lauantai 6. heinäkuuta 2019

Kesäkuun lyhyet: 6 minibloggausta

Tässä kesäkuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa. Lisäksi luin Pentti Holapan runokokoelman Ankkuripaikka, josta on oma postauksensa.


Andrew McMillan: playtime (Cape Poetry 2018)

Pride-kuukautena 2019 aloitin postaukset teemasta englanninkielisellä runokokoelmalla. Andrew McMillanin playtime tuli vastaani Guardianin arviosta. Kyseessä on esikoiskokoelmallaan physical useita palkintoja keränneen runoilijan toinen teos. Maskuliinisuuden ja ruumiillisuuden problematiikkaa aiemmin käsitellyt McMillan pureutuu playtimessa erityisesti siihen, millaista on varttua homomieheksi. Kokoelman ensimmäinen osio sisältää seksuaalisuuden kypsymisen kuvauksia: runo "first time" kertoo ensimmäisestä masturbointikerrasta, ja sitä seuraa muitakin ensimmäisiä kertoja. Jälkimmäisessä osiossa korostuvat aikuisiällä koetut tuntemukset, kohtaamiset seksin merkeissä, kehojen ja niiden ominaisuuksien pohdiskelu. McMillan sanoittaa monia asioita, jotka nähdään vaikeina ja kiusallisina. Enpä muista lukeneeni runoa, jossa mietiskellään lääketieteellisistä syistä tehtyä ympärileikkausta suorastaan filosofisesti, enkä runoa kaljuuntumisen vastaisesta taistelusta hiussiirteillä.

McMillan kirjoittaa runonsa rehellisesti ja suoraan – kuvakieltä hän käyttää säästellen, mutta varsin tehokkaasti silloin kun käyttää. Runojen asettelu on omanlaistaan: säkeenylityksiä on jatkuvasti, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia (I-sanaa lukuun ottamatta) ei käytetä. Lauseet vaihtuvat usein keskellä säettä niin, että se on merkitty vain ylimääräisin välilyönnein. Tämä tekee lukemisesta, varsinkin muulla kuin äidinkielellään, ajoittain haastavaa. Hahmottaakseen on luettava tiettyjä kohtia ja kokonaisia runojakin uudelleen tavallista enemmän. Runojen sisällön koin joissakin kohdin samastuttavaksi ollessani tekijän tavoin kolmikymppinen valkoinen länsimaalainen cis-homomies; tekstejä tulee lukeneeksi runomuotoisena autofiktiona, koska niiden maailma on niin realistinen ja koruttomasti kerrottu. Välillä olisin kaivannut enemmänkin kielellistä ilottelua, värikkyyttä ja ilmeitä toteavuuden oheen. Nyt kokoelman perusväri tuntui harmaalta kuin sateisen saarivaltion taivas. On siinäkin toki vivahteensa.

"there was only the moment I was trying / to give you the half open door of the laptop / your face pressed into the blank screen of the pillows / the evening sun setting the neighbourhood on fire" (s. 45)


Tommi Parkko: Hamilton-manaatin vaikea elämä (Aviador 2019)

On kirjalla nimi, ajattelin taas, kun kokoelma saapui luettavakseni. Nyt minulle alkavat saapua varaukset, joita olen tehnyt uudella työkirjastokortillani tutustuakseni laajasti vuoden 2019 runosatoon. Tommi Parkon runokokoelma Hamilton-manaatin vaikea elämä kurottaa hyvin moneen suuntaan, usein nopein vaihdoksin. Mihin silmä ja ajatus lopulta tarttuvat? Tulee mieleen maalaus, jossa esittävä liukenee abstraktiksi huomaamatta. Mitä ovat teemat, onko niitä? Ovatko nämä kokoelma runoja, ja siinä se – ei sellaisessakaan ole mitään vikaa. Uudella lukemisella huomion kiinnittävät törmäykset: mätkähtäminen, liiskautuminen toisiaan vasten. Teos on jotenkin ahdistunut, monista aineksistaan huolimatta myös sisäänpäin kiertynyt, kuin peittelisi pimeää, syvyyksiä. Teknisesti kirja on hyvä, moninaisia keinoja huolella käyttävä. Jotenkin se mistä puhutaan jää minusta etäälle, eikä se ole kenenkään syytä. Ehkä en vain päässyt osalliseksi manaatin sielusta. Veden virtaus ja tuska jäävät lopuksi pohdituttamaan.

"mielipiteesi, ja ne joita kutsut tunteiksesi, ovat / liiskautuneet vasten toisiaan kuin ukkosta kavahtavat lapset; kykysi / keskustella ja sinusi, / ovat / jätemyllyssä." (s. 18)


Andy Sinclair: Breathing Lessons (Vehicule Press 2015)

Pride-kuukauden toinen teemaan liittyvä postaus oli Andy Sinclairin romaanista Breathing Lessons. Löysin teoksen nettiartikkelista, kun olin googlaillut, minkälaista nykypäivän homoseksuaaleja käsittelevä kaunokirjallisuus on englanninkielisessä maailmassa. Päädyin tilaamaan kanadalaisen Sinclairin kirjan netistä yhdessä toisen jutussa mainitun romaanin kanssa. Jos haluaa lukea luontevia representaatioita ns. tavallisesta homomiehen elämästä ihmissuhdekomplekseineen, on englanninkielisten kirjojen netistä tilaaminen tällä hetkellä ainoa keino. No, itse kirjan sisältöön. Tiivis romaani koostuu 20 "harjoituksesta", joille otsikko tarjoaa tietyn näkökulman. Tämä on episodiromaani, jota voi hyvin lukea useamman päivän ajan vähitellen, kuten itse tein. Kerronnan aikamuotoratkaisu ei ole tavanomaisin: kertoja käyttää preesensiä silloinkin kun muistelee mennyttä. Tavallaan ratkaisu on tuore, toisaalta se sekoittaa lukiessa välillä aikatasot.

Kirjan alku oli kuin saapuminen johonkin vehreään, jollaista on odottanut jo pitkään. Herkkää kuvausta miesten välisestä fyysisestä kosketuksesta, mutkattoman realistista seksikuvausta, jossa ei peitellä tai kaunistella liikaa asioita, mutta ei myöskään revitellä överiksi. Minulle antaa outoa voimaa, että voi olla virkkeitä kuten: "I'd left the hockey game on and we lie there in the dark and listen to the play-by-play in the next room, our cum drying into a crust on my stomach." Että voi yhdistää tuollaisia asioita samassa virkkeessä. En edes pidä jääkiekosta, mutta olen fiiliksissä mahdollisuudesta. Päähenkilö, minäkertoja Henry on päälle kolmikymppinen ja käy läpi menneisyytensä hullaantumisia, lyhyeksi jääneitä seurusteluja ja valtavaa määrää fuckbuddyja, kaverisuhteita, joihin jossakin vaiheessa sekoittuu seksiä ja asioista tulee hankalia. Ei ehkä seksin itsensä takia, vaan tunteiden, jotka jossain vaiheessa kuitenkin seuraavat, ja toinen seurusteleekin toisen kanssa. Henryllä on huomattavan paljon säätöä juuri varattujen miesten kanssa.

Työelämä on kirjassa sivuseikka, välttämätön paha, päällimmäisenä ovat juhlat ja päihteet: pilveä kuluu paljon, ekstaasia ja kokaiinia jonkin verran. Hyvä, että tämä maailman suurten kaupunkien homopiireissä pitkään puhuttanut juhlimisen tapa tulee teoksessa esiin – Suomessakin aihe on toki noussut viimeisen vuoden aikana julkisuuteen tunnetun iskelmätähden huumeoikeudenkäynnin takia. Päihteitä ei voi kuitenkaan sanoa Henryn päällimmäiseksi ongelmaksi, vaan hän on usein masentunut ihmissuhdepettymysten takia. Menneisyys on myös jättänyt käsiteltäväksi trauman, mikä kirjassa oli ratkaisuna sellainen, etten oikein tiennyt miten suhtautua – ensireaktio oli turhautunut "ääh", vaikka miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on myös tärkeä aihe käsiteltäväksi. Vaikka pääosin pidin romaanin seksikuvauksista, ne olivat niin täynnä räiskyvää halun ja tyydytyksen ilotulitusta (ja näitä kohtauksia ja vaihtuvia miehiä oli niin paljon), ettei se tuntunut enää uskottavalta. Tosielämässä erilaista sähellystä ja mokia on enemmän, ja moniulotteiseen seksin kuvaamiseen pitäisi sisältyä myös niitä.

Breathing Lessons nappaa lukijan heti mukaansa iholle. Tyyli on ilmava, jättää paljon sanomatta. Kuin elämä. Näennäisestä keveydestä ja pintatason suoruudesta huolimatta teoksessa on painoa.

"We'd met through friends and buried the initial attraction and everybody knows what that does. Soon came the little friendly squeezes. Lingering hugs at the door. Sometimes it's just the matter of waiting until you are together alone, and stoned." (s. 17)


Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava 2018)

Joskus tulee aloittaneeksi romaanin vaivihkaa, kun on utelias mutta myös hieman epävarma siitä, onko kyseessä "oma juttu". Riikka Pulkkisen Lasten planeetta otti minut kuitenkin mukaansa, halusin jäädä sen seuraan. Jokin kirjassa tuntui olevan minulle juuri nyt; kirjoitin lauseita ylös, ja samalla mietin, onko tämä jo liian helppoa, sellaista että kun myöhemmin palaisin teoksen pariin, osoittautuisiko se arkiaforistiikaksi joka toisessa tilanteessa tuntuukin kepeältä? Soimasin itseäni ajatuksistani, luin, ja lopulta annoin kertomuksen mennä ylitseni. Ensimmäisenä kolahti erokeskusteluiden lievä absurdius: "Jos sä et nyt voi suostua muuhun kuin tasajakoon, meidän pitää perua tämä ero." (s. 19) Mietin, miten paljon pelissä onkaan, kun erotessa hajoaa perhe, jossa myös pienen lapsen tarpeet, käsitys tilanteesta ja tulevaisuus pitää huomioida.

Romaanin toinen taso kuvaa eroamassa olevan Frederikan Julia-siskon sairastumista psykoosiin kymmenisen vuotta ennen kirjan nykyhetken aikatasoa. "Erolinjan" proosa on pitkälle ajateltua ja teräviä oivalluksia sisältävää, psykoosia kuvaavien jaksojen proosa taas irtoaa maailmasta kuumeisen kiihtyneellä tavalla, joka luo omanlaistaan poetiikkaa. Kaksi tasoa vuorottelevat, kuitenkin niin että Pelon historiaksi kutsuttu psykoosikuvaus jää "erolinjaa" vähemmälle käsittelylle. Kahden tarinalinjan merkitykset toisilleen jätetään paljolti auki, ja lukija voi päätellä, miksi juuri nämä kriisit rinnastetaan tässä kirjassa. En voi olla miettimättä, että näihin teemoihin eri kirjoissa keskittymällä olisi saanut kaksi todella hienoa pienoisromaania. Asioita nivoo yhteen allegorisella tasolla myös Frederikan tyttärelleen kertoma satu, jossa poni ja leijona seikkailevat.

Lasten planeetassa on paljon tunnistettavaa kaikille ihmissuhteiden iloissa, odotuksissa, peloissa ja pettymyksissä mukana olleille. Teos tarjoaa ajateltavaa ja sanoittaa tärkeitä kysymyksiä. Sukupuoliroolit kirjassa tuntuvat kuitenkin paikoin kiveenhakatuilta tavalla, jota en omasta elämästäni tunnista. Roolien kaksijakoisuudesta pidetään kiinni yllättävän tiukasti, ja mietin erilaisia feminismejä, niiden aaltoja. Minkälaisen planeetan vanhemmat muovaavat lapsille ensimmäisinä elinvuosina, ja miltä se lasten silmissä näyttää? Minkälainen planeetta heille lopulta jää? Kirja päättää uskoa toivoon, siihen että kaukaakin voi löytää takaisin.

"Vaikeinta on ilmaista läheisilleen huolensa, tulla väliin, saada toinen katsomaan itseään silmiin. Noissa silmiinkatsomisissa on aina liikaa: eletty yhteinen pimeä, menneisyys, ajan sirpaleet, kaikki kirjaimiksi hajonneet sanat. Ja hevoset, niiden kavioiden alla tantereen jyly." (s. 70)


Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)

En minä ole nainen, olen neutri, naukaisee kissa turhautuneena ja loikkaa kirjahyllyn päälle miettimään, vieläkö tämä roolien ahtaus puristaa yhtä ajankohtaisena kuin sata vuotta sitten. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on esikoisteos, joka tuo kirjalliseen maailmaamme tarkan, selkeän ja luistavakynäisen ajattelijan. Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, jota on kuvattu esittelyissä esseeromaaniksi. Sen alussa tulee vastaan sisällysluettelo, joka sisältää otsikoituja osioita, joten kirjastonhoitajaminäni lähti lukemaan esseekokoelmaa. Se on minusta perusteltukin luokitus, sillä Vähäpesola käsittelee teoksessa Edith Södergranin runoutta, lukee sitä omaa elämäänsä vasten ja kirjoittaa kokemuksista, jotka ovat varmasti monelle tunnistettavia, yliopisto-opiskelusta parisuhdedynamiikkaan. Tekijä kulkee polkuja, jotka haarautuvat moneen, mutta ne mahtuvat silti teksteille annettujen otsikkojen alle.

Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.

Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.

"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)


Marguerite Duras: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)

Kun Marguerite Duras oli 78-vuotias, hän saneli rakastajalleen eräänlaisen kirjallisen testamentin. Ja millainen se onkaan. Kirjoitan kertoo siitä, millainen on kirjoittajan, kirjailijan mieli. Miten kirjoittaja näkee ympäristön, maailman, mitä kirjoittaminen oikeastaan on. Duras vaati kirjailijuuteensa yksinäisyyden. Hän eli suuressa talossaan yksin, ja niin sen oli oltava. Teoksessa hän puhuu paljaaseen tapaan suhteestaan kirjoittamiseen ja elämään. Tämä on ehkä lähimmäksi minua tullut kirjoittamisesta kertova teos ikinä. Alleviivasin "Kirjoitan"-esseetä lähes joka aukeamalta. (Olen poiminut tämän hyllyyni kirjastopoistona.) Kirjoittamisen pakkoa, välttämättömyyttä Duras sanoittaa suorastaan kohtuuttomalla ehdottomuudella. Se sopi hänen persoonaansakin, kuten kerrotaan alkusanoissa.

Tässä on paljon minulle nyt jo tuttua: "Yhtäkkiä kaikki suhteutuu kirjoitukseen – hulluksihan sitä tulee." (s. 29) Toisaalta tämä tarjoaa vaivaamaan jääviä väitteitä: "Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen." (s. 25) Kärpäsen kuolemaa kuvaavaa osuutta verrattiin jossakin Lispectorin Passion torakkaan, mitä oli kiinnostavaa pohtia nyt lukiessa; naiskirjoitus, hyönteiset... "Kirjoitan"-esseen lisäksi teoksessa on alun perin filminauhalle tallennettu "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", jossa Duras epäsuorasti käsittelee veljensä kuolemaa toisen maailmansodan aikana. Täynnä pakahduttavaa surua oleva teksti riipaisee syvältä. Jotenkin tuntui, että Kirjoitan vahvisti omaakin kirjoittajaidentiteettiäni. Se ei ole täysin omissa käsissäni, julkaistaanko tekstejäni joskus painetuksi paperinipuksi sidottuna tai nidottuna, mutta kirjoittaja tulen olemaan lopun elämääni muodossa tai toisessa.

"Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjoituksen kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen." (s. 35)

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan  laulaisin  jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja.   Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Toukokuun lyhyet: 9 minibloggausta

Tässä toukokuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Hassan Blasim: Allah99 (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen)

Hassan Blasimin ensimmäinen romaani on kirjallinen mosaiikki, kertomusrykelmä. Allah99 ei muodosta suurta yhtenäistä tarinaa, eikä sen tarvitse. Romaani perustelee itsensä moninaisten tekstien kokonaisuutena, joka kasvaa tarinallisuuden tavoittelun yli. Blasimin tarkkuus ja kielentaju kirjoittajana ovat maailmankirjallisuuden tekijän tasoa. Hän on yksinkertaisesti todella hyvä kirjailija. Iskevä, sisällöltään painava, energinen, painostava, raju. Allah99 näyttää Blasimin eri tekstityyppien hallinnan: sähköposteja, päiväkirjaa, haastatteluja kysymyksineen ja vastauksineen. On jutuniskentää, haaveilua, kuvitelmia. Sähköpostikeskustelujen tyyli on ajoittain esseististä. Muiden teksteihin ja taideteoksiin viitataan usein, erityisen tärkeäksi hahmoksi nousee romanialainen filosofi ja esseisti Emil Cioran.

Blasim ei kieputtele ja kierrä, vaan pysyy sisällön ytimessä. Tekstissä tapahtuu koko ajan. Kutsuisin tyyliä hyperrealismiksi, se on kiinni maailmassa tiukalla liimapinnalla. Teksti on realismissaan rosoista, kuin karheaksi raavittua ihoa. Henkilöiden mieliä pyörittävät seksi, alkoholi ja kuolema. Blasim kirjoittaa jälleen paljon Irakin tapahtumista, mutta myös Suomesta. Toiset jäävät irrallisiksi, toiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja kokevat tulleensa kotiin  maahanmuuttajien tarinat eivät ole samanlaisia. Jotkin kuviot toistuvat ja niitä katsotaan kriittisesti, kuten sitä, miten äidit irakilaisissa perheissä ovat usein lukutaidottomia. Uskontoa kirjan puhujat eivät yleensä kumarra. Kirjallisuuskeskusteluissa huomioni kiinnittyi väkisin siihen, miten kirjailijoiden nimien pudottelu sisältää taas miesklassikoiden litanioita. Musiikissa huomioidaan sentään esimerkiksi Björk.

Aina ei ole selkeää, kuka puhuu ja kuka puhuttelee. Välillä tuntuu että kertoja haastattelee itseään, tai pikemminkin kommentoi asioita kaikkitietävästä roolista. Haastateltavat jäävät useimmiten nimettömiksi, he ovat kuoro, jonka jäsenten äänillä on merkitystä, mutta se mikä yleisölle välittyy päällimmäisenä on kokonaisuus. Allah99 on kotimaisen nykykirjallisuuden kärkeä. Sampsa Peltosen käännös arabiasta on erinomaista, terävää suomen kieltä. Blasim ansaitsisi päästä ehdolle Suomen merkittävimpien kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Jos säännöt eivät sitä vielä salli, minusta niiden tulisi nykymaailmassa alkaa sallia.

"Adil ei lämmennyt ajatukselle vaan meuhkasi että muslimit on Euroopan uudet juutalaiset ja että eurooppalaiset tarvitsee muualta tulleita sorrettavakseen että voisivat tuntea olevansa parempia. Meidän pitää valmistautua puolustamaan itseämme. Aina joskus olen Adilin kanssa samaa mieltä, mutta nyt muistutin, että suomalaisissa ja eurooppalaisissahan on paljon ihan mahtavia tyyppejä, mukavia ja huomioonottavia ja rehellisiä. Ei saa yleistää." (s. 123)


Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (WSOY 2019)

Hankalaa, hankalaa. Taas aloitan tällä; hankalaa. Kirjoittaminen. Ongelmia. Tua Forsström kirjoittaa kokoelmassaan Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (suom. Caj Westerberg): "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." Juuri niin. Aloitan jostakin yleispätevästä. Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset on todella hyvin kirjoitettu. Monet esseet saavat vaikuttumaan vahvasti siitä, miten tekijä osaa käyttää kieltä, rikkoa ja väännellä sitä tarpeen mukaan. Kirjallisissa viitteissä tulee esiin kiinnostus kokeelliseen kirjallisuuteen, mikä selittää kielenkäytön moninaisuutta. Aiheena kokoelmaa lävistää ruumiillisuus. Sekin tuottaa monipuolista tekstiä. Voisi puhua "naistekstistä", vaikka kirjoittajaa (esseeminää?) häiritsee toisten "naisteksti", jos se on kirjoitettu "naisena", koska hän itse kirjoittaa ihmisenä. Oma tulkintani esim. Cixous'n mukaisesta feminiinisestä kirjoituksesta on, että sitä voi kirjoittaa biologisesta ja käsitteellisestä sukupuolesta riippumatta, eikä tarvitse olla "nainen". En tiedä, puhunko tässä esseistin kanssa samasta asiasta.

Taas ongelmiin. Jo etukäteen luin kirjasta kirjoitetusta tekstistä eräänlaisen varoituksen, että tätä tulee olemaan haastava lukea feministinä, mutta niinpä tässä vain tapahtui. Feministi luki tätä ja on jo ottanut nuijansa valmiiksi tuomitsemaan, sen pää on lyijyä, terästä, keksikää lisää kovia aineita tähän  se on niitä kaikkia. Ja kyllä, koin että kokoelmassa kuittaillaan feministeille (nykyisille, intersektionaalisille). Seppänen kirjoittaa senkin todella hyvin. Se on melkein jo ärsyttävää. Tuntuu provoon menemiseltä, häviöltä. Paljon käsitellyssä oli sellaista, minkä pystyin itsekin allekirjoittamaan: pidin tavasta miten teoksessa kirjoitettiin kirjallisuudesta, totalitarismista, tunnustamisesta, ruumiillisuudesta, itsestä. Erityisen mielelläni luin tietysti Clarice Lispectorista, joka on minuun lujasti vaikuttanut. Emil Cioran alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja on jännittävää, että häntä käsiteltiin myös samaan aikaan lukemassani Blasimin Allah99:ssä. Välillä Cioran-tekstit menivät päässäni sekaisin, kummassa kirjassa oli kumpaa. Sitten tulivat ne loppupään islam-esseet. Miksi nämä on kirjoitettu, minun tekee mieli kysyä. Sähähtää perään, että onko tämä pelkkää trollausta. Trololol. En edes jaksa kommentoida enempää.

Tyylillisesti teos käyttää esseen suomia mahdollisuuksia mitä hienoimmalla tavalla. Kirjassa paljon tutkiskellun Celinen pistepistepiste-tyyli ilmestyy myös Seppäsen tekstiin ja nousee pintaan useissa kohdin kirjaa, vaikka kirjailijaa ei enää käsiteltäisikään. Muutenkin kokeilut yhdistyvät asiakerrontaan kiehtovasti. Monesti tunnen nautinnollista hämmennystä. Joskus ärtymystä. Ehkä silläkin on tässä tarkoituksensa. Ei kysymyksiin ole pakko vastata, senkin lajityyppi suo.

"Ciorankin halusi elää maailmassa, jossa kuoltaisiin yhden pilkun tähden. Kirjoittamisen aiheuttaman häpeäni ajamana joudun kuitenkin jankuttamaan kysymystä, jonka ihminen kovimmassa kurimuksessaan oikeutetusti suuntaa jumalalle: miksi sallit kärsimyksen? Tai tarkemmin: Miksi valehtelet kun totuus on toisaalla?! Miksi sepität kun todellisuus on toisaalla?! Miksi kulutat aikaa lauseiden sorvaamiseen kun maailma on täynnä konkreettista apua tarvitsevia ihmisiä?!" (s. 50)


Kim Thúy: Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma)

Ranskan kielessä pieni puro ja kuvaannollisesti virtaaminen, esimerkiksi kyynelten. Vietnamin kielessä kehtolaulu, tuudittaminen. Kim Thúyn romaani Ru on kirjana juuri sen alussa mainittujen ru-sanan kuvausten kaltainen. Lukijaa kuljettaa lempeän soljuva tekstin rytmi. Teos on omaelämäkerrallinen, ja se on fragmentaarisessa tyylissään hyvin nykyaikainen. Todellisuus koostuu katkelmista, elämässä pinnalla olevat asiat vuorottelevat kysymättä. Vietnamilaissyntyisen kanadalaiskirjailijan muistoissa lapsuuden vaarallinen pakomatka veneellä sodan keskeltä vaikuttaa yhä. Usein lyhyemmiksi kuin sivun mittaisiksi jäävät katkelmat kertovat jonkin tilanteen, asian, ajatuksen, ihmiskohtalon. Lapsuusmuistoista Vietnamissa siirrytään aikuisuuteen Kanadassa, isovanhempien muistelusta omiin lapsiin. Kirjan fragmenteissa on painoa harvinaisen paljon, ne jäävät kaikumaan. Niihin on ehkä tiivistynyt ihmisyydestä jotain erityistä.

Teoksessa on kieltä, jota voisi kuvata kauniiksi: yksityiskohtia jotka rakentavat esteettisesti hiveleviä kuvia. Onko kauneus itsetarkoituksellista? Pyrkimys kauniiseen kieleen, vaikka kerrottaisiin dollareista peräaukossa? Kerronta ei peittele rumiakaan asioita, niitä jotka tapahtuivat sodassa ja riipivät yhä. Ihmisetkin ovat epätäydellisiä, he pettävät, tukahduttavat, loukkaavat. Onko ratkaisu anteeksiannossa? Löytyykö se rivien välistä? Toistollakin on merkitystä, asiat siirtyvät syrjään palatakseen äkkiä kulman takaa. Niin tekee myös muisto. Kirjailija tulee lähellä loppua tiivistäneensä kenties kirjoittamisensa lähtökohdat: "  ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä." (s. 142) Aikatasojen välillä siirrytään edestakaisin. Keinuntaa? Pakenijoiden vene, yhä vaan? Aallot seuraavat toisiaan kuoppia välissään, mutta niitä yhdistää katkeamaton vesi. Ru on lämmin ja lempeä kirja, jossa kuuluu hyväksyntä. Se ei hyväksy kauheuksia ja julmuuksia itseään, vain sen että ne tapahtuivat, ja siksi ne ovat osa elämää.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita." (s. 106)


Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019)

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa teosta feministisen luennan kautta, vaikka se tarjoaa aineksia ja mahdollisuuksia myös paljon muuhun. (Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)

Tiina Lehikoisen runokokoelma ilmestyi tänä keväänä Poesialta. Sen lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään yhä feminiinisenä toimintana. Kokoelmassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31) On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vielä vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi " (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lopussa laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa, Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)


Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (WSOY 2014)

Luin pitkästä aikaa hyllynlämmittäjän, ja novelleja. Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri kertoo isistä ja heidän lapsistaan, molemmat saavat äänensä. Joskus myös äidit ovat keskeisiä henkilöitä, mutta silloinkin isät ovat merkityksellisiä, varsinkin jos ovat kokonaan poissa. Mieleenpainuvimmat novellit seitsemästä olivat minulle alussa, keskimmäisenä ja lopussa. Ensimmäinen novelli "Satu äidistä" on tunnelmaltaan ja kieleltään sadunomainen, isän kanssa jääneet lapset ovat kertomuksen kokijoina. Neljäs novelli, uuteenkin lukukertaan houkutteleva "Viimeinen" kertoo maailmasta, johon äiti on jäänyt lapsensa kanssa suuren mullistuksen jälkeen - mikä oikein on kaiken niellyt musta? Päätösnovelli "Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa" on teoksen pisin, ja se kertoo hauskasti isästä, joka hurahtaa erilaisiin asioihin, tällä kertaa mehiläistenhoitoon äidin ja naapureiden piinaksi...

Kertomukset ovat vetäväjuonisia ja ovelia, ne tarjoilevat pieniä vihjeitä loppukäänteistä, jotka ovat tehokkaita, klassisiakin. Kaikki twistit eivät ole kovin yllättäviä, ja jotkut jättivät hieman kuluneen loppumaun. Kirja tuo näkyville useita koskettavia ihmiskohtaloita. Kieli on täsmällistä, vahvaa, kuvaa asioita luotaamalla yksityiskohtaisia miljöitä. Se on hyvin hiottua, ja joskus tuntui että enemmänkin särmiä olisi voinut jättää, aivan ihon alle tämä ei päässyt. Voimakkaimmin tunnelmat välittyivät, kun tapahtumia väritettiin surrealistisin kuvin. Vaaleanpunainen meri on tyylipuhdas novellikokoelma, joka on lajin ystävälle taattua luettavaa.

"Kimeä ja kova ääni saa sydämen pysähtymään. Hetkeen ei voi liikkua, ei edes hengittää. Joona on kuullut äänen ennenkin. Se on olemassa, se on hänen sisällään, mutta sille ei ole paikkaa tai nimeä, ei mitään sellaista mitä voisi ajatella." (s. 145)


Piia Leino: Taivas (S&S 2018)

Piia Leinon 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva dystopia tunnistaa monia nykyhetkessä näkyviä signaaleja. On riippuvuus ruuduilla ja verkossa tapahtuvista asioista, seksuaalisuuden himmeneminen, apatian ja osattomuuden lisääntyminen, nationalismi, pääkaupungin ja ympäröivän maan eriytyminen. Taivas-romaanissa ihmiset pyrkivät elämään vain sisätiloissa, jos heidän ei tarvitse kerjätä. Paremmin toimeentulevilla päivien merkityksen täyttää Taivas, immersiivinen virtuaalimaailma, jossa ihminen voi päästä pois lamaantuneesta reaalitodellisuudesta, tuntea täydellistä rauhaa ja nähdä paikkoja, joihin ei enää pääse  joita ei kenties enää ole. Matkustaminen Suomesta on kielletty, rajat ovat täysin kiinni. Iina ja Akseli kohtaavat Taivaassa, ja jokin erityinen värähtää kaksikon välillä. Kun Akseli saa työtehtävänä syödä pillereitä ja dokumentoida vaikutuksia, hän alkaa tuntea halua asioita kohti, nähdä taas päämääriä. Eikä hän halua kokea sitä yksin.

Taivaan maailma on tarkasti kuvattu  niin virtuaaliset tilat kuin tulevaisuuden julma realismikin. Kerronta tuo täsmällisenä näkyville vieraiksi muuttuneiden miljöiden yksityiskohdat ja henkilöiden tuntemukset; muutos apaattisesta lamaannuksesta päämäärätietoiseksi toimijaksi on kuvattu oivaltavasti. Teos saa katsomaan omaa elämänmenoaan uudesta kulmasta, mikä on hyvän dystopian merkki. Romaanin juoni vetää lukijaa mukanaan tehokasta tahtia, draaman kaari aaltoilee sopivasti. Akselin ja Iinan suhteen kuvauksessa oli omaan makuuni välillä liikaa Hollywoodia. Teos luo mieleen elokuvamaisia näkymiä hyvälläkin tavalla. Taivas on parhaillaan EU:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja se sopii ehdolle hyvin  kirjan voisi kuvitella toimivan myös käännöksenä. (Ja tämän kirjoittamisen jälkeen selvisi, että teos myös sai tuon palkinnon.)

"Mies luuli häntä aluksi avattareksi. Sen näki katseesta, sillä ihminen katsoo ihmistä toisin kuin näkymää, näkee muuntuneen itsensä ja haluaa tietää, mitä yhteistä heissä on. Kun mies oli uskonut Iinan ihmiseksi, hänen uneliaisuuteensa oli virinnyt tarkkaavaisuuden säie." (s. 38)


Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokkaissa vanhemmuus, erityisesti äitiys, yhdistää teemana useamman teoksen. Silene Lehdon runokokoelma Kultapoika, kuplapoika puhuu aiheesta sekä vanhemman että lapsen suulla. Teos pohtii äitiyttä riipivän säästelemättä. Pelkoja on sanoitettu auki. Se lienee runossa mahdollisempaa kuin muissa tekstilajeissa; runon kielellä henkilökohtaisesta tunteesta kirjoittaminen antaa luvan herkän aiheen pohdiskeluun. Miksi vuorikiipeilijä kiipeilee hurjille huipuille, vaikka pienet lapset odottavat? Rivien väliin jää, miksi tätä kysytään Alison-nimiseltä, mutta ei vaikkapa Edmundilta. Muovikuplassa elävä David Vetter taas kysyy, miksi te halusitte lisää lapsia, ja laajempi kysymys kuuluu, millainen elämä on tarpeeksi hyvä. Ei ole helppoa, tämäkään.

Lehdon runot ovat kokoelmassa kertovia, ne sopivat luettavaksi runouteen tutustuvallekin hahmottuessaan selkeästi. Välillä tulee syviä säkeitä joihin pysähtyä. "Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha" (s. 21) värähtelee jo monitasoisesti. Heti alussa mietitään turismin oikeutusta: "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten" (s. 9). Kuka elää kenenkin hyväksi? Paras vaihtoehto on tietenkin pitää elämä omissa käsissään: "tässä maisemassa elämäsi ei ole kenenkään elämän jälkinäyttämö" (s. 52). Syyllistämistä en kuitenkaan lue, en edes kokoelman raadollisimmasta runosta "Rouva Lubitz", jonka tosielämän yhteyden näkeminen nostaa kiven rinnan päälle. Lento 4U9525, jos kiinnostaa tutkia. Tulevat uhat mietityttävät vanhempaa. Unessa ja tarinassa lapsen voi lähettää aluksella turvaan avaruuteen, mutta miten maailmassa? Loppukuvassa on veden läheisyys, rauhoittava.

"niin kuin joku toinen kerää kristallia, / istuu olohuoneessaan, kaiken sen säihkeen ympäröimänä  / vain vuorilla hän saattoi olla oma itsensä." (s. 11)


Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (Like 2019)

Realistinen lähiödystopia. Niin tiivistäisin, jos Hanna-Riikka Kuisman romaania Kerrostalo pitäisi kuvata parilla sanalla. Lähiötodellisuuksista, köyhien ja syrjäytettyjen elämästä ei ole kirjoitettu meillä paljon, toistetaan mediassa  näkökulma tosin rajautuu ei-spefiä edustavaan aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä ns. vastauksena kysyntään lähiöromaaneja on alkanut ilmestyä kotimaisilta tekijöiltä, Liken tämän kevään katalogissakin oli useita. Kuisman romaani on perusteellista työtä, se omaksuu unohdetun lähiön elämän jo kielen tasolla. Päihteiden puhekieliset ilmaukset, väkivaltakuvauksen, kirousten sinkoilun. Teoksen kaikkitietävä kertoja katsoo lähiötä sisältä ja nyt, ei kaukaa ja myöhemmin.

Kerronta zoomataan vuorotellen eri henkilöihin muutaman sivun episodeissa. Hahmot tulevat ongelmineen ja toiveineen nopeasti tutuiksi. Isoimpiin rooleihin nousevat huumeiden myymisen myötä loukkuun jäänyt kolmekymppinen Jessica, raivoraittiiksi hurjan menneisyyden jälkeen ryhtynyt kahvilanpitäjä Sakke ja lähiön meininkejä selvittelemään alkanut, pitkään vainoharhaisena pidetty Keijo. Elämä vyöryy kirjassa päälle toisiinsa limittyvinä juhlina, jatkoina, darramorkkiksina. Yksinhuoltajaäidit huolehtivat lapsista, joiden isät ovat hävinneet. Asukkaiden liikkumisen valvonta aidatussa lähiössä on kiristynyt absurdein tavoin, mutta poliisia paikalla ei näy juuri koskaan, vaikka huumekauppa käy avoimena. Jäljet näyttävät johtavan korkeaan tornitaloon, jossa kuulopuheiden mukaan asuu paikan nykyinen omistaja.

Kerrostalo välttää romaanin tyypillisen saturaation, sillä dekkarimainen juonikuvio alkaa vetää vauhdilla puolivälin jälkeen. Silloin herää jännitys henkilöiden puolesta. Voimakkaimman myötätunnon saa aikaan ehkä yllättäenkin huumeisiin sotkeutunut Jessica, jonka menneisyydessä on traagisia käänteitä. Silti hän ei ole uhri, vaan lähiö on tietyllä tapaa ollut kohtalo, jota hän on itsekin edesauttanut. Miten paljon vanhoista virheistä on kärsittävä? Paljon avoimeksi jättävä loppu tuo mieleen Lynchin elokuvia ja sarjoja. Kaikki on sellaista kuin on, ei syytä selityksille. Kuisman tyyli pitää loppuun asti, se on iskevää, intensiivistä ja tuo tapahtumat lähelle.

"Äkkiä silmät maahan, ettei räkisjengi kiinnitä häneen huomiota. Nuo kakarat ovat porukassa hulluja, hakkaavat yksin liikkuvia kännisiä pesismailoilla. Vanhan koulun pihan läpi on turvallista kulkea, skeittarit ovat harmittomia. Kaikkein eniten häntä kammottavat baarin liepeillä notkuvat naamatatuoidut jätkät, kakkostorin halki hän ei kulje edes unissaan." (s. 30)


Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Runoja vanhemmuudesta, parisuhteesta, seksuaalisuudesta, maailman murheista. Miira Luhtavaaran runokokoelman Sinusta roikkuu valoa teemat sivuavat monissa kohdin Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -kokoelmaa, mutta tyylillisesti nämä kaksi tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokasteosta ovat hyvin erilaisia. Luhtavaaran runot karkaavat toistuvasti kerronnallisista kehyksistä, viilettävät ja kasvavat, tiivistyvät ja kuiskailevat. Teksteissä puhutaan usein sanoilla jotka yllättävät; miten asiat voivat törmätä ja rinnastua odottamattomin tavoin. Runoissa elää kaunis ja pitelemätön mieli, jotakin suloisen villiä. Monet kohdat antavat säväyksiä, ajattelen "wou" ja luen uudestaan.

Boriksen, Margotin ja Lulun repliikkeinä esitetyt tekstit jäivät alussa paikoin etäisemmiksi, en aina sisäistänyt rooleista käsin puhumisen merkitystä, ehkä se olisi vaatinut vielä lisälukemista. Silti löysin noistakin teksteistä todella vahvoja kohtia, kuten: "Ihosi raja ei siirry. Tai totta kai se siirtyy, totta kai se on kuin alati liikkuva loputtoman kiehtova meri." (s. 26) Luhtavaaran kirjoituksessa on kiehtovaa melodisuutta, äänteillä on paljon merkitystä. Ruumiillista, perinteisestä asettelusta typografisestikin irtoavaa tekstiä tulee vastaan, mieleen nousee kaikuja esimerkiksi Maria Matinmikon teoksista. "Puuttuminen ja sietämätön   tiivistyminen. Tiivistettä. Edelleen tiivistettä. Kieli työntyy suuhun ja takaisin omaan suuhun. Melkein vastenmielistä käyttää sitä   tällä tavoin. Haaskoja , raakileita, meren vetäytyminen ja paljaus." (s. 38).

Tämän kokoelman yhteydessä on puhuttu paljon äitiydestä ja lapsiperheen arjesta. Odotuksia vasten kirja yllätti minut monipuolisuudella ja laajuudella, samastumisen tasoilla. Sen runot kasvavat tavoilla, jotka voivat resonoida monin tavoin eri lukijoissa  tulkinnan mahdollisuuksia on runsaasti, jos siihen haluaa alkaa. Teos on selvästi taitavan kirjoittajan työn tulosta.

"Olen kiinnittynyt sinuun kuin hakaneuloihin, pihteihin ja kylmään veteen. Olen tottunut siihen, että lohtu sijaitsee sinussa. Kun etsii tarpeeksi kauan, löytää käteen sopivan kiven." (s. 57)

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Huhtikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä huhtikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Carolin Emcke: Halu (Vastapaino 2018, suom. Päivi Malinen)

Tämä on sellainen kirja, josta oli vaikea kirjoittaa. Aihemaailmasta saisi aikaan valtavan vyyhdin, jonka voisi kirjoittaa auki monisivuiseksi esseeksi, peilata kokemuksia omaan elämään. Koska kirjoitin postauksen alun perin Instagram-mittaan, piti keskittyä kertomaan vain kirjasta, sen sisällöstä.

Carolin Emcken Halu on elämäkerrallinen teos, joka ei pyri kaikenkattavuuteen tai keskity tiettyyn ajanjaksoon, vaan pysyy otsikkonsa aiheessa. Eräänlainen halun elämäkerta.

Emcke eli 70- ja 80-luvun Saksassa seksuaalisuutta koskevien tietojen suhteen tyhjiössä, jollaista on hankala kuvitella pääosin 90- ja 00-luvuilla Suomessa lapsuutensa ja teini-ikänsä eläneenä. Hänen oli keksittävä itse oma halunsa, homoseksuaaliset tunteensa, opittava sanallistamaan ne. Sitä ennen hän käsitteli asiaa sanattomin tavoin, musiikin, ilmeiden, eleiden ja katseiden kautta. Hän tarkastelee kirjassa myös sitä, miten nykypäivänäkin moni homoseksuaali elää maassa, jossa hänen halunsa on kielletty ja sen olemassaolo kuoliaaksi vaiettu. Miten voi kertoa jostakin, millä ei ole sanoja?

Kirjan kielessä on kaunokirjallista ilmaisuvoimaa, Emcke ilmaisee selkeästi ja kuvaa terävästi. Musiikilliset vertaukset tuovat tekstiin paljon kauniita yksityiskohtia. Teoksessa olisi valtavasti merkityksellisiä kohtia siteerattavaksi. Yksi tärkeistä ajatuksista on, että seksuaalista suuntautumista ei ole joutunut ehkä koskaan pohtimaan, jos haluaa normin mukaisesti, se on silloin "epäolennainen kategoria". Samoin on esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin kanssa. Halun muuntuminen elämän aikana kategorioiden ulkopuolelle on teema, joka toistuu usein. Taustakertomuksena kirjassa kulkee Emcken koulutoverin nuorena tekemä itsemurha. Teos kasvaa voimakkaaksi puheenvuoroksi, jonka lukeminen olisi tärkeää monille, mutta valitettavan harva lienee kirjasta edes kuullut.

"Minua kiinnostaa, miten tajusin sen, miten halu kehittyi ja löysi kielen, ilmaisunsa minussa ja minulle. Minua kiinnostaa, miten tällä kielellä on muodostunut yhä lisää sanoja ja monimutkaisempia rakenteita – keinoja, joilla voin entistä tarkemmin, herkemmin, radikaalimmin ilmaista itseäni." (s. 78)


Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (Tammi 1998, suom. Caj Westerberg)

Luin uudelleen Tua Forsströmin runokokoelman Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Teos välittyi vielä upeampana kuin ensimmäisellä kerralla, aukeni ja värähteli voimakkaammin. Tunnelma on surumielinen, mutta lukeminen ei ole raskasta. Kirjassa on paljon viittauksia taiteeseen, mutta se ei tunnu briljeeraavalta. Se on lyhyt, mutta siinä on enemmän sisältöä kuin useimmissa tiiliskiviteoksissa. Teos puhuttelee, erityisesti elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia. "Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevits, / kaikkea on liikaa!" (s. 9) Myös lukijana kokee puhuttelut henkilökohtaisina, lähestyvinä.

Vuodenajat vaihtuvat, lumi- ja vesisateet pääsevät jotenkin yllättämään. Saappaat ja kaulahuivi unohtuvat, näkyy liian ohuita kenkiä. Kesä menee nopeasti. Savua, yhä uudelleen. Onko ilmastossa tapahtunut jotakin? "Skandinaviassa vallitsee korkeapaine. / Tuoksuu savulta, ehkä erehdyn. / Hallitus on lähtenyt kesälomalle. – – Tietyssä mielessä tuntuu siltä kuin useimmat luonnonmullistukset / olisivat nykyään ihmisten aikaansaamia, eikö niin?" Teoksessa on paljon yhä ajankohtaista, ehkä se kertoo ajattomuudesta.

On havaittavissa tuskastumista tapahtumattomuuteen. Yhdentekevyyteen. Oleminen tuntuu usein vaikealta. "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." (s. 40) Luen teksteistä vahvoja kannanottoja tasa-arvon puolesta. Eläinten oikeuksilla on tärkeä osa: yksi runoista kertoo Laika-koirasta, joka ei tullut takaisin, tulee takaisin vain tomuna ja sateena. Taiteetkin ovat tärkeitä, kaikilla oma tehtävänsä. Musiikki esimerkiksi "palauttaa meidät paikkoihin, joita ei ole." (s. 30) Mikä määrä viisautta. Loppu on onneksi lempeä, nimiruno. Ehkä tekisi hyvää viettää yö hevosten parissa, nähdä miten levollisina ne nukkuvat. Nämä runot tekevät hyvää. Kokoelma on suomenruotsalaisen, ja suomalaisen, runouden moderni klassikko. Suomennoskin on erittäin onnistunut, kaunis, ja saa unohtamaan että kyseessä on käännös. Ehkä silti kolmannella kerralla tutustun alkutekstiin.


Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

Nyt oli moneen suuntaan vetävä kirjakokemus. Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale on luontoa ja aistimaailmaa vyöryttävä teos, jonka ytimessä on vaiettuja rakkauksia. Pääsin kirjan mukaan kunnolla lähes sata sivua luettuani, silloin kirjoitus vasta alkoi herätä silmissäni eloon. Tunnistin sen ruumiin. Elsen ja Ingan välisen suhteen kuvaus, kielen haeskelu ja opettelu oli kiehtovaa luettavaa. Puolivälin jälkeen taas hieman uuvuin. Taustalla vaikuttavat historian käänteet, erityisesti sota, evakkoon lähtö, paluu Suomeen. Laitila liittyy ilmaisullaan voimakaskielisten pohjoisen kuvaajien jatkumoon. Tuoreelta tuntuu erityisesti naisten välisen suhteen kuvaus historiallisessa kehyksessä, suomalaisen maaseudun keskellä.

Joitakin muttia tuli vastaan. Välillä ollaan rajoilla siinä, onko teksti liian rönsyrunoilevaa, vaikka onkin ihailtavan kekseliästä: "Heimon iho alkoi väristä hänen ympärillään hysteerisenä hyhmänä, valo painoi hänet pienemmäksi, hikiseksi mytyksi ja kiteytyi kantapäihin kiviksi, jotka raspasivat hänen saappaidensa anturat rikki." (s. 109) Kesken kielikuvaa jouduin palaamaan takaisin: mitä tässä kuvattiinkaan, ai se oli valo joka raspasi saappaiden anturat rikki, eivätkä askeleet. Tunnelman luominen ja miljöön tarkat yksityiskohdat ovat itsessään hyvä asia, mutta välillä tuli vastaan kappaleita, jotka minusta tuntuivat romaanin ytimeen liittymättömiltä – esilukijana olisin vetänyt rukseja yli. Veikkaan, että vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tällaisesta tyylistä enemmän. Mietin myös kaikkitietävää kertojaa, ja onko se ollut paras mahdollinen ratkaisu, vai olisiko minäkerronta tuonut enemmän voimaa, variaatiota. Tyylinsä romaani pitää alusta loppuun, kokonaisuus on eheä ja lauseet rakenteeltaan hiottuja. Lihallisuus sykähtelee tekstissä, se elää erityisesti luonnon ja eläinten kielikuvissa.

"Elsestä oli lohdullista maistella Ingan sanoja, nuolla niiden sileitä pintoja, joita hän ei vielä tuntenut liian syvällä kehossaan. Ensin he ojensivat toisilleen pienempiä sanoja. Ne jäivät aivan pinnalle, iholle tai hiuksille pölyksi, niin että pelkkä ristiveto tai etelätuuli voisi ne puhaltaa pois." (s. 126)



Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016, suom. Helena Kulmala)

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja feministi Liv Strömquist on saavuttanut viime vuosina tunnettuutta kantaaottavilla, tietokirjan tapaan kootuilla sarjakuvateoksillaan. Hänet nosti huomion kohteeksi albumi Kielletty hedelmä, joka ilmestyi ruotsiksi 2014. Minuun on tehnyt aiemmin vahvan vaikutuksen Strömquistin teos Nousu ja tuho, joka herätteli poliittista ajatteluani uudella tavalla. Nyt tutustuin lopulta Kiellettyyn hedelmään. Kyseessä on sujuvalukuinen, kiinnostava ja väkevästi naisasiaa esiin tuova puheenvuoro, kuten Strömquistin muutkin teokset. Kun olin lukenut albumin loppuun, mieleeni tuli sitaatti Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi -runokokoelmasta: "olen puhunut suuni puhtaaksi pillusta".

Strömquist puhuu Kielletyssä hedelmässä (alkuteos on muuten Kunskapens frukt) todella suunsa puhtaaksi "siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi". Historian saatossa "siitä" ovat olleet monet miehet aivan liian kiinnostuneita, mikä on johtanut brutaaleihin menetelmiin tavoitteena yleensä hillitä ja kahlita naisen seksuaalisuutta. Strömquist käsittelee sukuelinten eri osia ja erityisesti klitoriksen historiaa; on käsittämätöntä, että elimen koko ja muoto on vaivauduttu selvittämään perusteellisesti vasta vuonna 1998. Lisäksi käydään läpi mm. häpyhuulet, orgasmi, kuukautiset, PMS. Käsittelytapa on terävä, ironinen ja näpäyttelevä. Mainiota luettavaa, mutta yksi kohta särähti minulle. Siinä naisen orgasmista puhumista käsiteltiin kääntämällä roolit toisinpäin ja väittämällä, että miesten orgasmista ei ikinä puhuttaisi siten. Kun sattuu olemaan kokemusta miesten moninaisuudesta tällä alueella ja siitä, miten orgasmiherkkyys vaihtelee myös cis-miehillä erittäin paljon voiden muodostua hankalaksi asiaksi, olen sitä mieltä, että asian olisi voinut käsitellä sarjakuvassa toisinkin kuin mars-venus-vastakkainasettelun kautta. Teos ei kuitenkaan särähdykseen kompastu, ja mietin, onko tässä kyse siitä, miten feministiseltä teokselta päätyy vaatimaan enemmän eri näkökulmien huomioimista, vaikka niitä on pakko teosta tehdessä tietysti rajata. Tämä on pitkä keskustelu käytäväksi. Pointtinsa Strömquist tekee mainitussakin kohdassa selväksi ja kuvaa myöhemmin yksityiskohtaisesti, miten naisten seksuaalista nautintoa on pidetty historian saatossa tarpeettomana ja yritetty piilottaa.

Kielletty hedelmä on kokonaisuutena hyvin suositeltava sarjakuvamuotoinen tietoteos naisen liian vähälle asialliselle tutkimukselle jääneistä kehonosista.

"NASA:n käsitys siis on, että JOPA AVARUUSOLIOT toisilla planeetoilla tuntisivat olonsa epämukavaksi joutuessaan kohtaamaan vulvan kuvassa." (s. 35)



Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (S&S 2019, suom. Ulla Lempinen)

Marcus Rosenlundin keväällä 2019 ilmestynyt tietokirja hyppää sääharrastajalle uutuuslistalta esiin pakollisena luettavana. Sää joka muutti maailmaa on nyt tietysti ajankohtainen, joten kirjalla on momentum päätyä muidenkin kuin säänörttien lukupinoihin. Nimestä huolimatta jo takakannen tekstistä pystyy päättelemään, että säätapahtumien sijaan käsittely painottuu ilmastoon ja sen suuriin linjoihin: miten vähitellen epäsuotuisammaksi muuttuvat olosuhteet vaikuttavat ihmisyhteisöjen elämään. Liikkeelle lähteminen toistuu motiivin lailla niin, että siitä muodostuu jo selvä lausunto, mitä on odotettavissa myös meneillään olevan ilmaston lämpenemisen myötä.

Rosenlundin tietokerronnassa on omanlaisensa ääni ja tekstissä vetävyyttä. Aivan Harari-tasolle kerronta ei nouse (pahoittelut populaarin tiedon kirjoittajille, joudutte kestämään tätä vertailua vielä pitkään), mutta kirjaa luki eteenpäin mieluusti. Kaikista fokusoinnin kohteista en ollut samoilla linjoilla. Alun myrskyjen vaikutusten kuvaus oli kiinnostavaa ja kirjan otsikon mukaista, mutta välillä mentiin historiassa vaikuttaneiden yhteisöjen tapojen kuvauksessa liian pitkille sivupoluille. Tiivistetysti: olisin lukenut mieluummin esim. käänteentekevistä myrskyistä ja kuivuuskausista kuin viikinkien metsästystavoista. Mutta tämä oli oma kulmani kirjaan, ja joku muu voi kiinnostua juuri toisista kohdista. Ihmiskunnan historian kehityksen käänteiden kuvauksessa (epäreilut) Harari-vertailut pääsivät vain korostumaan päässäni, ja aloin miettiä, olisiko tässä kannattanut mennä enemmän sää edellä. Pidin siitä, että kirja luo perspektiiviä, miten dramaattisista ilmastonmuutoksista on selvitty ennen, ja miten tulevaisuudenkin suhteen on toivoa. Toiveikkuutta tarvitaan ilmastoahdistuksen keskelle, jotta vältytään lamaannukselta.

 "Ja kuinka ollakaan, muuan myrsky saa erään yritteliään miehen oivaltamaan uuden tekniikan mahdollisuudet. Vuonna 1859 brittiläinen höyryklipperi Royal Charter haaksirikkoutuu Walesin rannikolla hirmumyrskyssä. Tapaus saa vara-amiraali Robert FitzRoyn – – keksimään täysin uudenlaisen liikeidean: sääennusteet." (s. 22-23)


Antti Salminen: Mir (Poesia 2019)

Mykosfääri, sienten valtakunta. Antti Salmisen romaani Mir tutkii todellisuutta, jossa pääosassa ovat sienet. Ne ovat paikoissa, joissa et ole niitä ennen nähnyt, etkä ehkä tule näkemään. Tietenkin Olosuhteet vaikuttavat taas, ne ovat päässeet kärjistymään. Koko hässäkkä on tapahtunut taas jossakin päin Venäjää, kuten Salmisen aiemmassa teoksessa Lomonosovin moottori, jolle Mir on itsenäinen jatko-osa. Rakenteellinen idea on teoksissa sama: alussa on johdanto, joka kertoo, että tulevat tekstit on koottu löydetyistä, hajanaisista katkelmista. Mir koostuu kerroksista, joita on erottanut "jonkinlainen eloperäinen liima". Lopputulos – mitäpä siitä voisi yhteen vetäen sanoa. Olisiko tällaista sienten poetiikka?

Lomonosovin moottorista kirjoitin: "Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata." Sama meno jatkuu tässä kirjassa, mutta moottorin rakentamisen tilalla on jonkinlainen sienimaailman sota kasvimaailmaa vastaan. Sodasta on kirjoitettu päiväkirjoja. Paikoin on hahmoteltu vaihtoehtohistoriaa, jossa tunnetut henkilöt ovatkin saattaneet olla sieniä. Viehättävää. Sanasto on haastavaa ehkä jopa vielä enemmän kuin Lomonosovin moottorissa. Usein on annettava mennä ohi, jotta lukemista pystyy jatkamaan. Ovela, tummasävyinen huumori piristää teoksen maailmaa samoin kuin edeltäjässään. Kirjan pariksi sopii mainiosti Ilja Lehtisen teksti "Olin mykologi, itseoppinut" – harha-askelia sivilisaation reunalla, joka on julkaistu Nuoressa Voimassa ja on luettavissa lehden verkkosivuilta. Mir näyttää filosofisia välähdyksiä sienten maailmasta, johon monella meistä on kosketuspinta kadonnut. Tämän jälkeen näkee sienet uusin silmin. Niitä on kaikkialla.

"Jos hakeudut koulutukseen, olet varmasti aina tiennyt, että on toinen tila, mutta kellekään siitä ei voi puhua. Sen kokemuksesta ei ole puhuttavaa. Ulkoisesti se on melkein sama, se vaikuttaa samalta, vain harjaantunut erottaa v-sfäärin kävijän sitä kokemattomasta. Sillä vain pieni yksityiskohta on toisin, koska tuossa toisessa tilassa 'sinua' ei ole." (s. 85)


Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala 2018)

Kesäyön unelmia suomalaisittain, tuntuu sopivalta loppukaneetilta, kun on saanut päätökseen Aki Ollikaisen pienoisromaanin Pastoraali. Suomalaisen maaseudun huomassa kolmen eri sukupolven edustajat elävät rauhallista päivää. Rauhaa reunustaa kuitenkin täyttymistään odottava uhka, jolla on erityisesti suden silmät. Henkilöihin kuuluvat mm. dementoitunutta puolisoaan hoivaava vanha mies, heidän kaupungista tullut nuori lapsenlapsensa, keski-ikäisyyttään pohdiskeleva naapurin nainen ja vanhalle kotitalolle Ruotsista palannut mies. Päivä kulkee verkkaisesti, esiin putkahtelee muistoja ja toiveita.

Ollikainen kirjoittaa tässä romaanissa proosaa, jossa virkkeet ovat siltoja ja kokonaisuus, tapahtumien ketju, merkittävin. En kohdannut paljoakaan "sitaattimateriaalia", ja dialogivetoisuutta on enemmän kuin Ollikaisen aiemmissa kirjoissa. Maaseudun luontokuvaus on kaunista ja vie ajatukset Sillanpäähän saakka. Ihmisten ruumiillisuuden kuvaus sen sijaan mietityttää. Heti sivulla 6 tulee hämmentävä vertaus: "Kun vastarannan matalia vaaroja katsoi poukaman yltä haihtuvan usvan läpi, ne näyttivät kohoilevan kuin nuoren neidon rinnat." Hahmoteltu tunnelma särkyi alkuunsa. Tuntuu tekemällä tehdyltä, ja miksi juuri nuoren neidon rinnat? Tämäkään ei riittänyt, vaan naisruumiiden kuvaus on halki kirjan juuri rintoihin keskittyvää. Mietin Liv Strömquistin Kiellettyä hedelmää joka kerta kun teoksessa puhuttiin "jalkovälistä". No, jokainen voi tietysti valita oman kulmansa lähestyä ruumiillisuutta tekstissä. Ollikainen on taitava kirjoittaja, ja häneltä on tottunut odottamaan paljon. Pastoraalikin on kokonaisuutena toimiva pienoisromaani. Erityisesti lopetus oli palkitseva.

"Kaius teki hauen toiselle kyljelle sen, minkä Esko oli juuri opettanut. Vähän kömpelösti, mutta kaikki tapahtui oikeassa järjestyksessä. Esko myhäili tyytyväisenä. Kun jäljellä oli vain perkuujätteet, Esko otti hauen pään ja kertoi vievänsä sen Aatulle, ellei Meri sitä välttämättä haluaisi. Meri katsoi kalan irvistävä kitaa ja irvisti takaisin, pudisti sitten päätään." (s. 53)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Maaliskuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä maaliskuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Mia Franck: Pommipuutarha (Teos & Förlaget 2018, suom. Laura Beck)

Mitä pelko saisi sinut tekemään, jos pommeja putoaisi pihaasi? Mia Franckin romaani Pommipuutarha tutkii pelkoa ja valhetta. En olisi tarttunut tähän ilman ystävän suositusta, myönnän. Toinen maailmansota ja sotalapsiteema eivät varsinaisesti aiheina herätä mielikuvaa tuoreudesta. Parikymmentä ensimmäistä sivua luettuanikin epäröin: mikä tässä on se juttu. Sitten tapahtuu irtoaminen realistisen historiallisen kertomuksen kehyksistä. Kerronta saa konkreettisesti uusia kasvoja. Franck lähestyy kirjassa sotalapsiteemaa omanlaisestaan kulmasta, siitä mitä asetelma mahdollistaa. Minäkertoja, kirjassa 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi kasvava Lissu, pitää asiat sisällään, koska ei halua puhua siitä mitä näkee. Se johtaa valheisiin. Enemmän kuin juonitarina, kyseessä on täsmällisyydessään armoton kuvaus Lissun elämästä Ruotsissa, johon hänet lähetetään sodan ajaksi, papin perheeseen. Lissun tajunnassa puhuu myös "veliserkku", jonka piti tulla hänen mukanaan Ruotsiin, ja sisällä nokkii kipeästi varis.

Kertojan havaintojen ja mielenliikkeiden yksityiskohdat piirtyvät romaanissa kirkkaina näkyviin. Jännitteillä on painopisteet, jotka johtavat kertomusta eteenpäin. Teos on tarkkakielisyydessään herpaantumaton. Saturaatiopisteen romaani välttää muuttumalla puolivälin jälkeen tunnelmaltaan vielä tiiviimmäksi, jopa lähelle kauhua. Pimeä julmuus muistuttaa Annika Idströmin Veljeni Sebastianista. Paljastuvat synkät salaisuudet ja pahat asiat tulevat lopulta päälle niin tiheästi, että se tuntuu fiktionkin maailmassa aavistuksen epäuskottavalta. Vaikka ei se tosielämässä yllättäisi. Ehkä kirjoilta odottaa aina enemmän hyvyyttä. Huh mikä teos, jää lopputuntemukseksi. Romaani on kuin pään läpi pyyhkivä vyöry, se rakentuu odottamattoman vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Miten paljon voi olla kannettavaa.

"Muistan millaista on seistä Suurkirkon rappusilla. Pimennysverhot. Muistot saavat käteni hikoamaan, sillä se tulee lähelle. Jokin sellainen, mitä uskallan tuskin ajatella, tulee aivan liian lähelle." (s. 227)


Jyri Vartiainen: Kirous (Teos 2019)

"Rotta sanoo opetelleensa kaiken alusta. Osa sanastosta on kierähtänyt lattialle ja säikähtänyt itseään kuin kissa. Ratkaisuja kärsimättömiä valokatkaisimia sormia näpräämässä ees taas. Mitä tämä talvi hänelle merkitsee. Kuinka puhua miehenä joka on ohitse." (s. 46)

Tästä kirjoittamiseen tuntuu sopivimmalta mennä sisään sitaatilla, en keksinyt muunlaista aloituslausetta. Jyri Vartiaisen pienoisromaani Kirous jakautuu kahteen osaan, joilla on omat äänensä, hyvin erilaiset. Tämä voisi olla kaksi pitkää novellia; toisaalta puoliskot sitoo se, että kummankin kertoja pohtii ihmissuhdettaan, joka on ongelmallinen, vaikea. Toisessa puhutellaan häntä, toisessa sinää. Alkupuolen poetiikka tulee näkyville alun sitaatissa, sitä ei ole helppoa sanallistaa itselleenkään. Lauseet tuntuvat syöneen tosiaan, ne yhdistyvät pilkutta ja luovat vaikutelman mielestä, joka on jotenkin hädissään tai jonka ajatukset katkeilevat, hän ei saa lauseitaan loppuun. Loppupuoliskon kertoja puolestaan tuo esille oman kirjoittamisensa, kyse on jonkinlaisesta kirjeestä, tilityksestä, koska asiat ovat menneet pieleen monin tavoin.

Kerronnassa on suuri merkitys selittämättömällä, jollakin intuitiivisella, joka puskee tajunnan pintaan. Asiat jäävät avaamatta, tai niiden avautuminen vaatisi useamman lukukerran. Vartiaisen estetiikka on tarkkaa, hänen proosansa on kirjoitettu runon tapaan joka sanaa painottaen. Silti tiedän, koska olen jututtanut tekijää juontamassani podcastissa, että häntä kiinnostaa nimenomaan proosan logiikka, mitä mahdollisuuksia on. Näitä uusia mahdollisuuksia myös Kirous kartoittaa. Erityisesti alkupuolen kieli etsii uutta ilmaisun tapaa. Alkuun sitä lukijana vastustelee, sitten se alkaa sykkiä omassa rytmissään. Loppupuolen kielenkäyttö on astetta perinteisempää, silti suoran ilmaisun ulkopuolelle laajenevaa. Lopulta en ole varma, mitä olen lukenut. Olen iloinen, että Vartiaisen kaltaisia prosaisteja julkaistaan meillä.

"Minua vaivaa se, ettei hiljaisuus häiritse sinua, ja minua vaivaa, että sisälläsi ei ole piinaa." (s. 113)


Eeva Rohas: Raivo (Otava 2018)

Missä vaiheessa tulee hetki jolloin ei voi palata, eikä toisenlainen ratkaisu ole enää mahdollinen? Eeva Rohaksen kolmas kaunokirjallinen teos Raivo on väkevä kuvaus ihmisistä, jotka haluavat jotakin mikä ei ole helposti saavutettavissa, koska muillakin on halunsa ja toiveensa. Raivo on romaanissa sekä liskon nimi että pinnanalainen tunne. Keskushenkilönä on Tuuli, kääntäjä joka haluaa erota pienen lapsensa isästä Iljasta, joka on alkoholisti. Tuuli on myös ammatillisessa kuopassa, ja umpikujassa ystävänsä Liisan kanssa – lisäksi heillä on menneisyydessä salaisuus. Tuulin tytär Luna taantuu isän hakiessa lemmikkiliskon pois. Yksi kertojalinja seuraa Elenaa, joka on toipuvien alkoholistien ohjelmassa ja toimii Iljalle jonkinlaisena tukihenkilönä.

Kuvauksen tarkkuus on alkuun hengästyttävää, teksti on niin läsnä. Aistimaailma on kirjoitettu tiiviiksi, kuvakieliset ilmaisut tuovat värejä, ja samalla kerronta on iskevää, nopealukuistakin. Ajoittain lukeminen pysähtyy väristyksiä aiheuttaviin kohtiin, ja loppupuolella mukaan tulee surrealistisia sävyjä, kertojanäkökulmatkin muuttuvat yllättävin tavoin. Äkkiä huoneen tapahtumia katsotaan kärpäsenä katosta, ja jotkin kohtaukset ovat unenomaisia – mitä kukin muistaa, mitä ei? Lapsikertojan osuuksistakin Rohas selviää hyvin. Nelivuotiaan näkökulmasta kertomisessa on aina riskinsä, tällä kertaa surrealismiin kallistuva ote pelastaa uskottavuusongelmilta. Teos sopii sekä tiivistunnelmaisen juonikertomuksen että monitasoisen ja kielellisesti kiinnostavan romaanin ystäville.

"Hiljaisuus, venyvä kuin purukumi. Se tihkuu kuolaa ja limaa niin kuin sinäkin minun päälleni ja taas sinä iniset kuin säälittävä eläin, jolla ei ole kieltä millä kertoa eikä kykyä tehdä päätöksiä. Joka kuolee, ihan kohta, ja jonka sitä ennen pitää vain päästä vähän lisääntymään." (s. 96)


Thomas Bernhard: Hakkuu : muuan mielenkuohu (Teos 2007, suom. Tarja Roinila)

Romaani, joka on ryöpytys, vuodatus, vyöry, paasaus, ja ennen kaikkea musiikillinen. Se on kertojan tajunnanvirtaa, ajatusten koski, jossa pohjan muodot ja vastaan tulevat kivet aiheuttavat pyörteitä ja vellontaa. Thomas Bernhard (1931–1989) on Itävallan moderni klassikko, jonka vuonna 1984 alkujaan ilmestynyt Hakkuu : muuan mielenkuohu aiheutti skandaalin Wienin taidepiireissä. Katkera, myrkkyä sylkevä teos oli helposti luettavissa avainromaanina. Suoraviivaisesta omaelämäkerrallisuudesta kirjaa kuljettaa poispäin kuitenkin rakenne, sen toisteinen ja kiertävä proosa, joka hengittää kuin näyttämöesitys ja soi kuin klassinen musiikki.

Kertoja havainnoi tapahtumia, muiden sanomisia ja omia tuntemuksiaan kutsuilla, joihin on suostunut tulemaan, vaikka itse sitä ihmetteleekin, koska ei ole ollut järjestäjäpariskunnan kanssa tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Hänen toinen ystävänsä on tehnyt juuri itsemurhan. Kertoja ei säästele sanojaan kuvatessaan sitä, millaisia kutsujen vieraat, Wienin taidepiirien Ihmiset, ovat: kauheita, kammottavia, vastenmielisiä, mauttomia, törkeitä. He pyrkivät olemaan "taiteellisia" sen sijaan että olisivat taiteilijoita.

Kertoja istuu laiskanlinnassa sivulle 110 asti, sitten siirrytään syömään ja lopuksi lähdetään kotiin. Teksti etenee ilman kappalejakoja tai lukuja, rytmiin täytyy vain tempautua ja antaa sen johdattaa. Päässä kiertävien, itsensä ympäri vellovien ajatusten kehät luovat kirjalle tyylin, joka kohoaa lopulta tekstin itsensä yli. Tässäkin inho paljastaa enemmän inhoajasta kuin inhon kohteista. Hakkuu oli ensimmäinen lukemani teos Bernhardilta, mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Komeasta suomennoksesta vastanneen Tarja Roinilan jälkisanat valottavat kiinnostavasti teosta ja kirjailijan elämää.

"Kutsu on Joanan syytä, ajattelin, hän aiheutti tämän oikosulun, kuolleella on tämä vastenmielinen kohtalonisku tunnollaan, minä ajattelin, ja samalla ajattelin, kuinka mieletön ajatus se oli, mutta ajattelin sen yhä uudestaan, yhä uudelleen minä ajattelin tuon mielettömän ajatuksen – –" (s. 52)


Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019)

Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa.

Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin, että tässä on naiskirjoitusta, mutta myös toteavampaa proosaa – siinäkin kohdataan yllättäen absurdin tuntuisia käänteitä, kuten tekoveren kaataminen päälleen hotellihuoneessa. Mietin uusien muotojen hakemista, sirpaloitunutta kieltä, kun tavoitellaan kuvia kokemuksille joita ei ole vielä kuvitettu. Kuten kirjassa todetaan: "Ylistetty olkoon queer." Feminismin liekki palaa punaisena kuin kirjan kannet. Miksei kaunokirjallista teosta kutsuta vaginaaliseksi, vaikka falliseksi voitaisiin kutsua, kysytään. Yleviin ja moniaalle avautuviin sanoihin voi yhdistää arkisen, vaikkapa erisnimen, brändin, eikä se riko poetiikkaa väärällä tavalla. Harva onnistuu tässä kuten Matinmikko. Tällainen kirjoittaminen vaatii uskalluksen rajan ylittämistä. Siitä ei pääse ympäri.

Kaikkea teos ei paljasta huolellisellakaan kertalukemalla. Se kertoo ulottuvuuksista, kestävyydestä. Mietin Södergrania ja "Maa jota ei ole"-runoa, sillä Kolkan ensimmäinen osio on nimetty samoin. Riittää pohdittavaa. Teos antaa paljon, ja muun lisäksi sain tätä lukiessa kirjoitusidean, jonka pohjalle syntyi jo useampi kappale tekstiä. "Huoneeni kirjoituspöytä odottaa jonkun kumartuvan ylleen." (s. 14) Kirjoitus synnyttää kirjoitusta. Se ei ole koskaan pieni asia.

"Kun oman kulttuuripiirin rajat paljastuvat, maapallo muljahtaa aivoissa kuin raaka kananmuna kuoresta kulhoon." (s. 96)


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos 2019)

Laura Lindstedtin romaani Ystäväni Natalia on pyörteenä syvemmälle etenevä, kerroksia halun ympäriltä kuoriva kertomus. Ytimenä on terapia, asiakassuhde, jollaista minäkertoja-terapeutti on pitkään odottanut. Hän pääsee soveltamaan "kerrostamiseen" perustuvaa menetelmäänsä Nataliaan (nimi muutettu). Omahyväisen oloinen terapeutti on epäluotettavahko kertoja, ja vaikka hän vaikuttaa säätelevän istuntoja, Natalian rooli muuttuu koko ajan aktiivisemmaksi. Rajat alkavat ylittyä.

Terapeutti keksii Natalialle kirjoitusharjoituksia, jotka tuottavat parhaimmillaan hillittömiä tuloksia. Tämä luo kirjaan paljon pidäkkeetöntä huumoria ja toisaalta terapiakirjoittamista kommentoivan tason. Erityisen voimallisessa (ja hauskassa) Natalian harjoitteena syntyneessä tekstissä on havaittavissa vitun haltuunotto sanana, joka kuvaa vaginaa kuten alkumerkityksessään. Tarkalleen ottaen synnyttäneen naisen. "Että vittu on läpikulkupaikka, kun taas vulvassa oleillaan." (s. 206) Sukuelimiä ei säästellä muutenkaan, esim. sivulla 45 tulee vastaan piirros "laadultaan muhkeasta", erektiossa olevasta peniksestä. Kohdataan myös pelokas penis, diagonaalikives ja perusteellinen vulvan kuvaus. Kaikella tällä on paikkansa romaanin kehyksessä. Kirjan lopun lähdeluettelo sisältää tietokirjoja, romaaneja, sarjakuvaa, runoutta. Maininnan ovat saaneet mm. Lindstedtin tutkiman Nathalie Sarrauten teokset Lapsuus (jonka itsekin olen lukenut) ja Ystäväni Martereau. Natalia-nimi kirjassa ei siis ole sattumaa. Eri taiteenlajien merkitys on teoksen kokonaisuudessa tärkeä.

Asiallisen kielen yhdistäminen härskeinä pidettyihin asioihin tuottaa hauskoja hetkiä. Terapeutin puhetavan äärimmäinen korrektius naurattaa ajoittain tavalla, joka tuo mieleen Ishiguron Pitkän päivän illan Stevensin. Halun kielellistäminen on kiinnostava teema, johon tuo lisää myös se, että olen parhaillaan lukemassa Carolin Emcken elämäkerrallista teosta Halu. Nämä teokset verkottuvat mielessäni, mikä täydentää kumpaakin lukukokemusta.

Seksuaalisten toiveiden ja toimintojen purkaminen täsmällisiksi kuvauksiksi ja filosofiseksi ihmettelyksi tuo jälleen esiin sen, että kyllä, ihmisen seksuaalisuus ja siihen liittyvät asiat ovat usein järjettömiä. Ja niin sen kuuluu olla. On hyvä että elämässä on edes jokin osa-alue, jota ei voi tyhjentää selityksillä. Jokin, joka ei paljasta lopullista ydintään ehkä koskaan, ei vaikka kuinka kaivaisi kerros kerrokselta. Ystäväni Nataliakaan ei paljasta kaikkia kerroksiaan. Loppua lähestyessä tuli harvinainen tunne, että en haluaisi kirjan päättyvän vielä. Viihdyin terapeutin ja Natalian istuntojen sivustakatselijana, sillä koskaan ei osannut arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopussa teki mieli palata alkuun: mistä oikein lähdettiin? Lieka ulottuu pitkälle.

"Ei meidän seksimme ollut ainutlaatuista, kaukana siitä, mutta opettavaista se oli. Urologini auttoi minua myös näkemään oman sukuelimeni uudella tavalla. Aloin ensimmäisen kerran ymmärtää vitun voimaa. Se alkoi melkein pelottaa minua. Kuinka typerästi tuosta elimestä on runoiltu, kuinka väärässä kaunosielut ovat!" (s. 125)


André Gide: Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja (Fuga 2017, suom. Martti Anhava)

Miten pitkälle kantaa kirjan muodossa yhden ihmisen näkemys toisen taiteeseen, kun painotetaan lähinnä estetiikkaa ja näkemys on erittäin subjektiivinen? André Giden Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja on erinäisistä aineksista kokoon kursittu teos, jossa kokonaisuuden kasassa pysyminen on samaa luokkaa kuin hakaneuloin korjatulla vaatteella. Kirja koostuu pääosin Giden esseestä, joka on julkaistu alun perin 1931, ja sitä on täydennetty kirjailijan päiväkirjaotteilla ja muilla merkinnöillä, kaikella missä on Chopin mainittu sivulauseessakin. Säveltäjä pysyi Nobel-palkitulle Gidelle tärkeänä koko elämän, ja tällä oli vahva näkemys siitä, miten Chopinia tulisi tulkita. Hilpeintä teoksessa on jonkinlainen häpeämätön elitismi, joka näkyy Giden suhtautumisessa niihin, jotka eivät soita Chopinia oikein. Moni saa kuulla kunniansa. Joitakin tylytyskohtia Gide oli tekstien uudelleenjulkaisuissa halunnut poistettavan, mutta tässä ne ovat kaikki mukana. Parasta antia olivat tietyt taiteen tekemistä ja kokemista koskevat onnistuneet ja ajattelemisen aihetta antaneet kitetytykset. Muuten kirja oli "välipalateos". Tulipa luettua. Olin varannut tämän jostakin syystä luettuani HS:n arvostelun, Chopinia ja klassista musiikkia paremmin tunteva saanee kirjasta enemmän irti.

“Esittäjä tietää oikein hyvin että mitä vähemmän minä ymmärrän sitä enemmän hämmästyn. Mutta ymmärtäminen on juuri se mitä minä ajan takaa. Hämmästyksellä on taiteen piirissä arvoa vain jos se saman tien tekee tilaa tunteelle; ja useimmiten se asettuu tunteen esteeksi." (s. 22)


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto)

"Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita." (s. 77)

Edellä olevissa lauseissa on kiinnostavaa dynamiikkaa, ja niihin tiivistyy paljon Jennifer Clementin romaanin teemoista. Rakkaudesta aseisiin kuvaa floridalaisten asevimmaa tarkentaen näkökulmansa nuoreen tyttöön ja hänen äitiinsä, jotka asuvat autossa vaunualueen laidalla. Äiti on saanut lapsensa hyvin nuorena ja karannut kotoa ilman paikkaa johon mennä. Autossa asuminen on venynyt suunnitellusta väliaikaisratkaisusta vuosiksi. Heidän asuinalueensa sijaitsee kaatopaikan lähettyvillä, ja viereinen joki on täynnä likaa. Alligaattoreita ei tarvitse varoa niin paljoa, koska niitä tapetaan ampumalla summamutikassa jokea. Pearlin äiti Margot näkee ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta asioita, joita muut eivät, ja tätä taitoa on periytynyt myös Pearlille.

Sananvapausjärjestö PENin puheenjohtajana toimivalla Clementillä on romaaninsa taustalla agenda, mutta teos ei ole julistava, vaan menee romaanitaide edellä. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla Clement kertoi kielen olevan kaikki kaikessa, ja teoksen lauseista syntyykin "sitaattimateriaalia" varsinkin alkupuolella. Loppupuolisko tuntuu juonivetoisemmalta ja keskittyy enemmän tapahtumiin, kun seurataan Pearlin vaiheita hänen jouduttuaan lähtemään muualle asumaan tragedian jälkeen. Omanlaisensa maailman näkemisen tapa tuo kirjaan myös maagista realismia lähestyvän tason. Vaikka romaanissa on surua ja köyhyyttä, se yllättää lopulta toiveikkuudella vaikka jättääkin asiat ristiriitaisiksi. Kirja on kiinnostanut ihmisiä paljon, todennäköisesti Clementin messuvierailun myötä, sillä sain sen varausjonosta vasta neljän kuukauden odottelun jälkeen.

"En kääntynyt katsomaan taakseni, hän sanoi. Älä koskaan käänny katsomaan taaksesi tai haluat lähteä kulkemaan takaperin. Älä koskaan kiepahda ympäri, koska siinä voi revetä kahtia. Jos minua etsittiin kun olin karannut, minua ei etsitty kunnolla koska muuten meidät olisi löydetty." (s. 24)


Laura Laakso: Mrs. Milkyway (Aviador 2019)

Nyt on käsissä esikoisromaani, joka heittelehtii, muovaa rakennettaan, kerrontaansa ja kieltään yhä uudelleen. Laura Laakson Mrs. Milkyway haastaa ja viittaa suuriin kirjallisiin nimiin sekä suoraan että ovelan epäsuoralla tavalla. Sanaston ja ilmaisun tasolla teos on rikas: on panspermia, kroonistunut sakkaustaipumus, hetulavalaanmuotoinen unilelu. Rohkeana aihevalintana on kirjoittamisen opettaminen, josta kirjailijallakin on kokemusta, eikä käsittely tyhjene itsestäänselvyyksiin. Kertomuksen taustaidea on, että minäkertoja, arvostettu kirjoittamisen opettaja, joutuu raportoimaan lentoemäntänä työskennelleen entisen kurssioppilaansa tekemisistä tämän kadottua lento-onnettomuudessa. Hän lukee uudelleen oppilaan tekstejä, jotka käsittelevät lapsen maailmaa kuvaamalla tyttöä nimeltä Pan. Tekstien todellisuus osoittautuu kertojalle upottavaksi. Hän tulkitsee eri puolilta naisen tekstejä, mutta pääseekö siten lähellekään tämän sielunelämää? Vaaniiko taustalla jotakin pahaa? Kieli, jota nainen kirjoittaa, ei sovi yhteen hänen statuksensa kanssa, mietiskelee kertoja.

Tämä teos todella haastaa lukijansa. Kirjoittamisen opettajan kerrontakin alkaa säröillä ja halkeilla loppupuolella. Kieli menee aivan heppikevosiksi. Tulee miettineeksi, merkitseekö sanojen hajoaminen tässä traumaa samoin tavoin kuin Stina Saaren viimevuotisessa runokokoelmassa Änimling? Tyttö nimeltä Pan -teksteissä on havaittavissa tällaisesta uhkaavia viitteitä. Toistuvasti nousevat esiin lentoemäntäfantasiat: ovatko kyseessä lentoemännän fantasiat vai fantasiat lentoemännästä? Onko kirjoittaminen itsessään aina maailmaa järjestävää, vai voiko se sotkea asiat vielä pahemmin? Hmm. Tulkintamahdollisuudet ovat vyyhti. Moninaisen kielellisen osaamisen näytteenä romaani on erittäin tyylikäs. Ultratitityylikäs. Kyllä.

"Saattoihan myös olla, että tuo pukevasti päivettynyt, miellyttäväkäytöksinen nainen kärsi jonkinlaisesta, varhain kehittyneestä omnipotentista suuruudenhulluudesta ja suurten suunnitelmien täyttymättä jäämisen aiheuttamasta vielä kitkerämmästä hybriksestä, jonka hän taitavasti piilotti taivaansinisen univormun ja hurmaavan hammashymyn uumeniin." (s. 85)


Sadeq Hedayat: Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio)

Kummallinen pieni kirja. Se on nopea luonnehdinta käsillä olevasta teoksesta, jonka iranilainen Sadeq Hedayat kirjoitti vuosina 1936-37 Intiassa. Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio) on surrealistinen pienoisromaani, jonka minäkertoja tuntuu elävän monta erilaista elämää, kenties samaan aikaan. Kirja tuntuu etenevän todellisuudesta toiseen, muodostavan kehiä. Se on mystinen, täynnä arvoituksia. Vaikka mukana on persialaisen kulttuurin elementtejä, mistä seuraa osa toiseuden ja vierauden tunnusta, oli Hedayat ottanut Pariisissa asuessaan vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Kafkasta, ja myös Poe ja Tsehov mainitaan hänen yhteydessään. Tämä vaikutus näkyy päähenkilön vieraantuneisuudessa elämästä ja ihmisistä. Kertomuksen tasolla ei lopulta tapahdu paljon. Ensimmäisessä osiossa ollaan todellisuuden rajamailla ja nähdään näkyjä, seuraavissa puhuu katkeraa ja vihainen, osattomaksi jäänyt ja vanhempiensa hylkäämäksi tullut mies, joka on päätynyt naimisiin kasvattiäitinsä tyttären kanssa. Vaimo halveksii miestä, joka puolestaan uskoo hänellä olevan paljon muita rakastajia. Kertojan ainoa seuralainen on vanha nainen, joka on aikanaan ollut hänen imettäjänsä. Ajoittain siirrytään unijaksojen, tai viinin ja oopiumin, voimalla toisiin todellisuuden tiloihin.

Kerronnan voima perustuu toistoille: on vanhan miehen kauhea kuiva nauru, huoneen ohi kulkevat juopuneet poliisit jotka laulavat aina samaa laulua, huulien maku joka muistuttaa kitkerää kurkunkantaa. Tästä syntyy runomainen vaikutelma. Kieli on ajoittain hieman mahtipontista ja korkealentoista. Se myös avaa näkymiä moniin suuntiin. Tunnelmassa on ajoittain vahvaa kauhun tuntua, joskus päädytään makaabereihin näkymiin. Kuoleman varjo häilyy yllä koko ajan, ja esipuheen mukaan tämä oli Hedayatin tuotannossa toistuva teema. Kirjailijaa pidetään yhtenä persialaisen kirjallisuuden merkittävistä uudistajista 1900-luvulla.

"Eräänlainen juovuttava tunne oli vallannut minut. Maa ja sen olennot olivat etääntyneet mittaamattoman kauas minusta. Minulla oli epämääräinen toive siitä, että olisi tullut maanjäristys tai ukkosmyrsky, niin että olisin voinut syntyä uudelleen rauhalliseen kirkkaaseen maailmaan." (s. 71)