sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Huhtikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä huhtikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Carolin Emcke: Halu (Vastapaino 2018, suom. Päivi Malinen)

Tämä on sellainen kirja, josta oli vaikea kirjoittaa. Aihemaailmasta saisi aikaan valtavan vyyhdin, jonka voisi kirjoittaa auki monisivuiseksi esseeksi, peilata kokemuksia omaan elämään. Koska kirjoitin postauksen alun perin Instagram-mittaan, piti keskittyä kertomaan vain kirjasta, sen sisällöstä.

Carolin Emcken Halu on elämäkerrallinen teos, joka ei pyri kaikenkattavuuteen tai keskity tiettyyn ajanjaksoon, vaan pysyy otsikkonsa aiheessa. Eräänlainen halun elämäkerta.

Emcke eli 70- ja 80-luvun Saksassa seksuaalisuutta koskevien tietojen suhteen tyhjiössä, jollaista on hankala kuvitella pääosin 90- ja 00-luvuilla Suomessa lapsuutensa ja teini-ikänsä eläneenä. Hänen oli keksittävä itse oma halunsa, homoseksuaaliset tunteensa, opittava sanallistamaan ne. Sitä ennen hän käsitteli asiaa sanattomin tavoin, musiikin, ilmeiden, eleiden ja katseiden kautta. Hän tarkastelee kirjassa myös sitä, miten nykypäivänäkin moni homoseksuaali elää maassa, jossa hänen halunsa on kielletty ja sen olemassaolo kuoliaaksi vaiettu. Miten voi kertoa jostakin, millä ei ole sanoja?

Kirjan kielessä on kaunokirjallista ilmaisuvoimaa, Emcke ilmaisee selkeästi ja kuvaa terävästi. Musiikilliset vertaukset tuovat tekstiin paljon kauniita yksityiskohtia. Teoksessa olisi valtavasti merkityksellisiä kohtia siteerattavaksi. Yksi tärkeistä ajatuksista on, että seksuaalista suuntautumista ei ole joutunut ehkä koskaan pohtimaan, jos haluaa normin mukaisesti, se on silloin "epäolennainen kategoria". Samoin on esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin kanssa. Halun muuntuminen elämän aikana kategorioiden ulkopuolelle on teema, joka toistuu usein. Taustakertomuksena kirjassa kulkee Emcken koulutoverin nuorena tekemä itsemurha. Teos kasvaa voimakkaaksi puheenvuoroksi, jonka lukeminen olisi tärkeää monille, mutta valitettavan harva lienee kirjasta edes kuullut.

"Minua kiinnostaa, miten tajusin sen, miten halu kehittyi ja löysi kielen, ilmaisunsa minussa ja minulle. Minua kiinnostaa, miten tällä kielellä on muodostunut yhä lisää sanoja ja monimutkaisempia rakenteita – keinoja, joilla voin entistä tarkemmin, herkemmin, radikaalimmin ilmaista itseäni." (s. 78)


Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (Tammi 1998, suom. Caj Westerberg)

Luin uudelleen Tua Forsströmin runokokoelman Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Teos välittyi vielä upeampana kuin ensimmäisellä kerralla, aukeni ja värähteli voimakkaammin. Tunnelma on surumielinen, mutta lukeminen ei ole raskasta. Kirjassa on paljon viittauksia taiteeseen, mutta se ei tunnu briljeeraavalta. Se on lyhyt, mutta siinä on enemmän sisältöä kuin useimmissa tiiliskiviteoksissa. Teos puhuttelee, erityisesti elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia. "Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevits, / kaikkea on liikaa!" (s. 9) Myös lukijana kokee puhuttelut henkilökohtaisina, lähestyvinä.

Vuodenajat vaihtuvat, lumi- ja vesisateet pääsevät jotenkin yllättämään. Saappaat ja kaulahuivi unohtuvat, näkyy liian ohuita kenkiä. Kesä menee nopeasti. Savua, yhä uudelleen. Onko ilmastossa tapahtunut jotakin? "Skandinaviassa vallitsee korkeapaine. / Tuoksuu savulta, ehkä erehdyn. / Hallitus on lähtenyt kesälomalle. – – Tietyssä mielessä tuntuu siltä kuin useimmat luonnonmullistukset / olisivat nykyään ihmisten aikaansaamia, eikö niin?" Teoksessa on paljon yhä ajankohtaista, ehkä se kertoo ajattomuudesta.

On havaittavissa tuskastumista tapahtumattomuuteen. Yhdentekevyyteen. Oleminen tuntuu usein vaikealta. "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." (s. 40) Luen teksteistä vahvoja kannanottoja tasa-arvon puolesta. Eläinten oikeuksilla on tärkeä osa: yksi runoista kertoo Laika-koirasta, joka ei tullut takaisin, tulee takaisin vain tomuna ja sateena. Taiteetkin ovat tärkeitä, kaikilla oma tehtävänsä. Musiikki esimerkiksi "palauttaa meidät paikkoihin, joita ei ole." (s. 30) Mikä määrä viisautta. Loppu on onneksi lempeä, nimiruno. Ehkä tekisi hyvää viettää yö hevosten parissa, nähdä miten levollisina ne nukkuvat. Nämä runot tekevät hyvää. Kokoelma on suomenruotsalaisen, ja suomalaisen, runouden moderni klassikko. Suomennoskin on erittäin onnistunut, kaunis, ja saa unohtamaan että kyseessä on käännös. Ehkä silti kolmannella kerralla tutustun alkutekstiin.


Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

Nyt oli moneen suuntaan vetävä kirjakokemus. Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale on luontoa ja aistimaailmaa vyöryttävä teos, jonka ytimessä on vaiettuja rakkauksia. Pääsin kirjan mukaan kunnolla lähes sata sivua luettuani, silloin kirjoitus vasta alkoi herätä silmissäni eloon. Tunnistin sen ruumiin. Elsen ja Ingan välisen suhteen kuvaus, kielen haeskelu ja opettelu oli kiehtovaa luettavaa. Puolivälin jälkeen taas hieman uuvuin. Taustalla vaikuttavat historian käänteet, erityisesti sota, evakkoon lähtö, paluu Suomeen. Laitila liittyy ilmaisullaan voimakaskielisten pohjoisen kuvaajien jatkumoon. Tuoreelta tuntuu erityisesti naisten välisen suhteen kuvaus historiallisessa kehyksessä, suomalaisen maaseudun keskellä.

Joitakin muttia tuli vastaan. Välillä ollaan rajoilla siinä, onko teksti liian rönsyrunoilevaa, vaikka onkin ihailtavan kekseliästä: "Heimon iho alkoi väristä hänen ympärillään hysteerisenä hyhmänä, valo painoi hänet pienemmäksi, hikiseksi mytyksi ja kiteytyi kantapäihin kiviksi, jotka raspasivat hänen saappaidensa anturat rikki." (s. 109) Kesken kielikuvaa jouduin palaamaan takaisin: mitä tässä kuvattiinkaan, ai se oli valo joka raspasi saappaiden anturat rikki, eivätkä askeleet. Tunnelman luominen ja miljöön tarkat yksityiskohdat ovat itsessään hyvä asia, mutta välillä tuli vastaan kappaleita, jotka minusta tuntuivat romaanin ytimeen liittymättömiltä – esilukijana olisin vetänyt rukseja yli. Veikkaan, että vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tällaisesta tyylistä enemmän. Mietin myös kaikkitietävää kertojaa, ja onko se ollut paras mahdollinen ratkaisu, vai olisiko minäkerronta tuonut enemmän voimaa, variaatiota. Tyylinsä romaani pitää alusta loppuun, kokonaisuus on eheä ja lauseet rakenteeltaan hiottuja. Lihallisuus sykähtelee tekstissä, se elää erityisesti luonnon ja eläinten kielikuvissa.

"Elsestä oli lohdullista maistella Ingan sanoja, nuolla niiden sileitä pintoja, joita hän ei vielä tuntenut liian syvällä kehossaan. Ensin he ojensivat toisilleen pienempiä sanoja. Ne jäivät aivan pinnalle, iholle tai hiuksille pölyksi, niin että pelkkä ristiveto tai etelätuuli voisi ne puhaltaa pois." (s. 126)



Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016, suom. Helena Kulmala)

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja feministi Liv Strömquist on saavuttanut viime vuosina tunnettuutta kantaaottavilla, tietokirjan tapaan kootuilla sarjakuvateoksillaan. Hänet nosti huomion kohteeksi albumi Kielletty hedelmä, joka ilmestyi ruotsiksi 2014. Minuun on tehnyt aiemmin vahvan vaikutuksen Strömquistin teos Nousu ja tuho, joka herätteli poliittista ajatteluani uudella tavalla. Nyt tutustuin lopulta Kiellettyyn hedelmään. Kyseessä on sujuvalukuinen, kiinnostava ja väkevästi naisasiaa esiin tuova puheenvuoro, kuten Strömquistin muutkin teokset. Kun olin lukenut albumin loppuun, mieleeni tuli sitaatti Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi -runokokoelmasta: "olen puhunut suuni puhtaaksi pillusta".

Strömquist puhuu Kielletyssä hedelmässä (alkuteos on muuten Kunskapens frukt) todella suunsa puhtaaksi "siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi". Historian saatossa "siitä" ovat olleet monet miehet aivan liian kiinnostuneita, mikä on johtanut brutaaleihin menetelmiin tavoitteena yleensä hillitä ja kahlita naisen seksuaalisuutta. Strömquist käsittelee sukuelinten eri osia ja erityisesti klitoriksen historiaa; on käsittämätöntä, että elimen koko ja muoto on vaivauduttu selvittämään perusteellisesti vasta vuonna 1998. Lisäksi käydään läpi mm. häpyhuulet, orgasmi, kuukautiset, PMS. Käsittelytapa on terävä, ironinen ja näpäyttelevä. Mainiota luettavaa, mutta yksi kohta särähti minulle. Siinä naisen orgasmista puhumista käsiteltiin kääntämällä roolit toisinpäin ja väittämällä, että miesten orgasmista ei ikinä puhuttaisi siten. Kun sattuu olemaan kokemusta miesten moninaisuudesta tällä alueella ja siitä, miten orgasmiherkkyys vaihtelee myös cis-miehillä erittäin paljon voiden muodostua hankalaksi asiaksi, olen sitä mieltä, että asian olisi voinut käsitellä sarjakuvassa toisinkin kuin mars-venus-vastakkainasettelun kautta. Teos ei kuitenkaan särähdykseen kompastu, ja mietin, onko tässä kyse siitä, miten feministiseltä teokselta päätyy vaatimaan enemmän eri näkökulmien huomioimista, vaikka niitä on pakko teosta tehdessä tietysti rajata. Tämä on pitkä keskustelu käytäväksi. Pointtinsa Strömquist tekee mainitussakin kohdassa selväksi ja kuvaa myöhemmin yksityiskohtaisesti, miten naisten seksuaalista nautintoa on pidetty historian saatossa tarpeettomana ja yritetty piilottaa.

Kielletty hedelmä on kokonaisuutena hyvin suositeltava sarjakuvamuotoinen tietoteos naisen liian vähälle asialliselle tutkimukselle jääneistä kehonosista.

"NASA:n käsitys siis on, että JOPA AVARUUSOLIOT toisilla planeetoilla tuntisivat olonsa epämukavaksi joutuessaan kohtaamaan vulvan kuvassa." (s. 35)



Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (S&S 2019, suom. Ulla Lempinen)

Marcus Rosenlundin keväällä 2019 ilmestynyt tietokirja hyppää sääharrastajalle uutuuslistalta esiin pakollisena luettavana. Sää joka muutti maailmaa on nyt tietysti ajankohtainen, joten kirjalla on momentum päätyä muidenkin kuin säänörttien lukupinoihin. Nimestä huolimatta jo takakannen tekstistä pystyy päättelemään, että säätapahtumien sijaan käsittely painottuu ilmastoon ja sen suuriin linjoihin: miten vähitellen epäsuotuisammaksi muuttuvat olosuhteet vaikuttavat ihmisyhteisöjen elämään. Liikkeelle lähteminen toistuu motiivin lailla niin, että siitä muodostuu jo selvä lausunto, mitä on odotettavissa myös meneillään olevan ilmaston lämpenemisen myötä.

Rosenlundin tietokerronnassa on omanlaisensa ääni ja tekstissä vetävyyttä. Aivan Harari-tasolle kerronta ei nouse (pahoittelut populaarin tiedon kirjoittajille, joudutte kestämään tätä vertailua vielä pitkään), mutta kirjaa luki eteenpäin mieluusti. Kaikista fokusoinnin kohteista en ollut samoilla linjoilla. Alun myrskyjen vaikutusten kuvaus oli kiinnostavaa ja kirjan otsikon mukaista, mutta välillä mentiin historiassa vaikuttaneiden yhteisöjen tapojen kuvauksessa liian pitkille sivupoluille. Tiivistetysti: olisin lukenut mieluummin esim. käänteentekevistä myrskyistä ja kuivuuskausista kuin viikinkien metsästystavoista. Mutta tämä oli oma kulmani kirjaan, ja joku muu voi kiinnostua juuri toisista kohdista. Ihmiskunnan historian kehityksen käänteiden kuvauksessa (epäreilut) Harari-vertailut pääsivät vain korostumaan päässäni, ja aloin miettiä, olisiko tässä kannattanut mennä enemmän sää edellä. Pidin siitä, että kirja luo perspektiiviä, miten dramaattisista ilmastonmuutoksista on selvitty ennen, ja miten tulevaisuudenkin suhteen on toivoa. Toiveikkuutta tarvitaan ilmastoahdistuksen keskelle, jotta vältytään lamaannukselta.

 "Ja kuinka ollakaan, muuan myrsky saa erään yritteliään miehen oivaltamaan uuden tekniikan mahdollisuudet. Vuonna 1859 brittiläinen höyryklipperi Royal Charter haaksirikkoutuu Walesin rannikolla hirmumyrskyssä. Tapaus saa vara-amiraali Robert FitzRoyn – – keksimään täysin uudenlaisen liikeidean: sääennusteet." (s. 22-23)


Antti Salminen: Mir (Poesia 2019)

Mykosfääri, sienten valtakunta. Antti Salmisen romaani Mir tutkii todellisuutta, jossa pääosassa ovat sienet. Ne ovat paikoissa, joissa et ole niitä ennen nähnyt, etkä ehkä tule näkemään. Tietenkin Olosuhteet vaikuttavat taas, ne ovat päässeet kärjistymään. Koko hässäkkä on tapahtunut taas jossakin päin Venäjää, kuten Salmisen aiemmassa teoksessa Lomonosovin moottori, jolle Mir on itsenäinen jatko-osa. Rakenteellinen idea on teoksissa sama: alussa on johdanto, joka kertoo, että tulevat tekstit on koottu löydetyistä, hajanaisista katkelmista. Mir koostuu kerroksista, joita on erottanut "jonkinlainen eloperäinen liima". Lopputulos – mitäpä siitä voisi yhteen vetäen sanoa. Olisiko tällaista sienten poetiikka?

Lomonosovin moottorista kirjoitin: "Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata." Sama meno jatkuu tässä kirjassa, mutta moottorin rakentamisen tilalla on jonkinlainen sienimaailman sota kasvimaailmaa vastaan. Sodasta on kirjoitettu päiväkirjoja. Paikoin on hahmoteltu vaihtoehtohistoriaa, jossa tunnetut henkilöt ovatkin saattaneet olla sieniä. Viehättävää. Sanasto on haastavaa ehkä jopa vielä enemmän kuin Lomonosovin moottorissa. Usein on annettava mennä ohi, jotta lukemista pystyy jatkamaan. Ovela, tummasävyinen huumori piristää teoksen maailmaa samoin kuin edeltäjässään. Kirjan pariksi sopii mainiosti Ilja Lehtisen teksti "Olin mykologi, itseoppinut" – harha-askelia sivilisaation reunalla, joka on julkaistu Nuoressa Voimassa ja on luettavissa lehden verkkosivuilta. Mir näyttää filosofisia välähdyksiä sienten maailmasta, johon monella meistä on kosketuspinta kadonnut. Tämän jälkeen näkee sienet uusin silmin. Niitä on kaikkialla.

"Jos hakeudut koulutukseen, olet varmasti aina tiennyt, että on toinen tila, mutta kellekään siitä ei voi puhua. Sen kokemuksesta ei ole puhuttavaa. Ulkoisesti se on melkein sama, se vaikuttaa samalta, vain harjaantunut erottaa v-sfäärin kävijän sitä kokemattomasta. Sillä vain pieni yksityiskohta on toisin, koska tuossa toisessa tilassa 'sinua' ei ole." (s. 85)


Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala 2018)

Kesäyön unelmia suomalaisittain, tuntuu sopivalta loppukaneetilta, kun on saanut päätökseen Aki Ollikaisen pienoisromaanin Pastoraali. Suomalaisen maaseudun huomassa kolmen eri sukupolven edustajat elävät rauhallista päivää. Rauhaa reunustaa kuitenkin täyttymistään odottava uhka, jolla on erityisesti suden silmät. Henkilöihin kuuluvat mm. dementoitunutta puolisoaan hoivaava vanha mies, heidän kaupungista tullut nuori lapsenlapsensa, keski-ikäisyyttään pohdiskeleva naapurin nainen ja vanhalle kotitalolle Ruotsista palannut mies. Päivä kulkee verkkaisesti, esiin putkahtelee muistoja ja toiveita.

Ollikainen kirjoittaa tässä romaanissa proosaa, jossa virkkeet ovat siltoja ja kokonaisuus, tapahtumien ketju, merkittävin. En kohdannut paljoakaan "sitaattimateriaalia", ja dialogivetoisuutta on enemmän kuin Ollikaisen aiemmissa kirjoissa. Maaseudun luontokuvaus on kaunista ja vie ajatukset Sillanpäähän saakka. Ihmisten ruumiillisuuden kuvaus sen sijaan mietityttää. Heti sivulla 6 tulee hämmentävä vertaus: "Kun vastarannan matalia vaaroja katsoi poukaman yltä haihtuvan usvan läpi, ne näyttivät kohoilevan kuin nuoren neidon rinnat." Hahmoteltu tunnelma särkyi alkuunsa. Tuntuu tekemällä tehdyltä, ja miksi juuri nuoren neidon rinnat? Tämäkään ei riittänyt, vaan naisruumiiden kuvaus on halki kirjan juuri rintoihin keskittyvää. Mietin Liv Strömquistin Kiellettyä hedelmää joka kerta kun teoksessa puhuttiin "jalkovälistä". No, jokainen voi tietysti valita oman kulmansa lähestyä ruumiillisuutta tekstissä. Ollikainen on taitava kirjoittaja, ja häneltä on tottunut odottamaan paljon. Pastoraalikin on kokonaisuutena toimiva pienoisromaani. Erityisesti lopetus oli palkitseva.

"Kaius teki hauen toiselle kyljelle sen, minkä Esko oli juuri opettanut. Vähän kömpelösti, mutta kaikki tapahtui oikeassa järjestyksessä. Esko myhäili tyytyväisenä. Kun jäljellä oli vain perkuujätteet, Esko otti hauen pään ja kertoi vievänsä sen Aatulle, ellei Meri sitä välttämättä haluaisi. Meri katsoi kalan irvistävä kitaa ja irvisti takaisin, pudisti sitten päätään." (s. 53)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Maaliskuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä maaliskuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Mia Franck: Pommipuutarha (Teos & Förlaget 2018, suom. Laura Beck)

Mitä pelko saisi sinut tekemään, jos pommeja putoaisi pihaasi? Mia Franckin romaani Pommipuutarha tutkii pelkoa ja valhetta. En olisi tarttunut tähän ilman ystävän suositusta, myönnän. Toinen maailmansota ja sotalapsiteema eivät varsinaisesti aiheina herätä mielikuvaa tuoreudesta. Parikymmentä ensimmäistä sivua luettuanikin epäröin: mikä tässä on se juttu. Sitten tapahtuu irtoaminen realistisen historiallisen kertomuksen kehyksistä. Kerronta saa konkreettisesti uusia kasvoja. Franck lähestyy kirjassa sotalapsiteemaa omanlaisestaan kulmasta, siitä mitä asetelma mahdollistaa. Minäkertoja, kirjassa 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi kasvava Lissu, pitää asiat sisällään, koska ei halua puhua siitä mitä näkee. Se johtaa valheisiin. Enemmän kuin juonitarina, kyseessä on täsmällisyydessään armoton kuvaus Lissun elämästä Ruotsissa, johon hänet lähetetään sodan ajaksi, papin perheeseen. Lissun tajunnassa puhuu myös "veliserkku", jonka piti tulla hänen mukanaan Ruotsiin, ja sisällä nokkii kipeästi varis.

Kertojan havaintojen ja mielenliikkeiden yksityiskohdat piirtyvät romaanissa kirkkaina näkyviin. Jännitteillä on painopisteet, jotka johtavat kertomusta eteenpäin. Teos on tarkkakielisyydessään herpaantumaton. Saturaatiopisteen romaani välttää muuttumalla puolivälin jälkeen tunnelmaltaan vielä tiiviimmäksi, jopa lähelle kauhua. Pimeä julmuus muistuttaa Annika Idströmin Veljeni Sebastianista. Paljastuvat synkät salaisuudet ja pahat asiat tulevat lopulta päälle niin tiheästi, että se tuntuu fiktionkin maailmassa aavistuksen epäuskottavalta. Vaikka ei se tosielämässä yllättäisi. Ehkä kirjoilta odottaa aina enemmän hyvyyttä. Huh mikä teos, jää lopputuntemukseksi. Romaani on kuin pään läpi pyyhkivä vyöry, se rakentuu odottamattoman vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Miten paljon voi olla kannettavaa.

"Muistan millaista on seistä Suurkirkon rappusilla. Pimennysverhot. Muistot saavat käteni hikoamaan, sillä se tulee lähelle. Jokin sellainen, mitä uskallan tuskin ajatella, tulee aivan liian lähelle." (s. 227)


Jyri Vartiainen: Kirous (Teos 2019)

"Rotta sanoo opetelleensa kaiken alusta. Osa sanastosta on kierähtänyt lattialle ja säikähtänyt itseään kuin kissa. Ratkaisuja kärsimättömiä valokatkaisimia sormia näpräämässä ees taas. Mitä tämä talvi hänelle merkitsee. Kuinka puhua miehenä joka on ohitse." (s. 46)

Tästä kirjoittamiseen tuntuu sopivimmalta mennä sisään sitaatilla, en keksinyt muunlaista aloituslausetta. Jyri Vartiaisen pienoisromaani Kirous jakautuu kahteen osaan, joilla on omat äänensä, hyvin erilaiset. Tämä voisi olla kaksi pitkää novellia; toisaalta puoliskot sitoo se, että kummankin kertoja pohtii ihmissuhdettaan, joka on ongelmallinen, vaikea. Toisessa puhutellaan häntä, toisessa sinää. Alkupuolen poetiikka tulee näkyville alun sitaatissa, sitä ei ole helppoa sanallistaa itselleenkään. Lauseet tuntuvat syöneen tosiaan, ne yhdistyvät pilkutta ja luovat vaikutelman mielestä, joka on jotenkin hädissään tai jonka ajatukset katkeilevat, hän ei saa lauseitaan loppuun. Loppupuoliskon kertoja puolestaan tuo esille oman kirjoittamisensa, kyse on jonkinlaisesta kirjeestä, tilityksestä, koska asiat ovat menneet pieleen monin tavoin.

Kerronnassa on suuri merkitys selittämättömällä, jollakin intuitiivisella, joka puskee tajunnan pintaan. Asiat jäävät avaamatta, tai niiden avautuminen vaatisi useamman lukukerran. Vartiaisen estetiikka on tarkkaa, hänen proosansa on kirjoitettu runon tapaan joka sanaa painottaen. Silti tiedän, koska olen jututtanut tekijää juontamassani podcastissa, että häntä kiinnostaa nimenomaan proosan logiikka, mitä mahdollisuuksia on. Näitä uusia mahdollisuuksia myös Kirous kartoittaa. Erityisesti alkupuolen kieli etsii uutta ilmaisun tapaa. Alkuun sitä lukijana vastustelee, sitten se alkaa sykkiä omassa rytmissään. Loppupuolen kielenkäyttö on astetta perinteisempää, silti suoran ilmaisun ulkopuolelle laajenevaa. Lopulta en ole varma, mitä olen lukenut. Olen iloinen, että Vartiaisen kaltaisia prosaisteja julkaistaan meillä.

"Minua vaivaa se, ettei hiljaisuus häiritse sinua, ja minua vaivaa, että sisälläsi ei ole piinaa." (s. 113)


Eeva Rohas: Raivo (Otava 2018)

Missä vaiheessa tulee hetki jolloin ei voi palata, eikä toisenlainen ratkaisu ole enää mahdollinen? Eeva Rohaksen kolmas kaunokirjallinen teos Raivo on väkevä kuvaus ihmisistä, jotka haluavat jotakin mikä ei ole helposti saavutettavissa, koska muillakin on halunsa ja toiveensa. Raivo on romaanissa sekä liskon nimi että pinnanalainen tunne. Keskushenkilönä on Tuuli, kääntäjä joka haluaa erota pienen lapsensa isästä Iljasta, joka on alkoholisti. Tuuli on myös ammatillisessa kuopassa, ja umpikujassa ystävänsä Liisan kanssa – lisäksi heillä on menneisyydessä salaisuus. Tuulin tytär Luna taantuu isän hakiessa lemmikkiliskon pois. Yksi kertojalinja seuraa Elenaa, joka on toipuvien alkoholistien ohjelmassa ja toimii Iljalle jonkinlaisena tukihenkilönä.

Kuvauksen tarkkuus on alkuun hengästyttävää, teksti on niin läsnä. Aistimaailma on kirjoitettu tiiviiksi, kuvakieliset ilmaisut tuovat värejä, ja samalla kerronta on iskevää, nopealukuistakin. Ajoittain lukeminen pysähtyy väristyksiä aiheuttaviin kohtiin, ja loppupuolella mukaan tulee surrealistisia sävyjä, kertojanäkökulmatkin muuttuvat yllättävin tavoin. Äkkiä huoneen tapahtumia katsotaan kärpäsenä katosta, ja jotkin kohtaukset ovat unenomaisia – mitä kukin muistaa, mitä ei? Lapsikertojan osuuksistakin Rohas selviää hyvin. Nelivuotiaan näkökulmasta kertomisessa on aina riskinsä, tällä kertaa surrealismiin kallistuva ote pelastaa uskottavuusongelmilta. Teos sopii sekä tiivistunnelmaisen juonikertomuksen että monitasoisen ja kielellisesti kiinnostavan romaanin ystäville.

"Hiljaisuus, venyvä kuin purukumi. Se tihkuu kuolaa ja limaa niin kuin sinäkin minun päälleni ja taas sinä iniset kuin säälittävä eläin, jolla ei ole kieltä millä kertoa eikä kykyä tehdä päätöksiä. Joka kuolee, ihan kohta, ja jonka sitä ennen pitää vain päästä vähän lisääntymään." (s. 96)


Thomas Bernhard: Hakkuu : muuan mielenkuohu (Teos 2007, suom. Tarja Roinila)

Romaani, joka on ryöpytys, vuodatus, vyöry, paasaus, ja ennen kaikkea musiikillinen. Se on kertojan tajunnanvirtaa, ajatusten koski, jossa pohjan muodot ja vastaan tulevat kivet aiheuttavat pyörteitä ja vellontaa. Thomas Bernhard (1931–1989) on Itävallan moderni klassikko, jonka vuonna 1984 alkujaan ilmestynyt Hakkuu : muuan mielenkuohu aiheutti skandaalin Wienin taidepiireissä. Katkera, myrkkyä sylkevä teos oli helposti luettavissa avainromaanina. Suoraviivaisesta omaelämäkerrallisuudesta kirjaa kuljettaa poispäin kuitenkin rakenne, sen toisteinen ja kiertävä proosa, joka hengittää kuin näyttämöesitys ja soi kuin klassinen musiikki.

Kertoja havainnoi tapahtumia, muiden sanomisia ja omia tuntemuksiaan kutsuilla, joihin on suostunut tulemaan, vaikka itse sitä ihmetteleekin, koska ei ole ollut järjestäjäpariskunnan kanssa tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Hänen toinen ystävänsä on tehnyt juuri itsemurhan. Kertoja ei säästele sanojaan kuvatessaan sitä, millaisia kutsujen vieraat, Wienin taidepiirien Ihmiset, ovat: kauheita, kammottavia, vastenmielisiä, mauttomia, törkeitä. He pyrkivät olemaan "taiteellisia" sen sijaan että olisivat taiteilijoita.

Kertoja istuu laiskanlinnassa sivulle 110 asti, sitten siirrytään syömään ja lopuksi lähdetään kotiin. Teksti etenee ilman kappalejakoja tai lukuja, rytmiin täytyy vain tempautua ja antaa sen johdattaa. Päässä kiertävien, itsensä ympäri vellovien ajatusten kehät luovat kirjalle tyylin, joka kohoaa lopulta tekstin itsensä yli. Tässäkin inho paljastaa enemmän inhoajasta kuin inhon kohteista. Hakkuu oli ensimmäinen lukemani teos Bernhardilta, mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Komeasta suomennoksesta vastanneen Tarja Roinilan jälkisanat valottavat kiinnostavasti teosta ja kirjailijan elämää.

"Kutsu on Joanan syytä, ajattelin, hän aiheutti tämän oikosulun, kuolleella on tämä vastenmielinen kohtalonisku tunnollaan, minä ajattelin, ja samalla ajattelin, kuinka mieletön ajatus se oli, mutta ajattelin sen yhä uudestaan, yhä uudelleen minä ajattelin tuon mielettömän ajatuksen – –" (s. 52)


Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019)

Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa.

Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin, että tässä on naiskirjoitusta, mutta myös toteavampaa proosaa – siinäkin kohdataan yllättäen absurdin tuntuisia käänteitä, kuten tekoveren kaataminen päälleen hotellihuoneessa. Mietin uusien muotojen hakemista, sirpaloitunutta kieltä, kun tavoitellaan kuvia kokemuksille joita ei ole vielä kuvitettu. Kuten kirjassa todetaan: "Ylistetty olkoon queer." Feminismin liekki palaa punaisena kuin kirjan kannet. Miksei kaunokirjallista teosta kutsuta vaginaaliseksi, vaikka falliseksi voitaisiin kutsua, kysytään. Yleviin ja moniaalle avautuviin sanoihin voi yhdistää arkisen, vaikkapa erisnimen, brändin, eikä se riko poetiikkaa väärällä tavalla. Harva onnistuu tässä kuten Matinmikko. Tällainen kirjoittaminen vaatii uskalluksen rajan ylittämistä. Siitä ei pääse ympäri.

Kaikkea teos ei paljasta huolellisellakaan kertalukemalla. Se kertoo ulottuvuuksista, kestävyydestä. Mietin Södergrania ja "Maa jota ei ole"-runoa, sillä Kolkan ensimmäinen osio on nimetty samoin. Riittää pohdittavaa. Teos antaa paljon, ja muun lisäksi sain tätä lukiessa kirjoitusidean, jonka pohjalle syntyi jo useampi kappale tekstiä. "Huoneeni kirjoituspöytä odottaa jonkun kumartuvan ylleen." (s. 14) Kirjoitus synnyttää kirjoitusta. Se ei ole koskaan pieni asia.

"Kun oman kulttuuripiirin rajat paljastuvat, maapallo muljahtaa aivoissa kuin raaka kananmuna kuoresta kulhoon." (s. 96)


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos 2019)

Laura Lindstedtin romaani Ystäväni Natalia on pyörteenä syvemmälle etenevä, kerroksia halun ympäriltä kuoriva kertomus. Ytimenä on terapia, asiakassuhde, jollaista minäkertoja-terapeutti on pitkään odottanut. Hän pääsee soveltamaan "kerrostamiseen" perustuvaa menetelmäänsä Nataliaan (nimi muutettu). Omahyväisen oloinen terapeutti on epäluotettavahko kertoja, ja vaikka hän vaikuttaa säätelevän istuntoja, Natalian rooli muuttuu koko ajan aktiivisemmaksi. Rajat alkavat ylittyä.

Terapeutti keksii Natalialle kirjoitusharjoituksia, jotka tuottavat parhaimmillaan hillittömiä tuloksia. Tämä luo kirjaan paljon pidäkkeetöntä huumoria ja toisaalta terapiakirjoittamista kommentoivan tason. Erityisen voimallisessa (ja hauskassa) Natalian harjoitteena syntyneessä tekstissä on havaittavissa vitun haltuunotto sanana, joka kuvaa vaginaa kuten alkumerkityksessään. Tarkalleen ottaen synnyttäneen naisen. "Että vittu on läpikulkupaikka, kun taas vulvassa oleillaan." (s. 206) Sukuelimiä ei säästellä muutenkaan, esim. sivulla 45 tulee vastaan piirros "laadultaan muhkeasta", erektiossa olevasta peniksestä. Kohdataan myös pelokas penis, diagonaalikives ja perusteellinen vulvan kuvaus. Kaikella tällä on paikkansa romaanin kehyksessä. Kirjan lopun lähdeluettelo sisältää tietokirjoja, romaaneja, sarjakuvaa, runoutta. Maininnan ovat saaneet mm. Lindstedtin tutkiman Nathalie Sarrauten teokset Lapsuus (jonka itsekin olen lukenut) ja Ystäväni Martereau. Natalia-nimi kirjassa ei siis ole sattumaa. Eri taiteenlajien merkitys on teoksen kokonaisuudessa tärkeä.

Asiallisen kielen yhdistäminen härskeinä pidettyihin asioihin tuottaa hauskoja hetkiä. Terapeutin puhetavan äärimmäinen korrektius naurattaa ajoittain tavalla, joka tuo mieleen Ishiguron Pitkän päivän illan Stevensin. Halun kielellistäminen on kiinnostava teema, johon tuo lisää myös se, että olen parhaillaan lukemassa Carolin Emcken elämäkerrallista teosta Halu. Nämä teokset verkottuvat mielessäni, mikä täydentää kumpaakin lukukokemusta.

Seksuaalisten toiveiden ja toimintojen purkaminen täsmällisiksi kuvauksiksi ja filosofiseksi ihmettelyksi tuo jälleen esiin sen, että kyllä, ihmisen seksuaalisuus ja siihen liittyvät asiat ovat usein järjettömiä. Ja niin sen kuuluu olla. On hyvä että elämässä on edes jokin osa-alue, jota ei voi tyhjentää selityksillä. Jokin, joka ei paljasta lopullista ydintään ehkä koskaan, ei vaikka kuinka kaivaisi kerros kerrokselta. Ystäväni Nataliakaan ei paljasta kaikkia kerroksiaan. Loppua lähestyessä tuli harvinainen tunne, että en haluaisi kirjan päättyvän vielä. Viihdyin terapeutin ja Natalian istuntojen sivustakatselijana, sillä koskaan ei osannut arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopussa teki mieli palata alkuun: mistä oikein lähdettiin? Lieka ulottuu pitkälle.

"Ei meidän seksimme ollut ainutlaatuista, kaukana siitä, mutta opettavaista se oli. Urologini auttoi minua myös näkemään oman sukuelimeni uudella tavalla. Aloin ensimmäisen kerran ymmärtää vitun voimaa. Se alkoi melkein pelottaa minua. Kuinka typerästi tuosta elimestä on runoiltu, kuinka väärässä kaunosielut ovat!" (s. 125)


André Gide: Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja (Fuga 2017, suom. Martti Anhava)

Miten pitkälle kantaa kirjan muodossa yhden ihmisen näkemys toisen taiteeseen, kun painotetaan lähinnä estetiikkaa ja näkemys on erittäin subjektiivinen? André Giden Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja on erinäisistä aineksista kokoon kursittu teos, jossa kokonaisuuden kasassa pysyminen on samaa luokkaa kuin hakaneuloin korjatulla vaatteella. Kirja koostuu pääosin Giden esseestä, joka on julkaistu alun perin 1931, ja sitä on täydennetty kirjailijan päiväkirjaotteilla ja muilla merkinnöillä, kaikella missä on Chopin mainittu sivulauseessakin. Säveltäjä pysyi Nobel-palkitulle Gidelle tärkeänä koko elämän, ja tällä oli vahva näkemys siitä, miten Chopinia tulisi tulkita. Hilpeintä teoksessa on jonkinlainen häpeämätön elitismi, joka näkyy Giden suhtautumisessa niihin, jotka eivät soita Chopinia oikein. Moni saa kuulla kunniansa. Joitakin tylytyskohtia Gide oli tekstien uudelleenjulkaisuissa halunnut poistettavan, mutta tässä ne ovat kaikki mukana. Parasta antia olivat tietyt taiteen tekemistä ja kokemista koskevat onnistuneet ja ajattelemisen aihetta antaneet kitetytykset. Muuten kirja oli "välipalateos". Tulipa luettua. Olin varannut tämän jostakin syystä luettuani HS:n arvostelun, Chopinia ja klassista musiikkia paremmin tunteva saanee kirjasta enemmän irti.

“Esittäjä tietää oikein hyvin että mitä vähemmän minä ymmärrän sitä enemmän hämmästyn. Mutta ymmärtäminen on juuri se mitä minä ajan takaa. Hämmästyksellä on taiteen piirissä arvoa vain jos se saman tien tekee tilaa tunteelle; ja useimmiten se asettuu tunteen esteeksi." (s. 22)


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto)

"Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita." (s. 77)

Edellä olevissa lauseissa on kiinnostavaa dynamiikkaa, ja niihin tiivistyy paljon Jennifer Clementin romaanin teemoista. Rakkaudesta aseisiin kuvaa floridalaisten asevimmaa tarkentaen näkökulmansa nuoreen tyttöön ja hänen äitiinsä, jotka asuvat autossa vaunualueen laidalla. Äiti on saanut lapsensa hyvin nuorena ja karannut kotoa ilman paikkaa johon mennä. Autossa asuminen on venynyt suunnitellusta väliaikaisratkaisusta vuosiksi. Heidän asuinalueensa sijaitsee kaatopaikan lähettyvillä, ja viereinen joki on täynnä likaa. Alligaattoreita ei tarvitse varoa niin paljoa, koska niitä tapetaan ampumalla summamutikassa jokea. Pearlin äiti Margot näkee ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta asioita, joita muut eivät, ja tätä taitoa on periytynyt myös Pearlille.

Sananvapausjärjestö PENin puheenjohtajana toimivalla Clementillä on romaaninsa taustalla agenda, mutta teos ei ole julistava, vaan menee romaanitaide edellä. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla Clement kertoi kielen olevan kaikki kaikessa, ja teoksen lauseista syntyykin "sitaattimateriaalia" varsinkin alkupuolella. Loppupuolisko tuntuu juonivetoisemmalta ja keskittyy enemmän tapahtumiin, kun seurataan Pearlin vaiheita hänen jouduttuaan lähtemään muualle asumaan tragedian jälkeen. Omanlaisensa maailman näkemisen tapa tuo kirjaan myös maagista realismia lähestyvän tason. Vaikka romaanissa on surua ja köyhyyttä, se yllättää lopulta toiveikkuudella vaikka jättääkin asiat ristiriitaisiksi. Kirja on kiinnostanut ihmisiä paljon, todennäköisesti Clementin messuvierailun myötä, sillä sain sen varausjonosta vasta neljän kuukauden odottelun jälkeen.

"En kääntynyt katsomaan taakseni, hän sanoi. Älä koskaan käänny katsomaan taaksesi tai haluat lähteä kulkemaan takaperin. Älä koskaan kiepahda ympäri, koska siinä voi revetä kahtia. Jos minua etsittiin kun olin karannut, minua ei etsitty kunnolla koska muuten meidät olisi löydetty." (s. 24)


Laura Laakso: Mrs. Milkyway (Aviador 2019)

Nyt on käsissä esikoisromaani, joka heittelehtii, muovaa rakennettaan, kerrontaansa ja kieltään yhä uudelleen. Laura Laakson Mrs. Milkyway haastaa ja viittaa suuriin kirjallisiin nimiin sekä suoraan että ovelan epäsuoralla tavalla. Sanaston ja ilmaisun tasolla teos on rikas: on panspermia, kroonistunut sakkaustaipumus, hetulavalaanmuotoinen unilelu. Rohkeana aihevalintana on kirjoittamisen opettaminen, josta kirjailijallakin on kokemusta, eikä käsittely tyhjene itsestäänselvyyksiin. Kertomuksen taustaidea on, että minäkertoja, arvostettu kirjoittamisen opettaja, joutuu raportoimaan lentoemäntänä työskennelleen entisen kurssioppilaansa tekemisistä tämän kadottua lento-onnettomuudessa. Hän lukee uudelleen oppilaan tekstejä, jotka käsittelevät lapsen maailmaa kuvaamalla tyttöä nimeltä Pan. Tekstien todellisuus osoittautuu kertojalle upottavaksi. Hän tulkitsee eri puolilta naisen tekstejä, mutta pääseekö siten lähellekään tämän sielunelämää? Vaaniiko taustalla jotakin pahaa? Kieli, jota nainen kirjoittaa, ei sovi yhteen hänen statuksensa kanssa, mietiskelee kertoja.

Tämä teos todella haastaa lukijansa. Kirjoittamisen opettajan kerrontakin alkaa säröillä ja halkeilla loppupuolella. Kieli menee aivan heppikevosiksi. Tulee miettineeksi, merkitseekö sanojen hajoaminen tässä traumaa samoin tavoin kuin Stina Saaren viimevuotisessa runokokoelmassa Änimling? Tyttö nimeltä Pan -teksteissä on havaittavissa tällaisesta uhkaavia viitteitä. Toistuvasti nousevat esiin lentoemäntäfantasiat: ovatko kyseessä lentoemännän fantasiat vai fantasiat lentoemännästä? Onko kirjoittaminen itsessään aina maailmaa järjestävää, vai voiko se sotkea asiat vielä pahemmin? Hmm. Tulkintamahdollisuudet ovat vyyhti. Moninaisen kielellisen osaamisen näytteenä romaani on erittäin tyylikäs. Ultratitityylikäs. Kyllä.

"Saattoihan myös olla, että tuo pukevasti päivettynyt, miellyttäväkäytöksinen nainen kärsi jonkinlaisesta, varhain kehittyneestä omnipotentista suuruudenhulluudesta ja suurten suunnitelmien täyttymättä jäämisen aiheuttamasta vielä kitkerämmästä hybriksestä, jonka hän taitavasti piilotti taivaansinisen univormun ja hurmaavan hammashymyn uumeniin." (s. 85)


Sadeq Hedayat: Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio)

Kummallinen pieni kirja. Se on nopea luonnehdinta käsillä olevasta teoksesta, jonka iranilainen Sadeq Hedayat kirjoitti vuosina 1936-37 Intiassa. Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio) on surrealistinen pienoisromaani, jonka minäkertoja tuntuu elävän monta erilaista elämää, kenties samaan aikaan. Kirja tuntuu etenevän todellisuudesta toiseen, muodostavan kehiä. Se on mystinen, täynnä arvoituksia. Vaikka mukana on persialaisen kulttuurin elementtejä, mistä seuraa osa toiseuden ja vierauden tunnusta, oli Hedayat ottanut Pariisissa asuessaan vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Kafkasta, ja myös Poe ja Tsehov mainitaan hänen yhteydessään. Tämä vaikutus näkyy päähenkilön vieraantuneisuudessa elämästä ja ihmisistä. Kertomuksen tasolla ei lopulta tapahdu paljon. Ensimmäisessä osiossa ollaan todellisuuden rajamailla ja nähdään näkyjä, seuraavissa puhuu katkeraa ja vihainen, osattomaksi jäänyt ja vanhempiensa hylkäämäksi tullut mies, joka on päätynyt naimisiin kasvattiäitinsä tyttären kanssa. Vaimo halveksii miestä, joka puolestaan uskoo hänellä olevan paljon muita rakastajia. Kertojan ainoa seuralainen on vanha nainen, joka on aikanaan ollut hänen imettäjänsä. Ajoittain siirrytään unijaksojen, tai viinin ja oopiumin, voimalla toisiin todellisuuden tiloihin.

Kerronnan voima perustuu toistoille: on vanhan miehen kauhea kuiva nauru, huoneen ohi kulkevat juopuneet poliisit jotka laulavat aina samaa laulua, huulien maku joka muistuttaa kitkerää kurkunkantaa. Tästä syntyy runomainen vaikutelma. Kieli on ajoittain hieman mahtipontista ja korkealentoista. Se myös avaa näkymiä moniin suuntiin. Tunnelmassa on ajoittain vahvaa kauhun tuntua, joskus päädytään makaabereihin näkymiin. Kuoleman varjo häilyy yllä koko ajan, ja esipuheen mukaan tämä oli Hedayatin tuotannossa toistuva teema. Kirjailijaa pidetään yhtenä persialaisen kirjallisuuden merkittävistä uudistajista 1900-luvulla.

"Eräänlainen juovuttava tunne oli vallannut minut. Maa ja sen olennot olivat etääntyneet mittaamattoman kauas minusta. Minulla oli epämääräinen toive siitä, että olisi tullut maanjäristys tai ukkosmyrsky, niin että olisin voinut syntyä uudelleen rauhalliseen kirkkaaseen maailmaan." (s. 71)

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Helmikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä helmikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena 2018)

Kävin taannoin vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.

Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.

Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.

 "Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)


Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi 1993)

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg)

"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)

Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.

Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.

"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)


Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia 2014)

Tieteiskirjallisuutta, erikoinen rakenne, fragmentaarista proosaa, joka tuntuu runolta. Antti Salmisen teos Lomonosovin moottori on saanut sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tähtivaeltajan, mikä muistaakseni on harvinaista. Kirjastoissa olen nähnyt tätä sekä runohyllyissä että romaanina. Jälkimmäisenä tätä pitäisin itse, sillä rakenteellisena ideana on, että kyseessä olisi toimittajan kokoama "todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella". Taustalla vallitsevat Olosuhteet.

Teoksen fragmenteista muodostuu outo kokonaisuus, jonka punainen lanka on mystisen Moottorin rakentaminen ja kuvaus saarella elävien "homonculien" elämäntavoista. Kyseessä ovat olennot, jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä, mutta ovat paljon pienempiä ja kasvavat maasta. Scifin puolelle heilahdetaan siis ainakin tässä kohtaa. Myös kertojina katkelmissa toimivat ihmiset saarella puuhailevat erikoisia, asioita jotka eivät oikein tunnu kestävän päivänvaloa.

Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata. Taustalla häilyy ajatuksia luontosuhteesta, ydinaseiden käytöstä (monesti viitataan alueella räjäytettyyn kaikkien aikojen suurimpaan ydinpommiin) ja siitä, mihin maailma on yleisesti menossa. Kirjassa riittää pureksittavaa, ja tulee olo, että toinenkin lukukerta olisi paikallaan. Tämä on todella hieno teos, joka oli parhaimmillaan kun sitä luki vähän kerrallaan.

Laitan tämän teoksen Reader, why did I marry him? -blogin #kokkir-haasteeseen, koska edellä kuvaamassani kirjan rakenteessa ja lajityyppien yhdistelyssä on selvästi nähtävissä kokeilevaa otetta.

Kirja oli myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-pinossani.

"Jäljentäessä sattuu virheitä, ja monet niistä huomataan ja korjataan. On myös virheitä, jotka tuottavat uusia merkityksiä tai muuttavat vanhat lauseet toisiksi. Ne saattavat jäädä eloon ja vaeltaa teoksesta toiseen." (s. 42)


Elin Willows: Sisämaa (Teos & Förlaget 2018, suom. Raija Rintamäki)

Millaisen kirjallisen maailman voi synnyttää kuvaus muutosta maaseutukylään, jossa päähenkilö elää arkeaan eikä näytä tekevän mitään erityistä? Yllättävän kiehtovan. En kirjan ilmestyttyä lukemieni kuvausten perusteella ensin päätynyt ottamaan tätä lukupinooni, mutta sitten näin tätä vinkattavan siten, että mukana oli sitaatteja, jotka osuivat. Niissä oli jotakin laajempaa, mitä halusin tutkia, ja varasin kirjan. Elin Willowsin Sisämaan tyyli on verkkainen, rauhallinen mutta sisäisen maailmansa jännitteissä voimakas – minäkertojan sielunmaisema ja arki tuntuvat siirtyneen osaksi kirjan poetiikkaa todella vahvasti.

Teemoja ovat tuntemattomaan siirtyminen ja jääminen, ero parisuhteesta, kaipuu jota on vaikea myöntää. Rivien välissä on paljon, mikä on aina hyvä, mutta itse tekstissäkin on tehoa. Lauseet ovat konstailemattoman selkeitä, niissä on latautunut tunne, ja ne elävät erityisesti suhteessa toisiinsa. Aikatasot vaihtelevat episodien välillä ja sisälläkin hämäävästi, ajassa liikutaan edestakaisin. Pohjois-Ruotsin luonto kuvataan vähäeleisen kauniina. Kokonaisuus on eheä, eikä tarjoa varmoja selityksiä siitä, mitkä ovat oikeita ratkaisuja kenellekin, kun valitsee asuinpaikkaansa ja elämänsä suuntaa. Teoksen lukemisessa oli jotakin miellyttävän rauhoittavaa.

"Tarvitsen harvoin mitään. Ostan ruokaa kaupasta ja karkkia Ollelta lauantaisin, ja sen lisäksi en yleensä tarvitse mitään. Pärjään sillä mitä minulla on, vaikka unohtaisin ostaa ruokaa. Aina löytyy jotain syötävää, minä en nirsoile." (s. 126)


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.

Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.

"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)


André Aciman: Call Me By Your Name (2007)

Kesä, Italia. Flirtti, eroottinen värinä. Ensirakkaus, kaipuu. Avainsanoja André Acimanin romaanille Call Me By Your Name, jonka tarina nousi ns. kaikkien huulille viime vuonna elokuvan myötä. Minäkin näin elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä sai aikaan tyypillisen kuvion: lukiessa Elio näytti mielessä Timothée Chalametilta, Oliver tietysti Armie Hammerilta. Kieleltään ja kerronnaltaan tämä oli perinteisempää, mitä olen viime aikoina lukenut, siksi hahmoihin kiinnittää enemmän huomiota. Aciman kuvailee tunteita ja ilmiöitä laajalla sanastolla, mikä saa minäkertojana toimivan Elion vaikuttamaan hyvin sofistikoituneelta 17-vuotiaaksi – paitsi että kerronta tapahtuu oikeastaan tulevaisuudesta, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen, eli voi kysyä onko se juuri nuori Elio, joka puhuu. Toki hän on varsin kypsä ikäisekseen, lukee klassikkorunoja ja on taitava pianonsoittaja. Isä on professori, eli kulttuurikodissa on kasvettu. Pasmat sekoittaa kesävieras, perheen talon residenssiasukas Oliver, joka on 24-vuotias, fiksu, komea ja karismaattinen. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta on kuumasta kylmään heilahtelevaa tunnustelua flirttailuineen ja väärine tulkintoineen, ja lopulta (lopulta!) päädytään samaan sänkyyn. Toisteinen jahkailu korostuu entisestään, kun ollaan Elion pään sisällä.

Joitakin sivujuonteen tuntuisia kohtauksia on erityisesti lähellä loppua, joka tuntuu kirjassa hieman venytetyltä. Ymmärrän hyvin leffantekijöiden ratkaisut siinä, miksi tietyt kohtaukset oli jätetty pois. Seksiä kirjassa on suoremmin, siinä missä elokuvassa kuvattiin tähtitaivasta. Minut kertomus sai peilaamaan omia ensimmäisiä suhdeyritelmiä samassa iässä kuin Elio. Olen tyytyväinen, ettei ole tarvinnut jäädä kiinni keneenkään samaan tapaan kuin Elio jää Oliveriin. Ongelmaton tämä ei miesten välisen suhteen kuvauksena ole. Tunteet kertomus saa kyllä pintaan, ja ihan lopussa piti vähän itkeä, sitten kuunnella Sufjan Stevensin sisäisesti särkevä, hauraan kaunis Visions of Gideon elokuvan soundtrackilta. Tiedätte, jos olette nähneet.

"And when he wasn't with me, I didn't much care what he did so long as he remained the exact same person with others as he was with me. Don't let him be someone else when he's away. Don't let him be someone I've never seen before. Don't let him have a life other than the life I know he has with us, with me." (s. 40)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Tammikuun lyhyet: 8 minibloggausta

Tähän on koottu ne tammikuussa luetut, joista on kirjoitettu lyhyessä muodossa muilla alustoilla. Nyt nämä ovat kyllä taas olleet venymään päin...


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)

Oi, yönaiset. Miten kiihdyttäviä, rohkaisevia, vahvistavia. Miten haastavia ja ristiriitaisia. Mia Kankimäen toinen teos Naiset joita ajattelen öisin ei sujahda helposti genreen, eikä voi noin vain tokaista sen olevan vain tietokirja, tai toisaalta romaani. Teos on omaelämäkerrallinen ja totta, eikä väitä muuta olevansakaan, mikä on virkistävää luettuani viime aikoina paljon autofiktiota, joka kyllä pitää sisällään monia hienoja teoksia, mutta myönnän että juupas-eipäs-leikit ajoittain puuduttavat - tajusin sen vasta tätä lukiessa, koska fiktion asteen kanssa ei joutunut yönaisten parissa juuri painimaan.

Kankimäki kirjoittaa inspiroivista, esikuvallisista naisistaan, jotka ovat mm. 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, 1600-luvun firenzeläistaiteilijoita, ja ison osan kirjan alkupuolella saa Karen Blixen ja hänen Afrikkansa. Ainoa yhä elossa oleva yönainen on japanilaistaiteilija Yayoi Kusama. Genrehybridinä teos tuo toisaalta mieleen Maggie Nelsonin Argonautit (laajat sitaatit kiedottuna omaelämäkerralliseen), toisaalta se voisi mennä esseeromaanista tyyliin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatykset ja Niemi. Kirjan yhteydessä on puhuttu myös naiskirjoituksesta, mutta enpä tiedä, olisiko se teoksen kieltä ajatellen hieman ylitulkintaa (en ole aiheen varsinainen asiantuntija, joten tämä menee mutulla). Joka tapauksessa Kankimäki on loistava kirjoittaja: viihdyttävä, täsmällinen ja laittaa itsensä peliin (aivan saamarin reippaasti, kuten yönaisten ohjeet kuuluvat). Hän kirjoittaa esiin myös epävarmuudet, pelot, turhautumiset, ja juuri se on rohkeaa. Nojatuolimatkailua pystyy harvan kirjan kanssa toteuttamaan yhtä elävästi, ja siksi tämä sopii myös #litadvisor-haasteeseen.

"Rakas Isabella, miksi tällainen naurettava kirje, kaikkien noiden kokemusten jälkeen? Sinähän muutuit jo Havaijilla uudeksi Isabellaksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ui joissa ja kiipesi tulivuorille ja satuloi itse hevosensa ja vähät välitti sovinnaisuuksista - miksi haluat yhä kynsin hampain pitää kiinni säädyllisen ladyn imagostasi?"


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018, suom. Marianna Kurtto)

Olipa yllätys, kun aloitin teoksen. Miten kirjallista teksti onkaan. Värähteleviä lauseita, joiden käännökset ovat äkkivääriä, fragmentaarinen rakenne, paljon sitaatteja erilaisilta ajattelijoilta ja faktansirpaleita. Luin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto viime vuoden alussa muutaman arvion, mutta olin päässyt unohtamaan ne jo lähes täysin, kun lopulta sain teoksen varausjonosta ja aloitin lukemisen. Hyvä niin. Ylistävät kommentit takakannessa eivät antaneet odottaa tällaista kokemusta. Myös romaanin tiiviys yllätti. Fontti on suurta ja tekstiä yhdellä sivulla hyvin vähän, eli suomenkielisen painoksen 237 sivun mitan voi mielessään vähentää alle puoleen, niin saa todenmukaisen käsityksen pituudesta; tämähän on siis lopulta pienoisromaani.

Offill kuvaa rakastumista, suhteen muodostamista, lapsen saamista, perhettä, ja ohessa myös kirjoittamisen opettamista, taustalla häilyvää oman toisen romaanin kirjoittamista, joka ei ota toteutuakseen, koska elämässä on nyt muuta. Lyhyiksi katkelmiksi pilkottu teksti yllättää jatkuvasti, kappaletta seuraa toinen, joka ei tunnu liittyvän mihinkään, mutta parin sivun päästä paljastuukin, että se liittyy. Toistoa käytetään tyylikeinona paljon. Jotkin henkilöt ja kertomuksen linjat jäävät irralleen, eikä niitä tässä laajuudessa olisi mahdollistakaan kuvata tarkemmin. Ajoittain kerronta tarjoaa lukijalle tragikoomisia naurahduksia.

On vaikuttavaa, että näinkin poeettisesti rohkea ja omanlaisensa teos on noussut suurmenestykseksi. Tässä on monille varmasti paljon samastuttavaa, jolla pääsee kokeilevan otteenkin ylitse, jos sellainen yleensä häiritsee. Juuri ajoittainen samastumisen puute karsii omasta arviostani (Goodreadsissa 4/5) sen viimeisen tähden; en aivan päässyt sisälle lapsenkasvatuskuvioon, en ydinperhemallin tiiviiseen kehään, joka kirjassa piirrettiin. Mutta muusta nautin. Kirjassa on paljon sieluun menevää tekstiä, jota tekee mieli lainata monessa paikassa.

"Tunsin äkillisen vilunväristyksen ja vedin peiton pääni yli. Mieleeni juolahti, että hevostenkin pää peitetään näin, kun niitä ohjataan ulos tulipalosta; jos ne eivät näe, ne eivät myöskään joudu paniikkiin. Pohdin, tunsinko oloni rauhallisemmaksi peitto pääni päällä. En tuntenut, kuului vastaus."


Pentti Holappa: Miehen suudelma (Lurra Editions 2012)

Lokakuussa 2017 kuollut Pentti Holappa on pitkään ollut minulle tärkeä ja inspiroiva kirjallisuuden tekijä sekä aikansa vaikuttaja monissa asioissa. Siksi hänen muistelmateokseensa tarttuminen vähän jännitti alkuun. Luin etukäteen pari arviota, joissa mainittiin, että teksti on rosoista, koska se on kirjoitettu Holapan sanelun mukaan. Kustannustoimitusta ei ole juuri tehty.

Kirjallisesti Miehen suudelma ei tosiaan ole hiottu teos, vaan siinä näkyvät puheenomaisuus, ilmestymisajankohtana jo 85-vuotiaan kirjailijan muistojen hämärtyminen ja epävarmuus. Toistoa ja asiavirheitäkin on jäänyt. Toisaalta Holapan muistelussa on pidäkkeettömyyttä, joka on mahdollista ehkä juuri siksi, että hänellä ei tuossa iässä enää ollut syytä peitellä menneisyyden asioita, ja suurin osa hänen mainitsemistaan ihmisistä oli jo kuollut. Erityisesti seksuaalisia kokemuksiaan Holappa ei kaunistele, ja homoeroottinen katse läpäisee monia muistoissa kuvattuja hetkiä. Holapan ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa suhde kuvataan raadollisesti mm. hoivasuhteena: "Aika surkea tarina itse asiassa." Suhteen fyysinen puoli tuli päätökseensä jo seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen, ja Holappa etsi sen jälkeen seksiä ja rakkauttakin muualta.

Muistoissa vilisevät erityisesti 1950-luvulla vaikuttaneet kirja-alan nimet, ja heistä paljastuu erinäisiä asioita, esim. kirjalliset vaikuttajat Tuomas Anhava ja Kai Laitinen mainitaan homoseksuaaleihin hyvin kielteisesti suhtautuneina. Kaikesta kohtaamastaan huolimatta Holappa päätti olla avoin, hän ei sietänyt kaksinaamaisuutta oman olemuksensa suhteen. Tämä periaate kantoi läpi vaikeidenkin vuosien. Kirjallisesta tuotannosta ei paljoa lopulta puhuta, muistelmat keskittyvät lähinnä Holapan henkilökohtaiseen elämään.

"Yhtäkkiä Marja-Liisa sanoi, että hän ottaa taksin ja lähtee kotiin. Niin tapahtui ja seuraavan yön Olli-Matti nukkui minun luonani. Asuin aivan kivenheiton päässä Kalevankadun kulmassa. Ja isäntäväkeni oli ilmeisesti käymässä kesäasunnollaan." (s. 28)


Elizabeth Acevedo: The Poet X (Electric Monkey 2018)

Elizabeth Acevedon romaani The Poet X on kerännyt Yhdysvalloissa palkintoja ja ehdokkuuksia, se sai mm. parhaan nuortenkirjan National Book Awardin. Heti törmättyäni teokseen se kiinnitti huomion teemallaan, sillä kirja kertoo 15-vuotiaasta Xiomarasta joka kirjoittaa salaa runoja. Tekstiensä kautta Harlemissa kasvava tyttö saa kuuluville äänensä, joka jää piiloon erityisesti voimakastahtoisen ja uskonnollisen äidin tukahduttamana. Xiomarasta tuntuu epäreilulta, että hänen kaksosveljensä Xavier, jota hän kutsuu nimellä Twin, pääsee kaikessa helpommalla. Veli on silti hänelle tärkeä ja rakas, ainoa merkittävä poika elämässä, kunnes Xiomara alkaa kokea uusia tuntemuksia biologian tunneilla parinaan opiskelevaa Amania kohtaan. Seuraa suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa, vaikeuksia ja voittoja.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan säemuotoon, mukana on myös puhelimella kirjoitettuja viestejä ja opettajalle lähetettyjä tehtäviä. Kirja koostuu toinen toistaan seuraavista otsikoiduista teksteistä, ja se toteuttaa säeromaanin (verse novel) ideaa runomaisempaan tapaan kuin jotkin selailemani lajin teokset, jotka ovat vain säkeisiin jaettua proosaa. Tässä rytmi on oikeasti iskevä ja kuljettaa vetävää kertomusta vauhdilla eteenpäin. Ilmaisultaan hiotut lauseet tuntuvat hyvin punnituilta. Teematkin ovat vahvoja, uskonnon kyseenalaistamisesta seksuaalisen ahdistelun kokemiseen. Kirja ilmestyi juuri myös suomeksi Kariston julkaisemana nimellä Runoilija X.

"And now his smile is a little sad. / And I think about all the things we could be / if we were never told our bodies were not built for them."


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi iskee pöytään rankkoja aiheita omista lähtökohdistaan. Loistavasti nimetty teos on nimensä mukainen. Se ei nöyristele itseään, mikä on mahtavaa. Kirjassa sekoittuvat suomi ja englanti tavalla, jota ei ole totuttu meillä julkaistussa runoudessa näkemään - lavoilla sitä kyllä kuulee säännöllisesti. Ruotsalaisen teos tuokin lavarunoutta kansien väliin, ja uskoisin, että open miceissa ja poetry slameissa hankittu esiintyjäkokemus alkaa näkyä yhä enemmän uusien kotimaisten runoäänien tavoissa käsitellä aiheitaan. Lavalle tuodaan usein omakohtaisia asioita, mikä on myös Ruotsalaisen feministisen kokoelman ydintä. On raiskaajan haju sporassa, keskustelu miesasiamiehen kanssa, todetaan että "queer tastes like utopia", jos ei ole "gay as in happy".

Kokoelman lukeminen oli minulle mäkinen polku: välillä fokus tuntui karkaavan, enkä tiennyt, olenko se vain minä vai onko jokin luetussa hajanaista, mutta kun käänsi sivua, vastaan tuli taas timanttisesti ilmaistu teksti, joka tuntui samaistuttavalta (myös näin cis-homomiehen positiosta). En tiedä, millainen vaikutus olisi ollut, jos kirjan viimeiset runot olisivat olleet alussa. Niissä nimittäin kuvataan naisen omakohtaisen kirjoittamisen ideaa, mikä avartaa suhtautumista puhujan rooliin kokoelmassa. Toisaalta nyt kirja teki mieli lukea loppuun päästyään heti uudestaan.

Olen kuullut, että nuoretkin lukijat ovat löytäneet Ruotsalaisen runokirjan. Se on upeaa. Toivottavasti kirjoitetaan paljon lisää tällaisia teoksia, jotka tuovat lavarunouden vereslihaisinta poetiikkaa kansien väliin. Tässä tekstissä on sisältöä, joka osuu ja tuntuu.

"Aamulla herään ja mietin: / kelle kaverille soittaa ja kysyä: olenko luuseri? / Antakaa toisillenne lupa alisuorittaa."


Antti Nylén: Häviö (Kosmos 2018)

Tämä on niitä kirjoja, joista minun on vaikea kirjoittaa. Ainakaan tiiviissä muodossa. Se tuntuu haastavan niin monin tavoin. Samalla Häviö on taattua Nyléniä: esteettisesti erittäin tyylikäs, lauserytmiltään pettämätön. Helppoa olisi, jos voisi jäädä puhumaan tekstin rytmistä. Tai lainata kaikki ne monet sitaatit, joita kirjasta merkitsin. Mutta kyseessä on essee (luin tämän kirjan mittaisena omaelämäkerrallisena esseenä), ainoita kirjallisia lajejamme, joista voi syntyä vielä paheksuntaa, kuten Nylén toteaa. Vaikka laji on kaunokirjallisuutta, se pitää sisällään myös tiedon ja toden.

Läpäisevänä aiheena on kirjailijan toimeentulo, jota käsitellään omaelämäkerrallista taustaa vasten. Nylén ryöpyttää erityisesti Heikki Pursiaisen tämän näkemyksestä, että valtion taideapurahat pitäisi lakkauttaa. Hän purkaa käsityksen siitä, että taiteilija tekisi selkeän valinnan lähteä taiteilemaan. Miten paljon muissakin ammateissa on niitä, jotka ovat jollakin tapaa päätyneet tai ajelehtineet työhönsä? Löysin kirjasta myös oman roolini taiteellisen luomisen kentällä, "iltaisin taiteileva ponteva, maaninen työikäinen". Meidän varaammehan tätä hommaa ei voi jättää, se on totta. Oikeastaan Häviö tuli kannaltani kriittiseen aikaan, sillä olen viime aikoina pohtinut omia mahdollisuuksiani siinä, mitä minusta lopulta tulee "isona". Asia ei päässäni ole lainkaan loppuunkäsitelty, vaan vaihtoehdot vellovat, ja Nylén tuo esille sen, mikä minuakin kokonaisvaltaisessa heittäytymisessä pelottaa. Häviö.

Kaikessa en jaa kirjailijan näkemyksiä. Tietysti Nylén kärjistää, ja hänellä tuntuu olevan tässäkin esseeminä. Hän on kirjoittanut kirjansa menestyneen, mutta kerjuulle pakotetun taiteilijan positiosta, ja se on tyyliltään suvereenia, kaunista. Se on myös tragikoomisen hauskaa, naurahdin monta kertaa - vaikka ja juuri siksi, että kerronta on haudanvakavaa. Häviö on paradoksien kirja. Estetiikkaa luodaan tietyllä tapaa niukkuudesta syntyvän kärsimyksen pohjalta, mutta viimeistään loppusivuilla se ravistellaan pois. Taiteilijapalkkaa pidän hyvänä ideana, toteutuksessa on vielä miettimistä. Mutta suunnittelu, organisointi ja ongelmanratkaisu eivät olekaan kaunokirjallisuuden tehtäviä.

"Kirjailija on epäonnistunut työssään, jos esimerkiksi ilmaisut 'juurikin', 'jätän tämän tähän' ja 'paperikirja on hyvä käyttöliittymä' esiintyvät hänen teksteissään luonnonvaraisina, ilman desinfioivia konteksteja ja kontratekstejä. Silloin kirjailija on levittänyt eikä parantanut sairautta." (s. 210)


Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka (Parkko 2018, suom. Hannimari Heino)

Italialaisen Eugenio Montalen (1896–1981) tuotannosta oli aiemmin ilmestynyt suomeksi vain yksittäisiä runoja antologiassa, mutta nyt Nobel-palkitun runoilijan teksteistä koko uran ajalta on julkaistu vaikuttava suomennosvalikoima. Kääntäjänä on toiminut Hannimari Heino, jonka suomennostyö tuntuu ansiokkaalta; runot elävät suomeksikin omina kokonaisuuksinaan, joiden musiikillinen rytmi on hyvin onnistuttu säilyttämään italiankielisistä alkuteksteistä. Kirjaan on painettu myös alkuperäiset runot, joten niidenkin pohjalta voi käännöstä arvioida. Itse en osaa Italiaa, pystyin havainnoimaan vain säkeiden ja lauseiden rytmiä.

Tuo minulle auringonkukka on laajuudeltaan yli 300 sivua, ja kokonaisuus sisältää runojen lisäksi Montalen tuotantoa luonnehtivan suomentajan esipuheen, runoilijan elämänvaiheet lyhyesti ja lopuksi huomautuksia runoihin. Suomennosvalikoima on toteutettu ihailtavan perusteellisesti, ja kirja on vaikuttava jo esineenä. Tällaista lisää! Runot itsessään tietysti ovat tärkeimmät, ja ne tuntuvat syvällä. On värikylläistä kieltä, kasvimaailmaa, meri, rakennelmia. Tunteiden paloa ja paatoksellisuuttakin havaitsin, mutta myös ne välittyvät useimmiten ympäristön yksityiskohtien kautta. Tunnelma on kesäinen, luonto paistattelee auringossa. Montale ei ole aina helppo, joskus hän kieputtaa kielensä asioiden ympäri merkillisellä tavalla. Uudelleenlukukertoja vaaditaan monia, ja jotkin runot ovat useamman sivun pituisia. Toisaalta osa runoista muodostaa tarinallisiakin kaaria. Koin näiden äärellä paljon samastumisen hetkiä. Montalen runoissa on universaaleja tuntemuksia, millä on varmasti ollut merkityksensä kun hän sai Nobelin 1975.

Vaikka aiheet ovat ajoittain synkkiä, koin teksteistä välittyvän enemmän hyvää mieltä kuin surua. Montale kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan väkevästi voivansa tarjota "vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia", mutta hänen runoissaan on paljon enemmän, ne uivat itsensä moniin kerroksiin mielessä ja maailmassa.

"Verenimijöiden laulu, kun iris / sykähtelee, vaimenee, / ja vaikeroinnit, huokaukset / nuoruudesta, ohimoita puristavat / erheet sekä epämääräinen kammo yön / töytäistessä setrejä – kaikki tämä / voi palata luokseni, tulvia ojista, / vuotaa putkista, herättää minut / ääneesi."
(runosta "Unessa", s. 155)


Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja (Siltala 2019)

Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.

Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.

Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.

Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta. Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.

"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta."
(Novellista "Reservatio mentalis", s. 58)

torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)
Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!
"  Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)
Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista  riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.
"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)
Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Poetry slam -runoja äänimuodossa

Kaikenlaista pitää näemmä kokeilla. Tällä kertaa päätin testata runotekstien lukemista ääneen ja niiden laittamista jakoon. Teksteissä on samoja, joita olen julkaissut blogissakin, ks. tunniste poetry slam.

Loin siis Soundcloudiin oman tilin, jonka kautta jaan runoja äänitiedostoina. Alta voi kuunnella slam-runojen setin. Tekstit on luettu ääneen koruttomasti puhelimella, joten ne ovat karuja ja täysin ilman taustoja. Sellaisia niiden minusta piti olla - ei lavallakaan ole säestystä, kun näitä olen esittänyt.