keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Poetry slam -runoja äänimuodossa

Kaikenlaista pitää näemmä kokeilla. Tällä kertaa päätin testata runotekstien lukemista ääneen ja niiden laittamista jakoon. Teksteissä on samoja, joita olen julkaissut blogissakin, ks. tunniste poetry slam.

Loin siis Soundcloudiin oman tilin, jonka kautta jaan runoja äänitiedostoina. Alta voi kuunnella slam-runojen setin. Tekstit on luettu ääneen koruttomasti puhelimella, joten ne ovat karuja ja täysin ilman taustoja. Sellaisia niiden minusta piti olla - ei lavallakaan ole säestystä, kun näitä olen esittänyt.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Joulukuun lyhyet: 5 minibloggausta

Koosteessa ovat mukana joulukuun 2018 luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Deborah Levy: Uiden kotiin (Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Tällaisten kirjojen löytämisestä syntyvä nautinto on yksi tärkeimmistä syistä, miksi rakastan kirjallisuutta. Deborah Levy kuuluu kirjailijoihin, jotka lataavat lauseensa täyteen. Ne ovat täynnä jännitettä ja kurottelevat kohti tuntematonta, jotain kauhistuttavaakin. Pienoisromaanissa Uiden kotiin on erikoinen tunnelma. Ihmisten väliset vääristyneet suhteet paljastuvat, kun huvilan uima-altaasta löytyy punatukkainen tyttö. Aluksi väläytetään tilannetta, joka sattuu ajallisesti kirjan maailmassa vasta sen loppupuolella. Alkuvirke on taas erittäin muistettava: "Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua." Vaikka Kitty Finch aiheuttaa hämminkiä oudolla käytöksellään mm. esiintymällä alasti huvilan asukkaiden edessä milloin missäkin tilanteessa, hän on oikeastaan vain katalyytti, joka tuo näkyviin ihmisten ongelmat, salaisuudet, mielen syövereissä haudotut kivut. Eräänlainen Laura Palmer -hahmo, paitsi että Kitty on vahvasti elossa. Tavallaan muut riisuutuvat hänen edessään kuvaannollisesti alasti, heidän suojuksensa eivät pysy enää päällä. Keskiöön nousee perhe, runoilija Joe, hänen vaimonsa Isabel ja heidän tyttärensä Nina. Muut ovat eriskummallisia sivuhenkilöitä, he kaikki ovat kaukana "normista", mikä käy ilmi heti; Levy ei peittele kirjoittamansa maailman outouksia, vaan antaa niiden virrata, myös kielessä. Ehkä olemme todella juuri näin kummallisia, tulee lukiessa ajatelleeksi. Nizzan rantabulevardit hohkaavat kuumaa helteen alla, mutta rajuilma, purkaus, on tulossa. Loputtoman kiehtova teos menee "luettava uudestaan vielä joskus"-listalle. Ehkä tarvitsisimme itse kukin välillä Kitty Finchejä ravistelemaan näkyville kaikki salatut ongelmat.

"Isabel Jacobs ei oikein tiennyt, miksi hän oli valehdellut vievänsä kenkiään korjattavaksi. Yksi monista asioista, joista hän ei oikein tiennyt. Kitty Finchin saavuttua hän oli selvinnyt päivistään vain jäljittelemällä jotakuta, joka hän oli joskus ollut, mutta se joku, joka hän oli joskus ollut, ei tuntunut enää jäljittelemisen arvoiselta."


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suom. Kristiina Drews)

Nyt oli vähän yllättäväkin kokemus. Oletin alkuun, että tämä jäisi välipalakirjaksi. Alkusivut eivät suuresti sytytelleet, ajattelin että tämä on lukuromaani sullottuna pienoisromaanin mittaan, mutta juuri tiivis 160 sivun pituus laittoi jatkamaan eteenpäin. Ja jotakin kiinnostavaa oli lauseissa, rivien välissä. Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton alkaa paljastaa "karvaansa" kuitenkin vähitellen. Kertoja tekee itsensä näkyväksi jo alussa, hän kertoo kuvaamiensa tapahtumien sijoittuvan vuosia taaksepäin, jolloin hän oli pitkään sairaalassa ja hänen äitinsä ilmestyi katsomaan häntä. Selviää, että he eivät ole nähneet pitkään aikaan. Aina välillä kertoja nousee esiin, tekee omanlaisiaan naarmuja kertomuksen pintaan (barthesilaisittain ilmaistuna) ja viittaa tarinaan, jota juuri kertoo. Kirjoittaminen nousee aiheeksi, kirjailijuuskin, ja Strout onnistuu tekemään aiheesta kiteytyksiä, jotka eivät ole kovin kuluneita. Myös köyhyydestä, luokkaeroista, pois kotiseudulta lähtemisestä, sairastumisesta ja kuolemasta kirjoitetaan herkästi mutta varmuudella. Itse en kokenut tätä itkuun asti liikuttavana kuten jotkut, ehkä se liittyy ikään ja kokemusmaailmaan, mutta vahvan pienoisromaanin Strout on kirjoittanut.

"Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa."


Édouard Louis: History of Violence (Harvill Secker 2018, ranskasta englanniksi käänt. Lorin Stein)

Édouard Louis on kirjailija, josta en voi puhua tarpeeksi. Tuntuu, että edes jonkun tässä maassa on puhuttava, muuten hän jää täällä täyteen pimentoon. Louisin ensimmäinen romaani The End of Eddy oli lause lauseelta iskua toisensa perään ja yksi vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. Se on julkaistu noin 25 kielellä mutta ei suomeksi, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua, se on häpeällistä. Nyt luin Louisin toisen englanniksi käännetyn teoksen, History of Violence. Se on esikoisteoksen tavoin autofiktiivinen romaani. Kirja kertoo raiskauksen ja murhayrityksen kohteeksi joutumisesta. Jouluiltana 2012 Louis oli matkalla kotiin ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyi nuori mies. Keskustelun ja maanittelujen jälkeen Louis kutsui miehen kotiinsa. He juttelivat, harrastivat seksiä - tavanomainen one-night stand, kunnes Louis yllätti miehen varastamasta tavaroitaan. Tämä raivostui, kuristi Louisia kaulahuivilla, uhkasi aseella ja raiskasi hänet. Tapahtumat kuvataan kirjassa erikoisella kertojaratkaisulla: Louis on lähes vuosi tapahtuneen jälkeen käymässä sisarensa luona, kertonut tälle, ja sisar toistaa miehelleen kuulemansa omin sanoin. Louis kertoo välillä kokemuksiaan suoraan itse, välillä hän haastaa sisaren kertojaosuuksien lomassa tämän sanomaa, toteaa ettei se ole niin. Haastattelussa Louis on kertonut halunneensa ratkaisulla havainnollistaa, miten hänen kokemuksensa otettiin häneltä ja muunnettiin joksikin muuksi, kun hän meni poliisille tekemään rikosilmoituksen. Louis kritisoi poliisia rasismista (tekijä oli algerialaistaustainen) ja homofobiasta, jota kohtasi heille puhuessaan. Kirja vaikuttaa vahvasti, kuten The End of Eddy. Välillä ajatusten sivupolut tosin rönsyävät pitkissä virkkeissä niin kauas, että fokus tuntuu katoavan. Jotakin tuntui hävinneen myös käännöksessä; New York Timesin jutusta paljastui, että Clara-sisaren slangimainen puhetyyli ei oikein tule näkyviin englanninnoksessa. Silti tämäkin teos osoittaa, että Louis osaa käsitellä sosiaalista väkivaltaa kirjallisesti kunnianhimoisella tavalla, jota ei muualla näe.

"I took deep breaths, the truth is I was sniffing like an animal, I had become an animal, sniffing after the scent that seemed never to disappear, no matter what I did, his smell wouldn't go away, so I decided it must be on me, not on the sheets or the furniture. I was the problem. I got in the shower - -"


Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

[Tehtävänanto minulta minulle: Kirjoita bloggaus Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys tyyliä jatkaen]
Kun aloitin tämän romaanin, olin jonkin aikaa hieman hämmentynyt, mutta sitten minuun tuli ilahtunut tunne. Teoksen virkkeet saivat minut hymyilemään, ja ajoittain jopa naurahtelin ääneen, koska teksti tuntui niin vilpittömältä. Siinä kuvattiin suoraan, että tällaista tapahtui ja tältä se kertojasta tuntui. Maailma vaikutti paikalleen naulatulta ja arjen yksityiskohdat ihmeellisiltä jo itsessään. Siitä tuli lämmin olo. Välillä koin tarvetta hykerrellä itsekseni, riemastuin suorastaan, koska asioita ei yleensä kehdata kirjoittaa ylös näin suoraan. Romaani luo sillä tavoin oman poetiikkansa, kuten voisi sanoa esimerkiksi kirjoittamiskoulun opettaja, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta ja ehkä julkaissut romaaneja ja runokokoelmia voiden kutsua itseään kirjailijaksi ja runoilijaksi. Kirjoittamisen opiskelua käsittelevä kolmas osio herätti minussa samastumisen tunteita, mutta samalla se teki eräänlaisia säröjä siihen vilpittömyyden tunteeseen, joka oli läsnä kahdessa ensimmäisessä osassa. Se metafiktiivinen leikittely oli minusta mielenkiintoista, mutta samalla en oikein tiedä mitä ajatella siitä loppujen lopuksi. Alun keikkaosio ja keskimmäisenä oleva osio työllistämistoimien outoudesta tuntuivat yhtenäisemmiltä, mutta pidin kovasti monista kolmannenkin osan jutuista. Ehkä pieni häiritsemään jääminen on kuitenkin hyvästä, kun puhutaan sellaisesta kaunokirjallisuudesta, joka kestää aikaa. Tästä kirjastahan puhuttiin paljon vuosi sitten, syistä jotka ovat niin sanotusti ulkokirjallisia. Tekijä oli Helsingin Sanomien haastattelussa ja siitä seurasi yhtä ja toista. Olen iloinen, että luin kirjan nyt ja että se on myös omassa hyllyssäni. Väliin kertyi paljon merkintöjä.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatella sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."


Henna Raatikainen: Tehtävät (ntamo 2018)

Ilahduin kovasti ntamon toiminnan käynnistymisestä uudelleen. Edistyksellisen pienkustantamon kautta on tänä vuonna julkaistu taas useita uusia nimekkeitä. Henna Raatikaisen esikoisteos, novellikokoelma Tehtävät, vaikutti heti kiinnostavalta. Takakansitekstissä puhutaan miehestä, jolle kasvaa häntä, mutta suuri osa teksteistä sijoittuu ainakin näennäisesti reaalimaailmaan. Todellisuuden vinksahduksia toki tapahtuu novelliperinteen mukaisesti erilaisiin suuntiin. Kertomukset kuvaavat erityisesti työtä ja monenlaisia projekteja ja hankkeita, joista ennemmin tai myöhemmin paljastuu kummallisia piirteitä. Sellaista se tuntuu usein olevan täällä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Nykypäivän työn käsitteen vääntyilevyys ja oudot ilmenemismuodot näkyvät kokoelmassa. Raatikainen hallitsee kielensä hyvin. Olisin silti toivonut hänen lauseisiinsa usein enemmän energiaa, nyt "sitaattimateriaalia" kertyi aika vähän. Jännite pysyy pääosin vahvana, välillä tosin sattuu herpaantumisen hetkiä. Vahvimpina pidin kokoelman loppupään novelleja, niissä kieli tiivistyi ja sai ajatukset lentoon uusin tavoin. Tehtävät on parhaimmistonsa osalta hyvin kiehtovaa luettavaa ja kelpo esikoisteos, ja on mukavaa, että edes pienet kustantamot julkaisevat novellidebyyttejä uusilta tekijöiltä.

"Tulkaa, tulkaa, minä sanon ja pohdin, kuinka nämä tampiot haluavat näyttää totuuden tästä ajasta ja tästä paikasta, aivan kuten palkintokin haluaa. Mutta epämääräinen ei heille kelpaa, ja siksi he ovat jatkuvasti pettyneitä - he haluavat totuuden, he haluavat sen valmiina, he tuijottavat raparpereja. Kyläparka! Paras kylä! Sitten tulen ajatelleeksi, että jos pysähdyn tähän enkä etene, jäänkö minäkin elämään. Liike vaatii aikaa. Jos en liiku, pysähtyykö aikakin?"

tiistai 1. tammikuuta 2019

Kirjavuoteni 2018 summaus

Luin vuonna 2018 kokonaan 92 kirjaa. Melkein sama lukema kuin edellisenä vuonna, eli tuohon se tuntuu minulla asettuvan. Liikaa aikaa kului erinäisillä nettisivuilla ja -sovelluksissa, kyllä, sen ajan olisin myös voinut käyttää kirjojen parissa. Tuntuu, että tarvitsisin jonkin päivittäisen rajoitteen esim. puhelimen käytölle. Toisaalta sen pitäisi olla sellainen, että ehtisi käyttää myös hyödyllisiä nettisisältöjä, saanhan valtaosan kirjallisuuteen liittyvistä inspiraatioistani netistä, niin se on aina ollut. Ja entä jos törmään vaikka Jodelissa johonkin asiaan, aiheeseen, josta jää alitajuntaani jotain, minkä pohjalta kirjoitan lopulta parhaan runoni? Niinpä. (Vissiin.) Mutta jokin rajoite olisi paikallaan, ettei puhelinta silmäilisi jatkuvasti, niin että vilkaisuja kertyy satoja päivässä, en halua edes tietää kuinka paljon niitä yhteensä tulee. Nyt olen kuitenkin eksynyt aiheesta, piti puhua luetuista kirjoista.

Luin siis vuoden aikana alusta loppuun 92 kirjaa, joihin voi tutustua Kirjasampoon kokoamassani hyllyssä. Tilastoidaanpa vähän. Kirjallisuuden lajien mukaan teokset jakautuvat näin:

47 romaania
17 runokokoelmaa
9 novellikokoelmaa
8 tietokirjaa
7 esseekokoelmaa
4 sarjakuva-albumia

49 kirjaa oli suomeksi kirjoitettuja, 43 käännöskirjoja tai englanniksi luettuja. Itse olen ilahtunut siitä, että lukemiseni ovat monipuolistuneet, koska aiempina vuosina kotimaisten romaanien osuus on ollut suurempi  tänä vuonna puolestaan monet kovimmista jutuista olivat käännöksiä ja muita kuin romaaneja. Sori kotimaiset romaanikirjailijat, olette yhä kivoja ja hyviä, pus!

Minulle aukesi uusi maailma alkuvuodesta esseekirjojen parissa, sillä aiemmin olin lukenut lajia lähinnä (kulttuuri)lehdistä. Nyt ymmärsin esseekokoelmien hienouden kirjallisena lajina, ja löysin lajin kunnolla. Tietokirjoja haluaisin lukea yhä enemmän, ja siihen aion panostaa jatkossa.

Jopa 51 luetuista oli uutuuksia, siis vuonna 2018 julkaistuja teoksia joko alkukielellä tai käännöksenä. Melkoinen määrä, ja alkuvuodesta tuli luettua monia 2017 julkaistuja teoksia, jotka saapuivat varausjonoista silloin. Vanhojen kirjojen lukemisen lisääminen on siis suuri tavoitteeni myös ensi vuodelle. Olen jopa ajatellut jotakin sen kaltaista rajoitusta itselleni, että saisin lukea vain esim. 20 uutuutta koko ensi vuonna, loppujen pitäisi olla vanhempia kirjoja, mieluiten omasta hyllystä. Olen vain siis pallotellut tätä mielessä, en päättänyt  ei tarvitse tulla vielä linjoja pitkin, kotimaiset kustantajat ja ensi vuonna julkaisevat kirjoittajat! Mutta kun minua harmittaa, että vanhaa tulee luettua niin vähän. Harmittaa todella, ja aion kiinnittää asiaan huomiota tavalla tai toisella.

Jonkinlaisia vuoden parhaimmiston "palkintoja" voisin toki jakaa maailmaani eniten järisyttäneille teoksille. Aloitetaan vuoden kotimaisesta kirjasta 2018, johon voivat osallistua tässä juuri nyt määrittelemieni sääntöjen mukaan kaikki vuonna 2018 suomeksi tai ruotsiksi julkaistut suomalaisen tekijän kirjat tyylistä riippumatta, myös käännökset.

Vuoden 2018 kotimainen kirja:

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)


Sivuhenkilö oli yksi vuoden kirjallisisista puheenaiheista, mutta nostin sen ykköseksi nyt siksi, että se on helvetin hyvä romaani. Näin kirjoitin: "Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia 'sukupolviromaaneja', se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista."

2. sijalle nostan Henriikka Tavin romaanin Tellervo (Teos), jonka olin todella lähellä nostaa myös ykköseksi, ne vaihtelivat Sivuhenkilön kanssa paikkaa monta kertaa, mutta nyt päätin näin. Kirjoitin Tellervosta: "Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä."

3. sijalle nostan Eeva Turusen lyhytproosakokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala). Olin kovin ilahtunut, kun Turunen sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kirjoitin Neiti U:sta: "Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori."

(Eli minun kotimaisten uutuuskirjojen vuottani määrittivät vahvasti naiset, nykypäivän maailman tarkka ja rohkea tarkastelu sekä terävä huumori. Erään vaikutusvaltaisen kotimaisen kirjallisuuspalkinnon raati oli siis hyvin eri linjoilla kanssani tänä vuonna... No, joskus menee näin.)


Seuraavaksi vuoden käännöskirja 2018. Siihen voivat osallistua vuonna 2018 julkaistut suomeksi käännetyt teokset.

Vuoden 2018 käännöskirja:

Maggie Nelson: Argonautit (S&S, suom. Kaijamari Sivill)



Tätä ykkössijaa ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Näin kirjoitin Argonauteista: "Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja   mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä.   Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat."

2. sijalle nostan Sara Stridsbergin romaanin Unelmien tiedekunta (Tammi, suom. Outi Menna). Olin jo etukäteen innoissani, että kirja saatiin vihdoin suomeksi, ja odotus kannatti. Kirjoitin teoksesta: "Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen."

3. sijalle nostan George Saundersin romaanin Lincoln bardossa (Siltala, suom. Kaijamari Sivill). Amerikkalaiskirjailijan Booker-palkitun ensimmäisen romaanin suomennos on ollut vaativa työ, josta kääntäjä on selvinnyt hienosti. Näin kirjoitin teoksesta: "Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan."


Koska mm. esseet ja runous jäivät edellisistä huippukohdista nyt kokonaan pois, jaan palkinnon vielä "pienten lajien" osalta, eli lyhytproosan eri kategorioiden ja runouden edustajat voivat osallistua (tosin Neiti U:n pudotan tässä kohtaa pois, koska se jo sattui tulemaan mainituksi yhdessä kategoriassa, ja on tulkittavissa myös episodiromaaniksi, ja koska raati on mielivaltainen ja vähän krapulassa). Eli näin.

Vuoden 2018 pienten lajien edustaja:

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos)


Ykköseksi valitsemani esseekokoelma sai minut unelmoimaan uudenlaisesta yhteiskunnasta tavalla, jolla en ole osannut unelmoida aikoihin. Se ei ole vähän se. Kirjoitin teoksesta: "Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse  mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti."

2. sijalle nostan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput (WSOY). Sekin olisi voinut olla yhtä hyvin ykköspaikalla, "kisa" päässäni oli tiukka. Kirjoitin Maailmojen lopuista: "Teos sai aikaan oivalluksia, 'juuri näin'-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset – juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa."

3. sijalle nostan Kaija Rantakarin runokokoelman Koko meren laajuus (Poesia). Teos velloi ja hiveli itsensä lopulta vuoden vahvimmaksi lukemistani runokirjoista. Kirjoitin kokoelmasta: "Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen 'sinä', jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa."


Koska päätin nostaa vanhojen teosten lukemista esiin blogissa, jaan nyt myös vuoden vanhan kirjan palkinnon! Rajataan vaikka niin, että kyseessä pitää olla vähintään kaksi vuotta vanha kirja, joko alkukielellä tai käännöksenä, eli sen verran vanha, että kirjaa ei löydy enää kirjakaupoista paitsi maksimissaan punaisella lapulla varustettuna poistolaareista...

Vuoden 2018 vanha kirja:

Clarice Lispector: Passio (Teos 2014, suom. Tarja Härkönen)


Olen hullaantunut Lispectoriin, ja tämä romaani kohosi heti luettuani yhdeksi kaikkien aikojen kirjoistani. Tiedän jo nyt, että se tulee säilymään. Kirjoitin teoksesta: "Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen."

2. sijalle nostan Mariaana Jäntin romaanin Amorfiaana (Gummerus 1986). Kotimaisen kokeilevan proosan mestariteos oli maineensa veroinen. Näin heittäydyin teokseen: "Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen?"

3. sijalle nostan Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi. Luin sen edellä mainitun Maailmojen loput -teoksen kirittämänä, koska kirjassa on Helioskatastrofia käsittelevä essee ja halusin saada romaanin viimein luettua ennen esseen lukemista. Se kannatti mitä suurimmin. Kirjoitin teoksesta: "Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää – lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa."


Vietämme uuden vuoden ensimmäistä päivää, joten kirjavuosi 2019  olen valmis. Näytä, mistä sinut on tehty.

perjantai 28. joulukuuta 2018

#Runo18-haasteen koonti

Omppu innosti tänäkin vuonna kirjabloggaajia runon äärelle haasteellaan, joka kantoi nyt nimeä #runo18. On tullut haasteen koonnin aika.

En ole tainnut muistaa käyttää tänä vuonna kaikissa somepostauksissani tuota häsää, mutta henkisesti olen osallistunut jokaisella vuoden 2018 aikana lukemallani runokirjalla haasteeseen! Mahtavaa, että ensi vuonna runohaaste jatkuu #runo19-haasteena.

Luin vuoden aikana seuraavat 15 runokirjaa, mukana linkit postauksiin (osa on julkaistu osana kuukausittaisia kirjakattauksia, joiden tekstit on tuotu Instagramista).

Rae Armantrout: Kunhan sanon
Virpi Vairinen: Ilmanala
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi
Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa
Raisa Jäntti: Grand plié
Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
Susinukke Kosola: Varisto
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Ellen Niit: Maailman pysyvyys
Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet
Tua Forsström: Merkintöjä
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Veera Antsalo: Imago
Stina Saari: Änimling

Haasteeseen kuului, että luettujen kokoelmien nimien pohjalta muodostetaan runo, johon saa lisätä väleihin omia sanoja. Mainio idea. Omani kuuluu näin:

kunhan sanon:
imago on hajoamassa
ontto harmaa peittää meitä vasten hukkuneet
heidän yllään läikkyy koko meren laajuus 
mitä sitten jos yö ja lasi
ovatkin se maailman pysyvyys
joka jää
mutta vielä ilmanala on kevyt
tuuli ja kissa leikkivät yhdessä
tekevät merkintöjä
kissa osaa balettiliikkeen: grand plié
tämä on purkautuva satama
ja minun kieleni hajoaa
oliko se varasto vai varisto
minuus / miinus?
änimling
än
im
ling
ng
n


Kiitos Ompulle hienosta työstä runojen pariin kannustamisessa! Vaikka olen laiska haasteiden kanssa nykyisin, ensi vuonna olen ehdottomasti tässä taas mukana.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Marraskuun lyhyet: 8 minibloggausta

Koosteessa ovat taas edellisen kuukauden luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Maryse Condé: Rihata (Art House 1989, suom. Annikki Suni)

Guadeloupelainen Maryse Condé sai vaihtoehdoksi (ainakin tänä vuonna) puuttumaan jääneelle kirjallisuuden Nobelille jaetun palkinnon. Häneltä on suomeksi julkaistu vain romaani Rihata, joten kovin laajaa tutustumista kirjailijan tuotantoon ei suomen kielellä pääse tekemään. Rihata sijoittuu nimeämättömään Afrikan maahan, joka ilmentää teoksessa siirtomaavallasta vapautunutta Afrikkaa. Vapaus on kuitenkin näennäistä, niin perheen piirissä kuin valtion tasolla. Maata johtaa käytännössä diktaattori, ja naisen asema avioliitossa on yhä synnytyskoneena toimivan alistujan, vaikka joidenkin mielestä vapautuminen on mennyt aivan liian pitkälle, kun aviorikoksestakin voi jo selvitä ilman ankaraa rangaistusta... Teos keskittyy perheeseen, jonka äiti Marie-Helene on ajautunut avioliiton myötä Rihataan, jota kaikki pitävät ikävänä, syrjäisenä pikkupaikkana. Perheen menneisyydessä on salattuja tragedioita ja sen myötä jännitteitä. Pidin kiinnostavampana kerronnan linjaa, jossa keskityttiin Marie-Helenen ja hänen lastensa kautta perheenjäsenten ihmissuhteisiin; toinen linja, joka seuraa valtaapitävien miesten juonitteluja ja kähmintöjä, oli minusta kyllästyttävää seurattavaa, ja tuntui että se oli otettu mukaan "pakollisena" laajempana yhteiskuntakuvauksen tasona. Kirjailijan käyttämä kuvaus on eloisaa. Olin havaitsevinani kerronnassa jonkinlaista alleviivaavuutta, ja pidin joitakin kohtia hieman melodramaattisina, mihin vaikutti runsas huutomerkkien käyttö. Adjektiivien viljely vie ajoittain lauseilta terää. Ajoittain kielessä on hyviä tihentymiä, joista ajatukset lähtevät laajenemaan. Vaikka tässä on kiehtovia aineksia, veikkaan, että kirjailijan tuotannossa olisi vielä edustavampia esimerkkejä käännettäväksi.

"Victor rakasti valehtelemista, tarinoiden keksimistä, sanoilla leikkimistä. Se oli hänestä hauskaa, hän ei valehdellut vain eksyttääkseen jäljiltä, sotkeakseen ajatukset."


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Like 2013, suom. Petri Stenman)

"Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä." Muistettavimpiin kuuluvia aloitussanoja romaanille, väittäisin. Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofissa vahvaa on myös jatko, aina loppuun saakka. Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää  lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa. Kielestä on paljolti kysymys teoksen tapahtumissa, kun isänsä päästä ilmestynyt, muiden Annaksi nimeämä 12-vuotias tyttö opettelee maailmaa. Isä joutuu mielisairaalaan ja Anna tuntemattoman perheen hoteisiin paikkakunnalla, jossa helluntailaisuus vaikuttaa vahvana. Kuvaan astuu kielillä puhuminen, ja lopulta kirjan ensimmäisen ja toisen osion välisen äkillisen hyppäyksen kautta mielisairaala, jossa on kamppailtava "kaivokäärmeen" kanssa. Kun tietää kirjailijan henkilöhistoriaa, itseään joutuu sysimään pois liian helppojen biografisten tulkintojen linjoilta. Romaanin käännekohdat saavat sytykkeensä myyttisistä elementeistä: kreikan kieli, Athena. Alun kuvaus isän päästä syntymisestä viittaa kreikkalaisiin jumaltaruihin, Zeukseen ja Athenaan, joihin Anna ja hänen isänsä Conrad vertautuvat. Kirjasta kertyi paljon sieluun meneviä sitaatteja, ja siinä riittää ammennettavaa jatkossakin.

"Kaupunki alkoi lähestyä. Monikerroksisia puutaloja. Ihmiset, jotka kävelivät kadulla, näyttivät mustilta linnuilta kaikkea tuota valkeutta vasten. He muodostivat parvia ja lipuivat eroon toisistaan. He eivät tiedä mitään, minä ajattelin, ja sen jälkeen: Tännekö minä kuulun? Heidänkö joukkoonsa?"


Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput (WSOY 2018)

Kirjoituksia romaanitaiteesta, lukee Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput alaotsikossa. Romaanien lopetusten problematiikkaa purkava kirja laajenee käsittelemään myös teosten rakennetta, kieltä, kertojaratkaisuja, rytmiä ja intertekstuaalisia viittauksia. Maailmojen loput on kirja sekä kirjoittamisesta että lukemisesta  ne ovat saman asian eri puolet, toista ei voi olla ilman toista. Teos jakautuu kahteen erilaiseen osioon, joista ensimmäinen jakautuu vielä neljään ja koostuu esseedialogista: Vuola ja Melender kertovat itsestään lukijoina ja kirjoittajina, ruotivat lopetuksen kaavoja, puhuvat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia. Jälkimmäinen osio sisältää 30 "tapauskertomusta" eli pienoisesseitä tietyistä kirjoista ja niiden lopetuksista. Päällimmäisiksi nimittäjiksi mieleenpainuvimmille lopuille tuntuvat nousevan yllättävyys ja tyhjenemättömyys. Maailmojen loput oli minulle mitä mielenkiintoisinta luettavaa sekä kaunokirjallisuutta päivittäin lukevana että sen kirjoittamista harjoittelevana. Teos sai aikaan oivalluksia, "juuri näin"-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset  juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa.

"Työskennellessäni en mieti genreä tai liuskamääriä: luon mieluummin houkuttelevamman tavoitteen sen päivän työskentelylle. Olen onnellinen, jos saan aikaan edes muutaman aidon ja kokonaisvaltaisen lauseen. Ennen kaikkea en ajattele kirjoittavani, vaan harjoittelevani kirjoittamista. Minä luonnostelen: leikin, ehdotan. Kukaan, joka hyväksyy olevansa ikuinen harjoittelija, ei voi epäonnistua." (SV)


Veera Antsalo: Imago (Teos 2018)

Lähestyviä kulmia, lasia ja heinää, filmitähti ja (Tuhkimon?) pudonnut kenkä, periytyvä huimaus, mikä tragedia! Seinää vasten nojaava luuta (se nojaa ja nojaa). "Vähän outo kokemus." Veera Antsalon runokokoelma Imago on jonkin verran keskikokoista runoteosta laajempi  tekstiä on sivuilla usein runsaastikin ja sivuja yli 100. Tähän mahtuu monia toistuvia teemoja, avainsanoja ja ilmaisuja, joita luettelin alussa. Yksi omassa päässäni toistuvista pohdinnan aiheista kuuluu, onko kertoja "hän" vai ei? Siitä nimittäin esitetään versioita, jotka ovat yleensä toisilleen vastakkaisia, heti peräkkäisissä säkeissä. Sanoja yliviivataan pois ja kirjoitetaan uudestaan. Kenen tarina vaatii uudelleenkirjoituksen? Ehkä "tytön", joka on lainausmerkeissä myös teoksessa. Ja onko se edes "tarina"? Kerran tilanteen kirjoittavat uusiksi linnut, ja suku muuttaa lattian alle, "ainakin toistaiseksi", melkoisen hillitöntä. Mitä jos suusta tulee vain k o h i n a a? Typografinen moninaisuus puolustaa paikkaansa teoksessa harvinaisen hyvin. Aineksia kokoelmassa on paljon, ja niistä muodostuu maittava annos. Lauseet hulmuavat siihen malliin, että niihin haluaa palata. Kirjan voi avata eri kohdista, ja aina löytyy aukeamalta jotakin, mikä herättelee. Se on erittäin hyvä merkki.

"Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. // Eikä siihen ikinä oikein totu."


Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2018)

Olen kierrellyt tästä kirjoittamista. Aloitettuani huomaan nousevani tuolilta yhä uudelleen, käyn jääkaapilla, ja huomioni tarttuu esineisiin ympärillä. Kiertelen, koska en haluaisi kirjoittaa politiikasta. Se ei ole mukavuusalueellani. Toisaalta Pontus Purokurun teos Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on esseekokoelma, joten voisin keskittyä estetiikkaan ja siihen, miten hyvin ajattelun ketjut tulevat aukikirjoitetuiksi. Silti tämä jotenkin pyytää puhumaan myös aiheidensa sisällöistä, sillä vaikka teos on mallikkaasti kirjoitettu, ajattelunsa tarkkaan sanallistava, se mistä puhutaan on tekstin keskiössä. Kirjassa on vahva eetos, jopa manifestin sivuilta löytää. Myönnän, että nyökkäilin ja sisäisesti taputin käsiä. Monta kertaa. Merkintälappuja kertyi sivujen väliin useita. Ilahduin viittauksista kotimaiseen nykykaunokirjallisuuteen: yhden esseen kärkenä on Miki Liukkosen O, ja tarkasti tulevat luodatuiksi myös esim. Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Paperi T:n post-alfa. Twitterissä paljon aikaa viettävänä pidin tietysti tuttujen twiittaajien tekstien hyödyntämisestä kirjassa, ja myös kirjallisuusbloggaajiin viitattiin! Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse  mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti.

"Samastan tilanteeni fossiilikapitalismiin. Poljemme molemmat ilmaa rotkon päällä. Elämme jatkoajalla. Meidät pumpataan joka päivä toimintakykyisiksi, minut lääkkeillä, kapitalismi öljyllä, harvinaisilla maametalleilla ja lisäarvoa tuottavalla ihmistyöllä."

Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018)

Katja Ketun uudessa romaanissa näkemys kielestä on jalostunut entisestään. Kun Kätilössä ryöpytys sai minut lukijana heittelehtimään ja tyyli tuntui törmäyttelyltä, Yöperhonen oli jo erittäin tyylikäs ja tasapainoinen teos, rakennettaan myöten mallikas romaani. Rose on poissa rakentaa kerrontansa perustukset tukevasti amerikansuomalaisten ja intiaanien maisemiin: eletään reservaatissa, kahden maailman rajalla. Oli mielenkiintoista lukea tätä teosta, kun olen aiemmin tänä vuonna lukenut myös intiaanitaustaisen Tommy Orangen tuoreen romaanin There There. Sen, mitä Kettu ei omakohtaisesti suomalaisena kirjailijana ole tiennyt, hän on tarkkaan selvittänyt lähdeteoksista ja haastatteluista  perusteellisena taustatyönä on toiminut tietysti myös Fintiaanien mailla -tietokirjan tekeminen. Rose on poissa koostuu kokonaan kirjeistä. On kirjeet, joita Lempi, suomalaisisän ja intiaaniäidin tytär, kirjoittaa Jim Harmaaturkille, ja Rose-äidin tyttärelleen kirjoittamat kirjeet, jotka Lempi löytää palattuaan muistinsa menettäneen isänsä luokse. Rose on kadonnut 45 vuotta sitten, ja alueelta on muutenkin kadonnut säännöllisesti nuoria naisia. Onko asialla Weendigo, paha henki tai riivattu? Teos koskettaa erityisesti kohdissa, joissa kuvataan, kuinka intiaanitaustaiset erotetaan perheistään lähettämällä heidät muualle kouluun, jossa heitä kohdellaan todella julmasti. Heistä yritetään tappaa intiaani, säilyttää ihminen. Kirjemuoto minua mietitytti, erityisesti kahden kertojan vuorottelu. Koska Kettu on kielellisissä kokeiluissaan rohkea ja osaava, äidin ja tyttären kertojaääniä olisi voinut eriyttää toisistaan lisää, viedä kirjemuodon autenttisuuden tunnun vielä pidemmälle. Tipahdin välillä, kun jatkoin tauon jälkeen lukemista, kumman osuudessa ollaan. Kirjeiden alkulauseet olivat parhaiten tunnistettavasti omanlaisiaan eri kertojilla. Ketun kielen lukeminen on nautintoa, hänen kirjoituksessaan ei tule vastaan kuluneita ilmaisuja, vaan lauseista nousee voimaa; tekstissä on läsnä syvä, ruumiillinen vimma. Tämän teoksen maailmaan sopi hienosti myös loppupuolen maagisen realismin elementti.

"Oli vain loputon tie, lumisesta letosta törröttävät korret ja katkerat kuuset. Reservaatin radioasema hiljeni juuri ennen kuin saavuimme valtatie 35:n risteykseen. Minulle se tarkoitti vähän samaa kuin yhteys ympäröivään maailmaan olisi tullut reunalleen, sinkoutumista tyhjään avaruuteen kuin ikuisesti putoava kivenmurikka: en ollut enää kotona reservaatissa mutten perillä ulkomaailmassakaan."


Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Stina Saaren runokokoelman Änimling lukeminen ei ole pelkkää silmien liikuttelua tekstiä pitkin enää silloin, kun on kuullut Saaren esittävän runouttaan ääneen lavalla. Änimling paperikirjana tuntuu sen jälkeen kuin äänirunoteoksen käsikirjoitukselta, ja toivon todella, että sellainenkin vielä toteutetaan. Esimakua voi saada kuuntelemalla HS:n sivuilta jutusta, jossa esikoispalkintoehdokkaat lukevat kaikki omaa tekstiään. Toki paperilta lukeminen on oma prosessinsa, ja kirjaesinekin on toteutettu hienosti, harkiten. Normaalisti olen herkkä nurisemaan villistä typografiasta, pitkin sivuja sirotelluista sanoista ja kirjaimista, mutta Änimlingin tapauksessa ne puolustavat paikkaansa. Teos hajottaa ja vääntelee uusiksi kielen, ja tällä kertaa tämä ei tarkoita sitä, että väliin on lisätty jänniä sanoja tai sanojen merkityksillä hieman leikitellään. Saaren kokoelmassa vastaan tulee säkeitä, kuten "Määmää, missä tämän raamiin? kyl kil uut" tai "Löunos klo O:O". Kirjan teemaksi on kerrottu seksuaalinen väkivalta, ja teos tuntuu ilmentävän sitä, miten väkivallan kokemus rikkoo mieltä myös kielen tasolla. On ihmisten välistä, kauhun tunnelmaa sisältävää vuorovaikutusta, keskustelua, ja pahan tapahtumista kierretään, sitä ei ilmaista suorin sanoin vaan sanat, säkeet, lauseet ja kirjaimet vääntyvät. Samalla oman kielensä tavoittelussa on mukana jotakin lapsenomaista, leikkiä, joka ääneen lausuttuna entisestään korostuu. En osaa sanoa tästä enempää, mieleen tulee termejä kuten dada ja language-runous, mutta joku valistuneempi varmaan osaa kertoa tämän suhteesta niihin enemmän. Häiritsemään jäävä runokokemus, totean.

"Sanon sen verran, että ikään kuin näyttää yleisesti katuvalta. ojossa, ei nyt. Se on tosi pahoillaan - ja kun se on pahoillaan vähemmästäkin. Me olemme niin. Tuskin se tekee sitä uudestaan. Pidän sua kädestä"


Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain (Siltala 2018)

Ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, että Jaakko Yli-Juonikas hallitsee suvereenisti myös novellimuodon. Kokoelma Yö on viisain pitää sisällään kertomuksia, joissa kauhun tasapaino pidetään yllä veitsenterällä keikkuen. Samalla veitsellä on muotoiltu myös teoksen proosa, joka on huolellisen iskevää. Kun on lukenut Yli-Juonikkaalta aiemmin esim. Jatkosota-extran, joka on tyylillinen runsaudensarvi, tietää miten loppuun saakka mietittyjä kirjailijan tekstit ovat. Tämä novellikokoelma oli minulle lukemisen riemua, vaikka novelleissa aiheet ovat usein kauheita ja kuvaus jättää kolean olon, kun viimeinenkin lause on luettu. Tavataan erikoisia hahmoja ja erittäin epäluotettavia kertojia, kuten kirjan pisimmässä, rakenteellisestikin kiinnostavassa novellissa "Rukouspyyntö", jossa vinksahtaneen häiritsevää tuntuu olevan aivan kaikki. Jännitteet pysyvät tiiviinä ja vinoa huumoriakin pilkahtelee: yhdessä kertomuksessa pysähtynyt pikkukylä on nimetty Huhtasaareksi... Kirjan toisessa päässä sivut kääntyvätkin ylösalaisin, sillä siellä sijaitsee Neljä ratsastajaa -nimisen romaanisarjan aloitus. Kutkuttavan tekstin luettuaan ei oikein tiedä, mitä ajatella tai odottaa seuraavaksi, koska Yli-Juonikas voi olla keksinyt mitä tahansa. Kirja vahvistaa näkemystäni, että kyseessä on yksi tärkeimmistä tekijöistä kotimaisessa nykyproosassa.

"Mainitsessani isännöitsijälle puutarhatyöntekijästä, joka oli hieronut nokkosilla jalkoväliään, puhuin hieman muunneltua totuutta. Olin jonkin verran provosoitunut syytöksistä, ja ärtyneessä mielentilassa tuntui vain luonnolliselta vastata kyseenalaisiin häirintäväitteisiin samalla mitalla."

perjantai 2. marraskuuta 2018

Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Taas on aika kuukausittaisen koonnin. Tulipa luettua uutuuksia. Olen huomannut, että näiden lyhyempien tekstieni tyyli alkaa vakiintua, ja tiivistäminen sekä vapauttaa että kaventaa kirjablogitekstin mahdollisuuksia. Joka tapauksessa olen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja aion jatkaa samoilla linjoilla.


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin romaanista Ääriviivat puhuttiin kirjallisissa ympyröissäni jo pitkään ennen suomennoksen ilmestymistä. Kyseessä oli tapaus, jota ei voisi ohittaa. Odotin suomennosta ilmestyväksi, vaikka en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puhuttiin kyllä autofiktiosta, taas kerran, ja siitä miten teos koostuu pitkälti keskusteluista, joita kertoja käy. Mietin, että ok, mitähän maagista tähän kätkeytyy. Kirjan alkusivuilla mietin sitä edelleen. Sitten tuli vastaan kohta, sitaatti, johon oli pakko laittaa merkki. Ja toinenkin. Yhä lisää, vaivihkaa. Kuten todettu, romaani rakentuu keskusteluista ja niiden ympärille kiertyvistä ajatuksista. Käsitellään ihmissuhteita, useimmiten menneitä parisuhteita ja syitä, miksi asiat menevät pieleen. Siteerattavaa kertyy runsaasti, harvinaisen paljon. Osumia toisensa perään. Tekstissä kerrotut asiat ovat viisaita, aidon syvällisiä, raa'an avoimia. Pohdiskelin, miksi omaelämäkerrallisuuden roolia tämän yhteydessä on ollut tarpeen pyöritellä, koska minulle lukiessa ei tuntunut olevan merkitystä, mutta toisaalta en tiennyt Rachel Cuskia ennen lukemista, en juuri mitään hänen urastaan tai muusta elämästään. Kirjan loppuun päästyäni mietin, mitä suurempaa tällä tavoitellaan, mihin tällä kaikella pyritään? En tiedä. Hieno romaani. Trilogian seuraavat osatkin täytyy selvästi lukea.

"Ne asiat joita halusin, sanoin, ja ne jotka ilmeisesti voisin saada olivat kaukana toisistaan, ja ennen kuin olin lopullisesti sopeutunut tähän tosiasiaan, olin päättänyt olla haluamatta mitään."


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

Yritän todella välttää näissä teksteissäni ylisanoja, mutta. Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori. Teksti etenee vuoroin perinteisemmin aseteltuna proosana, vuoroin säkeisiin sijoitettuna, ja myös säetyyli toimii kuljettaen tekstiä eteenpäin lineaarisesti mutta saaden myös pysähtymään lauseiden äärelle. Ja niissä onkin pysähtymistä. Kiteytykset ovat mainioita, hykerryttäviä, joskus parisuhdeaiheiset toteamukset ovat niin iskevästi nähtyjä, ettei tiedä itkisikö vai naurahtaisi, sitä lukee vaan eteenpäin tekstin hienoudesta mykkänä. Vain yhdessä osiossa typografiakokeilujen vyörytys meinasi uuvuttaa. Arvostan myös sukupuolen häivyttämistä kertojien olemuksista luontevaan tapaan ja toisaalta esiin tuotuja kulmia kahden naisen välisestä suhteesta. Odotan tälle teokselle palkintoja vielä tänä vuonna!

"Neiti N ei anna kättensä vastedes asioida taskussa, sillä kivi on siellä, mutta hän ajattelee kiveä myönteisesti. Se on noukittu merkityksellisellä matkalla, joten se on oiva amuletti, neiti N vakuuttaa itselleen. Neiti N muistelee kotitiskiharjan kuntoa. Tiskiharja pitäisi vaihtaa, joten sen voi alentaa kivenpesuharjaksi, neiti N ajattelee mielissään. Romahtaa äkkinäinen sade, joka vaikuttaa olevan irrallaan asiayhteydestä."


Mercé Rodoreda: Timanttiaukio (Otava 1988, suom. Jyrki Lappi-Seppälä)

Katalonialaisen Mercè Rodoredan (1908-1983) romaani Timanttiaukio tuli luettavakseni samaa tietä kuin monelle muullekin viime aikoina, kirjailija Saara Turusen Imageen kirjoittaman esseen myötä. Romaania on saanut Helmet-kirjastoissa jonottaa pitkään, sillä sitä on ollut hyllyissä vain muutama kappale. Rodoredan teos on elämästä kylläinen erään naisen selviytymisen tarina vaikeissa olosuhteissa - mieleen tuli paljon yhtymäkohtia vastikään lukemastani Sally Salmisen Katrinasta. Myös Timanttiaukion päähahmo, minäkertojana toimiva Natàlia päätyy naimisiin miehen kanssa, joka on hyvin vaikea tapaus. Heille syntyy kaksi lasta. Natàlia saa mieheltään lempinimen Colometa, Kyyhkystyttö, ja kyyhkyset ovatkin kirjassa vahvasti läsnä - niiden merkitys tuntuu niin suurelta, että ihmettelin ettei niitä ole nostettu kirjan nimeen. Englanninkielinen käännös teoksesta on tosin nimetty The Time of the Doves. Rodoreda on kirjoittanut vahvasti naisten ja perheiden historiaa, heidän arkeaan, ja sotaakin kuvataan kotirintamalta katsoen. Tekstin rytmi on kaunis ja sykkii elämää. Puhekieltä ajoittain lähestyvä kielenkäyttö tekee sopivasti rosoa, ja Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tuntuu onnistuneelta. Välillä luontokuvat pyyhkäisevät kerronnan läpi runomaisina jaksoina; linnut, kukat. Kolmea pistettä viljellään usein, ja sillä tuntuu olevan oma merkityksensä. Selittämätöntä ja rivien välejä jää paljon, mikä tekee romaanista erittäin syvälle painautuvan kokemuksen.

Timanttiaukio oli mukana Saara Turusen Sivuhenkilön vaihtoehtoisessa kirjallisuuden kaanonissa, johon liittyen on aloitettu #uudetklassikot-lukuhaaste. Tämä on ensimmäinen haasteeseen lukemani teos sen perustamisen jälkeen.

"Katu oli tulvillaan iloa; ohi kulki sieviä tyttöjä upeissa vaatteissa, ja yhdeltä parvekkeelta päälleni heitettiin kaikenväristä paperisilppua, ja tungin muutaman paperinpalan syvälle hiuksiini niin että ne pysyisivät pitkään siellä hiusten seassa. Vein kotiin kaksi virvokepulloa; Quimet istui nojatuolissaan puolinukuksissa."


Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava 2018)

Olli Jalosen Taivaanpallo on kirjallisissa ympyröissäni ollut vuoden hehkutetuimpia kotimaisia romaaneja. Olisi helppoa, jos voisi yhtyä hehkutuksiin, niitä tekstejä on helpompi kirjoittaa kuin sellaisia, että ei täysin kolahtanut, mutta jälkimmäisen kaltaista joudun nyt muotoilemaan. Vaikeaa. Taivaanpallo on kertomus Angus-pojasta 1600-luvun lopussa Saint Helenan saarella ja myöhemmin Lontoossa. Laajat historialliset romaanit eivät ole viime aikoina olleet suosikkijuttuni, mutta hehkutuksen perusteella odotin tältä jotakin aivan muuta. Ja kyllä sitä olikin: Jalonen on ottanut tarinan kertomiseen avuksi omanlaisensa kielen, joka kuvastaa lapsikertojan maailmaa varsin uskottavasti. Se, pääsinkö oikein mukaan tuohon kieleen, olikin vaikeampi juttu. Kerronta pakeni minua pitkään, en meinannut päästä sinuiksi sen kanssa, lukijana vajosin puuttuvien pilkkujen jättämiin upottaviin suonsilmiin, enkä oikein löytänyt etsimääni rytmiä. Mukana on toki paljon toimivia elementtejä, jotka viehättivät. Jalonen tekee hienoja, aforistisen sävyisiä kiteytyksiä oppimisesta, lukemisesta ja tarkasta näkemisestä. Nämä kantoivat minua parhaiten halki kirjan. Teoksen kuvaamassa hetkessä on kyse murroksesta: uskon ja tiedon, kirjaimellisen tulkinnan ja kokeilujen välisestä taitekohdasta. Olisin itse tiivistänyt teosta: myönnän että "juoksin" läpi viimeisen kolmanneksen, koska halusin saada lukemisen valmiiksi ja siirtyä seuraavaan. Huomautan, että oma estetiikkani on nykyisin vahvasti tietynlainen suosien täsmällistä tiiviyttä. Moni on tästä kirjasta pitänyt erittäin paljon. Minäkin merkitsin ylös useita hienoja kohtia.

"Oikeastaan ihmisessä on meri sisässä. On samanlaiset isot aallot ja tuuli ja sitten illalla mainingit alenevat. Alentaako pimeä ne merestä vai eikö tuuli jaksa puhaltaa kun aurinko on laskenut? Joskus muutaman kerran vuodessa on niin tyyntä että rannalla kuulee oman sydämensä."


Mikko Piispa: Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (Teos 2018)

Luin tietokirjan, joka käsitteli juuri minua, tosin osana suurta joukkoa, jolloin kuvauksesta oli hävinnyt suuri osa tunnistettavista, yksilöllisistä piirteistä. Mikko Piispan tietokirja Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta alkaa juuri yksilöllisyydestä. Asia on Y-sukupolvea jokseenkin määrittelevä, vaikka kirjassa todetaankin, että Y:tä on hankala määritellä (muuten kuin 80-luvulla syntyneiksi) ja heidän kokemuksiaan yleistää. Polarisoitumistakin tapahtuu tietyillä elämänalueilla. Muut mainitut sanat (ja kirjan lukujen otsikot) ovat yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus. Teos on sujuvalukuinen ja asettuu tyylillään narratiivisen journalismin jatkeeksi. Kirjoittajan oma ääni muodostuu siitä, miten tekijä reflektoi myös omia kokemuksiaan kuuluessaan itsekin viiteryhmään. Piispa tukeutuu laajaan lähdeaineistoon ja siteeraa välillä pitkästikin tutkimuksia ja artikkeleita. Minulle teos ei lopulta tuonut valtavaa määrää uutta tietoa, olipahan silti kiinnostava, välillä nostalginenkin matka, ja sai erityisesti peilaamaan sitä, mitkä kokemukset eivät olleet itselle tuttuja, samalla kun paljon tietysti oli. Tulevaisuuden maalailussa Piispa ei käänny vahvasti pessimismin eikä optimismin puolelle. Totuus on, että pian Y:t ottavat vallan maailmassa käsiinsä, joten sille pitäisi vissiin osata myös tehdä jotain. Huh huh.

"Ehkä tulevaisuususko on siis koetuksella sen vuoksi, että emme ole vielä löytäneet ideoita ja keinoja paremman tulevaisuuden luomiseen, kun taas vanhat keinot perustuvat luonnon hyväksikäyttämiseen. Siksi olemme toistaiseksi juuttuneet huoltotoimenpiteisiin: pelastamaan hyvinvointivaltiota ja korjaamaan kestävyysvajetta. Mielekäs ja kestävä pitkän tähtäimen tulevaisuuden visio on vasta hahmottumassa."


Mohsin Hamid: Exit West (Otava 2018, suom. Juhani Lindholm)

Mohsin Hamidin Exit West on maagisrealistinen, tiivis romaani maailmasta alituisessa liikkeessä. Saeedin ja Nadian rakkaussuhde alkaa sotaan tuhoutuvassa maassa, jota ei nimetä, ja ympärillä vaikuttaa vahvasti uskonto, jota ei nimetä. Ratkaisu on kiehtova, ja kertomus asettuu jotenkin yleisemmälle tasolle kun ei puhutakaan Irakista tai Syyriasta ja islamista, vaan vain kotimaasta ja rukoilemisesta. Maagisuus astuu mukaan, kun aletaan huhuta ovista, joista pääsee luikahtamaan äkkiä toisaalle, tuhansien kilometrien päähänkin. Suhtautuminen tällaiseen uuteen, hallitsemattomaan liikkumisen malliin ei ole helppoa, ei liikkujille eikä "alkuperäisille" asujille, joiden kotimaihin ja -kaupunkeihin liikutaan. Miten käy ihmissuhteen, kun on lukemattomia mahdollisuuksia, mihin perustaa koti? Entä kaipuu alkuperäiseen kotiin, jos on ollut pakko lähteä? Hamid onnistuu teoksessaan maalailemaan painostavien alkuasetelmien jälkeen jonkinlaista utopiaa. Exit West on tyyliltään lopulta perinteistä, vahvaa tarinankerrontaa, tosin epäperinteisissä asetelmissa, ja kieltä Hamid käyttää (Lindholmin varmaotteisesti suomentamana) kauniisti sekä suoraan kerrontaan että tunnelmien maalailuun. Pohdiskeluproosaa. Asiat, joita henkilöt kaikkitietävän kertojan suulla pohtivat, jäävät kiertämään takaraivoon haikean lohdullisina.

"Aina kun pariskunta muuttaa, he alkavat nähdä toisensa uudessa valossa mikäli ylipäänsä vielä jaksavat vangita toistensa huomion, sillä eiväthän persoonallisuudet ole yksittäisiä, muuttumattomia värejä, vaikkapa mustia ja valkoisia, vaan muistuttavat enemmänkin valaistua kuvaruutua, jonka heijastamat sävyt riippuvat paljon siitä, mitä ympärillä on."


Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia 2018)

Kaija Rantakarin toinen runokokoelma Koko meren laajuus alkaa tumman meren tasaiselta aavikolta. Sanat painavat hyvin paljon. Huomasin lukevani niitä yhä uudelleen. Tekstit etenevät lyhyinä fragmentteina. Ensimmäisen osion jälkeen en ollut vielä varma, mistä oli kyse kaiken kaikkiaan, mutta minuun olivat tehneet vaikutuksen ne aaltojen murtumat, jotka rikkovat merenpinnan. Seuraavassa osiossa vaikutuin jo monta kertaa vahvasti. Kolmas osio on proosarunoa, siinä oli vähän väliä pysähdyttävä ihmettelemään, että vau. Oli toistettava kohtia, keikuttava nautinnon reunalla. Seuraavassa, numeroimattomassa osassa nautinto värähtelee yhä lähempänä (heti vierellä aaltoilevassa meressä, rajaviiva on rannassa) ja viimeisessä se on jo valloillaan. Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen "sinä", jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa. Tämä upea runoteos sai viime viikolla myös Toisinkoinen-palkinnon.

"haavat heräävät tai puhkeavat kukkaan sormissani // veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua"


Henriikka Tavi: Tellervo (Teos 2018)

Henriikka Tavi väärinkäyttää romaanissaan chick litiä, ja tämän takia se on niin täydellistä! Aloitettakoon postaus Nyt-otsikon tyyliin, koska runoilijana tunnetun Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä. Tellervon ja hänen ystävänsä Hennin kokemuksia selostaa omaperäinen kertoja, joka riemastuttavan lakonisella tavallaan pysähtyy usein kertomaan selityksiä paikannimille ja termeille korostetun asiallisena. Myös somen ja deittisovellusten toimintaan pureudutaan ajoittain äärimmäisen tarkasti. Ruumiillisuuttakaan ei kaunistella. Tämä on toisaalta parodiaa, mutta samalla kovin totta, konkreettista ja lähellä. Maininta chick litin väärinkäytöstä on muuten Tavilta itseltään eräässä näkemässäni haastattelussa ennen kirjan julkaisua. Romaanin lukee nopeasti, viihtyen ja kielellisestä lahjakkuudesta nauttien. Vaikka Tavi on hieno runoilija, toivoisin tämän perusteella, että hän kirjoittaisi lisää myös romaaneja.

"Kun Henni ja Mika alkoivat ahkerasti kommentoida toistensa julkaisuja sydämin ja lentosuukoin, he samalla ottivat vastuun rakkaudestaan. He olivat rakkauden aikuisia. He näyttivät kylpevän toistensa ihanuudessa, mutta syvätasolla jokainen oma kaunottareni tai olet uskomaton rakas manifestoi punnittua näkemystä rakkauden luonteesta."

maanantai 8. lokakuuta 2018

Syyskuun lyhyet: 9 minibloggausta

Hiukan myöhään tulevat (viime viikon kirjamessukiireet ja kaikki muu, elämä joka tapahtui ja tapahtui jne.) mutta tässä ne kuitenkin tulevat, siis syyskuussa Instagramiin tehdyt kirjapostaukset.


Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet (Kolera 2018)

Saara Metsärannan runokokoelma Meitä vasten hukkuneet oli Koleran viimeisiä julkaisuja. Metsärannan runot kiinnittivät huomioni jo viime vuonna, kun hän pääsi Nuori Voima -lehden Debytoi runoilijana -kisan parhaimmistoon saaden runojaan lehteen. Kokoelman nimen mukaisesti sen runoissa käsitellään hukkumista ja merta. Osastojen aluissa on lainauksia Estonian uppoamiseen liittyen, esim. katkelmia radioliikenteestä, haastatteluista ja tutkintakomission loppuraportista. Tämän takia oikeastaan näistä runoista kiinnostuinkin, sillä tapaus on kiinnostanut minua lapsuudesta saakka (hyllystäni löytyy mainittu onnettomuustutkinnan loppuraportti) kuten monet muutkin katastrofit, moniulotteisista syistä. Estonian uppoamistilanne oli kauheudessaan myös omanlaisensa psykologinen selviytymistaistelu, johon joutuneet reagoivat siihen eri tavoin. Metsäranta on lähestynyt tapausta ja laajemminkin meren olemusta kuvarunoudesta ammentavin keinoin. Sanat on usein siroteltu paperille kuin meressä kelluvat tavarat, kuten pelastuslautat ja haaksirikon romu. Tällöin sanat ovat konkreettisesti erillään toisistaan, ja lukeminen tarkoittaa niiden yhdistelyä yksi toisensa jälkeen, välillä kahta polkua rinnakkain. Ajoittain keino tuottaa vaikuttavia kokemuksia, ajoittain etäännyttää liiankin kauas ja sanat tuntuvat jäävän pelkäksi materiaaliksi. Meren tuntu on runoissa vahva, ja omanlaisekseen motiiviksi muodostuva made tulee tutuksi.

"jossakin
kuolee tai syntyy
laivan alittava made
köysitikkaat eivät yllä
mereen solmut kuka niitä
laskee tokaisee kapteeni ja

pyytää lisää jo kallellaan"


Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Teos 2006)

Lauri Levolan novellikokoelman Pimeä tavarajuna luin erityisesti siksi, että Levola toimii viime aikoina kovasti kuuntelemani Ruusut-yhtyeen sanoitusten kirjoittajana yhteistyössä bändin muiden jäsenten kanssa. Pimeän tavarajunan kielellisessä maailmassa ja nopein käännöksin laidasta laitaan singahtelevissa tunnelmissa on paljon samaa myös Ruusujen lyriikoiden kanssa. Kokoelman 16 kertomusta ovat lajityyppinsä malliesimerkkejä erityisesti surrealistisen ja absurdin novellin edustajina. Tunnelma on usein painostava, kauhuelementtejä on hyödynnetty tehokkaasti – välillä ahdistus tapahtumien kulusta kasvoi voimakkaaksikin. Levola kirjoittaa teoksessa lyhyttä lausetta, joka on samalla tiivis mutta kurottelee moneen suuntaan. Maailma on vinksallaan jatkuvasti, yhä uusin tavoin.

"Leikkaan käteeni palan altaan vaahtovuoresta, menen ikkunalle ja puhallan. Kaikelle tälle kauneudelle, sanon vielä perään. Tuulenvire pitää hetken vaahtohiutaleita korkeudellani, kunnes ne leijailevat asfaltille. Tällaista lunta voi kesällä sataa. Se ei tuota vilunväreitä ja kaikki voivat olla ulkona yhdessä. Lumisadetta riittää, kunnes vaahto loppuu. Takapiha näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Veri tekee hiutaleista vaaleanpunaisia."


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suom. Kristiina Drews)

Kamila Shamsien romaani kuvaa lontoolaisia sisaruksia, joiden elämässä surua ja vaikeuksia on kertynyt kannettavaksi liian paljon. Isman ja Aneekan isä lähti aikanaan jihadisti-taistelijaksi, ja heidän veljensä Parvaiz päätyy samaan ratkaisuun. Henkilökohtaisten tuskien ohella yhteiskuntakaan ei päästä enää helpolla. Alkupuolella kirja vaikuttaa tyyliltään tasaiselta, perhesuhteita luotaavalta lukuromaanilta. Kunnes käänne tapahtuu puolivälin jälkeen – kerronta pyrähtää vauhtiin ja kiihtyy tyylillisestikin uusille kierroksille. Ihmissuhteita seuraava perhedraama muuttuu trilleriksi. Enää ei voinut pysäyttää lukemista. Pitkästä aikaa olen tullut yllätetyksi, tempautuneeksi, näin vahvasti, viimeksi olen ihaillut lukemani kirjan juonen kuljetusta yhtä paljon ehkä vuosi sitten (en tosin usein pyri lukemaan "juoniromaaneja"). Teos on rakennettu tapahtumiensa tasolla erittäin taitavasti. Shamsie on saanut tuotua fiktionsa lähelle, totena, saa lukijan mukaan kamppailemaan henkilöiden kanssa. Lopputulos on hurja.

"Silloin tällöin oli aikoja, jolloin Aneeka kytkeytyi pois heidän suhteensa taajuudelta. Muulla tavoin Eamonn ei sitä itselleen osannut selittää; muutos tapahtui yhtäkkiä, ikään kuin kyynärpää olisi vahingossa osunut radion nappulaan, ja jazz-musiikki olisi alkanut säristä kesken soiton."


Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018, suom. Kristiina Drews)

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on yhtä loistava kuin Siivoojan käsikirja -novellivalikoiman ensimmäinen osa. Tämä nyt taisi olla itsestäänselvyys, mutta tulipa todettua heti alkuun. Berlinin kohdalla ainoa ongelma tuntuu olevan se, että hänen teksteistään kirjoittaminen menee hehkutukseksi, josta objektiivisuus tipahtaa päältä. Lainaan itseäni Siivoojan käsikirjan ensimmäisen osan bloggauksesta: "Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei." Kiinnostavaa on myös leikittely omaelämäkerrallisuuden kanssa, ja mikä lopulta tapahtui, mikä ei. Upea kirjailija. Kokoelman molemmat osat on nyt hankittu myös omaan hyllyyni palattavaksi.

"Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin mitään pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D. H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua."


Tua Forsström: Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen)

Tua Forsströmin kynästä tuntuu virtaavan jotakin taianomaista. Sellaista, mitä en oikein osaa selittää, mutta mikä aiheuttaa värähdyksiä, sykäyksiä, tarjoaa langanpäitä joiden toisessa päässä on ymmärrys, jos jaksan seurata lankaa mielessäni. Näin on myös hänen runokokoelmansa Merkintöjä teksteissä. Mukana on nyt menetyksen tuoma suru. Hankala sanallistettava, sirpaleinen. Kokoelma koostuu tekstikatkelmista, se on hyvin minimalistinen ilmaisultaan, sanoja ei ole 52 sivun matkalla paljon. Silti niiden parissa voi kokea paljon. Lukea uudestaan, pysähdellä. Osa sanoista on lainattuja, esimerkiksi W G Sebaldilta tai Vilja-Tuulia Huotariselta. Sekin sopii yhteen muun kanssa. Merkintöjen. "Siitä että oppii eikä unohda" voi kirjoittaa monta runoa. Kaikki jatkuu kuitenkin, uusi kalenteri ostetaan taas seuraavalle vuodelle.



"On unia jotka ovat läpinäkyvämpiä kuin vesi
Ehkä lähdit jotta voisit nukkua kaukana
Kirjoitan sinulle, joka olet sadetta
ja lunta, nämä kirjeet"


Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, suom. Juha Hurme)

Sally Salmisen 1936 ilmestynyttä Katrinaa ovat viime aikoina lukeneet monet, sillä Teos julkaisi aikansa menestysromaanista tänä vuonna uuden käännöksen. Kääntäjänä toimi Salmisen romaania kovasti arvostava Juha Hurme, joka viime vuonna Yle Kirjojen Suomi -ohjelmasarjan haastattelussa moitti teoksen vanhaa käännöstä. Hurmeen kääntämänä teksti ainakin tuntuu etenevän jämäkästi. Pohjanmaalla asunut nuori Katrina lupautuu hetken mielijohteesta vaimoksi ahvenanmaalaiselle Johanille, joka kertoo suuresta talostaan omenapuineen. Perillä odottaa köyhä pikkumökki, ja käy selväksi, että palturin puhuminen on miehen merkittävin taito. Katrina jää yksin mökkiin talven yli. Hän ei suostu palaamaan takaisin kotiseudulleen, vaan jää päättäväisenä torpparin vaimoksi, vaikka joutuu tekemään saaren varakkaille ankaraa työtä Johanin työskennellessä suuren osan vuotta merillä. Mitä pidemmälle lukee, sen vahvemmaksi Katrinan päättäväisyys paljastuu. Hän ei pelkää kritisoida työläisten huonoja oloja, epätasa-arvoa, ja murtautuu toistuvasti ulos sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista. Kun Katrina vastasyntynyt esikoisensa sylissään uhoaa, että isännät saavat vielä varoa itseään, en voinut olla fanittamatta. Kerronta edustaa aikansa realismia varsin tyypillisenä, mutta sen sisältö on väkevää, tarina elää vahvana. Lukija saa itkeä ja naurahdella. Kirjaan mahtuu Katrinan koko elämä pienine iloineen ja suurine menetyksineen saarella, suojattomalla kalliolla, jonne Katrina mm. kantaa omin voimin niin paljon maata, että saa lopulta istutettua omenapuita. Köyhyys käy luihin ja ytimiin. Silti rakkauden ja kuoleman ikiaikaiset voimat nousevat tässäkin teoksessa päällimmäisiksi. Sellainen on elämä.

"Jassoo, he olivat kärsimättömiä siitä syystä, ettei hän saanut toista lasta tarpeeksi pian! Ja hän kun oli pojan takia iloinnut, että sai vielä olla yksin. Renkejä heille! Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi?"


Ralf König: Pornojuttu (Like 2018, suom. Hannu Tervaharju)

Myönnän harkinneeni ensin, etten postaisi tästä, mutta sitten mietin että se olisi turhaa sievistelyä, ja niin harvoin tulee nykyisin muutenkaan luettua sarjakuvia... Saksalaisen Ralf Königin suomennetuista sarjakuva-albumeista olen lukenut jokaisen, joten kun huomasin että on ilmestymässä pitkästä aikaa uusi, Pornojuttu, oli selvää että se piti saada käsiin. Kun löysin Königin tuotannon 18-vuotiaana asuessani vielä pienessä kaupungissa, hän oli viihdearvonsa lisäksi tärkeä, koska näytti suhteellisen realistisesti, millaisia ovat saksalaisten suurkaupunkien homoyhteisöt ja niihin kuuluvien elämät. Toki Königillä on omat maneerinsa ja päähänpinttymänsä, jotka oppii tuntemaan hyvin hänen tuotantonsa läpi luettuaan. Pornojuttu lainaa teemansa Königin aiemmasta albumista Kuin kanit konsanaan: molemmissa pääosassa ovat heterohahmot ja heidän ongelmansa pornon kulutukseen liittyen, homohahmo antaa sivuhenkilönä toista näkökulmaa. Huokailutti välillä, kun König riipii taas huumoria siitä, että mies katsoo härskejä, hassunnimisiä pornofilmejä, ja nainen paheksuu ja ällöttelee asiaa. Tässä perspektiiviä laajennetaan useampaan sukupolveen ja pornoelokuvien tekniseen kehitykseen. Toki König on aina hauska ja kuljettaa sarjakuvakerrontaansa erittäin toimivasti; hän on urallaan saanut aikaan myös oikeasti koskettavia, syvälle meneviä (tirsk, no niin) ja monitasoisia sarjakuvaromaaneja. Pornojuttu pelasi kliseisillä asetelmilla turhan paljon, vaikka loppupuolella mukaan tuleekin myös moninaisempia naisnäkökulmia pornon suhteen. Kyllä tästä sarjakuvasta silti hauskaksi yhden illan jutuksi oli.

"–Älä katso minua noin, sinustahan jopa Fifty Shades of Grey oli huippuhyvä!
–Mutta siinä ei ollut sähködildoja!"


Timo Honkela: Rauhankone (Gaudeamus 2017)

Timo Honkelan teos on alaotsikoltaan tekoälytutkijan testamentti. Honkela sai ajatuksen rauhankoneesta, eli tekoälyn valjastamisesta ihmisten välisen rauhan saavuttamiseen, vuoden 2017 tammikuussa. Sitten tapahtuikin nopeasti, tuli HS:n artikkeleita, paljon näkyvyyttä ja kirjaprojekti. Teos on toteutettu hyvin omanlaisellaan tavalla, sillä Honkela on sairastanut aivosyövän, jonka hoidot veivät häneltä mm. oikean puolen näkökyvyn. Hän on sanellut kirjassa esitetyt asiat ääneen "puheesta tekstiksi"-ohjelmaan, minkä jälkeen tekstit on toimitettu kirjan muotoon (tästä on vastannut erityisesti toimittaja Jani Kaaro). Rauhankone saa lukijansa mielen kehittelemään eteenpäin monia esitettyjä ajatuksia, mikä oli Honkelan tarkoituskin sitä kirjoittaessa. Monista lakonisista, hieman ehkä itsestäänselviltäkin tuntuvista huomioista muodostuu lopulta ajatuksissa syviä pohdintoja. Kirja saa peilaamaan paljon myös omaa toimintaa ihmisenä – kuin hyvä kaunokirjallinen teos, vaikka tietoa onkin. Tekoälykirjan lisäksi Rauhankone on vahvasti ihmiskirja. Minua kiinnostivat erityisesti kieltä koskevat pohdinnat, ja miten sanottujen asioiden tulkinta eri ihmisten välillä on usein kovin hankalaa, saati sitten kun väliin tulee kone. Ajoittain lukiessa tuntui, että kustannustoimittamista olisi voinut vielä tehdä lisää, jotta joidenkin asioiden toisteisuutta olisi saatu vähennettyä, ja se olisi nostanut kokonaisuuden tason kirjallisena teoksena hyvästä erinomaiseksi. Silti tämä on erittäin kiinnostava, ajattelua liikkeelle tyrkkivä teos. Honkelan lukeminen on tietynlaista vastapainoa esim. Yuval Noah Hararin kirjoille, sillä siinä missä Harari pelkää tekoälyn tuhoavan ihmiskunnan kehityttyään tarpeeksi, Honkela näkee tekoälyssä mahdollisuuden pelastaa meidät. Joskus on tarpeen keskittyä myös lohdullisiin ja toiveikkaisiin näkymiin.

"Sanat ja merkitykset eivät myöskään ole olemassa valmiina yksinkertaisena järjestelmänä, jota me opettelisimme vuosi vuodelta kasvaessamme. Kieli on syntynyt ihmisyhteisössä ja se muokkautuu jatkuvasti. Yhdelläkään ihmisellä, saati missään teoksessa, ei ole kielen koko kuvaa."


Marko Hautala: Leväluhta (Tammi 2018)

Pitkästä aikaa luin kauhuromaanin, ja kylmistä väristyksistä huolimatta olen tyytyväinen että luin! Marko Hautalan Leväluhta on nimittäin toimiva teos sekä genren puitteissa että psykologisena romaanina. Vaikka on usein epätarkkaa mutuilua puhua kansainvälisestä tasosta, ajattelin lukiessa monta kertaa, että sitä tämä edustaa. Tarinassa Meeri palaa lapsuudenkotiinsa oltuaan pitkään poissa. Äiti vaeltelee talossa yksinään poissaolevana, veli Lari on joutunut mielisairaalaan ja isä kuollut kauan sitten hukkumalla kodin lähellä soiseen lähteeseen, Leväluhtaan. Takaumissa kuvataan Laria parikymppisenä hyvin omistautuneena black metal -fanina, mikä hykerrytti, sillä olen törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja monet kirjassa mainitut yhtyeet olivat minullekin tuttuja. Tiukan juonenkuljetuksen lisäksi hyytävä kuvaus pitää otteessaan ja kielenkäyttö on elävää ja taidokasta; Hautala ei turhaan ole saanut aiemmin mm. Kalevi Jäntin palkintoa. Kohtausten tunnelma on hyytävä, ja kirjailija on rakentanut jännitteet tiheiksi. Näkökulmatekniikka ja aikatasot toimivat kirjassa perustellen paikkansa ja tarkoituksensa. Käsiini päätyneen ennakkokappaleen kannessa mainittu Stephen King ei lopulta tyylillisesti ole kovin lähellä Hautalan kerrontaa. Hienosti käytetyn kielen ja juonen koukuttavuuden yhdistelmästä tulivat minulle mieleen ansiokkaat suomikumman tekijät, kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo.

"Näkökentässä vaelsi tummia pisteitä ja rihmamaisia muotoja, kuin roskia silmän pinnalla. Ne liikkuivat sykäyksittäin ja vajosivat taas joidenkin tuntemattomien virtausten mukana."