Stephanie Foo – What My Bones Know

Stephanie Foo: What My Bones Know – A Memoir of Healing from Complex Trauma (2022)

Toimittajana työskentelevä Stephanie Foo kirjoittaa muistelmateoksessaan monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstään (CPTSD).

Diagnoosi ei Suomessa ole vielä virallisesti käytössä, vaikka sitä kyllä erinäisissä yhteyksissä nyt jo käytetään. Se tulee mukaan uuteen ICD-11-tautiluokituksen psykiatriseen osioon, jonka käännöstyö on käynnissä ja se pitäisi Suomessakin pian ottaa käyttöön.

CPTSD eroaa “perinteisestä” traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) siten, että se kehittyy pitkän ajan kuluessa, ei yksittäisestä traumaattisesta tapahtumasta kuten onnettomuuden tai väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. CPTSD:n kehittymiseen johtavat esimerkiksi pitkäkestoisesti toistuvat väkivallan ja/tai laiminlyönnin muodot, joita lapsi joutuu kohtaamaan, erityisesti vailla mahdollisuutta päästä pois tilanteesta. 

Trauma-aiheisia kirjoja on monenlaisia. What My Bones Knowssa on Iida Rauman Hävityksestä muistuttava kohta, jossa Foo lukee CPTSD-aiheista kirjallisuutta, tiivistää sen näkemyksiä ja kuvaa omia tunteitaan lukemansa äärellä: ”– – people with C-PTSD are drama queen self-saboteurs who are impossible to love. – – How could I read these words about myself and not be pounded by shame? How could I not want to protect everyone from the burden of these noxious traits.” Erityisesti Foo nostaa esiin Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -teoksen ongelmat, kuten kalliit ja usein toimimattomaksi jäävät ratkaisut, joita kirja esittää CPTSD-oireileville. Hän huomauttaa lähteen kera myös, että van der Kolkia itseään on syytetty vahingollisesta käytöksestä työtovereitaan kohtaan. 

Foo kirjoittaa siitä, miten trauman aiheuttamista aivovaurioista puhuminen ja vastaavanlainen hyvin pitkäkestoisten vaikutusten käsittely voi olla ihmiselle epätoivoa aiheuttavaa, jos puhe ei etene siitä korjausmahdollisuuksiin ja esimerkiksi aivojen plastisuuden käsittelyyn. 

Kirjan tunnistaa toimittajan kirjoittamaksi. Se on sillä tavalla kirkas ja sujuvalukuinen, käyttää usein kepeää rekisteriä, puhekieltäkin, ei väistele fuck-sanaa kun tarpeeksi vituttaa. Foo käyttää myös huumoria tyylikkäällä tavalla, mikä helpottaa lukemisen jatkamista ja taitaa kertoa muutenkin aika paljon siitä, miten trauma-asioita on välillä syytä lähestyä. Myös vertaistukiryhmässä, johon Foo hetken aikaa osallistui, jäsenillä oli paljon omanlaistaan mustaa huumoria. Kirjan tyyli ei kuitenkaan paikoin ollut aivan omaan makuuni: kepeys ei sopinut kaikkiin kohtiin, ja olisin toivonut ruumiillisemmin esitettyjä kuvauksia traumaoireista ja niiden helpottamisesta. What My Bones Know on selvästi enemmän tietokirjallinen kuin kaunokirjallinen muistelma. Toki Foon tekemä taustatutkimus ja asiantuntijoiden konsultointi haastatteluineen on ansiokasta ja luo kirjan sisällölle sellaista tieteellistä pohjaa, jota moni lukija varmasti kaipaa.

Foo on erittäin toimintakykyinen CPTSD-diagnosoiduksi, minkä hän tiedostaa itsekin suorasanaisesti. On ilmiselvää, että monilla ei ole mahdollisuuksia toteuttaa niin intensiivistä paranemiseen pyrkivää prosessia kuin hänellä – Foo esimerkiksi irtisanoutuu työstään huonosti kohtelevan pomon alaisuudesta, minkä jälkeen hänellä on paljon aikaa keskittyä paranemiskeinojen etsimiseen ja toteuttamiseen. Hän huomioi myös kulttuurisia ja rakenteellisia syitä, jotka altistavat tiettyjä ihmisryhmiä traumatisoitumiselle, ja käsittelee aasialaisamerikkalaisen näkökulmasta erityisesti vanhempiensa kotimaista kantautuneita ylisukupolvisia traumoja. Silti hän ei missään kohtaa osoita hyväksyntää sitä kohtaan, mitä vanhemmat hänelle tekivät, kuten ei pidäkään. 

Vanhempiensa tekemää väkivaltaa ja heidän tuottamiaan hylkäämisen kokemuksia Foo käsittelee rehellisesti, ja kirjan alkupuolella on paljon konkreettisia kohtauksia lapsuudesta. Loppupuolella hän kirjoittaa aikuiselämästään ja paranemispyrkimyksistään. Erityisesti vaikutuin luvusta, jossa Foo kuvaa erittäin perusteellista työskentelyään terapeutti Dr. Hamin kanssa. Kyse on jonkinlaisesta käyttäytymisterapiasta, jonka tyyli on hyvin intensiivinen: Foon vuorovaikutus niin terapeutin kanssa kuin muissa ihmissuhteissa puretaan paloiksi, ja jokainen dissosiointi, puheenaiheen vaihto ja tunnetilan muutos analysoidaan tarkkaan. Analyysi tapahtuu sekä terapiakäynneillä että nauhoitettujen käyntien Google Docs -litterointeja kommentoimalla! (Ja kyllä, tähänkin liittyy varsin etuoikeutettu käänne, sillä terapeutti päättää hoitaa Foota ilmaiseksi, ja tulkitsin rivien välistä, että syynä on tämän työ toimittajana ja kyky juuri sellaiseen työskentelyyn, jota he alkavat toteuttaa.) Kyseisen terapiamuodon pyrkimyksenä on estää dissosiaation ja tuhoisien ajatusketjujen ilmeneminen, jotta Foo pystyisi elämään hetkissä. Olemaan läsnä, kokonaisena, kaikkine tunteineen, jotka terapeutti yksi kerrallaan toteaa sallituiksi. Ja sillä tavalla Foo kokee vahvemman paranemiskokemuksen kuin koskaan ennen. Hoitomuoto pureutuu traumaoireiden ilmenemisen ytimeen aivan eri tasolla kuin vakauttamisen keinot, kuten ympäristössä näkyvien värien laskeminen ja päiväkirjan pitäminen, joita Foo myös hyödyntää. CPTSD-oireileva tarvitsee sekä vakauttamista että syvälle ulottuvaa syiden hoitoa. 

Huomaan taas, miten valtavan tärkeää on, että voi lukea trauman kanssa elävän ihmisen omaa kerrontaa omista kokemuksistaan, siitä miltä ne tuntuvat ja miten erilaiset ajattelumallit, kohtaamiset ja yritykset päästä tasapainoon vaikuttavat elämään. Että traumataustaiset eivät ole vain potilaskertomuksia, jotka jonkun lääkärin pitää analysoida ja kontekstoida ja kielellistää. Että ihmisen omalla äänellä ja ensimmäisen persoonan kerronnalla on merkitystä – myös silloin kun hän kokee kipeitä mieleen vaikuttavia oireita. Se, millä tavalla ihminen traumatisoituu, voi olla hyvin erilaista ja moninaista, mutta vaikeudet ja kivut, jotka ilmenevät myöhemmin, ovat hämmästyttävän samanlaisia. 

En ihmettele, että monimuotoisen traumaperäisen stressihäiriön kanssa elävistä monet pitävät juuri tätä teosta niin tärkeänä. What My Bones Know näyttää elämää, välittää tietoa ja tunnetta, kykenee kommunikoimaan tekstityötä tekevän keinoilla ja muistuttaa siitä, että kaikilla ei ole samanlaisia kielellisiä keinoja. Se vähentää yksinäisyyttä, kokemusta siitä että on jokin ulkoavaruuden olio aina ollessaan muiden ihmisten keskellä. Ja juuri se on kokemus, jonka traumataustaiset jakavat erilaisista temperamenteistaan ja vahingoittaneiden kokemusten moninaisuudesta huolimatta. Niin paradoksaalista kuin se onkin. Traumaan liittyy paljon sellaista, mikä ensin näyttää paradoksilta, ennen kuin se avautuu tarkaksi syy-seuraussuhteiden näkymäksi läpi ajan ja ruumiillisen. 

Traumataustansa kanssa elävä useimmiten haluaa vain, että lopulta tulee ihminen, joka jää. Joku, joka ei lähde pois kun näyttää itsensä kokonaisena. Hän haluaa olla rakastettu. 

Foon pyrkimys parantua syntyi siitä, että hän halusi lopettaa oireilustaan johtuneen muiden ihmisten satuttamisen; lopulta hän ymmärsi etsivänsä erityisesti rakkautta. 

Kirjassa on "onnellinen loppu", mutta Fookaan ei usko “täydelliseen paranemiseen”. Sellainen olisikin tosiaan elämälle vieras ajatus. Hän myöntää lipsahtavansa välillä takaisin katastrofiajatuksiin ja dissosiointiin. Tärkeää on nimenomaan kokonaisena oleminen: “I am full of anger, pain, peace, love, of horrible shards and exquisite beauty, and the lifelong challenge will be to balance all of these, while keeping them in the circle.” 

Toivon, että suomeksi ilmestyisi myös kirja, joka kuvaisi perusteellisesti monimuotoista traumaperäistä stressihäiriötä, sen syntysyitä ja erityisesti ilmenemistä aikuisuudessa. (Oman esikoiskirjani ei muuten ollut koskaan tarkoitus olla sellainen. En ollut tutustunut koko diagnoosin käsitteeseen tarkemmin, kun kirjoitin sitä, ja noin puolet kirjasta on taide-esseistiikkaa eikä muistelmaa.) Kirja voisi olla joko What My Bones Known lailla ”perehtyneen kokijan” kirjoittama tai sitten mielenterveyden ammattilaisen tietokirja. Tai vaihtoehtoisesti Foon teos voitaisiin kääntää suomeksi. 

Lisätutkittavaakin olisi. Esimerkiksi trauman ja temperamentin yhteyksistä olisin todella kiinnostunut lukemaan lisää, koska se on mietityttänyt paljon, mutta en ole juuri missään törmännyt tietoon aiheesta (en toisaalta ole mitään tutkimustietokantoja kaivellutkaan, koska olen ollut kirjoittamassa muista asioista viime aikoina, tai no moni asiahan liittyy toisiinsa, mutta). 

Toivon, että jokainen voisi sisäistää tiedon kirjan kuvaamasta ilmiöstä. Tavalla tai toisella. Tiedän, että se on liikaa toivottu. Esitän sen silti. Uskon sinnikkäästi, että traumatietoisuuden lisäämisellä ihmisten keskuudessa olisi mahdollisuus saavuttaa suuria muutoksia maailmassa. Uskon, että sellainen tieto olisi yhteisöllisen toiminnankin kannalta olennaista. Kuten tohtori Ham toteaa Foolle, konflikteja ei ole tarkoitus poistaa, niitä tapahtuu erilaisten ihmisten välillä joka tapauksessa – tärkeintä on sopiminen ja korjaaminen. Oikein tehtynä ne eivät johda katkeruuden ja kivun kierteisiin, vaan vahvistavat ihmisten välisiä suhteita. Traumatisoituneelle tärkeintä olisi kokea, että riidan sopiminen on kahdensuuntainen tapahtuma: kumpikin on valmis myöntämään inhimillisen virheellisyytensä tilanteessa, näkemään ja kuulemaan toisensa. 

Helppoa sellainen ei useinkaan ihmiselle ole. 

”My previous efforts to heal might not have fixed me, but they had woven me into this world, sewing me emotionally and professionally into a network of lives. – – If I cut myself out of the web, I would leave a gaping hole that would hurt all those around me. And the whole point of this endeavor was to stop hurting people.” 

”I believe that they hated themselves too much to love me; their sadness made them too selfish to see me at all.” 

”Amid the muck and grime, there was a small glimmer of awareness: It was ridiculous it took me sixteen damn hours to figure out that I was upset and four more to ascertain why. – – I may not have United States of Tara levels of dissociation. But it’s now clear I do have my own kind of dissociation, tamer and perhaps more dangerous in its subtlety, because up until now, I’ve been able to ignore the fact that it even existed.” 

”Can a mentally ill woman ever be trusted with her own story?” 

”I already made it out of this place once. I’m going to make it out of here again.”

Gloria Anzaldúa – Rajaseutu / La Frontera

Gloria Anzaldúa – Rajaseutu / La frontera – Uuden mestizan kutsu (Tutkijaliitto 2021, suom. Heta Rundgren ja Oscar Ortiz-Nieminen)

Esseetä ja runoa yhdistävä kulttiklassikko, jonka ensimmäinen puolisko on pääasiassa teoriaa ja jälkimmäinen runomuotoista. Anzaldúan esseetekstin seassa on runomaista kielenkäyttöä, hyvin ruumiillisia virtoja ja purkauksia, joissa ihminen ja ympäristö sekoittuvat. Elementtejä, jotka mielestäni toteuttavat naiskirjoituksen poetiikkaa. Teksti sähköistää, kiihdyttää virtauksia sisälläni. Runot puolestaan ovat varsin proosallisesti eteneviä, vaikka kielenkäyttö onkin monin paikoin rikasta. Symboliikasta nousee esiin erityisesti käärme – omaan sisäiseen käärmeeseensä tutustuminen. 

Alkuteos on julkaistu 1987, suomeksi Rajaseutu tuli 2021. Suomennos on hieno, pidän ratkaisusta jossa espanjankieliset tekstit on jätetty mukaan – sehän on koko idea tässä kielten rajaseudulla elämisen kuvauksessa – mutta niidenkin suomennokset on koottu kirjan loppuun. Loppuosioissa tulee vastaan jopa säeromaanilta näyttävää kerrontaa, erityisesti ”El sonavabitche”-tekstin dialogissa. Siirtotyöläisten kohtaloista nousee mieleen Paavo Teittisen Pitkä vuoro: riiston rakenteet toimivat samalla logiikalla vuosikymmenestä toiseen, kun ihmiset ajautuvat maailmassa rajaseuduille tai ennestään tuntemattomille alueille. 

Anzaldúan rajaseututeoria on ollut merkityksellinen erityisesti feminismin kentällä. Kirjan kansilieve mainitsee myös vaikutukset kulttuurintutkimukseen, queer-teoriaan ja dekoloniaaliseen tutkimukseen. Teoria ennakoi jo intersektionaalisuuttakin kuvatessaan ihmistä risteyksenä. Kirjailijassa itsessään yhdistyi monia elementtejä: espanjan ja englannin kielet, Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla asuminen, queer-naisena eläminen, alkuperäiskansan kulttuuriin kasvaminen. Anzaldúa määritteli chicana-feminismiä (nykyisin käytetään termejä chicanx tai chican@) ja toi esiin rajaseudun ihmisen mahdollisuuksia toimia tulkkina eri maailmankuvien ja -selitysten välillä. Liukumia ja törmäyksiä jotka voin tunnistaa myös valkoisena queer-miehenä, joka on muuttanut synnyinseudultaan pois, kulttuuriltaan ja miljööltään hyvin toisenlaiseen ympäristöön, vaikka asunkin edelleen samassa maassa.

Anzaldúa kirjoittaa parhaimmillaan häkellyttävällä voimalla ja poeettisella herkkyydellä. Lähetin eräästä sivusta ystävälle kuvan ”mitä tämä on”-reaktio saatteena. Arvelin jo etukäteen, että vaikuttuisin tästä, siksi säästelin kirjaa hyllyssäni pitkään. Onneksi tajusin aikanaan hankkia omaksi, joten pääsin merkitsemään nidettä nyt antautumuksella. 

Rajaseudun ensimmäinen puolisko säväytti minua enemmän kirjallisessa voimassaan, mutta jälkimmäisen kuvailemat kohtalot riipivät väkivaltaisuudessaan, vihaisuudessaan ja surussaan. Teos on kuitenkin kokonaisuus, ja jälkipuoliskon runojen tarkoitus on näyttää elämä rajaseudulla, siihen vaikuttavat voimat ja erityisesti vallat. Kipu ja rakkaus. 

Lukija alkaa nähdä, mitä kulttuureja kantaa sisällään, millaisia ristiriitoja omana itsenään eläminen suhteessa niihin aiheuttaa, millaisia ristiriitoja eri kulttuurien välille syntyy niin itsessä kuin ympärillä, ja miten ne hiertävät; mitä uutta ne synnyttävät. Anzaldúan mukaan rajaseudun ihmisen pitää selviytyäkseen elää ilman rajoja. Olla risteys. 

Ehkä rajat on ensin pyyhittävä pois, jotta voi nähdä niiden alle jääneet avohaavat ja muuntaa verivirrat vähitellen virvoittaviksi joiksi, joiden yli voi lopulta rakentaa siltoja. 

Kirjan äärellä alkaa miettiä erilaisia rajaseutuja joilla elää ja joita näkee ympärillään, ja millaisten todellisuuskäsitysten välillä voisi itse rakentaa siltoja, koska näkee erilaiset näkökulmat, on elänyt ensin toisenlaisessa todellisuudessa ja sitten toisenlaisessa. Vaikka ihminen löytää omanhenkisen ”heimonsa” jostain, toisenlaisen ajattelun joutuu kohtaamaan viimeistään vaaliuurnilla, paikoissa joissa valtaa käytetään. Toisaalta kohtaamme taloudellisissa rakenteissa: ketkä omistavat, ketkä toteuttavat omistajien tahtoa. Millaisin keinoin maailmojen välillä voi liikkua? Kieli riittää johonkin asti, mutta sitten on myös ruumiillinen todellisuus. 

Aion kirjoittaa Rajaseudun harteilta ponnistamalla vielä lisää. Mietin esimerkiksi sitä, miten murre tai äidinkieli kuolee ihmisen puheesta. Mitä silloin tapahtuu ja miksi? Jatkoajateltavaa on, ja muutaman liuskan verran muistiinpanojakin jo syntynyt. Rajaseutu on hybridisyydessään, koettelussaan ja ajattelunsa kuohahtelevassa virtaavuudessa kirjoittajille suositeltavaa luettavaa. 

Kirjassa on kiinnostavat esipuheet ja suomentajien jälkisanat, jotka kannattaa mielestäni lukea vasta varsinaisen teoksen jälkeen. Koin, että oli antoisaa heittäytyä suoraan Rajaseudulle ja ottaa sen ajattelu ja taide vastaan sellaisenaan. 

"En pettänyt kansaani, vaan he pettivät minut. Siispä voin kaikesta huolimatta sanoa, että kyllä, vaikka joka ikinen jänne ja rusto kehossani on kotia täynnään, minäkin pelkään kotiinpaluuta. – – [M]inä en ryhdy ihannoimaan niitä piirteitä kulttuurissani, jotka ovat satuttaneet minua, haavoittaneet minua suojeluni nimissä.

Älä siis tyrkytä minulle olettamuksiasi ja lakejasi. Älä tuputa minulle haaleita jumaliasi. Sen sijaan vaadin kaikkia kolmea kulttuuria – valkoista, meksikolaista ja intiaanikulttuuria – tilille teoistaan."

"En halua saada selville jotakin itseäni koskevaa totuutta, hangoittelen vastaan ja tämä torjunta aiheuttaa lamaannustilani, masennukseni – se saa aikaan Coatlique-tilan. – – 

Hikoilen, päähäni sattuu, en halua kommunikoida ja säikyn äkillisiä ääniä, estoy asustada. Meksikolaisessa kulttuurissa kyseinen tila on nimeltään susto ja siinä sielu on säikähtänyt ja lähtenyt tiehensä, jättänyt ruumiin taakseen. Tilasta kärsivän annetaan levätä ja toipua, vetäytyä 'alamaailmaan', eikä häntä paheksuta."

Muualla:

HS, Kulttuuritoimitus, Kiiltomato, Suomen queer-tutkimuksen seura, Hanna Mäkelän gradu, Omppu Martin Goodreadsissa

Tunteiden tietokirjoituksesta

Olen kirjoittajana kiinnostunut monista lajeista: fiktiosta, runoista, erilaisista tietokirjoittamisen muodoista. Tässä tekstissä keskityn viimeksi mainittuihin. Koen, että ei-fiktiivisen kirjoittamisen tavassani on jotain, mikä ei sovi suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa oppimiini raameihin. 

Kirjoitan tunteiden tietokirjoitusta. Se on keinoni, paikka, josta löysin kirjallisen ääneni. Olen päättänyt, että se ei ole huonompi kuin muiden. Minun ei tarvitse toteuttaa teksteissäni kaikkea. Silti on luettava monipuolisesti, jotta pystyn kommunikoimaan ajatteluani muille ja kytkemään sitä jo olemassaoleviin maailman ilmiöihin. On luettava monipuolisesti myös jotta opin erilaisia keinoja nähdä – ja kuulla. Kuunteleminen on kirjoittajaruumiin soluhengitystä. Se tarkoittaa omien tunteiden kuuntelua ja muiden tuottaman ajattelun kuuntelua. Jostain sieltä seasta alkaa kasvaa ehdotuksia ja vastauksia. 

Kaunokirjallisuus on minulle lukijana edelleen kaikkein tärkein laji, jota tarvitsen yhä uudelleen – siinä on kyse erityisesti tunteista. Fiktiivinen proosa päästää kuvittelun ja tuntemisen valloilleen. 

Lisäksi olen todella kiinnostunut kirjallisesti kunnianhimoisesta tietotekstistä. Olen nauttinut sellaisesta jo lapsena: joku onnistuu välittämään tiedon niin tarkasti, että se tuntuu ruumiissa, koska tieto yhdistyy omaan näkemykseen maailmasta, josta paljastuu jotain uutta ja hätkähdyttävää. Tällaista tekstiä julkaistaan niin tietokirjallisuuden kuin journalisminkin alueella. 

Kieli ja sen käyttö mahdollistaa kaiken, mitä kirjoittamisella voi tehdä. Siksi runous on niin olennaista. Se koettelee kirjoitusta ja avaa uusia mahdollisuuksia kirjallisuuden kärkijoukkona. 

Tarvitsen kaikkien näiden lajien lukemista, jotta syntyy tekstiä, jollaista nyt kutsun tunteiden tietokirjoitukseksi. Se on lajini, jota sovellan erilaisiin muotoihin. Toistaiseksi minulta on julkaistu tunteiden tietokirjoitusta esseiksi, kritiikeiksi ja blogiteksteiksi kutsuttuina. Joissain teksteissäni on ollut mukana myös muistelman elementtejä, mihin olen havahtunut kunnolla vasta jälkikäteen. Se liittyy lajin hataraan perinteeseen – ja nimeämättä jättämiseen – suomalaisessa kulttuurissa. Yhdysvaltojen ja Ranskan kirjallinen kulttuuri esimerkiksi tuntevat muistelman vahvasti, jolloin lajia on koeteltu siellä ansiokkailla tavoilla (nimenomaan ei-fiktiivisenä muotona) jo pitkään. Nykyisin tuntuu tärkeältä puhua vapaan mutta ei-fiktiivisen kirjoittamisen aikana mielessäni tietokirjoituksesta, koska vakiintuneet lajimääritelmät muuttuvat minulle jatkuvasti kirjoittajana yhä vaikeammiksi. Tähän liittyy varmasti myös toinen ammattini kirjastoalalla, jossa lajit, luokitukset ja sisällönkuvailut ovat kaiken ytimessä. Se, että kirjoitukseni murtautui lopulta ulos niistä puitteista, joita koin pystyväni toteuttamaan kirjastoammattilaisena, on osaltaan saanut aikaan suuntautumiseni kirjoittamiseen niin että siitäkin tuli lopulta ammattini.

Kirjailijoiden itse keksimiä lajimääritelmiä on ajoittain kritisoitu. Tiedän monien ajattelevan, että muiden alan ammattilaisten, kuten tutkijoiden, kustannustoimittajien ja kriitikoiden, pitäisi tehdä se nimeämisen työ. Mutta välillä kirjailijoidenkin määritelmät ovat jääneet elämään. Kirjailijat kuitenkin käyttävät kieltä uusin tavoin ja lukevat työtään varten (tai sivutöinä) paljon muidenkin tekstejä. Silloin saattaa tulla mieleen myös uusia lajimääritelmiä. Ja kuten muussakin kielen kehittämisessä, myös tässä vain ajan kuluminen näyttää, säilyvätkö keksityt määritelmät. Silti on kokeiltava. On oltava mahdollisuus kokeilla. 

Hahmottelemani tunteiden tietokirjoituksen määritelmä on tietenkin syntynyt myös muiden tekijöiden ajattelusta. Koko Hubaran Ruskeat tytöt -kirja on alaotsikoitu ”tunne-esseitä”, mikä oli minulle todella valaiseva ohjenuora, kun aloin kirjoittaa Ruumiin ylittävään ääneen päätyneitä tekstejä. Sonja Saarikoski toi Naisvangit-kirjansa yhteydessä suomalaiseen keskusteluun sanan ”nonfiktio”, mikä tuntui heti olennaiselta. Englannin kielen sanan ”nonfiction” käännös ”tietokirjallisuus” ei mielestäni toimi tarpeeksi kattavasti kuvatakseen ei-fiktiivisen kirjoittamisen eri lajeja. Ansiokasta nonfiktiota julkaistaan paljon myös lehdissä, blogeissa ja moninaisilla nettialustoilla. Haluan termin, joka tuo myös nämä julkaisupaikat esiin. Päätin suomentaa nonfiktion tietokirjoitukseksi ja lisätä mukaan tunteet – niiden molempien pitää olla läsnä, jotta määritelmä kommunikoi tarpeellisen. Minulle myös kritiikki ja muistelma ovat tärkeitä tietokirjoituksen muotoja. Olen huomannut ettei kaikista ajattelua, kokemuksia ja tunteita sisältävistä tietokirjoituksistani tule esseitä. Joissain teksteissäni on kyse enemmän yhden ihmisen ruumiillisesta kokemuksesta kuin tietystä maailman ilmiöstä, mikä Vivian Gornickin The Situation and the Story -teoksessaan esittämän linjauksen mukaan tekee niistä muistelmatekstiä. Koska olen kasvanut julkaisevaksi kirjoittajaksi erityisesti kulttuuriblogeissa, elää kritiikin, muistelman, päiväkirjan ja esseen piirteiden yhdistäminen tietokirjoituksissani usein silloinkin, kun ne julkaistaan kirja- tai lehtimuodossa. 

Olen tosiaan myös kirjastoammattilainen, joten listaan lisää lukuvinkkejä, jotka ovat muovanneet tai muovaavat yhä lähestymistapaani tunteiden tietokirjoitukseen. 

Gloria Anzaldúa: Rajaseutu / La frontera 

Hélène Cixous: Medusan nauru 

Annie Ernaux: Koko tuotanto 

Roxane Gay: Hunger  

Leigh Gilmore: The Limits of Autobiography 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki ja Ruumiin rajat 

Deborah Levy: Living Autobiography -trilogia 

Audre Lorde: Sister Outsider 

Édouard Louis: Koko tuotanto 

Carmen Maria Machado: In the Dream House 

Terese Marie Mailhot: Heart Berries 

Maria Matinmikko: Valohämy ja SIIS NIIN 

Maggie Nelson: Argonautit ja Punaiset osat 

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet 

Minna Salami: Aistien viisaus 

Astrid Swan: Viimeinen kirjani 

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa 

Lisäksi: monet Nuori Voima- ja Tulva-lehdissä viime vuosina julkaistut tekstit 

Vaikeuksia tunteiden tietokirjoittamisessa aiheuttaa usein paljaus. Hirvittävä suojaton paljaus, joka edellyttää kirjoittajalta jatkuvaa neuvottelua sen kanssa, miten kirjoitus vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Mitä teksti maailmassa tekee todellisissa ihmisyhteisöissä ja ihmisten välisissä suhteissa? Kirjailija Susanna Hast on puhunut ”kirjoituksesta, joka tekee vahinkoa”, mikä nähdäkseni kytkeytyy tähän. Tunteiden tietokirjoitus usein tunkeutuu alueille, joihin liittyy kipuja, koska tasapainoiset, rauhalliset, selkeät ja ratkaisua kaipaamattomat tunteet eivät synnytä kommunikoivaa kirjoitusta yhtä voimakkaasti kuin kitkaiset, tukahduttavat ja puristavat. Teksti työntyy maailmaan, se on niin totta kuin kirjoittajan työn tuloksena on mahdollista, ja on hankausta, hiertämistä, irtoamisia, kipinöitä jotka voivat osuessaan sytyttää tulipaloja. 

Koen paljon vaikeuksia myös sovittaessani tunteiden tietokirjoittamista kirjallisuuskritiikin puitteisiin. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta yliopistossa. Olen opetellut taiteesta kirjoittamisen lukemalla taidekritiikkiä, blogeja, esseitä ja aihetta käsitteleviä tietokirjoja. Kävin yhden taide-esseekurssin. Arvostelujen kirjoittamiseni alkoi blogimaailmasta. En tiedä, liittyykö enemmän epätavanomaiseen reittiini vai kirjoitusteni sisältöön, mutta yhä uudelleen kirjoittamisen tapani tuntuu jotenkin väärältä. Että tunteita “ei saisi” käyttää kritiikkiteksteissä niin paljon kuin käytän. Että se jotenkin “tuhoaisi” asiantuntemukseni. Jotenkin olen silti selvinnyt: tekstejäni on julkaistu lehdissä ilman totaalista teilausta. Ehkä tunteiden tietokirjoitukselle on siis kirjallisuuskritiikin parissa ainakin hieman tilaa? Välillä olen kuitenkin törmännyt vastakkaisiin puheenvuoroihin, mikä on saanut minut tuntemaan, että kirjoittamiseni paikka ei olisi kritiikin kentällä. Myönnän, että olisin toivonut enemmän keskustelua esseestäni ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”. Sellainen olisi auttanut paikantamaan kritiikkejäni tarkemmin. Nyt epävarmuus yrittää aggressiivisesti nielaista kritiikin kirjoittamiseni. Täysi varmuus ei kirjoittajalle ole tietenkään mahdollista, mutta epävarmuuden tässä asiassa ei kai tarvitsisi tuntua nuorallatanssilta, jossa pienikin horjahdus aiheuttaisi katastrofin: että en voi enää koskaan kirjoittaa kritiikkiä, koska paljastun täysin kelvottomaksi siihen. Jotain sellaista. Kaipaisin paikan muualtakin kuin kammottavan pudotuksen yllä sijaitsevan ohuen nuoran päältä. En tiedä onko se liikaa toivottu – tunteista kun ei tässäkään kontekstissa yleensä puhuta. 

Olen havainnut, että omien tunteiden voimakasta käyttämistä kirjoittamisessa – erityisesti tietokirjoittamisessa – pidetään yleisesti toimimattomana tapana, joka huonontaa tekstiä. Silloin vaarana nähdään, että kirjoittajan tunnereaktion ääni ja voima huutavat lukijan kokemuksen yli, peittävät sen, eivätkä jätä tilaa, kuten hyvän tekstin tyypillisten määritelmien mukaan pitäisi. Tämänkin vaikeuden kanssa tunnistan kamppailevani, kun kirjoitan. Tunnesäätelytaidot ovat tietysti tärkeitä niin kirjoittamisessa kuin muussakin elämässä, jotta näkee, mistä tunteet syntyvät, mitä on niiden takana, alla tai ytimessä. Joskus tunteet syntyvät fyysisistä kokemuksista; joskus tunteet syntyvät yksilön ruumiin ulkopuolisen yhteiskunnan tai yhteisön vaikutuksista ihmismieleen. Ihminen psykofyysisenä kokonaisuutena on tunteiden tietokirjoituksessa keskeinen. On kuitenkin osattava katsoa myös ihmisen ulkopuolelle: mitä kaikkea maailmassa näkyy, tuntuu ja vaikuttaa. Välillä se on hirvittävän vaikeaa, koska kaltaisellani ihmisellä tunteet vyöryvät usein päälle kuin kilometrin korkuiset hyökyaallot, jolloin kaikki muu pyyhkiytyy hetkeksi kokemusmaailmasta, ja joskus tulen kirjoittaneeksi sellaisissakin tilanteissa, koska olen kirjoittava ihminen. Silti tällaiset tunteet ovat olennaisia, ja ne pitäisi jotenkin voida kommunikoida. Ne ovat osa maailmaa, todellisuutta. Ajattelen, että tieto ja tunne asetetaan liian usein vastakkain tavalla, joka on ihmisen ja muidenkin elävien olentojen maailmassaolemisen todellisuudelle vierasta. Naomi Klein kirjoittaa Kaksoisolento-teoksessaan, että jännite yksilön ja yhteisön tarpeiden välillä on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista. Ajattelen, että vastaavanlainen ratkaisemattomuus elää myös tunteiden tietokirjoituksen ytimessä. 

Teksti alkaa kirjoittajan tunteesta, joka sysää kielenkäytön liikkeelle. Kirjoittaminen etenee niin kauan kuin jotain on ratkaisematta, mutta kirjoittaja haluaa tutkia sitä. Kirjoittaja lukee, kirjoittaa, keskustelee tekstistään muiden kanssa, elää, kirjoittaa lisää, lukee, elää, kirjoittaa lisää, editoi… Kun kyseessä ei ole vain hetkittäinen halu vaan syvempi tarve, kirjoituksesta tulee monitasoinen ja se kommunikoi jotain merkityksellistä ihmisten välillä. 

Alussa on tunne. Prosessissa kirjoittaja tarvitsee myös järkeä ja erilaisia tiedon tuottamisen muotoja. Sekä kirjoittaja että teksti muuttuvat. Lopussa toivottavasti syntyy sekä tiedon siirtymisen aikaansaamia ajatuksia ja oivalluksia että tunne – lukijassa.

Merkittävä muutos edellyttää tunteen ja tiedon kohtaamista, kietoutumista ja sulautumista.

Emma Holten – Kuluerä

Emma Holten: Kuluerä – mikä on hoivan arvo (Gummerus 2025, suom. Anna Skogster)

Loistava tietokirja: tarkka ajattelu ja tarkka kielellistäminen kietoutuvat yhteen, minkä seurauksena argumentit iskeytyvät lukijaan voimalla, joka synnyttää ajattelua ja tarpeen muodostaa oma kantansa. Kirjassa todella näkyy, että Holten on kirjoittanut sitä vuosia. Suomennos oli ansaitusti J. A. Hollon palkinnon ehdokkaana. Varsinkin ensimmäiset noin 80 sivua täyttyivät lukemisen aikana tiheästi merkintälapuilla. Holten näyttää tekstillään, miten maailma todella pyörii tunteiden, hoivan ja yhteyksien voimalla, ja miten sen sivuuttaminen talouden teorioista on ollut ankara virhe koko elonkehän voinnin kannalta. Ylikiihtyminen, ylikuluminen, yliväsyminen… Kestokyvyn ylittävät nykymaailman prosessit saavat perustellut selityksensä vakiintuneen taloustieteen vinoumista, jotka Kuluerä osoittaa tarkasti. Holten on lukenut paljon ja siteeraa lukemaansa harkitusti ja painavasti, sanoisin että esseistiselläkin tavalla.

Sitaatteja teoksesta ja niistä syntyneitä ajatuksia: 

”– – on syytä olla varuillaan, ettei anna taloustieteilijöiden johtaa harhaan, ja on myös syytä olla tarkkana sen suhteen, millaiset taloustieteen argumentit valtaavat alaa kielessä ja kulttuurissa ilman, että niiden todenmukaisuudelle on varsinaisesti todisteita.”

–> Kuluerästä oppii myös, miten tietyt poliittisissa yhteyksissä käytetyt argumentit, kuten ”näkymätön käsi”, ovat syntyneet väärinymmärrysten tai tahallisen vääristelyn tuloksena. Ihmiset ovat väännelleet Adam Smithin Kansojen varallisuuden kohtia omaa agendaansa tukemaan jopa hänen nimeään nykyisin kantavassa instituutissa. Smithin teoksesta ei käy ilmi se, että myös hän ymmärsi muiden ihmisten onnen ja menestyksen merkityksen ihmisen hyvinvoinnille – se näkökulma esiintyy vain hänen kirjeissään ja moraalifilosofiakirjassaan. Oikeistopoliitikot eivät eduskunnan puhujapöntöstä tuo esille, että Smith kirjoitti ylipäätään äitinsä ja serkkunsa hoivan ansiosta ja arvosti saamaansa rakkautta. Jostain syystä monilla varhaisilla taloustieteilijöillä oli tarve erottaa ”kodin sisällä” tapahtuvat asiat, kuten hoiva ja tunteet, joksikin mikä ei liittynyt talouteen ollenkaan; naisten odotettiin joka tapauksessa hoitavan tällaiset asiat ”luonnollisen empatiansa” takia. 

”Ratkaisevaa oli estää yhdynnät pelkän nautinnon vuoksi – –” 

–> Tällainen eetos oli 1500-luvun lopulla eräällä noitavainojen kannattajalla. Tällaista on selostanut sometilillään myös eräs tunnettu nykyvaikuttaja, kutsutaan häntä vaikka Antero Taateliksi. Manosfäärivaikuttajilla, noilla toksisen maskuliinisuuden ylpeillä sanansaattajilla, argumentit eivät edes ole 1950-luvulta. Ne ovat 1500-luvun noitavainoista. Todella freesiä out-of-the-box-ajattelua hei, mutta oliko se niin että woke on mennyt liian pitkälle ja se on nyt kaikkein suurin ongelma tässä, vai miten? 

”Suurin pelkomme on muuttua niiden ihmisten kaltaiseksi, joita tarvitsemme kaikkein eniten. Noita ihmisiä katsotaan kuin halpaa makkaraa, vaikka he pitävät meidät elossa. Nuo ihmiset muistuttavat omista tarpeista, kehon rajoituksista ja perinpohjaisesta keskinäisestä riippuvuudesta.” 

–> Tästä tulee mieleen Paavo Teittisen tietokirja Pitkä vuoro. Monille nykysuomalaisille arkea helpottavan elämän mahdollistavat ravintolakokit, siivoojat, rakennustyöntekijät ja marjanpoimijat ovat usein ihmiskaupan uhreja ja tekevät työtään olosuhteissa, joita voi perustellusti kutsua orjuudeksi. Systeemi, jonka osina elämme, on halunnut päästä halvemmalla, tulla tehokkaammaksi ja kasvaa enemmän, eli tuottaa omistajille enemmän rahaa. Samalla ne, jotka antavat ihmisille tukea ja elämän edellytykset, kuten hoivaajat ja planeetta, kuluvat loppuun jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla. 

”Poliitikot voivat siis käyttää makrotaloustieteen käsitystä ihmisestä toimijana, jolla ei ole hoivan tarvetta, oikeutuksena tehdä leikkauksia ja käyttää rahaa johonkin muuhun ilman, että näyttää siltä, että kansalaisilta viedään jotain. Todellisuudessa tällä kuitenkin on seurauksia. Vaikeasti mitattavan hoivan elintila kutistuu koko ajan.” 

–> Juuri näin Suomen nykyinen hallitus toimii. Juuri näin tapahtuu täällä nyt. 

”Ainoa vapaus, jota poliitikot voivat puolustaa ’tarkkuudella’, on vapautemme ostaa markkinoilla entistä enemmän – sillä ne tulokset voidaan mitata.” 

–> Tämäkin näkyy nyt Suomen poliitikassa: toiveet siitä että kansalaiset nyt vaan alkaisivat kuluttaa enemmän, ja harmittelut siitä että miksi ne nyt vaan eivät kuluta. Taas vakiintuneeseen taloustieteeseen uskovat oikeistopoliitikot ovat unohtaneet, että ihmiset elävät ruumiissa ja heillä on tunteita. Turvan ja suojan tarve on eräs voimakkaimmista ihmistä ajavista tunteista, ja on täyttä typeryyttä, jos ei kykene nykyisessä maailmantilanteessa näkemään sitä siksi, että numeroiden mukaan tällaista ei vaan pitäisi olla. Syvältä ihmisluonnosta kumpuavat tarpeet ja niihin kytkeytyvät tunteet eivät mene pois, vaikka oikeistopoliitikko kuinka käskisi.

Ja vielä muutamia tärkeitä lisäsitaatteja Holtenilta:

”Ero kuolleen meren ja uupumusdiagnoosin saaneen ihmisen välillä ei ole kovin suuri: molemmat ovat pumpanneet arvoa talouden tuottavuuteen saamatta aikaa ja resursseja omalle uusintamistyölleen.” 

”Valistusajalla syntynyt ajatus mekaanisesta, yksinkertaisesta ja omaa etua tavoittelevasta yksilöstä on myös nykypäivän taloudellisten mallinnusten taustalla, ja sen pohjalta laaditaan luonnontieteiden tarkkuutta jäljitteleviä ennusteita. Jos tähän koneistoon joutuu hiekkaa, suuri osa koneesta hajoaa.” 

”Joskus unelmista tulee teorioita, mutta se ei silti tarkoita, että ne ovat totta.” 

”Koska oman edun tavoittelua pidetään luonnollisena, vielä nykyaikanakin ihmisiä, jotka eivät toimi oman hyödyn edellyttämällä tavalla, pidetään omituisina ja taloudellisia voittoja hamuavia ihmisiä puolestaan normaaleina.” 

”– – taloustieteilijöiden tapa nähdä itsensä 'luonnontieteilijöinä' johtaa usein halveksuntaan kaikkea sitä kohtaan, mikä on ennakoimatonta, mikä on yhteisöllistä, millä ei ole hintaa, mikä on kulttuurisidonnaista ja mikä liittyy hoivaan ja ihmisten välisiin suhteisiin.” 

”Aktivisti Carl Wittman kirjoitti vuonna 1970 julkaistussa teoksessa Refugees from Amerika: A Gay Manifesto, että heteroyhteiskunta – jossa toinen osapuoli on itsenäinen ja toinen hoivantarjoaja – on juurtunut syvälle kansantalouden ja työelämän rakenteisiin.” 

”Hoivatyön paradoksi on helppo tiivistää: naista, joka pitää huolta muista, ei kunnioiteta ammatillisesti, koska hoiva ei luo voittoa, mutta yhteiskunnassa lasketaan silti sen varaan, että nainen huolehtii muista. Jos hän ei tee näin, häntä pidetään karmeana akkana.”

Muualla: Voima, Hesari

Nathanael West – Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (Klassikkohaaste)

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (WSOY 2011, suom. Antero Tiusanen) 

Romaani 1930-luvun Yhdysvalloista. Antti Hurskainen nosti Nathanael Westin tuotannon esiin Nuoren Voiman palstallaan, ja jokin teoksen kuvauksessa herätti kiinnostuksen. Helmetistähän tämän sai nopeasti luettavaksi. Alun perin 60-luvulla suomennetusta kirjasta on otettu pokkaripainos 2011. Romaani on lyhyt, hieman yli sata sivua.

Jotenkin kuvittelin ennen lukemista, että kyseessä olisi enemmän kirjeromaani, mutta Miss Lonelyheartsille saapuneita kirjeitä esitellään muutama melkein heti alkuun, minkä jälkeen kerronta siirtyy päähenkilön elämän käänteisiin. Kirjeitä lähettäneet nimimerkit kyllä tulevat viitatuksi pitkin teosta myöhemmin. Heidän jättämänsä jälki päähenkilön mieleen on syvä, kulumaton ja vaikeasti turrutettavissa. Loppupuoliskolla tutustutaan vielä pariin kirjeeseen. 

Päähenkilö on alkoholisoitunut mies, joka viettää suuren osan kirjasta baareissa kollegojen kanssa. Hän yrittää päästä työpaikkansa toimituspäällikön vaimon pöksyihin, pussailee tämän kanssa, ja lopulta päätyy erään kirjeen lähettäjän – naimisissa olevan naisen – kanssa sänkyyn. Oman naisystävänsä Bettyn kanssa hän käy maaseudulla, koska Betty uskoo toisenlaisen miljöön parantavan Miss Lonelyheartsin, mutta helpotus kestää vain hetken. 

Kirjan avainjaksolta tuntuu kohta, jossa toimituspäällikkö Shrike kuvaa spontaanissa ”luennossaan” erilaisia paon menetelmiä – maalle muuttamisesta hedonismiin ja jopa taiteilijuuteen – määriteltyään Miss Lonelyheartsin ensin eskapistiksi. 

Kirjan naiskuva on aika brutaali. (Niin tosin on mieskuvakin, kun tarkastelee miten miesjoukot toimivat keskenään ryypätessään ja vitsaillessaan vailla merkityksellisyyttä.) Betty näyttäytyy hyväntahtoisena mutta naiivina. Kirjeissään apua pyytäville naisille jää kärsijän osa. Sinänsä kiehtovaa, että toisaalta kirja ei suhtaudu sukupuolirooleihin kovin tarkkarajaisesti: päähenkilöllä ei ole kirjassa etunimeä, vaan kertoja kutsuu häntä jatkuvasti nimellä Miss Lonelyhearts. Syntyy hauskasti värähteleviä lauseita, paikoin – kai tahattomasti – hiukan queerejäkin: "Miss Lonelyhearts piteli Maryä itseään vasten ja yritti epätoivoisesti säilyttää kipinän vireillä." Eräässä baarikohtauksessa tavataan myös oletettu homohahmo, jonka rooli on olla homofobisen väkivallan kohteena. 

Henkilöt näyttävät ensin suhtautuvan ironisesti puhuessaan jumalasta ainoana oikeana ratkaisuna elämän merkityksellisyydelle, mutta niin jumala, Jeesus kuin kirkkokin alkavat toistua niin paljon, että niiden painoarvo kirjan maailmankuvassa kasvaa suureksi. En osaa sanoa siitä enempää. 

Yllättävä käänne myötätuntoisen kohtaamisen muodossa saa päähenkilön lopulta toimimaan toisin. 

Teemoiksi näyttävät muodostuvan esimerkiksi kärsimykset, ratkaisut niihin, unelmat. 

Lopussa käänteet tihenevät. Kujanjuoksun on loputtava tavalla tai toisella. Mikä on turhaa, mikä on onnellinen loppu, mikä on kaikkein merkityksellisintä – ainakin nämä kysymykset romaani lopetukseensa kiteytyessään esittää. 

”Ja useimmiten hän sai yli kolmekymmentä kirjettä päivässä. Ne olivat kaikki samanlaisia, ne oli leikattu kärsimyksen taikinasta sydämenmuotoisella piparkakkumuotilla.” 

”Kerran hän oli yrittänyt hankkia potkut suosittelemalla palstallaan itsemurhaa.” 

”Amerikkalaiset ovat tuhlanneet rotunsa energian kiven louhimisella mässäilyyn. Lyhyenä kautenaan he ovat louhineet enemmän kiveä kuin egyptiläiset vuosisatojen aikana. Ja he ovat tehneet työtään hysteerisesti, epätoivoisesti, melkein kuin tietäisivät että jonakin päivänä kivet murskaavat heidät.” 

”Sinä teet huorin Matissen ja Picasson taulujen alla, sinä juot renessanssilaseista ja usein vietät illan takan ääressä Proustin ja omenan parissa.” 

”Sairaus oli vain temppu jonka avulla hänen ruumiinsa huojensi toista, syvempää sairautta.”

Muualla blogeissa: Hyönteisdokumentti (jossa tärkeä huomio teoksen kirjallisista vaikutteista: "– – Oscar Wilde ja erityisesti Dorian Grayn muotokuva, näkyy tässä kirjassa selvästi. Shrike, nihilistinen ja sadistinen demonihahmo on kuin ajanmukaistettu versio Lord Henry Wottonista joka korruptoi Dorianin, Miss L:n."), Luetut, lukemattomat

Postaukseni liittyy mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 22. Koonti kaikista haasteen osallistujista Kulttuuri kukoistaa -blogissa. 

Yiyun Li – Things in Nature Merely Grow

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow (4th Estate 2025)

Yiyun Lin memoirin lähtökohtana on tilanne, josta kertoessaan poliisi totesi: ”there is no good way to say this”. Lin molemmat lapset kuolivat ja ”valitsivat itsemurhan”, kuten hän kirjoittaa. Ensin Vincent 16-vuotiaana, kuusi vuotta myöhemmin James 19-vuotiaana.

Kirja tuo aiheensa takia tietysti mieleen kotimaasta Katriina Huttusen Surun istukan. Li on kuitenkin tehnyt teoksessaan tiukan rajauksen poistamalla tekstistään voimakkaat tunneilmaisut. Ne hän on korvannut logiikalla, joka kumpuaa välillä matematiikasta, välillä klassikkokirjallisuuden ajattomuutta tai ajan ylittävää kaikuvista lauseista ja säkeistä. Loogisen ajattelun korostamisella on syynsä, koska Li halusi kunnioittaa sillä poikaansa Jamesia, joka eli elämänsä ajattelemalla eikä tunteissa. Suruissa on eroa, ja tarpeissa joita surut synnyttävät. Radikaali hyväksyntä on olennaista sekä Huttusen että Lin kirjoituksessa – ensin mainitulla se tosin kohdistuu erityisesti suruun, joka lävistää kaiken uutena maailmanjärjestyksenä. Li taas suuntaa hyväksyntänsä luonnon prosesseihin, erityisesti kasvimaailmaan. Hän näkee ihmisen epätäydellisyyden verrattuna kasveihin, jotka ”vain kasvavat”, kunnes ne saapuvat elinkaarensa loppuun tai jokin ulkoinen elementti tuhoaa ne. Luulen, että juuri hyväksyntä on olennainen piirre, joka tällaisissa teoksissa kutsuu lukemaan. Että miten ihminen oikein elää, jos totuudet ovat erittäin epämukavia ja tuntuvat mahdottomilta kestää. Nämä teokset tuntuvat kehittävän uutta ajattelua siitä, mitä tarkoittaa ”kestäminen”. Miten on mahdollista elää, kun on kohdannut kuolemansurun, jota useimmat pitävät kaikkein hirveimpänä?

Paikoin Li on ankara, esimerkiksi puhuessaan siitä, että kirjoittamista vaikeana pitävä ihminen ei ymmärrä paljoakaan elämästä. Lin mielestä eläminen on vaikeaa, kirjoittaminen siihen verrattuna helpompaa. Muistan tällaiset ajatukset itsekin ajalta, jolloin olen tuntenut elämän olevan raskasta, synkkää ja vaikeasti kestettävissä. Onko kirjoittaminen vaikeaa siis silloin, kun eläminen tuntuu hyvältä ja kiitollisuutta herättävältä? Ainakin tietynlaisille kirjoittajille? Taas epämukavuutta. On kiinnostavaa, että logiikan rinnalla Li arvostaa kirjassaan intuitiota, jota hän tarkastelee ja määrittelee eri näkökulmista. Tai ehkä hän määritelmillään löytää intuitiolle loogisen merkityksen elämässä: joskus ihminen todella tarvitsee sitä. Joskus intuitiolle ei ole järkevää vaihtoehtoa. Toisaalta joskus ihminen ei aavista ollenkaan, mitä on tulossa, ja on tehnyt todella kaikkensa, kaiken minkä pystyy; silti jokin karkaa hallinnasta ja lopputulos on tuho. 

”I’ve lived in two cultures – Chinese and American – and my experience is that people, even those with good intentions, tend to feel awkward around untimely deaths, suicide particularly.” Kyllä, tunnen samaa kiusaantuneisuutta, ja myös sen takia luen tätä kirjaa – tietääkseni. En voisi kysyä tuollaisia asioita kahdenkeskisissä keskusteluissa, sosiaaliset taitoni tulevat vastaan, ajattelen. Lukeminen mahdollistaa etäisyyden pienentämisen eri ihmisten sisäisyyksien välillä. Kertyy tietoa. Ehkä uskaltaakin joskus sanoa jotain tilanteessa, joka on todella vaikea. Monesti sekin riittää ihmisille. Li kertoo kaivanneensa Vincentin ja Jamesin kuolemien jälkeen vain läsnäoloa. Hän halusi ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärsivät juuri sen: läsnäolon tarpeen ilman pelastusyrityksiä, ilman kliseisiä keskusteluja. Koen saavani kiinni hänen tarpeestaan. En kokonaan mutta jotenkin. Erittäin hyvin saan otteen puolestaan Lin kirjoittaessa, että hän haluaa ystäviensä uskaltavan kysyä samanlaisia kysymyksiä kuin ennen ja pitävän häntä älyllisesti samantasoisena keskustelukumppanina kuin ennen. Li osoittaa arvostusta ystäviensä vaikeita kysymyksiä kohtaan ja alkaa kirjoittaa niitä kohti, selvittää ja tutkii, ajattelee. Sillä tavalla hän hyväksyy sen, että enää ei ole "ennen", vaan "nyt ja nyt ja nyt ja nyt". 

Lukemisen aikana kerroin ystävälle sähköpostikeskustelussa, että eräs syyni lukea Lin teosta on oppia ymmärtämään vanhemman kärsimystä, josta minulla ei ole eikä tule olemaan (omasta tahdostani) ensimmäisen käden kokemusta. Olen kuitenkin todennut, että haluan oppia ymmärtämään sitä enemmän. Tietämättömyys kun voi herättää joissain tilanteissa vaikkapa ärtymystä ja kiukkua, jonka ilmaiseminen voi olla joskus kohtuutonta. Niin, kyse on tunteista, jotka vellovat puolin ja toisin, ja omat tunteet voivat peittää toisen tunteet, estää näkemästä ja kuulemasta niitä. Things in Nature Merely Grow’n äärimmäinen loogisuus on tässä suhteessa hyvä: teoksen tyyli rauhoittaa minua, valpastuttaa keskittymään ajatteluun ja pyrkimään ymmärrykseen. Luulen, että rajaus on ylipäätään mahdollistanut kirjan kirjoittamisen tilanteessa, jossa ei ole hyvää tapaa sanoa sitä, mitä tapahtuu. 

Tarkastellessani jälkikäteen edellistä kappaletta koen vaikeaksi sanan "ymmärtää" käytön. Sitäkin Li kritisoi loppusivuilla: ihmiset sanoivat osanottojensa yhteydessä ymmärtävänsä, vaikka eivät selvästi mitenkään voineet, kun tekivät huonoja vertauksia vanhemman tai lemmikin kuolemaan. Li on erittäin tarkka kielenkäytöstä, joten myönnän: en tule ymmärtämään nytkään, kun olen lukenut kirjan ja yritän kirjoittaa lukemastani. Voin vain jatkossa yrittää käyttäytyä myötätuntoisesti, kun kohtaan kärsimystä, josta minulla ei ole kokemusta, vaikka aina se ei ole helppoa, jos omat tunteeni vyöryvät. Kirja on sillä tavalla hieman sivussa monien ihmisten ruumiillisen, hermostollisen olemuksen todellisuudesta, koska usein tunteita on paljon enemmän. Ainakin minulla ne joskus vyöryvät niin, että pyyhkäisevät hetkeksi pois kaikki järkevät keinot. Ja myös Li myöntää – etäisyyden päästä – että hänellä on ollut niitä hetkiä: ”I could not, in that moment, get myself out of that deep abyss I was thrown into by another person.” Etäisyys ja tunteiden pitäminen poissa kerronnan nykyhetkestä ovat, kuten totesin, rajaus ja kirjallinen keino.

Kirja on omistettu ensisijaisesti vuonna 2023 itsemurhan tehneelle Jamesille, ja lukiessani alkoi kiinnostaa myös Lin aiempi, Vincentille kirjoitettu teos Where Reasons End (2019), sillä Li kertoo kirjoittavansa siinä enemmän tunteista. Vincent oli erittäin vahvasti tunneihminen. Sillä tavalla Lin lapset olivat perustavanlaatuisella tavalla erilaisia – silti juuri he ymmärsivät toisiaan erityisellä taajuudella. Li kirjoittaa toivoneensa, että Vincent olisi tuntenut vähemmän ja James ajatellut vähemmän, mutta hän kirjoittaa myös, että hänen toiveillaan ei oikeastaan ole paljoakaan merkitystä. Ehkä juuri se koskettaa jotain olennaista ihmisten välisissä suhteissa niiden laadusta riippumatta. Toiveensa voi ilmaista, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se toteutuu. Eikä moniakaan toiveita ylipäätään kannata laskea toisen harteille. 

Things in Nature Merely Grow saa hyväksyntänsä ja logiikkansa äärimmäisyydessä aikaan outoa lohtua. Luin teosta erityisesti päivinä, jolloin tuntui pahalta. Silloin ajattelin, että voin yhtä hyvin mennä tällaista kohti. En edelleenkään osaa sanoa, kumpi on parempi vaihtoehto, todellisuuspako romanttisiin fantasiamaailmoihin vai murskaavan kohtuuttomista tosielämän tilanteista kertovien kirjojen lukeminen. Välillä kaipaan toista, välillä toista. En voisi lukea päivästä toiseen pelkästään tällaisia kirjoja. Kivuissakin on eroa, ja tarpeissa joita kivut synnyttävät. 

”But the thought of having nowhere to go – – was an expression of hyperbole, which is unavoidable in anguish: feelings, unexamined, present themselves as thoughts; even, facts.”

”But intuitions are not facts. Intuitions, with shapeshifting qualities akin to those of paranoias and fantasies, are not always defensible, rarely unassailable.”

”In this indivisible now the objects still retain their then.”

”What is the difference between being mad and being in an abyss?”

***

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, voit soittaa Mieli ry:n kriisipuhelimeen: 09 2525 0111

Mieli ry:n sivuilta löytyy myös apua ja tietoa.

Akuutissa hätätilanteessa voit soittaa hätänumeroon 112, päivystysapunumeroon 116 117 tai hakeutua päivystykseen.

Siri Hustvedt – Vapiseva nainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – hermojeni tarina (Otava 2011, suom. Kaisa Sivenius)

On alkanut taas hävettää kirjoittaa trauma- ja sairauskirjoista. Ajattelen, että minua pidetään patologisena, toivottomana tapauksena, joka ei pääse näistä aiheista irti. Kyllä, on itsessään oire, että miettii sitä, millaisena minua joku pitää. Onko väärin kirjoittaa paljaana näkyville parhaillaan vaikuttavia mielenterveytensä häiriöitä? Sairastuttaako se tekstin? Samalla ihminen on yhteisöllinen eläin, mitä korostetaan tällä hetkellä enenevissä määrin. Sosiaalinen kuolema merkitsee hermostolle oikean kuoleman kauhua. Miten nämä asiat sovitetaan yhteen? Jos joku on keksinyt viisastenkiven tai kokenut valaistumisen, saa kertoa. Ilmeisesti terapia ei ratkaise kaikkea. Eivätkä TRE-harjoitukset, liikunta, yritykset tietoiseen läsnäoloon. Uuvuttavaa. 

Kun luen tuota edeltävää kappaletta ”hyvänä päivänä”, jolloin ns. järkimieleni vallitsee, tunnistan että olen voinut tekstiä kirjoittaessani huonosti. Näkeekö toinen ihminen lukiessaan sen samoin? "Virallisten tahojen" julkaisemissa teksteissänikin on kohtia, jotka olen kirjoittanut henkisesti erittäin epävakaissa olotiloissa. Toisaalta jossain vaiheessa niitä on arvioinut ja editoinut ”terveempi” mieli. Ainakin luulen että se on ollut terveempi. Missä raja kulkee ja kuinka läpäisemätön se on? 

Erilaisia elementtejä yrittää sovittaa yhteen myös Siri Hustvedt memoir-teoksessaan Vapiseva nainen. Teksti viittaa esseemäiseen tapaan moniin muihin kirjoihin ja ajattelijoihin. Hustvedtin kirjoittajaminä keskustelee toisten ajatusten kanssa, mutta teoksen ytimessä on oman kokemuksen tutkiminen: miksi kirjailija alkoi vapista hallitsemattomasti pitäessään puhetta tilaisuudessa, joka oli järjestetty hänen kuolleen isänsä muistoksi? 

Kiinnostavaa on, miten Hustvedt kirjoittaa siitä, että ”hysteria” ja ”konversiohäiriö”, joita on käytetty hallitsemattomia ruumiillisia reaktioita aiheuttavista psyykkisistä tiloista, oli pitkään määritelty vain naisia koskeviksi. PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö puolestaan oli miesten sairaus, joka alun perin rajattiin vain sodan aiheuttamaksi. Vähitellen sukupuolten traumamaailmat lähestyivät toisiaan. Nykyisin puhutaan yleisesti myös lapsuudessa vähitellen kehittyneestä toistuvien traumakokemusten aiheuttamasta CPTSD:stä, monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Se on suurelle joukolle ihmisiä paljon täsmällisempi diagnoosi kuin masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko… CPTSD, joka Suomessa on virallisesti vasta tulossa tautiluokitukseen, ottaa kantaa oireiden juurisyyhyn eikä vain päällä olevaan tilaan, joka täytyy jotenkin lääkitä joko lääkeaineilla tai sellaisella keskusteluterapialla, joka pitää ihmisen jotenkuten pinnalla. Diagnoosien käyttämisestä voi olla montaa mieltä, ja jotkut pitävät ongelmallisena, että niistä voi tehdä liian vahvasti identiteettejä, mutta toisaalta on Hustvedtinkin muotoilema näkemys: ”Monia helpottaa kuulla, että ominaisuudella, joka heillä on aina ollut, on nimi, että se kuuluu johonkin hyväksyttyyn tieteelliseen kategoriaan ja on osa laajempaa tautien ja oireyhtymien taksonomiaa.” Traumatausta ei toki ole useinkaan ”aina ollut”, mutta se ei koskaan poistu kokonaan. Tämäkään ei ole mustavalkoista, taas liikun harmaassa, sen sumupyörteissä, joissa kosteus on välillä tiheämpää, välillä harvenee. 

Hustvedtin tavoin olen tulkinnut, että vastaukset löytyvät psykoanalyysin, temperamenttitutkimuksen, filosofian ja lääketieteen välimaastoista, päällekkäisyyksistä ja törmäyksistä. Jos ovat löytyäkseen. Vapinakohtausten lisäksi Hustvedt kirjoittaa migreenistä ja voimakkaasta herkkyydestä toisten ihmisten tunteille ja kokemuksille. 

Keskivaiheilla Vapiseva nainen muuttuu käytännössä tietoesseeksi, kun Hustvedt erittelee eri tieteentekijöiden näkemyksiä siitä, miten konversiohäiriötä, ”hysteriaa” ja somaattisia oireita on eri aikoina tulkittu. Teksti tukahtuu paikoin tietodumppauksen alle: tutkijat, potilaat, kokemukset, oireet ja analyysit vaihtuvat tiheästi. Toisaalta Hustvedtin into tutkimiseen välittyy – mieleeni tulee Iida Rauman haastattelu Nuoressa Voimassa 2/2025 ja puhe tiedon libidinaalisuudesta. Kirjailijan oma kokemus painuu taka-alalle. Niin se menee välillä elämässäkin: ihminen kykenee uppoutumaan tiedon hankkimiseen ja jäsentelyyn, etsimään totuutta toisiaan täydentävien näkemysten, tulkintojen ja tulosten väliltä. Uppoutumisen hetket ovat olennaisia, usein jopa nautinnollisia, koska ego hälvenee ja kutistuu. Varsinkin jos on kyse haavaisuuttaan turvonneesta egosta. Kun sairaus palaa mielessä tai ruumiissa tai molemmissa ja psykofyysinen kaaos räjähtää, ihminen suistuu taas helposti minän sisällä kimpoilevaan tuskatilaan. 

Liike eri olotilojen välillä jatkuu. En usko sen loppuvan niin kauan kuin elän. Helpottua se kai voi. Kun vaan pysyy elossa taas uuden vaikean jakson – kipujen, ahdistusten, vihaisuuden ja sen alla olevan pelon tai surun – yli. Kun ymmärtää, että mielensä ”huonoja osia” ei voi leikata irti kuolematta muutenkin samalla. ”En osaa sanoa, missä sairaus päättyy ja minä alan; tai pikemminkin, päänsäryt ovat osa minua, ja jos torjuisi ne, häätäisin itseni ulos itsestäni”, kirjoittaa Hustvedt migreenistään. Ja toisaalta, mikä lopulta on ”itse”. Emme kellu yksin kulttuurisessa todellisuudessa. Hustvedt kirjoittaa siitä, miten kipua tunteena on todella vaikea tutkia mitenkään ”objektiivisena” ilmiönä, koska siihen vaikuttaa niin paljon, millaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut ja miten hän on oppinut suhtautumaan kipuun – skandinaavisen sisun korostamisenkin kirjailija mainitsee. Jos asuisin erakoituneena erämaassa ilman sosiaalisia suhteita, alkaisinko nähdä itseni kirkkaammin vai hämärämmin? Todennäköisesti vahvistaisin tiettyjä ajattelumallejani, jotka vievät kenties johonkin muualle kuin totuuteen siitä, miten maailma toimii ja millainen roolini siinä voisi olla. Siksi sosiaalinen ympäristö auttaa oppimisessa ja totuuksien löytymisessä. 

Usein tuntuu, että tarvitsen toisten sanoja ymmärtääkseni kunnolla, "millainen lopulta olen".Välillä olen lukija, opin muiden kirjoituksista, tulkitsen niitä ja ne saavat aikaan tuntemuksia ja ajatuksia. Välillä olen kirjoittaja, ja lukijoilla on mahdollisuus kertoa, mitä teksteissäni on. Lukeminen voi parhaimmillaan työntää “minän”, “itsen”, “egon” sivuun. Ulkona avautuu monimuotoinen näkymä.

Antti Nylén kirjoittaa Nuoren Voiman 4–5/2009 esseessään "Terveys vertauskuvana", jolla yrittää huojuttaa Susan Sontagin kahden valtakunnan vertausta: "Sairauden ja terveyden raja ei välttämättä ole epäselvä. Se on ainoastaan epäolennainen. On vain yksi todellisuus, yksi valtakunta. Ne, jotka kärsivät mielensä tai ruumiinsa epämieluisista tai jopa murhaavista ominaisuuksista, elävät samassa todellisuudessa kuin ne, jotka kärsivät vain itsestään erillisen ulkomaailman ja sen tappavien ominaisuuksien vuoksi." 

Yritän siis muotoilla lopun, joka mukailee myös Hustvedtin lopetusta. 

Luulen, että olen mies, jolla on monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö. "Huonot osat" ovat minua – niin ovat myös "paremmat osat". Ajattelen, että elämä on usein hyvää. Välillä iskee helvetin sietämätön tuska, mikä täytyy saada ilmaista.

***

Oli pakottava halu poimia paljon sitaatteja kirjasta:

”Jopa tällä hetkellä voimassa oleva DSM myöntää ongelman ja toteaa että psyykkisen ja fyysisen välinen ero on ’mieli/ruumis -kahtiajakoon perustuva, yksinkertaistava anakronismi.’” 

”Moni muu tuli luokseni sanomaan, että olin ’rohkea’. En tuntenut oloani rohkeaksi. Mitä muuta olisin voinut tehdä?” 

”Aivan vastoin tahtoani olin itse ollut esimerkkinä taudinkuvasta, josta puhuin.” 

”Behaviorismi telkesi tiedostamattoman ulos. Sen kannattajat uskoivat, että kaikki mitä ihmisestä tarvitsi tietää, voitiin päätellä tarkkailemalla hänen käytöstään – kolmannessa persoonassa. Ensimmäisen persoonan sameat alueet olivat hyllyvä suo. Ja kuitenkin jokaisen sairauden kokee aina joku. On olemassa sairastamisen fenomenologia, joka riippuu ihmisen temperamentista ja henkilöhistoriasta sekä kulttuurista, jossa elämme.” 

”Huomiotta jättäminen ja sairauden kieltäminen näyttävät piirtävän ruumiin rajat uudelleen ja vapauttavan tietoisen ’minän’ sairaita osia koskevasta huolesta.” 

”Ennen ’minän’ tuloa useimmat lapset puhuvat itsestään etunimeään käyttäen.” 

”Pelkoni ei ole järjellinen. Joutuminen onnettomuuteen ei merkitse, että todennäköisyys joutua toiseenkin onnettomuuteen kasvaa, mutta auton ja onnettomuuden välinen yhteys on muodostunut ja ilmenee ruumiin jännittymisenä, ahdistuksena joka käy lävitseni joka kerta kun istun autoon.” 

”– – ehkä ihmiset, jotka osaavat koota yhteen palasia ja muodostaa niistä yhtenäisen kuvan, ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei todellisuus ole ainoastaan meille jo annettuja, paikalleen pysäytettyjä aineellisia objekteja, vaan katsojasta riippuva, eri aistihavaintojen palapeli.” 

”Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.”

Muualla: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Leena Lumi, Helsingin Sanomat, Kujerruksia