Ferdinand von Schirach – Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys (Atena 2014, suom. Raija Nylander)

Kirjaston dekkarihyllyltä voi löytää yllättäviä teoksia, esimerkiksi puolustusasianajajan kirjoittaman novellikokoelman syyllisyydestä. Kirjan 15 tarinaa pohjautuvat tositapahtumiin: takakannessa on muotoiltu, että von Schirach on ”luonut todellisista rikostapauksista komeaa kirjallisuutta”. Monet yksityiskohdat osapuolten elämästä hän on selvästi kuvitellut. Kieli on niukkaa ja tapaukset häiritseviä, erityisesti lopetukset, mikä tietysti sopii novellimuodolle. Kirja horjuttaa käsitystä siitä, että oikeuslaitos olisi aina paras taho määrittelemään syyllisyyttä – varsinkin heti ensimmäisessä novellissa kuvattu seksuaalirikos on tästä hirvittävä esimerkki, joka jää vaivaamaan. 

Kauhukirjallisia sävyjäkin tulee mukaan mm. ”Salkku”-novellissa, kun brutaalien ruumisvalokuvien ottajaa yritetään selvittää. ”Hyvitys” puolestaan esittää moneen kertaan puidun kysymyksen siitä, voiko tuomio olla vapauttava, jos PMMP:n kappaletta mukaillen päätyy iskemään jollain, millä toinen on hakannut. Asetelmasta tulee mieleen myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan taustalla ollut tarina. ”Hyvitys” päättyy vielä loppukiepautukseen. Kirjailijan dramaturgian taju on todella olennainen elementti kokoelman teksteissä. Yksityiskohdat ovat paikoin vatsaa kääntävän brutaaleja, ja esimerkiksi ”Illuminaatit”, kertomus väkivallasta sisäoppilaitoksessa, meinasi paikoin olla minulle liikaa. Hyvä novellikokoelma, jonka voisivat bongata kirjaston hyllyltä myös true crime -harrastajat. 

”Hänen lausuntonsa olivat sekavia, niistä ei syntynyt yhtenäistä kuvaa, ja asiakirjan jokaisella sivulla saattoi aavistaa raivon, poliisien raivon, yleisen syyttäjän raivon ja lääkärien raivon. Se ei hyödyttänyt mitään.” 

“Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.”

Blogeissa tätä on luettu ilmestymisensä aikaan varsin paljon, mm. Kirjavinkit, Leena Lumi, Lukuneuvoja

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)

Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”

Sigrid Nunez – Paras ystävä

Sigrid Nunez: Paras ystävä (Aula & Co, 2024, suom. Kristiina Drews)

Perusteellisesti ajateltu, hauska ja kulmikas esseeromaani, jossa puitavana ovat mm. itsemurha, valtasuhteet, avioliitot, kirjailijuus, ihmisen ja koiran suhde, suru. Menetyksestä kärsiminen ja toipuminen saavat päähenkilön hallinnan herpaantumaan ja hänet päätymään järjettömän tuntuiseen ratkaisuun, ottamaan luokseen asumaan kuolleen ystävänsä koiran, vaikka kotitalossa lemmikit on ankarasti kielletty. 

Paras ystävä näyttäytyy vahvasti sellaisena romaanina, josta ammatikseen kirjoittavat ja muut hc-kirjallisuusihmiset pitävät. Merkittävän palkinnon, National Book Award, myöntäminen lienee kuitenkin laajentanut yleisöä. Teemoissa on paljon sellaista, mikä koskettaa, vaikka ei pyörisi kirja-alan ympyröissä. Kirjoittamisen kysymykset ovat teoksessa toki keskiössä. Omaelämäkerrallisuuden ja fiktion suhteet kokevat lopussa kiinnostavan kiepautuksen niin muodon kuin sisällön tasolla. Ihailin – ylipäätään sitä, miten kirjailija on rakentanut esseemäisyyden romaaniinsa. 

Henkilökohtaisesti kolahti ”keskustelussa” (lainausmerkit hyvin tarkoitukselliset) ystävän kanssa tapahtunut pohdinta siitä, saako kirjailijalla nykyisin olla huonoja luonteenpiirteitä, koska olen juuri muutama päivä sitten kirjoittanut päiväkirja/muistiinpanoihini: Päädyn jatkuvasti kirjallisten töideni kanssa sellaisten ajatusten äärelle, että minun on opittava näistä psykologisista asioista jotka teksteissä tulevat esille ja muututtava itse paremmaksi ihmiseksi, tai muuten ansaitsen vain tuhoutua – mutta miksi olisi opittava? Miksi tämä on niin ankaraa? Kuka sen määrää muu kuin minä? 

Kaiken surun ja ratkaisematta jäävien kysymysten keskelläkin romaani on lohdullinen. 

Pieni ihmettely muutoin erittäin hyvästä suomennoksesta: miksi Knausgård on tässä kirjoitettu Knausgaard? Näin on varmasti alkutekstissä, mutta olisi sen voinut muuttaa suomenkieliseen versioon. Vai onko kyse siitä, että ratkaisulla korostetaan kirjan sijoittumista Yhdysvaltoihin, jolloin Knausgårdin kirjan kannessa nimi lukee juuri tuossa muodossa?

”Sillä rytmi on kaikki kaikessa, sanoit. Hyvä lause alkaa kunnon iskulla.” 

”Balzac murehti intohimoisen yön jälkeen menettäneensä taas yhden kirjan, ja Flaubert väitti että orgasmi imi miehestä luovat mehut – että työn asettaminen elämän edelle vaati niin paljon sukupuolista pidättyväisyyttä kuin ihminen saattoi kestää. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta pohjimmiltaan typeriä. Jos tuollaisissa luuloissa olisi periä, munkit olisivat maailman luovimpia ihmisiä, sinä sanoit.” 

”Siinäkö piilee se perimmäinen hulluus? Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?”

Blogimaailmassa teosta on luettu paljon, esim. Kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirjareppu, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus

Tobi Lakmaker – Seksuaalisuuteni historia

Tobi Lakmaker: Seksuaalisuuteni historia (Kosmos 2024, suom. Taru Luojola)

Aluksi poikaystäväni kysyi, mille nauran, kun ratkeilin vaaleanpunainen kirja käsissäni, ja selitin, mutta tilanteen toistuttua monta kertaa hän totesi hyväksyvänsä, että kyseessä on hauska kirja. Ja se on. Oli taas ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nauranut kirjan parissa monta kertaa ääneen. Lakmakerin romaanin huumori luottaa havaintoon, suoruuteen, pelkistämiseen ja toistoon. Nerokkaaseen toistoon, joka kertoo äänen löytymisestä.

Arvostan sitä, millainen työ on pitänyt tehdä itsensä kanssa, että voi kirjoittaa tällaista. Vai onkohan kyse vaan persoonasta, jonka ansiosta voi sanoa asioita hillittömällä, pidäkkeettömällä tavalla? Jos on, arvostan sitäkin. Samalla olen kateellinen. Että voi kirjoittaa näin paljon hauskaa ja on näin hyvä dramaturgian taju. Ja moitin itseäni, että mitäs poukkoilet jatkuvasti kuin reaktiivinen marionetti ja märehdit, etkä esim. kirjoita – niin, heinäkuu on ollut minulle surkea kirjoituskuukausi, vaikka olen ollut olevinani tosi tehokas, mutta se on ollut loputonta taustatyössä pyöriskelyä ja pelkään käsikirjoitustani niin paljon että harkitsen syöväni beetasalpaajia seuraavan kerran kun avaan sen. Ja silti en aio luovuttaa, vaan kieltäydyn jäätymästä tekstin edessä, ihan vaikka piruuttani. Eteenpäin!

Kirjoitin edellisen pätkän ennen kuin olin lukenut kirjan viimeiset kolmekymmentä sivua, ja loppu ei ollut sellainen kuin odotin, ja sen luettuani tunsin itseni hieman typeräksi. En silti poista mitään, vaan jätän kaiken. Se on blogimuodossa parasta ja vaikeinta: sinne voi kirjoittaa sellaisenaan kaiken.

Pidäkkeettömyyttä voi onneksi harjoitella. Rohkeuden joutuu kaivamaan itsestään kirjoittaessaan esiin aina yhä uudelleen, totesimme erään kirjailijan kanssa kerran. Se ei tunnu helpottuvan, vaan on kuin lähtisi liikkeelle samasta pisteestä kuin edelliselläkin kerralla. 

Lakmakerin autofiktion tyyli on ollut minulle tarpeellinen kevennys raskaiden aiheiden pyörittelyn keskellä. Teoksessa ei ole kyse vain seksikokemusten luettelusta, tietenkään, onhan seksuaalisuus laajempi asia, ja kirja laajenee senkin ulkopuolelle, ystävyyteen, koulumuistoihin, matkakertomuksiin, menetyksiin, kohtaamisiin joissa on tökkäisynsä ja kompurointinsa, kuten ihmisten välillä usein. Pisteliäskään huumori ei nyt tunnu minusta liian ilkeältä. Seksuaalisuuteni historialla on potentiaalia myös kirjasomesuosikiksi, tahtoisin nähdä feedini täyttyvän tästä kuin – no, olkoon. Mutta lukekaa! 

”Monet meidän joukkueen tytöistä oli tilapäisesti lesboja. Niillä oli tyttöystävä, mutta ne sanoi: ’Mä tykkään vain hänestä mutta muuten miehistä.’ Sellainen suretti mua ihan hirveästi. Ihmiset mieluummin kuolee kuin myöntää tykkäävänsä vain naisista.” 

”Sitä on elämä: tööttäilyä ja rimputtelua, koska milloinkaan ei ole yksiselitteistä kenellä on etuajo-oikeus ja jokaisen on jatkuvasti ehdittävä jonnekin.”

Andrew Holleran – Tuhon ytimessä

Andrew Holleran: Tuhon ytimessä (Odessa 1993, suom. Walter de Camp)

Ground Zero on Andrew Holleranin vuonna 1988 julkaistu esseekokoelma, josta Walter de Camp on valikoiden suomentanut kuusi esseetä. Viisi niistä käsittelee aidsin iskeytymistä New Yorkin homoyhteisöön 1980-luvulla, viimeisen aiheena on ”Hyvä seksi / huono seksi”, jossa vasta loppukaneetti peilautuu sairauden vaikutuksiin.

Holleranille, kuten monille muille New Yorkissa silloin eläneille homoille, 1970-luku oli vapautumisen riemua: Fire Islandin päättymättömiä bileitä, täysiä baareja ja pidäkkeetöntä seksiä. Hän on tallentanut aikakauden tunnelman kulttiklassikoksi kohonneeseen romaaniinsa Dancer from the Dance (jota olen lukenut vähitellen eteenpäin jo pienen ikuisuuden, ja teos on jäänyt toistuvasti kesken, vahvimmillaan se on tosiaan ajankuvauksena). Vaikeimpana romaanissa näyttäytyy pysyvän rakkauden etsintä.

80-luvun alkaessa Holleran jätti New Yorkin juuri ennen suurta tuhoa. Esseessä ”Snobit lainehilla” on pysäyttävän voimakas kuvaus kuumasta iltapäivästä, jolloin Holleran istui ystävänsä kanssa Fire Islandin uimarannalla, mutta se oli suljettu likaviemärien jätteiden ajauduttua liian lähelle maata: ”Kaikkialla ympärillämme miesryhmät paahtoivat itseään auringossa, vierellään valtameri johon he eivät voineet astua.” Toisaalla esseissä Holleran kuvaa, millaista seksistä oli tullut aidsin keskellä: masturbointia pornoteattereissa niin, ettei toiseen uskaltanut edes koskea kunnolla, ja spermaan suhtauduttiin kuin radioaktiiviseen aineeseen. Tällä oli pitkäkestoiset vaikutuksensa tietyn sukupolven homomiehiin, mikä tulee esiin myös tämän vuoden suosikkielokuvassa All of Us Strangers, jossa kahdesta miehestä vanhempi kertoo nuoruuden peloistaan yhdyntää kohtaan.

Teksteistä painuvat mieleen erityisesti toistuvat käynnit sairaalassa, puhelinsoitot ystävien kuolemista ja se, miten epidemian koskettamat yhteisöt alkoivat auttaa toisiaan. ”Syvällisin ero ihmisten välillä saattaa hyvinkin olla ero sairaiden ja terveiden välillä, mutta myötätuntoiset ihmiset yrittävät kurottautua kuilun ylitse ja rakentaa siihen siltaa.” Yhteistä vihollista vastaan kamppailu yhdisti jälleen yksilöt, jotka sitä ennen tunsivat toisensa kenties vain ohitettuina kasvoina ”diskoteekeissa”.

Ohuen valikoiman ilmestymisen suomeksi mahdollisti Kari Lempisen (Walter de Camp) ja Jukka Lindforsin perustama pieni Odessa-kustantamo, jonka viimeisiä julkaisuja se näyttäisi olleen. 90-lukulaisessa Suomessa tällainen teos on ollut todellinen kuriositeetti. Itse poimin tämän pari vuotta sitten kirjaston ”ota ilmaiseksi”-poistopöydältä. Esseiden ajankuvaus on palaamisen arvoista myös nykypäivänä, sillä ne näyttävät, millainen tie on vähemmistöjen historiassa kuljettu. Paikoin Holleranin tavassa ajatella ja kuvata asioita on jotain ärsyttävän pinnallista, mutta monet hänen mietteensä ovat tarkkanäköisiä – ja pisteliään huumorin värittämiä. Tuhon ytimessä sanoittaa niin surun, kamppailun kuin elämän.

“Mieleeni jäi tunne, että olin elossa.”

Carmen Maria Machado – In the Dream House

Carmen Maria Machado: In the Dream House (Graywolf Press 2019) 

Olen lukenut In the Dream Housen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Nyt olen lukenut sitä taas, en kokonaan vaan osia, sieltä täältä. Oli pakko saada teos käsiini uudelleen, koska siinä on kirjoitettu väkivaltaisesta parisuhteesta – ja vielä queer-parisuhteesta – tavalla, jota en ole muualla nähnyt. Etsin Google Docsista kirjan nimellä laatimani dokumentin, ja huomaan, että viimeksi pystyin poimimaan teoksesta vain sitaatteja. Omia sanoja siitä ei irronnut, muistan postanneeni jonkin ig-stoorin mutta se tietenkin katosi.

Ihmettelen, miten Machado on saanut tämän kirjoitettua. En muodon osalta; hän tuntee lajinsa, tietää eri tyylit, joilla rakentaa Dream housen kirjaansa pala palalta, rakkausromaanista vakoojatrilleriin, musikaalista Tsehovin aseeseen. Samaa henkeä kuin Tyyliharjoituksissa tai 101 tavassa tappaa aviomies, mutta käsittämättömintä on, että Machadon teoksen genre on memoir. Tätä ei väitetä kirjan kansiteksteissä kokeelliseksi romaaniksi, vaan kerrotaan, että kyse on omaelämäkerrallisesta nonfiktiosta. En käsitä, miten tämä on mahdollista, vieläpä Yhdysvalloissa, jossa oikeusjuttuja nostetaan milloin mistäkin. Kuinka monta juristia kirjan luki läpi ennen julkaisua?

Kyse on laista. Siitä kirjoitti moneen kertaan myös Leigh Gilmore The Limits of Autobiography -teoksessaan. Kyse on siitä, mitä voi kirjoittaa ilman, että saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen. Koska laki suojelee manipuloijien ja henkisten nujertajien kunniaa. Yleinen puhetapakin suojelee henkisen väkivallan piilottamista: älähän nyt pura noita tunteitasi niin holtittomasti, se saa sinut vaikuttamaan epätasapainoiselta ja sen myötä epäluotettavalta, ethän halua sitä, ethän? Jumalauta mitä lässytystä. Joskus on oltava oikeus sanoa, että se oli kamalaa elämää ja tuntui hirveältä. Machado kirjoittaa: “A reminder to remember: just because the sharpness of the sadness has faded does not mean that it was not, once, terrible. It means only that time and space, creatures of infinite girth and tenderness, have stepped between the two of you, and they are keeping you safe as they were once unable to.”

Kyse on myös queer-hiljaisuudesta, joka painetaan syrjään marginaalisena; tai ihminen marginalisoi itsensä, koska on joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja ja pienentämistä. Väkivalta synnyttää häpeähiljaisuutta. Kuten Irene Kajon romaanissa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, jossa kertojan päässä pyörii syyllistävä kela: ”Sinä olit aikuinen. Olisit voinut kieltäytyä.” Piiloon painamisen lisäksi kyse on siitä, mitä laki ylipäätään mahdollistaa, ja Machado kirjoittaa: ”Most types of domestic abuse are completely legal.” Hän otsikoi sen epifaniaksi eikä liioittele. Ajatus soi päässäni kuin melodinen popkappale. Manipulointia ei ole virallisesti kielletty yhtään missään, mikä johtaa tilanteisiin, joissa suhde tuntuu myrkylliseltä, mutta mitään ei pysty sanoittamaan. Hullun leiman saa otsaansa se jota manipuloidaan, se jota alistetaan, se jonka itsetuntoa tuhotaan pala palalta koska toisen itsetunnon olemassaolo ei toiselle oikein sovi – katon alle mahtuu lopulta vain yksi tahto.

Manipulointi pakenee normaalia kielenkäyttöä, sellaista joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja on täten jaettavissa. Alistaminen ilman fyysistä väkivaltaa pakenee kieltä, kuten lääkärintodistuksia, väistelee tehokkaasti, koska perustuu juuri siihen, että yhteisesti sovitulla kielellä ei ole enää merkitystä. Järkipuhe ei silloin tehoa. Sen voi aina kiertää. Jäljelle jää tunteita: epävarmuutta, kiirettä, hätääntymistä, ahdistusta, voimattomuutta, kiukkua, pelkoa. In the Dream Housea lukiessanikin totean: luoja, että TUNTEITA HERÄÄ. Ei, en pysty näyttämään sitä, kuten tyypillisten kirjoittajakoulutusten ja perinteiseen asialliseen kirjoittajuuteen kykenevien ihmisten mukaan pitäisi tehdä. Sanon suoraan, koska niin se on. Se on se tunne. Niillä on merkitystä! Perkele. Tunteiden peittely tappaa – miten kauan sitäkin pitää oikein alleviivata? 

Ilahdun joka kerta, kun käyn kirjan Goodreads-sivulla ja luen sieltä briljantin ja terävän Roxane Gayn kirjoittaman kommentin, joka päättyy: “Also, fuck that trash ass bitch. She ain't shit. At all.” 

Kirjoitetun sanan tuhoaminen on queer-ihmisten historiassa ollut aktiivista, jopa tuhkaksi palamista, eikä se ole liioiteltu kuva: mietin 1930-luvun Saksaa, Hirschfeld-insituutin seksologian tutkimuksen edistyksellisyyttä ja sen murtoa ja tuhoa, 20 000 kirjan polttamista ympäri maata julkisissa rovioissa. Kyllä, iskin tämän kortin nyt pöytään niin että lätsähdys kaikuu, koska näin on tapahtunut. Tämäkin on osa tuskailuamme kielen löytämisen kanssa.

Machado kirjoittaa “Dream House as Ambiguity”-luvussa esseen siitä, miten queer-ihmisten välistä lähisuhdeväkivaltaa ei ole käsitelty juuri missään. Minäkin olen tehnyt viime päivät nettihakuja, selaillut Stonewall- ja Lambda-palkintojen kirjalistoja ja hakenut sitten teostietoja Goodreadsista, ja ainoa selvästi aihetta käsittelevä, listoilta löytämäni teos on In the Dream House. Kun miettii queer-historian kulkua, se ei ole ihme. 1920- ja 1970-luvuilla, kun vähemmistöt olivat viimein pääsemässä vapaammille vesille, takapakki tuli kummallakin kerralla pian ja se oli raju: fasismi, sota, tartuntatauti. Vasta pitkällä 2000-luvun puolella on joissain maissa päästy tilanteeseen, jossa tasa-arvoisia avioliittolakeja on säädetty, joten queer-parisuhteiden pimeämmistä puolista puhumiselle alkaa avautua tila. Vuonna 2001 valmistui Suomessakin Mari Vikmanin gradu Väkivaltaa rakkauden varjolla, parisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa. Hän oli silloin kokenut, että asiasta ei haluttu puhua ja saanut palautetta, jossa kehotettiin jättämään aihe sikseen. Laki rekisteröidystä parisuhteesta oli vasta tulossa voimaan, poliittinen kamppailu sen säätämiseksi oli vielä vereslihaisen tuore. Joko nyt, uuden avioliittolain oltua voimassa vuosia, alkaisi olla enemmän tilaa? Machado kirjoittaa: “Trying to find accounts, especially those that don’t culminate in extreme violence, is unbelievable difficult. Our culture does not have an investment in helping queer folks understand what their experiences mean.”

Lähisuhteista ja kodin seinien sisällä tapahtuvista asioista kirjoittaessa satelee herkästi kommentteja, joista näkee, että näitä aiheita käsitteleviä tekstejä pidetään samaan aikaan vähäpätöisinä ja vaarallisen säädyttöminä. Ristiriita on hämmentävä. Kritisoijiensa totaalista tuhoa tavoittelevia narsisteja istuu pian maailman merkittävimmissä päättävissä asemissa siellä täällä, joten näiden rakenteiden ja dynamiikkojen ymmärtäminen ei ole yhdentekevää. Vain mittakaava muuttuu.

“– – abusers do not need to be, and rarely are, cackling maniacs. They just need to want something, and not care how they get it.”

“But you know. You know that, somewhere deep down, it isn’t about you at all.”

“I imagine that, one day, I will invite young queers over for tea and cheese platters and advice, and I will be able to tell them: you can be hurt by people who look just like you.”

“The memoir is, at its core, an act of resurrection.”

Adania Shibli – Sivuseikka

Adania Shibli: Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Vähän erilainen kesäkirja. Symboliikka hyppää silmille ensimmäisenä. Hyönteisen purema ja sen aiheuttama vähitellen tulehtuva haava. Peseytyminen. Haukkuva koira. Rajat, niiden ylittämisen pelko. Vyöhykkeet, joilla liikkuminen on sallittua. Todisteen sisältävän dokumentin metsästäminen. Oikean reitin löytäminen. Sivuseikka, johon huomio kiinnittyy niin ettei lopulta pääse enää irti, ennen kuin asian on selvittänyt loppuun asti. Kerronta on yksityiskohtaista, kuvaa henkilöiden toimet tarkkaan. Pieniltäkin vaikuttavilla asioilla on merkitystä.

Pienoisromaani koostuu kahdesta erilaisesta osiosta. Ensimmäinen sijoittuu kesään 1949, jolloin israelilaiset sotilaat sieppaavat, raiskaavat ja tappavat beduiinitytön. Näkökulmahenkilönä on mies, nimetön sotilas. Toisessa osiossa minäkertoja, palestiinalainen, kiinnostuu tapauksesta kirjoitetusta lehtijutusta, koska tyttö kuoli päivälleen 25 vuotta ennen kertojan syntymää. Tätä alkaa vaivata, ettei tyttö saanut omaa ääntä jutussa. Kertojan todellisuutta ovat iskut, joihin on jo niin tottunut, että työpaikan vieressä tapahtuneen räjähdyksen jälkeen ensimmäiseksi häiritsevältä tuntuu pöly, joka vaikeuttaa työntekoa. On lähdettävä etsimään tytön näkökulmaa, ajettava vyöhykkeille, jotka kirjaimineen tuovat mieleen joukkoliikennevyöhykkeet, paitsi että kirjassa niiden välisiä rajoja vartioidaan ja väärällä alueella liikkuminen on vaarallista.

Yksityiset väkivallan ja alistamisen kokemukset yhdistyvät laajempaan kansan kohtaloon tinkimättömän romaanikerronnan kautta. Mitä ajankohtaisin käännösromaani – maininnat Rafahin kaupungista teoksen lopussa tuntuvat kylmääviltä. Alkuteos on julkaistu jo vuonna 2017.

”Toistan jälleen kerran: tässä ajassa, joka meidän osaksemme on tullut, on jo muutenkin niin sietämättömän paljon surkeutta, ettei ole mitään tarvetta lähteä kaivamaan esiin uusia mielipahan aiheita menneisyydestä. Parempi olisi unohtaa koko juttu. Mutta heti kun hämärä hiipii kotini nurkkiin, koira alkaa taas piinata minua haukkumisellaan niin etten saa unen päästä kiinni ennen pikkutunteja.”