perjantai 5. maaliskuuta 2021

Luetut kirjat 2/2021

Tässä luonnehdinnat helmikuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas (S&S 2020, suom. Pauliina Vanhatalo)

Rebecca Solnitin esseekokoelman väliin kertyi lukiessani paljon merkintälappuja. Hyviä, miettimisen arvoisia kohtia on paljon; Solnitin esseeproosa on kaunista, ja kirjan tekstejä tekee mieli lähestyä ensisijaisesti kaunokirjallisina, esteettisistä lähtökohdista käsin. Pauliina Vanhatalo on välittänyt tekstin kauneuden hienosti suomennokseen. Mutta kaipaisin myös rakennetta, eteenpäin vievää voimaa ja jännitettä. Sivulla 173 Solnit on sijoittanut sulkeisiin hyvin tärkeän pointin: ”Esseissä päähenkilöitä ovat ideat, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten.” Tätä periaatetta Solnit ei tunnu noudattaneen teoksessaan, tai sitten minulta vaan menivät ohi sekä yllätykset, paljastumiset että ideat. Lopputuloksena on, että halusin kirjan olevan vahvempi kokemus kuin se minulle oli. Välillä kirjoitus tuntuu hapuilevan tiensä itsetarkoitukselliseen hämärään, ja aihepiiristä huolimatta näen sen heikkoutena. En tiedä, minkä verran harhailua esseissä voi perustella kirjan eksymisteemalla – tai itse en ainakaan ollut valmis heittäytymään siihen juuri nyt. Ehkä en pystynyt siihen, mitä Solnit kuvaa sivulla 11: ”Eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta – syleilylle, maailmalle –, niin täydestä uppoutumisesta hetkelliseen kokemukseen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle.” Voi olla kiinni lukemisajankohdasta, etten päässyt sisälle kirjaan toivomallani tavalla. Monista yksittäisistä kohdista pidin, ja siteerattavaksi sopivaa materiaalia kokoelma tarjosi paljon.

”Etäisyyksien sininen syntyy ajan myötä, kun ihminen löytää melankolian, kohtaa menetyksiä, tutustuu kaipaukseen lähietäisyydeltä ja ymmärtää kulkemamme maaston monimutkaisuuden.” (s. 51)

”Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta; molemmat haastavat löytämään muodon ja mallin siitä, mikä on jo olemassa, ja edellyttävät aiheen käsittelyssä samankaltaista eettistä harkintaa.” (s. 173)


Johanna Holmström: Märta Tikkanen – tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen)

Mikä on elämäkerta? Mitkä ovat elämäkerran genrepiirteet, joiden on toteuduttava? Miten saa kirjoittaa kirjan toisen elämästä? Kysymykset risteilevät mielessä, kun lukee Johanna Holmströmin kirjaa Märta Tikkasesta – ja sen vastaanottoa. Holmström on pitkillä, rytmikkäillä virkkeillään tehnyt teoksestaan kaunokirjallisen ja tuonut myös itsensä elämäkerturina näkyviin mielipiteineen, kokemuksineen ja peilaten Tikkasen tuotantoa omaan elämäänsä. Ratkaisu on rohkea, välillä jopa uhkarohkean tuntuinen. Onneksi se toimii. Kirjaa lukee mielenkiinnolla eteenpäin, ja siitä löytää paljon uusia näkökulmia – jopa kaltaiseni lukija, joka on viimeisen vuoden sisään lukenut Tikkasen Kaksi-muistelmateoksen ja kirjekokoelman Pakko yrittää kir-. Tässä elämäkerrassa päästään kurkistamaan myös Tikkasen ystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kirjeisiin, jotka nekin ovat teräviä, hauskoja ja älykkäitä; ei ihme, että he kolme aikanaan ystävystyivät.

Holmström pui paljon Tikkasten perhe-elämää, joka oli feministille varsin ristiriitaista, ja nostaa konkreettisesti esiin sen, miten lapset kokivat kodin tilanteen 70- ja 80-luvuilla. Erityisesti Robert Tikkasen haastattelussa tulee esiin varsin karuja seikkoja. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Holmströmin perusteelliset teosanalyysit, jotka valottavat Tikkasen teosten merkitystä näkemyksellä, jota aikalaiskriitikoilla ei oikein voinutkaan olla. (Genremääritelmät Tikkasen kirjoille ovat kyllä välillä mitä sattuu, proosarunosta autofiktioon niitä on käytetty erikoisin tavoin.) 70-luvun pohjoismainen feministinen kirjallisuus tulee myös mielenkiintoisesti laajemmin esitellyksi. Holmströmin tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse mietin että tämä teos kannatti kirjoittaa juuri näin. Kuka olisi edes kaivannut kuivakkaa pönötyselämäkertaa Tikkasesta, joka on avannut elämänsä kirjoihin, ollut teksteissään paljas ja keskusteluja aloittanut tienraivaaja? Etukäteen kohuttuja poistoja ei lukijana huomannut, yksi selvittämättä jäänyt 80-luvun lopun rakastajan nimi jäi kyllä pohdituttamaan...

”Kun ensimmäisen kerran tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. – – Joskus käy niin, että jokin alkaa totuutena, aikeena, mutta joutuu sitten väistymään toisen totuuden tieltä, todemman totuuden, joka on ollut alusta asti olemassa pinnan alla ja joka sitten, vähä vähältä, hankautuu esiin ja paljastuu.” (s. 21)

”En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.” (s. 191)

”Lukiessani mietin kysymystä: mitä terapiakirjoittaminen on? Miksi juuri naisia syytetään enemmän terapiakirjoittamisesta? – – Kun ajatellaan taidetta, esimerkiksi kuvataidetta, tällä tavoin syntyneitä maalauksia ei ole tapana pitää luonteeltaan terapeuttisina.” (s. 283)


Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi 1994, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin esikoisromaani vuodelta 1970 on kirja itseinhosta, kauneuden käsitteestä ja rakkauden vaikeudesta. Olin yllättynyt siitä, miten järkyttäviä tapahtumia romaani kuvaa; keskiverto nykydekkari sisältää vähemmän raakuuksia kuin tämä teos. Tiesin etukäteen kirjan ytimen, sen että musta tyttö toivoo itselleen sinisiä silmiä, mutta minut yllättivät myös kerronnan ja näkökulmien tiheä vaihtelu sekä kertomuksen sirpaleisuus. Itsensä rumaksi kokevan Pecolan vaiheita katsotaan monesta suunnasta, hänen vanhempiensa menneisyys käydään läpi molempien osalta; taakkoja siirtyy sukupolvien takaa. Pysäyttävää on myös, miten muut rodullistetut suhtautuvat muualta muuttaneeseen perheeseen – oli voimassa jako ”värillisiin” ja niihin, joita kutsuttiin n-sanalla. Erityisesti romaanissa on kyse rodullisen itseinhon purkamisesta, ja teosta valottaa kiinnostavasti Morrisonin vuoden 1993 jälkipuhe, jossa hän kertoo mihin seikkoihin kirjassa ei enää tuolloin ollut tyytyväinen – kertomuksen hajottaminen osiin oli yksi näistä, ja minäkin mietin, että teoksen rakentumisen dynamiikkaa ja dramaturgiaa olisi vielä voinut kehittää. Sinisimmät silmät on tapahtumiensa kauheudessakin hienosti kirjoitettu romaani, joka antoi Morrisonin uralle aikanaan komean lähdön (ymmärtämättömästä aikalaiskritiikistä huolimatta) kohti myöhempiä suuria tunnustuksia.

”Koska tiesimme, että oli sellainen seikka kuin taivasalle joutuminen, meille kehittyi omaisuuden, omistamisen nälkä. Pihan, kuistin, viinitarhan vankan omistuksen. Omistavat mustat kohdistivat kaiken tarmonsa, kaiken rakkautensa pesiinsä.” (s. 21)

”Päädyttyään tähän velvoittavaan vakaumukseen, että vain ihme voisi päästää hänet pälkähästä, hän ei ollut koskaan tietävä kauneuttaan. Hän näkisi vain sen mikä nähtävissä oli: toisten ihmisten silmät.” (s. 47)

”Rakkaus ei ole koskaan rakastajaa parempi.” (s. 197)


Ulla Donner: Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen)

Perunaproteiinimakkaraa kehittävän firman työntekijöiden afterworkit eskaloituvat. Kun kasvissyönti, kapitalismi, feminismi ja seksuaalinen häirintä kietoutuvat yhteen, ei sarjakuva-albumin aihekirjo ainakaan jää ohueksi. Merkityksellisyyttä ja itsensä toteuttamista etsitään, mutta mitä jos sivussa tuhotaankin ympäristö puolivahingossa, tavalla, joka on kyllä nähtävissä koko ajan? Coloradokuoriaiset alkavat tepastella sivuilla yhä suuremmissa määrin, mikä on mainio kuvituksellinen elementti – aluksi mietin onko piirrostyyli oikein juttuni, mutta totuin, ja sitten teos veti mukaansa. Onko toinen todellisuus mahdollinen ja ovi siihen auki, mutta kaikki vain haluavat sivuuttaa sen, koska meillähän on nyt just niin kivaa? Mietteitä herättää paljon myös kerrontaan upotettu pitkä kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta narsistisen persoonan kanssa – miksiköhän ne ”mimmit on ihan hulluja”, tosiaan. Loppuratkaisussa symboliset tasot ovat vahvoja. Mustaa huumoria on paljon.

torstai 4. helmikuuta 2021

Luetut kirjat 1/2021

Tässä luonnehdinnat tammikuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Tuuve Aro: Kalasatama (WSOY 2020)

Kalasatama alkaa autofiktioromaanina, mutta puolenvälin paikkeilla huomaan sen muuntuneen vaivihkaa esseeksi, tyylin ja äänen juuri muuttumatta. Ovelaa. Pamfletistakin on puhuttu, ja ehkä kirjassa on osioita, joissa sellaiseenkin julistukseen päästään. Teemoja on aika paljon, vanhempi-lapsisuhteista mielenterveysongelmiin, parisuhdetuskailuihin, lesbouteen ja seksuaalivähemmistöjen kulttuureihin, feminismiin, kirjoittamiseen, taiteilijapiireihin... Vähän meinaa tulla ahdasta, mutta monien aiheiden käsittely on freesiä, esim. se miten homoseksuaalisuus nähdään vapauden mahdollistajana, koska heteroita rajoittavat monet tiukkoihin sukupuolirooleihin ja perheeseen liittyvät odotukset, joista sateenkaariväki elää erillään – vaikka tämä vapaus ei läheskään kompensoi syrjinnän aiheuttamaa ahdistusta. Joissain kohdin teos sivuaa Anu Silfverbergin Sinut on nähty -esseekirjaa, ja olisi ehkä ollut lukukokemukselleni eduksi, jos en olisi lukenut Silfverbergiä vastikään ennen Kalasatamaa. Aro luonnehtii asioita ja ilmiöitä purevasti – välillä tuntuu siltä, että kommentointi menee vähän ilkeäksikin. Monin paikoin kirjaa oli kyllä hauska lukea pidäkkeettömyydessään. Pidän siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudutaan teoksessa sopivan leikkimielisesti ja se näyttäytyy iloisena asiana. Haluaisin kaapata tätä iloa ja valistunutta leikkiä omaankin tekemiseen, koska huomaan itse usein suhtautuvani kirjoittamiseen kuolemanvakavana, sisäisillä vaatimuksilla ladattuna asiana, vaikka tiedän että toinen lähestymistapa voisi keventää oloa.

”Berit poppoineen johti tyttöterroria länsihelsinkiläisessä rotankolossa joka pöyhkeästi nimitti itseään yläasteeksi. Se oli tunkkainen sakinhivutuksen, vessa-ahdistelun ja homofobian tyyssija. Opettajat olivat yhtä typeriä kuin oppilaat, monet oppilaista eivät oppineet lukemaan mutta kylläkin haistelemaan liimaa ja diilaamaan piriä.” (s. 33)

”Rakastun naiseen koska hänessä tunnistan jotain tärkeää. Jotain tuttua, jotain erityistä mihin koen yhteyttä. Tunnistan kätketyn kauneuden ja särön ja kyvyn tunnistaa minussa kätketty kauneus ja särö.” (s. 78)


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö (Enostone 2020, suom. Anni Sumari)

Tuoreimman kirjallisuuden nobelistin ensimmäinen kokonaisen runokokoelman suomennos. Sivuilla esiintyy öisiä hahmoja ja kulkijoita; kokoelmassa on paljon unia, pienoiskertomuksia joissa kuolleet elävät, tulevat vierailulle, pyytävät ja käskevät. Erityisesti lapsuudenperheen kanssa eletään yhdessä monissa kohtauksissa. Muistot ovat todentuntuisia mutta silti kaukana, toisissa ajoissa ja paikoissa, jotka hahmotellaan vähäeleisin kuvin. Välillä vastaan tulee suuria ajatuksia, välillä taas runo soljuu kuin jutustelu, eikä lukiessa tule pysähdeltyä; sanomisen kaaret ovat pitkissä runoissa laajempia. Erityisesti minua kiehtoo Glückin tapa kirjoittaa ikään kuin keskeltä ajatuksen muodostumista. Kirjoittamisen prosessiakin käsitellään. Teksti on kirkasta ja kulkee läpi vaihtelevien maisemien ja todellisuuden tasojen. Kirjassa on sekä säe- että proosarunoja, ja suosikeikseni nousevat ehkä proosamuotoiset tekstit, jotka sanovat tiiviissä muodossa paljon. Odotan mielenkiinnolla keväällä ilmestyvää esseekokoelman suomennosta.

”Aistin kadonneiden sanojen / makaavan seuralaistensa kanssa / kuin sellaisen elämäkerran katkelmat, / jota kukaan ei ole vaatinut omakseen.” (s. 32)

”Hän on siinä kohdassa elämää, missä niin palaaminen alkuun kuin jatkaminen loppuun tuntuu sietämättömältä; siksi hän on päättänyt pysähtyä tähän, asioiden keskelle, vaikka hän onkin sen takia muille esteenä, kuten meille itsellemme.” (s. 49)

”Suljin silmäni. Minua repivät kahtaalle vastakohtaisuuksien rakenne / ja kertomuksen rakenne -” (s. 63)


Christer Kihlman: Kaikki minun lapseni (Tammi 1980, suom. Pentti Saaritsa)

Kaikki minun lapseni on ensisijaisesti rakkausromaani. Toki myös paljon muuta, mutta siinä on teoksen ydin. Juanin piirteiden kuvauksen pikkutarkkuudesta näkee kertojan rakkauden häneen; se on hullaantuneen tutkiskelua, ihmettelevää. Kerronta siirtyy preeseensiin, kun kuvataan hetkiä sellaisina kuin ne olivat, kertoja ikään kuin palaa niihin muistoissaan ja elää ne läpi uudelleen. ”Ruskeiden mantelisilmien” (s. 35) kuvailut ja tapojen ihmettelyt pohjoismaisella katseella voisivat näyttäytyä aikansa kuvana, tunnistamattomana toiseuden tarkasteluna, mutta kertoja myös tunnistaa asemansa usein, hän pohtii luokkaa (tietysti), lähtökohtien perustavia eroja, täyden ymmärryksen mahdottomuuden sisäistämistä – melko intersektionaalistakin. Naiskuva tässä on varsin etäinen, vaikka keskushenkilöillä on vaimot, toisaalta kirjan ydin on homoseksuaalisissa tuntemuksissa, mitä sillä voikaan sitten perustella ja mitä ei – tätä sivutaan teoksen aloittavassa, hieman anteeksipyytävässä kirjeessä kirjailijan vaimolle, kiinnostava ratkaisu. Joissain asioissa Kihlman kuitenkin oli selvästi aikaansa edellä.

Välillä mietin, onko rakkauden kohteena kirjassa nimenomaan Juan vai se kaikki mitä kertoja kokee Argentiinassa, kuten köysiratamatka joka tuntuu pilvilinnalta, tai maalaiskylässä käynti joka jää mieleen ehkä elämän onnellisimpana päivänä. Kertoja koskettelee jotain suurta humanismin ideaa puhuessaan yhteisestä ihmissydämestä (s. 72), ja seuraavalla aukeamalla tiedostaa kuitenkin lähtökohtien erilaisuuden. Kihlmanin ajattelun rakentumista on aina hienoa seurata. Hän tulee kuin vaivihkaa kirjoittaneeksi yhden hienoimmista lukemistani musiikkiesseistä todistaakseen pointtinsa vieraan kielen kuuntelemisesta musiikillisesti ymmärrettävänä kokemuksena.

Jonkinlainen notkahdus tulee puolenvälin jälkeen, kun kerronta jää pitkäksi aikaa jauhamaan kulttuurieroista. Lopussa myös kirjoittamisen prosessia puidaan vähän liian pitkäpiimäisesti ja junnaavasti. Totta kai tässä miettii myös tarinankerronnan etiikkaa, erityisesti kohdassa, joka kuvaa prostituutiota Juanin näkökulmasta, tämän repliikkeinä; nämä kohdat ovat erittäin hyviä, pohdituttavimpia lukemiani prostituutiokuvauksia (noinkohan juuri nämä vaikuttivat ensimmäisellä lukukerralla 18-vuotiaan mieleeni niin että suhtautumiseni seksityöhön on ollut hyvin arvoliberaali). Kihlman menee Argentiinaan, vakavarainen suomenruotsalainen, tapaa katupojan, kertoo tämän tarinan kirjassaan keskusteluihin pohjautuen, ja hän osaa kyllä, tekee sen hyvin, ehkä se oikeuttaa, mutta toisaalta näin on tehty maailman sivu, valkoiset miehet ovat menneet etelään ihmettelemään ja kertomaan tarinoita sieltä. (Kertomuksen vaarat -tietokirjassa puhutaan myös kerronnallisesta auktoriteetista: ”toisen ihmisen tarinan kertominen on aina vallankäyttöä, jossa kertoja voi valita esittää itsensä ja kertomuksen kohteen haluamallaan tavalla”, s. 279.) Mikä on tämän kirjan laji, onko tämä romaani vai dokumentti, takakannen mukaan voi olla kumpaakin, mihin se vaikuttaa tässä kaikessa? Tekstissä pohditaan: ”Että lopultakin kokonaan pyyhkisi pois rajan kirjallisuuden ja todellisuuden väliltä, lopultakin sulattaisi kokonaan yhteen ihmisen ja kirjailijan.” (s. 225)

Kihlmanin proosatyyli on suvereeni, hänen lauseistaan ei haluaisi muuttaa mitään, ei siirtää pilkkuakaan, niiden rytmi on niin eheä. Saaritsan suomennos on hyvä, joitain lyöntivirheitä ja välistä uupuvia sanoja on jäänyt tähän painokseen.

Olisi mielenkiintoista löytää kirjoitelmani, jonka tein lukiossa kun luin tämän ensimmäisen kerran, ja katsoa mihin kiinnitin silloin huomiota. Muistan vain, että odotin tässä olevan enemmän suoraa seksikuvausta (miten yllättävää siinä iässä), tunsin sen potentiaalin väreilevän kertojan ja Juanin välillä (ja myöhemmin lukemastani artikkelista paljastuikin että Kihlmanin oli tarkoitus kirjoittaa heidän välilleen seksiä mutta se päätettiin poistaa kirjasta). Ja onhan kuvaus nytkin aistivoimaista, se välittää hienovaraisesti rakkauden monitahoisuuden, ristiriitaisuuden, pakottavuuden, muuttumisen toisenlaiseksi. Ja onhan niitäkin kohtia, joissa vahvasti vihjataan: ”Nuori iho. Ja ikääntyvä käsi. Sydäntä vasten painetut huulet.” (s. 221) Sisällöltään erittäin rikas teos, josta voisi puhua vielä vaikka kuinka.

”Sillä kun valta on saattanut täydelliseksi instituutionsa, se on rakentanut oman norsunluutorninsa, jossa suunnitelmia ja päätöksiä tehdään piittaamatta siitä mitä tapahtuu ulkopuolella, todellisuudessa, jossa ovat ihminen, eläimet ja kaikki luonto.” (s. 76)

”Mutta koska minä olin päättänyt hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli, olin päättänyt hyväksyä määrätyillä ehdoilla myös hänen valheensa.” (s. 234)


Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (Vastapaino 2020)

Artikkelikokoelma on syntynyt samannimisen hankkeen yhteydessä, ja kyseessä on moniääninen, eri alojen asiantuntijoiden kommenttien täydentämä kokonaisuus kertomuksen ja tarinallisuuden käytöstä journalismissa, viestinnässä ja kirjallisuudessa. Tärkeä teos, jota voin suositella näiden alojen ammattilaisille ja muille, joita aihepiiri kiinnostaa. Visuaalinen toteutuskin miellyttää, ja asioita on tiivistetty lukujen lopussa selkeisiin, ytimekkäisiin pointteihin (puolisoni mielestä teos näyttää ihan koulukirjalta). Hankin kirjan itselleni melkein heti kun se ilmestyi, ja palaan hyvin todennäköisesti tähän jatkossakin. Analyyttisempaan kritiikkiin minulla eivät tunnu riittävän rahkeet, joten suosittelen erityisesti Joonas Säntin Kiiltomato-verkkolehteen kirjoittamaa arvostelua teoksesta.

”Kertomusmuoto on ihmisenkokoisuudessaan kuin turvaa tuova hygge-viltti, jolla voi suojata itseään informaatiotulvalta. Kertomus antaa tunteen hallinnasta, mutta on altis hallitsemattomalla käytölle.” (s. 17)

”Tarinatalouden aiheuttamassa tarinaähkyssä arjen enkelit, ansaitsevat köyhät ja sankariparantuneet alkavat kuitenkin jo menettää hohtoaan, ja yhä useammin saamme kuulla: ’Taas tätä samaa!’” (s. 37)

”Toivomme, että tämän teoksen lukijalle on nyt selvää, että kertomuksien kertomista ei olla tässä kirjassa tai muuallakaan kieltämässä, ja kysymys paremmista kertomuksista on mutkikas ja riippuu kertomisen kontekstista.” (s. 309)


Durian Sukegawa: Tokuen resepti (Sammakko 2020, suom. Raisa Porrasmaa)

Dorayaki-leivonnaisia myyvä, elämässään eksynyt Sentarō kohtaa mystisen, iäkkään Tokuen. Vanhus haluaa kovasti päästä töihin myymälään ja alkaa neuvoa, miten leivonnaisissa käytettävää paputahnaa saisi parannettua. Hämmentynyt Sentarō maistaa hänen tahnaansa, yllättyy positiivisesti ja ottaa Tokuen apulaiseksi, vaikka ihmettelee hänen käyristyneitä sormiaan.

Kertomus on kuin leivos, jossa maistuvat huolella valmistetun paputahnan vivahteet. Mukana on myös surullisia kohtaloita ja elämän pienten asioiden ihmettelyä, ja Tokuen tarina tarjoaa tärkeitä ajatuksia ihmisen paikasta elämässään. Taustalla kirsikkapuut hehkuvat värejään ja pudottavat lehtiään. Romaanissa kirkkaan selkeä kielenkäyttö lähinnä palvelee kertomuksen etenemistä. Tämä sopi minulle hyvin välipalakirjaksi. Japanilaista kaunokirjallisuutta on tullut luettua vain vähän, on mukavaa että sieltä muistetaan käännättää teoksia (muiltakin kuin yhdeltä kirjailijalta).

”Sentarō oli päätynyt vasten tahtoaan työhön, josta halusi vapautua mahdollisimman pian. Mitään muuta hän ei toivonut. Silti mielen valtasi nyt tyydytyksen tunne, kuin olisi kiivennyt kallion yli. Toisaalta hän tunsi hämmennystä. Olisi tehnyt mieli hurrata hieman, vaikka samalla kaikki tuntui merkillisen monimutkaiselta. Hän ei enää hahmottanut omaa asemaansa.” (s. 45)

”Vaikka pyrkisin elämään syyllistymättä mihinkään pahaan, ihmisten ymmärtämättömyys murentaa minut toisinaan.” (s. 131)


Akseli Koskela: Miehen kuolema (Enostone 2020)

Viime vuoden lopulla huomasin väsyneeni miehisyysteemaan. Olin piehtaroinut siinä tarpeeksi, lukenut, kirjoittanut, käsitellyt ja läpikäynyt. Piti ottaa aikalisä, ja lykkäsin tämän runokokoelman lukemista pitkään. Nyt alan olla taas valmis aiheen pariin. Miehen kuolema -teoksessa on useita hienoja säkeitä, ajatuksia jotka liikauttavat, kauniita yksityiskohtia ja tunteisiin uppoutumista. Ajoittain on myös selittävyyttä, pointin alleviivauksia joista en niin välitä. Tämä voi liittyä käännösprosessiin (Koskela kääntää runonsa myös espanjaksi ja työstää niitä kahdella kielellä), jonka vaikutusta saattaa olla että runoista on paikoin tullut vuolassanaisempia, ja suomalaisessa runoudessa yleisesti ihanteena olevaan minimalismiin ja niukkuuteen tottuneena lukijana tyyli näyttäytyy minulle liiallisena. Kirjassa on paljon hyvää ja pitempään pyörittelemisen arvoista. Osaa säkeistä en onnistu tavoittamaan, ne jäävät etäisyyden päähän. Se saattaa olla kiinni lukemisen ajankohdastakin.

”Villeinä / meistä kuohuisi vaahto, / tunteet / eivät satuttaisi.” (s. 10)

”Et halua koskettaa enää. / Se tuntuu hauleina mahassa, viiltoina kyljessä. / Irronneina sulkina, naarmuina / vereslihassa.” (s. 22)

”Sinusta puhutaan jossakin hallitusti. / Et kuule varsinaisia sanoja, / tunnet kutinan korvissa.” (s. 40)


Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu (Warelia 2020)

Esseekokoelma tarjoaa tähtienvälisiä matkoja klassikkokirjailijoiden elämään ja teoksiin. Lukeminen on kuin seuraisi luentoa, jonka pitäjä johtaa kuulijat reippaalla otteella aiheesta toiseen. Ihailen tietomäärää, jonka Hiltunen on kirjaa varten koonnut, vaikka välillä silmäni ”kaahasivat” eteenpäin alaviitteisiin pakatuissa pienoiselämäkerroissa. Lähes kaikki tekstissä mainitut nimet on alaviitattu, ja tällainen verkottuneisuus tuo mieleen verkkotietosanakirjan. Romuluksen sielun esseet viitteineen ovat kuitenkin eläväisemmin kirjoitettuja kuin usein kuivakkaat tietopankkitekstit. Kytkökset näyttävät myös hienosti sen, miten kirjailijat ovat aina saaneet vaikutteita merkittäviltä edeltäjiltään. Mielenkiinto heräsi esim. Dostojevskin tuntemattomampiin teoksiin, joita jotkut pitävät onnistuneempina kuin hänen järkäleklassikoitaan.

Teksteistä voi nähdä, että monet klassikkokirjailijat ovat kuolleet joko teloitettuina tai surkeina ja vähäteltyinä – toisaalta on myös jo omana aikanaan menestykseen kohonneita, joiden osaksi saattoi taas tulla ylirasituksesta johtuva varhainen poismeno. Nykykirjailijoista on esseen päähenkilöksi päätynyt vain J. K. Rowling. Kokoelmaa olisi voinut minusta tiivistää (yli 330 sivua on esseekokoelmalle jo todella paljon), erityisesti alaviitteiden osalta. Lukiessa tuli opittua runsaasti uutta maailmankirjallisuuden klassikkotekijöiden vaiheista, ja teosanalyysitkin tuntuivat päteviltä.

”Se, oliko tarina totta edes puoliksi, ei niin merkinnyt kuin se, että joku osasi aidon tarinankerronnan taidon. Tässä kehdossa syntyi homerolainen runous, länsimaisen sivistyksen ensimmäinen kaunis kukka, joka muodostettuaan siemenensä levitti ne tuulen mukana kaikkiin ilmansuuntiin.” (s. 180)


Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita (Siltala 2020)

Tämä teos oli minulle mieltä rauhoittavaa luettavaa, todellista meditaatiorunoutta. Se ei tarkoita, että sisältö olisi huttua, siloteltuja ajatuksia, ei. Teoksen ajattelu on tarkkaa ja punnittua, mutta rauhallista, lempeääkin. Siinä on armollisuutta monelle taholle. Proosarunojen soljuvalla, liukuvalla lauseiden rytmillä on tärkeä osansa vaikutelmassa. Tällaisella runoudella on potentiaalia tavoittaa ”laajoja yleisöjä” – mitä se runon kontekstissa tarkoittaakaan – sillä ilmaisu on selkeää, tunnetasolla ymmärrettävää ja ihmisyydessään yhdistävää. Parhaimmillaan teksteissä kipinöi sanomisen rohkeus. Uskon, että erityisesti kokoelman ajatukset ystävyydestä koskettavat monia nyt, kun on yhä suosituksena pitää fyysistä etäisyyttä kanssaihmisiin.

”Tuntuu uutukaiselta, mutta saaren rannat eivät ole vieraita, kaikki me siirtelemme kivenlohkareita ja jokainen tarvitsee vuoren, tehtävän, jota kohti kulkea. Pienet maanvyöryt liikuttavat meitä.” (s. 18)

”Minulla on sellainen sydän. Minulla on tällaiset rajat. Soita minulle. Kirjoita taas. Haluatko teetä? Sinun silmistäsi tulee vettä. Mennäänkö yhdessä, meillähän on sama matka.” (s. 47)

”On kummallista olla tuntemattoman lapsenlapsi.” (s. 57)


Vanessa Springora: Suostumus (WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen)

Järkyttäviä tapahtumia kuvaava omaelämäkerta on noussut alkaneen vuoden käännöspuheenaiheeksi, kiitos pitkän HS-jutun. Itse kuulin tästä ensimmäisen kerran viime syyskuussa, ja kirja herätti heti kiinnostuksen – onhan sen sisältö niin käsittämätöntä. Ranskalainen kulttuuriväki ylisti avoimista päiväkirjoistaan tunnettua, murrosikäisiä sänkyynsä manipuloinutta kirjailijaa ja hänen tuotantoaan, ja 70-luvulla monet olivat valmiit normalisoimaan seksiä alaikäisten kanssa tavalla joka saa pettymään tiettyihin Ranskan tärkeimpiin kirjailijoihin ja ajattelijoihin. Springora asettuu itsensä nahkoihin lapsena ensin romaanimaiselta tuntuvalla tavalla, mutta aika pian Suostumusta alkaa lukea omaelämäkerrallisena esseenä. Kerronta on loppupuolella varsin toteavaa suoruudessaan. Voimakkaimpana välittyy se, miten Springora saa viimein kerrottua maailmalle oman versionsa tapahtumista, jotka ensin olivat päätyneet vääristyneinä kirjailija ”G:n” kansien väliin. Teos on selvästi ollut pakko kirjoittaa, ja tuosta vimmasta syntynyt energia näkyy kirjan vahvimmissa kohdissa.

”Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestäänselvänä: aja saalistaja omaan ansaansa, sulje hänet kirjaan.” (s. 8)

”Minulta puuttuu sanasto, jolla voisin haastaa hänet, merkittävän kirjailijan ja älykön. ’Perverssi narsisti’ ja ’seksuaalinen saalistaja’ ovat minulle vieraita käsitteitä. En tiedä, millainen on ihminen, joka ei piittaa muista. Luulen yhä, että on olemassa vain ruumiillista väkivaltaa.” (s. 110)


Şebnem İşigüzel: Tyttö puussa (Fabriikki Kustannus 2020, suom. Tuula Kojo)

17-vuotias tyttö haluaa kuolla kuolematta, joten hän kiipeää puuhun ja aikoo jäädä asumaan sinne. Romaani alkaa viiden tähden teoksena, on paljon säkenöiviä lauseita ja merkintöjä ansaitsevia ajatuksia. Päähenkilö on loistava tyyppi, minäkerronta sinkoilee riemastuttavasti. Tietyt teemat alkavat vähitellen toistua; kirjoituskilpailuihin osallistuneena on helppo samastua tytön epäreiluuden tunteisiin hänen palatessaan häviämäänsä koulun romaanikilpailuun ja opettajan negatiivisiin kommentteihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tyttö kertoo myös perheestään, kuten masentuneesta äidistään ja kiroilevasta mummistaan, sekä menneistä keskusteluistaan ystäviensä kanssa.

Ongelmana tällaisessa ideoiden tykityksessä on, että se harvoin kestää laajan teoksen alusta loppuun; tämäntyylisten kirjojen ideaalipituus on alle 200 sivua, ja Tyttö puussa pitää sisällään 350. Huomaan kyllä tsemppaavani kirjaa monissa kohdin, olen sen puolella; ajoittaisesta runsaaseen vyörytykseen väsymisestä huolimatta kirja vie eteenpäin, ja haluan tietää, miten lopulta käy tytölle puussa. Näkyviin avautuvat myös Turkin lähihistoria, nykypäivän tilanne, konfliktit, mielenosoitukset, nuorten halu muuttaa maata ja maailmaa. Rakkaustarinoitakin romaaniin mahtuu, niin suurempia kuin pienempiä. Tyttö puussa sopii nähdäkseni myös nuorille lukijoille, sellaisille teini-ikäisille jotka ovat jo tottuneempia romaanien lukijoita eivätkä ahdistu liikaa ajoittaisista väkivallan kuvauksista. Turkkilaisen nykyromaanin suomennoksen toteuttaminen on Fabriikilta taas kulttuuriteko.

”Nauraminen on toimintaa, joka saa ihmisen tolkkuihinsa. Samalla tavalla kuin tuuli vie jotain mukanaan paikasta toiseen. Nauru on järjen ja sielun tuuli. Se nappaa mukaansa ja kuljettaa olinpaikasta toiseen. Nauraminen on merkki siitä, että nykyinen olinpaikka ei ole enää auvoisa.” (s. 24)

”Minä en osaa nauttia hetkestä. Mielessäni pyörii aina seuraava askel. Mieleni ei siis saa koskaan olla rauhassa. Olisin halunnut kertoa teille kaikista tunteistani kauniimmin. Mutta voimani riittävät vain tähän.” (s. 84)

”Ystävät hyvät, jos jossain nuoret, naiset ja lapset kärsivät, se paikka on perseestä. Jos olisin sinun saappaissasi, niin pakenisin taakseni katsomatta, mutta meni ihminen minne tahansa, kotimaan aave löytää hänet aina.” (s. 317)

lauantai 2. tammikuuta 2021

Luetut kirjat 12/2020

Tässä luonnehdinnat joulukuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marisha Rasi-Koskinen: REC (S&S 2020)

En usein lue yli 600 sivun romaaneja, koska suhtaudun niin laajaksi venyneisiin kokonaisuuksiin epäillen, mutta kun luen, toivon niiden olevan tällaisia. REC on sekä kielellisesti tiheä että laajuutensa perusteleva. Se vangitsee maailmaansa, ja aforistisemmin pohdiskelevat lauseetkin kuljettavat vakaasti eteenpäin. Romaani näyttää kommentoivat useassa kohdassa suoraan tai epäsuorasti taidekritiikkiä, sen jotkin kappaleet ovat kuin itsenäisiä miniesseitä kertomukseen upotettuina. Tästä pitäisi kirjoittaa monen sivun essee, jos haluaisi todella ”analysoida” kirjan, ja sen teemoja voisivat olla kirjallinen valokuvanäyttely, installaatio, kuvan ja kuvauksen hämäävyys, kertomisen hämäävyys, kuvitelman voima, vahingollinen, suorastaan tuhoisa ystävyyssuhde, joka on silti kaikkein olennaisin ja tärkein, ja seksi valtasuhteiden ilmenemisenä, enemmän metaforana kuin viitteenä tietynlaisen seksuaalisuuden ilmenemisestä. Romaanista ei mielestäni edes kannata kertoa liikoja etukäteen potentiaalisille lukijoille, mutta kaipaisin itse kovasti lukupiiriin, jossa voisin jutella tästä kirjan jo lukeneiden kanssa. Nyt jätän tämän vain tähän; joka tapauksessa REC on merkkiteos, jonka ohittaminen ei kannata. Siinä yhdistyvät vetävyys ja vahva kirjallinen tyyli tavalla, joka usein tuottaa mainetta ja kunniaa, jos maailmassa oikein käy.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)

”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81) 

”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)


Anu Silfverberg: Sinut on nähty (Teos 2020)

Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten trioon yhdessä Taneli Viljasen ja Linda-Maria Roineen kirjojen kanssa. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseessään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.

Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.

”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)

”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)

”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)


Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat (Gummerus 2020)

Väkivallan kokemusten jäljet ja traumojen vaikutukset lävistävät tässä romaanissa henkilöhahmojen elämän. Mukana on kolme minäkertojaa, iäkäs Judy (lempinimi, jonka hän on saanut mieheltään Judy Garlandin mukaan) sekä Jon ja Samuel, jotka ovat nuoria aikuisia ja pariskunta. Judy on kokenut väkivaltaa avioliitossaan ja purkaa sitä nyt muistisairauden vuoksi hoitoon joutuneeseen puolisoonsa takaisin, kun tämä käy kotivierailuilla. Jon toimii ruokapalvelun kuljettajana ja on alkanut palata muistoissaan vuosiin 1993–1994, jolloin hän koki lapsena vaikeasti käsitettäviä asioita. Samuel on pitkällä työmatkalla ja ihmettelee, miksi avopuoliso on alkanut vältellä kosketusta.

Mennyttä puretaan vähitellen. Judy ja Jon alkavat saada uudenlaista kosketusta minuuteensa ja löytää äänen, joka heissä on hukkunut käsittelemättömien traumojen alle. Kertojaratkaisuna on minäkerronta, joka toimii tässä sujuvasti; kertojat eivät ääniltään eroa hirveästi toisistaan, mutta heidän kokemansa asiat erottuvat siinä määrin, ettei mene sekaisin kenen osuudessa ollaan. Myös aikamuotoratkaisu, jossa nykyhetki kerrotaan preesensissä, Jonin muistot imperfektissä, on varsin toimiva. Lehtisen kielenkäytöstä ovat karsiutuneet pursuilevimmat rönsyt esikoisteoksen jälkeen, mutta tekstissä on yhä vahvoja kielikuvia – nyt tyyli on minusta paremmin balanssissa kuin Wurlitzerissa. Tori Amos -viittaukset romaanin nimessä ja alkulehdellä herättivät etukäteen kiinnokseni, ja temaattisia yhteyksiä voikin pohtia artistin Precious Things ja Silent All These Years -kappaleiden kanssa. Kirjaan tarttuville vahva varoitus seksuaalisen väkivallan kuvauksista.

”Vasta neljän seinän sisällä he voivat leikata tyhjän tilan välistään ja tarrata toisiinsa voimakkuudella, joka sattuu.” (s. 113)

”Raotan huuliani, yritän puolustautua ajatuksiani vastaan, mutta en saa sanoja muodostetuksi ja tukin suuni. Käännän katseen takaisin pihapuuhun, sanat kolkuttelevat hetken sisälläni, vaikenevat sitten, liha irtoaa niiden luista, vaitonaisuuteni takana luurankoja luurankojen perään.” (s. 127)


Minna Salami: Aistien viisaus (S&S 2020, suom. Sini Linteri)

Aistien välittämän ja ruumiillisen hyväksyminen osaksi kaikkea ajattelua ja tiedon muodostamista on nigerialais-suomalaisen Minna Salamin esseekokoelman ytimessä. Kyse on ikiaikaisista filosofisista kysymyksistä, joita Salami käsittelee mustan feminismin valossa ammentaen mm. jorubaperinteestä. On aika oppia maailmasta laajemmin ja siirtyä kauemmas europatriarkaalisesta todellisuuskäsityksestä. Aistien viisaus toimii myös teoksena, joka avaa perusteellisesti monia feministisiä käsitteitä: identiteetti, dekolonisaatio, sisaruus, valta. Esseeteokseksi tämän tekee minusta avoin omakohtaisuus ja keskustelu muiden ajattelijoiden ja perinnetiedon kanssa.

Tieto ja kauneus eivät ole jotain omistettavaa, vaan aktiivista toimintaa, elämäniloisen ihmisen olemuksessa tuntuvia, näkyviä ja kuuluvia asioita. Huomaan jo tätä kirjoittaessanikin, että Salamin teksti kutsuu hahmottelemaan asioita moniaistillisemmin, purkamaan hallintaan perustuvaa kielenkäyttöä. Hän pitää tärkeänä, että feministisistä teemoista keskustellaan myös tavalla joka on moninaisen yleisön ymmärrettävissä, ja Aistien viisaus onnistuu varsin hyvin tässä pyrkimyksessä; teksti vaikuttaa usein suoralta, mutta sen monikerroksisuus tulee esiin kun lukee katkelmia useamman kerran. Pidän siitä, miten runous ja musiikki nostetaan kirjassa arvoonsa aistivoimaisen kokemuksen välittäjinä. Tämäkin kuuluu kirjoihin, joiden äärellä oma positio on ensisijaisesti kuunteleva.

”Hengen valaminen tietoon on sitä, että näkee taiteet, tanssin, sanonnat, rituaaliset tekstit, eeppiset runot, musiikkityylit, luomismyytit, elämäntarinat, naisten perinteet ja utopiat – kaiken, minkä voi sanoa liittyvän henkeen – oivalluksen lähteinä.” (s. 21)

”Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään luonteeltaan poliittinen. – – Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. Tarkoitan olemisen helppoutta ja keveyttä. Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.” (s. 105)


Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Atena 2020)

Tämä vuoden lahjakirjahitti sopi mainiosti myös äänikirjana kuunneltavaksi. Jos yhtään kiinnostavat historia, poikkeusyksilöt, seikkailut, jännyys ja naiset, tätä voi suositella ilomielin. Yli sata pienoiselämäkertaa tarjoavat sellaisen kieputuksen aikansa norminmurtajien seassa, että lukijasta/kuuntelijastakin alkaa tuntua lähes kaiken olevan mahdollista. Varjopuolina kirjan tarinoissa tulevat esiin kontrollointi, peittely, uhka ja mitätöinti, joita naiset ovat historian saatossa kohdanneet.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Esseeni Kritiikki näkyy -hankkeen sivuilla

Viime viikot olen kirjoittanut Kritiikki näkyy! -hankkeeseen tekstiä, joka käsittelee traumaa taiteen vastaanotossa ja kriitikon työssä. Essee on nyt julkaistu hankkeen verkkosivuilla: "Katalogiraivosta korjaavaan taidekokemukseen – trauma taiteen vastaanotossa". Kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä, mutta teksti on tarkoitettu myös muista taiteenlajeista kritiikkiä kirjoittaville luettavaksi, vertaistueksi ja keskustelun herättäjäksi. Ja tietysti pohdittavaksi taiteen kokijoille, eli kaikille. Kommentteja esseestä voi jättää myös tähän postauksen alle, kuulen niitä mieluusti!

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Luetut kirjat 11/2020

Tässä luonnehdinnat marraskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020)

Luen liian harvoin avaruusscifiä, mutta silloin kun luen, ei Emmi Itärannan kirjoittama ole ainakaan huono vaihtoehto. Avaruuden ohella kirjan sivuille levittäytyy rakkaustarina, jossa on suloista herkkyyttä, sormella iholle piirrettyjä kuvioita. Itäranta yhdistää teoksessaan kirjeromaania sekä kuvitteellisen tulevaisuuden tieteellisiä tekstejä ja uutisia. Lumi Salo kirjoittaa muistikirjoja myöhemmin luettavaksi puolisolleen Sol Uriartelle, joka on kadoksissa. Ihmiset liikkuvat ekosysteemiltään pitkälti tuhoutuneen Maan, Marsin siirtokuntien ja kiertoradalla kulkevien sylinterikaupunkien välillä. Lumi on parantaja, jonka sielueläin Ilves voi kantaa hänet selässään toisille todellisuuden tasoille. Vallan ja hyväksikäytön teemat ovat läsnä: kirja näyttää, millaista voisi olla avaruusajan ekofeminismi. Sen visiot ovat tarkemman tutkiskelun arvoisia. Minusta tuntuu, että sienet ovat viime aikoina alkaneet esiintyä kasvavissa määrin erilaisissa esseissä ja artikkeleissa, ja niillä on tärkeä osansa myös Kuunpäivän kirjeissä.

Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforistista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.

”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)

”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)


13 katseluasentoa (Kosmos 2020)

Antologiat ovat minulle vaikeita, erityisesti tällaisen pienimuotoisen bloggauksen kannalta. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa monen sivun arvostelu sanoen jotain jokaisesta tekstistä, jos haluaa sanoa mitään. 13 katseluasentoa tarjoaa televisioaiheisia esseitä, jollaisista on tuoreeltaan ilmestynyt pari muutakin antologiaa, aihe on siis pinnalla. Tässä kulmana on ”miltä televisio tuntuu”. Tunnepuoleen päästäänkin monissa teksteissä hyvin kiinni. Mieleenpainuneimmiksi esseistä jäivät Marianne Savallammen, Carmen Baltzarin, Tytti Rantasen, Suvi Auvisen, Iida Sofia Hirvosen ja Silvia Hosseinin kirjoittamat. Vastaan ei tullut kuitenkaan mitään jalkojen alta mattoa vetäisevää ja perustuksia järkyttävää. Ei kai aina tarvitse olla. Sarjavinkkejä näistä kyllä saa, ja tärkeää on tietysti ajankuvanakin, että näitä asioita tallentuu muistiin. Kokoelman päättänyt Pontus Purokurun essee tarjosi pohdituttavimman yksittäisen kohdan, josta sitaatti lopussa.

”Tasaisin väliajoin pyöräytän silmät ympäri, huokaan ja sanon voi vittu. Sitten jatkan katsomista.” 
-Carmen Baltzar: Kuolema rakkauden saarella, s. 27

”Seksiltä ja väkivallalta minua suojeltiin: Dallasia en saanut katsoa. Otin vahingon takaisin koukuttumalla kouluikäisenä Kauniisiin ja rohkeisiin - kuka voisi unohtaa Big Bearin vuoristomajan, takkatulen ja taljan sensuellin kutsun!” 
-Tytti Rantanen: Tylsä televisio! s. 67

”Aikaa on vähän, ja elämä on helpompaa, kun sitä elää vakiintuneilla käsitteillä. Ajattelu ei ole helppoa. Siksi ajattelemme tyypillisesti vasta, kun jokin pakottaa meidät siihen yllättämällä, törmäämällä, tuottamalla meille uudenlaisia kokemuksia tai tekemällä käsitteellistä väkivaltaa.” 
-Pontus Purokuru: Lepää rauhassa, televisio!


Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Otava 1956, suom. Kyllikki Hämäläinen, pokkaripainos 2011)

Mrs. Dalloway järjestää kutsuja illaksi, ja vieraileva nuoruudenrakkaus herättää muistot, sen menneen jota ei ollut, valintojen oikeellisuuden, syyt joiden takia rakkaudet voi hylätä; elämänvalhe värjyy taustalla. Mielenterveydeltään järkkyneen veteraani Septimuksen edesottamuksien kuvaus on jonkinlainen peili, joka heijastaa myös Mrs. Dallowayn maailmaa. Vaihdot kerronnan näkökulmien siirtymissä ovat huomaamattomia, kuin viestikapula siirtyisi ohimennen kädestä toiseen ja kertoja uppoaa taas uuteen tajuntaan. Ympäristö näkyy koko ajan taustalla yksityiskohtaisena, Lontoon katujen ja asuntojen maailmat kulkevat käsi kädessä mielenliikkeiden kanssa. Lukija saa käsityksen myös yläluokan sosiaalisista peleistä ja jännitteistä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Synkältä tuntuvia motiiveja kannattaa seurata lukiessa.

Viime aikoina on käännetty joitain brittiklassikoita uudestaan, ja soisin myös arvon rouvalle päivitetyn käännöksen.

"Mutta hän pelkäsi aikaa itseään ja luki Lady Brutonin kasvoista kuin tunteettomaan kiveen kaiverretusta aurinkokellosta ajan hupenemisen; kuinka hänen osansa elämästä kävi vuosi vuodelta yhä kaidemmaksi ja kuinka jäljellä olevaan kaistaleeseen sisältyi yhä vähemmän hurmiota ja lumousta, värejä, sävyvivahduksia, kirpeyttä.” (s. 45)

”Epäilemättä alttius vaikutelmille oli ollut hänen tuhonsa.” (s. 104)


Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso – Totuus ja tunnustus (Johnny Kniga 2020)

Kokoelma tunnustuksellisia pienoisesseitä, jotka kertovat tekijänsä aktivismista, kokemuksista ja maailmankuvasta. Kirja on täynnä omaäänisen iskeviä lauseita, ja ajoittain Roine keikauttaa ajatteluani toiseen asentoon, mihin pystyy harva asiaproosan kirjoittaja nykyään. Opin paljon uutta romanien asioista, heidän kulttuurinsa sisäisistä ongelmista, heidän vaikeuksistaan yhteiskunnassa. Näen, miten räppityöpaja voi pelastaa ihmisen. Vaikeimmin joudun nieleksimään hybristofiliaa käsittelevän tekstin äärellä; ei ole minun asiani tuomita, ja tästäkin opin paljon uutta, kiinnostavaakin, mutta vaikeaa on myös. Tunnustan. (Olen sivunnut aihetta alkuvuodesta blogiesseessäni ”Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille”.) Kirjan teemoihin kuuluvat myös mm. väkivalta, valehtelu ja ADHD. Feminismi saa kirjoituksissa ympärilleen tilaa, joka muistuttaa jälleen kerran maailman harmaan sävyistä – ja monista muista väreistä. Vuoden tärkeimpiä lukemiani kotimaisia kirjoja.

”Olen allerginen ajatukselle, että itsensä seksualisoinnissa olisi jotakin vikaa, koska olen elänyt yhteisössä, jossa seksuaalisuus on ollut tabu ja jossa oma seksuaalisuuteni ei ole ollut omissa käsissäni.”

”Luokan merkitys unohtuu usein akateemisilta feministeiltä, vaikka he itse korostavat intersektionaalisuutta. He saattavat silti vaatia termien tarkkaa osaamista ja kehottavat ottamaan niiden merkityksestä itse selvää, vaikka tämä olisi neuroepätyypilliselle silkka mahdottomuus.”

”Koska koko identiteettini on aina ollut pirstaleinen, muiden sanat tuntuvat totuudelta, jos ne sanoo tarpeeksi suurella auktoriteetilla.”

”Kymmenenvuotiaana sain ensimmäiset luotettavat ystäväni lampaista. Ne olivat ensimmäisiä minun kokoisiani olentoja, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin ja jotka eivät välittäneet siitä, että olin erilainen.”


J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti 2020)

Sympaattinen nuorten säeromaani, jonka henkilöistä välittyy kaikessa kipuilussaankin suloinen kuva. Iina koettaa pitää huolta villistä Dodosta (joka ei ole sukupuuttoon kuollut eläin mutta jotain maagista kuitenkin) ja masentuneesta poikaystävästään Tuukasta. Äkkiä hänet lähetetään maalle etäiseksi jääneen isän luokse, koska koulu on alkanut kaiken huolehtimisen myötä mennä miten sattuu. Tuukka ja Iinan ystävä Sara katsovat Dodon perään sillä aikaa, eivätkä Iinan tunteet olekaan niin yksinkertaisia kuin aluksi vaikuttaa. Mukavaa, sujuvaa luettavaa, ja säemuotoinen kerronta toimii kirjassa varsin hyvin. Otsikoiduista episodeista muodostuu omia kokonaisuuksiaan samaan tapaan kuin Acevedon Runoilija X -teoksessa.

”Sen leikkisyys oli musta hauskaa, / kunnes sen voimat kasvoi / ja se oppi lentämään.” (s. 13)

”Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä. / Mut on vaan suljettu tähän tilaan.” (s. 22)

”Uutta valokaarta sydämeen / mä en nyt kaipaa.” (s. 87)


Toni Morrison: Toiseuden synty (Tammi 2020, suom. Koko Hubara ja Astrid Swan)

Teräviä, kirkaskielisiä esseitä, joissa Morrison tarkastelee rotua ja toiseutta. Erityisesti hän etsii esimerkkejä kirjallisuudesta, kertoo omasta tuotannostaan ja lukee mm. Hemingwayta, Faulkneria ja Beecher Stowea. Beloved-romaanin taustalla ollut järkyttävä tositarina painuu mieleen, ja Morrison kertoo myös muiden kirjojensa syntyyn vaikuttaneista kysymyksistä. Esseistä välittyy se, miten kaunokirjallisuus on ihmisyyden säröjen, murtumien ja vaivaavien seikkojen tutkimista, ja Morrison käytti tässä välineenään perinteistä kuvittelua, asettumista toisen mieleen. Hän kuvaa myös työtään kustannusvirkailijana, mustien kirjailijoiden äänen tuomista kuuluviin, ja pohtii muuttoliikkeitä, rajoja. Kuuntelin äänikirjana; Toiseuden syntyyn pitää palata vielä tekstimuodossa.


bell hooks: Mies tahtoo muuttua (niin & näin 2019, suom. Tapani Kilpeläinen & Eurooppalaisen filosofian seura ry)

Vuonna 2004 alkukielellä ilmestynyt tunnetun amerikkalaisen feministikirjoittajan teos katsoo tarkkaan erilaisia tapoja, joilla patriarkaatti vahingoittaa miehiä. Kirjassa on paljon lämmintä ymmärrystä: hooks ymmärtää, miksi miehillä on maailmassa haastavaa ja miksi monet feministinaiset ovat päätyneet miesvihan polulle. Ymmärrys tarttuu myös lukijaan. Teos antaa vastauksia suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten siihen, minkä takia monet korkeassakin asemassa olevat valkoiset miehet raivoavat naama punaisena, jos heidän tekemisiään kyseenalaistaa hiukankin. Patriarkaatti on vanginnut nämä miehet, jotka ymmärtävät jollain tasolla elävänsä valheessa, mikä purkautuu raivona, koska muuta yhteyttä omiin tunteisiin ei ole. Teksti on vaikuttavaa ja tarjoaa työkaluja ihmissuhteisiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan; epämukavia tunteita herättivät lähinnä yksinhuoltajaäiteihin kohdistuvat ankarat syytökset (vaikka nämäkin naiset nähdään patriarkaatin uhreina sen lisäksi että he tukevat sitä) ja tiukka binäärisyys, joka ottaa huomioon seksuaalivähemmistöt, mutta tuntuu sukupuolen ilmaisun osalta välillä normatiiviselta.

Teoksen suomennos saapuu nyt keskusteluympäristöön, joka on huomattavasti vastaanottavaisempi kuin alkuteoksen ilmestymisen aikaan – siinä ympäristössä missä itse kasvoin 16-vuotiaana, olisi ollut maailmaa myllertävää tietää, että tällaista ajattelua on jossain olemassa ja se on kirjaankin painettu. Mikäli ymmärsin käännöskreditit oikein, suomennosta on paikoin ollut tekemässä useampi kääntäjä, ja ajoittain on kömpelöitä virkerakenteita, joita olisin hionut vielä, joskus myös selkeitä virheitä ja outoja sanavalintoja. Teoksen asiasisältö välittyy pääosin, mutta kaunokirjallisempi ulottuvuus (kyseessä on pamfletti/esseekokoelma, mukana omakohtaisuutta, kärjistämistä ja paljon sitaatteja) ei oikein ilmene sillä tavalla kuin pitäisi, jos vertaa suomennosta englanninkielisiin otteisiin.

Mies tahtoo muuttua esittelee patriarkaatin vaikutuksia ymmärrettävästi, ja hooks määrittelee ihmisen eheyden ja eri puolien sopusoinnun tavalla, joka avaa minulle jotain uutta.

”Kerran ajattelin, että miesten pelkääminen on naisten juttu. Mutta kun aloin puhua rakkaudesta miesten kanssa, kuulin yhä uudelleen tarinoita miesten pelosta toisia miehiä kohtaan. Tosiaan: miehet, jotka tuntevat, rakastavat, usein piilottavat tunnetietoisuutensa muilta miehiltä pelosta, että heidän kimppuunsa käydään ja heidät häpäistään.” (s. 23)

”Todellisen maailman, jossa miehet elävät, muuttaminen vaatii kollektiivista tahtoamme uneksia uusiksi miesruumis ja miehen olemus kauneuden, nautinnon, halun ja inhimillisten mahdollisuuksien paikaksi.” (s. 166)

maanantai 2. marraskuuta 2020

Luetut kirjat 10/2020

Tässä luonnehdinnat lokakuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua (Atena 2020, suom. Karoliina Timonen)

Sain pitkän varausjonotuksen jälkeen lopulta käsiini Emilie Pinen esseekokoelman, ja nyt joudun kertomaan, miksi en aivan rakastunut kirjaan. (Parin tunnin vääntämisen jälkeen totesin, että helpompi olisi ollut vaan jättää kertomatta...)

Pinen kirjoitusten yhteydessä on keskusteltu jonkin verran lajista: ovatko nämä esseitä, jos teksteissä ei ole viitteitä muihin teoksiin ja kirjoituksiin? Kirjoittajakoulun luennolla päädyttiin muutama viikko sitten sellaiseen tulokseen, että esseen ei tarvitse sisältää suoria viitteitä, vaan ajatusten kanssa keskustelu – ovat ne sitten omia tai toisten – riittää. Puhun nyt siis esseistä. (Kirjastoluokkana on näemmä elämäkerrat.) Pinen omakohtaisten esseiden kieli on vähäeleistä: minulle tapahtuu näin, minä ajattelen näin, hän sanoo näin. Perustelevatko vaikeat aiheet eleettömyyden? Ehkä ne eivät kaipaa draamaa tai väritettyjä tuntemuksia; olen itsekin tehnyt samanlaisen ratkaisun kaikkein omakohtaisimpien tekstieni kanssa. Paljaus ja rohkeus usein riittävät tekstin tyylikeinoiksi tällaisten aihepiirien yhteydessä. Kun kirjalliset keinot ovat vähäeleisiä, minusta tuntuu, että samastumisella on suuri osuus (kaunokirjallisten) tekstien vaikuttavuudessa. Siinä missä olen kokenut sukupuolittuneisiin kokemuksiin kytkeytyvistä aiheista huolimatta monitasoista samastumista esim. Märta Tikkasen, Astrid Swanin, Roxane Gayn ja Maggie Nelsonin parissa, en kokenut sitä kaikkien Pinen esseiden parissa. Jokin taso jäi lukukokemuksestani puuttumaan.

Kirjoittamisen haasteita koskevat pohdiskelut esseiden päätteeksi alkoivat tuntua jo maneerisilta kirjan loppupuolella; läpi kokoelman toistuu minusta sellainen kuvio, että tekstien alut ovat erinomaisia ja kiinnostavia, loput hieman lässähtävät. Minulle vahvin teksteistä on teoksen viimeinen essee ”Tämä ei tule kokeeseen”. Hiljaisuuden, äänettömyyden ja pelon tunteet tulevat lähelle. Hyvä, että kirja loppuu juuri näin.

”Aiemmin minulla oli tapana kannustaa itseäni hylkäämään isä, lähtemään hänen luotaan, mutta joka kerta epäonnistuin. Huojuin päättämättömänä valintojen välillä: pitäisinkö huolta miehestä, joka kärsi kauheasta sairaudesta, vai yrittäisinkö suojella itseäni alkoholisti-isän aiheuttamilta henkisiltä vaurioilta. Vuosien ajan kieltäydyin osoittamasta myötätuntoa isälleni, kunnes tajusin, että tein vain hallaa itselleni.” (s. 25)

”Ja minä hymyilin, kun ystävät ja kollegat kysyivät, nukuinko koskaan, koska tältä – tältä – menestys näytti. Oikeasti siltä näytti työnarkomania.” (s. 197)


Jussi Seppänen: Jussi Seppänen (WSOY 2020)

Kirja nimeltään Jussi Seppänen on tekijältään kuulostava autofiktioromaani (voinen sanoa näin, koska olen hänen kanssaan monesti jutellut), ja tämä tarkoittaa hyvää monilla tavoin. Kirjoittamisen ja esikoiskirjailijuuden kuvauksena teos on hillitön tuoreella tavalla. Alaa valotetaan myös kirjailijan ympäriltä; sivulla 53 olen päättänyt nykypäivän kirjakaupan olevan sellainen toimija, etten tiedä itkeäkö vai nauraa - kirjaa lukiessani lähinnä kyllä nauroin. Lisäksi on toki vakavoittavia asioita, kuten sairaus ja sen pelko, joka saa takertumaan elämään yhä kasvavalla tanssimisen halulla. Romaani sisältää arkikuvauksen ohessa villejä uneksimisjaksoja, jotka aikahyppysekseineen rikastavat kerrontaa. Teos on kevyt tavalla, joka on kuitenkin vahvan kirjallisella otteella toteutettu. Tällaisen mukavuuden poetiikan kohtaaminen tuntui minulle todella tarpeelliselta juuri nyt. Ja Turku-kuvaukset tietysti, ah.

”Kirjoittajan muistaessa väärin sitä luullaan mielikuvitukseksi. Tähän harhaan perustuu koko kirjallinen tuotantoni. Muistan asiat yksityiskohtaisesti, selkeästi ja täysin virheellisesti. Voin siis kirjoittaa aina totuudenmukaisesti ilman että kukaan muu alun perin paikalla ollut tunnistaa tilannetta.” (s. 23)

”Olen huono mekaanisissa asioissa, joten aina hieman jännittää, kun joku pyytää minua tekemään käsilläni jotain yksinkertaista ja helppoa.” (s. 127)

”Elämä on ilmainen lounas.” (s. 174)


Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020)

Esikoisromaani, josta huokuvat poltetun Lapin savu ja jälleenrakennuksen keskellä kytevät muistot. Henkilövetoisessa proosassa vuorottelevat perinteisemmin kerrottu nykyhetki ja päiväkirjamuotoinen mennyt. Ratkaisu toimii hyvin juonen punonnassa ja sodan aikana vankileirillä tapahtuneen vähittäisessä paljastamisessa. Lyhytlauseinen tyyli on iskevää, pohdinnoin koristeltua, rankkoja asioita kaunistelematonta. Ei voi kuitenkaan puhua mässäilevästä inhorealismista. Saamelaisten henkilöhahmojen ääni tulee näkyviin moninaisena, alleviivaamattomana, vaikka vääryyksiä käsitelläänkin suorasanaisesti.

”Työskennellessään ateljeessa Inkeri oli kyllästynyt nopeasti täydellisten muotokuvien luomiseen ja alkanut etsiä kuviinsa merkkejä, joita ateljeekuvaajat nimittivät virheiksi. Symmetrisyyttä ei saanut rikkoa, ja jos se kuitenkin rikkoutui, sitä piti tasapainottaa jollain elementillä, kuten hatulla tai asusteella. Inkerille virheet merkitsivät kuvan ydintä.”

”Miten jokin sellainen, jota ei ole olemassakaan, hallitsee koko elämää?”


Jia Tolentino: Trick Mirror (Fourth Estate 2019)

Ylistetyn amerikkalaiskirjoittajan 300-sivuinen kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, eli kokonaisuudet ovat laajoja. Tällöin muodostuu myös mahdollisuus tutkia asioiden kaaria perusteellisesti tukeutuen historiaan, monimutkaisten tapahtumien kuvaukseen kaikkine puolineen ja omien kokemusten taustoihin, syihin ja seurauksiin. Jia Tolentino on opiskellut yliopistossa fiktion kirjoittamista, ja hän kirjoittaa myös esseitään kuin kertomuksia, joissa on paljon rivien välissä ja jotka johtavat odottamattomiin ratkaisuihin. Tekstien sisässä on jännitteitä, joita ei selitetä auki. Monien esseiden loput jäävät kaikumaan, mutta ne eivät ole alleviivattuja tai dramaattisin lausein suljettuja. Tolentino tuo lukeneisuuttaan esiin viiltävillä droppailuilla, esim. kiilalauseessa saattaa olla kuin ohimennen esitetty hätkähdyttävä tai hykerryttävä fakta, kuten maininta 1400-luvun kirjasta: ”a utopian fantasy about an imaginary city in which women were respected”. Trick Mirrorin loppupuolella tekstien rakennekaava on käynyt jo tutuksi ja kirkastavaa loppua osaa odottaa, mutta kertaakaan ratkaisut eivät tunnu laiskoilta. Aiheet liikkuvat mm. omasta teini-iän tosi-tv-kokemuksesta tapoihin, joilla millenniaalisukupolvi on tullut vedätetyksi viime vuosina (Fyre Festival, Trump...) ja feministien laukalle lähtemisestä kirjoittajan naimisiinmenopelkoon. Terävää, usein hauskaakin tekstiä.

”People who maintain a public internet profile are building a self that can be viewed simultaneously by their mom, their boss, their potential future bosses, their eleven-year-old nephew, their past and future sex partners, their relatives who loathe their politics, as well as anyone who cares to look for any possible reason. – – On the internet, a highly functional person is one who can promise everything to an indefinitely increasing audience at all times.” (The I in the Internet, s. 16)

”The ride from Britney Spears getting upskirted on tabloid covers to Stormy Daniels as likable political hero has been so bumpy, so dizzying, that it can be easy to miss the profundity of this shift.” (The Cult of the Difficult Woman, s. 235)


Katri Merikallio: Tarja Halonen : erään aktivistin tarina (Into 2020)

Kirja Tarja Halosesta on alaotsikoitu aktivistin tarinaksi, jollaisen se myös kertoo keskittymällä erityisesti kohteensa järjestötoimintaan. Oli kiinnostavaa kuulla esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisesta 70-luvulla. Halosen erilaisista luottamustoimista tuli kirjassa paljon uutta tietoa (ainakin minulle). On hyvä, että presidentti pääsee myös tuomaan esille kokemuksia siitä, miltä ilkeä arvostelu henkilökohtaisista asioista ja piirteistä on tuntunut. Erityisen pysäyttävää on, kuinka Halosen ihmissuhde-elämästä on levitetty valheellisia juoruja vuosikymmenet. Nyt minulle kirkastui myös se, miten monella tasolla iso asia on ollut, että juuri Halosesta tuli presidentti vuonna 2000 eikä konservatiivisesta Esko Ahosta – sitä ei silloin 11-vuotiaana oikein käsittänyt muuten kuin naispresidenttiyden osalta. Halosen vaikea suhde feminismin käsitteeseen oli myös minulle osittain uutta. Jollain tavalla elämäkerta hieman lisäsi uskoani siihen, että puoluepolitiikan kautta voi aktivistikin pystyä ajamaan ihmisoikeuksia eteenpäin mielekkäällä tavalla, ja jopa ehtiä näkemään itse näitä vaikuttamistyön tuloksia yhteiskunnassa.


Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään (Teos 2020)

Tanssiva karhu -palkittu runokokoelma on tyyliltään sellainen, että kutsun sitä ajattelurunoudeksi, ehkä se on osittain aforististakin. Kirja vie pimeyteen, sen sisään, läpi, toiselle puolelle. Ajatus ja todellisuus, mitä ne ovatkaan, muotoutuvat yhdessä runon kanssa, mikä se onkaan, ja omenoilla on jokin roolinsa asiassa. Ne ovat helppo esimerkki? Ehkä sitten niin; entä kun ne ovat soseena? Aukeamalla voi edetä omasta katkeilevasta sähkövirrastaan ruohonkorsien ja pimeän naapurin rakastamiseen, se kuulostaa hieman raamatulliseltakin. On luovuttava tullakseen täydeksi, todella; voiko olla omistamatta? Pimeä on maailmanjärjestyksen romahdus, todellisuus - siitä voi lähteä liikkeelle?

”Teemme väsymätöntä työtä kaiken pystyssä pitämiseksi, / ja kuitenkin se väsyttää.” (s. 32)

”Tuuli tuulee, mutta toivoisin, että ehtisin ymmärtää jotain ennen kuin valot palavat loppuun” (osa sivuista on mustia ja sivunumerotta)

”Tässä tilanteessa ruohonkorsia voi yhtä hyvin rakastaa.” (s. 72)

maanantai 5. lokakuuta 2020

Luetut kirjat 9/2020

Tässä luonnehdinnat syyskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (Teos 2020)

Tämän kirjan lukemisesta kirjoittaminen pelottaa vähän, koska minulla on kummallinen olo, että jotain on voinut jäädä huomaamatta. Sinun päiväs koittaa on paljastuskirjamaisen suurmies- ja poliitikkoelämäkerran riisuminen luurangoksi ja pakkaaminen laatikkoon luu kerrallaan. Elämäkerturin ääni tulee vahvasti esiin. ”Kertomukseni ei ole ylistyslaulu eikä panettelukirja.” (s. 390) Arkistolaitoksen kiemurat ovat oma hauska tasonsa, vaikka ne voisivat vaikuttaa myös kuivilta. Politiikan kieli on otettu omintakeiseen käyttöön, mikä näkyy erityisesti kohdehenkilön isän Kustaa Harmajan puheessa. Ensin tukahtuneen homoseksuaalisuuden jännite tuntuu Anton Harmajan ja Judas Berglundin kirjeissä ilmiselvältä ja herättää paljon kysymyksiä, lopulta en ole kuitenkaan yhtään varma. Anton Harmajan peittelemätön naisviha ja tahattomiksi naamioidut rasistisensävyiset kommentit mietityttävät. Prinssi Charlesin klassikkokommenttiin kihlajaishaastattelussa viittaaminen sai nauramaan ääneen ja pohtimaan mahdollisia viitepisteitä enemmänkin. Pitkittynyt presidenttikausi ja hiihtämisen maininta tuovat mieleen Kekkosen. Välillä olin puutua pahasti poliittisten kiemuroiden ja vaihtoehtohistoriallisen maailmantilanteen pitkiin kuvauksiin, jotka ehkä ovat mukana ilmentämässä, että versioidussa lajityypissä tällaisia usein esiintyy. Sen voi epäröimättä todeta, että Raunio on hyvin taitava niiden erilaisten tekstilajien parissa, jotka tämän romaanin muodostavat. Tällainenko olisi kertomuskriittinen elämäkerta? Ovela teos, ajattelen lopussa.

”Muistan hyvin hänen läsnäolonsa. Kukaan ei tiennyt, miksi hän aina oli paikalla, mutta jollain tapaa hän kuului jokaiseen kuvaan.” (s. 47)

”Jo muinaiset sumerilaiset osasivat seuloa tietosisällöltään arvokkaammat savitaulut poltettaviksi ja karsia muut.” (s. 158)


Rutger Bregman: Hyvän historia : ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020, suom. Mari Janatuinen)

Rutger Bregmanilla on tietokirjassaan mahtipontinen meininki: todistaa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja ”sivistyksen helposti pois raaputettava pintakerros” on vain myytti. Aluksi ajattelen että no niin, tässä taas nuorehkon miehen ”nyt räjäytän kaiken tunnetun”-kirja, mutta Bregmanilla on vakuuttavia pointteja. Hän paloittelee kuuluisat psykologiset kokeet, erityisesti Stanley Milgramin (sähköiskut) ja Philip Zimbardon (vankilakoe) tekemät ja osoittaa, miten paljon niiden tuloksia manipuloitiin julmempaan suuntaan. Romaanikirjallisuuskaan ei säästy: Bregman ehdottaa, että ehkä Golding kirjoitti sellaisen kirjan kuin Kärpästen herra on, koska oli ikävä ihminen, synkkiin ajatuksiin ja väkivaltaisuuteen taipuvainen. Kaunokirjailijoiden teosten psykologisointi tällä tavoin tosin on usein hutera tie. Yuval Noah Harariin Bregman viittaa myös muutaman kerran, mikä ei yllätä, heidän tietokerrontansa on sen verran samantyyppistä että voisin kuvitella heidät bestiksinä. Kyllähän tämä on vaikuttava ja mietityttävä teos, johon ehkä palaan vielä tekstimuodossa; äänikirjaversiokin tarjosi jo syviä oivalluksia yhdistettynä lenkkeilyyn (niin käy minulle usein). Ihmiskuva armollisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi askel kerrallaan?


Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador 2020)

Romaani uusperheen äidistä ja hänen pojastaan. Kodin rakentamisesta. Taulun maalaamisesta. Perhosista. Huumeista. Yhteyden kadottamisesta. Kirjoitettuna tavalla, joka on jotain ihan muuta. Kieli käyttää kuvia, jollaisia tulee vastaan useammin runoissa. Laakso ei silti kirjoita proosaa, jota yleensä kutsutaan runolliseksi, hän tekee nimenomaan proosan taidetta. Leikittelee tavoilla, joilla saa proosaan eloa, poetiikkoja jotka ilmaisevat asian toisin.

Teos on täysi, 250 sivuun mahtuu niin paljon mistä puhua. Romaani on täsmällinen rakennelma, ja sen Pilvenpiirtäjä tuo esiin myös lukujen otsikoinneilla; se on arkkitehtuurin lopputulos, kerroksista kasattu, mutta tuo silti intuitiivisen, hallitsemattoman ja ruumiillisen puheen näkyviin. Laakson kirjoituksen surrealismi on todella hyperrealismia, todellisuuden vetämistä överiksi, ja sitten se överitodellisuus vedetään vielä överiksi, ja näin saadaan Pilvenpiirtäjän proosatyyli. On sanaryöppyjä, -törmäyksiä, -myrskyjä. Sanat vääntyvät ja yhdistyvät tässä kurimuksessa. Lauserytmit rikkoutuvat toistuvasti; naiskirjoitus kehittyy eteenpäin ja muuntuu särkyneeksi äitikirjoitukseksi? Kannessa näyttää olevan rakennus, joka onkin ruisku; edetäänkö teoksessa kerroksittain myös ruiskua pitkin ylös, kohti neulaa? Kuiskaileeko addiktio korvaan marginaaleissa? Syyllisyys, piru olkapäällä, tekeytymässä lapsen ääneksi? Punahilkan sudeksimuuttuminen kehkeytyy myös hiljalleen rivien väleihin. Hurjimmillaan satuja käytetään kollaasissa, jossa satukatkelmat yhdistyvät huumeidenkäyttökieleen; Willy Wonka ja Piilomaan pikku aasi saavat melkoisen pöllytyksen. Typografialla, kuvituksella ja asettelulla on teoksessa tärkeä merkitys.

Tämä kirja ei ole kaikille. Minulle se on yksi vuoden tärkeimmistä kotimaisista proosateoksista.

”– – olin nähnyt kovasti paljon vaivaa siinä miten rakennan kotiimme yhteistä jippii-tunnelmaa.” (s. 52)

”millähän tuulella äiti nyt puhaltaa?” (s. 190)

”On parempi maata ihan hiljaa ja yrittää unohtaa, mutta mitä hiljempaa yrittää maata ja mitä kovemmin yrittää unohtaa, sitä väkevämmin lakanat alkavat haista härskille, nahkealle unen yrittämiselle.” (s. 210)


Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja : kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Into 2020)

Vähän aikaa sitten aloin kuunnella Mahadura & Özberkan -podcastia alusta alkaen, ja seksiaiheisessa jaksossa keskusteltiin siitä, että Suomeen tarvittaisiin seksipositiivisuuden ohelle myös seksuaalisuuspuhetta, jota ei vielä ole tarpeeksi. Ina Mikkolan tietokirja on sekä seksi- että seksuaalisuuspositiivinen piristävällä ja inklusiivisella tavalla. Runkkaamisesta puhutaan usein seksinä itsensä kanssa, mikä on liiaksi toisteltu ja stigmaakin kasvattava ulottuvuus – enemmän tarvitaan nostoja siitä, että se on seksuaalisuutensa kanssa elämistä, sen tutkimista, kokeiluja. Ja joskus vaan tapa rentoutua; orgasmiin asti vietynä se nollaa pään hetkeksi, millä voi olla sama vaikutus kuin sopivan rankalla treenillä. Erityisesti nuorille aikuisille luettavaksi sopiva Runkkarin käsikirja koostuu rennolla mutta perehtyneellä otteella kirjoitetuista tieto-osuuksista ja WhatsAppissa käydyistä ”runkkurinkien” keskusteluista, joissa on mukana mm. tunnettuja somevaikuttajia. Kirja on omaääninen (mitä äänikirjassa korostaa tekijän oma luenta), viihdyttävä ja täynnä uusinta tarkistettua tietoa seksistä, parisuhteista, pornosta (josta Mikkola on tehnyt tv-sarjankin, sitä en ole itse nähnyt). Lisäksi on koottu anonyymeja kokemuksia esim. kehosuhteesta, ja tekee kipeää kuulla, miten moni rajoittaa seksuaalisuutensa ilmenemistä ja kokeiluja tiukallakin tavalla, koska ulkoiset paineet tuntuvat niin kovina. Kirja on feministinen moninaisuuden huomioivalla tavalla. Erityisesti porno-osuudet ovat harvinaisen freesejä, ja esitän nyt kuuman otteen: yksioikoinen pornon ällöttely ja tuomitseminen ei ole intersektionaalista feminismiä. Mikkola esittää aihepiiristä erittäin hyviä pointteja, joihin soisin monien tutustuvan.


Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla (Teos & Förlaget 2020, suom. Raija Rintamäki)

Hannele Mikaela Taivassalon uusi romaani on tyyliltään kansikuvansa mukainen, kuin luuranko, ytimeen riisuttu. Se on kirja suhteesta, jota ei pitänyt olla, ja yrityksistä kirjoittaa siitä. Kannattaako tätä lukea romaanina vai proosarunoteoksena? Jos sitä lähestyy myös jälkimmäisenä, saa irti enemmän, väittäisin. Kerronta kantautuu hetkestä, jolloin on jo menetetty. Teos tuntuu masentuneelta, ilonsa, halunsa ja toiveensa menettäneeltä: tekstistä häviävät tarkat, pienet yksityiskohdat suuriin, abstrakteihin sanoihin: joku, jotain, kaiken, mitään, paha, merkitys, tulevaisuus. ”– – ei ole mitään muuta kuin samoja asioita, ja kaikki pulpahtaa esiin aina uudestaan.” (s. 31) Rakkaus ja kuolema, suurimmat teemat ovat läsnä. Teos on niin painava, että on luettava hitaasti, vain muutamia sivuja kerrallaan. Fragmentaariseen kerrontaan sekoittuu kirjoittamisen filosofiaa kuin esseemäisinä sirpaleina. Monia sivuja kannattaa lukea uudestaan. Jos pohtii tyylin merkitystä aiheen käsittelyssä, voi lukea tämän ohella esim. Aase Bergin Akka-romaanin, ja huomaa, miten eri poetiikoilla voi samaa aihetta lähestyä: Akka on raivoissaan, Lopussa minun pitäisi kuolla on lannistunut ja romahtanut. Ja juuri sellaisten tuntemusten kuvaajana teos on vahva, samoin mahdottoman rakkauden musertavan painon ilmentäjänä. Miten sanat etsivät tietään riveille, maailmaan? 

”Kirjoittaminen on itsensä kohtaamista matkan päästä. Lukija tulee vasta myöhemmin, silloin minä olen jo poissa. Silloin olen jo antanut ja luopunut, kohdannut kohtaamatta.” (s. 17)

”Hän voi jättää erään ihmisen taakseen ja särkyä. Hän voi jäädä ja särkyä. Hän tahtoisi välttää särkymisen, hengittää kirpeää ilmaa, tuoksua, ja pysyä ehjänä. Hymyillä, katsoa ympärilleen eikä kantaa raskasta tyhjyyttä, täyttyä kaikesta ympäröivästä.” (s. 51)


Eino Saari: Miehen kosketus (Gummerus 2020)

Huh, mikä kosketuksen ja koskemattomuuden maasto. Tuntuu mahdottomalta summata muutamiin lauseisiin tällaista avoimuuden määrää. Saari perustaa kirjansa erilaisten miesten haastatteluihin, asiantuntijoiden kommentteihin ja omiin kokemuksiinsa. Kerronnassa on lempeyttä ja lämpöä, johon haluaa kietoutua. Kirjan tekoprosessi itsessään on varmasti toiminut tervehdyttävänä, ehkä terapeuttisenakin kokemuksena siihen osallistuneille, jotka ovat kertoneet kokemastaan ja sanallistaneet ihonsa muistia. Pidän Saaren kirjoitustavasta myös häntä itseään koskevissa osuuksissa, mutta mietin, olisiko kirja toiminut tiiviimpänäkin, jos se olisi koostettu pelkistä haastatteluista Svetlana Aleksijevits -tyyliin ilman ympäröivää pohdintaa? Haastatteluissa tulee näkyviin kipua, hivelyä, hierontaa, sylejä, tunteetonta jyystöä, itkettävää hyväilyä, tarvitsevuutta, väkivaltaa, kaipausta, rakkauden eri olomuotoja. Erittäin tärkeä teos. Kuunnelkaa, kohdatkaa, kosketelkaa hyvällä, kaikkien sukupuolten edustajat. Tämän teoksen kirjoittajana Saari toimii miesten asian puolesta tavalla, jolla soisin miesasiamiehen tulevan määritellyksi uudelleen.

”Tietoisuutemme liukuvat tutkiskellen toisiaan kohti. Harva on huolissaan siitä, tuleeko ymmärretyksi. Riittää, jos tulisi kohdatuksi.” (s. 102)

”Miten voi kertoa asioita käsillä tai iholla? Miten puhua tunteen välityksellä. Voisivatko kaksi ihmistä kommunikoida pelkästään ihon kautta, ilman sanoja.” (s. 280)

”Vaikka silloin jotkut jutut saattoi olla mitättömän tuntuisia, pyyhkäiset vaikka… sulanutta lunta pois poskelta, niin eron jälkeen tämmöisen muistaakin sitten millisekunnin osissa, miten se kosketus menee.” (s. 342)


Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020)

Kaikki elämästä(ni) osoittaa, miten tunnistettavan omaäänistä Antti Holman teksti nykyään on – tällaiseen pystyy vain harva. Se työnteon määrä, jonka taustalla on oltava, jää minusta usein piiloon kun arvioidaan humoristisempaa tekstiä. Holma alkaa olla suorastaan oma genrensä, ja juuri sen puitteissa hänen uusi kirjansa on mainio; tällaista on Antti Holman autofiktio, ja miksi se olisi muunlaista? Ihmetyttävät hieman kommentit, joiden mukaan kirja on tuntunut pitkältä Auta Antti -jaksolta – mitä silloin oikein on odotettu? Romaani kylläkin irtoaa todellisuudesta podcastia enemmän: kärjistyksen ja kuvittelujaksojen myötä kirja menee fiktion puolelle helposti (esim. kohtaamiset Saatanan kanssa), se ei ole vain jotain omaelämäkerrallista jota on päätetty kutsua autofiktioksi. Siitä olen samaa mieltä joidenkin kommentoijien kanssa, että kirjoittamisen kanssa tuskailua on liikaa, niistä olisi voinut karsia. Julman paljastavat, tarkkakatseiset havainnot maailmasta ja ihmisistä ovat kirjan antoisinta ydintä, ja juuri siinä näen tällaisen kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän (aihepiiri on mielessäni nyt pinnalla, sillä pari päivää sitten sain kuulla kirjoittajakoulussa Milja Sarkolan autofiktioaiheisen luennon). Esimerkkinä havainnosta suomalaisten juhlien ”psykoottiset puheet”, joihin kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota, kaikki vain katsovat lattiaan (rankat kärjistykset kuuluvat myös kirjan tyyliin). Äänikirjana teos nousee erityiselle tasolle, kiitos Holman oman luennan, mutta kuulemma hänen äänensä välittyy tekstiversiostakin elävänä. Repeilyvaroitus julkisilla paikoilla kuuntelijoille!


Markku Soikkeli: Suomalainen syykirja (Kulttuurivihkot 2020)

Soikkelin esseet tarttuvat suuriin aiheisiin: myytteihin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediaympäristössä. Kirjoittaja on perehtynyt ja laajasti lukenut, mutta kriittisin kysymys esseen synnyssä on: miten tieto, ajattelu ja pohdinta välittyvät lukijalle? Tällä kertaa joidenkin esseiden ydintä on vaikea tavoittaa, ja lauseisiinkin kaipaisin paikoin lisää terävyyttä. Liekö juuri aiheiden laajuus se, mikä luo tällaisen vaikutelman? En ole varma, lukisinko näitä tietokirjallisina vai kaunokirjallisina esseinä, ja analysoiva kirjastonhoitajaminäni on taas häiriintynyt. ”Cityelämäntapa paranee parkkiluolassa”-esseen Vantaa-osuus on minulle kirjan paras kohta, siinä kerronta innostuu, teksti rullaa ja lukijaa hekotuttaa. Jotain vastaavaa olisin kaivannut tyyliin useamminkin. Myös essee postmodernista on hyvin kiinnostava. Yksittäisiä ytimekkäästi ilmaistuja kohtia tarttui kyllä merkintöihini. Ja hienoa, että Kulttuurivihkot on vakiintumassa marginaalisempien lajien, kuten runojen ja esseiden, julkaisijana; jatkakaa!

”Meidän uuspakanoiden on kuitenkin vaikea keksiä uusia paheita, joista voisi nautiskella ilman kristittyjen omimia synnintuntoja. Paheistahan ei ole paljoakaan iloa, jos niitä ei voi jakaa julkisesti ja tuntea samalla suloista häpeämättömyyden tuntoa.” (s. 45)

”Vantaan maaperällä on varmasti järkeviä ihmisiä, mutta ’jossakin oleminen’ ei johda haluun ilmaista olemisensa.” (s. 80)


Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa (Poesia 2020)

Olen lukenut tänä vuonna monta hyvää esseeteosta, mutta tämä on vahvin kokemus toistaiseksi. Varjoja, usvaa on kirjan mittainen (140 s.) essee sukupuolesta. Erityisesti teos pyrkii sanallistamaan muunsukupuolisuutta käsitteenä, kokemuksena, olemuksena. Sukupuoli asiana tulee yleisemminkin pöyhityksi. Kirja jakautuu otsikointien kautta tilaksi, joka on näkynyt myös Viljasen aiemmassa tuotannossa teemana, motiivina tai rakenteena. Tässä eri osioita kutsutaan huoneiksi ja käytäviksi, välillä kuljetaan ovista.

Aiheen käsittely tapahtuu suorasanaisen kokemuskuvauksen, yhteiskunnalliseksi laajenevan kommentoinnin ja kielellään omintakeisia maailmoja luovien, runomaisempien kohtien kautta. Viljanen viittaa kiinnostavasti kirjallisuuteen ja muihin taidemuotoihin, Hélène Cixous’n naiskirjoituksen käsitteestä (jonka mahdollisuudet Viljanen näkee samaan tapaan laajoina kuin minäkin, kirjoittajan sukupuolesta riippumattomina) Kate Bushin The Dreaming -levyyn, jota olen aina pitänyt häiritsevän kiehtovana ja jonka halusin heti lukiessa kuunnella uusin korvin. Ajattelu teoksessa on kirkasta ja perusteltua, vaikka kieli viekin ajoittain selittämättömiin paikkoihin. Lukeminen aiheutti minulle vastaanottavaisessa olotilassa harvinaisen vahvoja kokemuksia: sivun 100 paikkeilla olin täynnä kylmää värettä, itketti vähän; suoran kerronnan yhdistyminen runoon suisti johonkin toiseen. Kaikkea en sisäistänyt kerralla, eikä tarvitsekaan, palaan mielelläni tähän vielä uudelleen.

”Kaikki minät ja kaikki sukupuolet ovat aina performatiivisia, mutta minän, sukupuolen ja performanssin väliset suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän järjestyksessä, enemmän tai vähemmän kohdallaan, vähemmän tai enemmän epävakaita.” (s. 58)

”Näiden häiriöiden on tultava esiin, tai ehkä hetken on väännyttävä sijoiltaan, kuin nivelen: askel, horjahdus, korjausliike, maanpinnan samanaikainen liikahdus – –” (s. 129)