sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Susinukke Kosola - Varisto

Susinukke Kosola  Varisto : tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana (Omakustanne 2018)

"Piripuukotus, vankilarakkauskirjeet, humalainen Ukkometso-karaokesuoritus lähipubissa, anonymous, muovisten anonymous-maskien sarjatuotanto Kiinan liukuhihnalla / Maskuliinisuuttaan tulista ruokaa näyttävästi konsumoiden korostavat jäbylit / Puhelinmyyjä, joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta / Ja unohdettu chili pornokaupan myyjän yöpöydällä,
puhkitanssitut jalat / Kello neljän kotiintulemiset / käsikynkässä"
Identiteettejä, kulutusta, identiteettien muotoutuminen kulutuksen kautta. Susinukke Kosolan Varisto-kokoelman varsinainen tekstisisältö on saanut vähemmän julkista huomiota kuin teoksen toteutustapa: käsin kirjoitettu, itse tuotettu kirja, jota ei voi ostaa, vaan sen saa omakseen tunnustuksella. Tekijä päätti lähettää 1500 painetusta kirjasta 200 kuitenkin kirjastoihin ym. julkisiin laitoksiin, ja tällainen pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmiin päätynyt kirja saapui varauksena myös minulle. Ohitin siis kirjalle määritellyn hankintakaistan, enkä päätynyt pohtimaan omaa suhdettani kirjaan sen kautta, että sen olisi saanut tunnustamalla jotakin. Minun oli alun perin tarkoitus kyllä hankkia tästä oma kappale siten, mutta en saanut aikaiseksi, tavallinen tarina, ja oli kätevämpi väylä hankkia tämä kirjastovarauksena, kuten valtaosa lukemastani kirjallisuudesta. Tämän myötä siirryn suoraan käsittelemään tekstiä, mitä se sanoo. Runoteoksen sisältöä on omalla tavallaan kommentoinut esim. Tanssiva karhu -palkinnon raati nostamalla Variston tämän vuoden ehdokkaiden joukkoon, mikä taisi olla ensimmäinen kerta, kun omakustanne sai vastaavan kunnian. Koska kirja on kirjoitettu käsin, pääasiassa suuraakkosilla, siitä ottamieni lainausten typografia tässä blogitekstissä esim. isojen alkukirjaimien suhteen on omaa "käsialaani". Ei siis ihan tavanomaista tule tällaisen teoksen bloggaamisestakaan, varsinkaan kun ei halua päästää omista käytännöistään irti, heh.

  "Haluaa meininkiä
mutta saa nahkaruoskan, seksikeinun
epäviriilin one-night-standin ja yt-neuvottelut
   Haluaa ystäviä
mutta saa "Miten saan ystäviä, menestystä,
vaikutusvaltaa"-kirjan kollegaltaan
   Haluaa levätä
mutta saa lomamatkan, jolla jaksaa
säästää seuraavaan"

Varisto pyörittelee suunnilleen kaikkia mahdollisia identiteettejä, joita nykymaailmassa voisi itselleen määritellä, ja osoittaa samalla, miten monet niistä rakentuvat kulutustottumusten kautta. Ihmiset käyttävät erilaisia brändejä oman identiteettinsä luomiseen, monet brändäävät itsensäkin. Vaatimuksessa todellisesta, uniikista ja pantavasta kaikuvat ne narratiivit, jotka nykypäivän menestyviin ihmisiin liitetään, vaikka sitä ei usein suoraan sanotakaan. Kun eritellään tarkasti se, mille ulkoisille merkeille identiteetti rakentuu, monet niistä alkavat näyttää naurettavilta  oikeastaan kaikki voidaan saada näyttämään siltä. Vaikka kyse olisi jonkinlaisesta "vastakulttuurista", tahallisesta ulkopuolelle jättäytymisestä, siihenkin voi liittyä poseeraamista, jotakin huvittavaa. Samalla kaikki velloo, mikään ei voi ikinä pysähtyä, asiat jatkuvat loputtomina, vaikka kuinka raivoaisi, kirjoittaisi suuremmalla, suttuisemmin, punaista tekstiä käyttäen, tuskaisena. Tämän keskellä ihminen ahdistuu, ehkä taantuukin: Yhteisönsä moraalin sisäistänyt fetisisti imee nukkuvan kumppaninsa varvasta yrittäessään hahmottaa puutteensa ääriviivat. Onko meistä kaikista tullut öisiä varpaanimijöitä moraalikäsitysten paineessa, alituisessa puutteessa, kun jotakin hahmotonta aina puuttuu?

Välillä lukiessa alkoi mietityttää, mitä tällaista identiteettitoiminnaa käsittelevän kirjallisen teoksen julkaiseminen oikeastaan sanoo? Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että se on julkaistu tarkoituksella omakustanteena, instituutioiden ulkopuolelta, vaikka tekijän edellinen teos julkaistiin kustantamon kautta ja hänellä on nimeä kirjallisuusalalla  melko eri lähtökohta omakustanteen julkaisemiselle kuin esikoisteostaan julkaisevalla, joka on ehkäpä saanut liudan hylsyjä kustantamoilta. Mitä yritän sanoa, on siis pohdinta siitä, minkälaista identiteettiä Varisto itsessään edustaa, sillä siihen teoksena liittyy jo monenlaisia piirteitä, jotka ovat melko uniikkeja tällä alalla; se on ilmiönä herättänyt huomiota, jotakin aika rajoja rikkovaa ja cooliakin tällä alalla, jolla taiteellisia arvoja koetetaan vaalia, mutta silti bisnes sanelee lopulta esimerkiksi sen, millaisia kirjoja voidaan kustantaa. Pääseekö Varisto täysin irti systeemeistä? Ainakin se on napattu maan tunnetuimman runopalkinnon ehdokkaisiin, sitä on tietääkseni pitänyt lahjoittaa Kansalliskirjastolle kuten muitakin painotuotteita, media käsittelee sitä runokirjaksi jopa poikkeuksellisen laajasti kirjallisena tapauksena. Onko sekin lopulta sisäistänyt ympäröivän yhteisönsä moraalin ja imee nyt nukkuvan kumppaninsa varvasta? Vai imeekö yhteisö sen varvasta? Ei sillä taida olla väliä. En paheksu, kuten en fetisistiäkään. Kirja on joka tapauksessa paikkansa runoudessamme oikeuttanut, jos nyt kukaan voi määritellä sitäkään, mikä kirja oikeuttaa olemassaolonsa ja mikä ei.

Kosola kirjoittaa sanataiteellisesti uudistavaa runoa tavalla, joka on myös varsin uniikki. Kun luin hänen netistä nykyisin löytyvän esikoisteoksensa lähes kokonaan, pikaselauksella (olin työssäni viime kesänä kokoamassa rakkausrunolistaa ja luin, että teos sisältäisi rakkausrunoja, mutta päätin varmistaa asian, ja niitä löytyi vasta loppupuolelta), kiinnitin huomiota monipuolisen, tieteellisestäkin tekstistä lainaavan sanaston ja runokielen yhdistämiseen. Lisäksi hän käyttää nykyistä nuorten aikuisten puhekieltä kirjallisessa muodossa ehkä rohkeammin kuin kukaan tällä hetkellä, ja sanastossa näkyy erityisesti nettimaailman kieli: Ja siinä kuuluvat ornamenttina kaikki / tindermätsit ja kännyköiden salakuuntelemat / salaisuudet pilvessä / vitsejä pilvi-sanan monimerkityksellisyyksistä / ja leipäseksi. Kosola on esittänyt tekstejään paljon livenä, minkä voi nähdä jo niiden rytmisestä tehokkuudesta. Teos on hyvin runsas myös typografisilta keinoiltaan, kuten Kosolan, oikealta nimeltään Daniil Kozlov, perustaman Kolera-kustantamon teoksilta oppi sen toimiessa odottamaan. Varisto ei kuitenkaan ole ilmestynyt Koleran teoksena, ja kustantamon toiminta julistettiin taannoin loppuneeksi. Saa nähdä, palaako Kozlov seuraavalla omalla teoksellaan Sammakon runoilijaksi, se lienee todennäköisin vaihtoehto.

Varisto on teemoiltaan yhtenäinen, aineksiltaan runsas ja vahvalla tyylitajulla toteutettu teos. Sen valikoimaan kuuluvat typografisilla rönsyillä korostetut purkaukset, joiden välissä teksti etenee tykittävällä rytmillä; mikään ei voi ikinä pysähtyä. Teos herättää paljon ajatuksia, sen yllättäviä kuvia haluaa jäädä laajentamaan mielessään. Se ei tarjoa vastauksia, kuten kaunokirjallisen teoksen ei pidäkään. On lohdullista, että identiteettien ryöpyttämisen jälkeen kirja rauhoittuu kaunokirjoituksella kirjoitetuiksi, rakkautta pohtiviksi runoiksi, joiden joukossa on myös tunnustuksilta maistuvia tekstejä  tässä kohtaa kirjansa tunnustuksen kautta hankkineet voivat peilata oman tunnustuksensa suhdetta teokseen. Lopetus on lukijalle lempeä. Vaikka Variston irrottaisi sen julkaisutavasta ja keskittyisi pelkästään tekstisisältöön, voi todeta sen olevan vaikuttava ja omintakeinen teos, joka on ansainnut varsin suureksi (varsinkin runokirjan mittapuulla) kasvavan lukijamääränsä.

Muualla blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön, Kirjat kertovat, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Luonnostelua

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson  Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"
Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.
"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."
Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla  lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi   Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.
"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."
Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.
"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."
Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä  hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli  tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kesäkuun lyhärit: 5 ig-minibloggausta

Jatkoin kesäkuun aikana Instagramiin tehtyjä minipostauksia kirjoista, joista en ehtinyt perusteellisemmin kirjoittaa tai ei vain syntynyt pidempää tekstiä. Tällaisia kirjoja kertyi viisi kappaletta. Postaukset ovat hieman editoituja alkuperäisestä, ja kirjat ovat lukemisjärjestyksessä. 


Samanta Schweblinin Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen) on piinaavan tehokas pienoisromaani. Silläkin tapaa se on vaarallinen, että kirjan aloitettuaan sitä ei saa helposti lopetettua  tekstin asettelukaan ei tarjoa sopivia taukoja, joten itse luin tämän yhden illan aikana. Loppupäässä lukeminen meni hieman kirjan suomennoksen nimen mukaiseksi... Kirjalle annettuja nimiä pohdiskeltiin Helsinki Litissä, jossa argentiinalainen Schweblin oli Hannele Mikaela Taivassalon haastateltavana. Espanjaksi teoksen nimi on Distancia de rescate, ja tämä pelastusetäisyys toistuukin kirjassa monesti. Se kuvastaa kerronnan jännitteisyyttä, sen kiristymistä. Teos rakentuu käytännössä dialogille, jossa on alusta asti jotakin mystistä. Välillä tarina menee maagisen reslismin puolelle reippaasti. Taivassalo kuvasi haastattelussaan teoksen kieltä kristallinkirkkaaksi, ja enpä keksi parempaa vertausta. Vaikuttava, monella tapaa hyvin tiivis kirja.



Olli Sinivaaran runokokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) sisältää erityisesti luonnosta ammentavia runoja, jotka ovat samaan aikaan tiiviitä ja runsaita. Teoksessa on vain reilut 40 sivua, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Sanat painavat. Keskittymistä olisi vaadittu ehkä enemmän kuin minulla oli lukemisen hetkellä antaa. Sinivaaran runoista on löydettävissä myös yhteiskunnallista kommentaaria: mitä maailmastamme jää jälkeemme, ja onko kohta enää samassa muodossa sitä luontoa, joka kirjan runoissa koetaan hyvin vahvasti?










Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on omintakeisesti pääosin murteella kirjoitettu "yhden yön monologi" ja elämäkertaromaani, jonka tapahtumat nousevat kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kantavaksi teemaksi muodostuu fasismin viehätys, ja minäkertoja kokee teoksessa natsismin nousun ja tuhon 20-luvulta 40-luvulle yhdessä miehensä Everstin kanssa. Eversti on kertojaa lähes 30 vuotta vanhempi, ja mies tuntuu hänelle kohtalolta, mutta heidän mentyään lopulta naimisiin avioliitosta muodostuu julman väkivaltainen. Teos näyttää kiehtovalla tavalla, miten seksuaalisuus kietoutuu erilaisille elämänalueille, kuten kertojan luonto- ja fasismisuhteeseen. Lapin luonto on kirjassa rakkaudella kuvattu, elävä miljöö. Minäkerronnan ääni muodostuu hyvin omanlaisekseen, mihin vaikuttaa toki käytetty meänkieli, mutta myös jokin muu, voisi ehkä sanoa "asenne".
Päätin, että tästä tulee yksi hyllynlämmittäjistäni, koska en ole edistynyt haasteessa kovin hyvin. Kuittaan tämän haasteeseen, vaikka kirja ei ollut alkuperäisessä pinossani ja se on lämmittänyt hyllyäni vasta viime lokakuusta.



Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) on pienoisromaani, jonka aihevalinnan ja päähenkilön sisäisen maailman "kaappaamisen" tosielämän tapauksesta voi nähdä hieman ongelmallisena. Kun pääsee tämän moraalisen pohdinnan yli, kirja on upea. Kertojan sisäisen monologin kuvaamistapa on täyttä proosan taidetta. Välillä runomaista, välillä suoremmin kertovaa, välillä yksityiskohtaisen tarkasti havainnoivaa. Masennuksen kuvauksena kirja vie syvään alkulähteille. Erään kirjabloggauksen kommenteissa oli mielenkiintoista keskustelua siitä, onko tämä masennuksen kuvauksena varsinaisesti uskottava, koska kertoja havainnoi ympäristöään niin tarkalla silmällä ja käyttää niin elävää kieltä. Hankala sanoa. Minua asia ei häirinnyt, tiheä kerronta liimaa lukijan kirjan sivuihin tiukasti. Ja sitten tulevat ne viimeiset sivut. Loppu on niin surullinen, se on hämmentävä, koska Pääskysen lauseet ovat niin kauniita. Hän lopettaa kirjan juuri niin kuin tällainen kertomus pitää lopettaa, jos tällaisen haluaa kertoa, ja samalla siinä on kaikki väärin. Niin paljon koko asiassa on väärin, miten kaikki meni. Teos on kurkistus mustiin syvyyksiin.
Tämä kirja oli hyllynlämmittäjä-haastepinossani. Ehkä on siis jotakin toivoa haasteessa edistymisestä.



Joonas Pörstin tietokirja Propagandan lumo (Teos 2017) on tarkka ja moniulotteinen katsaus mielenhallinnan mekanismeihin ja erityisesti tunteisiin vetoavaan kielenkäyttöön. Kirja kertoo propagandan historiaa sen keksimisen hetkiltä aina viime vuosien tapausesimerkkeihin asti. Teoksessa ei säästellä valtiomahteja, vaan "totuuden muuntelusta" ja sen nojalla omien tavoitteiden syöttämisestä kansalle jäävät kiinni niin länsimaat kuin esimerkiksi Venäjäkin. Kirjassa kerrotaan mm. miten Yhdysvallat sai kansalaisensa myötämielisiksi Irakin sotaan lähtemiseen, miten ääri-islamilaiset toimijat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä ympäri maailman pyhään sotaan, ja miten Venäjällä on onnistuttu saamaan lähes koko kansa Putinin aggressiivisen politiikan taakse. Välillä lukiessa suorastaan suututtaa, että senkin lampaat, miten te ette näe valheiden läpi! On pelottavaa huomata, että tuskin kukaan on informaatiovaikuttamiselle täysin immuuni. Kirja on sopivaa luettavaa erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka usein elää vahvasti tunteella, vaikka uskookin ajattelevansa asioita tarpeeksi myös viileällä järjellä. Teoksessa pohditaan mielenkiintoisella tavalla kieltä ja miten se toimii vaikuttamisen välineenä. Näistä asioista on hyvä itse kunkin yhteiskunnassa olla tietoinen.


Instagramiani voi seurata tunnuksella @tekstiluola.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Slam-runoja 3.7.

Eilen oli pitkähkön tauon jälkeen sellainen Tenho poetry slam, jossa esitin aivan uutta materiaalia. Alkuun otin runon tuoreimmasta kokoelmakäsikirjoituksestani, joka kulkee työnimellä "Myrkytettyjä miehisyyksiä", ja voitte kuvitella, että se ei varsinaisesti ole mitään lempeää settiä... Se on suorasanaista tykitystä, jossa ei ole mitään koristeltua. Tekstit siinä käsikirjoituksessa eivät yleisesti ole kovin hyviä, tämä esittämäni on parhaasta päästä. Pääsin tällä kertaa kisassa toiselle kierrokselle, ja toinen runo on myös uusi, mutta sen olen liittänyt osaksi jo pitkään rakenteilla ollutta käsistä "Pyörteenä tanssivat hiukkaset" - se sopii tyylillisesti siihen, kun on vähän kielellisesti maalailevampi. Minullahan on siis yhteensä neljä eri runokokonaisuutta nyt tekeillä... Suurinta osaa runoistani ei ole lukenut kukaan, kun ne ovat vähän sellaisia että menee toistaiseksi paljon yli mukavuusalueeni luettaa. On vaarallista ja kiusallista kirjoittaa kovin läheltä itseään. Tästä ekana esittämästäni runosta sain hyvää palautetta Tenhossa suullisestikin, se oli kivaa.



se kerta kun luistimien unohtajat
kerätään rinkiin liikuntasalin lattialle
ja nuhdellaan
on selvää
että kyse ei ole vain meistä
vaan pyhästä suhteesta peliin
joka vallitsee kaupungissa
jonka palvottu symboli on lukko
kaikista maailman esineistä
meidät pannaan vastailemaan
opettajan kysymyksiin
miksi olemme siinä ringissä
ja tehdään selväksi että eroamme
urheilullisista pelin sankareista
huonompana aineksena

kerran kiusaajahenkiset pelin harrastajat
saavat toimia tunnin opettajina
vedän homman farssiksi
kaatuilen ja nauran maassa
ja he sanovat että minun pitää
kunnioittaa heitä opettajina
että heillä on opettajan asema
he kiusaavat vuodesta toiseen
kaikki tietävät sen
ei siitä mitään ole piilossa
mutta tämä kaupunki sallii heiltä kaiken
ovathan he jääkiekkoilijoita
he saavat istua kaiken yllä
kultaiset kypärät päässään

yläasteella jätän luistimet kotiin
henkilökohtainen protesti
verhoan anarkiani huolimattomuuteen
otan vitosia niistä kerroista
opettajan muistiinpanoihin
katson niitä arvioinnissa ilmeettä
opettaja sanoo
että jos edes menisin jäälle ja pysyisin pystyssä
saisin tunneista vähintään kutosen
naurahdan mielessäni
pääsen inhimillisesti niin paljon helpommalla
kun jätän luistimet kotiin ja kävelen
me luopiot joudumme yleensä kävelemään
opettaja tulee autolla perässä
ja kertoo milloin saisi kääntyä takaisin
sinä kävelit kaikkein pisimmälle
hän kerran sanoo minulle
se on totta
minä kävelin pisimmälle
ja luistimia en laita jalkaani enää koskaan


*****


Hän tekee
Hän istuu ja tekee
Päässään myrskyjä
sade kituliaita piikkejä
Illan tunnit valuvat
Eikä ole mitään
mitä osaisimme tehdä
hänen hyväkseen
Onko minun asiani
kuvitella piikit pistoineen
Uskoa kaiken olevan hyvin
vai huutaa

Kuule minua
Täällä et ole huomioitu
Täällä et ole arvostettu
Hukut eturiviin
tai tunnelisi piiloon kuin kiltti myyrä
Senkin myrskypää savusilmä

Anna pääsi kokea räjähdys
vulkaaninen vyöry
jota niin kauan olet pidätellyt
Paine kasvaa
ja kasvaa
Muistatko vielä milloin aloit pelätä
että näkyy sellaista mikä ei saisi
Raavi totuuksia
kovetettujen pintojen alta
Levitä ajatuksesi kaikuina vesiin
tuhkana ilman virtoihin
Korvaa pelko veressäsi tahdolla
pisara pisaralta

Mene
Kisko juuresi maasta irti
ja mene
missä voit olla paremmin
Älä enää istu iltojasi ja tee
istu ja tee
Älä istu ja tee
Mene

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Riina Mattila - Järistyksiä (pride-viikon lukuhaaste)

Riina Mattila  Järistyksiä (WSOY 2018)

"Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin lätkäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ikävää tapahtuu."
Riina Mattilan romaani Järistyksiä nousi toiselle sijalle WSOY:n järjestämässä tarinoita nuoruudesta keränneessä kirjoituskilpailussa. Raatiin kuulunut kirjailija Salla Simukka kiitteli teosta erityisesti vahvana rakkauskuvauksena. Huomionarvoista on, että kirja on myös kuvaus perinteisen kaksiulotteisen sukupuolijaon ulkopuolella elävän nuoren kasvusta, itsenäistymisestä ja ulostulosta. Aiemmin aihepiiriä lienee käsitelty suomalaisen nuortenromaanin päähenkilön kautta lähinnä Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin, jossa kuvattiin transsukupuolista täysi-ikäistyvää nuorta. Järistyksiä-romaanin päähenkilö Eelia muuttaa kirjan alussa pois kotipaikkakunnaltaan taidelukioon. Eelian lapsuuteen ja nuoruuteen ovat lyöneet ikävän leimansa vanhempien kertakaikkinen ymmärtämättömyys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä kotikaupungissa koettu kiusaaminen. Maisemanvaihto on mahdollisuus aloittaa uusi, omanlainen elämä.
"Sain rauhassa kaivaa laukun pohjalta oikeat kauluspaidat, ne salaa ostetut, jotka valuivat peittävinä harteilta kohti lattiaa ja piilottivat naisenpehmeitä kohtia. Oikeanlaiset ruutukuviot suoristivat selkäni niin, että rohkenin kävellä pikkukylän apteekkiin ja kiskoa kahden euron ideaalisiteen ympärilleni myrkynvihreän huoneen vessassa. Moi, mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokaupungista, sanoin kokeeksi peilille, eikä se särkynyt. Hahmo peilissä hymyili. Minä hymyilin takaisin."

Eelia kokee taidelukiossa ensimmäistä kertaa, että sukupuoliraja on hälventynyt, ja hän uskaltaa alkaa ilmentää ulkoisesti myös omaa olemustaan. Löytyy hyvä ystävä, huonetoveri Karhu. Yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista asioista romaanissa onkin Eelian ja Karhun ystävyys, jonka monet puolet kuvataan lämpimän tuntuisesti. Isoimmat järistykset aiheuttaa Isla, pienikokoinen tyttö, joka alkaa jutella Eelialle kaupan jäätelöhyllyn luona. Matkalla jäätelöä syömään tie humahtaa alta, Islasta säteilee jotakin pakkasenpistävää, hän ei ole samanlainen kuin muut. Tarvitaan kuitenkin vielä valtava määrä rohkeutta ja Karhun suorittamaa patistelua ennen kuin Eelia uskaltaa päästää Islan lähelle. Kirjan kerronta on erityisesti dialogeissa mukavalla tavalla maanläheistä, mutta rakastumisen kuvaus irrottautuu maasta ja kohoaa suorastaan metafyysiselle tasolle. Kielikuvat ovat runsaita ja osuvia, Mattilan proosassa runomaisuus elävöittää tekstiä usein. Silti en usko, että teksti on nuorille lukijoille liian vaikeaa, vaikka kielessä on kerroksia ja välillä mennään hyvin syvällisille tasoille. Joskus ollaan rajoilla siinä, kuinka dramaattiseksi kuvailu voi rönsytä kohoamatta liian lennokkaisiin sfääreihin ("Isla säteili minuun seinienkien läpi, vereeni kohisi magneettia ja ihoni sinkosi häntä kohti   ), mutta onneksi rajan hyvällä puolella pysytään pääosin. Seksuaaliset tuntemukset ja ensimmäiset seksikokemukset on kuvattu kauniisti ja aidon tuntuisesti. Niissä ei ole mitään liikaa, mutta ei myöskään liian vähän, asioita ei peitellä tai sievistellä turhaan.
"Isla veti minut päälleen ja kietoi jalkansa ympärilleni. Käsivarteni jännittyivät äärimmilleen ja kaikkialla järisi taas, maa oli kylmää kämmenten alla ja molempien ihoilla tuoksui multa. Koko maailma kääntyi ylösalaisin ja silti kaikki oli tuttua, sitä kun veti vanhan villapaidan pään yli."
Olen Helsinki pride -viikon aikana ollut kahdessa tapahtumassa kuulemassa, kun Mattila kertoi kirjoittamisestaan ja kirjastaan. Tämä syvensi lukukokemustani, ja haastatteluissa tuli esille, miten paljon teoksessa on kirjailijaa itseään. Mattila on saanut jonkin verran blogeissa palautetta taidelukioasetelmasta ja miten se on itsensä löytämistä kuvaavissa kirjoissa jo paljon käytetty kuvio, mutta hän totesi kyseessä olevan hänen oma kokemuksensa, minkä takia hän halusi sijoittaa Eelian tarinan tähän miljööseen. Myös Eelian vanhempien kommentit ovat oikeasti sanottuja asioita, jotka Mattila oli löytänyt vanhoista päiväkirjoistaan (ja tästä ei ollut perhepiirissä kuulemma ilahduttu). Silti kyseessä ei ole suoranaisesti kirjailijan elämäntarina, eikä romaani ole autofiktiota vaan omasta elämästä osittain ammentava fiktiivinen teos. Monelle sukupuolivähemmistöön kuuluvalle kirja on kuulemma ollut lukukokemuksena nimensä mukainen, mikä ei ole ihme, koska siinä tulee esiin sukupuolettoman henkilön aitoa ääntä, mitä ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri ole ollut. Ei ihme, että muutos tässä alkaa nuortenkirjallisuuden puolelta, sillä nykyisin nuortenkirjat yleensä kulkevat diversiteetissä edellä aikuisten kirjallisuutta.

Riina Mattilan Järistyksiä on taidokas esikoisteos, vahvalla äänellä kerrottu tarina kasvusta ja rakkaudesta. Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta. Tällaisia nuorille suunnattuja kirjoja hlbtiq-teemoista on tärkeää olla olemassa. Järistyksiä seisoo myös kirjallisilta arvoiltaan omilla jaloillaan  se on kirjoitettu rohkealla tavalla omaäänisesti, eikä se tukeudu pelkästään representaation tuottamiseen, vaikka kirjan rooli myös tienraivaajana on merkittävä. Vaikka kotimaisen nuortenkirjakentän tuntemukseni voisi olla paljon parempikin, uskallan povata kirjalle ehdokkuutta Finlandia Junior- ja Topelius-palkintojen saajaksi loppuvuodesta.

Pride-viikon lukuhaastetta on vetänyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Luin haasteeseen tänä vuonna myös Andrew Sean Greerin romaanin Less.

Muualla blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Lukijan roolissa, Yöpöydän kirjat, Maria Calendula, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä

torstai 28. kesäkuuta 2018

Andrew Sean Greer - Less (pride-viikon lukuhaaste)

Andrew Sean Greer  Less (Lee Boudreaux Books 2017)

"'You need to get an edge', his old rival Carlos constantly told him in the old days, but Less had not known what it meant. To be mean? No, it meant to be protected, armored against the world, but can one 'get' an edge any more than one can 'get' a sense of humor? Or do you fake it, the way a humorless businessman memorizes jokes and is considered 'a riot', leaving parties before he runs out of material?"
Amerikkalaiskirjailija Andrew Sean Greerin romaani Less sai viimeisimmän Pulitzer-palkinnon ja nousi siten tietoisuuteeni, ja kun huomasin että se kertoo keski-ikäisestä homomiehestä, kirja suorastaan hyppäsi lukulistalleni hyvin korkealle. Lueskelin arvioita, vakuutuin lopullisesti ja tilasin kirjan nettikaupasta, koska kirjastoihin se ei ollut täällä vielä edes ehtinyt, mikä on tyypillinen tarina englanninkielisen maailman hlbtiq-kirjallisuuden kanssa. Sain kirjan pari viikkoa sitten, ja se sopikin loistavasti luettavaksi kirjabloggaajien pride-viikon lukuhaasteeseen, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Jännitin etukäteen, olisiko teos minun makuuni liiankin kevyttä luettavaa. Onneksi ei. Se on kyllä vauhdilla kyytiinsä tempaava ja nopealukuinen kertomus, mutta myös monipuolinen; tasoja löytyy, ja teos on äärimmäisen hyvin kirjoitettu. Se on upea. Olen valmis käyttämään harvinaisia ylisanoja, niin paljon romaanin lukemisesta nautin.


Seksuaalivähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa korostuvat usein nuoruus ja itsensä löytämisen vaiheet. Siksi onkin virkistävää, että Greerin romaanin päähenkilö Arthur Less on viittäkymppiä lähestyvä, mutta silti vakiintumaton ja hakee yhä hieman paikkaansa maailmassa. Monesti aihepiirin kirjoissa jää sivuun se, mitä tapahtuu, kun homoseksuaali on pidemmällä aikuiselämässä ja mahdollisesti ollut pitkäänkin parisuhteessa, joka on ehkä sittemmin päättynyt. Arthur Less on tarinan alkaessa sinkkuna, ja hän on oikeastaan elänyt ilman parisuhdetta jo monta vuotta, vaikka hänellä olikin yhdeksän vuoden tapailusuhde (jossa viihdyttiin hyvin paljon sängyssä) arkkivihollisensa Carlosin pojan (joka on tarkalleen ottaen veljenpoika) Freddyn kanssa. Nuoruutensa Less, josta kertoja muuten käyttää kirjassa lähinnä sukunimeä, vietti runoilija Robert Brownburnin kanssa. Less on itsekin kirjailija. Tässä kohtaa moni saattaa huokaista, että taas yksi kirja, jossa kirjailija kirjoittaa kirjailijuudesta, mutta tässä romaanissa teeman käsittely ei tunnu moneen kertaan märehdityltä. Vaikka myös kirjailijaelämän hankaluuksiin pureudutaan, se tehdään hauskasti ja hyvinkin itseironisesti. Oma huumorin tasonsa kirjaa lukiessa tulee nyt siitä, että siinä kerrotaan Pulitzer-palkinnon voittamisesta (palkinnon sai kertomuksessa Lessin entinen puoliso Robert) ja sivutaan sitä, miten tuollaisen palkinnon saaminen kirjailijaan vaikuttaa luoden esim. neromyyttiä. Toivottavasti Greer muistaa kirjoittamansa nyt palkinnonjälkeisessä elämässään! Hän on toki ollut jo ennen Lessin saamaa palkintoa kirjallisesti meritoitunut saaden pienempiä palkintoja. Joka tapauksessa, romaanin alussa Arthur Lessillä ei tunnu menevän hyvin. Hänen entinen rakastajansa Freddy on menossa naimisiin, ja Less saa kutsun häihin, eikä hän koe voivansa mennä. Kotona nyhjääminenkään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi Lessin uusi romaanikäsikirjoitus saa hylkäyksen hänen kustantamostaan. Ratkaisuksi pulmalliseen tilanteeseen Less päättää hyväksyä kaikki postissa saamansa esiintymiskutsut ja työtarjoukset ulkomaille, ja niin hän päätyy lähtemään kuukausien mittaiselle maailmanympärimatkalle kotikaupungistaan San Franciscosta New Yorkiin, Italiaan, Saksaan, Marokkoon, Intiaan, Japaniin... 
"Was this how men felt? Straight men? Alone so often, but if they faltered - if they lost a wedding ring! - then the whole band of brothers would descend to fix the problem? Life was not hard; you shouldered it bravely, knowing all the time that if you sent the signal, help would arrive. How wonderful to be part of such a club. Half a dozen men gathered around, engaged in the task. To save his marriage and his pride. So they did have hearts, after all. They were not cold, cruel dominators; they were not high school bullies to be avoided in the halls."
Teos on kerrottu hyväntuntuisesti etenevällä rytmillä, ja se koostuu luvuista, joissa kuvataan Lessin elämää eri paikoissa hänen matkansa varrella. Greerin tapa kirjoittaa on todella hauska, naurahtelin säännöllisesti pitkin romaania. Huumori ei missään kohtaa mene liian ilkeäksi. Ihailen suunnattomasti, kun joku osaa kirjoittaa näin hauskasti ilman, että se menee yksiulotteiseksi hölmöilyksi. Stereotypioita kyllä käytetään, kuten yllä olevasta sitaatista huomaa, mutta nekään eivät tunnu mauttomilta, kenenkään yläpuolelle ei pyritä nousemaan. Päähenkilön kanssa voi nauraa kaikille hänen sattumuksilleen, joita matkan varrella kertyy  Less on varsinainen antisankari kokiessaan epäonnea monta kertaa, mutta hän on tavattoman sympaattinen ja sydämellinen hahmo. Tämä romaani sopii hyvin myös tarinavetoisille lukijoille. Pitkästä aikaa minäkin innostuin romaanin juonesta, ja odotin suurella kiinnostuksella mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ennen loppua tuntui jo etukäteen haikealta, että kirjan maailmasta ja sen päähenkilöstä pitäisi luopua. Sellainen tunnekin on minulla nykyään lukiessa harvinainen. Teoksen kertojaratkaisu on myös jännittävä, sillä kertoja kommentoi hyvin omaäänisesti asioita ja on aivan oma hahmonsa, jonka olemus paljastuu myös lopussa. 
"There was the Long Island architect who slept in flannel pajamas and a cap, as in a silent movie. There was the florist who insisted on sex outdoors, leading to a doctor's visit during which Less had to ask for both an STD test and a remedy for poison oak. There were the nerds who assumed Less followed every news item about the tech industry but who felt no obligation to follow literature."
Vanhenemisen teema on asia, johon liittyen seksuaalivähemmistöön kuuluvankin on tärkeää saada lukea representaatioita. Less käsittelee vanhenemista herkästi ja moniulotteisesti huomauttaen myös, ettei rakkauden etsimisessä ole aikarajaa. Homokulttuuri varsinkin nähdään usein pinnallisena ja nuoruuteen keskittyvänä, ja siksi muunlaiset äänet ovat kirjallisuudessa todella tervetulleita. Romaani pohdiskelee metafiktiivisesti sitä, miten kiinnostavaa luettavaa keski-ikäisen keskiluokkaisen valkoisen homomiehen seikkailut ovat, mutta Less todistaa, että kyllä ne voivat olla, jos ne on kerrottu tarpeeksi hyvin. Ehkei jokaisen kaunokirjallisen teoksen tarvitse politikoida, kunhan muillekin äänille on kirjallisessa maailmassa tilaa? Kirjassa pohditaan myös suurten ikäerojen merkitystä parisuhteissa ja sitä, minkälainen merkitys on vaikkapa nuoruusvuosiensa viettämisellä pitkässä suhteessa tietyn ihmisen kanssa. Kukin kasvaa tavallaan, ja jotkut tuntuvat säilyttävän viattomuutensa pidempään kuin toiset. Elämä voi olla komediaa tai tragediaa  ehkä näille molemmille on varattu tietty aikansa kunkin ihmisen elämässä. Less kokee matkallaan monenlaista, kuten uusia ihmissuhteita ja vaarallisiakin tilanteita. Kauas matkustamallakaan ei pääse kotiasioita täysin pakoon, se käy tragikoomiseen tapaan monesti selväksi!

Ihana kirja. Näin en ole sanonut blogissani ehkä koskaan ennen, mutta Andrew Sean Greerin romaani Less on vilpittömästi sellainen. Se on hauska ja hyvin viisas. Olen iloinen, että teos on nyt hyllyssäni kaikkien merkittyjen sivujensa kera. Kaivan sen joskus vielä uudestaan luettavaksi, se on hyvän mielen kirja ja ehdottomasti myös kirjallisena teoksena niin korkeatasoinen, että sen kokee mieluusti uudestaan. Ehkä otan sen luettavaksi, kun olen itse viisikymppinen, ja katson miten uudella tapaa siihen pystyn silloin samastumaan, koska nyt jo koin vahvoja tuttuuden tunteita monessa asiassa. Viime vuosina on käynyt välillä niin, että Pulitzer-palkittuja teoksiakaan ei ole saatu suomeksi, jos niiden aihe on määritelty marginaaliseksi, mutta vetoan kotimaisiin kustantajiin: tämä on oikeasti todella hyvä ja monenlaisille lukijoille sopiva kirja, käännättäkää tämä, suomalaiset lukijatkin ansaitsevat päästä suurin joukoin tutustumaan Arthur Lessiin! Hänen tarinansa jää sydämeen. 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2: koonti

Kirjablogien novellihaaste jatkui Ompun aloittaman ensimmäisen haasteen jälkeen Nipvet-blogin Juhan vetämällä toisella kierroksella. Vuoden kestänyt haastekierros päättyy tänään.



Tällä kertaa osana haastetta olivat peukutukset, joiden tekemisessä olin haastevuoden alkupuolella melko huolellinen, mutta sen jälkeen lipsuin ja peukutus unohtui välillä kokonaan. En tiedä, oliko hyvä merkki, että novelleja tuli välillä luettua miettimättä edes sitä, että haastekin on meneillään, ja joskus maininta haasteesta taisi bloggauksessa jopa unohtua. Mutta kuinka paljon luettuja kokoelmia lopulta oli? *rumpujen pärinää*

Luettuja novellikokoelmia kertyi kahdeksan. Ne olivat, lukemisjärjestyksessä postauslinkkien kera:

Maria Peura: Tunkeilijat

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja



Luetut teokset ovat siis tuoreita, sekä kotimaisia että käännösnovellikokoelmia, mikä on ilahduttavaa: novellien vähenevästä julkaisutarjonnastakin löytyy luettavaksi teoksia, ja vieläpä hyviä sellaisia. (Ja kyllä, tiedän että spefin puolella novelleja julkaistaan enemmän, eikä minulla ole hyvää perustelua sille, etten ole viimeisen vuoden aikana tullut lukeneeksi spefinovelleja, tosin Sirkjärven kokoelma edustaa osittain genreä.) Lucia Berlinin teos hurmasi kertakaikkisesti, ja sille on tulossa jatkoa tänä syksynä, kun Berlinin postuumisti julkaistun novellivalikoiman suomennoksen toinen osa ilmestyy, ja jonkun mielipiteen mukaan tuo jälkimmäinen osa sisältäisi vieläkin ensimmäistäkin hienompia novelleja. Wau. Raymond Carverin teos on alkuteoksena jo vanhempi, mutta Seppo Lahtisen suomennos Carverin esikoiskokoelmasta ilmestyi vasta muutama vuosi sitten. Aiemmin Carveria oli käännetty eri kokoelmista poimien suomennosvalikoimiin. Kotimaisista teoksista Olavi Koistisen kokoelma pärjäsi hienosti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, jossa raati korotti sen lopulta kakkossijalle. Postattujen lisäksi olen lukenut yksittäisiä novelleja, kuten osan Toinen Tuntematon -antologiasta, joka sitten kuitenkin jäi kesken ja hautautui muun lukemisen alle viime vuodenvaihteen tienoilla. Viime aikoina minulla on ollut novellien kanssa hieman taukoa - viimeisin lukemani on Maija Sirkjärven kokoelma maaliskuulta. Pitää siis jälleen terästäytyä tyylilajin kanssa.

Novellihaaste 2:n koostepostauksen ja bloggaajien linkkejä omiin koonteihinsa voi katsoa Nipvet-blogista.