Huhtikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä huhtikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Carolin Emcke: Halu (Vastapaino 2018, suom. Päivi Malinen)

Tämä on sellainen kirja, josta oli vaikea kirjoittaa. Aihemaailmasta saisi aikaan valtavan vyyhdin, jonka voisi kirjoittaa auki monisivuiseksi esseeksi, peilata kokemuksia omaan elämään. Koska kirjoitin postauksen alun perin Instagram-mittaan, piti keskittyä kertomaan vain kirjasta, sen sisällöstä.

Carolin Emcken Halu on elämäkerrallinen teos, joka ei pyri kaikenkattavuuteen tai keskity tiettyyn ajanjaksoon, vaan pysyy otsikkonsa aiheessa. Eräänlainen halun elämäkerta.

Emcke eli 70- ja 80-luvun Saksassa seksuaalisuutta koskevien tietojen suhteen tyhjiössä, jollaista on hankala kuvitella pääosin 90- ja 00-luvuilla Suomessa lapsuutensa ja teini-ikänsä eläneenä. Hänen oli keksittävä itse oma halunsa, homoseksuaaliset tunteensa, opittava sanallistamaan ne. Sitä ennen hän käsitteli asiaa sanattomin tavoin, musiikin, ilmeiden, eleiden ja katseiden kautta. Hän tarkastelee kirjassa myös sitä, miten nykypäivänäkin moni homoseksuaali elää maassa, jossa hänen halunsa on kielletty ja sen olemassaolo kuoliaaksi vaiettu. Miten voi kertoa jostakin, millä ei ole sanoja?

Kirjan kielessä on kaunokirjallista ilmaisuvoimaa, Emcke ilmaisee selkeästi ja kuvaa terävästi. Musiikilliset vertaukset tuovat tekstiin paljon kauniita yksityiskohtia. Teoksessa olisi valtavasti merkityksellisiä kohtia siteerattavaksi. Yksi tärkeistä ajatuksista on, että seksuaalista suuntautumista ei ole joutunut ehkä koskaan pohtimaan, jos haluaa normin mukaisesti, se on silloin "epäolennainen kategoria". Samoin on esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin kanssa. Halun muuntuminen elämän aikana kategorioiden ulkopuolelle on teema, joka toistuu usein. Taustakertomuksena kirjassa kulkee Emcken koulutoverin nuorena tekemä itsemurha. Teos kasvaa voimakkaaksi puheenvuoroksi, jonka lukeminen olisi tärkeää monille, mutta valitettavan harva lienee kirjasta edes kuullut.

"Minua kiinnostaa, miten tajusin sen, miten halu kehittyi ja löysi kielen, ilmaisunsa minussa ja minulle. Minua kiinnostaa, miten tällä kielellä on muodostunut yhä lisää sanoja ja monimutkaisempia rakenteita – keinoja, joilla voin entistä tarkemmin, herkemmin, radikaalimmin ilmaista itseäni." (s. 78)


Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (Tammi 1998, suom. Caj Westerberg)

Luin uudelleen Tua Forsströmin runokokoelman Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Teos välittyi vielä upeampana kuin ensimmäisellä kerralla, aukeni ja värähteli voimakkaammin. Tunnelma on surumielinen, mutta lukeminen ei ole raskasta. Kirjassa on paljon viittauksia taiteeseen, mutta se ei tunnu briljeeraavalta. Se on lyhyt, mutta siinä on enemmän sisältöä kuin useimmissa tiiliskiviteoksissa. Teos puhuttelee, erityisesti elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia. "Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevits, / kaikkea on liikaa!" (s. 9) Myös lukijana kokee puhuttelut henkilökohtaisina, lähestyvinä.

Vuodenajat vaihtuvat, lumi- ja vesisateet pääsevät jotenkin yllättämään. Saappaat ja kaulahuivi unohtuvat, näkyy liian ohuita kenkiä. Kesä menee nopeasti. Savua, yhä uudelleen. Onko ilmastossa tapahtunut jotakin? "Skandinaviassa vallitsee korkeapaine. / Tuoksuu savulta, ehkä erehdyn. / Hallitus on lähtenyt kesälomalle. – – Tietyssä mielessä tuntuu siltä kuin useimmat luonnonmullistukset / olisivat nykyään ihmisten aikaansaamia, eikö niin?" Teoksessa on paljon yhä ajankohtaista, ehkä se kertoo ajattomuudesta.

On havaittavissa tuskastumista tapahtumattomuuteen. Yhdentekevyyteen. Oleminen tuntuu usein vaikealta. "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." (s. 40) Luen teksteistä vahvoja kannanottoja tasa-arvon puolesta. Eläinten oikeuksilla on tärkeä osa: yksi runoista kertoo Laika-koirasta, joka ei tullut takaisin, tulee takaisin vain tomuna ja sateena. Taiteetkin ovat tärkeitä, kaikilla oma tehtävänsä. Musiikki esimerkiksi "palauttaa meidät paikkoihin, joita ei ole." (s. 30) Mikä määrä viisautta. Loppu on onneksi lempeä, nimiruno. Ehkä tekisi hyvää viettää yö hevosten parissa, nähdä miten levollisina ne nukkuvat. Nämä runot tekevät hyvää. Kokoelma on suomenruotsalaisen, ja suomalaisen, runouden moderni klassikko. Suomennoskin on erittäin onnistunut, kaunis, ja saa unohtamaan että kyseessä on käännös. Ehkä silti kolmannella kerralla tutustun alkutekstiin.


Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

Nyt oli moneen suuntaan vetävä kirjakokemus. Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale on luontoa ja aistimaailmaa vyöryttävä teos, jonka ytimessä on vaiettuja rakkauksia. Pääsin kirjan mukaan kunnolla lähes sata sivua luettuani, silloin kirjoitus vasta alkoi herätä silmissäni eloon. Tunnistin sen ruumiin. Elsen ja Ingan välisen suhteen kuvaus, kielen haeskelu ja opettelu oli kiehtovaa luettavaa. Puolivälin jälkeen taas hieman uuvuin. Taustalla vaikuttavat historian käänteet, erityisesti sota, evakkoon lähtö, paluu Suomeen. Laitila liittyy ilmaisullaan voimakaskielisten pohjoisen kuvaajien jatkumoon. Tuoreelta tuntuu erityisesti naisten välisen suhteen kuvaus historiallisessa kehyksessä, suomalaisen maaseudun keskellä.

Joitakin muttia tuli vastaan. Välillä ollaan rajoilla siinä, onko teksti liian rönsyrunoilevaa, vaikka onkin ihailtavan kekseliästä: "Heimon iho alkoi väristä hänen ympärillään hysteerisenä hyhmänä, valo painoi hänet pienemmäksi, hikiseksi mytyksi ja kiteytyi kantapäihin kiviksi, jotka raspasivat hänen saappaidensa anturat rikki." (s. 109) Kesken kielikuvaa jouduin palaamaan takaisin: mitä tässä kuvattiinkaan, ai se oli valo joka raspasi saappaiden anturat rikki, eivätkä askeleet. Tunnelman luominen ja miljöön tarkat yksityiskohdat ovat itsessään hyvä asia, mutta välillä tuli vastaan kappaleita, jotka minusta tuntuivat romaanin ytimeen liittymättömiltä – esilukijana olisin vetänyt rukseja yli. Veikkaan, että vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tällaisesta tyylistä enemmän. Mietin myös kaikkitietävää kertojaa, ja onko se ollut paras mahdollinen ratkaisu, vai olisiko minäkerronta tuonut enemmän voimaa, variaatiota. Tyylinsä romaani pitää alusta loppuun, kokonaisuus on eheä ja lauseet rakenteeltaan hiottuja. Lihallisuus sykähtelee tekstissä, se elää erityisesti luonnon ja eläinten kielikuvissa.

"Elsestä oli lohdullista maistella Ingan sanoja, nuolla niiden sileitä pintoja, joita hän ei vielä tuntenut liian syvällä kehossaan. Ensin he ojensivat toisilleen pienempiä sanoja. Ne jäivät aivan pinnalle, iholle tai hiuksille pölyksi, niin että pelkkä ristiveto tai etelätuuli voisi ne puhaltaa pois." (s. 126)



Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016, suom. Helena Kulmala)

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja feministi Liv Strömquist on saavuttanut viime vuosina tunnettuutta kantaaottavilla, tietokirjan tapaan kootuilla sarjakuvateoksillaan. Hänet nosti huomion kohteeksi albumi Kielletty hedelmä, joka ilmestyi ruotsiksi 2014. Minuun on tehnyt aiemmin vahvan vaikutuksen Strömquistin teos Nousu ja tuho, joka herätteli poliittista ajatteluani uudella tavalla. Nyt tutustuin lopulta Kiellettyyn hedelmään. Kyseessä on sujuvalukuinen, kiinnostava ja väkevästi naisasiaa esiin tuova puheenvuoro, kuten Strömquistin muutkin teokset. Kun olin lukenut albumin loppuun, mieleeni tuli sitaatti Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi -runokokoelmasta: "olen puhunut suuni puhtaaksi pillusta".

Strömquist puhuu Kielletyssä hedelmässä (alkuteos on muuten Kunskapens frukt) todella suunsa puhtaaksi "siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi". Historian saatossa "siitä" ovat olleet monet miehet aivan liian kiinnostuneita, mikä on johtanut brutaaleihin menetelmiin tavoitteena yleensä hillitä ja kahlita naisen seksuaalisuutta. Strömquist käsittelee sukuelinten eri osia ja erityisesti klitoriksen historiaa; on käsittämätöntä, että elimen koko ja muoto on vaivauduttu selvittämään perusteellisesti vasta vuonna 1998. Lisäksi käydään läpi mm. häpyhuulet, orgasmi, kuukautiset, PMS. Käsittelytapa on terävä, ironinen ja näpäyttelevä. Mainiota luettavaa, mutta yksi kohta särähti minulle. Siinä naisen orgasmista puhumista käsiteltiin kääntämällä roolit toisinpäin ja väittämällä, että miesten orgasmista ei ikinä puhuttaisi siten. Kun sattuu olemaan kokemusta miesten moninaisuudesta tällä alueella ja siitä, miten orgasmiherkkyys vaihtelee myös cis-miehillä erittäin paljon voiden muodostua hankalaksi asiaksi, olen sitä mieltä, että asian olisi voinut käsitellä sarjakuvassa toisinkin kuin mars-venus-vastakkainasettelun kautta. Teos ei kuitenkaan särähdykseen kompastu, ja mietin, onko tässä kyse siitä, miten feministiseltä teokselta päätyy vaatimaan enemmän eri näkökulmien huomioimista, vaikka niitä on pakko teosta tehdessä tietysti rajata. Tämä on pitkä keskustelu käytäväksi. Pointtinsa Strömquist tekee mainitussakin kohdassa selväksi ja kuvaa myöhemmin yksityiskohtaisesti, miten naisten seksuaalista nautintoa on pidetty historian saatossa tarpeettomana ja yritetty piilottaa.

Kielletty hedelmä on kokonaisuutena hyvin suositeltava sarjakuvamuotoinen tietoteos naisen liian vähälle asialliselle tutkimukselle jääneistä kehonosista.

"NASA:n käsitys siis on, että JOPA AVARUUSOLIOT toisilla planeetoilla tuntisivat olonsa epämukavaksi joutuessaan kohtaamaan vulvan kuvassa." (s. 35)



Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (S&S 2019, suom. Ulla Lempinen)

Marcus Rosenlundin keväällä 2019 ilmestynyt tietokirja hyppää sääharrastajalle uutuuslistalta esiin pakollisena luettavana. Sää joka muutti maailmaa on nyt tietysti ajankohtainen, joten kirjalla on momentum päätyä muidenkin kuin säänörttien lukupinoihin. Nimestä huolimatta jo takakannen tekstistä pystyy päättelemään, että säätapahtumien sijaan käsittely painottuu ilmastoon ja sen suuriin linjoihin: miten vähitellen epäsuotuisammaksi muuttuvat olosuhteet vaikuttavat ihmisyhteisöjen elämään. Liikkeelle lähteminen toistuu motiivin lailla niin, että siitä muodostuu jo selvä lausunto, mitä on odotettavissa myös meneillään olevan ilmaston lämpenemisen myötä.

Rosenlundin tietokerronnassa on omanlaisensa ääni ja tekstissä vetävyyttä. Aivan Harari-tasolle kerronta ei nouse (pahoittelut populaarin tiedon kirjoittajille, joudutte kestämään tätä vertailua vielä pitkään), mutta kirjaa luki eteenpäin mieluusti. Kaikista fokusoinnin kohteista en ollut samoilla linjoilla. Alun myrskyjen vaikutusten kuvaus oli kiinnostavaa ja kirjan otsikon mukaista, mutta välillä mentiin historiassa vaikuttaneiden yhteisöjen tapojen kuvauksessa liian pitkille sivupoluille. Tiivistetysti: olisin lukenut mieluummin esim. käänteentekevistä myrskyistä ja kuivuuskausista kuin viikinkien metsästystavoista. Mutta tämä oli oma kulmani kirjaan, ja joku muu voi kiinnostua juuri toisista kohdista. Ihmiskunnan historian kehityksen käänteiden kuvauksessa (epäreilut) Harari-vertailut pääsivät vain korostumaan päässäni, ja aloin miettiä, olisiko tässä kannattanut mennä enemmän sää edellä. Pidin siitä, että kirja luo perspektiiviä, miten dramaattisista ilmastonmuutoksista on selvitty ennen, ja miten tulevaisuudenkin suhteen on toivoa. Toiveikkuutta tarvitaan ilmastoahdistuksen keskelle, jotta vältytään lamaannukselta.

 "Ja kuinka ollakaan, muuan myrsky saa erään yritteliään miehen oivaltamaan uuden tekniikan mahdollisuudet. Vuonna 1859 brittiläinen höyryklipperi Royal Charter haaksirikkoutuu Walesin rannikolla hirmumyrskyssä. Tapaus saa vara-amiraali Robert FitzRoyn – – keksimään täysin uudenlaisen liikeidean: sääennusteet." (s. 22-23)


Antti Salminen: Mir (Poesia 2019)

Mykosfääri, sienten valtakunta. Antti Salmisen romaani Mir tutkii todellisuutta, jossa pääosassa ovat sienet. Ne ovat paikoissa, joissa et ole niitä ennen nähnyt, etkä ehkä tule näkemään. Tietenkin Olosuhteet vaikuttavat taas, ne ovat päässeet kärjistymään. Koko hässäkkä on tapahtunut taas jossakin päin Venäjää, kuten Salmisen aiemmassa teoksessa Lomonosovin moottori, jolle Mir on itsenäinen jatko-osa. Rakenteellinen idea on teoksissa sama: alussa on johdanto, joka kertoo, että tulevat tekstit on koottu löydetyistä, hajanaisista katkelmista. Mir koostuu kerroksista, joita on erottanut "jonkinlainen eloperäinen liima". Lopputulos – mitäpä siitä voisi yhteen vetäen sanoa. Olisiko tällaista sienten poetiikka?

Lomonosovin moottorista kirjoitin: "Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata." Sama meno jatkuu tässä kirjassa, mutta moottorin rakentamisen tilalla on jonkinlainen sienimaailman sota kasvimaailmaa vastaan. Sodasta on kirjoitettu päiväkirjoja. Paikoin on hahmoteltu vaihtoehtohistoriaa, jossa tunnetut henkilöt ovatkin saattaneet olla sieniä. Viehättävää. Sanasto on haastavaa ehkä jopa vielä enemmän kuin Lomonosovin moottorissa. Usein on annettava mennä ohi, jotta lukemista pystyy jatkamaan. Ovela, tummasävyinen huumori piristää teoksen maailmaa samoin kuin edeltäjässään. Kirjan pariksi sopii mainiosti Ilja Lehtisen teksti "Olin mykologi, itseoppinut" – harha-askelia sivilisaation reunalla, joka on julkaistu Nuoressa Voimassa ja on luettavissa lehden verkkosivuilta. Mir näyttää filosofisia välähdyksiä sienten maailmasta, johon monella meistä on kosketuspinta kadonnut. Tämän jälkeen näkee sienet uusin silmin. Niitä on kaikkialla.

"Jos hakeudut koulutukseen, olet varmasti aina tiennyt, että on toinen tila, mutta kellekään siitä ei voi puhua. Sen kokemuksesta ei ole puhuttavaa. Ulkoisesti se on melkein sama, se vaikuttaa samalta, vain harjaantunut erottaa v-sfäärin kävijän sitä kokemattomasta. Sillä vain pieni yksityiskohta on toisin, koska tuossa toisessa tilassa 'sinua' ei ole." (s. 85)


Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala 2018)

Kesäyön unelmia suomalaisittain, tuntuu sopivalta loppukaneetilta, kun on saanut päätökseen Aki Ollikaisen pienoisromaanin Pastoraali. Suomalaisen maaseudun huomassa kolmen eri sukupolven edustajat elävät rauhallista päivää. Rauhaa reunustaa kuitenkin täyttymistään odottava uhka, jolla on erityisesti suden silmät. Henkilöihin kuuluvat mm. dementoitunutta puolisoaan hoivaava vanha mies, heidän kaupungista tullut nuori lapsenlapsensa, keski-ikäisyyttään pohdiskeleva naapurin nainen ja vanhalle kotitalolle Ruotsista palannut mies. Päivä kulkee verkkaisesti, esiin putkahtelee muistoja ja toiveita.

Ollikainen kirjoittaa tässä romaanissa proosaa, jossa virkkeet ovat siltoja ja kokonaisuus, tapahtumien ketju, merkittävin. En kohdannut paljoakaan "sitaattimateriaalia", ja dialogivetoisuutta on enemmän kuin Ollikaisen aiemmissa kirjoissa. Maaseudun luontokuvaus on kaunista ja vie ajatukset Sillanpäähän saakka. Ihmisten ruumiillisuuden kuvaus sen sijaan mietityttää. Heti sivulla 6 tulee hämmentävä vertaus: "Kun vastarannan matalia vaaroja katsoi poukaman yltä haihtuvan usvan läpi, ne näyttivät kohoilevan kuin nuoren neidon rinnat." Hahmoteltu tunnelma särkyi alkuunsa. Tuntuu tekemällä tehdyltä, ja miksi juuri nuoren neidon rinnat? Tämäkään ei riittänyt, vaan naisruumiiden kuvaus on halki kirjan juuri rintoihin keskittyvää. Mietin Liv Strömquistin Kiellettyä hedelmää joka kerta kun teoksessa puhuttiin "jalkovälistä". No, jokainen voi tietysti valita oman kulmansa lähestyä ruumiillisuutta tekstissä. Ollikainen on taitava kirjoittaja, ja häneltä on tottunut odottamaan paljon. Pastoraalikin on kokonaisuutena toimiva pienoisromaani. Erityisesti lopetus oli palkitseva.

"Kaius teki hauen toiselle kyljelle sen, minkä Esko oli juuri opettanut. Vähän kömpelösti, mutta kaikki tapahtui oikeassa järjestyksessä. Esko myhäili tyytyväisenä. Kun jäljellä oli vain perkuujätteet, Esko otti hauen pään ja kertoi vievänsä sen Aatulle, ellei Meri sitä välttämättä haluaisi. Meri katsoi kalan irvistävä kitaa ja irvisti takaisin, pudisti sitten päätään." (s. 53)

Syyskuun lyhyet: 9 minibloggausta

Hiukan myöhään tulevat (viime viikon kirjamessukiireet ja kaikki muu, elämä joka tapahtui ja tapahtui jne.) mutta tässä ne kuitenkin tulevat, siis syyskuussa Instagramiin tehdyt kirjapostaukset.


Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet (Kolera 2018)

Saara Metsärannan runokokoelma Meitä vasten hukkuneet oli Koleran viimeisiä julkaisuja. Metsärannan runot kiinnittivät huomioni jo viime vuonna, kun hän pääsi Nuori Voima -lehden Debytoi runoilijana -kisan parhaimmistoon saaden runojaan lehteen. Kokoelman nimen mukaisesti sen runoissa käsitellään hukkumista ja merta. Osastojen aluissa on lainauksia Estonian uppoamiseen liittyen, esim. katkelmia radioliikenteestä, haastatteluista ja tutkintakomission loppuraportista. Tämän takia oikeastaan näistä runoista kiinnostuinkin, sillä tapaus on kiinnostanut minua lapsuudesta saakka (hyllystäni löytyy mainittu onnettomuustutkinnan loppuraportti) kuten monet muutkin katastrofit, moniulotteisista syistä. Estonian uppoamistilanne oli kauheudessaan myös omanlaisensa psykologinen selviytymistaistelu, johon joutuneet reagoivat siihen eri tavoin. Metsäranta on lähestynyt tapausta ja laajemminkin meren olemusta kuvarunoudesta ammentavin keinoin. Sanat on usein siroteltu paperille kuin meressä kelluvat tavarat, kuten pelastuslautat ja haaksirikon romu. Tällöin sanat ovat konkreettisesti erillään toisistaan, ja lukeminen tarkoittaa niiden yhdistelyä yksi toisensa jälkeen, välillä kahta polkua rinnakkain. Ajoittain keino tuottaa vaikuttavia kokemuksia, ajoittain etäännyttää liiankin kauas ja sanat tuntuvat jäävän pelkäksi materiaaliksi. Meren tuntu on runoissa vahva, ja omanlaisekseen motiiviksi muodostuva made tulee tutuksi.

"jossakin
kuolee tai syntyy
laivan alittava made
köysitikkaat eivät yllä
mereen solmut kuka niitä
laskee tokaisee kapteeni ja

pyytää lisää jo kallellaan"


Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Teos 2006)

Lauri Levolan novellikokoelman Pimeä tavarajuna luin erityisesti siksi, että Levola toimii viime aikoina kovasti kuuntelemani Ruusut-yhtyeen sanoitusten kirjoittajana yhteistyössä bändin muiden jäsenten kanssa. Pimeän tavarajunan kielellisessä maailmassa ja nopein käännöksin laidasta laitaan singahtelevissa tunnelmissa on paljon samaa myös Ruusujen lyriikoiden kanssa. Kokoelman 16 kertomusta ovat lajityyppinsä malliesimerkkejä erityisesti surrealistisen ja absurdin novellin edustajina. Tunnelma on usein painostava, kauhuelementtejä on hyödynnetty tehokkaasti – välillä ahdistus tapahtumien kulusta kasvoi voimakkaaksikin. Levola kirjoittaa teoksessa lyhyttä lausetta, joka on samalla tiivis mutta kurottelee moneen suuntaan. Maailma on vinksallaan jatkuvasti, yhä uusin tavoin.

"Leikkaan käteeni palan altaan vaahtovuoresta, menen ikkunalle ja puhallan. Kaikelle tälle kauneudelle, sanon vielä perään. Tuulenvire pitää hetken vaahtohiutaleita korkeudellani, kunnes ne leijailevat asfaltille. Tällaista lunta voi kesällä sataa. Se ei tuota vilunväreitä ja kaikki voivat olla ulkona yhdessä. Lumisadetta riittää, kunnes vaahto loppuu. Takapiha näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Veri tekee hiutaleista vaaleanpunaisia."


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suom. Kristiina Drews)

Kamila Shamsien romaani kuvaa lontoolaisia sisaruksia, joiden elämässä surua ja vaikeuksia on kertynyt kannettavaksi liian paljon. Isman ja Aneekan isä lähti aikanaan jihadisti-taistelijaksi, ja heidän veljensä Parvaiz päätyy samaan ratkaisuun. Henkilökohtaisten tuskien ohella yhteiskuntakaan ei päästä enää helpolla. Alkupuolella kirja vaikuttaa tyyliltään tasaiselta, perhesuhteita luotaavalta lukuromaanilta. Kunnes käänne tapahtuu puolivälin jälkeen – kerronta pyrähtää vauhtiin ja kiihtyy tyylillisestikin uusille kierroksille. Ihmissuhteita seuraava perhedraama muuttuu trilleriksi. Enää ei voinut pysäyttää lukemista. Pitkästä aikaa olen tullut yllätetyksi, tempautuneeksi, näin vahvasti, viimeksi olen ihaillut lukemani kirjan juonen kuljetusta yhtä paljon ehkä vuosi sitten (en tosin usein pyri lukemaan "juoniromaaneja"). Teos on rakennettu tapahtumiensa tasolla erittäin taitavasti. Shamsie on saanut tuotua fiktionsa lähelle, totena, saa lukijan mukaan kamppailemaan henkilöiden kanssa. Lopputulos on hurja.

"Silloin tällöin oli aikoja, jolloin Aneeka kytkeytyi pois heidän suhteensa taajuudelta. Muulla tavoin Eamonn ei sitä itselleen osannut selittää; muutos tapahtui yhtäkkiä, ikään kuin kyynärpää olisi vahingossa osunut radion nappulaan, ja jazz-musiikki olisi alkanut säristä kesken soiton."


Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018, suom. Kristiina Drews)

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on yhtä loistava kuin Siivoojan käsikirja -novellivalikoiman ensimmäinen osa. Tämä nyt taisi olla itsestäänselvyys, mutta tulipa todettua heti alkuun. Berlinin kohdalla ainoa ongelma tuntuu olevan se, että hänen teksteistään kirjoittaminen menee hehkutukseksi, josta objektiivisuus tipahtaa päältä. Lainaan itseäni Siivoojan käsikirjan ensimmäisen osan bloggauksesta: "Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei." Kiinnostavaa on myös leikittely omaelämäkerrallisuuden kanssa, ja mikä lopulta tapahtui, mikä ei. Upea kirjailija. Kokoelman molemmat osat on nyt hankittu myös omaan hyllyyni palattavaksi.

"Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin mitään pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D. H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua."


Tua Forsström: Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen)

Tua Forsströmin kynästä tuntuu virtaavan jotakin taianomaista. Sellaista, mitä en oikein osaa selittää, mutta mikä aiheuttaa värähdyksiä, sykäyksiä, tarjoaa langanpäitä joiden toisessa päässä on ymmärrys, jos jaksan seurata lankaa mielessäni. Näin on myös hänen runokokoelmansa Merkintöjä teksteissä. Mukana on nyt menetyksen tuoma suru. Hankala sanallistettava, sirpaleinen. Kokoelma koostuu tekstikatkelmista, se on hyvin minimalistinen ilmaisultaan, sanoja ei ole 52 sivun matkalla paljon. Silti niiden parissa voi kokea paljon. Lukea uudestaan, pysähdellä. Osa sanoista on lainattuja, esimerkiksi W G Sebaldilta tai Vilja-Tuulia Huotariselta. Sekin sopii yhteen muun kanssa. Merkintöjen. "Siitä että oppii eikä unohda" voi kirjoittaa monta runoa. Kaikki jatkuu kuitenkin, uusi kalenteri ostetaan taas seuraavalle vuodelle.



"On unia jotka ovat läpinäkyvämpiä kuin vesi
Ehkä lähdit jotta voisit nukkua kaukana
Kirjoitan sinulle, joka olet sadetta
ja lunta, nämä kirjeet"


Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, suom. Juha Hurme)

Sally Salmisen 1936 ilmestynyttä Katrinaa ovat viime aikoina lukeneet monet, sillä Teos julkaisi aikansa menestysromaanista tänä vuonna uuden käännöksen. Kääntäjänä toimi Salmisen romaania kovasti arvostava Juha Hurme, joka viime vuonna Yle Kirjojen Suomi -ohjelmasarjan haastattelussa moitti teoksen vanhaa käännöstä. Hurmeen kääntämänä teksti ainakin tuntuu etenevän jämäkästi. Pohjanmaalla asunut nuori Katrina lupautuu hetken mielijohteesta vaimoksi ahvenanmaalaiselle Johanille, joka kertoo suuresta talostaan omenapuineen. Perillä odottaa köyhä pikkumökki, ja käy selväksi, että palturin puhuminen on miehen merkittävin taito. Katrina jää yksin mökkiin talven yli. Hän ei suostu palaamaan takaisin kotiseudulleen, vaan jää päättäväisenä torpparin vaimoksi, vaikka joutuu tekemään saaren varakkaille ankaraa työtä Johanin työskennellessä suuren osan vuotta merillä. Mitä pidemmälle lukee, sen vahvemmaksi Katrinan päättäväisyys paljastuu. Hän ei pelkää kritisoida työläisten huonoja oloja, epätasa-arvoa, ja murtautuu toistuvasti ulos sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista. Kun Katrina vastasyntynyt esikoisensa sylissään uhoaa, että isännät saavat vielä varoa itseään, en voinut olla fanittamatta. Kerronta edustaa aikansa realismia varsin tyypillisenä, mutta sen sisältö on väkevää, tarina elää vahvana. Lukija saa itkeä ja naurahdella. Kirjaan mahtuu Katrinan koko elämä pienine iloineen ja suurine menetyksineen saarella, suojattomalla kalliolla, jonne Katrina mm. kantaa omin voimin niin paljon maata, että saa lopulta istutettua omenapuita. Köyhyys käy luihin ja ytimiin. Silti rakkauden ja kuoleman ikiaikaiset voimat nousevat tässäkin teoksessa päällimmäisiksi. Sellainen on elämä.

"Jassoo, he olivat kärsimättömiä siitä syystä, ettei hän saanut toista lasta tarpeeksi pian! Ja hän kun oli pojan takia iloinnut, että sai vielä olla yksin. Renkejä heille! Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi?"


Ralf König: Pornojuttu (Like 2018, suom. Hannu Tervaharju)

Myönnän harkinneeni ensin, etten postaisi tästä, mutta sitten mietin että se olisi turhaa sievistelyä, ja niin harvoin tulee nykyisin muutenkaan luettua sarjakuvia... Saksalaisen Ralf Königin suomennetuista sarjakuva-albumeista olen lukenut jokaisen, joten kun huomasin että on ilmestymässä pitkästä aikaa uusi, Pornojuttu, oli selvää että se piti saada käsiin. Kun löysin Königin tuotannon 18-vuotiaana asuessani vielä pienessä kaupungissa, hän oli viihdearvonsa lisäksi tärkeä, koska näytti suhteellisen realistisesti, millaisia ovat saksalaisten suurkaupunkien homoyhteisöt ja niihin kuuluvien elämät. Toki Königillä on omat maneerinsa ja päähänpinttymänsä, jotka oppii tuntemaan hyvin hänen tuotantonsa läpi luettuaan. Pornojuttu lainaa teemansa Königin aiemmasta albumista Kuin kanit konsanaan: molemmissa pääosassa ovat heterohahmot ja heidän ongelmansa pornon kulutukseen liittyen, homohahmo antaa sivuhenkilönä toista näkökulmaa. Huokailutti välillä, kun König riipii taas huumoria siitä, että mies katsoo härskejä, hassunnimisiä pornofilmejä, ja nainen paheksuu ja ällöttelee asiaa. Tässä perspektiiviä laajennetaan useampaan sukupolveen ja pornoelokuvien tekniseen kehitykseen. Toki König on aina hauska ja kuljettaa sarjakuvakerrontaansa erittäin toimivasti; hän on urallaan saanut aikaan myös oikeasti koskettavia, syvälle meneviä (tirsk, no niin) ja monitasoisia sarjakuvaromaaneja. Pornojuttu pelasi kliseisillä asetelmilla turhan paljon, vaikka loppupuolella mukaan tuleekin myös moninaisempia naisnäkökulmia pornon suhteen. Kyllä tästä sarjakuvasta silti hauskaksi yhden illan jutuksi oli.

"–Älä katso minua noin, sinustahan jopa Fifty Shades of Grey oli huippuhyvä!
–Mutta siinä ei ollut sähködildoja!"


Timo Honkela: Rauhankone (Gaudeamus 2017)

Timo Honkelan teos on alaotsikoltaan tekoälytutkijan testamentti. Honkela sai ajatuksen rauhankoneesta, eli tekoälyn valjastamisesta ihmisten välisen rauhan saavuttamiseen, vuoden 2017 tammikuussa. Sitten tapahtuikin nopeasti, tuli HS:n artikkeleita, paljon näkyvyyttä ja kirjaprojekti. Teos on toteutettu hyvin omanlaisellaan tavalla, sillä Honkela on sairastanut aivosyövän, jonka hoidot veivät häneltä mm. oikean puolen näkökyvyn. Hän on sanellut kirjassa esitetyt asiat ääneen "puheesta tekstiksi"-ohjelmaan, minkä jälkeen tekstit on toimitettu kirjan muotoon (tästä on vastannut erityisesti toimittaja Jani Kaaro). Rauhankone saa lukijansa mielen kehittelemään eteenpäin monia esitettyjä ajatuksia, mikä oli Honkelan tarkoituskin sitä kirjoittaessa. Monista lakonisista, hieman ehkä itsestäänselviltäkin tuntuvista huomioista muodostuu lopulta ajatuksissa syviä pohdintoja. Kirja saa peilaamaan paljon myös omaa toimintaa ihmisenä – kuin hyvä kaunokirjallinen teos, vaikka tietoa onkin. Tekoälykirjan lisäksi Rauhankone on vahvasti ihmiskirja. Minua kiinnostivat erityisesti kieltä koskevat pohdinnat, ja miten sanottujen asioiden tulkinta eri ihmisten välillä on usein kovin hankalaa, saati sitten kun väliin tulee kone. Ajoittain lukiessa tuntui, että kustannustoimittamista olisi voinut vielä tehdä lisää, jotta joidenkin asioiden toisteisuutta olisi saatu vähennettyä, ja se olisi nostanut kokonaisuuden tason kirjallisena teoksena hyvästä erinomaiseksi. Silti tämä on erittäin kiinnostava, ajattelua liikkeelle tyrkkivä teos. Honkelan lukeminen on tietynlaista vastapainoa esim. Yuval Noah Hararin kirjoille, sillä siinä missä Harari pelkää tekoälyn tuhoavan ihmiskunnan kehityttyään tarpeeksi, Honkela näkee tekoälyssä mahdollisuuden pelastaa meidät. Joskus on tarpeen keskittyä myös lohdullisiin ja toiveikkaisiin näkymiin.

"Sanat ja merkitykset eivät myöskään ole olemassa valmiina yksinkertaisena järjestelmänä, jota me opettelisimme vuosi vuodelta kasvaessamme. Kieli on syntynyt ihmisyhteisössä ja se muokkautuu jatkuvasti. Yhdelläkään ihmisellä, saati missään teoksessa, ei ole kielen koko kuvaa."


Marko Hautala: Leväluhta (Tammi 2018)

Pitkästä aikaa luin kauhuromaanin, ja kylmistä väristyksistä huolimatta olen tyytyväinen että luin! Marko Hautalan Leväluhta on nimittäin toimiva teos sekä genren puitteissa että psykologisena romaanina. Vaikka on usein epätarkkaa mutuilua puhua kansainvälisestä tasosta, ajattelin lukiessa monta kertaa, että sitä tämä edustaa. Tarinassa Meeri palaa lapsuudenkotiinsa oltuaan pitkään poissa. Äiti vaeltelee talossa yksinään poissaolevana, veli Lari on joutunut mielisairaalaan ja isä kuollut kauan sitten hukkumalla kodin lähellä soiseen lähteeseen, Leväluhtaan. Takaumissa kuvataan Laria parikymppisenä hyvin omistautuneena black metal -fanina, mikä hykerrytti, sillä olen törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja monet kirjassa mainitut yhtyeet olivat minullekin tuttuja. Tiukan juonenkuljetuksen lisäksi hyytävä kuvaus pitää otteessaan ja kielenkäyttö on elävää ja taidokasta; Hautala ei turhaan ole saanut aiemmin mm. Kalevi Jäntin palkintoa. Kohtausten tunnelma on hyytävä, ja kirjailija on rakentanut jännitteet tiheiksi. Näkökulmatekniikka ja aikatasot toimivat kirjassa perustellen paikkansa ja tarkoituksensa. Käsiini päätyneen ennakkokappaleen kannessa mainittu Stephen King ei lopulta tyylillisesti ole kovin lähellä Hautalan kerrontaa. Hienosti käytetyn kielen ja juonen koukuttavuuden yhdistelmästä tulivat minulle mieleen ansiokkaat suomikumman tekijät, kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo.

"Näkökentässä vaelsi tummia pisteitä ja rihmamaisia muotoja, kuin roskia silmän pinnalla. Ne liikkuivat sykäyksittäin ja vajosivat taas joidenkin tuntemattomien virtausten mukana."