lauantai 16. toukokuuta 2020

Blogiessee: Kiusaantuneisuudesta

Kiusaantuneisuudesta


Tuomas Aitonurmi


Kuva: Quentin Dr / Unsplash


Seisoin liikennevaloissa Helsingin keskustassa. En ollut vielä myöhässä, minulla ei ollut kiire, mutta toisaalta oli hieman, kuten aina; alituinen pieni kiirehtiminen ja hätäily ovat osa olemustani. Olin matkalla siskoni lakkiaisiin, bussi lähtisi kohta Kampista, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kukka, olisi hyvä olla bussiterminaalissa ajoissa. Pieni hoppu. Hieman levoton, hätäinen olo. 
Valot vaihtuivat vihreäksi, lähdin ripeästi kävelemään yli kadun. Vieressäni käveli nainen, jonka arvelin minua hitaammaksi kävelijäksi, ja kun pääsimme kadun toiseen laitaan, pujahdin hänen ja liikennevalotolpan välistä, melko pienestä raosta, otin käännöksen tiukemmin ja arvelin säästäväni askeleita häneen verrattuna. Olin tehnyt fysiikan lakeja hyödyksi käyttäneen ohituksen, kuin kilparadalla; tiukalla käännöksellä ja sulavaksi kuvittelemallani pujahduksella olin osoittanut, että olin häntä nopeampi, ja nyt jättäisin hänet taakseni joutumatta kärsimään hidastelusta.
                      Ikävä kyllä tein virhearvion. Nainen ei ollut minua hitaampi. Ei ainakaan huomattavasti, sillä kun kävelimme jalkakäytävää eteenpäin, hän pysyi takanani suunnilleen samalla etäisyydellä, saatoin kuulla hänet, tuntea hänet pari metriä takanani – hän ei jäänyt koko ajan taaemmas kuten mielikuvani pohjalta piti tapahtua. Voi ei. Olin kiirehtinyt hänen edelleen, tungeksinut melkein, ja nyt hän olisi se joka joutuu kärsimään minun hidastelustani. Kauheaa, mitä hän minusta nyt ajattelisi. Pitäisi minua kömpelönä moukkana, joka ei osaa käyttäytyä kaupunkiliikenteessä ja liikkuu omahyväisesti muista välittämättä; hän pitäisi minua joko kusipäänä tai typeryksenä. Hengitykseni kiihtyi, vaikea olo levisi suoniin ja soluihin joka hengenvedolla samaa tahtia hapen kanssa. 
Kiihdytin vauhtiani, se oli ainoa keino selvitä tilanteesta. Marssin niin, että kävelykenkien pohjat läiskähtelivät jalkakäytävään, reppu pompahteli selässä, kangaskassi heilui kädessä villisti; pikakävelyä niin nopeasti kuin kehtasin, sekään ei saisi mennä överiksi. Onneksi kadunpätkä ei ollut pitkä, vain Sokoksen talon verran. Sen jälkeen avautui risteävä jalkakäytävä, seurasivat toiset liikennevalot.
                      Kiusaantuneisuus purkautui.
                      Nainen pääsisi halutessaan ohi helposti, hänen ei tarvinnut tehdä näyttävää ohitusta eikä minun tuntea hänen katsettaan edes sivusilmällä. Hengähdin. Siitä eteenpäin voisin kävellä rauhallisemmin, ellei taas sattuisi jotain, kiusallista.  
Tämä on älytöntä, ajattelin. Syntyi ajatus tekstistä: tämä on niin älytöntä, jostain mielen syvyyksissä piilevästä kumpuavaa, että tästä pitää kirjoittaa. Päätin, että olisi aika käydä läpi kiusaantuneisuuden tunteitani. Sitä, miksi pääkopassani toistui huolestuneeseen sävyyn joka päivä, monta kertaa, enemmän tai vähemmän tiedostetusti: voi ei, tämä meni pieleen, mitä tuo ihminen minusta nyt ajattelee… 

***

                      Ihminen on sosiaalinen olento, jonka olemiseen liittyy vahvasti erilaisten suhteiden muodostaminen muiden ihmisten kanssa. Historioitsija Yuval Noah Harari on suosituissa tietokirjoissaan Sapiens ja Homo Deus käynyt läpi ihmiseläimen historiaa, ja hän on nostanut teoksissa esille ihmisen tarpeen tarinankerrontaan. Kyky kertoa tarinoita on Hararin tulkinnan mukaan syy ihmisen menestykselle eläinkunnan keskuudessa. Homo Deus -kirjassa Harari kirjoittaa siitä, miten kokeva mieli ja tunteva mieli ovat ihmisessä erillään. Kerromme jatkuvasti mielessämme tarinaa maailmasta ja itsestämme, ja jos kokemuksemme ovat vastakkaisia tälle tarinalle, tunteva mieli ohittaa kokevan mielen realiteetit ja sovittaa koetun luomaansa tarinaan vaikka väkisin. Meillä on vahva käsitys siitä, mitä olemme ihmisinä ja miten haluamme näyttäytyä muille ihmisille. Uskon kiusallisuuden kokemusten kumpuavan osin tästä – jokin tekee säröjä siihen, miten haluamme muun maailman näkevän meidät, ja sitä on todella hankala kestää. Joillekin se on aivan sietämätöntä.
                      Nyt minua kiusaannuttaa Hararin lainaaminen. Viime aikoina on yhä useammin nostettu pinnalle ajatus, että hän on ”tietokirjallisuuden Coelho”. Minusta tuo on elitistinen näkemys, jonka esittäjät lukevat itse paljon tietokirjallisuutta eivätkä ota huomioon, että kaikkien lukulistoille ei kuulu kymmenittäin teoreettisia tietoteoksia vuodessa. Kyllä, kalikka on kalahtanut. Luen paljon kirjoja, noin sata vuodessa kannesta kanteen, mutta niistä vain noin 10 prosenttia on lajiltaan tietokirjallisuutta, ja usein hankin tietoni kuuntelemalla, äänikirjoina. Lienen siis täysi tietokirjabimbo näiden Hararia ansioituneempien tutkijoiden nimiä keskusteluihin pudottelevien mielestä. Olkoon niin. En ymmärrä, mitä elitistisellä vastakkainasettelulla saadaan tässä(kään) aikaan muuta kuin oman kultakorokkeen kiillotusta; en arvosta.
                      Oikeasti en suhtaudu tähän niin olankohautuksella kuin haluaisin, vaan tunnen ylenkatsovasti naureskelevan keskustelun äärellä kiusaantunutta häpeää ja tahdon poistaa kirjablogistani Sapiens-postaukseni, ettei sitä vaan löydettäisi ja huomattaisi, että olen pitänyt teoksesta ja saanut uusia ajatuksia sen pohjalta – miten hirveää.

***
 
Sen lisäksi, että teen päätteen ääressä töitä, suuri osa vapaa-ajastani kuluu lukemisen ja kirjoittamisen parissa. Tämä tuhoaa ruumistani. Täytin syksyllä 2018 kolmekymmentä, ja viime vuosina olen joutunut havahtumaan miten syömistä rakastavalle ihmisille kertyy vuosi vuodelta helpommin painoa, jos ei liiku tarpeeksi; istumatyön rasituksen aikaansaamat kivut leviävät ruumiissa kuin hitaasti kalvava krooninen tauti. Oli tehtävä jotain.
                      Kolmisen vuotta sitten aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Ja mikä paikka sisältäisi aloittavalle treenaajalle enemmän potentiaalisia kiusaantuneisuuden tunteita kuin kuntosali, uhkien täyttämä maasto.
                      Ensin laitteiden käyttö tuntuu kömpelöltä: niiden säätämistä joutuu opettelemaan, ja kaikki muut kulkevat sujuvasti laitteilta ja painoilta toisille.
                      Myös ”salikulttuuri” vaatii oppimista ja harjaantumista. Tuntuu äärimmäisen kiusalliselta, kun vieras ihminen puhuu minulle tilanteessa, jossa olen naama punaisena, hiukset sekaisin, paita hiestä kastuneena, ja hän kysyy minulta, voisiko tehdä sarjojeni välillä treeniä samassa laitteessa, joten loikkaan laitteesta pois, toinen tekee sarjansa, joudun laittamaan säädöt uusiksi, jos muistan enää mitkä ne olivat, rytmini on täysin hukassa; rytmin sotkee helposti myös se, että olen ajatellut käyttää painoja, laitteita ja penkkejä tietyssä järjestyksessä, mutta jos ne ovatkin jo käytössä, joudun jonottelemaan tai valitsemaan jonkin muun laitteen; tulee olo, että rikon ideaalin treenausjärjestyksen ja treenistäni tulee kehnompi – tosiasiassa tekee hyvää rikkoa totuttuja kaavoja, käyttää uusia laitteita ja kokeilla erilaisia liikkeitä, mutta tunteva mieli on sitä mieltä että tästä ei nyt hyvää seuraa. 
Kun opin laitteiden käytön, alkeet ”salikulttuurista” ja sietämään jonot laitteille (ja mahdollisuuksien mukaan käymään salilla aikoihin, jolloin siellä ei ole paljoa muita ihmisiä) aloin tapojeni mukaan kehittää uusia kiusaantumisen aiheita.
                      Pitkään kuljetin kaiken salilla tarvitsemani mukanani kangaskasseissa, koska en ollut enää aikoihin omistanut isompaa urheilukassia. Olen sekä saamaton että kehnomuistinen ihminen; en saanut yli vuoteen aikaiseksi ostaa suurempaa kassia, joten saavuin salille parin kangaskassin kanssa ja ajattelin että näytän typerältä, vaatekasseihini näkee sisälle ja kaikkea.
                      Lopulta hankin itselleni erillisen urheilukassin, mikä paransi salilla käymisen mukavuutta. Kiusaantuneisuus väheni.
                      Jatkoin kuitenkin treeniä tehdessäni kangaskassin käyttämistä, koska siinä voi kantaa kätevästi juomapulloa, treenipyyhettä ja pukukaapin lukon avainta. Mutta kassin kanniskelu ympäriinsä tuntui kiusalliselta. Useimmilla muilla ei ollut sellaista, vaan he kuljettivat juomapulloa erikseen, avain oli varmaankin taskussa ja treenipyyhettä monet eivät käyttäneet ollenkaan. (Toisaalta se kuuluisi etikettiin! Hämmentävää.) Jos muilla oli kassi mukanaan treeniä tehdessä, he olivat yleensä naisoletettuja, miesten ”kuuluisi” pärjätä ilman tai muuten ”vaikuttaa naiselliselta”; yleensä yritän olla välittämättä tällaisista ajatuksista, koska haluaisin murskata tiukat sukupuoliroolit ja patriarkaatin, mutta en aina onnistu, häpeä huokuu pintaan muistin uumenista, menneistä kokemuksista. (Sukupuolirooliodotuksiin liittyvästä kiusaantuneisuudesta voisi kirjoittaa oman laajan tekstinsä, joten siihen en mene yhtään syvemmälle, nirhaisen vain.)
Lisäksi salilla aiheuttaa kiusaantuneisuutta se, mitä tekee ja ei tee treenin aikana; ajatus siitä että muut, varsinkin salin vakikävijät, alkavat ajan kuluessa tarkkailla näitä asioita minussa. En ollut hankkimassa salilta valtavia muskeleita vaan pyrin pitämään itseni peruskunnossa, ruumiistani kipuilut poissa, vähän lisäämään lihasvoimaani; timmimmässä kunnossa oleva kroppakin olisi kiva, en voi kiistää. Silti ajattelin, että muut tarkkailivat minua ja pyörittelivät mielessään päätään sille että tein yhä treeniä niin pienillä painoilla enkä hakenut nopeaa kehittymistä. 
Olen usein kuullut sanottavan, että salilla muut ihmiset eivät seuraa sitä mitä teet, vaan keskittyvät omiin asioihinsa. Tämä näkemys on kuitenkin saanut säröjä, kun olen lukenut kuntosaliaiheisia keskusteluja Jodel-sovelluksesta. Kerran joku valitti siellä kävijöistä, jotka katselevat puhelintaan, ”tekstaavat” jopa sarjojen välillä. Koin välittömästi huonoa omatuntoa, koska olin Se Tyyppi, samalla sisälläni nousi uhma. En ole koskaan kokenut liikunnasta euforiaa niin kuin olen lukenut monien ihmisten kokevan – ilmeisesti ero on tästä tehtyjen tutkimusten perusteella geneettinen. Käyn salilla vain koska täytyy, ja hyvän olon saan siitä että tiedän tehneeni oikein ja voin jatkossa paremmin liikkumisen ansiosta. Todellakin olen katsonut salilla välillä puhelintani, kuunnellut podcasteja tai musiikkia ja vaihtanut kappaletta. Myönnän, että joskus olen tauoilla sarjojen välissä seurannut Twitter-feediä, saattanut vastailla ystävien viesteihinkin – ja kirjoittanut ylös ideoita teksteihin. Yksi salitreenin tärkeimmistä hyvistä puolista minulle on ollut, että liikkuminen virkistää päätä ja tuottaa inspiraatiota, ideoita, uusia ajatuksia. Tähänkin tekstiin liittyviä ideoita kirjoitin puhelimen muistioon alun perin kuntosalikäynnillä. Se Jodelin salipuritaani puhiskoon niin paljon kuin haluaa (ei, minun ei pitäisi ottaa näin vakavasti anonyymin mahdollisesti provosointiin pyrkinyttä roiskaisua keskustelusovelluksessa), ja minä vahvistan fiilistäni hyvillä biiseillä ja kirjoittelen ylös asioita salitreenin ohessa aina kun tulen ideoiden koskettamaksi. Näin aion tehdä myös jatkossa.

***

                      Aioin tehdä. Sairastuin melko vakavasti tammikuussa, enkä uskalla vielä toukokuussa tätä kappaletta kirjoittaessanikaan käydä kuntosalilla, ettei se pahentaisi kehoon jääneitä kipuja. Edeltävien sivujen purkaus tuntuu kaukaiselta, sen murheet pieniltä. Koronaviruspandemian aikana harvat uskaltavat käydä salilla vaikka ne olisivat auki, monet eivät ole, pelkkä mahdollisuuskin on poistunut. Kiusaannuttaa ajatus siitä, että tekstini tuntuu nyt turhan märehtimiseltä. Samalla mietin Antti Hurskaisen blogissaan esittämää näkemystä, että kirjailijoiden pitäisi puuhastelun sijaan keskittyä kirjoittamaan ajattomista teemoista jotka kestävät koronatilanteen yli. Ehkä kuntosalien kiusaannuttavuus on ajatonta. Vai onko tämä aihe jo ikivanhuuttaan kulunut? Salihäpeästä puhutaan jatkuvasti eri alustoilla. Kirjoitusta on maailmassa niin paljon, että omien tekstiensä tarpeellisuutta kyseenalaistaa koko ajan.
                      Entä jos kaikki muuttuu: ehkä jatkossa, kun uskallamme viimein taas salille, olemme niin tyytyväisiä, että karistamme kaikkien meitä rajoittavan pelkojen ja uhka-ajatusten kuorman, se pyyhkiytyy ajatusmalleistamme ja suhtaudumme viimein salilla käymiseen järkevänä, hyödyllisenä toimintana, jota kaikki tekevät omassa tahdissaan – tai voivat olla tekemättä.
                      En tiedä. Tunnustan sen mielelläni, kiusaantumatta.

***

Kirjailijoista ja ajattomuudesta puheen ollen, minkälaisia kuvauksia kiusaantuneisuudesta on kaunokirjallisuudessa?
                      Ensin tulee mieleen esimerkki toden ja fiktion, esseen ja romaanin, rajamailta, Saara Turusen romaani Sivuhenkilö, jossa jonkinlainen rivien välissä ilmenevä kiusaantuneisuus värittää tekstiä läpi kirjan. Se huutaa toteavien virkkeiden alta itseään julki, joskus tulee mainituksi suoraan. ”Pidän puheen. Puhun siitä, että kirjan kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Vieraani nyökyttelevät. Kukaan heistä ei ole vielä lukenut kirjaani. Heidän silmistään paistaa jokin sellainen, etteivät he tiedä mitä täällä oikein juhlitaan. Sitten kohotamme maljat, juomme kulaukset ja kiusaantunut hiljaisuus laskeutuu.” (Sivuhenkilö, s. 28) Kiusaantumisen tuntee lukijana riveiltä: olen vuoroin myötäkiusaantuva vieras, vuoroin julkaisujuhlissaan tilannetta kuin ulkopuolelta seuraava kirjailija. Joskus taas kiusaantuneisuus nousee siitä, että minäkertoja tiedostaa itsensä, ulkonäkönsä ja olemuksensa vahvasti: ”En voi olla miettimättä, katsooko myyjä hiuksiani arvioiden. Mutta myyjä on ystävällinen. Haluatko pussin? hän kysyy lempeällä äänellä. Ajatteleeko hän, että minua saattaisi hävettää kävellä hiusväri käsissäni kaupungilla? Vähän samalla tavalla kuin pornolehden ostajaa.” (Sivuhenkilö, s. 133) Pornolehden ostoa kuvaavan anekdootin jälkeen kiusaantuminen peitetään esityksellä: ”Sanon, etten tarvitsisi pussia. Esitän rentoa, sellaista, jota ei kiusaannuta kävellä hiusväri käsissään. Maksan ostokseni ja sujautan värin kangaskassiini.” Näissä tilanteissa tärkeää on pokerinaama, kukaan ei saa huomata kiusaantumista. Jos se näkyy tahdosta riippumattomina eleinä, esimerkiksi punastumisena, nolo tunne kasvaa entisestään, syntyy kierre joka vie yhä syvemmälle selittämätöntä häpeää kohti. Sivuhenkilön minäkertoja alkaa kassalta lähdettyään haahuilla: ”En halua vielä mennä kotiin. Suuntaan alusvaateosastolle. En tiedä miksi. En tarvitse uusia alusvaatteita.” Kiusaantuminen suistaa ihmisen kurssiltaan ja vie suunnattomasti energiaa. Miksi koko tunne on olemassa? Tuskastuttaa.
                      Mainitsemani myötäkiusaantuminen kuljettaa ajatukset Olavi Koistisen novelliin ”Minä en tiedä mitä terveiset ovat” (kokoelmasta Mies joka laski miljardiin). Tekstissä seurataan 34-vuotiasta päähenkilöä, jolle sosiaalinen kanssakäyminen on haastavaa. Eerik on alallaan menestynyt mutta ei tule toimeen ihmisten kanssa. Hän asioi puhelimitse jonkinlaisen terapeutin kanssa, ja tämä patistaa hänet ulos ihmisten pariin. Päähenkilön ajatusvirta kuvataan erittäin täsmällisesti; ajatukset synnyttävät vasta-ajatuksia, ne yrittävät sensuroida itseään, ja mietin novellia lukiessani, että onneksi ei ajatuksia voi todella lukea, eikä toivottavasti koskaan pystytäkään. ”Yksi ajatus tulee, joka on pahantahtoinen, en ajattele sitä. No antaa mennä. En ajattele niin, että jos hän kuolee, on hänenlaisiaan perustyttöjä on [sic] kuitenkin aika paljon. Sama kuin jos Ikean huonekalu viedään jätteisiin, ja tilalle ostetaan uusi Ikean huonekalu. Hyi Eerik. En tietenkään ajattele, että hän on lastulevyä.” (”Minä en tiedä mitä terveiset ovat”, s. 17) Kun Eerik päätyy menemään luokkakokoukseen, siellä käydyt dialogit eivät päästä yhtään helpommalla kuin hänen sisäinen monologinsa:
”– Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä.
Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa.” (s. 31) Ansiokasta novellissa on, että Eerik ei joudu siinä pilkan kohteeksi, häntä ei kiusata, mutta toisaalta hän ei välttämättä edes käsittäisi jos niin tapahtuisi, koska hänen on vaikea ymmärtää ihmisten puheen eri tasoja. Kiusaantuneisuus jää lukijalle, ja on lukijan oma asia, miten kuvattuihin asioihin suhtautuu. Mitä jos minun ajatukseni laitettaisiin paperille, miten ”normaaleilta” ne vaikuttaisivat toisten lukemina? Kiusaantuneisuus on pelkoa sosiaalisen ringin ulkopuolelle jäämisestä. Eerikin kokemuksessa traagista on hänen ymmärtämättömyytensä siitä, miten ystävyyssuhteita ylipäätään muodostetaan. Se ei ole helppoa, vaikka osaisi ihmisten välistä kommunikaatiota paremmin.
                      Novellin luokkakokouskäynnistä tulee mieleen, kuinka olen joissakin juhlissa, ”minglaustilaisuuksissa”, yrittänyt päästä mukaan keskustelurinkiin kun olen hetkeksi jäänyt niiden ulkopuolelle jutustelun päätyttyä aiemman keskustelukumppanin kanssa. Ensin yritän löytää paikan ringistä, sopivan välin johon kehtaisin mennä – mutta ei saa kuitenkaan tunkea, ei niin, että koskettaisi vieressä seisovia ihmisiä käsiin tai kylkiin paikkaa ottaessaan. Pahinta on, jos jää kahden ihmisen taakse odottelemaan mahdollisen välin vapautumista, koska sitä ei välttämättä tapahdu pitkään aikaan. Kun on sitten päässyt asettumaan rinkiin, täytyy ehkä esittäytyä, paitsi jos keskustelu on käynnissä kiivaana, päälle ei voi puhua ja joutuu odottamaan, kysyykö joku uusi ihminen – joita tällaisissa tilaisuuksissa todennäköisesti on paljon – kuka minä olen, tai esitteleekö joku ringissä mahdollisesti mukana oleva ennestään tuttu minut. Jos näitä ei tapahdu, aloitanko esittäytymiskierroksen omasta aloitteestani, vai hyppäänkö mukaan keskusteluun sopivassa kohtaa niin että olen suurelle osalle ringin jäsenistä vielä tuntematon, onko se enää sosiaalisesti sallittua? Miten keskustelu sitten jatkuu, jossain vaiheessa pitää kuitenkin esittäytyä, se pitäisi tehdä sujuvasti. Koko tilanteessa on mukana valtava määrä kiusaantuneisuutta. Olen suistunut kurssiltani ja menetän suunnattomasti energiaa. Usein tällaisen tapahtuman jälkeen olen voimavaroiltani aivan tyhjä; introvertin sosiaalisuustankin sisältö on palanut ilmaan.

***

Alan pohtia, onko tästä kirjoitettu jotain, mikä selventäisi minulle kiusaantuneisuuden ydintä. Miksi toiset kiusaantuvat sosiaalisissa tilanteissa helpommin? Vai tuntevatko kaikki näitä tunteita, mutta toiset osaavat työntää ne piiloon tai olla ahdistumatta niistä, ohittaa olankohautuksella? Omat kiusaantumisen hetkeni liittyvät usein neuroottiseen perfektionismiin; minusta on kiusallista, jos minut tulkitaan väärin, ymmärretään jokin sanomani tai kirjoittamani eri tavalla kuin olen tarkoittanut, ja joudun korjailemaan, ja se saattaa seurata lisää kiusaantumista kun huomaan, että nyt neuroottisuuteni näkyy juuri niin naurettavana kuin se on. Kierrettä on todella vaikea katkaista kun se alkaa. Aina ei auta, vaikka yritän hokea itselleni, että Tuomas, tämä ei ole vakavaa, hengitä, ketään ei kiinnosta niin paljoa kuin luulet. Uskon, että ongelma mielessäni juontuu menneisyyden kiusaamiskokemuksista. Kun ajatellaan tarkemmin kieltä ja sanoja, kiusaantuminen majailee kiusaamisessa. Kyse on tapahtumasta, josta voimme tulla pilkatuksi, kauhistelluksi, ulossuljetuksi. Kiusaantumisessa väreilee sosiaalisen kuoleman pelko.
                      Googlaaminen vie ensimmäisten tulosten joukosta Mielenterveystalon sivuille, kokonaisuuteen, joka tarjoaa tietoa sosiaalisesta jännittämisestä ja omahoitokeinoja siitä irtautumiseen. Minun on todettu psykiatrin haastattelun perusteella kokevan jossain määrin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. ”Sosiaalisessa jännittämisessä on kyse siitä, että henkilöä ahdistaa tai pelottaa olla toisten huomion kohteena. Hän pelkää kiusalliseksi kokemaansa huomiota ja ajattelee tietoisesti tai tiedostamattaan, että hänen käytöksensä on jotenkin hävettävää tai nolostuttavaa muiden ihmisten silmissä”, avaa Mielenterveystalo.fi ilmiötä. ”Tyypillisesti jännittämistä ei esiinny kaikkein läheisimpien ystävien ja sukulaisten seurassa, eikä myöskään täysin ventovieraiden kanssa. Yleensä jännittävimpiä ovat siis sellaiset tilanteet, joissa on läsnä tuttuja ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole erityisen läheisiä.” Tämä sopii täydellisesti niihin juhla- ja verkostoitumistilanteisiin, joissa on tarkoitus sosialisoida ihmisten kanssa, ja osa on tuttuja, suurin osa tutun tuttuja tai ehkä ohimennen joskus nähtyjä kasvoja, jotka tiedän, mutta en ole vielä esittäytynyt. Ensivaikutelman luomiseen on paineita, ja jos teen virheen, jotain voi särkyä laajasti; pieninkin tunne mokaamisesta aiheuttaa kiusaantumisen ryöpyn. Ohjeena on, että näissä tilanteissa pitäisi rentouttaa itseään tietyillä harjoituksilla, ja myös altistaminen auttaa pitkäjänteisesti. Pitänee paikkansa: useita erilaisia minglailujuhlia läpikäyneenä osaan ennakoida hieman paremmin sitä, miten pysyn noissa tapahtumissa turvallisella alueella, kiusaantumisen ulkopuolella. Mutta siihen, miksi kiusaannun kun ohitan ventovieraan ihmisen liikennevaloissa ja hän onkin minua nopeampi, tämä selitys ei osu. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni onkin todennäköisesti suurempaa kuin valtaosalla. Toisaalta pystyn nykyään ajoittain puhumaan työstäni kymmenille ihmisille jännittämättä juuri lainkaan; asiasisältö on silloin tuttua, sellaista jonka hallitsen unissanikin, ja minut on yleensä toivottu puhumaan, joten olen turvallisella alueella ja oikeassa paikassa. Tällainen varmuus vähentää kiusaantumista huomattavasti. 

***

Kaikesta huolimatta sosiaalinen kiusaantuminen tuntuu pieneltä ongelmalta niin sanotussa isossa kuvassa. Ehkä siksi koronaeristäytymisen alettua, suuren ahdistuksen painaessa mieltä, oli hyvä katsoa Yle Areenasta Pirjo-sarjaa. Lyhyissä jaksoissa Pirjo Heikkilän näyttelemä hahmo joutuu erilaisiin nolostuttaviin ja kiusallisiin tilanteisiin kohtaamisissaan, vaikka pyrkisikin hyvään, ja toisaalta hän myös etsii itselleen mukavilta tuntuvia ratkaisuja – tämä luoviminen ei aina onnistu. Arkipäiväisille, pienille, mutta kokijaltaan suurilta tuntuville tilanteille oli helppo nauraa, kun ympärillä maailma oli vääristynyt pelottavaksi paikaksi eikä ollut juuri tietoa, millaiseen tilanteeseen virusepidemian kanssa vielä joudumme. Pirjo oli siinä hetkessä kuva vanhan normaalin mukaisesta maailmasta, jossa musertavaa häpeää voi syntyä esimerkiksi lounaspaikan vaihtamisesta. Jotkut eivät pysty lainkaan katsomaan tv-sarjoja joiden tarkoituksena on myötähäpeänaurun tuottaminen; ehkä se herättää heissä liikaa ahdistavia muistoja omista kiusaantumisen tilanteista, pelon, että tämä voi tapahtua minullekin milloin vain. Vaikka itsekin nostan katsoessa usein kädet silmille ja hengitän sisään sihisten, koen myös helpotusta: noin voi tosiaan tapahtua vaikka kenelle. En ole yksin.

***

Onko kiusaantuminen edes niin vähäpätöinen asia? Hesarissa tuli vastaan juttu, joka referoi Abba-muusikko Björn Ulvaeusin haastattelua Dagens Nyheterissä. Abba oli vuonna 2000 saanut miljardin dollarin tarjouksen kiertueelle lähtemisestä. He sanoivat ei. Ulvaeus kertoo: ”Olisi kiusallista palata ja antaa ihmisten nähdä, ettei se ole niin hyvää kuin he ovat olettaneet.” Tämä on minusta jotenkin hurjaa. Kiusaantumisen tunteen vuoksi voi kieltäytyä miljardipalkkiosta. Toisaalta päätös kertonee myös siitä, että rahaa ja mainetta on jo ennestään, noh, tarpeeksi. Silti jokin tässä pysäyttää.

***

Olen miettinyt viime aikoina myös tilanteita, joissa ihminen mollaa itseään. Syyllistyn siihen usein, ja tämäkin kumpuaa todennäköisesti menneisyyden vaikeuksista. Huomaan lähettäväni säännöllisesti twiittejä joiden kulmaksi tulee, että lyttään itseäni ja omaa osaamistani – ihan siltä varalta ettei kukaan muu ehdi tehdä sitä ensin. Muutenhan joku aivan varmasti tekee. Tiedän, että tämä on typerää, mutta en ole päässyt siitä eroon. Olen yhä matkalla, jotta pystyisin hyväksymään sen, mitä ystäväni ja terapeuttini sanovat: että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. En osaa sisäistää sitä, koska olen mielessäni puhunut itselleni inhottavasti vuosia. Haluaisin todella oppia sisäistämään. Olen aistinut, että itseni mollaaminen herättää muissa kiusaantuneisuutta. Kannustavia viestejä voi lähettää toiselle kerta kerran jälkeen, mutta lopulta sekin alkaa turhauttaa ja tympiä, kun toinen ei vaan opi arvostamaan itseään ja osaamistaan. ”Itsetuhoisessa romaanissa, niin kuin itsetuhoisessa ihmisessä, on jotakin, mikä pitää toiset toivottomasti loitolla, seuraamassa sivusta näytelmää – sielun kääntymistä itseään vastaan – johon ei voi mitenkään puuttua.” (Rachel Cusk: Kunnia, s. 161, suom. Kaisa Kattelus)
                      Minäkin olen huomannut kiusaantuvani, jos joku mollaa itseään minulle toistuvasti. Se on tuntunut vaikealta esimerkiksi erään kollegan kohdalla, sillä en tunne häntä ihmisenä lopulta kovin hyvin vaikka olemme tehneet töitä samojen asioiden parissa pitkään. Tuntuu, että keinoni loppuvat ja lopulta en tiedä enää mitä sanoa, vaikka toisaalta ajattelen että aina pitää yrittää kannustaa, ja useimmiten yritänkin. Joskus olen vain vaiennut ja sanonut jotain ympäripyöreää, tyyliin kyllä se siitä, ehkä jopa päätynyt vähättelemään koko asiaa, koska olen tuntenut että kannustuksissani toistan itseäni kuin papukaija, mikä taas aiheuttaa lisää kiusaantuneisuutta minussa. On tämä vaikeaa.

***

Psykoanalyyttisessa ajattelussa vastaukset löytyvät aina lapsuudesta. Siitä en saa nyt aikaiseksi tekstiä. En osaa ajatella kiusallisimpia lapsuuskokemuksiani päivänvalossa, vaan ne tulevat parhaiten mieleen myöhään iltaisin. Hämärä kutsuu näyttämölle häpeän. Kaikkea ei kannata yrittää kirjoittaa auki.

***

Auttaako kiusaantuneisuuden kanssa painimiseen muu kuin terapia tai itsehoito, rentoutumisharjoituksista altistuksiin? Puhuminen ja puhuminen, yksityiskohtien sanoittaminen? Koenko vähemmän kiusaantuneisuutta, kun olen julkaissut tämän tekstin? Sitä ei voi kukaan luvata; ainakin olen yrittänyt. Seuraava vaihe on, että teksti on julki ja kiusaannun saamistani kommenteista – tai varsinkin siitä, jos teksti ei saa yhtään kommenttia. Kuoliaaksivaikeneminen aiheuttaa hahmotonta kiusaantuneisuutta, joka syntyy epävarmuudesta. Asioiden sanoittaminen vienee joka tapauksessa kohti olotilaa, jossa kiusaantuminen ei häiritse elämään keskittymistä, tilaa, joka vallitsee ainakin minun utopiassani. Toisaalta ihminen on sosiaalinen eläin; emme voi päästä kiusaantumisesta niin kauan kuin emme erakoidu täysin, ehkä emme silloinkaan. Ehkä se on hyvinvointimme välttämätön toinen puoli, jonka kanssa kannattaisi tulla toimeen. Silloin kiusaantuneisuuden voi hyväksyä tunteidensa joukkoon ja kenties oppia elämään rinnakkain. Piirtää itselleen rajat, kuinka paljon kiusaantumista on valmis kestämään, jotta olo pysyy siedettävänä. Joskus tieto rajoista voi olla sillä tasolla, että on valmis luopumaan miljardista. 


Lähteitä ja lisälukemista:
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Ellilä, Tiina: Etkö saa nautintoa liikunnasta? Syy voi olla geeneissä, Aamulehti 24.1.2016 https://www.aamulehti.fi/a/23406934
Harari, Yuval Noah: Homo Deus (Bazar 2017, suom. Jaana Iso-Markku)

Hurskainen, Antti: Puuha ja kirja, Plainsongs 20.4.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/puuha-ja-kirja/
Jodelin @kuntosali-kanava (älkää menkö sinne)
Kanerva, Arla: ”Olin juonut tarpeeksi” – Abban Björn Ulvaeus kertoo avoimesti alkoholismistaan Dagens Nyheter -lehdelle, HS 30.4.2020 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006492336.html?fbclid=IwAR3c5xlk9Vdt8OgyYYKfLdhhlxUG0j72l7rvYHClejCCQEWeytzVEnsSoFg
Koistinen, Olavi: Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Mistä sosiaalisessa jännittämisessä on kyse?, Mielenterveystalo.fi https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/sosiaalisen_jannituksen_omahoito/Pages/mista_sosiaalisessa_jannittamisessa_on_kyse.aspx
Pirjo, Yle Areena: https://areena.yle.fi/1-4446513
Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Luetut kirjat 4/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat maaliskuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)

Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.

”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)


Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)

Miksi ruotsalaiset kirjoittavat tällä hetkellä jännittävimmät tositarinat? Ensin Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, nyt tämä. Suvun salattujen kipupisteiden tutkiminen ja isovanhempien suurimman kriisin kaivaminen etenevät dekkarimaisen jännittävästi. Schulman vie autofiktion askeleen pitemmälle fiktioon: omaelämäkerrallisen nykyhetken ja lapsuusmuistelujen rinnalla kulkee kuviteltu kertomus siitä, miten kaikki ehkä meni. Kiinnostavaa oli myös kahden kirjailijan tuotannon tutkiminen vihjeiden löytämiseksi.

”Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni.”

”Ehkä minä en vain käsittänyt, että joku voi pelästyä vaikken korottaisi ääntäni.”

”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”

”Hän ei menettänyt itsekunnioitustaan, vaikka Sven halveksi ja nöyryytti häntä vuosien ajan. Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”


Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other (Hamish Hamilton 2019)

Bernardine Evariston Booker-palkittu romaani sisältää 12 eri henkilön tarinat. Valtaosa heistä on ruskeita tyttöjä ja naisia, lisäksi mukana on mm. they-pronominia lopulta käyttävä Morgan (jonka episodista muodostuu varmaan kompleksisin käännöshomma, jos kirja käännetään suomeksi). Evaristo kuvaa nyky-Britanniaa eri puolilta. Romaanista on puhuttu kokeellisena, mutta kun alkaa lukea, huomaa että se kai tarkoittaa lähinnä pisteiden ja isojen alkukirjainten pois pudottamista virkkeistä. Kun sitten pääsee yli tästä ajatuksesta ja hyväksyy olevansa lukuromaanin parissa, huomaa Evariston tarinat vetäviksi ja henkilöt kiinnostaviksi. 450 sivun laajuus taittuu loppua kohden yhä vauhdikkaammin. Kirja voisi olla myös novellikokoelma, mutta sen henkilöiden tarinat solmiutuvat yhteen tuttavuuksien ja sukulaisuussuhteiden kautta, ja loppuepisodit tuovat monet heistä samaan tilaan nykyhetkessä. Ihailen kirjailijan tekemää suurta työtä hahmojen äänten tavoittamisessa.

”nobody talked loudly about never having been on a plane, seen a play or the sea, or eaten in a restaurant, with waiters
nobody talked loudly about feeling too uglystupidfatpoor or just plain out of place, out of sorts, out of their depth” (s. 132)


Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K. (Johnny Kniga 2019, suom. Tarja Lipponen)

Persson Gioliton mukaelma Kafkan Oikeusjutusta sijoittuu nykypäivän Ruotsiin. Oikeustieteen opiskelija Youssuf K. pidätetään joitakin päiviä terrori-iskusarjan jälkeen. Näyttää siltä, että hän on epäilyttävä perhetaustansa ja uskontonsa vuoksi. Eikä hän saa tietää, mistä häntä syytetään. Romaanin sijaan ajattelen tätä pitkänä dekkarinovellina, joka iskee suoraan ja armotta.

”Myöhemmin hän pohti sitä, miten tavalliselta kaikki oli tuntunut hetkeä ennen.” (s. 22)


Bill Bryson: Keho – opas asukkaalle (WSOY 2020, suom. Nina Mäki-Kihniä)

Sujuvasti ja kevyellä, helposti omaksuttavalla otteella kirjoitettua nippelitietoa ihmiskehon ihmeellisyyksistä. Ajankohtaistakin siinä mielessä, että viruksia ja sairastumista käsitellään jonkin verran. Äänikirjana sopii lenkkikuunneltavaksi mainiosti.


Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö – vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019)

Vetävä tietokirja Nobelin kirjallisuuspalkintojen historiasta. Mukana on sekä hauskoja anekdootteja että vakavampia mietteitä; tekijä tuo esiin oman perustellun näkökulmansa siihen, miten valtaa olisi voinut käyttää paremminkin.

”Myös Sillanpää herätti huomiota ’huolestuttavan dionyysisellä’ käytöksellään, kuten akateemikko Anders Österling kuvailee suomalaisnobelistin päihtymystilaa muistelmissaan.”

”Selma Lagerlöf sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909 – ja pääsi äänestämään vaaleissa ensi kerran vasta vuonna 1921.”

”Kirjallisuus on aina sidoksissa aikaansa ja sen yhteiskunnallisiin oloihin. Kirjoittaminen, julkaiseminen ja lukeminen ovat poliittista toimintaa, jolla on monenlaisia vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan.”


Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus 2020, suom. Marianna Kurtto)

Lähtökohdat tämän kanssa olivat kahtalaiset, ja aloitin äänikirjan lopulta hetken mielijohteesta. Hesarin jutun jälkeen mietin, onko tämä vain sosiaalipornahtavaa seksilittiä, toisaalta Sivumennen-podcastissa teoksen käsittely oli kiinnostavaa. Taddeo on kirjoittanut amerikkalaisten nykynaisten seksuaalisista haluista kertovan teoksensa hyvin kaunokirjalliseen tapaan: henkilöiden kokemuksia kuvataan välillä mm. sinäkerronnalla. Dokumenttiromaani on koukuttava, eikä yksityiskohtainen seksin kuvauskaan mene liian kiusalliseksi. Kuvakieli sen sijaan on välillä liikaa. Teoksen kohtaloissa on paljon traagista, mutta yleispäteväksi esitykseksi tästä ei liene, sillä kirjan naiset on valittu mukaan osaksi juuri heidän tarinoidensa dramaattisuuden vuoksi.

”Hän oli fantasioinut siitä, että näkisi miehensä naivan toista naista. Hän ei ollut varsinaisesti puhunut fantasiastaan ääneen, mutta hän oli usein tylsänpuoleisina hetkinään kuvitellut tilanteen. Ja nyt, yhtäkkiä, tilanne tuntui kammottavalla tavalla väärältä.”


Jarkko Tontti: Lain laita (Aviador 2020)

Moniaineksinen runokokoelma tekee lakitekstien kielestä runokieltä; uusiin merkityksiin kurkottelevat mm. laki kuolemansyyn selvittämisestä ja asunto-osakeyhtiölaki. Säe- ja proosaruno vuorottelevat, samoin hauskuus ja vakavuus, jotka tosin välillä myös sekoittuvat. Perustuslaki muuttuu kiinnostavaksi ja hillittömäksi, kun siihen sovelletaan oulipolaisen menetelmän variaatiota, joissa substantiivit korvautuvat toisilla. Kieli ja keinot ovat kokoelmassa vahvasti hallussa.

”muistelin aurinkoa / lähtöjä, kaikkia lähtöjäni, ovien sulkemisia / helpotusta, / että saatiin edes jokin ratkaisu” (s. 28)

”11 § Poismuutosta. Muuttaessaan pois asunto-osakeyhtiöstä asukkaan tulee viedä yön pimeydessä rikkinäiset huonekalunsa jäteastioiden läheisyyteen. Siitä tulee tuntea lievää syyllisyyttä, johon kuitenkin sekoittuu puhdistavaa helpotusta.” (s. 42)


Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau (Otava 1988, suom. Inkeri Tuomikoski)

Ranskalaisen uuden romaanin tärkeisiin nimiin kuuluvan Nathalie Sarrauten proosa on täynnä pinnan alla värähteleviä jännitteitä. Tunnistettavaksi sen tekee kolmen pisteen toistuva käyttö; ajatukset hakevat suuntaansa, niiden liikkeet pyritään tuomaan esiin huomaamattomimpia värähdyksiä myöten. Lauseiden rytmi on lähellä täydellistä. Juonen tasolla ei tapahdu paljoa: enonsa perheen luona asuva nuori mies tutkii perhettä ajoittain julmallakin katseella, joka näyttää ihmisten väliset suhteet pelinä, ja merkittäväksi käänteeksi muodostuu enon asuntokauppa perheystävä Martereaun kanssa. Sarrautessa on jotain erityistä … tekee vain mieli kulkea hänen kielensä mukana … nauttia rytmistä … soljua ja katsoa, miten psyyken langat yhdistyvät … miten ne purkautuvat … Tämä sopii uudestaan luettavaksi ja tutkittavaksi.

”en pääse heistä eroon, en pysty lähtemään pakoon … olen heissä kiinni kuin liimassa, pääsemättömissä, sairas, niin minä heille huutaisin – –” (s. 18)

”Toisten reaktiot, niin odottamattomilta kuin ne joskus vaikuttavatkin, eivät todella tule meille yllätyksenä. Sellaista reaktiota ei olekaan, joka ei jo aikaisemmin olisi esiintynyt luonnonasteella, jota jo emme olisi vaistonneet tunnustamatta sitä itsellemmekään.” (s. 130)


Rachel Cusk: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)

Alleviivaan nykyään monia omaan hyllyyn hankkimiani teoksia, mutta Rachel Cusk kuuluu hyvin harvoihin tekijöihin, joiden kirjojen marginaaliin piirtelen huutomerkkejä. Hänen tekstinsä on kirkkaan selkeäksi kirjoitettua, silti rauhassa pureksien omaksuttavaa. Julmassa katseessaan Cuskin kerronta on usein aivan hillitöntä. Siinä on se jokin. Kirja kirjalta parantava komea trilogia päättyy Kunnian myötä suorastaan fanfaarimaiseen lukuinnostukseen. Huomaa nyökyttelevänsä ”kyynisen kustantajan” tai ”tärkeilevän kriitikon” (lainaukset takakannesta) puheille, ja sitten miettii, olisiko näille pitänyt pyöritellä silmiään että miten ikävää, vai ovatko nämä pöydälle nostettuja kissoja, jotka mouruavat huomiotani nyt kun ovat tulleet nostetuksi pöydänalushämärästä. Kyseessä on romaani, joten tietenkin kyse on ensisijaisesti kysymysten esittämisestä. Tätä Cuskin trilogiassaan käyttämä kertojaratkaisu entisestään vahvistaa. Lukija saa miettiä.

”Se mitä kaikki kustantajat etsivät, hän jatkoi – niin sanottu Graalin malja nykyajan kustannusmaailmassa – oli kirjailija, joka myi hyvin ja piti samalla kiinni kirjallisista arvoista, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjoista lukijat saattoivat vilpittömästi nauttia tuntematta, että niiden lukeminen oli alentavaa.” (s. 37)

”Ja parempaa piilopaikkaa ei olekaan”, hän sanoi, ”kuin mahdollisimman lähellä totuutta, kuten taitavat valehtelijat hyvin tietävät.” (s. 164)

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Blogiessee: Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia

Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia


Tuomas Aitonurmi


Sasha Freemind / Unsplash


Olen sohvalla puoli-istuvassa asennossa kannettava tietokone sylissäni. Näen ympärilläni huoneen, jota kutsutaan olohuoneeksi, sen harmaansävyiset seinät, joista yksi on tummanharmaa ja koristeltu 45 asteen kulmassa pystyakselin suhteen kulkevilla rimoilla. Keskellä huonetta seisoo vaalean puun värinen pöytä, jonka päällä on kolme lehteä, taiteltu paperi, kosteusvoidetuubi, tyhjä lakritsipussi, isot kuulokkeet, pienet nappikuulokkeet, keltainen käsipaperi jonka keskellä irrotettu huulikoru, avainnippu, rulla narua, purnukan kansi, punainen kynä, harmaa kynttilä, valkoinen ja violetti tekokukka lieriön muotoisessa kuusikulmioilla kuvioidussa maljakossa. Aurinko paistaa ikkunasta ja valaisee noin puolet pyödästä esineineen. Lattialla, harmaan pitkäkarvaisen maton päällä lojuu listoja, jotka kiinnitetään kynnyksiin, seinän ja lattian yhtymäkohtiin ja ovenkarmeihin.

Huone on kesken. Asunto on kesken, edelleen. Minäkin olen.

Pääsemmekö ikinä yli tästä remontista? Entä jos kotini on levällään niin kauan kuin elän?

On pitkäperjantai. Pääsiäisvapaan alku. Vapaa ei kuitenkaan ole täsmällinen ilmaisu tähän oloon ja tilaan. Elämme rajoitetun vapauden aikaa juuri nyt.

Asunnossa on paljon tekemätöntä työtä. En pysty rentoutumaan täysin, koska tiedän, että jossain vaiheessa pitää taas alkaa tehdä. Pahinta on suuri osaamattomuuden tunne tämän kaiken äärellä. Niin suuri, että lamaannun kun pitäisi yrittää selvittää asioita. Tämä on johtanut kitkaan avopuolisoni kanssa viimeisen puolen vuoden aikana. Kauemminkin. Kahdeksan kuukauden? On sietämätöntä, miten pitkään laajamittainen remontti vie.

Georges Perec pohtii teoksessaan Tiloja / Avaruuksia (suom. Ville Keynäs): “Mistä lähtien jokin paikka on todella oma? – – Siitäkö, kun siellä on kokenut odottamisen tuskat, intohimon pyörteet ja hammassäryn piinan? Siitäkö kun on säädyllisyyden vuoksi ripustanut ikkunoihin verhot, ja tapetoinut seinät, ja hionut parketit?”

Laittaa paikat kuntoon säädyllisyyden vuoksi; suomen kieli luo sanaan vielä oman merkityksensä: säädyn mukaisesti. En tiedä, mikä alkukielinen versio teoksessa on. Putkiremontti omistusasunnossa on keskiluokkainen ensimmäisen maailman ongelma, eikä tieto siitä vähennä ahdistustani kun tilanne roikkuu yllä. Saiko muka piilorasistinen puhe “Afrikan lapsista” ketään todella syömään innokkaammin lapsena?

Olen aina ajatellut, että en ole kätevä käsistäni. En käsityöihminen. En nikkaroija tai teknikko. Olen ajatellut sen olevan luontoni; minä vaan en osaa. Minulle sopivat päänsisäisten asioiden pohtiminen ja järjestely. Työkalujen ja toisiinsa yhdistettävien konkreettisten kappaleiden parissa olen hukassa; kädet tärisevät, asennot ja kulmat ovat vääriä, esineet putoavat otteesta.

Olen päättänyt, että elämäntilanne on hyvä silloin kun tienaan sen verran rahaa, että voin palkata ihmisiä tekemään nikkarointiremontointikokoamiskunnostamisia puolestani. Lisäksi kaverit ovat kiinnittäneet lamppujani kattoon kaljapalkalla. Isä on ammatiltaan sähköasentaja ja hoitanut joitain sähkötöitä asunnoissani. Näin olen aina selvinnyt; olen ajatellut, ettei minun tarvitse alkaa itse säheltää. Olen ollut kiitollinen sosiaalisesta verkostosta ja kohtuullisesta toimeentulosta, joiden ansiosta olen pärjännyt teknisen kömpelyyteni kanssa.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut sisustamisesta tai asunnon ominaisuuksien muuttamisesta. Minulle on riittänyt, että on paikka asua ja olla ja tehdä juttuja joita olen kiinnostunut tekemään. Harrastaa taidetta ja ruumiillisia nautintoja. Olen yleensä jaksanut olla innostunut sisustuksesta muutaman päivän ajan uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen, sen jälkeen tilan merkitys minulle palautuu funktionaaliseksi. Ja eipä vuokra-asuntoja juuri ole voinut remontoidakaan. 

Elämä muuttui. Tuli parisuhde, jossa ajankohtaiseksi tulikin omistusasunnon mahdollisuus; tuli kolmekymppisyys, ja ajanvietto kotona lisääntyi; tuli asunto, jossa oli jonkin verran laittamista ja putkiremontti tulossa kahden vuoden kuluttua, ostimme sen silti koska pidimme siitä. 

Ajattelin: kaksi vuotta, siihen nyt on vielä, tässä ehtii elellä mukavasti ennen. 

Kului kaksi vuotta, tuli remontin aika.

Oli sisäistettävä, että minä omistin puolet asunnosta johon oli tulossa putkiremontti ja jossa päätimme toteuttaa samaan syssyyn keittiö- ja kylpyhuoneremontit ja vaihtaa asunnon lattiat. Yhtäkkiä oli tehtävä päätöksiä asioista, joista minun ei ollut aiemmin tarvinnut tietää; materiaalit, järjestys, toimitustavat. Pelkäsin etukäteen, että siitä tulee rankkaa. Koetin ajatella optimisesti, että ehkä kaikki menee sujuvasti.

Siitä tuli vähintään yhtä rankkaa kuin pelkäsin. 

Silti putkiremontti oli lopulta ohi. Pääsimme muuttamaan takaisin väliaikaisasunnosta, jossa emme oppineet missään vaiheessa reilun kahden kuukauden aikana viihtymään; sen vuokraaminen oli kiireellinen pakkotilanne.

Olisivatko asiat nyt hyvin, helpottuisiko elämä? 

Toisaalta kyllä, toisaalta ei.

Uudet pinnat ja kalusteet näyttävät hienoilta. Remontoidussa asunnossamme olen kuin norsu posliinikaupassa. Tuntuu etten osaa toimia oikein; joka paikassa on mahdollisuus saada aikaan kolhuja, jotka säilyvät sitten ikuisuuksia. Keittiössä ja kylpyhuoneessa on alituinen mahdollisuus kastella jotain niin, että se pilaa pintoja ja materiaaleja. 

Esineiden ja asioiden maailma on minulle vaikea paikka. On haettava lohtua ja kosketuspintaa kirjallisuudesta, rajattomien mahdollisuuksien kielestä. Antti Röngän romaanin Jalat ilmassa minäkertoja toteaa, ettei ole koskaan tullut toimeen fyysisen todellisuuden kanssa. Koen vahvasti samoin.

Mietin, olisiko niin huono idea kytkeytyä jonkinlaiseen virtuaalimaailmaan ja elää siellä suurin osa päivästään, kuten henkilöt Piia Leinon Taivas-romaanissa pyrkivät ensin tekemään. Visionäärit ovat pohtineet ihmisen tietoisuuden siirtämistä sähköiseen muotoon, osaksi tietokonetta, ja mietin että tulisin ihan hyvin toimeen, jos mieleni saataisiin irrotettua ruumiistani ja tallennettua mediapankkiin, josta löytäisi kaiken olennaisen maailmankirjallisuuden, elokuvat ja musiikin. Mikäpä siellä olisi bitteinä virratessa. Mutta toisaalta, kuten aiemmin kerroin, pidän ehkä ruumiillisista nautinnoista liikaa. Eri asia olisi, jos kivut ja sairaudet tekisivät kehollisesta olemisesta aivan sietämätöntä.

Fyysisen todellisuuden ahdistavuus purkautui jo lapsuudessani haluna paeta kertomuksiin, niin television, elokuvien, kirjojen kuin musiikin kautta. Toisaalta kiinnostuin säästä, erityisesti äärisään ilmiöistä ja niiden aiheuttamista tuhoista. Näin luonnon ihmistä mahtavampana voimana, jonka piti säännöllisesti rankaista ihmislajia tämän suuruuskuvitelmista; negatiivinen ihmiskäsitykseni kytkeytyi romantisoivaan luontokäsitykseen, joka rapistui hiljalleen ja kumoutui ehkä lopullisesti Riikka Kaihovaaran esseekokoelman Villi ihminen ja muita luontokappaleita lukemiseen. Luonto ei ole pelkästään suojeltava ja ylevä vaan myös ruma ja hirvittävä. 

Toinen luontokeskustelun juonne tulee vastaan Ilja Lehtisen esseessä "Täysin automatisoitu pakofantasia", jossa hän käsittelee Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelmaa kriittisesti, ympäristönäkökulman unohtavana pyrkimyksenä karata ongelmien keskeltä. Pidin Purokurun kirjasta valtavasti, se vaikutti minuun paljon, ja ärsyynnyin ensin Lehtisen kritiikistä; hän tuntui tekstissään rasittavalta, mullassa möyrimisen hienouden valaistumisen tavoin löytäneeltä cityhipiltä, ja miksi hän edes hengailee jossain Helsingin kaupunginosametsässä, muuttaisi maatilalle lapioimaan lehmänpaskaa jos kerran luontoyhteys ja sukupolvien maasta elävä ketju ja uuuuh; sietämätöntä, kun ihmiset lisäännyttyään äkkiä ”oivaltavat eläimellisyytensä” tai kuvittelevat olevansa kuin maan alta versovia kasveja. 

Hengitin, koetin ajatella kiukkuni ulkopuolelta. Miksi suutuin tuosta tekstistä niin paljon? Oliko se vastarintaa joka syntyy, kun idea jonka on ajatellut hyväksi, pelastavaksi, maailmansa parempaan suuntaan muovaavaksi, asetetaan kriittisen linssin alle, tuodaan näkyviin kaikki epämukava jonka oli valmis työntämään piiloon?

Pakeneminen on harvoin mahdollisuus. Ainakaan lopullinen. Se ei korjaa mitään. Asiat jäävät ennalleen, vain ruumis siirtyy toiseen paikkaan. Georges Perec kirjoittaa: “Eläminen on siirtymistä tilasta toiseen vältellen kolhuja mahdollisimman hyvin.” Ihminen pyrkii kolhujen välttelyyn, sillä ne saavat aikaan kipuja ja särkyjä. Epämukavuutta.

Eläminen ilman kolhuja on mahdotonta; vaikka sulkeutuisi sisätiloihin, kuten suuri osa maailman ihmisistä joutuu nyt tekemään, on vaarassa. Voi kaatua tuolilla kurotellessaan jotain keittiön ylähyllyltä, leikata veitsellä sormeensa, joutua pahoinpidellyksi. Ja vaikka säilyisi fyysisesti vaurioitta, henkiselle puolelle voi tulla osumia; loukkauksia ja riitoja, kun ilma tihenee erimielisten välillä eikä pois ole niin helppo lähteä. Joissain maissa on ulkonaliikkumiskieltoja, jotkut ovat karanteenissa sairastumisen tai virusaltistuksen vuoksi. 

Kevään valo ja ensimmäisiä lehtiä kaupunginosametsässä 10.4.2020


Aiemmin elämässäni, kun olin onnettomaksi muuttuneessa suhteessa, katto ja seinät tuntuivat lähentyneen, estävän liikkumistani, lopulta olemistani; en voinut olla koko mitassani olemassa. En ennen kuin lähdin pois. Vaalin pakofantasiaa, sitten toteutin sen. Tämä on julmasti todettu, mutta rehellistä. Minun piti tehdä vaikea ratkaisu, ja viedä se loppuun itse. Se oli yksi kasvattavimmista kokemuksistani. Piti järjestellä palaset uudelleen, ottaa vastuu elämästään täysin omiin käsiinsä. Löytää uusi koti. Onnistuin siinä. Mieleni sisäiset vaikeudet eivät silti ratkenneet niin helposti kuin luulin.

”Kun mieli on rauhaton, ihminen tarvitsee yhden pysyvän kodin”, kirjoittaa Johanna Venho romaanissaan Ensimmäinen nainen Sylvi Kekkosen kertojaäänellä. Mietin lausetta, itseäni viime syksyn remonttien ja edestakaisen muuton keskellä – ei ihme, että oli kiristävän vaikea olla. Henkinen vointini oli kehno ja levällään kuten tavarani ja kotini. ”Näköjään ihminen nukkuu hyvin vain omassa sängyssään”, toteaa Perec.

Kirjoitin edellisen kappaleen ennen koronavirusta. Nyt se tuntuu liian romanttiselta. Kotikin voi olla paikka jossa nukkuu huonosti, jos siellä on pakko olla eivätkä asiat ole hyvin. Venhon romaanissa Sylvi Kekkonen ajaa mökille ollakseen muutaman päivän yksin ajatustensa kanssa. Tätä kirjoittaessani jotkut keski- tai ylempiluokkaiset uusimaalaiset miettivät sauhuamalla, mitä valvomatonta pikkutietä pitkin voisivat pujahtaa pääsiäiseksi mökeilleen maakuntarajojen ulkopuolelle, kun vanne on alkanut puristaa päätä kerrostaloasunnossa ja aurinkokin lämmittää ulkona ja linnut laulavat. 

Usein kun minua ahdistaa, haluan lähteä ulos; asunnon seinät tukahduttavat, kaikki huoneet tuntuvat liian ahtailta. Minun on päästävä avoimen taivaan alle kävelemään, jotta saan tunteen siitä että voin liikkua rajattomasti. Jos en voi tällaisessa tilanteessa lähteä ovesta, vaan minun on käytännön syistä pysyttävä asunnossa, alan ajatella niin hirveitä etten edes voi kirjoittaa niitä tähän. On päästävä ulos.

Myös edellisen kappaleen olen kirjoittanut ennen pandemiaa ja laajoja karanteeneja. Siksi se tuntuu kylmäävältä. Koko olemustani puristaa ajatus, että joutuisin todella jäämään kotiin vailla mahdollisuuksia lähteä. Entä jos en voisi käydä lenkillä ilman että joudun selvittämään liikkumistani poliisille tai sotilaille? Rauhoittelen mieltäni, että emme Suomessa joudu siihen tilanteeseen. Riittää, että meidät uusimaalaiset on nyt suljettu maakunnan rajojen sisään, että koulut ovat kiinni ja ravintoloista saa ruokaa vain mukaan. Seuraava vaihe on rajoitusten purkaminen. Näin kerron itselleni; vapaa liikkuminen koittaa vielä.

Kenellä on oikeus ja lupa käyttää tilaa? Miten tilaa saa käyttää? “Me suojaudumme, linnoittaudumme. Ovet pysäyttävät ja erottavat”, kirjoittaa Perec.

Olen taas havahtunut siihen, miten etuoikeutettuja asioita ovat koti ja liikkumisvapaus. Epidemiassakin haavoittuvimmassa tilanteessa ovat kodittomat ja muut yhteiskunnan vähäosaiset. He, joilta kokoontumisrajoitus estää apua tarjoavien verkostojen normaalin toiminnan. He, joilta kirjastojen sulkeutumisen myötä katosi mahdollisuus käyttää tietokoneita ja voida edes osa päivästä olla turvallisessa sisätilassa. Sara Stridsbergin romaanin Rakkauden Antarktis (suom. Outi Menna) minäkertojan sanoin: ”Katu on huone jatkuvassa käymistilassa, sen ovet ovat avoinna kenelle tahansa.” Tämäkin virke kuulostaa liian romanttiselta koronan aikaan. Jatkuva käymistila luo mahdollisuuden virukselle levitä pidäkkeettä. Monet kirjallisuudessa, tv-sarjoissa ja valokuvissa nähdyt toimintatavat asettuvat sosiaalisen eristäytymisen aikana turvattomaan valoon; ajattelu on kääntynyt eri asentoon. 

Miten pitkään kestää, ennen kuin asento palautuu? Vai ovatko mielemme enää jatkossa samanlaiset kuin ennen? Sitä kysytään nyt artikkeleissa, kolumneissa, pohdiskelevissa somepostauksissa. Se on ehkä maailman suurin ilmassa leijuva kysymys tällä hetkellä. "Tajuamme vain, että mikään ei ole niin kuin ennen", kirjoittaa puolalaisnobelisti Olga Tokarczuk tuoreessa esseessään "Ikkuna" (suom. Tapani Kärkkäinen).

Meidän on pitänyt opetella tyytymään siihen, että emme tiedä. 

Tämän uuden kotioleskelun aikana olemme mieheni kanssa jatkaneet remonttia varmasti ahkerammin kuin ilman sitä. Erilaiset tapahtumat ja aktiviteetit kodin ulkopuolella olisivat vanhan normaalin aikana täyttäneet päiviämme. Nyt olemme maalanneet lisää pintoja, jopa kiinnittäneet asunnon näkyvimpiin paikkoihin listat, jotka ovat roikkuneet tehtävälistalla (homonymian aiheuttamaa toistoa, olkoon) jo kuukausia. Minäkin olen maalannut seiniä valkoiseksi, teipannut ja repinyt maalarinteippejä, avustanut listojen asentamisessa – lähinnä kiinni pitelemällä ja liimauksia painamalla, mutta kuitenkin. Olen huomannut pystyväni, vaikka se onkin hidasta ja tuntuu tuskalliselta, kun kokee käsiensä ja silmiensä toimivan eri ulottuvuuksissa. 

Raisa Jäntin tammikuussa ilmestynyt runovihko Kolme : Pohjapiirros kuvaa osuvasti eristäytymisen aikaa, jossa nyt elämme; huoneen rajoittavuutta. Tylsyys on mahdollisuus “koetella tilaa”, nähdä paremmin, varsinkin näin sosiaalisen median ja muun laitteiden aiheuttaman kohinan aikakaudella, jolloin monilla meistä on liian monta välilehteä auki nettiselaimissa. Voiko rajojen sisältä löytää itsensä? Mitä voi oppia kotiaan katsomalla? Jäntti kirjoittaa: “– – voi katsella uria lattiassa, / tummaa kohtaa joka laajenee. / Katsella mitä hilseilee ympärilleen, / esineitä.” Myös Perec näkee huoneeseen keskittymisen laajat mahdollisuudet: “Huoneen henkiinherätetty avaruus riittää palauttamaan ja elävöittämään mitä katoavimpia, viattomimpia ja myös mitä merkityksellisimpiä muistoja.”

Ehkä opin vielä löytämään esineiden poetiikan, joka resonoi minussa. Ehkä opin vähitellen sinuiksi fyysisen maailman kanssa. Jos harjoittelisin tehokkaasti, pänttäisin ja puurtaisin käyttäen siihen runsaasti aikaa, oppisin ehkä tehokkaastikin. 

Mutta missä välissä sitten lukisin kaunokirjallisuutta? Opettelisin ajattelemaan? Asettumaan toisten asemaan? Milloin kirjoittaisin, esimerkiksi tätä tekstiä? 

Minun on tehtävä valintoja, mihin haluan käyttää aikani tässä elämässä, jonka uskon jäävän ainoakseni. Ainakin kirjallisuuden avulla saa laajennettua elämäänsä ulottuvuuksiin, jollaisia ei tule itse kuvitelleeksi. Lukija saa nähtäväkseen asioita, joita ei muuten osaisi katsoa.

Minulle tärkeintä on, miten elän pääni sisällä. Millaisia todellisuuksia ajatusten ja kuvitelmien kautta tavoitan. Olen saanut käyttööni mielen. Voin tavoitella avaruuden laitoja pysymällä kotonani.

Kuka rajaa avaruuden, niin kauan kuin emme tiedä varmasti, millainen se on? Ihminen. 

Monilla ei ole mahdollisuutta keskittyä itseensä, laajentaa ajatteluaan ja kuvitella oleskellessaan rennosti kotona. Heidän aikansa menee selviytymiseen. On yhteinen etumme, että tarvitsevat saavat nyt kaiken mahdollisen tuen.

Katson ikkunasta. Aurinko on siirtynyt syrjään näkymästä, vaaleansininen taivas, pieni läikkä ohutta yläpilveä. Takapihan keskellä yksinään seisovan männyn neulaset väreilevät tuulessa. Pihan laidalla koivujen lehdettömät oksat heiluvat puuskien mukana. Kauempana, puiston pienellä kentällä, aikuinen ja kaksi lasta pelaavat jotain; lenkkeilijä kävelee puistoa halkovaa polkua. Tarkistan lämpötilan lähimmällä sääasemalla: 7,1 astetta. Tahdon ulos. 


Lähteitä ja lisälukemista:

Jäntti, Raisa: Kolme : Pohjapiirros (Puru-kollektiivi 2020)
Kaihovaara, Riikka: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)
Lehtinen, ilja: "Täysin automatisoitu pakofantasia", Medium https://medium.com/@iljalehtinen/täysin-automatisoitu-pakofantasia-4b6c5c9bca7c, viitattu 10.4.2020
Leino, Piia: Taivas (S&S 2018)
Perec, Georges: Tiloja / Avaruuksia (Loki-kirjat 2002, suom. Ville Keynäs)
Purokuru, Pontus: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2018)
Rönkä, Antti: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Stridsberg, Sara: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna)
Tokarczuk, Olga: "Ikkuna", Verkko-Särö https://verkkosaro.sarolehti.net/ikkuna/, viitattu 10.4.2020
Venho, Johanna: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Luetut kirjat 3/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä taas pikkuluonnehdinnat maaliskuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Jere Nurminen: Kiira – ehjäksi särkynyt (Otava 2018)

Kuuntelin äänikirjana. Laadukkaasti toteutettu elämäkerta, joka valottaa kiinnostavalla tavalla sekä urheilijuutta että kohdehenkilön persoonaa. Kiira Korpi ja hänen läheisensä kertovat itse näkökulmansa, ja teos on rehellinen aina ankaruuteen asti, mutta myös valoisa ja armollinen. Kiiraa oli aidosti mukava kuunnella.

”Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan, vaan minun pitää olla parempi.”

”Ensimmäisen kerran muistan, että ulkonäköni nousi puheeksi julkisuudessa jo junioreiden MM-kisoissa, kun olin vasta 15-16-vuotias.”


Aura Nurmi: Leijonapatsailla (Otava 2020)

Aura Nurmen odotettu toinen runokokoelma kuvaa nuoren naisen kasvunpaikkoja. Teos on hioutuneempi kuin esikoinen ja katsoo tuskan kokemuksia tiiviisti mutta armollisen etäisyyden päästä. Silti se osaa hätkäyttää, kun ei ole varuillaan. Runoissa elää villi, väkevä ydin.

”Ratsumies tulevaisuudesta löytäisi puhelimeni geelikuorineen ja kuuntelisi siitä hukkuneen kaupungin ääniä. – – Kuulisi nuorten tyttöjen juorut. Ne, jotka kerrotaan selustan turvaamiseksi. Ja ne, jotka levitetään pahassa.” (s. 11)

”Saatana ottaa sinusta vallan / pappi sanoo / kun ostan naruolkaimisen topin” (s. 24)


Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna)

Olen huomannut muuttuneeni lukijaksi, jolle kauniskielisyys ei romaanissa riitä; kertojaäänen pitää olla sellainen, että pystyn ”ostamaan” sen. Jostain syystä Rakkauden Antarktiksessa en aivan pystynyt, vaikka kertoja onkin eräänlainen henkiolento jota tämän maailman säännöt eivät enää sido. Silti, se mitä hänen elämästään kerrottiin ja miten sitä kerrottiin… ei vaan tällä kertaa ollut ihan match. Paloittelusurmastakin näemmä pystyy kirjoittamaan hyvin kauniskielisesti. Stridsbergin huipputeokseksi jää minulle Unelmien tiedekunta – sen kertojan kanssa pääsin sinuiksi ehdoitta. Hienosti hän toki kirjoittaa tässäkin, ja Outi Mennan suomennos toimii.

”Yritän vastata, mutta ääneni on kuollut, kadonnut, ja juuri kun yritän napata hänet kiinni ja nostaa syliin, hän hajoaa kuin saippuakupla, ja käsilleni valuu jokivettä ja tuhkaa.” (s. 130)


Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja (Siltala 2020)

Harry Salmenniemen novellisarjan kolmas teos on aiempien tapaan moninaisista viittauksista ja pohjateksteistä rakentuva, silmääiskevä ja hienovaraisen ironinen kokoelma. Tällä kertaa sotaolosuhteet muodostavat punaista lankaa useamman kertomuksen välille. Joistakin Salmenniemen teksteistä syntyy erikoinen kielellinen kokemus: kieli on niin tarkkaa, niin hiottua, että se hävittää itsensä näkyvistä. Viitteitä-novelli tuntuu vinoilevan lempeästi kirjallisuudentutkimukselle, Sukufilmejä taas elokuvakritiikille. Teos vaatii täsmällisen uudelleenlukemisen vielä joskus.

”Olen lapsi, joka taluttaa itseään kädestä, enkä siksi vastaa lauseistani.” (s. 50)

”On monia asioita, joista en todellakaan tiedä mielipidettäni, en edes osaa päättää vaivaavatko nämä asiat minua todella.” (s. 90)


Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia (Loki-kirjat 2002, suom. Ville Keynäs)

Tällä hetkellä käytössä olevat tilat rajautuvat monilla kodin huoneisiin, kauppa- ja lenkkireitteihin. Georges Perecin teos pohtii erilaisten tilojen ja oleskeluympäristöjen yksityiskohtia, niistä rakentuvaa poetiikkaa. Sanoisin, että tämä kuuluu tyyliltään kiistellyn lyyrisen esseen piiriin, vaikka termiä ei vielä varsinaisesti käytetty kirjan ilmestyessä. Kyseessä on hieno moderni klassikko. Tiloja / Avaruuksia on lahja, joka jatkaa antamistaan sivulta toiselle – varsinkin kirjoittajalle se tarjoaa paljon kiinnekohtia.

”Kaupungissa ei ole mitään epäinhimillistä - ellei sitten oma ihmisyytemme.” (s. 74)

”Jos mikään ei pysäytä katsettamme, se kantaa hyvin kauas. Mutta jos se ei kohtaa mitään, se ei näe mitään; se näkee vain kohtaamansa: tila pysäyttää katseen, se on este johon katse seisahtuu: kappale, kulma, pakopiste – –” (s. 97)


Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020)

Kirjeenvaihtoteos, jonka toinen osapuoli on jo pitkän uran tehnyt kirjailijaisä, toinen hänen poikansa, esikoiskirjailija. On tämä aika ihana kirja. Itkettää, naurattaa. Surettaa, on kivuliastakin. Sitten taas lämpöä. Tunnistettavia asioita sekä kirjoittajana että muuten vaan ihmisenä.

”Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävåt seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.”
- Petri Tamminen

”Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen.”
- Antti Rönkä

”Kun suhde toiseen syvenee, suojakuoreni kuluu pois ja joudun lopulta kosketuksiin todellisen minuuteni kanssa. Silloin alan epäillä itseäni, sitä kuka olen ja mitä haluan.”
 - Antti Rönkä

”Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää.”
- Petri Tamminen


Juhani Brander: Miehen kuolema – pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020)

Esseekokoelma tuo näkyviin maskuliinisuuden raaimpia ja myrkyllisimpiä ilmenemistapoja. Ajattelin etukäteen, että tämä olisi sellainen kirja jonka olisin itse voinut kirjoittaa, mutta Brander ottaa aiheeseen omanlaisensa kulman ja tuo esiin myös asioita, joita en ole huomannut edes ajatella. Esseet ovat suoraa, usein vihaistakin tekstiä. Tiettyä hiomattomuutta teoskokonaisuudessa näkyy, mutta se ei härinnyt liikaa. Suosittelen kaikille, joita maskuliinisuus on asiana ikinä pohdituttanut.

“Itsestään tämä rakenne ei kuitenkaan purkaudu. Mitä enemmän pahaa poikuutta ylläpidetään molempien sukupuolten kesken ihannemallina aina seksuaalista fantasiaprojektiota myöten, sitä enemmän se tuottaa kasvavia joukkoja yhteiskunnan laitamille ajatuvia, marginalisoituja, syrjäytyneitä miehiä.” (s. 123)


Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos 2019)

Järjestystä ja hillittyä käytöstä arvostava Sirkka on hulvaton hahmo (vaikka itse hän ei sellaista sanaa käyttäisi), ja Saastamoinen on kirjoittanut hänen maailmansa taitavasti. Teoksena Sirkka olisi ehkä ollut timanttisimmillaan novellina, romaanin mitassa hahmo alkoi hieman tulla korvistani ulos (äänikirjan lukeneen Pirjo Heikkilän mainioudesta huolimatta). Sopivaa luettavaa tragikoomisten kirjojen arvostajille, erityisesti jos olet koskaan kirjoittanut heippalapun!

”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.”


Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)

Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.

”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)