Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Timo K. Mukka – Tabu

Timo K. Mukka: Tabu (Gummerus 1965)

Aloitin vuoden 2025 alkaessa Timo K. Mukka -lukuhaasteen. Sain idean luettuani Sini Silverin hienon elämäkertakirjan Miltä männystä tuntuu olla mänty, innostuin vanhan suosikkini tuotannosta uudelleen ja päätin lukea Mukan kirjat läpi tämän vuoden aikana. Haasteeseen saa liittyä mukaan! 

Ensimmäiseksi luettavaksi tänä vuonna päätyi Tabu, joka odotti jo kotona hyllyssä, mutta en ollut aiemmin lukenut sitä. 

Varoituksena, että kerron tekstissäni paljon teoksen juonesta.

Tabu on pienoisromaani, jonka metaforinen ja allegorinen sisältö on runsasta jo ensisivuilla. Mukan kirjoittama minäkerronta tuo pintaan 13-vuotiaan Milkan heräävän seksuaalisuuden – joka ei saa herätä rauhassa, koska hänen kohtaamansa Kristus-Perkele menee teoillaan liian pitkälle. Kun ajattelee henkilöhahmoa ensisijaisesti metaforisena, jota Kristus-Perkeleen nimeämisen tapa erityisen voimakkaasti ehdottaa (kiitos hyvistä huomioista tähän liittyen Ompun blogipostaukselle), romaani saa monta tasoa lisää. Seksuaalisuuden heräämisen “taustakohinana” on monella nuorella Kristuksen läsnäolo (järjestäytyneen uskonnon määrittelemät rajat, tiukka yhteisö, kontrolli, häpeä) tai perkeleen kohtaaminen (seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, painostus, rajojen ylittäminen). Joka tapauksessa nuori ei saa kasvaa turvallisesti omaan tahtiinsa. Tabun loppupuolella Milkan äitikin menettää järkensä, kun Kristus-Perkeleeksi kutsuttu Ojanen, johon myös äiti on rakastunut, häipyy, ja tytön raskaus tulee ilmi. 

Toistuvissa jumalalle kohdistetuissa puheissa kuuluu hurmioitunut saarnojen kieli, josta Mukka oli kirjailijana kovasti innoittunut. Vähitellen romaanin edetessä tosin käy niin, että jumalalle suunnattu puhe sekoittuu Kristus-Perkeleelle suunnattuun, ja lopputuloksesta tulee mieleen Type O Negative -yhtyeen kappale Christian Woman. 

”En tahdo enää nähdä silmiäsi, en enää tahdo suudella huuliasi, en vierellesi enää asetu makaamaan, en enää sinulle avaa reisiäni. Ei sinua enää ole, Jumala…” 

Kyse näyttää olevan samasta seksuaalisen ja uskonnollisen kiihkon toisiinsa kietoutuminen ohjelmasta, jonka Mukka aloitti jo Maa on syntisen laulun parissa kuvatessaan saarnatilaisuuden valumista orgioiden puolelle kuin kaltevanliukasta pintaa pitkin. Miltä männystä tuntuu olla mänty -kirja kertoo, että Gummeruksen toimitusjohtaja pelkäsi Tabun aiheuttavan jumalanpilkkasyytteitä ja tilasi kirjallisuuden professori Aatos Ojalalta lausunnon, jonka analyysi on tarkkanäköistä: “Herjaava rukous on intiimimpää yhteydenpitoa jumalan kanssa kuin hurskaat mutta hengettömät hokemat. Milkakaan ei pääse jumalastaan eroon – vähimmin silloin kun hän herjaten julistaa hylkäävänsä hänet. Juuri tämän kohtalonomaisen jumalsidonnaisuutensa takia Milkan tarina nousee myyttiselle tasolle: se on pyhä ja profaani, myytti ja yhden tytön tarina samanaikaisesti.” 

Kerrontaratkaisu, jossa Milka kertoo tarinaansa aikuisuudesta 20 vuotta myöhemmin, on fiksu, sallii jälkikäteisen reflektion ja tuo tarinaan jännitteisen kohtalokkuuden jo alkumetreillä. Odotin lukiessani koko ajan, että kertojan “nykyhetken” tilanteeseen palattaisiin kirjassa vielä loppupuolella, mutta niin ei käynyt. Lopun rukous on osoitettu niin jumalalle kuin Kristus-Perkeleen kaksikasvoiselle hahmolle, jonka jättämä tuho laskeutuu nuoren tytön harteille taakaksi. Ainoa valonsäde on syntymän ilo, joka eniten herää omaa lasta pitkään toivoneessa kanttorissa. Tabu on tarina myös suurista elämänpettymyksistä. En vieläkään tiedä, mitä ajatella ratkaisusta, jossa Milka päätyy menemään naimisiin lähes kuusikymppisen kanttorin kanssa. Ainakin se korostaa sitä, miten tarinan voi kuvitella jatkuvan kirjan loputtua: Milka päätyy pian hoivaamaan niin hulluuteen ajautunutta äitiään, vastasyntynyttä lastaan kuin vanhaa aviomiestäänkin.  

Isän menetys on eräs vahva teema, joka panee monet tapahtumat liikkeelle: äiti ja Milka tarvitsevat jonkun tekemään talon töitä, ja Kristus-Perkele päätyy sen takia heidän lähipiiriinsä; tyttö olisi tarvinnut isän, ei ulkopuolista aikuista miestä, joka ei osaa hillitä himojaan eikä ottaa ihmissuhteissaan vastuuta. Äiti kehuu Kristus-Perkeleen tehneen talossa kovin taitavasti töitä korjatessaan ja rakentaessaan. Mietin uskontoa, sitä miten voi ajatella Jeesuksen rakentaneen kristinuskon perusteet hyvin, mutta ihmiset ovat sittemmin sotkeneet asiat pahasti, koska heidän välisensä suhteet ovat sotkuisia ja lisäksi ihmisissä on se pimeämpi puoli, jonka jotkut uskovat olevan lähtöisin perkeleestä… Milka ei raskauden jo näkyessäkään ymmärrä, mitä tapahtuu, ennen kuin äiti huomaa asian. Aivan kuin teos kysyisi: minne ihminen ajautuu jumalan – tai turvaa antavan isän – kaipuussaan, jos hänellä ei ole tietoa siitä, miten maailma toimii? 

Kirjallisuudentutkija Anna Ovaska on kirjoittanut Tabusta trauman kuvauksena. Sellaisenakin kirja tosiaan ehdottaa itseään heti ensimmäisellä sivulla: “Minä otin sydämeni omaan käteeni. Omilla silmilläni tutkin teitäni, omilla huulilla suutelin haavani ja lääkitsin kipuni. Sinua jumala en tahdo tuntea, en tavata, en rakastaa.” Kaltoinkohdeltu on jäänyt yksin vailla ymmärtäjää, ja yhteydet muihin ovat katkenneet. Ovaskan traumaluenta väitöskirjassa Shattering minds asettaa uuteen asentoon monia muita lukumahdollisuuksia, joissa voi keskittyä teoksen “esteettiseen fiilistelyyn”, keskushenkilöiden “hulluuteen” tai vähän ihmetellä sen omituiselta tuntuvia kertojaratkaisuja. 

Vesi toistuu Tabussa elementtinä: eräässä kirjan avainhetkistä sataa kolme päivää, ja Milkan äiti pelkää heinän pilaantumista. Milka kuvataan yhä uudelleen sateen kastelemana. Mietin Sini Silverin mainintaa siitä, miten Mukan tuotannossa voi ajatella näkyvän écriture fémininen piirteitä, ja havainto tuntuu Tabua lukiessa yhä osuvammalta. Elimellinen osa kerrontaa on ympäröivä luonto, jonka seuraaminen on olennaista – Mukka on heijastanut ympäristöön henkilöidensä syvävirtoja. 

*** 

Tabun kanssa samassa niteessä on julkaistu novelli Sankarihymni, joka sijoittuu kuitenkin täysin eri tarinamaailmaan. Jos Tabussa on yhtenä teemana naisen kunnia, Sankarihymnissä korostuu miehinen kunnia. Jälkimmäinen kertomus on kuitenkin ensimmäistä suoraviivaisempi ja paikoin sävyltään humoristisempi. 

17-vuotias Thörsten Öiesen on räjäyttänyt sodassa kuoliaaksi kolmetoista vihollista, joten ympäristö näkee hänet sankarina, josta lehdetkin kirjoittavat. Joen rannalla hän kohtaa nuoren naisen, Annikan, ja seksuaalinen viritys punoutuu, kunnes rujon ja tyhmänä pidetyn Thymin saapuminen paikalle purkaa tilanteen. Myöhemmin nuoret yrittävät seksiä uudelleen, mutta Thörsteniin iskee pelko, eikä hän saa ruumistaan toimimaan odotusten mukaan. Yhdyntään asti he eivät pääse, eivätkä uudella yritykselläkään. Tapahtuneella on seurauksensa sekä Thörstenille, joka ei selviydy häpeästään, että Annikalle, joka on nähty yöllä Thörstenin seurassa eikä siksi pääsekään erään runoilijan mukana Osloon, koska tämä katsoo Annikan menettäneen maineensa. Kiinnostavassa roolissa on kylän läpi virtaava Maire-niminen joki, jonka olemusta Mukka kuvaa feminiiniseksi, ja jokeen on aiemmin hukuttautunut kaksitoista miestä. Thörstenistä tulee kolmastoista, eli klassinen epäonnen luku on tarinassa vahvasti mukana. Jos maskuliinisen sankarin roolin kerran saa, miksi sen pois pyyhkäiseminen – tai pelkkä vaara siitä – on kohtalokas epäonni, josta ei voi selviytyä tuhoutumatta? Miehisen suoriutumisen peilejä ovat kehitysvammainen Thym ja sodassa molemmat jalkansa menettänyt alkoholisoitunut Ivar, jonka nuoret työntävät kotiinsa yöllä – apu ja hoiva ovat Sankarihymnissä selkeimmin hyviä tekoja. Naisten asenteetkaan eivät novellissa selviä kuiville, vaan jo alussa kuvataan, miten jotkut ajattelevat sodassa vammautuneista: “Tyttöjen keskuudessa sellaista sääliteltiin, mutta itsekseen jokainen tyttö pilkkasi heitä mielessään.”  

Thörstenillä ja Annikalla ei ole romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, joten tarinan maailmassa rakkaudellinen seksi nousee korkeaan arvoon. Thörstenin ajatuspuheesta selviää, että hän ei pidä Annikaa kauniina, mutta aikoo valloittaa tämän silti – ihan vaan koska uskoo voivansa. Nuoren naisen kanssa parhaan yhteyden saa lopulta ensimmäisen puintipäivän tansseissa Johan, jonka esiintyminen “on välitöntä, hyvin luontevaa”, vaikka hän ei olekaan “aikoihin saanut aikaan mitään todella mainittavaa”. Maailmaa nähnyt Johan puhuu Annikalle: “Minä opetan sinusta maailman parhaan tanssijan. Olet kuin luotu siihen. Sinulla on notkea vartalo, sirot jalat. Sinä olet kaunis… kaunis… – –” 

Päässä alkaa soida CMX:n Elokuun kruunu: 

Kun katsot molemmilla silmillä 

on vain tanssi ei mitään muuta 

mutta päästäksesi siihen 

sinun on kuljettava loputtomat kilometrit 

Meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä 

On vielä yö mutta kohta on aamu 

Sankarihymni on ytimeltään feministinen ja pasifistinen kertomus. Kuten Mukan tuotannon parhaimmisto, sekin tuntuu olleen teemojensa käsittelyssä aikaansa edellä.

Tabusta muualla: Kiiltomato-kesäklassikko, Reader, why did I marry him, Matkalla Mikä-Mikä-maahan 

Marguerite Yourcenar – Tulet

Marguerite Yourcenar: Tulet (Teos 2011, suom. Jussi Lehtonen)

Hämmentävää kyllä, en ollut ennen lukenut Marguerite Yourcenarin kirjoja, vaikka hänen nimensä kovin tuttu jo olikin. Tulet päätyi minulle kirjastosta ja lopulta joululukemiseksi, koska haluan aina silloin ottaa mukaan jonkin vanhemman klassikon. Teoksesta puhutaan usein proosarunoina, mikä toki kertoo tekstin ”runollisesta” tyylistä, mutta kirja sisältää monenlaista ainesta. On uudelleenkirjoitettuja myyttejä, joissa antiikin Kreikan taruhahmoista ja joistain historiallisista henkilöistä muotoutuu traagisten rakkauskertomusten hahmoja. Intohimo on polttavaa, tuhoavaa, rakkaus ja kuolema viistävät tosiaan, joskus johtavat toisiinsa. Tarinat ovat varsin lineaarisia, vaikka kieli onkin voimakkaan kuvallista ja tunteista roihuavaa. Myyttejä läpikäyvien osuuksien väleissä puolestaan on lyhyitä aforistisia merkintöjä, muistiinpanoja. 

Parhaimmillaan ajatus, tunne ja poeettinen muotoilu kietoutuvat aiheuttaen värähdyksiä ja siteeraamisen palon. Kun teksti tuntuu paljaimmalta ja jokin henkilökohtainen sanomisen tarve tunkeutuu myyttisen kerroksen läpi, koen kirjan vaikuttavimmat hetket. Sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisemisen liukumat ovat kiinnostavia ja tekevät teoksesta myös queer-klassikon. 

Paikoin teksti on mielestäni liian melodramaattista ja rönsyävän kuvallista. Huomaan makuni eläneen, koska uskon, että muutamia vuosia sitten tällainen olisi iskenyt kovemmin: ”– – vereni virtasi tuhansia mutkikkaita ratojaan kuin maanalaiset joet, jotka pimeyden öisin silmin ovat mustia, mutta hehkuisivat punaisina, jos aurinko jonain päivänä päättäisi nousta kuoleman valtakunnassa.” Nyt reaktioni on, että wou, wou, aika vyöry, säästele vähän, vaikka yksipuolinen rakkaus repivää onkin. Yourcenar puolustaa tyylivalintaansa esipuheessaan, ja vasta sitä lukiessani muistan, että olen kyllä itsekin kirjoittanut överinrepivää tekstiä (jota luojan kiitos ei ole missään julkisena) joskus vastaavien tunteiden äärellä, ja nyt vaikeiluni tyylilajin äärellä syntyy ehkä osittain siitä, etten kaipaa takaisin niihin vuosien takaisin tunteisiin. Arvostan vakaampaa maata jalkojeni alla, maanalaiset joet virratkoon omia virtojaan. Jos sellainen joki joskus kaappaa mukaansa, asiaa voi miettiä uudelleen; onneksi nyt on enemmän kokemusta kiipeämisestä ylös kuohuista, ja luottamusta siihen, että joen virtaus pysähtyy viimeistään mereen.

Niin, meri. Esipuheessa Yourcenar kirjoittaa myös ranskan sanojen "la mère", äiti, ja "la mer", meri, lausumisesta samalla tavalla, mikä tuo mieleeni tietysti Cixous'n ja sen, pitäisikö Tulet ajatella osaksi naiskirjoituksen jatkumoa. 

En lukenut ennen varsinaisen teoksen aloittamista tuota Yourcenarin esipuhetta, jonka hän kirjoitti 60-luvulla (alkuteoksen ensimmäinen julkaisu oli 1936), mutta luin suomentajan hyvin lyhyen esipuheen, ja sen lukeminen jo sai tulkitsemaan kirjaa tietyn elämäkerrallisen linssin kautta. Suosittelen siis heittäytymistä suoraan Tuliin ilman taustoituksia! Suomennostyö itsessään tuntuu onnistuneelta. 

”Ensimmäinen syntini oli rakastaa hänen viattomuuttaan.” 

”Levittäessään palsamia iholleni mies alkoi itkeä, laupeudesta, ajattelin. Mutta olin väärässä, Kebes. Pelastajani oli orjakauppias. Hän itki, koska arvet ihollani estäisivät häntä myymästä minua korkeimmasta hinnasta Ateenan bordelleihin.” 

”Rakkaus on rangaistus. Meitä kuritetaan siitä, ettemme osanneet olla yksin.”

Miranda July – Nelinkontin

Miranda July: Nelinkontin (Siltala 2024, suom. Hilkka Pekkanen) 

Tämän lukeminen oli hauskempaa ja vähemmän synkkää kuin muiden viime aikoina lukemieni kirjojen, mutta ei varsinaisesti ”kevyttä”. Nelinkontin saa ajattelemaan lukiessa monenlaista, ja romaanin juonelliset ratkaisut ovat oivaltavia. Langat solmiutuvat kohti loppua, jonka teos jättää häkeltyneeseen tilaan kuten vaikuttavan tanssiesityksen katsojan. Muutoskin lukijassa tapahtuu: alkaa nähdä työn ja ”muun ajan” suhteen elämässään tarkemmin. Varsin perinteinen romaanin pohjavirta siis – huomasin ajattelevani pitkästä aikaa jopa Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Moniväriset langat soljuvat Julyn kirjailijankäsissä luontevasti: ruumiin hallitsemattomuus, pidäkkeiden irtoaminen, mikä on ”myöhäistä” ja mikä ei, traumatakaumat. 

Juonitiivistelmä: Noin 45-vuotias nainen (vaimo ja äiti) keskustelee puolisonsa kanssa siitä, kykenisikö hän ajamaan Yhdysvaltojen läpi. Hän päättää haluavansa olla ”ajaja” eikä ”pysäköijä” ja lähtee matkaan. Alle puolen tunnin matkan päässä kotoa nainen pysäköi, alkaa sisustaa isolla rahalla motellihuonetta, iskee silmänsä nuorempaan duunarimieheen kun tämä nostaa paitaansa kävelyretkellä, ja alkaa omalaatuinen suhde. Kun nainen palaa parin viikon päästä kotiin, ei mikään tietenkään ole ennallaan. Hän saa gynekologikäynnillä kuulla, että meneillään ovat todennäköisesti esivaihdevuodet, mikä ei ole huojentava selitys vaan saa kierrokset kovenemaan entisestään, on ehdittävä seikkailla villisti ennen estrogeeniromahdusta – ja näiden käänteiden jälkeen mikään ei ainakaan ole ennallaan. 

Viehätyin kirjan maailmasta ja kertojanäänestä niin, ettei yli 400 sivun mittakaan tuntunut liialliselta toisin kuin yleensä. 

“En ollut kuollut, mutta olin liiaksi pelkkää sielua. Olin painottanut musiikkia ja runoutta liikaa, ja niiden elähdyttämä henkeni oli ruvennut pitämään itseään kokonaisena ihmisenä.” 

“Eikö juuri siinä piillyt ihmisten suuri toivo ja typeryys? Että meihin kaikkiin oli niin helppo vaikuttaa? Emme olleet heikkoja emmekä heiveröisiä, vaan itse asiassa yhteydessä toisiimme juuriston kautta niin kuin puut – otimme kaiken henkilökohtaisesti, koska se oli henkilökohtaista.” 

“Olin ottanut yhteyttä pelon vallassa, ja hän oli kuuliaisesti pelotellut minua.”

Muualla blogeissa: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen, Matkailua ja kulttuuria, Kirjakimara

Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net

Catherine Malabou, plastisuus ja tuho

Catherine Malabou: Mitä on tehtävä aivoillemme ja Sattuman ontologia 

(Tutkijaliitto 2021, suom. Eetu Viren) 

Prologi, eli, ajatuksia ennen teoksiin tarttumista, kun olin nähnyt niistä vasta sitaatteja ja viittauksia: 

Trauma vahingoittaa aivoja tavalla, joka voi kanavoitua sisäänpäin räjähtämisiksi, ihmisen minuuteen jääneisiin aukkoihin syöksymiseksi. En osaa räjähtää ulospäin, ja se vituttaa suunnattomasti. En osaa tehdä konkreettista aktivismityötä ryhmässä, en voi toimia minään lakkokenraalina megafoni kädessä suurien ihmisjoukkojen keskellä. En pysty, en pysty, en pysty, koska olen ihan helvetin arka. Miksi kaikki tämä kiroaminen ja tuskailu? Kyllä, se liittyy ajatuksiini näistä kirjoista, ennen kuin olen edes avannut kumpaakaan vielä. 

Pontus Purokuru kirjoittaa perusteellisessa ja mietityttävässä esseessään ”Traumasubjektin raunioilla” siitä, miten traumasubjektin olisi parempi räjähtää ulospäin. Hän päättää tekstinsä sitaattiin Malaboun Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta: ”Irtaantua jatkuvista virroista, laskea itsekontrollin katse, suostua joskus räjähtämään: se meidän on tehtävä aivoillemme. On aika palauttaa mieleen, että on itse asiassa olemassa räjähdyksiä, jotka eivät ole terroristisia, esimerkiksi raivon räjähtäminen. Kenties meidän täytyy opettaa itsemme uudelleen raivostumaan, räjähtämään tietylle tottelevaisuuden, mielistelyn ja kaiken konfliktin pois pyyhkimisen kulttuurille, joka vallitsee vaikka elämmekin jatkuvassa sotatilassa.” Häpeä syöksyi minuun heti kun luin tuon sitaatin, koska tunsin etten pysty siihen, mitä se ehdottaa. Ahdistus vaikeiden asioiden oppimisen äärellä on eräs huonoista puolistani, joiden kanssa on tuskallista elää. 

Ja entä jos elämäni olisi jatkuvaa ulospäinräjähdystä? Jos minusta tulisi sellainen ihminen, jolle poliittinen toiminta toisi suurimman merkityksen? Loppuisiko kaunokirjallinen työ, joka mielestäni edellyttää sisäisyyksiinsä uppoamista? Ajatus ei tunnu hyvältä. Käytössä on rajattu määrä aikaa, enkä halua uupua. Tiedän, olen taas vähän mustavalkoinen, mutta kirjoittaminen on ajatusleikkejä, joista monet on vietävä äärimmilleen, jotta ne tulevat koetelluiksi kunnolla. 

Onko jotain, mistä en ole valmis päästämään irti? Onko niin, että ”hyväilen arpeani”, kuten Vigdis Hjorth kirjoittaa romaanissaan Perintötekijät? 

Erityisesti minut ohjasi lopulta Malaboun tekstien pariin Anna-Kaari Hakkaraisen upeassa Marraseliössä ollut kiinnostava viittaus. 

Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta: 

Pidän Malaboun tekstiä haastavana. Joudun tarkistamaan monien sanojen merkityksiä. Jotkin jätän laiskuuttani tai väsyneisyyttäni tarkistamatta, ja vain oletan pienellä päättelyllä, mitä hän on ehkä tarkoittanut. Tämä on varmasti ollut melkoinen teksti suomentaa. 

Jos ajatus harhailee ja päätyy lukemaan sivua eteenpäin sellaisessa tilanteessa, kun havahtuu, ei välttämättä ole mitään käsitystä, mitä sivulla on sanottu. On palattava ja oltava tarkempi. Malaboun teksti opettaa läsnäoloa lukemisen äärellä – siinä hänen omaa antiaan aivojen toiminnalle, mikäli tällaista puolta itsessään haluaa harjoittaa. Ainakin näin kävi minulle lukijana, jolle aivotutkimus ja filosofia eivät ole varsinaisesti jokapäiväistä tekstisisältöä. Vähintään puolet tekstistä menee ohi, yli ja ympäri, mutta päätän hyväksyä tilanteen. Jatkan sinnikkäästi – sitäkin haluan opettaa aivoilleni. 

Pidän teoksen ideasta, siitä että aivotutkimuksen tuloksia yhdistetään filosofiaan. 

Niin: mitä tämän kirjan sisällöstä sitten varsinaisesti osaan sanoa. Vedän henkeä ja puristan jotain ulos.

Alun aivotieteen yksityiskohtiin keskittymisestä en oikeasti osaa sanoa juuri mitään, enkä tainnut ymmärtää paljoakaan. En edes poeettisella tasolla sisäistänyt hirveästi, siltä tuntuu, koska teksti kuitenkin ehdottaa itseään ns. tiukkana tietotekstinä. 

Toistuva ajatus tekstissä on se, että teemme itse aivojamme. Sitä(kin) plastisuus merkitsee. Ympäristön vaikutusta, siihen mukautumista enemmän tai vähemmän tarkoituksella. 

Malabou toistaa moneen kertaan, että aivot eivät ole tietokone, joka on täysin vanhentunut määritelmä tässä yhteydessä. 

Malabou kirjoittaa joustavuuden ja plastisuuden erosta. Ensin mainittu ei ole monessakaan tilanteessa lopulta hyvä juttu. Lähdemme helposti joustamaan nykyisin vallitsevan suorituskulutuskilpailun mukana, koska se kannustaa joustavuuteen, tai oikeammin patistaa siihen. 

Vastarinnan ja vastustuksen merkitys korostuu myös muutoksen – erityisesti luovan sellaisen – tapahtumisessa. “Joustavuus ei ole luovaa, koska se ei tuo esiin minkäänlaista todellista jännitettä säilymisen ja kehityksen välillä vaan sekoittaa ne toisiinsa puhtaan ja yksinkertaisen imitaation ja suorittamisen logiikan sisällä. Se on vain uusintavaa ja normatiivista.” 

Malaboun pääteesiksi näyttää muodostuvan, että välillä on syytä räjähtää raivoon, jotta emme ole vain kapitalismille kuuliaisia työntekijöitä, alati joustavia tämän järjestelmän puitteissa, vaan jotain aivan muuta. Räjähtämisen täsmälliset tavat lukijan on luotava mielessään itse. 

Edelleen, kun luen Malaboun lauseita räjähtämisestä, koen jonkinasteista häpeää. Koen yrittäneeni, mutta jokaisen kulman takaa löydän vain uusia epäonnistumisia. Onko tämä sisäistettyä kapitalismin mieltä, yritys säilyttää ”joustavuutensa” pakonomaisesti? En tiedä. Olen ihminen, siksi epäonnistun. Tietysti. On hetkiä jolloin hyväksyn tämän ja hetkiä jolloin moitin itseäni tästä tavalla, joka lannistaa maan rakoon. En tiedä pääsenkö koskaan tästä kehästä irti. Ehkä se, että olen edes yrittänyt kirjoittaa alistavien systeemien kritiikkiä, olen lähtenyt niistä systeemeistä välillä pakoon ja olen yhä valmis toteamaan, että ei koskaan enää – jos vaan mitenkään onnistun pitämään rajoistani kiinni – on jo omanlaistaan räjähtämistä? Riittääkö se? 

Tänään voin päättää, että se riittää. Joskus jokin halkeama, jollaisista Malabou kirjoittaa, kenties sysää tekemään muutakin. Ehkä sinä päivänä huudan yleisön edessä megafoniin. Kylväkäämme halkeamaan mahdollisuus. 

“Räjähdykset joista on kyse, tarkoittavat tietenkin energeettisiä purkauksia, luovia sykäyksiä, jotka vähitellen muuttavat luonnon vapaudeksi. Näiden räjähtävien syntymien korostaminen tarkoittaa, että emme ole joustavia, koska jokainen identiteetin vaihdos on kriittinen koetus, joka jättää jälkiä, pyyhkii toisia pois, vastustaa omaa koetustaan eikä salli minkäänlaista polymorfismia.” 

“Jälkien merkitys voi muuttua.” 

Sattuman ontologia -teoksesta: 

Heti kirjan alku hämmästyttää erilaisuudellaan Mitä on tehtävä aivoillemme -kirjaan verrattuna. Tätähän pystyy lukemaan ilman jatkuvia tuskia! Tämä on kieltä, jota ymmärrän! Tämä on kieltä, jota puhun! Saan lause toisensa perään kiinni, mistä tässä puhutaan! 

Onko yhtä arvokas lukukokemus, kun sen kanssa ei joudu jatkuvasti kamppailemaan? Ovatko palkkiot yhtä suuret? Näitähän voisi helposti kysyä ihminen, joka arvostaa haastavaa ja hiertävää kirjallisuutta. Toisaalta, eikö oppimista tapahdu aika tehokkaasti juuri sellaisella alueella, jossa tieto on tarpeeksi lähellä ihmisen aiempaa tietosisältöä, jotta se voi kiinnittyä ja muodostaa yhteyksiä? Haa, sanoin “tehokas”: olenko taas osa ongelmaa, olenko “joustava” ja kiltti systeemin ratas? Malaboun aiempi teos on kuin onkin jättänyt jälkensä. Pitäydyn silti ajatuksessani, että Sattuman ontologia on tekstiestetiikaltaan kauniimpi teos kuin Mitä on tehtävä aivoillemme. Sen proosa on kauniimpaa. Siitä mielipiteestä pidän kiinni. 

Ehkä se, että olen valmis astumaan virrasta sivuun ja olemaan yleisemmän mielipiteen vastaisesti sitä mieltä, että Sattuman ontologia on parempi kirja kuin Mitä on tehtävä aivoillemme, olisikin omanlaisensa räjähdys? Ketä minun on tarpeen täällä näkemyksilläni muka miellyttää? Ja: mikä on “hyvä kirja”? 

Sattuman ontologian ytimenä on tuhoisa plastisuus, yllättävä tapahtuma, joka muuttaa kokijansa toiseksi. Malabou miettii aihetta niin aivojen toiminnan, psykoanalyysin kuin kirjallisuudenkin kautta. Kirjallisia tapausesimerkkejä ovat Kafkan Muodonmuutos, Durasin tuotanto, Mannin Buddenbrookit ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. 

Kun aivot vaurioituvat tavalla, joka vaikuttaa tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn, tuloksena voi olla tunnekylmyyttä tai hallitsemattomuutta. Vaurioituminen voi olla äkillinen fyysinen tapahtuma, kuten onnettomuus, tai vähittäinen kehitys, jossa aivot reagoivat pitkän ajan kuluessa ympäristöönsä tuhoisalla tavalla. Vähän aikaa sitten Hesarissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan kouluväkivalta vahingoittaa uhriksi joutuneen aivoja. Vaikutuksia on esimerkiksi "muistiin, oppimiseen, tunteiden kokemiseen sekä liikkeiden hallintaan." Parantavassa ympäristössä oleminen voi korjata, sitäkin plastisuus tarkoittaa, mutta jotain voi olla tuhoutunut myös pysyvästi. (Niin, mainitsin aiemmin esimerkiksi sen ahdistuksen oppimisen äärellä...)

Malabou muistuttaa myös tunteen välttämättömyydestä järjen käytössä: ”Jos järkeilyltä vietäisiin emootioista ja affekteista seuraava kriittinen voima, kyky erotella ja saada aikaan eroja, se muuttuisi Damasion sanoja lainatakseni kylmäveriseksi järkeilyksi, se ei enää järkeilisi.” 

Myönnän, että loppupuoliskollaan Sattuman ontologian fokus hajoaa ja kirjan pääpointti jää hämärämmäksi kuin Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksessa. Malabou myös ripottelee sekaan omaan makuuni liikaa Freud-lainauksia. Ei se ehkä olekaan lopulta "parempi kirja", jos mietin tietosisällön vaikuttavuutta. Essee on tasapainoilua tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, molempien sisällä, leikkauspisteessä, jossa väistämättä ajoittain huojuu.

Jään miettimään Marguerite Durasin kasvoja, hänen ”ensimmäistä vanhenemistaan”.

"Kuitenkaan muodonmuutos tuhoutumisen kautta ei ole paon vastine, se on pikemminkin muoto, jonka pakenemisen mahdottomuus ottaa. Se on mahdottomuutta paeta tilanteessa, jossa pako kuitenkin olisi ainoa ratkaisu. On ajateltava paon mahdollisuutta näissä tilanteissa, joissa äärimmäinen jännite, tuska ja pahoinvointi ajavat kohti ulkopuolta, jota ei ole olemassa."

Epilogi:

Annoin tämän tekstin luettavaksi kumppanilleni, jotta saisin selville, onko tässä mitään järkeä. Hän kysyi hyviä, tarkentavia kysymyksiä, ja löysin syyn alun tuskailulleni, räjähdyksen tarpeelleni. 

Häpeän, että en osallistu tarpeeksi yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi kirjoittaminen ei mielestäni riitä sellaiseksi? Ehkä siksi, että en koe ikinä tekeväni tarpeeksi. Ehkä siksi, että osallistuminen määritellään niin usein kadulle julkiseen tilaan menemisenä fyysisesti, ruumiina, jota käyttää asioiden tekemiseen. Väsyttää, että kaikessa tulee aina vastaan häpeä, kun tarpeeksi raaputtaa. Häpeä ja riittämättömyys. Ehkä aionkin tänään räjähtää riittämällä. Ja julkaisemalla tämän tekstin. 

Melissa Febos – Body Work

Melissa Febos: Body Work – The Radical Power of Personal Narrative (Catapult 2022)

”My body just couldn’t do it”, sanoi Édouard Louis mieleenpainuvasti Helsinki Litissä. Hän kertoi kompastuneista yrityksistään kirjoittaa kaunista fiktiivistä romaania, jollaisia hänen Lit-keskustelukumppaninsa Pajtim Statovci puolestaan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tosiaan työtä ruumiillaan/ruumiistaan, kuten Melissa Febosin kirjan otsikossa. Body Work yhdistää muistelmaa, kirjoitusopasta ja esseetä. Febos on sitä ennen kirjoittanut memoir-teoksen Whip Smart ja esseekirjat Abandon Me ja Girlhood (suom. Mitä on olla tyttö). Hän opettaa nonfiktion kirjoittamista maineikkaassa Iowan yliopistossa.

Suosittelen Body Workia kaikille kirjoittajille, sellaisillekin, joiden laji ei ole omaelämäkerrallinen proosa. Erityisesti seksistä kirjoittamista käsittelevä “Mind Fuck” sopii aiheen kanssa kosketuksiin päätyneille genrestä riippumatta. Tekstin pääviestiksi tiivistyy: seksi on elämää. Kuvitella. Vaikka Febos kannustaa navan ja muidenkin paikkojen kaiveluun antaumuksella, hän ei vähättele kirjoittamiseen kuuluvaa kovaa työtä ja monia uudelleenkirjoituskierroksia silloinkaan, kun kyse on oman elämän käyttämisestä materiaalina. Siksi myös seksistä kirjoittamisessa on olennaista, että sitä sisältävät kohdat kirjoittaa uudestaan, ja uudestaan… Silloin pääsee pinnan alle ja näkee totunnaisia kaavoja, jotka eivät itse asiassa perustu omiin tarpeisiin vaan johonkin ulkopuolelta määriteltyyn.

Elämästä kirjoittamisessa ylipäätään on olennaista muutos: miten näkee kohtaamansa tapahtumat? Miten näkee ne vuoden päästä? Miten näkee ne keskusteltuaan jonkun kanssa? Miten näkee ne, kun tajuaa kirjoituksensa olevan vääränlaisen naamion takana? Tarkan näkemisen lopputulos ei välttämättä ole helppoa itselle – eikä niille joita tekstissä käsitellään. Siitäkin Febos kirjoittaa viisaasti: miten kannattaa kirjoittaa todellisista ihmisistä, kenelle kannattaa luettaa tekstiä etukäteen, ja kenelle ei tarvinne?

Kirjan aloitusteksti “In Praise of Navel-Gazing” sai minut melkoisen vimman valtaan ja sarvet kasvamaan päähäni kun ajattelin, keille haluaisin sen sanomaa alleviivata. Ehkä kuitenkin painan sarvet takaisin piiloon ja odotan, että Body Work toivottavasti joskus ilmestyy suomeksi ja sitten siitä voidaan keskustella asiallisesti, painan nämä ylikasvaneet kulmahampaatkin piiloon, plop plop. Febos tarjoaa mielestäni omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta painavia argumentteja, jotka liittyvät valtaan ja siihen, miten sen rakenteita “saa” purkaa ja miten ei. 

Febosin aiempikin tuotanto alkoi kiinnostaa hänen kirjoittaessaan teostensa syntyprosesseista. Mitä on olla tyttö -esseekirjaa luin lukuaikapalvelussa aikanaan muistaakseni noin 10 % ennen kuin lopetin tilauksen; teos vaikutti kyllä lupaavalta. Whip Smart ja erityisesti Abandon Me herättivät innon etsiä teokset käsiini (niitä ei Helmetissäkään ole). Abandon Me näyttäisi olevan memoir-in-essays, lajia jota Suomessa ei ole tehty oikeastaan lainkaan. Tosin jos olisin törmännyt käsitteeseen aiemmin, olisin ehkä halunnut, että Ruumiin ylittävän äänen alaotsikoksi olisi laitettu “muistelmaesseitä”. Se olisi tuonut tekstien henkilökohtaista luonnetta esiin enemmän; nyt tuntui että hyvin läheltä itseä kirjoittaminen yllätti monet ja vinoutti odotushorisonttia niin, että jotkut lukijat jossain määrin pettyivät sen takia. (Jälkiviisautta toki – ei vastaanotto oikeasti ole mitään, mitä voisi hallita, ja suurin osa siitä oli kirjan suhteen positiivishenkistä.) Toisaalta tuo alaotsikointi olisi edellyttänyt, että kokoelman puolivälin kulttuuriesseisiin olisi kirjoittanut lisää “muistelua”... Mitä luimme kerran -blogin Laura taisi hienossa tekstissään ensimmäistä kertaa mainita Ruumiin ylittävän äänen yhteydessä muistelmallisuuden, jonka läsnäolo monissa sen esseissä on selvää. Suomessa sana “muistelma” tosin on latautunut niin, että kirjailijasta tuntuu pöyhkeältä käyttää sitä, kun ei ole julkisuuden henkilö eikä eläkeikäinen. Englannin sana “memoir” tuntuu monissa yhteyksissä luontevammalta ja siksi olen käyttänyt sitä tässäkin tekstissä. Laji on englanninkielisessä maailmassa moniulotteinen ja hieno; toivon sen leviävän entistä enemmän Suomeenkin, avoimesti. Ettei tarvitsisi piiloutua koukeroisten määritelmien, kuten “omaelämäkerrallinen teos”, alle – tai puhua autofiktiosta vaikka kirjassa ei ole fiktiota. Muistelmat voisivat meilläkin olla kirjoja, joissa kirjoitustaitoinen ihminen kertoo elämästään tavalla, joka vaikuttaa tunnelatauksellaan, tyylillään, rakenteellaan ja kielenkäytöllään. 

Body Work tuli minulle luettavaksi juuri oikealla hetkellä, kun pystyn näkemään uusin silmin monet asiat, joista se puhuu, ja olen tästä kaikesta kovin kiitollinen. Viimeinen essee ”The Return” sai liikuttumaan monta kertaa. Siinä sanotut asiat saivat myös, jälleen kerran, muistamaan Carmen Maria Machadon teoksen In the Dream House ja siinä olevan kohdan: ”– – time and space, creatures of infinite girth and tenderness – – are keeping you safe as they were once unable to.” Tiesin jo kohdan aiemmin lukiessani, että se on hieno ja tärkeä, mutta en tuntenut sitä kunnolla; nyt tunnen, ja itken valtoimenaan, siihen sekoittuu sekä surua että helpotusta. 

Uskon, että kanavoin Febosin teoksen oppeja vielä moneen kertaan sekä kirjoittamisessa että muussa elämässä. 

”I had made a person my higher power, and all who have done so know its torment.” 

”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.” 

”It is important for me to be clear: not every memoir tells the story of a trauma. Just as no serious trauma will be completely healed by writing a memoir on the subject.” 

”It is not experience that qualifies a person to write a memoir, but insight into experience, and the ability to tell a story of the past that contains both dimensions.” 

”I have found a church in art, a form of work that is also a form of worship – it is a means of understanding myself, all my past selves, and all of you as beloved.”

Kirjoitin eräästä teoksen sitaatista kummunneesta ajatusketjusta oman postauksensa toiseen blogiini.