sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Taidereaktioita: Anu Tuominen Taidehallissa

Kirjoituskokeiluja.

Kävin tutkimassa esineiden poetiikkaa Anu Tuomisen näyttelyssä Huomenna tänään on eilen Taidehallissa (18.1.–1.3.2020). Alla tekstimuotoisia reaktioita näyttelyn teoksiin.

Anu Tuominen: Oikeita väriympyröitä. Taidehalli 2020. Kuva: Tuomas Aitonurmi



Ihminen Afrikassa, suonista lähtevät reitit

Kehyksistään irtileikatut linnut

Irronneet sulat avoimessa arkussa, näytteillä

Loppuunpalaneet kynttilät, tarjolla, ateria

Tiiviiksi palloiksi keritty lanka säilöttynä

”Pallo on kappale, jota rajoittaa yksi ainoa käyrä pinta, jonka jokainen kohta on yhtä kaukana pallon keskipisteestä.”

Esineiden ravintoarvot; syökää värejä

Käytettyjen pannulappujen värijärjestys, laaja skaala
kuin happoa nauttineet mandalat

Pyykkipoikien viisi vuodenaikaa

Kirjoita nimi toisen nimellä

Ehdotus tauluksi

Satuhahmo karkaa setelistä
kehyksistään irtileikatun linnun selässä

Mahdutko sinä tähän vetoketjuun

Ajan hypnotisoiva silmä

Järjestys on geometrisen tarkka, estetiikkaa, silmäntarkka

”Puut eivät pysty liikkumaan, mutta ne reagoivat herkästi ympäristöön.”

Ihminen ja ihmissilmä aina keskellä karttaa

Sormenpäät valuvat; olennot laskeutuvat taivaalta

Kehyksistään irtileikatut linnut uivat
liian pienessä astiassa.

Loppuunpalaneet kynttilät, sulaneet puuroksi

Nukkuisitko pajunkissapedillä, havujen alla

Mummolan astioiden ja tapettien kadonneet metsät

Halkeamista kasvaa: siemeniä, lehtiä, oksia, kukkia


tiistai 11. helmikuuta 2020

Blogiessee: Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille


Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille


Tuomas Aitonurmi

Patrick Fore / Unsplash

“Vaikka pahalle vihkiytyneet miehet eivät aina olisikaan komeita, on heissä kuitenkin maskuliinista voimaa.”
Jean Genet: Varkaan päiväkirja, s. 7. Suomennos Mika Määttänen.

Pahat pojat. Mihin me teidän kanssanne joudumme? Tuhoisaan hullaantumiseen, kuuluu toistuva kertomus; yleensä kuvioon liittyy ajatus vastakohtien vetovoimasta. Kiltti ihminen ihastuu, ja toista hallitseekin pimeä puoli, eikä tunteilleen voi enää mitään vaikka tietää pahuuden lävistävän lopulta koko suhteen – se on addiktoivaa myrkkyä. 

Jotkut kaipaavat rakkaussuhteiltaan alta pyyhkäistäviä jalkoja, eikä haittaa, vaikka ilmalento voi päättyä kovaan alastuloon. He tarvitsevat sen tunteen, jota kutsuvat sähköksi, kitkaksi, kipinöinniksi, ilotulitukseksi.

Minä olen huomannut tarvitsevani sen tunteen.

En aina ymmärrä itseäni, koska näin en todellakaan tee elämääni helpoksi. Mutta tarvitsen liekkejä, kipinäsuihkuja – muuten en pysty säilyttämään rakkauttani. Minun täytyy tuntea väreitä, enkä ole varma, onko niissä mukana häivähdys vaaraa; osa taitaa syntyä ylöspäin katsomisesta, kunnioituksesta. Uskon tasa-arvoisiin parisuhteisiin, puolustan niitä viimeiseen asti, mutta miten hyvin olen osannut toteuttaa ihannetta omassa elämässäni? 

En ole varma, haluanko vastata tähän alastoman rehellisesti.

Huomaan ajoittain viehättyväni ihmisistä, joita muut katsovat vaistomaisesti yläviistoon. Huvitun vallan perässä juoksevista onnenonkijoista, ja samalla tunnen itsessäni kiusallista perhoslepatusta, kun huomaan miehen, joka on suosittu, arvostettu.

Olen kiusaantunut. En haluaisi tuntea näin; en ole mikään bimbo. Identiteettini on ajatteleva, itsenäinen ihminen. Roxane Gay kirjoittaa vastaavankaltaisesta dilemmasta esseekokoelmassaan Bad Feminist: “Minulla on tiettyjä… kiinnostuksen kohteita, persoonallisuuden piirteitä ja mielipiteitä, jotka eivät aina mene yksiin feminismin valtavirran kanssa, mutta feministi minä silti olen.” (Bad Feminist, s. 13. Suomennos Koko Hubara ja Anu Partanen).

Jean Genet’n kertojahahmo ei häpeä eikä kiusaannu haluistaan romaanissa Varkaan päiväkirja, joka julkaistiin alun perin 1949. Hän sanoo pahalle vihkiytymisen olevan maskuliinista. Kirjan kertoja (jossa on paljon Genet'ä itseään) on avoimesti homo ja julistaa miehisyyden eroottisen värinän ilosanomaa ensisivulta alkaen. Samasta asiasta taitetaan peistä edelleen, erityisesti homomiesten anonyymeissä keskustelukanavissa: hakevatko miltei kaikki lopulta perinteisen maskuliinisia miehiä, vaikka eivät olisi sitä itse? Entä mitä haluavat maskuliiniset itse, toisia masc-miehiä, vai hakevatko he vastakohtien viehätystä “tunnistettavan homomaisesti” käyttäytyvistä? On termejä, kuten “heteronoloinen”, jota käytetään seuranhakupalveluissakin. 

Minusta koko keskustelu on absurdi, nolostuttava, leimaava, eikä sitä tee mieli käsitellä esseetekstissä. Aion käsitellä sitä. 

“Naiseuden” ja “mieheyden” käsitteet nousevat polttopisteisiin myös seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Vaikka meillä olisi kaikki mahdollisuudet räjäyttää normit. Miksi teemme tämän itsellemme, tekee mieli huutaa, kun luen keskusteluja Jodelin @homo-kanavalla, ja samalla yritän muistaa ettei anonyymin keskustelusovelluksen meininki varsinaisesti ole edustava otos kaikista homomiehistä; joukossa on paljon trollailua ja kärjistämistä, koska niin voi tehdä. Mutta usein luen asiallisenkin tuntuisia keskusteluketjuja, joissa ihmiset avaavat sitä, mikä saa heidät syttymään: maskuliinisuus ja heteronoloisuus toistuvat ja toistuvat – emme ole pääsemässä tästä kehästä noin vain. 

“Teko on kaunis jos se synnyttää ja kirvoittaa kurkuistamme laulun. Kun joskus mietimme tunnetun halpamaista tekoa hyvin tietoisesti, meidät pakottaa laulamaan sen ilmaisun voima, joka lankeaa kuin luonnostaan tuota tekoa kuvaamaan. Eli petos on kaunista jos se saa meidät laulamaan. Varkaiden pettäminen ei merkitsisi pelkästään paluuta moraaliseen maailmaan, ajattelin, vaan myös homoseksuaalisuuteen. Kun tulen vahvemmaksi, olen oma jumalani. Minä sanelen. Sovellettuna miehiin sana kauneus merkitsee minulle kasvojen ja ruumiin tiettyä sopusointua, johon joskus yhdistyy vielä miehinen sulous. Silloin tuota kauneutta säestävät suurenmoiset, hallitsevat, suvereenit eleet.”  
Varkaan päiväkirja, s. 19. 

Eräs homoystäväni ihastuu toistuvasti heteromiehiin. Kuvio on toistunut vuosikaudet. Olen tulkinnut, että kyse on valloittamisen halusta: heteromies valloituksena on arvokkaampi kuin homomies, koska on suuren työn takana, korkea vuorenhuippu, jopa mahdottomana pidetty. Asia toistuu homojen keskustelupalstoilla, kun esiin tulee fantasioita heteromiesten kanssa panemisesta; syvemmälle kaivautuessa käy ilmi, että kyse on oman viehätysvoiman testaamisesta äärirajoille, valloittamisesta seikkailuna. 

Keskusteluissa moni tuntuu kyllästyneen seuranhakusovelluksiin, joista seksiä saa “tilattua” parhaimmillaan (vai pahimmillaan) kuin pizzaa. Pitemmän päälle deittipalvelujen selaaminen uuvuttaa: aina ne samat naamat, tyypit joiden kanssa ei halua mitään, tai ne joiden kanssa on jo tullut hässittyä, mutta ei tod halua tehdä sitä uudelleen. Monelle tulee mieleen, että ehkä ne “parempilaatuiset” ovatkin kaikkien sovellusten ulkopuolella. Mitä jos saisi jonkun iskettyä salilta? Kahvilasta? Kirjastosta? Jotkut haluavat edelleen “kruisailla” yleisissä wc-tiloissa, kuin 50-luvulla, aikana jolloin homoseksi oli rikollista, he pitävät sitä jännittävimpänä: täytyy olla vaaran ripaus, kiinnijäämisen pelko.

Varkaan päiväkirjassa kertojan suuri himon kohde on Stilitano, rikollinen, heteromieheksi uskottu, saavuttamaton. “Asuin hänen huoneessaan, nukuin hänen sängyssään, mutta tämä iso kaveri oli niin tarkka häveliäisyydestään, että en kertaakaan saanut nähdä häntä kokonaan. – – Koska hän pysyi saavuttamattomana, hänestä tuli kaikkien niiden symboli, jotka olen nimennyt ja joita en voi vastustaa.” (Varkaan päiväkirja, s. 38) Kielletty kiinnostaa aina lopulta eniten? 

Seuraavalla sivulla kertoja kuvaa, miten mielikuvittelee Stilitanolle “maailman suurimman ja ihanimman kullin”, koska ei saa milloinkaan oikeasti nähdä sitä. Tämä saa pohtimaan, miten peniksen piilottelu ihmisruumiin tulenarimpana osana (jos mietitään vaikka valtavirran elokuvissa esitettyä alastomuutta) lopulta kasvattaa sen myyttistä voimaa; siitä puhutaan paljon, vaikka sukuelimet kuvastossa kätketään varjoihin, viikunanlehtiin ja mielikuvituksellisesti tielle osuviin esteisiin. Pornoa löytyy netistä nykyään helposti, mutta siellä näkyvät penikset ovat hyvin valikoitu otos todellisuudesta, jos ei vaivaudu hakeutumaan todellisen amatöörikaman pariin. Tästä saisi oman esseensä, mutta en tiedä kiinnostaisiko se ketään: pippelisankarin aikakin kun on jo ohi, pohdiskeli Nuoressa Voimassa taannoin julkaistu essee. Teksti tuo hyvin näkyville, miten penisten viehätys kummasti vähenee, kun niitä tupsahtelee näkyviin pyytämättä ja yllättäen. 

"Sen sijaan että olisi närkästyttänyt minua, tuollainen alhaisuus syvensi rakkauttani." 
Varkaan päiväkirja, s. 192. 

Aina pahuuden viehätyksessä ei ole kyse alussa mainitsemastani vastakkaisuuksien vetovoimasta. Genet'n teoksen kertoja ei ole itse kovin kiltti, vaan laajemmallakin tasolla viehättynyt varastamisesta ja petoksista, pyörii rikollisten joukoissa, kerjää, huoraa ja ryöstää. Ovatko lähtökohtani tälle tekstille jo alkuun vinossa, vai pystynkö sanomaan aiheesta jotakin olennaista? Varkaan päiväkirjan kertoja kapinoi jo kielen tasolla totuttua vastaan, murtaa järjestystä ja sovinnaisen hyvyyden rajoja. 

“On mahdotonta ylipäätään määritellä, mitä naiskirjoitus käytännössä on, koska sitä ei voi milloinkaan teoretisoida, lukita tai koodata, mikä ei merkitse että sitä ei olisi olemassa. Se ylittää aina fallosentristä järjestelmää hallitsevan diskurssin; se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan muualla kuin filosofis-teoreettiselle herruudelle alistetuilla aloilla. Sitä pystyvät ymmärtämään vain automatiikkoja rikkovat, reunoilla luo(vi)vat subjektit, joita yksikään auktoriteetti ei pysty kukistamaan.” 
Hélène Cixous: Medusan nauru, s. 49. Suomennos Heta Rundgren ja Aura Sevón.

Teini-iässä olin pitkään kateellinen naisille, koska ympäristössäni vain heillä oli oikeus rakastaa miehiä, koskea alastonta miesvartaloa. Toisilta miehiltä se oli kielletty, moraalisen muurin takana; täynnä halveksuntaa, likaa. 

Hélène Cixous on korostanut feminiinisen kirjoituksen mahdollisuuksien olevan myös muiden kuin naisten käytettävissä, ja Genet on Medusan naurussa yksi hänen esimerkkikirjailijoistaan. Mieheksi tunnustautuvakin voi kirjoittaa naiskirjoitusta, vaikka välillä sen ympärillä nousee keskusteluun sukupuolieron merkitys, esim. Luce Irigarayn ajattelun pohjalta. En ole pureutunut tähän vielä tarpeeksi syvälle, mutta lisää aiheesta voi lukea niin & näin -lehden sivuilla julkaistusta artikkelista. Joka tapauksessa: oma maailmankäsitykseni haluaa kaataa turhat raja-aidat toteuttajien ja toteutumisen väliltä. Ansaitsemme luettavaksi hienoa, uudistavaa kirjoitusta, jossa ruumiillisuus näkyy koko moninaisuudessaan. Parhaimmillaan kirjoittaja osaa varastaa taitavasti, sulauttaa ja mukauttaa, selvitä tekstin läpi syytteittä ja tuomioitta. Tämäkin teksti on suureksi osaksi ajatusten ja ideoiden kollaasia; toivon sen osoittautuvan varkauksissaan taitavaksi. 

Max Kleinen / Unsplash


Genet'n tekstissä esineiden ja asioiden maailmat kietoutuvat pitkiksi virkkeiksi, joiden ytimessä on haluava ruumis. Röyhkeän, hävyttömän, dramaattisen ja ylitsetulvivan haluava, anteeksipyytelemätön ruumis, jonka näen olevan ensisijaisesti queer. Silti keskiössä pyörii miehisyys, miehekkyys. Kielenkäytön tapa on puolestaan jotain, minkä voi määritellä feminiiniseksi. Vastaavaa ei ollut juuri tehty ennen, luulisin, joten Genet'stä tuli klassikko. Toivoisin erityisesti nykypäivän homomiesten lukevan häntä yhä – ja varsinkin heijastavan lukemaansa itseensä, haluihinsa. Miksi haluan sitä mitä haluan? Ja jos löydän lähteen halulleni, hyväksynkö sen sellaisenaan? Jos kaikki jää selittämättömäksi, hyväksynkö senkin? 

Olen päätynyt itseni kanssa lopputulokseen, että halun ydin voi jäädä mysteeriksi, voimaksi joka ei ole järkeni ulottumattomissa. Jalkani tärisevät, pyyhkiytyvät alta. Tunnen seuraukset, mutta teen päätöksen: annan mennä. Minun on silti otettava vastuu valinnastani, aikuisena ihmisenä kannan sen itse. 

“You do such damage, how do you manage 
to have me crawling back for more?” 
Florence and the Machine: What Kind of Man

"Mennään vielä rakkauteen", kuten Tommi Korpelan näyttelemä Gusu-hahmo sanoo keikkansa päätteeksi M/S Romantic -televisiosarjassa. Hääpuvussa olevan morsiamen käsivartta nuoleva, lipevästi pokaileva iskelmälaulaja sopiikin juuri tähän kohtaan.

Miksi monet ihastuvat, rakastuvat palavasti toivottomiin tapauksiin? Ovat valmiita seksiin ja parisuhteisiin, vaikka toinen osapuoli vaikuttaisi jonkin verran vastenmieliseltä?

Kirjailija Märta Tikkanen pysyi yhdessä puolisonsa Henrik Tikkasen kanssa, vaikka avioliitto oli usein sotatanner, brutaalin vallankäytön areena. Menestyskirjansa, Vuosisadan rakkaustarina -runoelman lisäksi hän on kirjoittanut suhteesta asiaproosaa, muistelmateoksen Kaksi. Luettuani jälkimmäisen kirjoitin tiiviin pikku arvion teoksesta: Upea kirja, joka tuntuu myös tuskaisen pakahduttavalta ihmissuhdevyörytyksessään. Feministinaisen parisuhde patriarkaalisen miehen kanssa kestää kaikkien järkevyyden rajojen yli. Kahden kirjailijan rakkaus näyttäytyy mielettömänä, tuhoisana, silti pakollisena; ääh.

Ääh todellakin. Vaikka tuo äännähdys tuntuu ylimääräiseltä, haluan alleviivata äähin; miten vaikeaa arkea onkaan ihmisen siedettävä, kun ei voi lakata rakastamasta, kuten Märta kuvaa. Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoittaa Kaksi-teoksesta: “Henrikin lahjakkuus oli valtavaa, mutta niin oli myös hänen persoonansa, joka vaati kaiken ja enemmän. Edelliseltä lukukerralta mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa Märta istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja Henrik ravaa hänen ympärillään pitämässä yhtä loputtomista monologeistaan.”

Lahjakkaiden, suurmiehen tasolle ja valta-asemaan kohotettujen mieshahmojen olemuksessa on yllättävän usein taustalla jotakin rikkinäistä. Nolostuttavaa ja surkuhupaisaakin, kun paljastuu, millaista heidän arkielämänsä on. Liv Strömquist kuvaa ongelmallisia neromyyttiin asetettuja miehiä sarjakuvateoksessaan Einsteinin vaimo, joka esittelee maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Mukana on mm. Picasso, joka ei lopulta suostunut nousemaan sängystä ilman nuorten tyttöjen lepertelyä. Märta Tikkanen kertoo Henrikin ymmärtäneen Picasson oikkuilua täysin: tämähän oli nero, ja sai siksi tehdä mitä halusi. Henrik Tikkasen omassakin hahmossa on surkuhupaisuutta, kun tarkastellaan edellä mainitun pippelisankariesseen pohdintaa hänen teoksensa kohtauksesta. 

“Hahmon infantiilius tyhjenee Henrik Tikkasen anekdootissa, jossa nainen, maksusta, kehuu hänen autofiktiivisen peniksensä kokoa. Mies ottaa tämän mitalin rintaansa vailla minkäänlaista ironiaa. Prostituutiokaan ei ole mikään ongelma. Huoripukin elämä on itsestäänselvyys jokaiselle pystyvälle miehelle.” 
Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas: Che grande pistola! eli puhuvien penisten aika on ohi (Nuori Voima -lehti 2019)

Toinen viime aikoina vastaan tullut monikasvoinen, vaikuttajaksi kohonnut (ja sittemmin vauhdilla pudonnut) mies on Jean-Claude Arnault. Ruotsin akatemian kyljessä, vaikutusvaltaisten ystävien tuella – ja toisaalta heidän asemaansa hyväksikäyttämällä – Arnault pääsi seksuaalisesti ahdistelemaan naisia, ja hänet on myös tuomittu raiskauksista. Limaisen aggressiivisesti lähennellyt hahmo oli julkinen salaisuus, jota katsottiin vuoroin kavahtaen, ihaillen ja säälien. Ruotsin kulttuurielämää uusiksi muovannutta tapausta on dokumentoinut toimittaja Matilda Gustavsson ensin Dagens Nyheterissä julkaistussa, naisten kokemukset esiin tuoneessa artikkelissaan, ja myöhemmin vaikuttavassa tietokirjassaan Yhdeksästoista jäsen

Kuten monelle kirjan lukijalle, minullekin suureksi ja uteliaisuutta nostattavaksi kysymysmerkiksi muotoutui Arnault’n puolison, runoilija Katarina Frostensonin henkilö. Huhuttiin, että Frostenson kehitti jo hyvin nuorena pakkomielteen Arnault'hon mutta myös kärsi tämän maatessa avoimesti muiden kanssa. Mitä liikkui Katarina Frostensonin päässä, kun hän seisoi miehensä vierellä ja tämän käsi kouraisi edessä seisovan nuoren naisen takapuolta? Kummallista mystiikkaa lisää, että juuri kukaan ei tiedä runoilijan konkreettisista aivoituksista, sillä Frostenson piiloutuu kirjoitustensa taakse. Keijuksi kutsuttu taiteilijahahmo tuntuu liihottelevan konkreettisen maailman ulkopuolella, jonne eivät kantaudu vastuun kaltaiset asiat – jos joku asettuu poikkiteloin, seuraa raivokohtaus. Sillä on syynsä, miksi romantisoitu taiteilijakäsitys ei ole suosikkiasioitani. Huonosti käyttäytyvät, taiteilijuudella käytöksensä oikeuttavat tekijät eivät sovi maailmaan, jossa he toimivat konkreettisissa valta-asemissa ja päättävät mm. toisten apurahoista. Samoin joutavat lukon taakse menneen maailman kirstuun huonosti käyttäytyvien puolisoiden tekojen peittely ja puolustelu. 

"He etsivät jotain hänestä. Eikä silloin pinta riitä. Jean-Clauden pimeä persoona saa voimansa siitä, että siihen sisältyy ehkä oikeastikin vaarallinen ydin. Se vetää puoleensa, sen melkein kaikki häntä lähestyneet ovat tunteneet. Minäkin. Kunnes hän vahingoitti minua." 
Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (Otava 2019, suom. Elina Lustig) 

Johonkin on pirrettävä raja. Väkivallan tulisi aina olla se. Aina. Valitettavasti henkinen väkivalta on fyysistä vaikeampi tunnistaa. Silti senkin kestämisessä ihmisellä tulisi olla raja, jonka yli meneminen on viimeinen pisara; kerta ja poikki.

Kaikkia väkivalta ei pelota. Tietyt julkisuudessa suuren näkyvyyden saaneet, hirvittäviä asioita tehneet vangit saavat paljon ihailijapostia, rakkauskirjeitä. Jotkut menevät naimisiinkin tällaisen kirjeenvaihdon seurauksena. Ilmiö toistuu kulttuurista toiseen, mutta sen juuret eivät ole yksiselitteiset. Psykiatrisen vankisairaalan Turun yksikön vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma kuvaa Ylen artikkelissa: “Yksi elementti on sellainen kauhuromanttinen pahuuden ihannointi. Mukana on myös se, että osa asosiaalisissa kulttuureissa elävistä hakee näin turvaa henkilöistä, joita pidetään vaarallisena. Koetaan, että tällainen väkivaltapotentiaalia omaava liittolainen olisi jonkinlainen turvan lähde[.] – – Osa ihmisistä kokee jollain tavalla tällaisen pahuuden tai väkivaltapotentiaalin äärimmäisen kiehtovaksi[.]” Genet’n kertojan rikollisuussuhteeseen taitaa päteä parhaiten viimeiseksi mainittu: jollakin tavalla äärimmäisen kiehtovaa. Syyt ja selitykset eivät tyhjene romaaninkaan mitassa.
“Sä rakastat mua, mä raavin  
Katon silmiin sua, ku kukkaruukkua kaavin
Kusen sun sänkyyn, kusen sun sänkyyn 
Kusen kaiken, mikä on sun rakkauden syy” 
Pyhimys: Mobutu Sese Seko

Entä Märtalla ja Henrikillä? Oliko rakkaustarinan ydin siinä, että fiksu, tunnollinen nainen rakastui pahaan poikaan? Vai oliko kyse selittämättömästä? Vetovoima, kipinöinti ja liekit kantoivat lopulta yli vuosikymmenten. Vuosisadasta ei voi helposti puhua, mutta heidän elämänsä rakkaustarina se oli. Raadollisuudessaankin suuri kertomus, jollaisten sanotaan nykypäivänä kadonneen, pirstoutuneen yksilöiden väliseen kohinaan.

Kiertoteiden varrelta palaan Varkaan päiväkirjaan. Kirjan lukeminen kesti minulla lopulta pari vuotta, jumituin pitkäksi aikaa noin kaksi kolmasosaa luettuani. Teos on niin runsas, se sisältää kohtia joihin täytyy sukeltaa ja joiden antia haluaa heitellä päälleen kuin Roope Ankka rahasäiliönsä seteleitä ja kolikoita. Löydän itseni monista kirjan lauseista. Silti useimpiin sen esittämiin tunteisiin ja ajatuskuvioihin en samastu. Varsinkaan kertojan hahmosta en löydä itseäni. Mutta se ei ole  tärkeää. Kielessä tuntemani värähtelyt riittävät tekemään kirjasta minulle tärkeän. 

Minä en ole ihastunut niinkään pahapoikamaisuuteen kuin vastakkaisuuteen. Olen usein etsinyt rakastetuistani räiskyvää elämänvoimaa, jota olen kaivannut itselleni; itseeni. Olen hakenut itsevarmuutta ja pelottomuutta. Joskus taas olen tuskallisesti päättyneen suhteen jälkeen etsinyt vastakkaista luonnetta kuin mitä ex-kumppanini on ollut. Ehkä tässäkin on kyse paikan löytämisestä, sen määrittelemisestä, mitä todella kaipaa. En tiedä, haluanko käyttää sanaa “kasvu”. Puhun mieluummin lähestymisestä. Siihen voi mennä koko elämä.

Samalla teema jatkaa innoittamistaan, kuten voi nähdä lainaamistani viime vuosien musiikkikappaleiden sanoituksista, jotka otin mukaan ihan vain rakkaudestani popmusiikkiin eri alalajeineen. Useimmat hulluista, toivottomista ihastumisistani olen käsitellyt musiikin äärellä; mitä melodramaattisempaa sen parempi, kun on ns. tilanne päällä.

Genet'n kertoja päättää Varkaan päiväkirjan kertomalla teoksen tulevasta toisesta osasta, jossa hän aikoo kuvata "sisäisessä vankilassa" vietettäviä juhlia. Sisäinen vankila on, jännittävää kyllä, hänelle tavoite: paikka jossa on bileet. Sinne päästäkseen on kuljettava halki minän alueen, jota hän kutsuu Espanjaksi. Voit kysyä itseltäsi illalla ennen nukkumaanmenoa, missä vaiheessa olet omaa Espanjan-matkaasi, ja oletko varma, että haluat kirjoittaa kirjeen sille lehdessä näkemällesi sarjamurhaajalle ja saada vankilahäät. Parisuhde voi muutenkin olla suunnaton työmaa, saati sitten lukittujen ovien läpi. 




Lukemista ja kuuntelemista:

Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto 2013, suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón.
Gay, Roxane: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)
Genet, Jean: Varkaan päiväkirja (Like 1992, suom. Mika Määttänen)
Gustavsson, Matilda: Yhdeksästoista jäsen : Ruotsin akatemian romahdus (Otava 2019, suom. Elina Lustig)
Florence and the Machine: “What Kind of Man”albumilta How Big, How Blue, How Beautiful (Island Records 2015)

Halttunen-Riikonen, Elina ja Ovaska, Anna: "Sukupuolieron ajattelijat – keskeisiä teemoja ja käsitteitä" (niin & näin 3/13) https://netn.fi/artikkeli/sukupuolieron-ajattelijat-keskeisia-teemoja-ja-kasitteita
Marjakangas, Terhi: "Kirjekulttuuri elää vankiloissa, ihailijapostiakin tulee – 'Vaikeasti käsitettävä ilmiö'" Yle.fi 23.2.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9473497
Martin, Omppu: "Märta Tikkanen: Kaksi/Två" (Reader, why did I marry him 7.6.2016) 
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2016/06/marta-tikkanen-kaksitva.html  
M/S Romantic (Yellow Film & TV 2019, käsik. Tommi Korpela ja Jani Volanen) https://areena.yle.fi/1-4537998
Pyhimys: “Mobutu Sese Seko”, albumilta Tapa poika (Johanna Kustannus 2018)
Salusjärvi, Aleksis ja Ylikangas, Maaria: "Che grande pistola! eli puhuvien penisten aika on ohi" (Nuori Voima 2019) https://nuorivoima.fi/lue/essee/che-grande-pistola-eli-puhuvien-penisten-aika-on-ohi
Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)
Strömquist, Liv: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala)
“Cruising” (Keskustelu Ranneliike.net-sivustolla) https://ranneliike.net/keskustelu/2821/cruising

torstai 16. tammikuuta 2020

Esseeni Nuoren Voiman sivuilla

Olin viime syksyn ajan Kuvataiteesta esseeksi -kurssilla, järjestäjinä Nuoren Voiman Liitto ja Kiasma. Kurssin aikana syntynyt esseeni ”Turva käsissä” on nyt julkaistu Nuori Voima -lehden verkkosivuilla. Käsittelen tekstissä uhkaa ja turvaa lähtökohtanani Fanni Niemi-Junkolan videoteos ”Suoja”. Ja viittaan tietysti myös erinäisiin kirjallisiin teoksiin, kun on esseestä kyse. "Turva käsissä" on ensimmäinen kaunokirjallinen tekstini, joka on julkaistu muualla kuin itse ylläpitämälläni alustalla (esim. täällä), ja tämä oli minulle todella tärkeä askel kirjoittajaitsetunnonkin kannalta.

Olen sairastellut tammikuun alussa niin, että veikkaan tulevan blogiesseen siirtyvän helmikuun puolelle. Toimikoon tuo Nuoren Voiman sivuilla julkaistu esikoisesseeni nyt tammikuun pitkänä tekstinä myös tämän blogin kannalta.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Kävin poetry slamissa 7.1.

Nyt voi vetää rastin seinään: kävin lavalla Tenho poetry slamissa. Ensi kertaa yli puoleen vuoteen, en  ole edes varma milloin viimeksi. Luulen, että se oli viime vuoden keväällä. Muistan kyllä esittäneeni silloin niin henkilökohtaista settiä, etten tuonut sitä edes blogiin, vaan päätin että teksti saa jäädä olemaan vain siinä ajassa ja tilassa. Viimeiset blogin puolelle tuodut slam-runot ovat elokuulta 2018. Onko tässä tosiaan ollut näin pitkiä välejä? Huh.

No, eilen sain aikaiseksi mennä. Taas piti kokeilla ihan uutta, ja sain idean, jolla hekottelin mielessäni siinä määrin että se oli vietävä testattavaksi: kokoaisin esitettävät tekstit puhelimeeni kertyneestä "runosälästä", jota olen kasannut yhteen ja samaan tekstitiedostoon. Minua on harmittanut jo jonkin aikaa, koska olen kokenut että siellä sälän joukossa on hyvääkin settiä, jolle olisi mukava löytää väylä jotakin kautta. Lopulta kasasin esitystä varten materiaalia aika kronologisesti, eli yhteen päätyivät samoihin aikoihin laaditut tekstit, jotka ovat syntyneet aivan erilaisissa tilanteissa ja käsittelevät monesti eri aiheita. Ensimmäisenä esittämääni tekstiin kirjoitin kyllä vähän lisää "siteeksi", muutaman virkkeen verran, jotta siitä tuli enemmän kokonaisuus. Lavalla olo tuntui oikeastaan mukavalta; olin vielä niin väsyneenpöllähtänyt sairasteltuani edellisenä viikonloppuna, että kelluin jonkinlaisessa turtumuksen tilassa, mutta silti esittäessä piti tietysti olla särmänä. Olisin voinut panostaa siihen puoleen enemmänkin, mutta valmistautuminen jäi sairastelun vuoksi liian minimiin.

Pääsin toiselle kierrokselle, taas nipin napin; ehdin jo olla varma putoamisesta, joten kaivoin uuden runopaperin aika häkellyksissäni repusta. Toisen kierroksen esityksestä sain kyllä murskapisteet, haha. Illan tuomarilinja oli taas kovin mielenkiintoinen, monen esiintyjän kohdalla pisteet hajosivat. Pari tuomaria selkeästi vihasi sitä mitä tein ja antoi sen näkyä pisteissä, mutta yksi vaikutti selkeästi tykkäävän! (Oikeasti en tiedä, miten pisteet kummallakin kerralla jakautuivat tuomareittain, eli olivatko ne aina samoja tyyppejä, mutta niin on hauska ajatella.) Minusta on ihan positiivinen signaali, että jakaa mielipiteitä, sellaiset ilmiöt ja tekijät kiinnostavat kirjallisuudessa muutenkin. Joka tapauksessa, pitkien oheisselitysten jälkeen, alla esittämäni tekstit.


Onnellisuuden hetket ovat välähdyksiä. Ehkä jotain niistä jää silmänpohjaan, kihelmöimään tasaisten tai alas viettävien aikojen taustalle. 

Ihanuuksilla itsensä ympäröiminen on miljonääreille tässä maailmassa. 

Ruukkukasvi näyttää samaan aikaan kavahtavan valoa ja kurottavan epätoivolla sitä kohti. Se pudottaa lehtiään, sitten oksiaan. 

Persoonani on silppua, se väittää. 

Tuntuu kuin rintaani painettaisiin niin kovaa, että en saa hengitettyä ja kylkiluuni katkeavat pian sisäänpäin.

Oikeastaan hiukan nautin siitä, kun voin sanoa kauheita asioita rauhallisella rytmillä ja äänenpainolla.

Tukahdun itseeni, olen mustaa tulta ja pimeää valoa, marraskuun maisema, joka näyttää öljyvuodon peittämältä. 

Ehdin jo kuvitella elämän, jota olisimme voineet elää, jos olisin voinut olla toisenlainen. Miten se olisi kiiltänyt. 

Jos muutut, sinun on tehtävä niin itsesi takia, se sanoo. Millainen sinä tahdot olla? Miksi se kysyy vaikeimpia kysymyksiä ikinä.

Kasvi on kuolemassa veden ja valon puutteeseen.

Mitä minun on tehtävä. Otan käsiini pallon, joka näyttää elämän, kohtalon, tulevan, ja otteessani se alkaa hohtaa. 

Heitän pallon ilmaan, korkealle. Päivä nousee. Loputon syksy on ohi. 

Valo on avara tila, vapaus. Keskellä kirkasta päivää pimeän pelko on pelkkä muisto. 

Valo tulee ikkunasta hämärään huoneeseen, heijastuu tasaisilta pinnoilta kasvoille. 

Minä lopun itseeni. 
Minusta ei ole enempään. 
Minusta ei ole. 

Minä olen tarpeeksi.

Kävelen vastaanotolta kuin leijuen metrin ilmassa. Pystyn sanomaan sen. Pitkästä aikaa minussa on voimaa.


***


Avaruudesta katsoen kirkkaanvalkea pilvi lyö maata kuin liskon häntä, paksu ja jäntevä.

Kuka sanoo merestä elävälle, että hän tuntee väärin vetensä? Sen josta nostaa ruokansa, muiden ruoat, joiden myynnistä hän elää.

Laskevan auringon vaalea puna ja hehkuva oranssi levottomasti pyörteilevällä taivaalla.

Tämä päivä lyö heitä kuin teroitettu metalli.

Tuntuu kuin koko kosmos hulmuaisi suojatonta ruumista vasten, pyrkisi ihon läpi.

Mielen syyhy unen pinnalla, pakko raapia pois ennen kuin pääsee unen sisään.

Olen vuotanut sinulle auki kuin avohaava, syvimpään häpeääni asti.

Kuin punainen tuli kiipeämässä betoninharmaata seinää.

Katso minua. Olen tässä taipuneena näin. Tämä on hankala asento, aivan perkeleen. Katso.

Ehkä elämä on yhtä paljon kipua ja kaipausta kuin hyvää oloa ja täyteyttä. Suhteet vain elävät.

Juna myöhästyy, itken, en ehdi enää.

Istun pöydässämme haluamatta pyyhkiä pinnalta tahraa.

Kiepautan pääni pois liian uteliaaksi käyneen ampiaisen tieltä. Pelko kiihdyttää pulssiani minimaalisen hetken.

Ei, en voikaan vielä mennä nukkumaan, koska kuu on nousemassa ja se näyttää oranssilta.

Huomaatko muka, jos maailma tapahtuu ympärilläsi liian nopeasti.

Mihin nämä tunnit juoksevat luotani. Tulkaa takaisin.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Runohaaste #runo19 – koonti



Ompun #runo19-haaste lienee ainoa haaste, johon klassikkohaasteen lisäksi olen osallistunut viimeisen vuoden sisällä. Elämässä on ollut tarpeeksi haastetta muutenkin, haha. Olen työsyistä lukenut valtavan määrän vuonna 2019 ilmestyneitä runoja, hiukan muitakin. Kiinnostaa, kuinka monta ehdin lukemistani blogata vuoden aikana (en tuonut blogiini kaikkea lukemaani, vain minulle merkittävimmät kokemukset, joista tekstiä syntyi enemmän; joitakin kirjoja on pitänyt lukea työmoodissa kaahaamalla läpi, myönnettäköön, ja kaikkea en ole ehtinyt viime vuoden puolella, vaan osa jäi vielä kirjapinoihin tämän vuoden alkuun).

Tässä ovat aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan vuoden aikana lukemani ja postaamani runokirjat. Niitä kertyi yhteensä 29. Mukana on linkit blogin postauskoonteihin, joissa kyseiset teokset ovat mukana.

Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa
Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia / Rusty Sketches
Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista
Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää
Pauliina Haasjoki: Promessa
Pentti Holappa: Ankkuripaikka
Sinikka Huusko: Suolaruusu
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
Sanna Karlström: Alepala
Gerður Kristný: Surmavirsi
Lavarunous – Vallankumous! -antologia
Tiina Lehikoinen: Terra nova
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka
Andrew McMillan: playtime
Tommi Parkko: Hamilton-manaatin vaikea elämä
Reetta Pekkanen: Kärhi
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Tiina Poutanen: Maisemissa
Juha Rautio: Sääntö 0
Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Aki Salmela: Eläimen varjo
Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta
Miia Toivio: Sukupuutot
Anna Tomi: Huomisen vieras
Sirkka Turkka: Sielun veli
Tõnu Õnnepalu: Mitta 

Sitaattikollaasia en minäkään taivu tässä kohtaa tekemään, mutta otan yhden sitaatin, joka johdatelkoon alkaneeseen vuoteen ja uusiin haasteisiin (#runo2020-haastekin on jo alkanut). Ote on Tiina Lehikoisen kokoelmasta Terra nova (Poesia 2019).

on aika kaivaa ja kasvattaa,
kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia
kuin omamme

sykliaika jossa jokainen
sykäys on syli

jossa jokainen katkos on kaivo


Kuva: Thought Catalog/Unsplash

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Joulukuun lyhyet: 11 minibloggausta + suuri muutos blogissa

Tämä on viimeinen minibloggausten setti blogissani toistaiseksi. Päätin aiemmin, että jatkan tähän tyyliin vuoden 2019 loppuun asti, ja nyt on alkanut uusi vuosi. Blogini muuttuu 2020 erilaiseksi: aion kirjoittaa pitkiä, esseemäisiä tekstejä kirjallisuudesta, mutta huomattavasti vähemmän. Tavoitteeni on julkaista yksi tällainen teksti kuukaudessa. Esseemäisyys tarkoittaa sitä, että henkilökohtainen näkökulma teoksen maailmaan saa lisää painoa, arvostelumainen luenta vähemmän. Blogissani ei siis tänä vuonna tulla todennäköisesti näkemään arvostelutekstejä. Tiedän, että monelle tällainen uusi linja voi olla pettymys. Tiedän, että minulla on kiinnostusta jatkaa bloggaamista vain omista lähtökohdistani, ja tänä vuonna haluan todella keskittyä enemmän kaunokirjallisiin teksteihini. Se vaatii aikaa. Minulla on päivätyö. Jotain oli pudotettava pois yhtälöstä, jotta sen saisi toimimaan. Menneenä vuonna opin yhä konkreettisemmin sen, että kaikkialle ei voi revetä, muuten saattaa uupua.

Aion panostaa paljon tuleviin kuukausittaisiin esseisiini, lukea käsitellyt kirjat tarkasti ja löytää syvälle ytimiin meneviä henkilökohtaisia näkökulmia. Kiitos, jos olette kiinnostuneita jatkamaan myös uudenlaisen blogin parissa!

Tässä vielä joulukuun miniarviot.


Anna Tomi: Huomisen vieras (Poesia 2019)

Vieraus toistuu sekä motiivina että tunteena Anna Tomin esikoisrunokokoelmassa Huomisen vieras. Ensimmäisissä osastoissa runojen tilat, paikat ja ajat muuttuvat lennossa jatkuvasti. Yksittäiset säkeet värisevät, mutta minun on vaikea muodostaa mielessäni kokonaisuuksia, seurata ajatuksia – onko se edes tarkoitus? Ehkä juuri vieraannuttavuudessa on avain? Tunne siitä, että koetellaan sanallisen ilmaisun rajoja. Osastossa "Matoaika" ajatukset ja näkökulma tiivistyvät. Vaikutun kokonaisistakin runoista, osion tekstit tulevat lähelle.

Teos on toteutettu huolellisesti poesiamaiseen tapaan. Ilahdun, että tässä kirjassa ei ole sivun ylä- ja alalaidassa kulkevan parisäkeen käyttöä, se kun on alkanut muodostua kustantamon kirjoille hieman maneeriksi. Tomin runojen ilmaisu tuntuu aidosti vapaalta. Säemuotoiset runot ovat asettelultaan ilmavia, fragmentaarisuus perusteltua. Proosarunoja on vain muutama, mutta ne toimivat hienosti, olisin voinut lukea enemmänkin niitä. Ilmaisu on kokoelmassa hallittua ja tarkkaa; tekijä tuntee selvästi runokeinonsa ja mitä niillä kannattaa tehdä. Lupaava esikoisteos.

"maanalaiset kapselit on upotettu odottamaan / kaksikymmentäviisi, viisikymmentä, sata ja tuhat vuotta / mutta niissä on enimmäkseen vaaleaa kohinaa / kipinöitä ikuisiksi ajoiksi // kieli on kadonnut mutta jäljelle on jäänyt tyyli" (s. 35)


Jenny Erpenpeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen)

Kun kirjalla on Suuri Aihe, on myös huomattava vaara sille, että menee Suuresti Metsään. Vielä kun kirjalla on paksuutta, vaarana on, että Aihetta käsitellään jaaritellen ja selitellen. Jenny Erpenpeckin romaani Mennä, meni, mennyt olisi voinut huolimattomissa käsissä kompastua rähmälleen. Saksalaiskirjailija kuitenkin kiertää kampittavat esteet, ja rauhallisen vähäeleinen proosa kierittää vaikean tematiikan untuvapeiton sisään. Erpenbeck on kirjoittanut suuresta pakolaisaallosta Euroopassa tuoreeltaan: kirja on ilmestynyt saksaksi 2015, eli se on ollut tekeillä todennäköisesti jo pitkään ennen tilanteen eskaloitumista ja muuttunut sitten odotettua ajankohtaisemmaksi.

Alkuasetelmassa professori Richard on jäänyt juuri eläkkeelle. Berliinissä kärjistyy pakolaisten ja viranomaisten välinen tilanne, ja Richard kiinnostuu: keitä nämä miehet ovat, mitä he haluavat? Ujuttautuessaan haastattelemaan miehiä ja kuuntelemaan heidän elämäntarinoitaan, Richard pohtii myös omaa menneisyyttään, kuten elämää Itä-Saksassa, edesmennyttä vaimoaan, päättynyttä suhdetta rakastajattaren kanssa, ystäväpiiriään. Tapahtumat etenevät verkkaisesti. Romaanin edetessä alkaa kiinnostaa kovasti, mihin tässä oikein päädytään. Pakolaiset saavat tarkat kotimaat ja nimet. Selviää, että he haluaisivat tehdä töitä, mutta heidän ei anneta. Lain kiemurat ovat armottomat. Richard kohtaa omat ennakkoluulonsa, yhteiskuntansa julmat puolet, ja vähitellen tulee esiin ettei hänkään ole käyttäytynyt aina hyvän ihmisen tavoin. Onko kyse sovitusten etsimisestä? Päädytäänkö lopulta mihinkään? Vaikea sanoa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kirjassa tulee esiin 200 vuoden takainen kuolemansa jälkeen nyljetyn mustan miehen, Solimanin, tapaus, josta myös Olga Tokarczuk kirjoitti romaanissaan Vaeltajat.

Tuttuun tapaan olisin tiivistänyt kirjaa: uskon että reilun 400 sivun kokonaisuuden tärkeimmät asiat olisi ilmaistu noin neljänneksen lyhyemmässä muodossa, kun olisi poistanut vähemmän olennaisilta tuntuneita mietintöjä ja tarinalinjoja. Romaani tarjosi monia pohdittavaksi jääneitä lauseita ja toteamuksia, sen tunnelma oli haastavasta tematiikasta huolimatta rauhoittava. Mennä, meni, mennyt sopii myös upottavien lukuromaanien ystäville.

"Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?" (s. 355)


Pauliina Haasjoki: Promessa (Otava 2019)

Tekstuaalinen avaruuteni kietoutuu yhteen, ajattelin lukiessani Pauliina Haasjoen runokokoelmaa Promessa. Olen viettänyt syksyn kirjoittamalla taidenäyttelystä, jossa ihmisen ja ympäristön rajat häilyvät, lukenut aihepiiristä artikkeleita, esseitä, runoja, ja nyt Promessa laajentaa näitä kysymyksiä entisestään. Sen käsittelyssä sinkoudutaan avaruuteen ja tapahtumaketjuihin, jotka tuntuvat olevan runomuotoisia kuvauksia luonnontieteellisistä ilmiöistä, sellaisista, joita on totuttu kuvaamaan numeroin ja yhtälöin. Maailma näkyy jokapäiväisen ihmeellisenä, ja teos uskaltaa kysyä suuria: “Mistä täydellisyyden sanaa voikaan käyttää, kun epätäydellisyys sopii kuvaamaan kaikkea?” (s. 9)

Haasjoki koettelee runoissaan ympäristöä ja ihmistä kielen ja ajatuksen rajamaille asti. Suorasanaisemman ja tieteellisemmän kuvauksen hän lienee saanut purettua esseekokoelmaansa Himmeä sininen piste, jota odotan myös kovasti luettavaksi. Promessa ei päästä helpolla; luin suuren osan teoksesta lähijunamatkoilla, ja ajatuksen katkeileminen kyydistä nousemisiin vaikutti tässä tapauksessa erityisen hankaloittavalla tavalla lukemiseen. Myös stressaantunut olo vaikutti. Kun olin nukkunut hyvin ja saanut pahimman taakan tällä viikolla ulos päästäni, pääsin myös syvemmälle runoihin, pystyin sisäistämään ne paremmin, vaikka en olisi “ymmärtänyt”. Uskon, että tämä on sellainen kirja, josta saa irti uusintalukemisilla enemmän. Haasjoen kieli liikkuu konkreettisella tasolla sekä arkipäiväisen elämämme yksityiskohtien että kosmisten mittakaavojen kuvauksessa. Omien kulloistenkin mielenliikkeiden vaikutus on suuri siinä, miten asioiden kuvat yhdistyvät tunnetasoon. “– – ja toisaalta hän haluaisi tehdä jotakin paraabelille / joka uhkaa temmata hänet ylös, yläilman syvyyksiin / lentoon, joka ei pysy lentoradassa vaan kiihtyy / siitä ikävästi läpi, kuin viiva joka syöksyy pisteen läpi” (s. 19)

Vaikka puheeni haasteellisuudesta saattaa vaikuttaa pelottavalta, suosittelen runojen ystävää tarttumaan Promessaan pelkoa vailla. Kirja kiihdyttää ajatuksia ja saa aistimaan ympäröivän todellisuuden tarkemmin. Kieli on nautittavan varmaa, täsmällistä. Tulee samanlainen olo kuin kuunnellessa erityisen luotettavaa puhujaa.

“Syvässä jokilaaksossa vuoret puristuvat ympärille / ja on turvallista / syvällä pimeässä yössä kaksi valtavaa päivää kaartuu / molemmilta puolilta ylle.” (s. 51)


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019, suom. Laura Jänisniemi)

Kansiensa tavoin Monika Fagerholmin romaanin maailma on mustanharmaa. Mustina vellovat mielet, mustat teot, musta tulevaisuus, harmaansävyt ihmisissä. Kuka tappoi bambin? (suom. Laura Jänisniemi) sisältää jonkin verran myös hyvin mustaa huumoria. Tapahtumat ja henkilöiden elämät kietoutuvat kohti yhtä hetkeä, huvilakaupungissa tapahtunutta joukkoraiskausta, johon palataan vuosien päästä, sen syihin ja seurauksiin. Häiriö yhteisön maisemassa paljastaa myös muut häiriöt, kuin Twin Peaksissa. Fagerholm ei vääristä todellisuutta Lynchin tavoin, mutta henkilöiden mielten häilyvyyden ja vinoumat hän näyttää.

Romaanin kieli on verkkomaista, tiiviiksi solmiutuvaa. Harkitun toiston voima on merkittävä, suggestiivinen proosa saa energiansa siitä. Syntaksin rikkomiset, "taiteen sääntöjen" vastaiset tavat aloittaa lauseita, ovat olennainen osa teoksen poetiikkaa. Tekstin pitää tällöin olla vakaissa, huolellisissa käsissä, että luettavuus säilyy ja kokonaisuus toimii, ja Fagerholmin tapauksessa näin on. Tunnen tekstissä kaikuja naiskirjoituksesta, erityisesti Duras'n tekstien aukkoisesta maailmasta. Myös kertoja on kiinnostava tuodessaan oman roolinsa näkyviin kommentoimalla kertomistaan, esim. "mutta nyt takaisin" ja "joka tapauksessa". Virkkeet ovat levottomia: kursiivia, sitaatteja, englanninkielisiä lausahduksia, katkomista joko välimerkin tai rivinvaihdoilla.

Henkilöt ovatkin sitten oma lukunsa. Oikeudentuntonsa johdosta paljon kantamaan joutuva Gusten on kiinnostava juuri moniulotteisuudessaan - hän teki pahaa, ymmärsi sen, mutta voiko hän päästä eteenpäin? Vauhdikkaan nousukiidon elämässään kokeneen Annelise Häggertin hahmossa on karikatyyriäkin, ja hänen ympärilleen syntyy suuri osa romaanin mustasta huumorista; hekottelin ajatuspaja Kultaiselle suihkulähteelle läpi kirjan. Siitä, mitä muuta kirjassa varsinaisesti tapahtuu, ei kannata etukäteen edes kertoa liikoja. Tässä lukijan tekemät huomiot ovat erityisen olennainen osa sitä, millaiseksi kokemus muodistuu. Ja Kuka tappoi bambin? kannattaa kokea.

"Kepeä naurahdus, pilke silmäkulmassa, ja sitten he olivat joutuneet eroamaan, ja Gusten oli sännännyt kuin hengenhädässä ei minnekään, sillä ei hänellä mitään kokousta ollut, ja triathlonin treenaaminenkin oli ollut lähinnä ajatus, jotain johon voisi alkaa perehtyä, strange hobby, jonkinlainen koodinimi jollekin toiselle, mahdolliselle elämälle – –" (s. 100)


Reetta Pekkanen: Kärhi (Poesia 2019)

Runoja tuhosta, menetyksestä ja kivistä; lopusta, ja mitä on nousemassa pintaan maan alta tai meren pohjasta. Reetta Pekkasen Kärhi on minimalistinen runokokoelma, väittäisin että sanamäärältään pienimpiä tänä vuonna lukemastani runokirjojen pinosta. Tällöin tekstit saavat enemmän painoa ja yksittäiset sanat latautuvat merkityksestä. Lukija alkaa keskittyä tyhjään tilaan tekstien välillä, täyttää aukkoja. Tunnelmassa kaikuu huoli tulevasta, ympäristön tilasta, ja samalla mikrotason huoli ihmissuhteesta, joka on päättymässä, ehkä jo päättynyt. Tulkinnanvaraa jää, ja uskon että juuri siksi Kärhi tuntuu puhutelleen monia tänä vuonna. Kalevi Jäntin palkintokin kirjasta myönnettiin.

Kokoelma yhdistää mielenliikkeiden ja luonnonelementtien kuvia toisiinsa niin, että ne kietoutuvat värähtelemään samaan tahtiin. Kun samalla sivulla aiemmin puhutaan pelosta, hyppäämisestä ja puhutellaan sinää, saa kosminen tapahtumakin henkilökohtaisen merkityksen: "Ensimmäinen vaihe: maailmankaikkeuden jäähtyminen / on vaihe, joka ei pääty koskaan." (s. 10) Lohtua voi luopumisen äärellä tarjota tieto, että jos kide saa kasvaa vapaasti kallion raossa, siitä tulee omamuotoinen. Ahdistuksen keskelle kokoelma tuokin lohtua ja rauhoittumista: kokonaan kadonneet eläimet palaavat hitaasti meihin, hiukan lämpöä purkautuu, ja kukin voi itse kuvitella mitä se on.

"Käsittämättömän reittejä pitkin
jotka olin kuvitellut kuvitelleeni yksin


tarvitsen nämä louhokset
Olen matkalla luo" (s. 46)


Gerður Kristný: Surmavirsi (Enostone 2019, suom. Tapio Koivukari)

Sivukatujen väkivaltaista elämää talvisen taivaan alla, jossa tähdetkin ovat varisseet pitkin katuja. Islantilaisrunoilija Gerður Kristnýn teos Surmavirsi (suom. Tapio Koivukari) on lyhyiden, tiiviiden runojen kokoelma. Tapahtumat ovat synkkiä, kieli silti kaunista. Suru ja traaginen kohtalo tuntuvat painavilta vähin sanoin piirrettynä. Runojen puhuja seuraa tilannetta etäältä, eikä voi muuta kuin katsoa, kun puhuteltu sinähahmo kokee karun kohtalon: hänet pelastaa kadulta nyrkkeilijä, joka kohtelee häntä väkivalloin, aina loppuun saakka. Kukaan ei auta: "Sinun pienen elämäsi hyväksi / ei tehdä mitään" (s. 59) Enää ei voi kuin viedä nuora kaulan ympärille kuolleen "yksisilmäiselle jumalalle", joka kiemurtelee katumuksesta luotuaan ihmisen kuvakseen. Nyrkkeilijäkin tapaa loppunsa väkivalloin, ja hänen kohtalonsa mustasydämisenä on ettei hänen nimeään mainita enää missään. Taustalla näkyy tuokiokuvina yön lyömä kaupunki, talven viiltävä kylmä ja tuiskuava lumi, kuin myrkyllinen tuhka. Ihmisten tavoin talvi on kokoelmassa julma, kuin sota. Vaikuttava, painostavankin synkkä teos, jonka lukemista karunkaunis kieli helpottaa.

"Panit merkille / vasta / liian myöhään / että talo upposi // Vesi pyörteili / laudoitusten välissä / kohisi koskena / ikkunoista" (s. 40)


Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY 2019)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi valittiin kiehtova spefiromaani, jossa ajan rajat liikkuvat ja piirtyvät uudelleen. Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on kauniisti kirjoitettu ja vetäväjuoninen teos. Kirjassa tulee vastaan monia taitavasti muotoiltuja lauseita. Minäkertojan ääni on kiinnostava, se puhuu tulevaisuudesta käsin ajoittain jälkiviisaana tapahtumia kommentoiden. Aikaa käsitteenä pohditaan vakaaseen tietoon pohjautuen tavalla, joka ei ole kovin helppoa omaksuttavaa aikuislukijallekaan. Pidän siitä, miten Rasi-Koskinen uskaltaa haastaa, esimerkiksi kohdassa jossa kertoja-päähenkilö Emilian ystävä Mitek puhuu neliulotteisesta aika-avaruudesta. Tätä ei tosiaan ole kirjoitettu aloitteleville lukijoille "sisäänheittämiseksi", vaan nuorille jotka ovat jo kirjaintoilijoita. Heillekin on oltava samastuttavaa luettavaa.

Juonesta ei voi kertoa paljoa paljastamatta liikaa ja viemättä omien arvailujen ja oivallusten iloa. Alkuasetelmana on, että 16-vuotias Emilia asuu eristetyssä kaivoksen kaupungissa isoisänsä kanssa. Suurena juhlapäivänä hänen ystävänsä ovat joutumassa pulaan, ja Emilia päätyy kaivoksen alla veteen; todellisuus muuttuu toisenlaiseksi. Kerronta on pääosin kiinnostavaa yksityiskohdissaan ja syvälle menevissä pohdinnoissaan. Välillä minua puudutti se, että kirjan maailman yksityiskohtien esittelyyn käytetään paljon sivuja joiden aikana romaani ei varsinaisesti etene. Tiedän, että maailman luomiseen käytetty suuri aika ja vaiva halutaan tuoda esiin, mutta tämä piirre ei vaan ole suosikkejani. Muutenkin kun pidän tiiviydestä.

Auringon pimeä puoli on kokonaisuutena vaikuttava kokemus, jonka avainkohdat jäävät mieleen pyörimään. Kirja avaa lukijassa ovia toisiin puoliin sekä itsessä että maailmassa.

"Tekojani voisi kutsua virheiksi, minäkin ajattelin sillä tavoin pitkään. Mutta olen muuttanut mieleni. Kun aloitin tarinani, sanoin ettei ole alkuja. Nyt sanon, ettei ole myöskään virheitä. On vain tekoja ja niiden seurauksia. Pienellä teolla voi aloittaa suuren muutoksen." (s. 145)


Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää (Otava 2019)

Vesa Haapalan Hämärä ei tanssi enää on yhtenäisenä runoelmana etenevä teos niiden voimien keskeltä, jotka ihmistä tällä hetkellä liikuttavat. Kuten moni muukin tämän vuoden runokokoelmista, esim. Miia Toivion Sukupuutot, myös Haapalan kirja peilaa nykyihmisen ahdistusta luonnontuhon edessä. Kokoelmassa asiaa pohditaan konkreettisesti myös globaalilla tasolla: olemmeko valmiita massiivisiin kansanvaelluksiin, kun ryhmät lähtevät liikkeelle tuhon ääreltä. Puhuja miettii lastensa asemaa maailmassa, ja mitä ajatuksia hänessä herää siitä, että lapset joutuvat kokemaan sivilisaation kohtalonhetkiä. Haapalan säemuotoinen runokieli on suorahkoa, mutta tarkentaa kauniisiin kuviin, hetkiin jotka pysäyttävät. Myös lukija pysähtelee vaikuttavien kohtien äärellä. Kävely muodostuu jonkinlaiseksi motiiviksi ja yhdistyy ajatukseen liikkeelle lähtevistä joukoista. "minä kävelen / sitä on hyödyttömän tietämättömyyden / levittämisen seura / sitä tietämättömyyttä tahdon kutsua / kauniiksi - -" (s. 26)

Ajoittain en ole varma teoksen hakemasta poliittisesta asemoitumisesta "ääripäiden" väliin, koska näitä ääripäitä voi luoda haluamiinsa kohtiin, ja suurin osa meistä todennäköisesti ajattelee olevansa jotakin muuta kuin "niitä" kaikkein äärimmäisimpiä. Toisaalta puhuja aika ajoin tunnistaa positionsa keskiluokkaisena suomalaismiehenä. Arki lomittuu suuren mittakaavan asioiden ihmettelyyn. Ulkona luonnossa kävely tuo voimaa ja mielihyvää elämään. Raamattuakin teoksessa luetaan, ilmestyskirjaa tietysti, kun lopun partaalla ollaan. Kenties. Lasten olemassaolo tuntuu herättävän puhujassa myös lohtua. Jos hämärä ei tanssi enää, mikä sen jälkeen aloittaa tanssin? Tuleva jää auki, ehkä-sanan taakse.

"minun syyllisyyteni on raskaampi kuin jaksan kantaa / en ole ominut sitä keneltäkään / tulee kallio ja liukas sammal / ja kompastun" (s. 48)


Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia / Rusty Sketches (Enostone 2019, käänt. ja toim. Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby)

Irakilaissyntyisen, Suomessa vuodesta 2015 saakka eläneen Muhaned Durubin runokirja on kokonaisvaltainen taideteos. Ruosteisia luonnoksia -kokoelman (Enostone 2019) ovat kääntäneet ja toimittaneet Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby. Aukeamilla on toisella sivulla runoja, toisella kuvia, jotka on toteutettu raapetekniikalla. Runot ovat hyvin tiiviitä; yhdelle sivulle on painettu useimmiten kaksi runoa, jotka ovat parin-kolmen lyhyen säkeen mittaisia. Sivunumerot on jätetty pois. Kokonaisuus on synkkä syystä, sillä teos kuvaa elämää sodan keskellä ja pakoa sieltä. Teksteistä välittyvät pelko, eksyksissä oleminen, levottumuus ja suru. Mustavalkoinen kuvitus on hyvin voimakasta ja vahvistaa niukan tekstin tuottamia tunteita, joskus se myös täydentää rivien välejä. Öiset kauhut heräävät eloon. "Päämäärättä / kannan maailman painajaisia / päässäni"

Turvallista elämää elänyt kantasuomalainen lukijakin pystyy eläytymään raskaisiin tunteisiin, joita kokoelma välittää. Omat unettomien öiden pelot peilautuvat runojen tiivistämistä ajatuksista. Esipuheessa kutsutaan Durubin tekstejä hetkien tisleeksi, mikä kuvaa niitä hyvin. Kirjan kuvaama ihmisyys varjopuolineen on yhteistä. On hetkiä, jolloin tuntuu että kukaan ei kuuntele, ja maailma saattaa olla pelkkää huhua. Minä pilkkaa itseään. Kirjan toteustapa on hieno, ja runot on painettu sekä suomeksi että arabiaksi ja englanniksi. Käännöstyö on esipuheen perusteella toteutettu huolella. Kokoelma on vaikuttava näyte siitä, miten taide ylittää pitkiltä vaikuttavia etäisyyksiä.

"Varjoni / ei tiedä kuinka jahdata ruumistani / kaupungista toiseen"


Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa (Poesia 2019)

Kristian Blombergin uusin runoteos kuuluu niihin kirjoihin, joita kutsun päätä kiihdyttäviksi. Kaikessa hiljaisuudessa tarkentaa täsmällisesti ilmaistuilla, pitkälle ajatelluilla runoillaan maailman asioihin ja toimintoihin, jotka ehkä näemme, mutta emme täysin. Ainakaan emme välttämättä koe niitä, vaikka näkisimme. Kirjoituksen tarkka muotoilu luo kauneutta, jota lauseisiin pysähtelevät lukijat osaavat arvostaa. "Sanot, että varot tekemästä totuudesta ihannetta, / että haluat käyttää siitä vaatimattomampaa nimitystä tarkkuus." (s. 28) Blombergin kokoelmassa tarkkuuteen ei lainauksesta huolimatta suhtauduta vaatimattomasti, vaan sekä muodolta että ajatukselta vaaditaan paljon. Niitä venytetään rajoille.

Sivulle 52 asti teos on säkeisiin jaettua tekstiä, varsin fragmentaarista, kuitenkin perinteisehköä modernia runoa. Aihepiireinä ovat mm. maisema, luonto, kirkonkellot, muistot, vanheminen ja tuleva. Sen jälkeen meininki lähtee aivan uusille kierroksille: "ng", "kangngastus", sivuille yksittäisinä levinneet kirjaimet, päällekkäin kasautuneet kirjaimet, sydänkäyriä, "epäsäännöllisiä pulsseja säännöllisessä tilassa". Levottomasta, poukkoilevasta, suurelta osin selittämättömästä siirtymästä tulevat mieleen David Lynchin harrastamat vinksahdukset. Kun on selvinnyt kirjan loppupuolelle, pääsee tutustumaan teksteihin joita voi luonnehtia esseemäisiksi proosarunoiksi. Näissä ajatusprosessit viedään vähäeleisesti äärimmilleen. Erityisesti lukemista ja runon olemusta koskevat pohdinnat olivat hyvin kiinnostavia, vaikka en vieläkään tiedä, pääsinkö niissä ytimeen saakka. "Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liikkumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä."

Kaikessa hiljaisuudessa näyttää, minkälainen runokokoelma voi olla, ja laajentaa sen mahdollisuuksia ainakin omassa mielessäni. Miten teoksen tyylin ja poeettisen lähtökohdan voi muuttaa täysin eri osissa ja saada silti kirjan perustelemaan itsensä yhtenä teoksena. Typografialla ja kuvituksella on kokoelmassa myös suuri osansa, jonka analyysiin voisi käyttää toisen postauksen. Minä lopetan tähän, ja sanon vain: vuoden hienoimpia kotimaisia runokirjoja.

"Nyt kysyn, lukeudutko sinä niihin / jotka eivät pelottele toisia pois akustiikastaan / vaan tekevät omastaan niin kiehtovan, että siihen haluaa?" (s. 41)


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (Gummerus 1964)

Luin joulun aikana kotimaisen klassikon, Timo K. Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Tämä oli toinen lukukerta kirjalle, jonka ensimmäistä kertaa luin ollessani lukiossa. Kokemus oli silloin mullistava, jotakin aivan muuta kuin aiemmin lukemani. Naturalistinen, verta ja seksiä vuotava proosa kolahti lukiolaisminääni täysin, mutta miten vuodet ovat vaikuttaneet kokemukseen? Varmasti luin tällä kertaa aiempaa tarkemmin myös kertomusta rytmittävät runot, ja kiinnitin huomiota lausetason yksityiskohtiin, ihmiskuvauksen sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja kirjan asemaan klassikkokaanonissa. Mukan ympäristökuvaukset vaikuttivat jälleen vahvasti, ja nämä poeettiset luontonäkymät kuuluvat minusta kotimaisen proosan parhaimmistoon. Nykyisellä lukukokemuksella tällaistakin mielipidettä uskaltaa iskeä tiskiin. Yhteisön dynamiikkaakin Mukka käsittelee kiinnostavasti ja moniulotteisesti: esim. miten suhtaudutaan kylän porttona kohdellun Ainon orvoksi jääneisiin lapsiin, ja miten hurmoshenkiset saarnaajat saavat väen villittyä.

Se, mikä ei ollut kestänyt aikaa, oli naisruumiin kuvaus. Rintoja, rintoja, kymmeniä rintojen mainintoja usein erittäin epäolennaisissa kohdissa, kuten peiton alla nojaamassa kevyesti peitteeseen Martan rukoillessa. Ok. Päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä ettei mitään rajaa, mutta onneksi Mukka on kirjoittanut hänelle myös monipuolisen sisäisen maailman, jota romaanin kaikkitietävä kertoja malttaa näyttää rintojen ohessa. Mukka oli romaanin julkaisuhetkellä 19-vuotias, ja hänen käsikirjoitustaan oli lukemani artikkelin mukaan editoitu, “seksuaalista läähätystä” oli poistettu, mutta vielä olisi epäolennaisia rintoihin tarkennuksia riittänyt siivottavaksi. 28-vuotiaana kuolleen Mukan kirjailijanuralla teosten valmiiksi saattaminen liiallisella kiireellä oli valitettava tosiasia miltei jokaisen kirjan kohdalla.

Mukka ei saanut Syntisellä laululla kriitikoilta juuri ymmärrystä osakseen: milloin hänen pohjoisen kuvaustaan luettiin autenttisena totuutena Lapin elämästä mystifioiden, milloin häntä moitittiin uskonnon ja seksuaalisuuden yhdistelmästä. Mukka oli saanut kirjallisia vaikutteita erityisesti Aleksis Kiveltä, Joel Lehtoselta ja Lars Levi Laestadiuksen saarnoista, joiden veriuhreja pursuava kieli lienee löytänyt tiensä kirjan saarnakohtauksiin melko suoraan. Naisruumis on kirjassa hyvin kaksinaismoraalisen kontrollin kohteena, uskonnolla perustellaan yhtä ja oikeutetaan seuraavaksi päinvastaista, mitä Mukka pisteliäästi saarnamiehen hahmossa kuvaa, ja tuntuu tämäkin menneen aikanaan monilta ohi. 55 vuoden takaista Suomea on toki helppo jälkiviisastella täältä käsin.

Balladia, naturalistista kansankuvausta, pohjoisen luonnon näkymiä, rohkeita rajanylityksiä tavalla jota ei ollut uskallettu ennen. Maa on syntinen laulu on kestänyt aikaa omintakeisella yhdistelmällään, joka minusta on varsin onnistunut, vaikka kokonaisuuden rakentumistakin aikanaan moitittiin – ehkä olen tottunut modernilla tavalla toteutettuun erilaisten elementtien yhdistelyyn enemmän kuin 60-luvun valistunutkaan suomalaislukija, mene ja tiedä. Kirjasta tekisi mieli kirjoittaa vielä ties mitä, ja olenkin ajatellut tekeväni tästä esseen näkökulmana yhteiskunnallinen ruumis romaanissa. Sen yhteydessä voisi kuvata myös ihmisten ja eläinten suhdetta kirjassa, esim. lehmien ja koirien elämien peilautumista ihmiskohtaloihin. Jatkoa seuraa siis!

“Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. Kaamoksen hyvinä jutusteluaikoina, kun ihmiset hyvin useasti majailivat naapureidensa luona tarinoiden, vaihtuivat Liinunkorven Ainon lasten nimet ihmisten mielissä uusiksi nimiksi, Kurkelaiseksi, Alataloksi, Mäkeläksi. Ainoa itseään ei paljon muisteltu.” (s. 101)

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Marraskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019)

Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.

Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.

Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.

"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)


Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset (Teos 2019)

Kertomuksia kaupungin illoista ja öistä. Matias Riikosen pienoisromaani Iltavahtimestarin kierrokset koostuu episodeista, jotka eroavat toisistaan ajallisesti jonkin verran; paikat pysyvät samoina, mutta niistä aukeaa aina uutta. Tekstissä on jotakin lempeän uneliasta, vaikka välillä Riikonen kuvaa uhkaavia, pelottaviakin tilanteita. Öinen Helsinki on sekä rauhallinen että rauhaton, riippuu mistä kadunkulmasta kulloinkin kääntyy. Kaupungin rakennetun maiseman kuvaukseen yhdistyvät sään ja avaruuden ilmiöt, mikä kohottaa kirjoituksen astetta laajemmin pohdiskelevalle tasolle minun silmissäni. Pidin kovasti kohdasta, jossa Riikonen siteeraa Helvi Hämäläistä, joka pohtii pilvien olennaista osuutta Helsingin kaupunkinäkymässä. Kirjallisista viitteistä rakentuu romaaniin myös esseemäistä tasoa.

Teoksen kieli on pakottoman oloista, ilmaisultaan rauhallista. Välillä kuvailussa yllytään vaikuttaviin kielikuviin. Kerronta tuntuu unenomaiselta, samalla kuvatut kohtaamiset ovat kaikessa kummallisuudessaan hyvin tosia. Miellyttävä pieni kirja, jonka lauseissa taitaa olla paljon enemmän kuin ensinäkemällä näyttää. Helsinki-aiheinen kaunokirjallisuus saa Iltavahtimestarin kierroksista kauniin lisän.

"Tuuli miltei huomaamattomasti, lähinnä sen tajusi venesataman suunnalta kuuluvasta kilkatuksesta. Mutta kun kylmä kerran tarttuu vaatteiden alle, se tarttuu tiukasti kiinni. Ja kylmä on hyvä. Se saa muistamaan, että ihminen koostuu pettävistä haaveista ja pettävästä aineesta, eikä toista ole helppo erottaa toisesta." (s. 12)


Lavarunous – Vallankumous! (Enostone 2019, toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela, Hanna Rentola)

Runouden vallankumous. Sellaisena lavarunoudesta on puhuttu, ja sellaisena se myös ilmenee kaikessa vapaudessaan antologiassa, joka on koostettu lavarunoklubien esiintyjien teksteistä. Lavarunous – Vallankumous! (toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola) on kuva tämän hetken lavarunoskenestä – tosin Helsinki-keskeisesti, koska kyseessä on Helsinki Poetry Connectionin 10-vuotisjuhlien kunniaksi toteutettu antologia, ja esiintyjät on poimittu HPC:n tapahtumista. Klubeilla kuulee tekstejä räppilyriikasta perinteiseen luontorunoon, ja tyylistä toiseen poukkoilu voi tuntua jonkun mielestä raskaalta, mutta itse kun tiesin, minkälainen tekstien moninaisuus on odotettavissa, pystyin tempautumaan tunnelmasta toiseen. Kuin olisi hyvässä open mic -illassa.

Lavarunoutta määrittelevät usein sellaiset sanat kuin avoimuus, osallistuminen, tunnustus. Antologiassakin korostuvat omakohtaiset runot, joissa minä kulkee ihmettelemässä maailmaa. Ja ihmeteltävää riittää. Pelko luonnon puolesta ja kulutuskritiikki lävistävät temaattisesti monia tekstejä. Aihepiiri vaikuttaa nuorten open miceistakin kerätyissä runoissa, joten se ei ainakaan ole menossa pois – ja miksi olisi. Väitän, että tämän antologian lukemalla voi nähdä, minkälainen runous löytää tiensä myös kirjankansien väliin tulevina vuosina. Raja-aitoja murtuu, ja patsaita kaatuu kuten Lyytin runossa. On mahtavaa, että valikoimaan on saatu tekstejä ja käännöksiä myös muilta kuin suomeksi tai englanniksi kirjoittavilta.

Usein kuulee väitettävän, että harvan lavarunoilijan tekstit toimivat kirjasta luettuna, mutta tämä antologia todistaa sen vääräksi. Vain jotkin selvästi musiikin kanssa esitettäväksi tarkoitetut tekstit kärsivät paperille painamisesta. Joitakin pitkiksi venyviä runoja olisi voinut minun makuuni tiivistää - usein lavarunot kasvavat lähelle poetry slamien kolmen minuutin ja open micien viiden minuutin aikarajoja. Itse en usein välitä antologioista, mutta tämä on vaikuttava ja tarjoaa runoja luettavaksi monenlaisiin oloihin, tilanteisiin ja tunnelmiin.

"Yö on Helsingin talvessa pitkä, / hiljaisuuden löyhkästä sakea // hullujen hiljaisuuden // On niin tyyntä, ettei täällä uskoisi kenenkään tappavan itseään!"
 (Muhaned Durubi: Kaarlenkatu 7, suom. Sampsa Peltonen)


Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (Otava 2007, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalainen Olga Tokarczuk julkistettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2018 saajaksi. Veikkasinkin hänelle palkintoa, sen verran laajaa on näkyvyys mm. englanninkielisessä maailmassa ollut viime vuosina. Olin aiemmin lukenut Tokarczukilta Man Booker International -palkitun Vaeltajat. Nobel-palkitsemisen selvittyä lähdin juoksemaan työpisteeltäni Pasilan kirjaston hyllyille hakemaan työjuttuja varten tuoreiden nobelistien teoksia, ja Tokarczukilta hyllystä löytyi romaani Alku ja muut ajat. Lueskelin alkusivuja, jotka osoittautuvat niin kiehtoviksi, että kirja tuli mukaan kotiin asti.

Tyylilaji on erilainen kuin Vaeltajissa, sillä Alku ja muut ajat on mystisempi, maagisrealistisempi ja kiinnittyy kielellään enemmän luontoon. Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella teoksella on fragmentaarisuus. Alku ja muut ajat etenee lyhyinä, muutaman sivun mittaisina episodeina, jotka kohdistuvat vuorollaan kuhunkin henkilöhahmoon ja kuvaavat aikojen subjektiivisuutta, samalla limittäisyyttä. Romaani on kuin spiraali, sen eri ajat kiertyvät kerroksittain itsensä ympäri. Kirjan rakenne näyttäytyy tällä tavoin myös luonnon kulkuna. Kerronta on vangitsevaa.

Romaanista nousevat kuuluviin erityisesti vahvojen naishahmojen äänet. Elämä on eri tavoin rankkaa: Tähkästä tulee kylän ulkopuolella elävä, hyljeksitty hahmo, Genowefasta taas vaimo joka pitää tiukalla otteella kiinni kunniallisesta elämästään. Tapahtuu mystisiä asioita, joita ei suuremmin ihmetellä tai selitetä, vaan ne ovat kiinni kirjan maailmassa yhtäläisesti todellisten historian tapahtumien kanssa. Pieni puolalainen kylä kokee omalla tavallaan mm. maailmansodan ja kommunismin nousun. Alku-kylä vaikuttaa eristyneeltä; ovatko suuret kaupungit ja niiden elämä edes oikeasti olemassa?

Lapsia syntyy, ihmisiä kuolee eri ikäisinä ja syistä, rauhassa tai väkivaltaisesti. Esineiden ja luonnon elementtien merkitys on suuri. Tokarczukin kieli on vahvaa, väreilevää, elämästä täyttä. Teos sopii luettavaksi hitaasti, muutama episodi kerrallaan. On jo klisee, että kirjallisuuden avulla voi elää monta elämää, mutta Alku ja muut ajat -romaanin tapauksessa se pitää vahvasti paikkansa. Odottelen seuraavaa Tokarczuk-suomennosta innolla.

“Kuvitteleminen on pohjimmiltaan luomista, se on silta joka yhdistää aineen ja hengen. Varsinkin silloin jos sitä tehdään usein ja keskittyneesti. Silloin kuvitelma muuttuu ainepisaraksi ja yhdistyy elämän virtoihin. Joskus jokin siinä saattaa matkan varrella vääristyä ja muuttua. Niinpä ihmisten toiveet tarpeeksi vahvistuttuaan täyttyvät – eivät tosin aina siten kuin oli odotettu.” (s. 101)


Juha Rautio: Sääntö 0 (Enostone 2019)

Kekseliästä, nokkelaa runoutta, joka ei kuitenkaan tyhjene kikkoihin. Juha Raution runokokoelma Sääntö 0 esittelee taitavan tekijän osaamista monelta puolelta, mutta tärkeintä on itse runous, sen aikaansaamat vaikutukset lukijassa. Poeettista värinää on miellyttävän paljon. Runotyylit ja tekstien asettelut ovat moninaiset: kirjaan johdatellaan sisälle lyhyiden säkeiden pudottelulla, välillä vastaan tulee proosaruno, sitten luettelo, konkreettinen äänien kuoro. Huumoria ei unohdeta, ja se näkyy erityisesti pitkässä "puistorunossa", jossa vastaan tulee mm. Parkkihallipuisto ja Vapaiden immateriaalioikeuksien ideapuisto. Kyseinen runo on ollut ensimmäinen kosketukseni Raution tuotantoon, sillä kuulin kerran hänen esittävän sen livenä – oli mainio esitys, teksti sopii hienosti lavoille. Arkikieltä hyödynnetään kokoelmassa tyylillä: "Se ottaa sinut kuin pullan pussista". Omintakeisten kielenkäytön ja ajatuksen kuljettamisen tapojen ansiosta tämä moninainen kokoelma rakentuu yhtenäiseksi.

"Jos laitan sanat suuhusi, voisitko pitää niitä hetken, niin ettet vielä pitkään aikaan sanoisi mitään." (s. 66)


Annastiina Storm: Kerro, kerro (S&S 2019)

Miten kertoa edesmenneen läheisen elämäntarina ja tehdä se oikein? Nimittäin vaikka kertomuksen kohteena oleva eläisi vielä, olisiko hän välttämättä rehellinen? Annastiina Stormin romaani Kerro, kerro herättää kiinnostavia kysymyksiä elämäntarinoista ja -valheista. Kehykseksi kirjoittaja on ottanut Lumikki-sadun, johon teksti viittailee intertekstuaalisilla silmäniskuilla. Viitteitä on jonkin verran enemmän kuin esim. Salla Simukan trilogiassa, mutta ei paljon. Tässä on mukana muuttaminen lyhytkasvuisten kodinhoitajaksi, "paha kuningatar" – pelastava "prinssi" napataan omatoimisesti, ja romaanissa voi havaita feminististä uudelleentulkintaa muutenkin. Lumikki on minäkertojan äiti, jonka tarinan ohella kertoja selvittää omaansa.

Eri äänet ja aikatasot vuorottelevat, mutta romaania ei ole minusta hankala lukea. Pidän kovasti Stormin kirjoittamasta täsmällisestä ja esteettisestä kielestä, lauseiden rytmit ja sanojen asetelmat tekevät lukemisesta nautittavaa. Kerrontaratkaisuna on kiinnostava, että osa kertomuksesta on kuviteltua keskustelua jo kuolleen äidin kanssa. Menneisyyttä selvittäessään kertoja pohtii omaa vapaaehtoista lapsettomuuttaan ja sen vaikutusta parisuhteeseensa, mikä on yllättävän harvinainen aihe nykyisessä kaunokirjallisuudessa käsiteltäväksi. Klassikkosadun tuoma kerros sulautuu romaaniin hyvin, ja kirjailija hallitsee mallikkaasti erilaisten kerrontatyylien rekisterit. Kerro, kerro ansaitsee minusta lisähuomiota tämän vuoden kotimaisten romaanien joukosta.

"Äiti ei hievahdakaan. Voin nähdä hänen ajatustensa raskaiden rattaiden pyörivän. Hän kelaa yhteisiä vuosiamme, kaikkia kertomisiaan ja kertomatta jättämisiään. Miten olemalla ja mitä tekemällä hän olisi voinut näyttäytyä niin ehjänä, ettei hänen lapsensa tarvitsisi kirjoittaa hänestä kaikenlaista moskaa?" (s. 131)


Miia Toivio: Sukupuutot (Teos 2019)

Miia Toivion kolmannessa runokokoelmassa satiiri on vahvaa siksi, että monet voisivat ottaa kyseiset tekstit tosissaan ja olla niiden kanssa samaa mieltä ilman mitään tasoja. Sukupuutot sisältää sekä yleisiä että yksityisiä sukupuuttoja. Varsinkin yleisemmästä näkökulmasta katsottuna kokoelman ensimmäisen osion "Dystopian aakkoset" sarkastinen purevuus käy selväksi: "haluan elää täällä niin kauan kuin se on mahdollista, / ilman syyllisyyttä, ilman valinnanvaraa." (s. 15) Toivion teos ei ole toki pamfletti vaan runokirja, joka lähestyy tematiikkaa kielen avulla: mitä ympärillämme toistellut lauseet lopulta tarkoittavat, voivat tarkoittaa? Minkälaisin sanoin asuntomessualueelle muuttamista voisi perustella? Tyylikäs käsittelytapa jatkuu myöhemmissä osioissa, joissa ympäristöstä siirrytään aiheiden tasolla lähemmäs minää. Ironia putoaa vähitellen pois. Käsittelyssä tuntuvat olevan ero, yksineläminen ja lapsettomuus: "On kuin astuisin taaksepäin sukupolvien ketjussa, / koska eteenpäin en voi enää mennä – –" (s. 67) Myös mennyttä runot katsovat uusin silmin. Miten hyväksyä koetut asiat, tulla niiden kanssa sinuiksi? Onnistuuko se tulemalla takaisin ruumiiseen, muuttumalla "sinäkokemukseksi"?

Säe- ja proosamuotoisen runon välillä vaihteleva Sukupuutot ei tee suuria kokeiluja muodolla, mutta se käyttää kieltä hienosti tavalla, joka tuo pintaan ajatuksia, oivalluksia ja voimakkaita tunnemuistoja. Harkitun tyylikäs kirja kuuluu vuoden vahvimpien runokokoelmien joukkoon.

"mutta mikään mikä on kätkettyä ei voi loistaa tässä maailmassa. Näkyvyys on elinehto. Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa, kannattaa päinvastoin olla varovainen ettei kukaan tule sitä anastamaan, ihmisten kanssa pitää olla niin tarkkana – –" (s. 41)