Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan – laulaisin – jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja. – – Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.