siellä, luonnosta erottamattomissa, "toistuva itse / kääntyilee tuulessa".

Nämä runot ovat täynnä. Täyttyvät jostakin selittämättömästä ja kauniista. Ajatus ei kulje lineaarisesti säkeiden välillä eikä sisälläkään. "On kaksi ylösnousemusta. Aamut kääntyvät helposti nurin // jäävät saariksi yöhön. Nousen vuorta ja lipeän, putoan tauotta. On vain kaksi / ylösnousemusta, kuolema, kepeät mullat." (s. 11) Maisema on konkreettinen, näkyvä, tai vain mielessä, idea, ei ehkä vielä sitäkään; voi olla lähestymässä.

Teoksen runot herättävät paljon, mutta vievätkö perille? En osaa sanoa. Tuntuu vaikealta irrottaa teksteistä yksittäisiä säkeitä ja lohkaista lauseita, ne ovat sanojen virtoja, sellaisina kokonaisuuksia. Proosarunot vaihtelevat väljästi aseteltujen säemuotoisten kanssa, muoto on hyvin vapaa, rytmit nyrjähtelevät. Maisemissa sopii lukijoille, jotka eivät pelkää haastetta, jotka haluavat luontorunoudeltaan enemmän kuin konkreettisia näkymiä, tuokiokuvia.

"Ajattelin että jotain tapahtuu, on tapahtumassa, että olen joutunut tapahtumiseen kokonaan tahtomattani, palaava sointi kimpoili pitkin tuntoaivokuorta, muistijäljet pimeänvalkoiseen pihaan, jonka lumi on lehtevöittänyt ja pienten eläinten jäljet kirjoneet." (s. 30)


Liv Strömquist: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala)

Vuoden toinen lukemani Strömquist! Ei huono lainkaan, kun näin merkittävästä tekijästä ja vaikuttajasta on kyse. Einsteinin vaimo on miltei uunituore suomennos, joka kuvaa sarjakuvan muodossa erityisesti parisuhteiden ihmeellistä maailmaa. Aihepiiriltään albumi siis sivuaa Strömquistin aiempaa teosta Prinssi Charlesin tunne. Kulma on tietysti tässäkin feministinen, ja esittelyssä ovat mm. maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Kuvittelin, että koko teos on näitä sairaiden tapauskertomusten kuvauksia, mutta teemoja on sarjakuvissa laajemminkin: käsitellään lasten oikeistokonservatiivisuutta (kyllä vaan), ikävystyttäviä ihmistyyppejä, Britney Spearsia, huorittelua ja ydinperhettä.

Tyyli on tuttua Strömquistia: tanakkaa asiaa, pikimustaa huumoria (käsillään lainausmerkkejä näyttävät hahmot tuntuivat olevan tämän albumin erityinen juttu) ja lennokasta kerrontaa. Teos teki mieli taas ahmia läpi, ja luin sen miltei päivässä. Pysäyttävintä kokoelmassa oli Priscilla Presley -sarjakuva, joka kertoi hänen elämäkertaansa pohjautuen, millaista oli Priscillan elämä Elviksen kanssa: hänet valittiin 14-vuotiaana ns. neitsytvaimoksi. "Elvis määräsi, miten Priscillan tuli laittaa meikkinsä ja hiuksensa, ja hänen leninkiensä tuli olla tietyissä, Elviksen valitsemissa väreissä. Elvis päätti myös, että Priscilla menisi katoliseen tyttökouluun ja pysyisi neitsyenä." (s. 65) Seitsemän vuoden odottelun jälkeen he menivät naimisiin. Priscilla vietti pitkiä aikoja käytännössä suljettuna Gracelandiin. Omistettuaan elämästään noin 12 vuotta Elvikselle Priscillan silmät avautuivat muulle maailmalle, ja hän sai voimaa lähteä.

Hykerryttävää puolta kirjassa edustivat esim. ikävystyttävien ihmistyyppien tunnistettavat hahmot (hän jolla on heterohybris, yleisötilaisuuksien ukkeli ja historiaton uranainen olivat hyvin vahvasti tunnistettavia) ja uutta, kiinnostavaa tietoakin sain taas paljon: en muista aiemmin kuulleeni esim. Voltairine de Cleyrestä. Feminismi tarvitsee myös utopioita ja toivoa, ja tietynlaisena voimauttavana lopetuksena teokselle toimii Yoko Onon (joka muuten kärsi urallaan ja elämässään hirvittävästä rasismista ja naisvihasta) kommentti hänen ja John Lennonin viimeisessä haastattelussa. Kun Yoko ja John olivat jonkin aikaa erossa, Johnin ympärillä pyörineet bisnesmiehet yrittivät saada Yokon tulemaan pitämään huolta tuuliajolle joutuneesta Johnista. Se olisi näiden miesten mielestä ollut hänen tehtävänsä naisena, mutta Yoko totesi: I don't operate like that. Eikä muidenkaan pitäisi suostua.

Einsteinin vaimo on Strömquistilta taattua laatua, ja se kannattaa hankkia käsiinsä erityisesti, jos piti Prinssi Charlesin tunteesta ja haluaa lukea lisää Strömquistin parisuhde- ja perheaiheiden käsittelyä.

"Picasso otti elämäntehtäväkseen toteuttaa väsyneintä ja ennalta-arvattavinta miesroolia ikinä: siis sitä haurasta psyko-neroa, joka 'tarvitsee' 50 vuotta nuoremman naisen tarjoilemaan fyysistä ja psyykkistä palvelua 24 tuntia vuorokaudessa." (s. 14)


Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo 2019)

Tämä oli niin merkittävä kirjakokemus, että sitä on hankala alkaa kuvata. Nimenomaan merkittävä: niteeseeni syntyi paljon merkintöjä, ja niitä kirjoittui mieleeni. Olen viime aikoina suositellut Astrid Swanin esikoisteosta Viimeinen kirjani viesteissäni ihmisille, joiden kanssa useimmiten keskustelen lukemastani; olen todella halunnut muidenkin löytävän tämän. Vaikka olen kuunnellut Astrid Swanin musiikkia noin 10 vuoden ajan ja hänen elämäkertansa kiinnosti jo siksi, sain teoksesta nimenomaan kirjallisella tasolla paljon. Opin tietenkin runsaasti uutta itse kirjoittajasta, sellaista mitä ei ole voinut saada tietää vain kuuntelemalla musiikkia, lukemalla lehtihaastatteluja tai hänen blogiaan. Nyt Swan on kirjoittanut kirjan, jollaisen ei pitänyt olla hänen esikoisteoksensa; se on kirjoitettu kuin veitsi kurkulla.

Viimeinen kirjani kertoo ei-kronologiseen järjestykseen sijoitetuissa katkelmissaan lapsuudesta alkoholismin varjossa, selviytymiskeinoista, epävarmuudesta, syrjään jäämisestä, feminismistä, taiteilijuudesta, pitkästä parisuhteesta, pelastumisesta, äitiydestä ja äitipuolena elämisestä, sairastumisesta, syövästä joka ei enää parane. Sellaisissakin asioissa, joita en ole itse kokenut kuten tekijä (eli hyvin monissa) samastun lauseisiin, ajatuksenpätkiin, välähdyksiin. Erilaiset tuntemukset nousevat tekstistä vahvoina. Ymmärrän, miksi alaotsikkona on juuri "kirjoituksia elämästä". Swan kertoo loppusanoissa olleensa huolissaan siitä, millainen kirjan tyylistä tuli, mutta ei huolta, se on vahva ja puhuu omalla äänellään. Lauseissa on musiikin rytmi ja kielessä paljon värähtelevää energiaa. Kirja on täynnä alleviivattavaa, merkittävää, mieleenpainettavaa. En pysty sanomaan siitä läheskään kaikkea mitä voisin, mutta ehkä joskus. Tulen palaamaan teoksen pariin vielä, se on tärkeä.

"Mutta vapautumisella oli hinta. Aloin nähdä painajaisia. Heräsin öisin enkä voinut puhua. Masennus vaani jokaisen kesäpäivän reunalla. Suurimman osan ajasta hienotunteisuus vaati minua olemaan hiljaa. Se oli sitä pidättyväisyyttä, josta Susan Sontag puhuu lojaliteettina. Siihen voi tukehtua. Omiin tunteisiinsa voi kompastua ja voi menettää elämänhalun." (s. 75)


Aki Salmela: Eläimen varjo (Tammi 2019)

Aki Salmelan runokokoelmassa Eläimen varjo alun eläinminiatyyrit hykerryttävät. Niistä voi etsiä omia tai tuttaviensa luonteenpiirteitä. Koin erityistä yhteyttä Puolisukeltajan olemukseen "Joutsen"-runossa.

Seuraavassa osiossa pohditaan olemisen ja ajattelun perusteita. Suuria linjoja, sanoisin.

"Pitäisikö hyvästä käsityksestä luopua / vain siksi, ettei se ole tosi. // Lukemalla tämän lauseen / olet muuttanut itseäsi tämän lauseen verran." (s. 34)

Poliittisiakaan aiheita ei väistellä täysin: "On leikattava elinkustannuksia, kuten ministeri se ja se sanoo, syötävä silakkaa, makrillia, mustekalaa, porsaan kamaraa, sullottava posket täyteen multaa ja tultava yhdeksi maan kanssa." (s. 63)

Suurin osa kokoelmasta sisältää proosarunoja, säemuotoistakin on. Teos on tyyliltään varsin monipuolinen. Aforistisuus on läsnä monissa runoissa, ne tarjoavat uusia kulmia ajatuksiin ja kokemuksiin. Tämä on pohdiskelijan ja loputtoman ajattelijan runoutta. Hieno kirja.

"– – rapistuvia hetkiä joiden ei pitänyt mennä aivan tähän tapaan, kerro se uudestaan, aloita alusta, toista:" (s. 69)



Kaarina Valoaalto: Sisilisko ja minä (Kirjayhtymä 1991)

Sisilisko on sisilisko. Minä on minä. Sisiliskokin on minä? Kaarina Valoaalto ei päästä helpolla romaanissaan Sisilisko ja minä, joka on, kuten takakannessa heti alkuun sanotaan, lyriikalla prässättyä proosaa. Runon muoto ui tekstiin ajoittaisena säkeisiin ryhmittymisenä, ja kielessä tuntuu muutenkin runon ote. Lauseiden syntaksia rikotaan, rytmi on töksähtelevä, nykivä, nyrjäyttelevä, kunnes sen antaa vetää. Pysähdellen kannattaa silti lukea – merkkailtavaa on.

Kuvaustekstin lukuohjeena tarjotaan minän eri puolten kamppailua, mutta tätä voi lukea sujuvasti ja tunnistettavasti myös parisuhdekertomuksena. Erityisesti kahden naisen suhteen allegorisesta kuvauksesta kertyy vihjeitä. On suhde keiden välillä tahansa, se on mahdottoman tuntuinen alusta loppuun ja äärimmäisen riippuvainen. Itsensä tunnistaa lukiessa joskus kertojaminän, joskus sisiliskon kuvauksesta. Ehkä se on tarkoituskin, jos ajattelee "minän eri puolet"-kulmaa.

Valoaallon romaani on saavuttanut jonkinlaisen kulttiteoksen aseman. Markku Eskelinen kirjoittaa Raukoilla rajoilla -kirjassaan: "Olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta." Teokselle on omistettu pari sivua myös Pauliina Haasjoen väitöskirjassa Häilyvyyden liittolaiset (2012). Sijoitan itse tämän teoksen #kokkir-haasteeseen, ja tukeudun kokeellisuuden määritelmässäni teoksen omintakeiseen kielenkäyttöön, erikoisiin rytmeihin ja monien lukutapojen mahdollisuuksiin.

"Onko sisiliskolla ylipäänsä omaa tahtoa? Silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi, ja jonka puutteesta olen häntä arvostellut, juuri silloin kun hänellä sitä olisi, minä olen ensimmäisenä estämässä häntä sitä toteuttamasta." (s. 53)


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena 2017)

Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeä on keitos, joka sisältää jännitystä, spekulatiivista fiktiota, kauhun häivähdyksiä, psykologiaa ja ihmissuhdekipuiluja. Terapeuttikuvio toi alussa mieleen Laura Lindstedtin tänä vuonna ilmestyneen Ystäväni Natalian, mutta Pinnan alla pimeä lähtee nopeasti hyvin erilaisille kierroksille, ja yksilöiden ongelmat laajenevat maailmanlaajuisiksi. Uhka liittyy uniin, joita eri ihmiset näkevät merestä ja hukkumisesta. Romaanikerrontaa täydentävät jaksot toisen päähenkilön tietokirjasta. Juoni vetää kirjaa eteenpäin tiivistyvän uhan myötä. Ihmissuhdekuviosta en saanut niin paljon irti. Kerronnallisesti on hyvä, miten lukija saa täydentää kertomatta jätettyä, eikä kaikki tyhjene lopussakaan. Teos toimi minulle kesäkirjana ihan hyvin.

"Hän riisui minut alastomaksi, ei sillä tavalla kuin ilmaus tavallisesti ymmärretään, vaan niin, että hän näki. Olin piinallisen tietoinen hieman liian isosta nenästäni, käsieni liikkeistä kun kirjoitin tai käänsin sivua, jopa jalkaterieni ja varpaiden levottomasta vääntelehtimisestä." (s. 16)


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar 2018, suom. Jaana Iso-Markku)

Kuuntelin Yuval Noah Hararin kolmannen tietokirjan äänikirjana Bookbeatista, johon minulla on kuuden viikon kokeilujakso meneillään. Kyseessä oli ensimmäinen aikuisiällä kokonaan kuuntelemani äänikirja. Kokemus oli miellyttävä, vaikka kuunteluprosessi oli hidas, noin kuukauden mittainen, siitä huolimatta että opin kasvattamaan lukunopeutta 1,5-kertaiseksi. Väliin tosin mahtui viikonkin mittainen kuuntelutauko. Äänikirjan lukijana toimii Juhani Rajalin, joka sopi minusta tämän teoksen lukijaksi hyvin.

Kirjasta kirjoittaminen tuntuu haastavalta, kun sitaatteja oli hankala ottaa ylös tavanomaiseen tapaan ja eri kohtiin on vaikea palata. Kuuntelu tapahtui usein liikkeellä ollessa, työmatkoilla, lenkeillä ja siivotessa. 21 oppituntia maailman tilasta on totuttua Hararia, varmaotteista ja sujuvaksi kirjoitettua tietoa, jossa historiantutkija soveltaa tietämystään ihmisestä nykypäivän ilmiöihin. Tällä tavoin kirjassa käsitellään mm. uskontoja, nationalismia, vallankäyttöä maailmassa – ja meditointia. Harari toteaa, ettei olisi pystynyt kirjoittamaan kirjojaan, jos ei meditoisi. Yleissävy teoksesta jäi hieman synkäksi ja pessimistiseksikin; ihminen on typerä eläin.

Otin kuuntelusta ylös pari lyhyttä sitaattia. "Ei pidä koskaan aliarvioida ihmisen tyhmyyttä." Ja: "Valitettavasti Stalinin valtakunnassa maine merkitsi usein katastrofin alkua."


Virginia Woolf: Orlando (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri. Pokkaripainos Tammi 2009)

Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi.

Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää hyvin pitkään, ja lisäksi kirjan puolivälin paikkeilla tapahtuvassa mullistuksessa hänen sukupuolensa muuttuu miehestä naiseksi. Vai onko muutos sittenkään niin itsestäänselvä? Woolf leikittelee sukupuolella ja sen liukumilla teoksessa muutenkin tavalla, jonka on täytynyt olla aikanaan vallankumouksellista. Joitakin kertojan toteamia asioita sukupuolesta performanssina on esim. Judith Butler tuonut esiin tutkimuksissaan vuosikymmeniä myöhemmin, ja silloinkin kohuttiin. Woolf oli radikaalisti aikaansa edellä.

Orlando on luettavissa vahvasti feministisenä teoksena. Sukupuolen käsitteen pohdinta tarjoaa mahdollisuuden käsitellä erityisesti naisen roolin ahtautta eri aikoina, liittyy se sitten hyväksyttyyn pukeutumiseen, käytösnormeihin tai suuren lapsimäärän synnyttämisen pakkoon. Orlando joutuu kamppailemaan asemastaan sen jälkeen kun hänet aletaan nähdä naisena; paperihommat eivät anna armoa. Ihmissuhteitakin hänellä on, ja ne pysyvät pääosin heterosuhteina, paitsi että hänen kumppaniensakin sukupuolta välillä arvuutellaan ja he näyttäytyvät jossakin määrin androgyyneinä hahmoina. "Totuus" ei tässäkään ole yksiselitteinen.

Woolfin eri tyylien hallinta on mestarillista, ja hänen satiirinsa viiltää myös kirjailijaelämää: Orlandon kaksi kohtaamista kuuluisan runoilijan kanssa ovat hillittömiä, ja piikkejä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Virginia Woolf on klassikkokirjailija, jonka lukemista sopii jatkaa nykypäivänäkin mitä suurimmalla uteliaisuudella.

"Kaiken kaikkiaan hän oli niin hienosti tehty koneisto ja niin merkillisesti kokoonpantu luomus (tässä kohtaa hän kohotti kätensä ikään kuin tiedostamattomasti, ja todellakin se oli niin kauniin muotoinen kuin vain kuvitella saattaa), että häntä hämmensi ajatella, että hän oli myynyt vain viisisataa kappaletta runoaan, mutta tämä johtui luonnollisesti häntä vastaan suunnatusta salaliitosta." (s. 65)


Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Atena 2018, suom. Aura Nurmi)

Tämän kirjan kuuntelin lomalla. Kyseessä on elämäntaito-opas, vaikka kuvaustekstissä kuinka vinoillaan tyylilajille, joka toki pitää sisällään monenlaista. Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan : nurinkurinen opas hyvään elämään ei vakuuttanut alkuun sillä, että paska oli pitänyt sensuroida kirjan kannesta (kiusallani jätin sensuroimatta postauksesta), mutta nurinkurinen elämäntaito-opas tuntui ajatuksena kiinnostavalta. Alussa käytetään esimerkkinä Charles Bukowskin elämänasennetta, ja kyse vaikutti tosiaan olevan jostain erilaisesta, mutta enpä tiedä – lopulta kirja on aika konservatiivinen siinä, miten ihmisen pitää ajatella ja toimia pyrkiessään hyvään elämään. Lisäksi Mansonin kirjallisessa äänessä on minusta jotain häiritsevän omahyväistä. Miettimisen arvoistakin teoksesta kyllä tarttui. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että kannattaa valita itselleen arvot, joiden tuottaman kivun kanssa on valmis elämään, koska elämästä ei kuitenkaan selviä ilman kipua. Lisäksi mieleen painui "tee edes jotain"-periaate, jota noudattamalla saa asioita usein eteenpäin; joskus tekemällä edes jotain pientä tulee tehneeksi paljon enemmänkin, kun on kerran päätynyt aloittamaan. Sen ansiosta sain kirjoitettua tämän postauksenkin, koska tiesin tästä tulevan lyhyt, ja halusin kirjoittaa edes jotain kuntosalikäynnin ja festareille lähtemisen välissä, kun oli pari tuntia oleiluaikaa kotona.

Kirja on melko lyhyt, joten äänikirjankin kuuntelee suht nopeasti (kesto 6 tuntia). Lukijana toimii Aku Laitinen.


Rachel Cusk: Siirtymä (S&S 2019, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin trilogiasta on sanottu jo niiiin paljon ja sen kertojaratkaisua käyty läpi niin monta kertaa, että tuntuu turhalta lähteä itse papukaijana hokemaan samaa. Kun luin toista osaa, Siirtymää, pohdin kuitenkin sitä, että Fayen kertojaääni on ehkä vahvempi kuin useimmiten todetaan. Havahduin siihen, miten hän osallistuu ja kommentoi kerronnassa lopulta melko paljon sen sijaan että toimisi vain kanavoijana muille, kuten yleensä korostetaan. Cuskin kirjoituksessa ovat Siirtymässä esillä Ääriviivoista tutut piirteet: terävyys ja sekä hiotun että punnitun oloiset toteamukset elämästä.

Faye elää kirjassa siirtymävaihetta, joka ilmenee rivienvälisenä epävarmuutena ja hapuiluna. Hän tilaa astrologisen kartan, ostaa huonokuntoisen asunnon (periaatteena että on mahdollista ostaa vain hyväkuntoinen tai hyvältä alueelta, molempia ei voi saada) ja tietysti käy paljon keskusteluja muiden kanssa, niin tutumpien kuin tuntemattomien. Hahmogalleriassa ilahduin erityisesti epämiellyttävistä homomiehistä. Samasta syystä kuin pidän valtavasti "Bad gays"-podcastin kuuntelusta, on mielestäni virkistävää, kun kuvataan hahmoja jotka ovat homoseksuaaleja mutta vain hahmoja muiden joukossa siinä mielessä, että he ovat monin tavoin virheellisiä eivätkä kovin empatiaa herättäviä. Tämän romaanin bad gays -edustuksesta vastaa kaksi mieskirjailijaa, jotka vievät monologeillaan kirjallisuusfestivaalien keskustelussa kaiken tilan, eikä Faye ehdi muuta kuin lukea katkelman kirjastaan.

Siirtymä tuli minulle lähemmäksi kuin Ääriviivat ehkä siksi, että ostin sen omaksi, ja olen alleviivannut ja merkinnyt nidettäni paljon. Erityisen vaikuttunut olin loppupuolen kohtauksesta, jossa Faye käy miehen kanssa ravintolassa – siitä alleviivasin miltei puolet. Cuskin tekstissä on selittämätöntä viehätystä. Hänen mullistavuutensa ei ehkä aivan ole välittynyt minulle täysipainoisena tähän asti. En ole tavoittanut teosten aiheuttaman kohinan alkulähdettä. Ehkä kolmas osa Kudos antaa minulle mahdollisuuden sukeltaa siihen kokonaan? Odotan.

"Vapaudenkaipuuseen oli kai osittain syynä itsekkyys, sen hän oli valmis myöntämään, mutta kypsymättömyys myös. Tosiasiassa, jos rehellisiä oltiin – ja rehellisyyshän oli illan teema, hän sanoi ja naurahti kovaa – syynä oli kuitenkin pelko." (s. 105)


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro)

Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä amerikkalaisen Hollywood-viihteen tunnemaailmaa, siihen tulee menneeksi itse mukaan, ja huomaa vähän itkevänsä kuunnellessaan äänikirjaa kävellessä, ja on iloinen että valitsi sillä kertaa hiljaisemman reitin töistä kotiin. Pinnalle nousee Michelle Obaman tasa-arvotyö ja hänen arvomaailmansa, inhimillisyyden ja perheen korostaminen sekä muistutus siitä, että Yhdysvaltain ensimmäisen naisen roolin sijaan hänelle olisi voinut käydä paljon pahemmin, kuten monille hänen laillaan mustana tyttönä Amerikassa kasvaneille on käynyt.

Michelle Robinson syntyi 1964 työväenluokkaiseen perheeseen Chicagon South Sidessa. Lapsuutta käydään kirjassa läpi yksityiskohtaisesti ja pitkään – tätä alkupuolta olisin itse tiivistänyt. Tuntuu, että "tavallista" taustaa alleviivattiin moneen kertaan, ja ymmärrän, että "koko elämän" kertominen on tuntunut tärkeältä, mutta. Aloin puhua pääni sisällä: "Michelle, olet upea ja tehnyt yhteiskunnassasi sellaista mitä ei kukaan ennen, ja ymmärrän, että luokkanoususi on ollut huikea, relaa nyt kuitenkin tämän kuvauksen kanssa". Ensimmäisenä olemisesta kerrotaan kirjassa myös hieman tuskastuneesti. Michelle Obama tuntui kyllästyneen, että hän oli kerta toisensa jälkeen ainoa musta nainen tai ensimmäinen musta nainen tietyissä huoneissa; hän halusi pitää huolta, ettei jäisi viimeiseksi. Myös vanhan kotikaupunginosansa koulussa hän vieraili monta kertaa vielä presidentin puolisona. Oli tärkeää muistaa, mistä on lähtenyt.

Mukaansatempaavammaksi kirja muuttui minulle opiskeluvuosiin päästäessä. Michelle koki huonommuuden tunteita, koska tunsi muiden ajattelevan, että hän oli päässyt opiskelemaan kiintiömustana. Rodullistettuna naisena elämisen kokemukset olivat mielen pinnalla vahvoina vielä kahdeksan Valkoisessa talossa vietetyn vuoden jälkeenkin. Barackin tapaaminen muutti hänen elämänsä tavoilla, joita ei olisi voinut kuvitella. En ole lukenut paljoa kuvauksia Yhdysvaltain presidenttien ja heidän perheidensä arkielämästä, ja minusta nuo absurdit tarinat teoksessa olivat kiehtovia. Samalla olin vaikuttunut, miten perhe-elämän ja tyttärien kasvatuksen kuvaus tuli lähelle. Michelle joutui kantamaan perheessä paljon enemmän vastuuta lapsista, ja vaikka hän piti Barackia hyvänä isänä joka teki niin paljon kuin asemassaan pystyi, tuntui kipeältä toteamus, että nyt kun Barackin vapaa-aika on lisääntymässä, tyttäret aikuistuvat ja itsenäistyvät. Niin sen pitää kuitenkin mennä, hän toteaa. Yhdysvaltain seuraavan presidentin suhteen hän ei ole yhtä hyväksyvä, ja kirjan loppu saikin huokailemaan. Barack Obama ei ollut täydellinen presidentti, ja hän teki joitakin kohtalokkaita päätöksiä, eikä lopulta pystynyt vähentämään sotimista maailmassa niin paljon kuin odotettiin. Silti nykytilanne saa ajattelemaan haikeana Obamojen aikaa.

Äänikirjan lukee suomeksi Krista Putkonen-Örn. Luenta toimii melko hyvin, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että olisin yhtä hyvin voinut kuunnella tekijän itsensä lukeman englanninkielisen version, joka olisi voinut tulla kokemuksena lähemmäs. En kuitenkaan enää lähtenyt vaihtamaan.

Pari sitaattia nappasin mukaan:

"Epäily oli kuin pahanlaatuinen solu, joka uhkasi jakautua loputtomasti, ellen keksisi keinoa pysäyttää sitä."

"Kerran – – päätin leikkauttaa itselleni otsatukan, ja alaiseni katsoivat aiheelliseksi kysyä asiasta ensin Barackin henkilökunnalta, jotta otsatukasta ei varmasti aiheutuisi ongelmaa."


Roxane Gay: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist (suom. Koko Hubara ja Anu Partanen) sisältää nipun teräviä, sivaltavia ja kohti tasa-arvoisempaa maailmaa pyrkiviä tekstejä. Esseet ovat varsin lyhyitä, suuri osa 6-8 sivun mittaisia, joten ne sopivat luettavaksi esim. joukkoliikenteessä lyhyidenkin siirtymien aikana. Olen lukenut Gayn teoksen Hunger aiemmin englanniksi, ja vaikka suomennokset Bad Feminist -kokoelmassa ovat onnistuneet hyvin, huomasin haikailevani Gayn englannin kielen käyttöä, koska se on niin kirkasta, iskevää.

Esseiden aiheet lähtevät usein liikkeelle populaarikulttuurista, kuten musiikista, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista. Niiden kautta käsitellään rasismia, misogyniaa, erilaisten vähemmistöjen kohtaamaa vihaa ja vaikeuksia maailmassa. Naisten, ja erityisesti ruskeiden naisten, kehojen kohtaamia hallinnan ja vallankäytön pyrkimyksiä analysoidaan tarkkanäköisesti monessa tekstissä. Gay käyttää esimerkkinä itseään hyvin raadollisestikin, varsinkin kaikki Hunger-teoksen lukeneet tietävät tämän. Feminististen aiheiden käsittely esseekokoelmassa liikkuu poliittikkojen laajalle vaikuttavista lainsäädännön päätöksistä internetin maailmassa puhuttaviin sisältövaroituksiin, joita käsittelevän esseen tulen todennäköisesti jatkossa lukemaan yhä uudelleen. Gay herättää toistuvasti katsomaan asioita uusista kulmista.

Teoksen alku ja loppu sisältävät kirjan nimen mukaista pohdintaa "huonona feministinä" olemisesta: mitä jos kulttuurin kulutukseni tai vaikkapa seksiin liittyvät kiinnostuksenkohteeni näyttäytyvät ongelmallisina? Gay antaa armoa niin itselleen kuin muille: on monia feminismejä, ja tasa-arvoon pyrkiminen on jatkuvaa opettelua, välillä kivikkoista. Kun nyt lähettäisiin edes siitä, ettei kohdella kanssaihmisiä kuin paskaa. Se riittäisi alkuun.

"Me olemme niin ihastuneita tähän sankaruuden ideaan, että etsimme jatkuvasti uusia keinoja tehdä tavallisista ihmisistä sankareita. Jotta pääsisimme edes vähän lähemmäs parasta mahdollista versiota itsestämme, ja välimatka sen välillä keitä olemme ja keitä pyrimme olemaan kapenisi edes hiukan." (s. 288)


Toni Morrison: Jazz (Tammi 1993, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin kuolema vaikutti yllättävänkin kovasti, ja tuli polttava pakko lukea häneltä jotakin heti. Kävin hakemassa kirjaston varastosta romaanin Jazz. Olin lukenut teoksen alkua ja selaillut sitä jo aiemmin, erityisesti kirjan rakenne kiinnosti minua. Romaanin on tarkoitus ilmentää free jazzin tyyliä. Kertomuksena se ei ole helppo, sillä eri suuntiin haarautuvat linjat vaativat tarkkuutta. On kiehtovaa, miten Morrison on sommitellut äänten kokonaisuuden; kertoja vaihtelee itsensä kiinnostavasti esiin tuovasta kaikkitietäjästä henkilöhahmojen minäkerrontaan. Näin äänet luovat kokonaisen kuvan, mutta totuus jää johonkin välille. Teksti maistuu väkevästi elämältä.

Mieleenpainuva alku esittelee kirjan asetelman heti kärkeen: Violetin aviomies Joe on rakastunut nuoreen tyttöön, ampunut tämän vaikka kukaan ei nähnyt sitä, ja Violet menee hautajaisiin viillelläkseen tytön kasvoja. Ihmiset pitävät Violetia hulluna, mutta millainen tarina hänellä miehineen on? Selviääkö rakkauden mysteeri, jota kertoja pohtii Violetin lähteneen selvittämään Joen rakastetun Dorcasin kuoltua ja miehen vajottua masennukseen. Tätä lähdetään kerimään auki, ja kokonaisuudesta aukeaa monia lankoja. Taustalla hengittää (ehkä jazzin tahtiin) Kaupunki isolla K:lla. Selviää, miten Joe ja Violet olivat kulkeneet puuvillapelloilta suurkaupunkiin, ja minkälaiset heidän perheensä olivat.

Morrisonin tyyli soi kauniina, viisaana ja kiteyttää elämän suuria kummallisuuksia. Hänen hahmoistaan kukaan ei ole yksiulotteinen. Puolivälin jälkeen romaanissa tuli jakso, joka ei pitänyt mielenkiintoa ja keskittymistä yllä aivan niin hyvin kuin alku, mutta uskon että tämä on kirja, joka antaa uusilla lukukerroilla vielä lisää. Tämä on perinteistä fiktiokerrontaa parhaimmillaan; tyylien, äänten ja kertomuksen hallintaa niin kuin voi suurimmat palkinnot keränneeltä tekijältä odottaa. Morrison tuo hämärään jääneeseen historiaan valoa, joka ei jätä paljastamatta ketään.

"Hän oli kamppailut kauan tuon menetyksen kanssa, oli jo uskonut alistuneensa, sopeutuneensa siihen että vanhana unohtaisi miltä kaikki tuntui. Että saattoi sanoa 'pelkäsin kuollakseni' mutta ei kyennyt kokemaan uudestaan sitä pelkoa. Että pystyi manaamaan mieleensä hurmiota, murhaa, hellyyttä uhkuvan kohtauksen, joka oli kuitenkin tyhjentynyt kaikesta paitsi kielestä jolla kertoa se." (s. 32)


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos 2019, suom. Kristiina Lähde)

Catharina Gripenbergin vuonna 2007 alun perin ilmestynyt ja Tanssiva karhu -palkinnonkin saanut runokokoelma ilmestyi suomennoksena vasta tänä vuonna. Hyvä, että ilmestyi, monet suomenruotsalaisten tekijöiden runoteokset kun jäävät kokonaan kääntämättä. Käännöksenä teos liittyy myös tänä vuonna ilmestyneiden useiden Edith Södergraniin viittaavien teosten joukkoon. Ottaisit käteni, kummallista viittaa myös moniin muihin klassikoihin.

Myönnän, että kuulemani perusteella odotin pitäväni tästä enemmän. Löysin kyllä hyviä, säväyttäneitä kohtia, erityisesti loppupuoliskolta kun kokoelma tuntui muuttuvan omaäänisemmäksi. Alkupuolen viittaukset lukemattomia kertoja ennenkin viitattuihin myyttisiin kertomuksiin sen sijaan uuvuttivat. Minä en löytänyt kaikesta siitä enää pointtia, ehkä muut ovat löytäneet. Vaikka poimin esim. Virginia Woolfia käsitelleestä runosta hyvääkin, on kivitaskuinen Woolf populaarikulttuurissa jo niin monta kertaa versioitu hahmo, hän on hukkunut ja hukkunut ja hukkunut kirjoissa ja valkokankaalla ja popkappaleissa. Miten monta kertaa vielä pitää alleviivata tätä traagisuutta? Kokonaisuus sisältää myös todella hienoja tekstejä. Pidin erityisesti "Palopuhe"-runosta, siinä tunsin sekä alkutekstin että suomennoksen värähtelyn. Monet kohdat painuivat tunnemuistiin. Kiehtovaa oli myös autotallissa kirjoittamisen toistuminen kuvana. Teksteissä on tiivistynyt moniin yksittäisiin, lyhyisiinkin säkeisiin laajoja näkymiä.

"Sen jälkeen meitä ei voi toistaa. Tämä on viimeinen sanelumme. Sanelu puretaan. Sanot tule. Vai tavaanko minä sen? Kutsun sinua. Vai toistanko minua? Minun piti pelastaa meidät. Mutta kielessä oli roso johon neula juuttui." (s. 87)

Kesäkuun lyhyet: 6 minibloggausta

Tässä kesäkuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa. Lisäksi luin Pentti Holapan runokokoelman Ankkuripaikka, josta on oma postauksensa.


Andrew McMillan: playtime (Cape Poetry 2018)

Pride-kuukautena 2019 aloitin postaukset teemasta englanninkielisellä runokokoelmalla. Andrew McMillanin playtime tuli vastaani Guardianin arviosta. Kyseessä on esikoiskokoelmallaan physical useita palkintoja keränneen runoilijan toinen teos. Maskuliinisuuden ja ruumiillisuuden problematiikkaa aiemmin käsitellyt McMillan pureutuu playtimessa erityisesti siihen, millaista on varttua homomieheksi. Kokoelman ensimmäinen osio sisältää seksuaalisuuden kypsymisen kuvauksia: runo "first time" kertoo ensimmäisestä masturbointikerrasta, ja sitä seuraa muitakin ensimmäisiä kertoja. Jälkimmäisessä osiossa korostuvat aikuisiällä koetut tuntemukset, kohtaamiset seksin merkeissä, kehojen ja niiden ominaisuuksien pohdiskelu. McMillan sanoittaa monia asioita, jotka nähdään vaikeina ja kiusallisina. Enpä muista lukeneeni runoa, jossa mietiskellään lääketieteellisistä syistä tehtyä ympärileikkausta suorastaan filosofisesti, enkä runoa kaljuuntumisen vastaisesta taistelusta hiussiirteillä.

McMillan kirjoittaa runonsa rehellisesti ja suoraan – kuvakieltä hän käyttää säästellen, mutta varsin tehokkaasti silloin kun käyttää. Runojen asettelu on omanlaistaan: säkeenylityksiä on jatkuvasti, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia (I-sanaa lukuun ottamatta) ei käytetä. Lauseet vaihtuvat usein keskellä säettä niin, että se on merkitty vain ylimääräisin välilyönnein. Tämä tekee lukemisesta, varsinkin muulla kuin äidinkielellään, ajoittain haastavaa. Hahmottaakseen on luettava tiettyjä kohtia ja kokonaisia runojakin uudelleen tavallista enemmän. Runojen sisällön koin joissakin kohdin samastuttavaksi ollessani tekijän tavoin kolmikymppinen valkoinen länsimaalainen cis-homomies; tekstejä tulee lukeneeksi runomuotoisena autofiktiona, koska niiden maailma on niin realistinen ja koruttomasti kerrottu. Välillä olisin kaivannut enemmänkin kielellistä ilottelua, värikkyyttä ja ilmeitä toteavuuden oheen. Nyt kokoelman perusväri tuntui harmaalta kuin sateisen saarivaltion taivas. On siinäkin toki vivahteensa.

"there was only the moment I was trying / to give you the half open door of the laptop / your face pressed into the blank screen of the pillows / the evening sun setting the neighbourhood on fire" (s. 45)


Tommi Parkko: Hamilton-manaatin vaikea elämä (Aviador 2019)

On kirjalla nimi, ajattelin taas, kun kokoelma saapui luettavakseni. Nyt minulle alkavat saapua varaukset, joita olen tehnyt uudella työkirjastokortillani tutustuakseni laajasti vuoden 2019 runosatoon. Tommi Parkon runokokoelma Hamilton-manaatin vaikea elämä kurottaa hyvin moneen suuntaan, usein nopein vaihdoksin. Mihin silmä ja ajatus lopulta tarttuvat? Tulee mieleen maalaus, jossa esittävä liukenee abstraktiksi huomaamatta. Mitä ovat teemat, onko niitä? Ovatko nämä kokoelma runoja, ja siinä se – ei sellaisessakaan ole mitään vikaa. Uudella lukemisella huomion kiinnittävät törmäykset: mätkähtäminen, liiskautuminen toisiaan vasten. Teos on jotenkin ahdistunut, monista aineksistaan huolimatta myös sisäänpäin kiertynyt, kuin peittelisi pimeää, syvyyksiä. Teknisesti kirja on hyvä, moninaisia keinoja huolella käyttävä. Jotenkin se mistä puhutaan jää minusta etäälle, eikä se ole kenenkään syytä. Ehkä en vain päässyt osalliseksi manaatin sielusta. Veden virtaus ja tuska jäävät lopuksi pohdituttamaan.

"mielipiteesi, ja ne joita kutsut tunteiksesi, ovat / liiskautuneet vasten toisiaan kuin ukkosta kavahtavat lapset; kykysi / keskustella ja sinusi, / ovat / jätemyllyssä." (s. 18)


Andy Sinclair: Breathing Lessons (Vehicule Press 2015)

Pride-kuukauden toinen teemaan liittyvä postaus oli Andy Sinclairin romaanista Breathing Lessons. Löysin teoksen nettiartikkelista, kun olin googlaillut, minkälaista nykypäivän homoseksuaaleja käsittelevä kaunokirjallisuus on englanninkielisessä maailmassa. Päädyin tilaamaan kanadalaisen Sinclairin kirjan netistä yhdessä toisen jutussa mainitun romaanin kanssa. Jos haluaa lukea luontevia representaatioita ns. tavallisesta homomiehen elämästä ihmissuhdekomplekseineen, on englanninkielisten kirjojen netistä tilaaminen tällä hetkellä ainoa keino. No, itse kirjan sisältöön. Tiivis romaani koostuu 20 "harjoituksesta", joille otsikko tarjoaa tietyn näkökulman. Tämä on episodiromaani, jota voi hyvin lukea useamman päivän ajan vähitellen, kuten itse tein. Kerronnan aikamuotoratkaisu ei ole tavanomaisin: kertoja käyttää preesensiä silloinkin kun muistelee mennyttä. Tavallaan ratkaisu on tuore, toisaalta se sekoittaa lukiessa välillä aikatasot.

Kirjan alku oli kuin saapuminen johonkin vehreään, jollaista on odottanut jo pitkään. Herkkää kuvausta miesten välisestä fyysisestä kosketuksesta, mutkattoman realistista seksikuvausta, jossa ei peitellä tai kaunistella liikaa asioita, mutta ei myöskään revitellä överiksi. Minulle antaa outoa voimaa, että voi olla virkkeitä kuten: "I'd left the hockey game on and we lie there in the dark and listen to the play-by-play in the next room, our cum drying into a crust on my stomach." Että voi yhdistää tuollaisia asioita samassa virkkeessä. En edes pidä jääkiekosta, mutta olen fiiliksissä mahdollisuudesta. Päähenkilö, minäkertoja Henry on päälle kolmikymppinen ja käy läpi menneisyytensä hullaantumisia, lyhyeksi jääneitä seurusteluja ja valtavaa määrää fuckbuddyja, kaverisuhteita, joihin jossakin vaiheessa sekoittuu seksiä ja asioista tulee hankalia. Ei ehkä seksin itsensä takia, vaan tunteiden, jotka jossain vaiheessa kuitenkin seuraavat, ja toinen seurusteleekin toisen kanssa. Henryllä on huomattavan paljon säätöä juuri varattujen miesten kanssa.

Työelämä on kirjassa sivuseikka, välttämätön paha, päällimmäisenä ovat juhlat ja päihteet: pilveä kuluu paljon, ekstaasia ja kokaiinia jonkin verran. Hyvä, että tämä maailman suurten kaupunkien homopiireissä pitkään puhuttanut juhlimisen tapa tulee teoksessa esiin – Suomessakin aihe on toki noussut viimeisen vuoden aikana julkisuuteen tunnetun iskelmätähden huumeoikeudenkäynnin takia. Päihteitä ei voi kuitenkaan sanoa Henryn päällimmäiseksi ongelmaksi, vaan hän on usein masentunut ihmissuhdepettymysten takia. Menneisyys on myös jättänyt käsiteltäväksi trauman, mikä kirjassa oli ratkaisuna sellainen, etten oikein tiennyt miten suhtautua – ensireaktio oli turhautunut "ääh", vaikka miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on myös tärkeä aihe käsiteltäväksi. Vaikka pääosin pidin romaanin seksikuvauksista, ne olivat niin täynnä räiskyvää halun ja tyydytyksen ilotulitusta (ja näitä kohtauksia ja vaihtuvia miehiä oli niin paljon), ettei se tuntunut enää uskottavalta. Tosielämässä erilaista sähellystä ja mokia on enemmän, ja moniulotteiseen seksin kuvaamiseen pitäisi sisältyä myös niitä.

Breathing Lessons nappaa lukijan heti mukaansa iholle. Tyyli on ilmava, jättää paljon sanomatta. Kuin elämä. Näennäisestä keveydestä ja pintatason suoruudesta huolimatta teoksessa on painoa.

"We'd met through friends and buried the initial attraction and everybody knows what that does. Soon came the little friendly squeezes. Lingering hugs at the door. Sometimes it's just the matter of waiting until you are together alone, and stoned." (s. 17)


Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava 2018)

Joskus tulee aloittaneeksi romaanin vaivihkaa, kun on utelias mutta myös hieman epävarma siitä, onko kyseessä "oma juttu". Riikka Pulkkisen Lasten planeetta otti minut kuitenkin mukaansa, halusin jäädä sen seuraan. Jokin kirjassa tuntui olevan minulle juuri nyt; kirjoitin lauseita ylös, ja samalla mietin, onko tämä jo liian helppoa, sellaista että kun myöhemmin palaisin teoksen pariin, osoittautuisiko se arkiaforistiikaksi joka toisessa tilanteessa tuntuukin kepeältä? Soimasin itseäni ajatuksistani, luin, ja lopulta annoin kertomuksen mennä ylitseni. Ensimmäisenä kolahti erokeskusteluiden lievä absurdius: "Jos sä et nyt voi suostua muuhun kuin tasajakoon, meidän pitää perua tämä ero." (s. 19) Mietin, miten paljon pelissä onkaan, kun erotessa hajoaa perhe, jossa myös pienen lapsen tarpeet, käsitys tilanteesta ja tulevaisuus pitää huomioida.

Romaanin toinen taso kuvaa eroamassa olevan Frederikan Julia-siskon sairastumista psykoosiin kymmenisen vuotta ennen kirjan nykyhetken aikatasoa. "Erolinjan" proosa on pitkälle ajateltua ja teräviä oivalluksia sisältävää, psykoosia kuvaavien jaksojen proosa taas irtoaa maailmasta kuumeisen kiihtyneellä tavalla, joka luo omanlaistaan poetiikkaa. Kaksi tasoa vuorottelevat, kuitenkin niin että Pelon historiaksi kutsuttu psykoosikuvaus jää "erolinjaa" vähemmälle käsittelylle. Kahden tarinalinjan merkitykset toisilleen jätetään paljolti auki, ja lukija voi päätellä, miksi juuri nämä kriisit rinnastetaan tässä kirjassa. En voi olla miettimättä, että näihin teemoihin eri kirjoissa keskittymällä olisi saanut kaksi todella hienoa pienoisromaania. Asioita nivoo yhteen allegorisella tasolla myös Frederikan tyttärelleen kertoma satu, jossa poni ja leijona seikkailevat.

Lasten planeetassa on paljon tunnistettavaa kaikille ihmissuhteiden iloissa, odotuksissa, peloissa ja pettymyksissä mukana olleille. Teos tarjoaa ajateltavaa ja sanoittaa tärkeitä kysymyksiä. Sukupuoliroolit kirjassa tuntuvat kuitenkin paikoin kiveenhakatuilta tavalla, jota en omasta elämästäni tunnista. Roolien kaksijakoisuudesta pidetään kiinni yllättävän tiukasti, ja mietin erilaisia feminismejä, niiden aaltoja. Minkälaisen planeetan vanhemmat muovaavat lapsille ensimmäisinä elinvuosina, ja miltä se lasten silmissä näyttää? Minkälainen planeetta heille lopulta jää? Kirja päättää uskoa toivoon, siihen että kaukaakin voi löytää takaisin.

"Vaikeinta on ilmaista läheisilleen huolensa, tulla väliin, saada toinen katsomaan itseään silmiin. Noissa silmiinkatsomisissa on aina liikaa: eletty yhteinen pimeä, menneisyys, ajan sirpaleet, kaikki kirjaimiksi hajonneet sanat. Ja hevoset, niiden kavioiden alla tantereen jyly." (s. 70)


Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)

En minä ole nainen, olen neutri, naukaisee kissa turhautuneena ja loikkaa kirjahyllyn päälle miettimään, vieläkö tämä roolien ahtaus puristaa yhtä ajankohtaisena kuin sata vuotta sitten. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on esikoisteos, joka tuo kirjalliseen maailmaamme tarkan, selkeän ja luistavakynäisen ajattelijan. Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, jota on kuvattu esittelyissä esseeromaaniksi. Sen alussa tulee vastaan sisällysluettelo, joka sisältää otsikoituja osioita, joten kirjastonhoitajaminäni lähti lukemaan esseekokoelmaa. Se on minusta perusteltukin luokitus, sillä Vähäpesola käsittelee teoksessa Edith Södergranin runoutta, lukee sitä omaa elämäänsä vasten ja kirjoittaa kokemuksista, jotka ovat varmasti monelle tunnistettavia, yliopisto-opiskelusta parisuhdedynamiikkaan. Tekijä kulkee polkuja, jotka haarautuvat moneen, mutta ne mahtuvat silti teksteille annettujen otsikkojen alle.

Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.

Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.

"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)


Marguerite Duras: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)

Kun Marguerite Duras oli 78-vuotias, hän saneli rakastajalleen eräänlaisen kirjallisen testamentin. Ja millainen se onkaan. Kirjoitan kertoo siitä, millainen on kirjoittajan, kirjailijan mieli. Miten kirjoittaja näkee ympäristön, maailman, mitä kirjoittaminen oikeastaan on. Duras vaati kirjailijuuteensa yksinäisyyden. Hän eli suuressa talossaan yksin, ja niin sen oli oltava. Teoksessa hän puhuu paljaaseen tapaan suhteestaan kirjoittamiseen ja elämään. Tämä on ehkä lähimmäksi minua tullut kirjoittamisesta kertova teos ikinä. Alleviivasin "Kirjoitan"-esseetä lähes joka aukeamalta. (Olen poiminut tämän hyllyyni kirjastopoistona.) Kirjoittamisen pakkoa, välttämättömyyttä Duras sanoittaa suorastaan kohtuuttomalla ehdottomuudella. Se sopi hänen persoonaansakin, kuten kerrotaan alkusanoissa.

Tässä on paljon minulle nyt jo tuttua: "Yhtäkkiä kaikki suhteutuu kirjoitukseen – hulluksihan sitä tulee." (s. 29) Toisaalta tämä tarjoaa vaivaamaan jääviä väitteitä: "Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen." (s. 25) Kärpäsen kuolemaa kuvaavaa osuutta verrattiin jossakin Lispectorin Passion torakkaan, mitä oli kiinnostavaa pohtia nyt lukiessa; naiskirjoitus, hyönteiset... "Kirjoitan"-esseen lisäksi teoksessa on alun perin filminauhalle tallennettu "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", jossa Duras epäsuorasti käsittelee veljensä kuolemaa toisen maailmansodan aikana. Täynnä pakahduttavaa surua oleva teksti riipaisee syvältä. Jotenkin tuntui, että Kirjoitan vahvisti omaakin kirjoittajaidentiteettiäni. Se ei ole täysin omissa käsissäni, julkaistaanko tekstejäni joskus painetuksi paperinipuksi sidottuna tai nidottuna, mutta kirjoittaja tulen olemaan lopun elämääni muodossa tai toisessa.

"Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjoituksen kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen." (s. 35)

Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan – laulaisin – jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja. – – Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.

Toukokuun lyhyet: 9 minibloggausta

Tässä toukokuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Hassan Blasim: Allah99 (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen)

Hassan Blasimin ensimmäinen romaani on kirjallinen mosaiikki, kertomusrykelmä. Allah99 ei muodosta suurta yhtenäistä tarinaa, eikä sen tarvitse. Romaani perustelee itsensä moninaisten tekstien kokonaisuutena, joka kasvaa tarinallisuuden tavoittelun yli. Blasimin tarkkuus ja kielentaju kirjoittajana ovat maailmankirjallisuuden tekijän tasoa. Hän on yksinkertaisesti todella hyvä kirjailija. Iskevä, sisällöltään painava, energinen, painostava, raju. Allah99 näyttää Blasimin eri tekstityyppien hallinnan: sähköposteja, päiväkirjaa, haastatteluja kysymyksineen ja vastauksineen. On jutuniskentää, haaveilua, kuvitelmia. Sähköpostikeskustelujen tyyli on ajoittain esseististä. Muiden teksteihin ja taideteoksiin viitataan usein, erityisen tärkeäksi hahmoksi nousee romanialainen filosofi ja esseisti Emil Cioran.

Blasim ei kieputtele ja kierrä, vaan pysyy sisällön ytimessä. Tekstissä tapahtuu koko ajan. Kutsuisin tyyliä hyperrealismiksi, se on kiinni maailmassa tiukalla liimapinnalla. Teksti on realismissaan rosoista, kuin karheaksi raavittua ihoa. Henkilöiden mieliä pyörittävät seksi, alkoholi ja kuolema. Blasim kirjoittaa jälleen paljon Irakin tapahtumista, mutta myös Suomesta. Toiset jäävät irrallisiksi, toiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja kokevat tulleensa kotiin – maahanmuuttajien tarinat eivät ole samanlaisia. Jotkin kuviot toistuvat ja niitä katsotaan kriittisesti, kuten sitä, miten äidit irakilaisissa perheissä ovat usein lukutaidottomia. Uskontoa kirjan puhujat eivät yleensä kumarra. Kirjallisuuskeskusteluissa huomioni kiinnittyi väkisin siihen, miten kirjailijoiden nimien pudottelu sisältää taas miesklassikoiden litanioita. Musiikissa huomioidaan sentään esimerkiksi Björk.

Aina ei ole selkeää, kuka puhuu ja kuka puhuttelee. Välillä tuntuu että kertoja haastattelee itseään, tai pikemminkin kommentoi asioita kaikkitietävästä roolista. Haastateltavat jäävät useimmiten nimettömiksi, he ovat kuoro, jonka jäsenten äänillä on merkitystä, mutta se mikä yleisölle välittyy päällimmäisenä on kokonaisuus. Allah99 on kotimaisen nykykirjallisuuden kärkeä. Sampsa Peltosen käännös arabiasta on erinomaista, terävää suomen kieltä. Blasim ansaitsisi päästä ehdolle Suomen merkittävimpien kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Jos säännöt eivät sitä vielä salli, minusta niiden tulisi nykymaailmassa alkaa sallia.

"Adil ei lämmennyt ajatukselle vaan meuhkasi että muslimit on Euroopan uudet juutalaiset ja että eurooppalaiset tarvitsee muualta tulleita sorrettavakseen että voisivat tuntea olevansa parempia. Meidän pitää valmistautua puolustamaan itseämme. Aina joskus olen Adilin kanssa samaa mieltä, mutta nyt muistutin, että suomalaisissa ja eurooppalaisissahan on paljon ihan mahtavia tyyppejä, mukavia ja huomioonottavia ja rehellisiä. Ei saa yleistää." (s. 123)


Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (WSOY 2019)

Hankalaa, hankalaa. Taas aloitan tällä; hankalaa. Kirjoittaminen. Ongelmia. Tua Forsström kirjoittaa kokoelmassaan Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (suom. Caj Westerberg): "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." Juuri niin. Aloitan jostakin yleispätevästä. Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset on todella hyvin kirjoitettu. Monet esseet saavat vaikuttumaan vahvasti siitä, miten tekijä osaa käyttää kieltä, rikkoa ja väännellä sitä tarpeen mukaan. Kirjallisissa viitteissä tulee esiin kiinnostus kokeelliseen kirjallisuuteen, mikä selittää kielenkäytön moninaisuutta. Aiheena kokoelmaa lävistää ruumiillisuus. Sekin tuottaa monipuolista tekstiä. Voisi puhua "naistekstistä", vaikka kirjoittajaa (esseeminää?) häiritsee toisten "naisteksti", jos se on kirjoitettu "naisena", koska hän itse kirjoittaa ihmisenä. Oma tulkintani esim. Cixous'n mukaisesta feminiinisestä kirjoituksesta on, että sitä voi kirjoittaa biologisesta ja käsitteellisestä sukupuolesta riippumatta, eikä tarvitse olla "nainen". En tiedä, puhunko tässä esseistin kanssa samasta asiasta.

Taas ongelmiin. Jo etukäteen luin kirjasta kirjoitetusta tekstistä eräänlaisen varoituksen, että tätä tulee olemaan haastava lukea feministinä, mutta niinpä tässä vain tapahtui. Feministi luki tätä ja on jo ottanut nuijansa valmiiksi tuomitsemaan, sen pää on lyijyä, terästä, keksikää lisää kovia aineita tähän – se on niitä kaikkia. Ja kyllä, koin että kokoelmassa kuittaillaan feministeille (nykyisille, intersektionaalisille). Seppänen kirjoittaa senkin todella hyvin. Se on melkein jo ärsyttävää. Tuntuu provoon menemiseltä, häviöltä. Paljon käsitellyssä oli sellaista, minkä pystyin itsekin allekirjoittamaan: pidin tavasta miten teoksessa kirjoitettiin kirjallisuudesta, totalitarismista, tunnustamisesta, ruumiillisuudesta, itsestä. Erityisen mielelläni luin tietysti Clarice Lispectorista, joka on minuun lujasti vaikuttanut. Emil Cioran alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja on jännittävää, että häntä käsiteltiin myös samaan aikaan lukemassani Blasimin Allah99:ssä. Välillä Cioran-tekstit menivät päässäni sekaisin, kummassa kirjassa oli kumpaa. Sitten tulivat ne loppupään islam-esseet. Miksi nämä on kirjoitettu, minun tekee mieli kysyä. Sähähtää perään, että onko tämä pelkkää trollausta. Trololol. En edes jaksa kommentoida enempää.

Tyylillisesti teos käyttää esseen suomia mahdollisuuksia mitä hienoimmalla tavalla. Kirjassa paljon tutkiskellun Celinen pistepistepiste-tyyli ilmestyy myös Seppäsen tekstiin ja nousee pintaan useissa kohdin kirjaa, vaikka kirjailijaa ei enää käsiteltäisikään. Muutenkin kokeilut yhdistyvät asiakerrontaan kiehtovasti. Monesti tunnen nautinnollista hämmennystä. Joskus ärtymystä. Ehkä silläkin on tässä tarkoituksensa. Ei kysymyksiin ole pakko vastata, senkin lajityyppi suo.

"Ciorankin halusi elää maailmassa, jossa kuoltaisiin yhden pilkun tähden. Kirjoittamisen aiheuttaman häpeäni ajamana joudun kuitenkin jankuttamaan kysymystä, jonka ihminen kovimmassa kurimuksessaan oikeutetusti suuntaa jumalalle: miksi sallit kärsimyksen? Tai tarkemmin: Miksi valehtelet kun totuus on toisaalla?! Miksi sepität kun todellisuus on toisaalla?! Miksi kulutat aikaa lauseiden sorvaamiseen kun maailma on täynnä konkreettista apua tarvitsevia ihmisiä?!" (s. 50)


Kim Thúy: Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma)

Ranskan kielessä pieni puro ja kuvaannollisesti virtaaminen, esimerkiksi kyynelten. Vietnamin kielessä kehtolaulu, tuudittaminen. Kim Thúyn romaani Ru on kirjana juuri sen alussa mainittujen ru-sanan kuvausten kaltainen. Lukijaa kuljettaa lempeän soljuva tekstin rytmi. Teos on omaelämäkerrallinen, ja se on fragmentaarisessa tyylissään hyvin nykyaikainen. Todellisuus koostuu katkelmista, elämässä pinnalla olevat asiat vuorottelevat kysymättä. Vietnamilaissyntyisen kanadalaiskirjailijan muistoissa lapsuuden vaarallinen pakomatka veneellä sodan keskeltä vaikuttaa yhä. Usein lyhyemmiksi kuin sivun mittaisiksi jäävät katkelmat kertovat jonkin tilanteen, asian, ajatuksen, ihmiskohtalon. Lapsuusmuistoista Vietnamissa siirrytään aikuisuuteen Kanadassa, isovanhempien muistelusta omiin lapsiin. Kirjan fragmenteissa on painoa harvinaisen paljon, ne jäävät kaikumaan. Niihin on ehkä tiivistynyt ihmisyydestä jotain erityistä.

Teoksessa on kieltä, jota voisi kuvata kauniiksi: yksityiskohtia jotka rakentavat esteettisesti hiveleviä kuvia. Onko kauneus itsetarkoituksellista? Pyrkimys kauniiseen kieleen, vaikka kerrottaisiin dollareista peräaukossa? Kerronta ei peittele rumiakaan asioita, niitä jotka tapahtuivat sodassa ja riipivät yhä. Ihmisetkin ovat epätäydellisiä, he pettävät, tukahduttavat, loukkaavat. Onko ratkaisu anteeksiannossa? Löytyykö se rivien välistä? Toistollakin on merkitystä, asiat siirtyvät syrjään palatakseen äkkiä kulman takaa. Niin tekee myös muisto. Kirjailija tulee lähellä loppua tiivistäneensä kenties kirjoittamisensa lähtökohdat: "– – ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä." (s. 142) Aikatasojen välillä siirrytään edestakaisin. Keinuntaa? Pakenijoiden vene, yhä vaan? Aallot seuraavat toisiaan kuoppia välissään, mutta niitä yhdistää katkeamaton vesi. Ru on lämmin ja lempeä kirja, jossa kuuluu hyväksyntä. Se ei hyväksy kauheuksia ja julmuuksia itseään, vain sen että ne tapahtuivat, ja siksi ne ovat osa elämää.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita." (s. 106)


Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019)

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa teosta feministisen luennan kautta, vaikka se tarjoaa aineksia ja mahdollisuuksia myös paljon muuhun. (Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)

Tiina Lehikoisen runokokoelma ilmestyi tänä keväänä Poesialta. Sen lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään yhä feminiinisenä toimintana. Kokoelmassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31) On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vielä vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi –" (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lopussa laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa, Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)


Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (WSOY 2014)

Luin pitkästä aikaa hyllynlämmittäjän, ja novelleja. Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri kertoo isistä ja heidän lapsistaan, molemmat saavat äänensä. Joskus myös äidit ovat keskeisiä henkilöitä, mutta silloinkin isät ovat merkityksellisiä, varsinkin jos ovat kokonaan poissa. Mieleenpainuvimmat novellit seitsemästä olivat minulle alussa, keskimmäisenä ja lopussa. Ensimmäinen novelli "Satu äidistä" on tunnelmaltaan ja kieleltään sadunomainen, isän kanssa jääneet lapset ovat kertomuksen kokijoina. Neljäs novelli, uuteenkin lukukertaan houkutteleva "Viimeinen" kertoo maailmasta, johon äiti on jäänyt lapsensa kanssa suuren mullistuksen jälkeen - mikä oikein on kaiken niellyt musta? Päätösnovelli "Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa" on teoksen pisin, ja se kertoo hauskasti isästä, joka hurahtaa erilaisiin asioihin, tällä kertaa mehiläistenhoitoon äidin ja naapureiden piinaksi...

Kertomukset ovat vetäväjuonisia ja ovelia, ne tarjoilevat pieniä vihjeitä loppukäänteistä, jotka ovat tehokkaita, klassisiakin. Kaikki twistit eivät ole kovin yllättäviä, ja jotkut jättivät hieman kuluneen loppumaun. Kirja tuo näkyville useita koskettavia ihmiskohtaloita. Kieli on täsmällistä, vahvaa, kuvaa asioita luotaamalla yksityiskohtaisia miljöitä. Se on hyvin hiottua, ja joskus tuntui että enemmänkin särmiä olisi voinut jättää, aivan ihon alle tämä ei päässyt. Voimakkaimmin tunnelmat välittyivät, kun tapahtumia väritettiin surrealistisin kuvin. Vaaleanpunainen meri on tyylipuhdas novellikokoelma, joka on lajin ystävälle taattua luettavaa.

"Kimeä ja kova ääni saa sydämen pysähtymään. Hetkeen ei voi liikkua, ei edes hengittää. Joona on kuullut äänen ennenkin. Se on olemassa, se on hänen sisällään, mutta sille ei ole paikkaa tai nimeä, ei mitään sellaista mitä voisi ajatella." (s. 145)


Piia Leino: Taivas (S&S 2018)

Piia Leinon 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva dystopia tunnistaa monia nykyhetkessä näkyviä signaaleja. On riippuvuus ruuduilla ja verkossa tapahtuvista asioista, seksuaalisuuden himmeneminen, apatian ja osattomuuden lisääntyminen, nationalismi, pääkaupungin ja ympäröivän maan eriytyminen. Taivas-romaanissa ihmiset pyrkivät elämään vain sisätiloissa, jos heidän ei tarvitse kerjätä. Paremmin toimeentulevilla päivien merkityksen täyttää Taivas, immersiivinen virtuaalimaailma, jossa ihminen voi päästä pois lamaantuneesta reaalitodellisuudesta, tuntea täydellistä rauhaa ja nähdä paikkoja, joihin ei enää pääse – joita ei kenties enää ole. Matkustaminen Suomesta on kielletty, rajat ovat täysin kiinni. Iina ja Akseli kohtaavat Taivaassa, ja jokin erityinen värähtää kaksikon välillä. Kun Akseli saa työtehtävänä syödä pillereitä ja dokumentoida vaikutuksia, hän alkaa tuntea halua asioita kohti, nähdä taas päämääriä. Eikä hän halua kokea sitä yksin.

Taivaan maailma on tarkasti kuvattu – niin virtuaaliset tilat kuin tulevaisuuden julma realismikin. Kerronta tuo täsmällisenä näkyville vieraiksi muuttuneiden miljöiden yksityiskohdat ja henkilöiden tuntemukset; muutos apaattisesta lamaannuksesta päämäärätietoiseksi toimijaksi on kuvattu oivaltavasti. Teos saa katsomaan omaa elämänmenoaan uudesta kulmasta, mikä on hyvän dystopian merkki. Romaanin juoni vetää lukijaa mukanaan tehokasta tahtia, draaman kaari aaltoilee sopivasti. Akselin ja Iinan suhteen kuvauksessa oli omaan makuuni välillä liikaa Hollywoodia. Teos luo mieleen elokuvamaisia näkymiä hyvälläkin tavalla. Taivas on parhaillaan EU:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja se sopii ehdolle hyvin – kirjan voisi kuvitella toimivan myös käännöksenä. (Ja tämän kirjoittamisen jälkeen selvisi, että teos myös sai tuon palkinnon.)

"Mies luuli häntä aluksi avattareksi. Sen näki katseesta, sillä ihminen katsoo ihmistä toisin kuin näkymää, näkee muuntuneen itsensä ja haluaa tietää, mitä yhteistä heissä on. Kun mies oli uskonut Iinan ihmiseksi, hänen uneliaisuuteensa oli virinnyt tarkkaavaisuuden säie." (s. 38)


Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokkaissa vanhemmuus, erityisesti äitiys, yhdistää teemana useamman teoksen. Silene Lehdon runokokoelma Kultapoika, kuplapoika puhuu aiheesta sekä vanhemman että lapsen suulla. Teos pohtii äitiyttä riipivän säästelemättä. Pelkoja on sanoitettu auki. Se lienee runossa mahdollisempaa kuin muissa tekstilajeissa; runon kielellä henkilökohtaisesta tunteesta kirjoittaminen antaa luvan herkän aiheen pohdiskeluun. Miksi vuorikiipeilijä kiipeilee hurjille huipuille, vaikka pienet lapset odottavat? Rivien väliin jää, miksi tätä kysytään Alison-nimiseltä, mutta ei vaikkapa Edmundilta. Muovikuplassa elävä David Vetter taas kysyy, miksi te halusitte lisää lapsia, ja laajempi kysymys kuuluu, millainen elämä on tarpeeksi hyvä. Ei ole helppoa, tämäkään.

Lehdon runot ovat kokoelmassa kertovia, ne sopivat luettavaksi runouteen tutustuvallekin hahmottuessaan selkeästi. Välillä tulee syviä säkeitä joihin pysähtyä. "Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha" (s. 21) värähtelee jo monitasoisesti. Heti alussa mietitään turismin oikeutusta: "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten" (s. 9). Kuka elää kenenkin hyväksi? Paras vaihtoehto on tietenkin pitää elämä omissa käsissään: "tässä maisemassa elämäsi ei ole kenenkään elämän jälkinäyttämö" (s. 52). Syyllistämistä en kuitenkaan lue, en edes kokoelman raadollisimmasta runosta "Rouva Lubitz", jonka tosielämän yhteyden näkeminen nostaa kiven rinnan päälle. Lento 4U9525, jos kiinnostaa tutkia. Tulevat uhat mietityttävät vanhempaa. Unessa ja tarinassa lapsen voi lähettää aluksella turvaan avaruuteen, mutta miten maailmassa? Loppukuvassa on veden läheisyys, rauhoittava.

"niin kuin joku toinen kerää kristallia, / istuu olohuoneessaan, kaiken sen säihkeen ympäröimänä – / vain vuorilla hän saattoi olla oma itsensä." (s. 11)


Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (Like 2019)

Realistinen lähiödystopia. Niin tiivistäisin, jos Hanna-Riikka Kuisman romaania Kerrostalo pitäisi kuvata parilla sanalla. Lähiötodellisuuksista, köyhien ja syrjäytettyjen elämästä ei ole kirjoitettu meillä paljon, toistetaan mediassa – näkökulma tosin rajautuu ei-spefiä edustavaan aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä ns. vastauksena kysyntään lähiöromaaneja on alkanut ilmestyä kotimaisilta tekijöiltä, Liken tämän kevään katalogissakin oli useita. Kuisman romaani on perusteellista työtä, se omaksuu unohdetun lähiön elämän jo kielen tasolla. Päihteiden puhekieliset ilmaukset, väkivaltakuvauksen, kirousten sinkoilun. Teoksen kaikkitietävä kertoja katsoo lähiötä sisältä ja nyt, ei kaukaa ja myöhemmin.

Kerronta zoomataan vuorotellen eri henkilöihin muutaman sivun episodeissa. Hahmot tulevat ongelmineen ja toiveineen nopeasti tutuiksi. Isoimpiin rooleihin nousevat huumeiden myymisen myötä loukkuun jäänyt kolmekymppinen Jessica, raivoraittiiksi hurjan menneisyyden jälkeen ryhtynyt kahvilanpitäjä Sakke ja lähiön meininkejä selvittelemään alkanut, pitkään vainoharhaisena pidetty Keijo. Elämä vyöryy kirjassa päälle toisiinsa limittyvinä juhlina, jatkoina, darramorkkiksina. Yksinhuoltajaäidit huolehtivat lapsista, joiden isät ovat hävinneet. Asukkaiden liikkumisen valvonta aidatussa lähiössä on kiristynyt absurdein tavoin, mutta poliisia paikalla ei näy juuri koskaan, vaikka huumekauppa käy avoimena. Jäljet näyttävät johtavan korkeaan tornitaloon, jossa kuulopuheiden mukaan asuu paikan nykyinen omistaja.

Kerrostalo välttää romaanin tyypillisen saturaation, sillä dekkarimainen juonikuvio alkaa vetää vauhdilla puolivälin jälkeen. Silloin herää jännitys henkilöiden puolesta. Voimakkaimman myötätunnon saa aikaan ehkä yllättäenkin huumeisiin sotkeutunut Jessica, jonka menneisyydessä on traagisia käänteitä. Silti hän ei ole uhri, vaan lähiö on tietyllä tapaa ollut kohtalo, jota hän on itsekin edesauttanut. Miten paljon vanhoista virheistä on kärsittävä? Paljon avoimeksi jättävä loppu tuo mieleen Lynchin elokuvia ja sarjoja. Kaikki on sellaista kuin on, ei syytä selityksille. Kuisman tyyli pitää loppuun asti, se on iskevää, intensiivistä ja tuo tapahtumat lähelle.

"Äkkiä silmät maahan, ettei räkisjengi kiinnitä häneen huomiota. Nuo kakarat ovat porukassa hulluja, hakkaavat yksin liikkuvia kännisiä pesismailoilla. Vanhan koulun pihan läpi on turvallista kulkea, skeittarit ovat harmittomia. Kaikkein eniten häntä kammottavat baarin liepeillä notkuvat naamatatuoidut jätkät, kakkostorin halki hän ei kulje edes unissaan." (s. 30)


Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Runoja vanhemmuudesta, parisuhteesta, seksuaalisuudesta, maailman murheista. Miira Luhtavaaran runokokoelman Sinusta roikkuu valoa teemat sivuavat monissa kohdin Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -kokoelmaa, mutta tyylillisesti nämä kaksi tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokasteosta ovat hyvin erilaisia. Luhtavaaran runot karkaavat toistuvasti kerronnallisista kehyksistä, viilettävät ja kasvavat, tiivistyvät ja kuiskailevat. Teksteissä puhutaan usein sanoilla jotka yllättävät; miten asiat voivat törmätä ja rinnastua odottamattomin tavoin. Runoissa elää kaunis ja pitelemätön mieli, jotakin suloisen villiä. Monet kohdat antavat säväyksiä, ajattelen "wou" ja luen uudestaan.

Boriksen, Margotin ja Lulun repliikkeinä esitetyt tekstit jäivät alussa paikoin etäisemmiksi, en aina sisäistänyt rooleista käsin puhumisen merkitystä, ehkä se olisi vaatinut vielä lisälukemista. Silti löysin noistakin teksteistä todella vahvoja kohtia, kuten: "Ihosi raja ei siirry. Tai totta kai se siirtyy, totta kai se on kuin alati liikkuva loputtoman kiehtova meri." (s. 26) Luhtavaaran kirjoituksessa on kiehtovaa melodisuutta, äänteillä on paljon merkitystä. Ruumiillista, perinteisestä asettelusta typografisestikin irtoavaa tekstiä tulee vastaan, mieleen nousee kaikuja esimerkiksi Maria Matinmikon teoksista. "Puuttuminen ja sietämätön   tiivistyminen. Tiivistettä. Edelleen tiivistettä. Kieli työntyy suuhun ja takaisin omaan suuhun. Melkein vastenmielistä käyttää sitä   tällä tavoin. Haaskoja , raakileita, meren vetäytyminen ja paljaus." (s. 38).

Tämän kokoelman yhteydessä on puhuttu paljon äitiydestä ja lapsiperheen arjesta. Odotuksia vasten kirja yllätti minut monipuolisuudella ja laajuudella, samastumisen tasoilla. Sen runot kasvavat tavoilla, jotka voivat resonoida monin tavoin eri lukijoissa – tulkinnan mahdollisuuksia on runsaasti, jos siihen haluaa alkaa. Teos on selvästi taitavan kirjoittajan työn tulosta.

"Olen kiinnittynyt sinuun kuin hakaneuloihin, pihteihin ja kylmään veteen. Olen tottunut siihen, että lohtu sijaitsee sinussa. Kun etsii tarpeeksi kauan, löytää käteen sopivan kiven." (s. 57)