lauantai 2. tammikuuta 2021

Luetut kirjat 12/2020

Tässä luonnehdinnat joulukuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marisha Rasi-Koskinen: REC (S&S 2020)

En usein lue yli 600 sivun romaaneja, koska suhtaudun niin laajaksi venyneisiin kokonaisuuksiin epäillen, mutta kun luen, toivon niiden olevan tällaisia. REC on sekä kielellisesti tiheä että laajuutensa perusteleva. Se vangitsee maailmaansa, ja aforistisemmin pohdiskelevat lauseetkin kuljettavat vakaasti eteenpäin. Romaani näyttää kommentoivat useassa kohdassa suoraan tai epäsuorasti taidekritiikkiä, sen jotkin kappaleet ovat kuin itsenäisiä miniesseitä kertomukseen upotettuina. Tästä pitäisi kirjoittaa monen sivun essee, jos haluaisi todella ”analysoida” kirjan, ja sen teemoja voisivat olla kirjallinen valokuvanäyttely, installaatio, kuvan ja kuvauksen hämäävyys, kertomisen hämäävyys, kuvitelman voima, vahingollinen, suorastaan tuhoisa ystävyyssuhde, joka on silti kaikkein olennaisin ja tärkein, ja seksi valtasuhteiden ilmenemisenä, enemmän metaforana kuin viitteenä tietynlaisen seksuaalisuuden ilmenemisestä. Romaanista ei mielestäni edes kannata kertoa liikoja etukäteen potentiaalisille lukijoille, mutta kaipaisin itse kovasti lukupiiriin, jossa voisin jutella tästä kirjan jo lukeneiden kanssa. Nyt jätän tämän vain tähän; joka tapauksessa REC on merkkiteos, jonka ohittaminen ei kannata. Siinä yhdistyvät vetävyys ja vahva kirjallinen tyyli tavalla, joka usein tuottaa mainetta ja kunniaa, jos maailmassa oikein käy.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)

”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81) 

”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)


Anu Silfverberg: Sinut on nähty (Teos 2020)

Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten trioon yhdessä Taneli Viljasen ja Linda-Maria Roineen kirjojen kanssa. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseessään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.

Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.

”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)

”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)

”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)


Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat (Gummerus 2020)

Väkivallan kokemusten jäljet ja traumojen vaikutukset lävistävät tässä romaanissa henkilöhahmojen elämän. Mukana on kolme minäkertojaa, iäkäs Judy (lempinimi, jonka hän on saanut mieheltään Judy Garlandin mukaan) sekä Jon ja Samuel, jotka ovat nuoria aikuisia ja pariskunta. Judy on kokenut väkivaltaa avioliitossaan ja purkaa sitä nyt muistisairauden vuoksi hoitoon joutuneeseen puolisoonsa takaisin, kun tämä käy kotivierailuilla. Jon toimii ruokapalvelun kuljettajana ja on alkanut palata muistoissaan vuosiin 1993–1994, jolloin hän koki lapsena vaikeasti käsitettäviä asioita. Samuel on pitkällä työmatkalla ja ihmettelee, miksi avopuoliso on alkanut vältellä kosketusta.

Mennyttä puretaan vähitellen. Judy ja Jon alkavat saada uudenlaista kosketusta minuuteensa ja löytää äänen, joka heissä on hukkunut käsittelemättömien traumojen alle. Kertojaratkaisuna on minäkerronta, joka toimii tässä sujuvasti; kertojat eivät ääniltään eroa hirveästi toisistaan, mutta heidän kokemansa asiat erottuvat siinä määrin, ettei mene sekaisin kenen osuudessa ollaan. Myös aikamuotoratkaisu, jossa nykyhetki kerrotaan preesensissä, Jonin muistot imperfektissä, on varsin toimiva. Lehtisen kielenkäytöstä ovat karsiutuneet pursuilevimmat rönsyt esikoisteoksen jälkeen, mutta tekstissä on yhä vahvoja kielikuvia – nyt tyyli on minusta paremmin balanssissa kuin Wurlitzerissa. Tori Amos -viittaukset romaanin nimessä ja alkulehdellä herättivät etukäteen kiinnokseni, ja temaattisia yhteyksiä voikin pohtia artistin Precious Things ja Silent All These Years -kappaleiden kanssa. Kirjaan tarttuville vahva varoitus seksuaalisen väkivallan kuvauksista.

”Vasta neljän seinän sisällä he voivat leikata tyhjän tilan välistään ja tarrata toisiinsa voimakkuudella, joka sattuu.” (s. 113)

”Raotan huuliani, yritän puolustautua ajatuksiani vastaan, mutta en saa sanoja muodostetuksi ja tukin suuni. Käännän katseen takaisin pihapuuhun, sanat kolkuttelevat hetken sisälläni, vaikenevat sitten, liha irtoaa niiden luista, vaitonaisuuteni takana luurankoja luurankojen perään.” (s. 127)


Minna Salami: Aistien viisaus (S&S 2020, suom. Sini Linteri)

Aistien välittämän ja ruumiillisen hyväksyminen osaksi kaikkea ajattelua ja tiedon muodostamista on nigerialais-suomalaisen Minna Salamin esseekokoelman ytimessä. Kyse on ikiaikaisista filosofisista kysymyksistä, joita Salami käsittelee mustan feminismin valossa ammentaen mm. jorubaperinteestä. On aika oppia maailmasta laajemmin ja siirtyä kauemmas europatriarkaalisesta todellisuuskäsityksestä. Aistien viisaus toimii myös teoksena, joka avaa perusteellisesti monia feministisiä käsitteitä: identiteetti, dekolonisaatio, sisaruus, valta. Esseeteokseksi tämän tekee minusta avoin omakohtaisuus ja keskustelu muiden ajattelijoiden ja perinnetiedon kanssa.

Tieto ja kauneus eivät ole jotain omistettavaa, vaan aktiivista toimintaa, elämäniloisen ihmisen olemuksessa tuntuvia, näkyviä ja kuuluvia asioita. Huomaan jo tätä kirjoittaessanikin, että Salamin teksti kutsuu hahmottelemaan asioita moniaistillisemmin, purkamaan hallintaan perustuvaa kielenkäyttöä. Hän pitää tärkeänä, että feministisistä teemoista keskustellaan myös tavalla joka on moninaisen yleisön ymmärrettävissä, ja Aistien viisaus onnistuu varsin hyvin tässä pyrkimyksessä; teksti vaikuttaa usein suoralta, mutta sen monikerroksisuus tulee esiin kun lukee katkelmia useamman kerran. Pidän siitä, miten runous ja musiikki nostetaan kirjassa arvoonsa aistivoimaisen kokemuksen välittäjinä. Tämäkin kuuluu kirjoihin, joiden äärellä oma positio on ensisijaisesti kuunteleva.

”Hengen valaminen tietoon on sitä, että näkee taiteet, tanssin, sanonnat, rituaaliset tekstit, eeppiset runot, musiikkityylit, luomismyytit, elämäntarinat, naisten perinteet ja utopiat – kaiken, minkä voi sanoa liittyvän henkeen – oivalluksen lähteinä.” (s. 21)

”Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään luonteeltaan poliittinen. – – Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. Tarkoitan olemisen helppoutta ja keveyttä. Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.” (s. 105)


Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Atena 2020)

Tämä vuoden lahjakirjahitti sopi mainiosti myös äänikirjana kuunneltavaksi. Jos yhtään kiinnostavat historia, poikkeusyksilöt, seikkailut, jännyys ja naiset, tätä voi suositella ilomielin. Yli sata pienoiselämäkertaa tarjoavat sellaisen kieputuksen aikansa norminmurtajien seassa, että lukijasta/kuuntelijastakin alkaa tuntua lähes kaiken olevan mahdollista. Varjopuolina kirjan tarinoissa tulevat esiin kontrollointi, peittely, uhka ja mitätöinti, joita naiset ovat historian saatossa kohdanneet.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Esseeni Kritiikki näkyy -hankkeen sivuilla

Viime viikot olen kirjoittanut Kritiikki näkyy! -hankkeeseen tekstiä, joka käsittelee traumaa taiteen vastaanotossa ja kriitikon työssä. Essee on nyt julkaistu hankkeen verkkosivuilla: "Katalogiraivosta korjaavaan taidekokemukseen – trauma taiteen vastaanotossa". Kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä, mutta teksti on tarkoitettu myös muista taiteenlajeista kritiikkiä kirjoittaville luettavaksi, vertaistueksi ja keskustelun herättäjäksi. Ja tietysti pohdittavaksi taiteen kokijoille, eli kaikille. Kommentteja esseestä voi jättää myös tähän postauksen alle, kuulen niitä mieluusti!

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Luetut kirjat 11/2020

Tässä luonnehdinnat marraskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020)

Luen liian harvoin avaruusscifiä, mutta silloin kun luen, ei Emmi Itärannan kirjoittama ole ainakaan huono vaihtoehto. Avaruuden ohella kirjan sivuille levittäytyy rakkaustarina, jossa on suloista herkkyyttä, sormella iholle piirrettyjä kuvioita. Itäranta yhdistää teoksessaan kirjeromaania sekä kuvitteellisen tulevaisuuden tieteellisiä tekstejä ja uutisia. Lumi Salo kirjoittaa muistikirjoja myöhemmin luettavaksi puolisolleen Sol Uriartelle, joka on kadoksissa. Ihmiset liikkuvat ekosysteemiltään pitkälti tuhoutuneen Maan, Marsin siirtokuntien ja kiertoradalla kulkevien sylinterikaupunkien välillä. Lumi on parantaja, jonka sielueläin Ilves voi kantaa hänet selässään toisille todellisuuden tasoille. Vallan ja hyväksikäytön teemat ovat läsnä: kirja näyttää, millaista voisi olla avaruusajan ekofeminismi. Sen visiot ovat tarkemman tutkiskelun arvoisia. Minusta tuntuu, että sienet ovat viime aikoina alkaneet esiintyä kasvavissa määrin erilaisissa esseissä ja artikkeleissa, ja niillä on tärkeä osansa myös Kuunpäivän kirjeissä.

Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforisrista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.

”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)

”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)


13 katseluasentoa (Kosmos 2020)

Antologiat ovat minulle vaikeita, erityisesti tällaisen pienimuotoisen bloggauksen kannalta. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa monen sivun arvostelu sanoen jotain jokaisesta tekstistä, jos haluaa sanoa mitään. 13 katseluasentoa tarjoaa televisioaiheisia esseitä, jollaisista on tuoreeltaan ilmestynyt pari muutakin antologiaa, aihe on siis pinnalla. Tässä kulmana on ”miltä televisio tuntuu”. Tunnepuoleen päästäänkin monissa teksteissä hyvin kiinni. Mieleenpainuneimmiksi esseistä jäivät Marianne Savallammen, Carmen Baltzarin, Tytti Rantasen, Suvi Auvisen, Iida Sofia Hirvosen ja Silvia Hosseinin kirjoittamat. Vastaan ei tullut kuitenkaan mitään jalkojen alta mattoa vetäisevää ja perustuksia järkyttävää. Ei kai aina tarvitse olla. Sarjavinkkejä näistä kyllä saa, ja tärkeää on tietysti ajankuvanakin, että näitä asioita tallentuu muistiin. Kokoelman päättänyt Pontus Purokurun essee tarjosi pohdituttavimman yksittäisen kohdan, josta sitaatti lopussa.

”Tasaisin väliajoin pyöräytän silmät ympäri, huokaan ja sanon voi vittu. Sitten jatkan katsomista.” 
-Carmen Baltzar: Kuolema rakkauden saarella, s. 27

”Seksiltä ja väkivallalta minua suojeltiin: Dallasia en saanut katsoa. Otin vahingon takaisin koukuttumalla kouluikäisenä Kauniisiin ja rohkeisiin - kuka voisi unohtaa Big Bearin vuoristomajan, takkatulen ja taljan sensuellin kutsun!” 
-Tytti Rantanen: Tylsä televisio! s. 67

”Aikaa on vähän, ja elämä on helpompaa, kun sitä elää vakiintuneilla käsitteillä. Ajattelu ei ole helppoa. Siksi ajattelemme tyypillisesti vasta, kun jokin pakottaa meidät siihen yllättämällä, törmäämällä, tuottamalla meille uudenlaisia kokemuksia tai tekemällä käsitteellistä väkivaltaa.” 
-Pontus Purokuru: Lepää rauhassa, televisio!


Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Otava 1956, suom. Kyllikki Hämäläinen, pokkaripainos 2011)

Mrs. Dalloway järjestää kutsuja illaksi, ja vieraileva nuoruudenrakkaus herättää muistot, sen menneen jota ei ollut, valintojen oikeellisuuden, syyt joiden takia rakkaudet voi hylätä; elämänvaihe värjyy taustalla. Mielenterveydeltään järkkyneen veteraani Septimuksen edesottamuksien kuvaus on jonkinlainen peili, joka heijastaa myös Mrs. Dallowayn maailmaa. Vaihdot kerronnan näkökulmien siirtymissä ovat huomaamattomia, kuin viestikapula siirtyisi ohimennen kädestä toiseen ja kertoja uppoaa taas uuteen tajuntaan. Ympäristö näkyy koko ajan taustalla yksityiskohtaisena, Lontoon katujen ja asuntojen maailmat kulkevat käsi kädessä mielenliikkeiden kanssa. Lukija saa käsityksen myös yläluokan sosiaalisista peleistä ja jännitteistä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Synkältä tuntuvia motiiveja kannattaa seurata lukiessa.

Viime aikoina on käännetty joitain brittiklassikoita uudestaan, ja soisin myös arvon rouvalle päivitetyn käännöksen.

"Mutta hän pelkäsi aikaa itseään ja luki Lady Brutonin kasvoista kuin tunteettomaan kiveen kaiverretusta aurinkokellosta ajan hupenemisen; kuinka hänen osansa elämästä kävi vuosi vuodelta yhä kaidemmaksi ja kuinka jäljellä olevaan kaistaleeseen sisältyi yhä vähemmän hurmiota ja lumousta, värejä, sävyvivahduksia, kirpeyttä.” (s. 45)

”Epäilemättä alttius vaikutelmille oli ollut hänen tuhonsa.” (s. 104)


Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso – Totuus ja tunnustus (Johnny Kniga 2020)

Kokoelma tunnustuksellisia pienoisesseitä, jotka kertovat tekijänsä aktivismista, kokemuksista ja maailmankuvasta. Kirja on täynnä omaäänisen iskeviä lauseita, ja ajoittain Roine keikauttaa ajatteluani toiseen asentoon, mihin pystyy harva asiaproosan kirjoittaja nykyään. Opin paljon uutta romanien asioista, heidän kulttuurinsa sisäisistä ongelmista, heidän vaikeuksistaan yhteiskunnassa. Näen, miten räppityöpaja voi pelastaa ihmisen. Vaikeimmin joudun nieleksimään hybristofiliaa käsittelevän tekstin äärellä; ei ole minun asiani tuomita, ja tästäkin opin paljon uutta, kiinnostavaakin, mutta vaikeaa on myös. Tunnustan. (Olen sivunnut aihetta alkuvuodesta blogiesseessäni ”Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille”.) Kirjan teemoihin kuuluvat myös mm. väkivalta, valehtelu ja ADHD. Feminismi saa kirjoituksissa ympärilleen tilaa, joka muistuttaa jälleen kerran maailman harmaan sävyistä – ja monista muista väreistä. Vuoden tärkeimpiä lukemiani kotimaisia kirjoja.

”Olen allerginen ajatukselle, että itsensä seksualisoinnissa olisi jotakin vikaa, koska olen elänyt yhteisössä, jossa seksuaalisuus on ollut tabu ja jossa oma seksuaalisuuteni ei ole ollut omissa käsissäni.”

”Luokan merkitys unohtuu usein akateemisilta feministeiltä, vaikka he itse korostavat intersektionaalisuutta. He saattavat silti vaatia termien tarkkaa osaamista ja kehottavat ottamaan niiden merkityksestä itse selvää, vaikka tämä olisi neuroepätyypilliselle silkka mahdottomuus.”

”Koska koko identiteettini on aina ollut pirstaleinen, muiden sanat tuntuvat totuudelta, jos ne sanoo tarpeeksi suurella auktoriteetilla.”

”Kymmenenvuotiaana sain ensimmäiset luotettavat ystäväni lampaista. Ne olivat ensimmäisiä minun kokoisiani olentoja, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin ja jotka eivät välittäneet siitä, että olin erilainen.”


J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti 2020)

Sympaattinen nuorten säeromaani, jonka henkilöistä välittyy kaikessa kipuilussaankin suloinen kuva. Iina koettaa pitää huolta villistä Dodosta (joka ei ole sukupuuttoon kuollut eläin mutta jotain maagista kuitenkin) ja masentuneesta poikaystävästään Tuukasta. Äkkiä hänet lähetetään maalle etäiseksi jääneen isän luokse, koska koulu on alkanut kaiken huolehtimisen myötä mennä miten sattuu. Tuukka ja Iinan ystävä Sara katsovat Dodon perään sillä aikaa, eivätkä Iinan tunteet olekaan niin yksinkertaisia kuin aluksi vaikuttaa. Mukavaa, sujuvaa luettavaa, ja säemuotoinen kerronta toimii kirjassa varsin hyvin. Otsikoiduista episodeista muodostuu omia kokonaisuuksiaan samaan tapaan kuin Acevedon Runoilija X -teoksessa.

”Sen leikkisyys oli musta hauskaa, / kunnes sen voimat kasvoi / ja se oppi lentämään.” (s. 13)

”Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä. / Mut on vaan suljettu tähän tilaan.” (s. 22)

”Uutta valokaarta sydämeen / mä en nyt kaipaa.” (s. 87)


Toni Morrison: Toiseuden synty (Tammi 2020, suom. Koko Hubara ja Astrid Swan)

Teräviä, kirkaskielisiä esseitä, joissa Morrison tarkastelee rotua ja toiseutta. Erityisesti hän etsii esimerkkejä kirjallisuudesta, kertoo omasta tuotannostaan ja lukee mm. Hemingwayta, Faulkneria ja Beecher Stowea. Beloved-romaanin taustalla ollut järkyttävä tositarina painuu mieleen, ja Morrison kertoo myös muiden kirjojensa syntyyn vaikuttaneista kysymyksistä. Esseistä välittyy se, miten kaunokirjallisuus on ihmisyyden säröjen, murtumien ja vaivaavien seikkojen tutkimista, ja Morrison käytti tässä välineenään perinteistä kuvittelua, asettumista toisen mieleen. Hän kuvaa myös työtään kustannusvirkailijana, mustien kirjailijoiden äänen tuomista kuuluviin, ja pohtii muuttoliikkeitä, rajoja. Kuuntelin äänikirjana; Toiseuden syntyyn pitää palata vielä tekstimuodossa.


bell hooks: Mies tahtoo muuttua (niin & näin 2019, suom. Tapani Kilpeläinen & Eurooppalaisen filosofian seura ry)

Vuonna 2004 alkukielellä ilmestynyt tunnetun amerikkalaisen feministikirjoittajan teos katsoo tarkkaan erilaisia tapoja, joilla patriarkaatti vahingoittaa miehiä. Kirjassa on paljon lämmintä ymmärrystä: hooks ymmärtää, miksi miehillä on maailmassa haastavaa ja miksi monet feministinaiset ovat päätyneet miesvihan polulle. Ymmärrys tarttuu myös lukijaan. Teos antaa vastauksia suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten siihen, minkä takia monet korkeassakin asemassa olevat valkoiset miehet raivoavat naama punaisena, jos heidän tekemisiään kyseenalaistaa hiukankin. Patriarkaatti on vanginnut nämä miehet, jotka ymmärtävät jollain tasolla elävänsä valheessa, mikä purkautuu raivona, koska muuta yhteyttä omiin tunteisiin ei ole. Teksti on vaikuttavaa ja tarjoaa työkaluja ihmissuhteisiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan; epämukavia tunteita herättivät lähinnä yksinhuoltajaäiteihin kohdistuvat ankarat syytökset (vaikka nämäkin naiset nähdään patriarkaatin uhreina sen lisäksi että he tukevat sitä) ja tiukka binäärisyys, joka ottaa huomioon seksuaalivähemmistöt, mutta tuntuu sukupuolen ilmaisun osalta välillä normatiiviselta.

Teoksen suomennos saapuu nyt keskusteluympäristöön, joka on huomattavasti vastaanottavaisempi kuin alkuteoksen ilmestymisen aikaan – siinä ympäristössä missä itse kasvoin 16-vuotiaana, olisi ollut maailmaa myllertävää tietää, että tällaista ajattelua on jossain olemassa ja se on kirjaankin painettu. Mikäli ymmärsin käännöskreditit oikein, suomennosta on paikoin ollut tekemässä useampi kääntäjä, ja ajoittain on kömpelöitä virkerakenteita, joita olisin hionut vielä, joskus myös selkeitä virheitä ja outoja sanavalintoja. Teoksen asiasisältö välittyy pääosin, mutta kaunokirjallisempi ulottuvuus (kyseessä on pamfletti/esseekokoelma, mukana omakohtaisuutta, kärjistämistä ja paljon sitaatteja) ei oikein ilmene sillä tavalla kuin pitäisi, jos vertaa suomennosta englanninkielisiin otteisiin.

Mies tahtoo muuttua esittelee patriarkaatin vaikutuksia ymmärrettävästi, ja hooks määrittelee ihmisen eheyden ja eri puolien sopusoinnun tavalla, joka avaa minulle jotain uutta.

”Kerran ajattelin, että miesten pelkääminen on naisten juttu. Mutta kun aloin puhua rakkaudesta miesten kanssa, kuulin yhä uudelleen tarinoita miesten pelosta toisia miehiä kohtaan. Tosiaan: miehet, jotka tuntevat, rakastavat, usein piilottavat tunnetietoisuutensa muilta miehiltä pelosta, että heidän kimppuunsa käydään ja heidät häpäistään.” (s. 23)

”Todellisen maailman, jossa miehet elävät, muuttaminen vaatii kollektiivista tahtoamme uneksia uusiksi miesruumis ja miehen olemus kauneuden, nautinnon, halun ja inhimillisten mahdollisuuksien paikaksi.” (s. 166)

maanantai 2. marraskuuta 2020

Luetut kirjat 10/2020

Tässä luonnehdinnat lokakuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua (Atena 2020, suom. Karoliina Timonen)

Sain pitkän varausjonotuksen jälkeen lopulta käsiini Emilie Pinen esseekokoelman, ja nyt joudun kertomaan, miksi en aivan rakastunut kirjaan. (Parin tunnin vääntämisen jälkeen totesin, että helpompi olisi ollut vaan jättää kertomatta...)

Pinen kirjoitusten yhteydessä on keskusteltu jonkin verran lajista: ovatko nämä esseitä, jos teksteissä ei ole viitteitä muihin teoksiin ja kirjoituksiin? Kirjoittajakoulun luennolla päädyttiin muutama viikko sitten sellaiseen tulokseen, että esseen ei tarvitse sisältää suoria viitteitä, vaan ajatusten kanssa keskustelu – ovat ne sitten omia tai toisten – riittää. Puhun nyt siis esseistä. (Kirjastoluokkana on näemmä elämäkerrat.) Pinen omakohtaisten esseiden kieli on vähäeleistä: minulle tapahtuu näin, minä ajattelen näin, hän sanoo näin. Perustelevatko vaikeat aiheet eleettömyyden? Ehkä ne eivät kaipaa draamaa tai väritettyjä tuntemuksia; olen itsekin tehnyt samanlaisen ratkaisun kaikkein omakohtaisimpien tekstieni kanssa. Paljaus ja rohkeus usein riittävät tekstin tyylikeinoiksi tällaisten aihepiirien yhteydessä. Kun kirjalliset keinot ovat vähäeleisiä, minusta tuntuu, että samastumisella on suuri osuus (kaunokirjallisten) tekstien vaikuttavuudessa. Siinä missä olen kokenut sukupuolittuneisiin kokemuksiin kytkeytyvistä aiheista huolimatta monitasoista samastumista esim. Märta Tikkasen, Astrid Swanin, Roxane Gayn ja Maggie Nelsonin parissa, en kokenut sitä kaikkien Pinen esseiden parissa. Jokin taso jäi lukukokemuksestani puuttumaan.

Kirjoittamisen haasteita koskevat pohdiskelut esseiden päätteeksi alkoivat tuntua jo maneerisilta kirjan loppupuolella; läpi kokoelman toistuu minusta sellainen kuvio, että tekstien alut ovat erinomaisia ja kiinnostavia, loput hieman lässähtävät. Minulle vahvin teksteistä on teoksen viimeinen essee ”Tämä ei tule kokeeseen”. Hiljaisuuden, äänettömyyden ja pelon tunteet tulevat lähelle. Hyvä, että kirja loppuu juuri näin.

”Aiemmin minulla oli tapana kannustaa itseäni hylkäämään isä, lähtemään hänen luotaan, mutta joka kerta epäonnistuin. Huojuin päättämättömänä valintojen välillä: pitäisinkö huolta miehestä, joka kärsi kauheasta sairaudesta, vai yrittäisinkö suojella itseäni alkoholisti-isän aiheuttamilta henkisiltä vaurioilta. Vuosien ajan kieltäydyin osoittamasta myötätuntoa isälleni, kunnes tajusin, että tein vain hallaa itselleni.” (s. 25)

”Ja minä hymyilin, kun ystävät ja kollegat kysyivät, nukuinko koskaan, koska tältä – tältä – menestys näytti. Oikeasti siltä näytti työnarkomania.” (s. 197)


Jussi Seppänen: Jussi Seppänen (WSOY 2020)

Kirja nimeltään Jussi Seppänen on tekijältään kuulostava autofiktioromaani (voinen sanoa näin, koska olen hänen kanssaan monesti jutellut), ja tämä tarkoittaa hyvää monilla tavoin. Kirjoittamisen ja esikoiskirjailijuuden kuvauksena teos on hillitön tuoreella tavalla. Alaa valotetaan myös kirjailijan ympäriltä; sivulla 53 olen päättänyt nykypäivän kirjakaupan olevan sellainen toimija, etten tiedä itkeäkö vai nauraa - kirjaa lukiessani lähinnä kyllä nauroin. Lisäksi on toki vakavoittavia asioita, kuten sairaus ja sen pelko, joka saa takertumaan elämään yhä kasvavalla tanssimisen halulla. Romaani sisältää arkikuvauksen ohessa villejä uneksimisjaksoja, jotka aikahyppysekseineen rikastavat kerrontaa. Teos on kevyt tavalla, joka on kuitenkin vahvan kirjallisella otteella toteutettu. Tällaisen mukavuuden poetiikan kohtaaminen tuntui minulle todella tarpeelliselta juuri nyt. Ja Turku-kuvaukset tietysti, ah.

”Kirjoittajan muistaessa väärin sitä luullaan mielikuvitukseksi. Tähän harhaan perustuu koko kirjallinen tuotantoni. Muistan asiat yksityiskohtaisesti, selkeästi ja täysin virheellisesti. Voin siis kirjoittaa aina totuudenmukaisesti ilman että kukaan muu alun perin paikalla ollut tunnistaa tilannetta.” (s. 23)

”Olen huono mekaanisissa asioissa, joten aina hieman jännittää, kun joku pyytää minua tekemään käsilläni jotain yksinkertaista ja helppoa.” (s. 127)

”Elämä on ilmainen lounas.” (s. 174)


Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020)

Esikoisromaani, josta huokuvat poltetun Lapin savu ja jälleenrakennuksen keskellä kytevät muistot. Henkilövetoisessa proosassa vuorottelevat perinteisemmin kerrottu nykyhetki ja päiväkirjamuotoinen mennyt. Ratkaisu toimii hyvin juonen punonnassa ja sodan aikana vankileirillä tapahtuneen vähittäisessä paljastamisessa. Lyhytlauseinen tyyli on iskevää, pohdinnoin koristeltua, rankkoja asioita kaunistelematonta. Ei voi kuitenkaan puhua mässäilevästä inhorealismista. Saamelaisten henkilöhahmojen ääni tulee näkyviin moninaisena, alleviivaamattomana, vaikka vääryyksiä käsitelläänkin suorasanaisesti.

”Työskennellessään ateljeessa Inkeri oli kyllästynyt nopeasti täydellisten muotokuvien luomiseen ja alkanut etsiä kuviinsa merkkejä, joita ateljeekuvaajat nimittivät virheiksi. Symmetrisyyttä ei saanut rikkoa, ja jos se kuitenkin rikkoutui, sitä piti tasapainottaa jollain elementillä, kuten hatulla tai asusteella. Inkerille virheet merkitsivät kuvan ydintä.”

”Miten jokin sellainen, jota ei ole olemassakaan, hallitsee koko elämää?”


Jia Tolentino: Trick Mirror (Fourth Estate 2019)

Ylistetyn amerikkalaiskirjoittajan 300-sivuinen kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, eli kokonaisuudet ovat laajoja. Tällöin muodostuu myös mahdollisuus tutkia asioiden kaaria perusteellisesti tukeutuen historiaan, monimutkaisten tapahtumien kuvaukseen kaikkine puolineen ja omien kokemusten taustoihin, syihin ja seurauksiin. Jia Tolentino on opiskellut yliopistossa fiktion kirjoittamista, ja hän kirjoittaa myös esseitään kuin kertomuksia, joissa on paljon rivien välissä ja jotka johtavat odottamattomiin ratkaisuihin. Tekstien sisässä on jännitteitä, joita ei selitetä auki. Monien esseiden loput jäävät kaikumaan, mutta ne eivät ole alleviivattuja tai dramaattisin lausein suljettuja. Tolentino tuo lukeneisuuttaan esiin viiltävillä droppailuilla, esim. kiilalauseessa saattaa olla kuin ohimennen esitetty hätkähdyttävä tai hykerryttävä fakta, kuten maininta 1400-luvun kirjasta: ”a utopian fantasy about an imaginary city in which women were respected”. Trick Mirrorin loppupuolella tekstien rakennekaava on käynyt jo tutuksi ja kirkastavaa loppua osaa odottaa, mutta kertaakaan ratkaisut eivät tunnu laiskoilta. Aiheet liikkuvat mm. omasta teini-iän tosi-tv-kokemuksesta tapoihin, joilla millenniaalisukupolvi on tullut vedätetyksi viime vuosina (Fyre Festival, Trump...) ja feministien laukalle lähtemisestä kirjoittajan naimisiinmenopelkoon. Terävää, usein hauskaakin tekstiä.

”People who maintain a public internet profile are building a self that can be viewed simultaneously by their mom, their boss, their potential future bosses, their eleven-year-old nephew, their past and future sex partners, their relatives who loathe their politics, as well as anyone who cares to look for any possible reason. – – On the internet, a highly functional person is one who can promise everything to an indefinitely increasing audience at all times.” (The I in the Internet, s. 16)

”The ride from Britney Spears getting upskirted on tabloid covers to Stormy Daniels as likable political hero has been so bumpy, so dizzying, that it can be easy to miss the profundity of this shift.” (The Cult of the Difficult Woman, s. 235)


Katri Merikallio: Tarja Halonen : erään aktivistin tarina (Into 2020)

Kirja Tarja Halosesta on alaotsikoitu aktivistin tarinaksi, jollaisen se myös kertoo keskittymällä erityisesti kohteensa järjestötoimintaan. Oli kiinnostavaa kuulla esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisesta 70-luvulla. Halosen erilaisista luottamustoimista tuli kirjassa paljon uutta tietoa (ainakin minulle). On hyvä, että presidentti pääsee myös tuomaan esille kokemuksia siitä, miltä ilkeä arvostelu henkilökohtaisista asioista ja piirteistä on tuntunut. Erityisen pysäyttävää on, kuinka Halosen ihmissuhde-elämästä on levitetty valheellisia juoruja vuosikymmenet. Nyt minulle kirkastui myös se, miten monella tasolla iso asia on ollut, että juuri Halosesta tuli presidentti vuonna 2000 eikä konservatiivisesta Esko Ahosta – sitä ei silloin 11-vuotiaana oikein käsittänyt muuten kuin naispresidenttiyden osalta. Halosen vaikea suhde feminismin käsitteeseen oli myös minulle osittain uutta. Jollain tavalla elämäkerta hieman lisäsi uskoani siihen, että puoluepolitiikan kautta voi aktivistikin pystyä ajamaan ihmisoikeuksia eteenpäin mielekkäällä tavalla, ja jopa ehtiä näkemään itse näitä vaikuttamistyön tuloksia yhteiskunnassa.


Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään (Teos 2020)

Tanssiva karhu -palkittu runokokoelma on tyyliltään sellainen, että kutsun sitä ajattelurunoudeksi, ehkä se on osittain aforististakin. Kirja vie pimeyteen, sen sisään, läpi, toiselle puolelle. Ajatus ja todellisuus, mitä ne ovatkaan, muotoutuvat yhdessä runon kanssa, mikä se onkaan, ja omenoilla on jokin roolinsa asiassa. Ne ovat helppo esimerkki? Ehkä sitten niin; entä kun ne ovat soseena? Aukeamalla voi edetä omasta katkeilevasta sähkövirrastaan ruohonkorsien ja pimeän naapurin rakastamiseen, se kuulostaa hieman raamatulliseltakin. On luovuttava tullakseen täydeksi, todella; voiko olla omistamatta? Pimeä on maailmanjärjestyksen romahdus, todellisuus - siitä voi lähteä liikkeelle?

”Teemme väsymätöntä työtä kaiken pystyssä pitämiseksi, / ja kuitenkin se väsyttää.” (s. 32)

”Tuuli tuulee, mutta toivoisin, että ehtisin ymmärtää jotain ennen kuin valot palavat loppuun” (osa sivuista on mustia ja sivunumerotta)

”Tässä tilanteessa ruohonkorsia voi yhtä hyvin rakastaa.” (s. 72)

maanantai 5. lokakuuta 2020

Luetut kirjat 9/2020

Tässä luonnehdinnat syyskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (Teos 2020)

Tämän kirjan lukemisesta kirjoittaminen pelottaa vähän, koska minulla on kummallinen olo, että jotain on voinut jäädä huomaamatta. Sinun päiväs koittaa on paljastuskirjamaisen suurmies- ja poliitikkoelämäkerran riisuminen luurangoksi ja pakkaaminen laatikkoon luu kerrallaan. Elämäkerturin ääni tulee vahvasti esiin. ”Kertomukseni ei ole ylistyslaulu eikä panettelukirja.” (s. 390) Arkistolaitoksen kiemurat ovat oma hauska tasonsa, vaikka ne voisivat vaikuttaa myös kuivilta. Politiikan kieli on otettu omintakeiseen käyttöön, mikä näkyy erityisesti kohdehenkilön isän Kustaa Harmajan puheessa. Ensin tukahtuneen homoseksuaalisuuden jännite tuntuu Anton Harmajan ja Judas Berglundin kirjeissä ilmiselvältä ja herättää paljon kysymyksiä, lopulta en ole kuitenkaan yhtään varma. Anton Harmajan peittelemätön naisviha ja tahattomiksi naamioidut rasistisensävyiset kommentit mietityttävät. Prinssi Charlesin klassikkokommenttiin kihlajaishaastattelussa viittaaminen sai nauramaan ääneen ja pohtimaan mahdollisia viitepisteitä enemmänkin. Pitkittynyt presidenttikausi ja hiihtämisen maininta tuovat mieleen Kekkosen. Välillä olin puutua pahasti poliittisten kiemuroiden ja vaihtoehtohistoriallisen maailmantilanteen pitkiin kuvauksiin, jotka ehkä ovat mukana ilmentämässä, että versioidussa lajityypissä tällaisia usein esiintyy. Sen voi epäröimättä todeta, että Raunio on hyvin taitava niiden erilaisten tekstilajien parissa, jotka tämän romaanin muodostavat. Tällainenko olisi kertomuskriittinen elämäkerta? Ovela teos, ajattelen lopussa.

”Muistan hyvin hänen läsnäolonsa. Kukaan ei tiennyt, miksi hän aina oli paikalla, mutta jollain tapaa hän kuului jokaiseen kuvaan.” (s. 47)

”Jo muinaiset sumerilaiset osasivat seuloa tietosisällöltään arvokkaammat savitaulut poltettaviksi ja karsia muut.” (s. 158)


Rutger Bregman: Hyvän historia : ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020, suom. Mari Janatuinen)

Rutger Bregmanilla on tietokirjassaan mahtipontinen meininki: todistaa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja ”sivistyksen helposti pois raaputettava pintakerros” on vain myytti. Aluksi ajattelen että no niin, tässä taas nuorehkon miehen ”nyt räjäytän kaiken tunnetun”-kirja, mutta Bregmanilla on vakuuttavia pointteja. Hän paloittelee kuuluisat psykologiset kokeet, erityisesti Stanley Milgramin (sähköiskut) ja Philip Zimbardon (vankilakoe) tekemät ja osoittaa, miten paljon niiden tuloksia manipuloitiin julmempaan suuntaan. Romaanikirjallisuuskaan ei säästy: Bregman ehdottaa, että ehkä Golding kirjoitti sellaisen kirjan kuin Kärpästen herra on, koska oli ikävä ihminen, synkkiin ajatuksiin ja väkivaltaisuuteen taipuvainen. Kaunokirjailijoiden teosten psykologisointi tällä tavoin tosin on usein hutera tie. Yuval Noah Harariin Bregman viittaa myös muutaman kerran, mikä ei yllätä, heidän tietokerrontansa on sen verran samantyyppistä että voisin kuvitella heidät bestiksinä. Kyllähän tämä on vaikuttava ja mietityttävä teos, johon ehkä palaan vielä tekstimuodossa; äänikirjaversiokin tarjosi jo syviä oivalluksia yhdistettynä lenkkeilyyn (niin käy minulle usein). Ihmiskuva armollisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi askel kerrallaan?


Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador 2020)

Romaani uusperheen äidistä ja hänen pojastaan. Kodin rakentamisesta. Taulun maalaamisesta. Perhosista. Huumeista. Yhteyden kadottamisesta. Kirjoitettuna tavalla, joka on jotain ihan muuta. Kieli käyttää kuvia, jollaisia tulee vastaan useammin runoissa. Laakso ei silti kirjoita proosaa, jota yleensä kutsutaan runolliseksi, hän tekee nimenomaan proosan taidetta. Leikittelee tavoilla, joilla saa proosaan eloa, poetiikkoja jotka ilmaisevat asian toisin.

Teos on täysi, 250 sivuun mahtuu niin paljon mistä puhua. Romaani on täsmällinen rakennelma, ja sen Pilvenpiirtäjä tuo esiin myös lukujen otsikoinneilla; se on arkkitehtuurin lopputulos, kerroksista kasattu, mutta tuo silti intuitiivisen, hallitsemattoman ja ruumiillisen puheen näkyviin. Laakson kirjoituksen surrealismi on todella hyperrealismia, todellisuuden vetämistä överiksi, ja sitten se överitodellisuus vedetään vielä överiksi, ja näin saadaan Pilvenpiirtäjän proosatyyli. On sanaryöppyjä, -törmäyksiä, -myrskyjä. Sanat vääntyvät ja yhdistyvät tässä kurimuksessa. Lauserytmit rikkoutuvat toistuvasti; naiskirjoitus kehittyy eteenpäin ja muuntuu särkyneeksi äitikirjoitukseksi? Kannessa näyttää olevan rakennus, joka onkin ruisku; edetäänkö teoksessa kerroksittain myös ruiskua pitkin ylös, kohti neulaa? Kuiskaileeko addiktio korvaan marginaaleissa? Syyllisyys, piru olkapäällä, tekeytymässä lapsen ääneksi? Punahilkan sudeksimuuttuminen kehkeytyy myös hiljalleen rivien väleihin. Hurjimmillaan satuja käytetään kollaasissa, jossa satukatkelmat yhdistyvät huumeidenkäyttökieleen; Willy Wonka ja Piilomaan pikku aasi saavat melkoisen pöllytyksen. Typografialla, kuvituksella ja asettelulla on teoksessa tärkeä merkitys.

Tämä kirja ei ole kaikille. Minulle se on yksi vuoden tärkeimmistä kotimaisista proosateoksista.

”– – olin nähnyt kovasti paljon vaivaa siinä miten rakennan kotiimme yhteistä jippii-tunnelmaa.” (s. 52)

”millähän tuulella äiti nyt puhaltaa?” (s. 190)

”On parempi maata ihan hiljaa ja yrittää unohtaa, mutta mitä hiljempaa yrittää maata ja mitä kovemmin yrittää unohtaa, sitä väkevämmin lakanat alkavat haista härskille, nahkealle unen yrittämiselle.” (s. 210)


Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja : kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Into 2020)

Vähän aikaa sitten aloin kuunnella Mahadura & Özberkan -podcastia alusta alkaen, ja seksiaiheisessa jaksossa keskusteltiin siitä, että Suomeen tarvittaisiin seksipositiivisuuden ohelle myös seksuaalisuuspuhetta, jota ei vielä ole tarpeeksi. Ina Mikkolan tietokirja on sekä seksi- että seksuaalisuuspositiivinen piristävällä ja inklusiivisella tavalla. Runkkaamisesta puhutaan usein seksinä itsensä kanssa, mikä on liiaksi toisteltu ja stigmaakin kasvattava ulottuvuus – enemmän tarvitaan nostoja siitä, että se on seksuaalisuutensa kanssa elämistä, sen tutkimista, kokeiluja. Ja joskus vaan tapa rentoutua; orgasmiin asti vietynä se nollaa pään hetkeksi, millä voi olla sama vaikutus kuin sopivan rankalla treenillä. Erityisesti nuorille aikuisille luettavaksi sopiva Runkkarin käsikirja koostuu rennolla mutta perehtyneellä otteella kirjoitetuista tieto-osuuksista ja WhatsAppissa käydyistä ”runkkurinkien” keskusteluista, joissa on mukana mm. tunnettuja somevaikuttajia. Kirja on omaääninen (mitä äänikirjassa korostaa tekijän oma luenta), viihdyttävä ja täynnä uusinta tarkistettua tietoa seksistä, parisuhteista, pornosta (josta Mikkola on tehnyt tv-sarjankin, sitä en ole itse nähnyt). Lisäksi on koottu anonyymeja kokemuksia esim. kehosuhteesta, ja tekee kipeää kuulla, miten moni rajoittaa seksuaalisuutensa ilmenemistä ja kokeiluja tiukallakin tavalla, koska ulkoiset paineet tuntuvat niin kovina. Kirja on feministinen moninaisuuden huomioivalla tavalla. Erityisesti porno-osuudet ovat harvinaisen freesejä, ja esitän nyt kuuman otteen: yksioikoinen pornon ällöttely ja tuomitseminen ei ole intersektionaalista feminismiä. Mikkola esittää aihepiiristä erittäin hyviä pointteja, joihin soisin monien tutustuvan.


Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla (Teos & Förlaget 2020, suom. Raija Rintamäki)

Hannele Mikaela Taivassalon uusi romaani on tyyliltään kansikuvansa mukainen, kuin luuranko, ytimeen riisuttu. Se on kirja suhteesta, jota ei pitänyt olla, ja yrityksistä kirjoittaa siitä. Kannattaako tätä lukea romaanina vai proosarunoteoksena? Jos sitä lähestyy myös jälkimmäisenä, saa irti enemmän, väittäisin. Kerronta kantautuu hetkestä, jolloin on jo menetetty. Teos tuntuu masentuneelta, ilonsa, halunsa ja toiveensa menettäneeltä: tekstistä häviävät tarkat, pienet yksityiskohdat suuriin, abstrakteihin sanoihin: joku, jotain, kaiken, mitään, paha, merkitys, tulevaisuus. ”– – ei ole mitään muuta kuin samoja asioita, ja kaikki pulpahtaa esiin aina uudestaan.” (s. 31) Rakkaus ja kuolema, suurimmat teemat ovat läsnä. Teos on niin painava, että on luettava hitaasti, vain muutamia sivuja kerrallaan. Fragmentaariseen kerrontaan sekoittuu kirjoittamisen filosofiaa kuin esseemäisinä sirpaleina. Monia sivuja kannattaa lukea uudestaan. Jos pohtii tyylin merkitystä aiheen käsittelyssä, voi lukea tämän ohella esim. Aase Bergin Akka-romaanin, ja huomaa, miten eri poetiikoilla voi samaa aihetta lähestyä: Akka on raivoissaan, Lopussa minun pitäisi kuolla on lannistunut ja romahtanut. Ja juuri sellaisten tuntemusten kuvaajana teos on vahva, samoin mahdottoman rakkauden musertavan painon ilmentäjänä. Miten sanat etsivät tietään riveille, maailmaan? 

”Kirjoittaminen on itsensä kohtaamista matkan päästä. Lukija tulee vasta myöhemmin, silloin minä olen jo poissa. Silloin olen jo antanut ja luopunut, kohdannut kohtaamatta.” (s. 17)

”Hän voi jättää erään ihmisen taakseen ja särkyä. Hän voi jäädä ja särkyä. Hän tahtoisi välttää särkymisen, hengittää kirpeää ilmaa, tuoksua, ja pysyä ehjänä. Hymyillä, katsoa ympärilleen eikä kantaa raskasta tyhjyyttä, täyttyä kaikesta ympäröivästä.” (s. 51)


Eino Saari: Miehen kosketus (Gummerus 2020)

Huh, mikä kosketuksen ja koskemattomuuden maasto. Tuntuu mahdottomalta summata muutamiin lauseisiin tällaista avoimuuden määrää. Saari perustaa kirjansa erilaisten miesten haastatteluihin, asiantuntijoiden kommentteihin ja omiin kokemuksiinsa. Kerronnassa on lempeyttä ja lämpöä, johon haluaa kietoutua. Kirjan tekoprosessi itsessään on varmasti toiminut tervehdyttävänä, ehkä terapeuttisenakin kokemuksena siihen osallistuneille, jotka ovat kertoneet kokemastaan ja sanallistaneet ihonsa muistia. Pidän Saaren kirjoitustavasta myös häntä itseään koskevissa osuuksissa, mutta mietin, olisiko kirja toiminut tiiviimpänäkin, jos se olisi koostettu pelkistä haastatteluista Svetlana Aleksijevits -tyyliin ilman ympäröivää pohdintaa? Haastatteluissa tulee näkyviin kipua, hivelyä, hierontaa, sylejä, tunteetonta jyystöä, itkettävää hyväilyä, tarvitsevuutta, väkivaltaa, kaipausta, rakkauden eri olomuotoja. Erittäin tärkeä teos. Kuunnelkaa, kohdatkaa, kosketelkaa hyvällä, kaikkien sukupuolten edustajat. Tämän teoksen kirjoittajana Saari toimii miesten asian puolesta tavalla, jolla soisin miesasiamiehen tulevan määritellyksi uudelleen.

”Tietoisuutemme liukuvat tutkiskellen toisiaan kohti. Harva on huolissaan siitä, tuleeko ymmärretyksi. Riittää, jos tulisi kohdatuksi.” (s. 102)

”Miten voi kertoa asioita käsillä tai iholla? Miten puhua tunteen välityksellä. Voisivatko kaksi ihmistä kommunikoida pelkästään ihon kautta, ilman sanoja.” (s. 280)

”Vaikka silloin jotkut jutut saattoi olla mitättömän tuntuisia, pyyhkäiset vaikka… sulanutta lunta pois poskelta, niin eron jälkeen tämmöisen muistaakin sitten millisekunnin osissa, miten se kosketus menee.” (s. 342)


Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020)

Kaikki elämästä(ni) osoittaa, miten tunnistettavan omaäänistä Antti Holman teksti nykyään on – tällaiseen pystyy vain harva. Se työnteon määrä, jonka taustalla on oltava, jää minusta usein piiloon kun arvioidaan humoristisempaa tekstiä. Holma alkaa olla suorastaan oma genrensä, ja juuri sen puitteissa hänen uusi kirjansa on mainio; tällaista on Antti Holman autofiktio, ja miksi se olisi muunlaista? Ihmetyttävät hieman kommentit, joiden mukaan kirja on tuntunut pitkältä Auta Antti -jaksolta – mitä silloin oikein on odotettu? Romaani kylläkin irtoaa todellisuudesta podcastia enemmän: kärjistyksen ja kuvittelujaksojen myötä kirja menee fiktion puolelle helposti (esim. kohtaamiset Saatanan kanssa), se ei ole vain jotain omaelämäkerrallista jota on päätetty kutsua autofiktioksi. Siitä olen samaa mieltä joidenkin kommentoijien kanssa, että kirjoittamisen kanssa tuskailua on liikaa, niistä olisi voinut karsia. Julman paljastavat, tarkkakatseiset havainnot maailmasta ja ihmisistä ovat kirjan antoisinta ydintä, ja juuri siinä näen tällaisen kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän (aihepiiri on mielessäni nyt pinnalla, sillä pari päivää sitten sain kuulla kirjoittajakoulussa Milja Sarkolan autofiktioaiheisen luennon). Esimerkkinä havainnosta suomalaisten juhlien ”psykoottiset puheet”, joihin kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota, kaikki vain katsovat lattiaan (rankat kärjistykset kuuluvat myös kirjan tyyliin). Äänikirjana teos nousee erityiselle tasolle, kiitos Holman oman luennan, mutta kuulemma hänen äänensä välittyy tekstiversiostakin elävänä. Repeilyvaroitus julkisilla paikoilla kuuntelijoille!


Markku Soikkeli: Suomalainen syykirja (Kulttuurivihkot 2020)

Soikkelin esseet tarttuvat suuriin aiheisiin: myytteihin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediaympäristössä. Kirjoittaja on perehtynyt ja laajasti lukenut, mutta kriittisin kysymys esseen synnyssä on: miten tieto, ajattelu ja pohdinta välittyvät lukijalle? Tällä kertaa joidenkin esseiden ydintä on vaikea tavoittaa, ja lauseisiinkin kaipaisin paikoin lisää terävyyttä. Liekö juuri aiheiden laajuus se, mikä luo tällaisen vaikutelman? En ole varma, lukisinko näitä tietokirjallisina vai kaunokirjallisina esseinä, ja analysoiva kirjastonhoitajaminäni on taas häiriintynyt. ”Cityelämäntapa paranee parkkiluolassa”-esseen Vantaa-osuus on minulle kirjan paras kohta, siinä kerronta innostuu, teksti rullaa ja lukijaa hekotuttaa. Jotain vastaavaa olisin kaivannut tyyliin useamminkin. Myös essee postmodernista on hyvin kiinnostava. Yksittäisiä ytimekkäästi ilmaistuja kohtia tarttui kyllä merkintöihini. Ja hienoa, että Kulttuurivihkot on vakiintumassa marginaalisempien lajien, kuten runojen ja esseiden, julkaisijana; jatkakaa!

”Meidän uuspakanoiden on kuitenkin vaikea keksiä uusia paheita, joista voisi nautiskella ilman kristittyjen omimia synnintuntoja. Paheistahan ei ole paljoakaan iloa, jos niitä ei voi jakaa julkisesti ja tuntea samalla suloista häpeämättömyyden tuntoa.” (s. 45)

”Vantaan maaperällä on varmasti järkeviä ihmisiä, mutta ’jossakin oleminen’ ei johda haluun ilmaista olemisensa.” (s. 80)


Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa (Poesia 2020)

Olen lukenut tänä vuonna monta hyvää esseeteosta, mutta tämä on vahvin kokemus toistaiseksi. Varjoja, usvaa on kirjan mittainen (140 s.) essee sukupuolesta. Erityisesti teos pyrkii sanallistamaan muunsukupuolisuutta käsitteenä, kokemuksena, olemuksena. Sukupuoli asiana tulee yleisemminkin pöyhityksi. Kirja jakautuu otsikointien kautta tilaksi, joka on näkynyt myös Viljasen aiemmassa tuotannossa teemana, motiivina tai rakenteena. Tässä eri osioita kutsutaan huoneiksi ja käytäviksi, välillä kuljetaan ovista.

Aiheen käsittely tapahtuu suorasanaisen kokemuskuvauksen, yhteiskunnalliseksi laajenevan kommentoinnin ja kielellään omintakeisia maailmoja luovien, runomaisempien kohtien kautta. Viljanen viittaa kiinnostavasti kirjallisuuteen ja muihin taidemuotoihin, Hélène Cixous’n naiskirjoituksen käsitteestä (jonka mahdollisuudet Viljanen näkee samaan tapaan laajoina kuin minäkin, kirjoittajan sukupuolesta riippumattomina) Kate Bushin The Dreaming -levyyn, jota olen aina pitänyt häiritsevän kiehtovana ja jonka halusin heti lukiessa kuunnella uusin korvin. Ajattelu teoksessa on kirkasta ja perusteltua, vaikka kieli viekin ajoittain selittämättömiin paikkoihin. Lukeminen aiheutti minulle vastaanottavaisessa olotilassa harvinaisen vahvoja kokemuksia: sivun 100 paikkeilla olin täynnä kylmää värettä, itketti vähän; suoran kerronnan yhdistyminen runoon suisti johonkin toiseen. Kaikkea en sisäistänyt kerralla, eikä tarvitsekaan, palaan mielelläni tähän vielä uudelleen.

”Kaikki minät ja kaikki sukupuolet ovat aina performatiivisia, mutta minän, sukupuolen ja performanssin väliset suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän järjestyksessä, enemmän tai vähemmän kohdallaan, vähemmän tai enemmän epävakaita.” (s. 58)

”Näiden häiriöiden on tultava esiin, tai ehkä hetken on väännyttävä sijoiltaan, kuin nivelen: askel, horjahdus, korjausliike, maanpinnan samanaikainen liikahdus – –” (s. 129)

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Luetut kirjat 8/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Fiona Helmsley: Ei-sanan voimasta ja muita kirjoituksia (Kovasana 2020, suom. Juha Ahokas)

Kiinnostava esseekäännöskirja pieneltä kustantamolta. Helmsley on kirjoittanut paljon nettiin, mikä tietyllä tavalla näkyy myös kirjassa; tekstit tuntuvat välillä painetuilta blogipostauksilta. Tyylissä on rosoisuutta, joka on ajoittain viehättävää, joskus kömpelön oloista. Teemoja ovat väkivalta, päihteet, populaarikulttuuri, seksi. Kokonaisuus paranee loppua kohden. ”Raiskausvihko” erottuu kokoelman muista esseistä olemalla erinomainen ja oivaltava – en ylläty, että Helmsley siteeraa tässä tekstissä Maggie Nelsonia. Nelsonin lukeminen on tehnyt hänen(kin) kirjoittamiselleen selvästi hyvää. Välillä mielessä kävi sellainen luonnehdinta, että tämä on kuin Maggie Nelsonin karjalalippisversio. Se tuntui ensin ilkeältä, mutta sitten ajattelin että voisin sanoa niin myös omista teksteistäni ja nauraa hyväntuulisesti päälle, joten annan sen olla. (Katsottuani Goodreadsin useita viiden tähden arvosteluja mietin, onko käännöksessä kenties kadonnut tyylistä jotain olennaista, vai miksi tämä jäi minulla selkeästi kolmeen...)

”Kun aikuisina arvostamme fyysistä kauneutta, arvostamme itse asiassa useimmiten valtaa, jonka kuvittelemme saavamme kauneudella, ja sitä miten voimme mahdollisesti muuttaa sillä elämämme.” (s. 148)

”Emme varsinaisesti vältelleet puliukkoja tai vanhoja nistejä, mutta Callie suhtautui huomattavasti ystävällisemmin ja suvaitsevammin kiertolaiselämää viettäviin punkkareihin, joita myös hengaili puistossa ja sen liepeillä. Halusin kuvitella, että kuuluimme laajempaan romanttiseen perinteeseen, johonkin sellaiseen, jota minun oli vaikea nähdä heidän riidanhaluisessa kerjäämisessään tai vihaisissa pitbulleissaan.” (s. 180–181)


Garth Greenwell: Cleanness (Farrar, Straus and Giroux 2020)

Kirjoitin Garth Greenwellin esikoisromaanista muutama vuosi sitten blogitekstin, joka oli melkeinpä essee (tosin ei kovin hyvin kirjoitettu nyt luettuna, aargh), niin vaikuttunut silloin olin. Hänen toista romaaniaan odotin sen verran, etten malttanut suomennoksen saapumiseen asti. Greenwellin proosatyyli on yhä pitkien, huolella rytmitettyjen virkkeiden kuljettamaa. Cleanness on episodiromaani, jonka jakautuu yhdeksään erilaiseen kertomukseen; usein ne ovat lyhyitä kohtauksia. Greenwell käsittelee tässäkin miesten välistä seksiä, seksuaalisuutta ja ihmissuhteita näkökulmakertojanaan Bulgariassa elävä amerikkalaisopettaja. Kiinnostavia hänen teksteissään ovat erityisesti rajanylitykset. Milloin bdsm-henkinen (joskin lähtökohtaisesti jo aika turvaton ja kommunikoimaton) seksitapaaminen muuttuu väkivallan hallitsemaksi? Milloin opiskelijaan suunnatut katseet ja tapahtuneet kosketukset muuttuvat sopimattomiksi? Miten ns. arveluttavista asioista uskaltaa seksissä nauttia? Milloin parisuhde on onnellinen, milloin kaipuu johonkin muuhun ylittää yhdessäolon halun? Greenwell välittää ajatusten ja kosketusten yksityiskohdat intensiiviseen tapaan. Hänen tyylissään näkyy mm. Virginia Woolfin vaikutus. Hieno kirjoittaja – en tosin innostunut Cleannessista aivan niin paljon kuin Kaikki mikä sinulle kuuluu -romaanista. Uskon kokeilevani myös suomennoksen lukemista, kun sellainen on tulossa.

”– – I rejected the phrases even as they formed, not just because they were objectionable in themselves but because none of them answered his real fear, which was true, I thought: that we can never be sure of what we want, I mean the authenticity of it, of its purity in relation to ourselves.” (s. 103)

”But he was different, he was the best I had ever had, and I gave myself over to it, over to him, I forgot the role I was supposed to play and let him do whatever he wanted.” (s. 184)


Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)

Kirjeitä kapitalismille? Eino Santanen laajentaa runokokoelmiensa Tekniikan maailmat ja Yleisö teemoja proosamuotoon. Kokoelman novellit eivät ole kovin perinteisiä, vaan ne hankaavat vastaan sekä kertomuksen että sujuvakielisyyden totuttuja ratoja; runo yhdistyy ilmaisuun monissa kohdissa. Kapitalismikriittisyyteen kietoutuu kertomuskritiikki, ja minusta tuntuu, että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. ”Trickle down chicken” on parhaita novelleja aikoihin, freelancerin ja tilaajan välisenä sähköpostiproosana alkava teksti on hillitön ja kivulias, enkä voi olla ajattelematta sitä ehkä enää ikinä, kun olen vastaavan viestittelyn osapuolena. Mieleenpainuva on myös ”Taistelukenttä”, jossa ihmiset on korvattu roboteilla ja tekstin väliin tunkee eritesanoja kuin pakko-oireena. Kirjallisuutta ja kirjoittamistakin riepotellaan ja ajoittain viitataan kirjoittajakouluun, joka onkin tekijälle tuttu ympäristö; terkkuja tulevalle opettajalleni. Santasen novellikokoelma on jälleen osoitus siitä, että kun tuntee kielen ja kertomuksen läpikotaisin, voi aloittaa niillä leikkimisen, niiden rikkomisen ja uudelleen käyttämisen materiaalina, josta rakentuu jotain, mitä ei noin vain heti puretakaan analyysipinoiksi. Tai tuotteiksi.

”Kukaan ei halunnut ostaa valintamyymälästä yksittäispakattua paprikaa, jonka pakkausmuovissa oli reikä, vaikka samat ihmiset saattoivat aivan hyvin ostaa paprikan, jota ei oltu alkuunkaan pakattu pakkausmuoviin, ja joka lojui muiden pakkaamattomien paprikoiden kanssa samassa laarissa, lukemattomien ihmisten puristeltavana ja tarkasteltava.” (Trickle down chicken, s. 28)

”Selkääni koputettiin. Käännyin ympäri ja näin, että olin päätynyt tahtomattani kolmen tapahtumaa videoivan puhelimen eteen.” (Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa, s. 74-75)

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (Rakas kapitalismi pilkku, s. 99)


Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Love Kirjat 1991, suom. Osmo Saarinen)

Sontagin kaksi pitkää esseetä sairauksia raskauttavista vertauskuvista ovat säilyttäneet tärkeytensä. Ensimmäinen esseistä on 70-luvun lopulta ja kuvaa syöpään liitettyjä vertauskuvia, joita käytetään yleiskielessä (erilaisia ikäviä asioita kuvataan syöpänä) ja toisaalta myyttisiä käsityksiä syövän synnystä: sairauden on ajateltu olevan tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneisuuden aiheuttama. Vertailukohtana on tuberkuloosi, johon on liitetty myös romantisoivia myyttejä. Toinen essee on julkaistu 80-luvun lopulla ja kuvaa Aidsin vertauskuvia; tuolloin vielä uuden sairauden ympärillä pyöri erityisesti syyllistämistä vääränlaisesta seksistä (millä ei tarkoiteta suojaamatonta seksiä, vaan homoseksiä tai muuta konservatiivien poikkeavaksi määrittelemää seksin harrastamista). On kiinnostavaa lukea Sontagin ajatuksia juuri nyt, kun koronavirus on sisällyttänyt itseensä valtavan määrän metaforisuutta jo lyhyessä ajassa: sitä määrittelee erityisesti ajatus vääränlaisesta sosiaalisesta aktiivisuudesta, liikkumisesta ihmisten parissa fyysisessä maailmassa. Koronan metaforisuus näkyy kielenkäytössä esim. ihmisten kokoontumispaikkojen kutsumisena koronalingoiksi, riskimaista tulevien lentojen kutsumisena tartuntalennoiksi, vapaaehtoisenkin sisälle jäämisen kutsumisena karanteeniksi. Uskon, että Sontagin esseet tulevat vahvistamaan klassikon asemaansa sairauden vertauskuvien tutkielmina. Hänen ajatustensa muotoilua on ajoittain haastavaa lukea, se edellyttää keskittymistä ja uusia lukukertoja.

”Syöpä etenee hitaasti ja salakavalasti: kuolinilmoitusten yleisimmän eufemismin mukaan joku on ’kuollut pitkän sairauden murtamana’. Kaikki syövän luonnehdinnat mainitsevat taudin etenemisen hitauden, ja niinpä juuri sitä käytettiin ensimmäisenä metaforisesti.” (s. 20)

”Erityisen pelättyjen sairauksien epidemiat provosoivat aina äänekkään hyökkäyksen lempeyttä tai suvaitsevaisuutta vastaan – mikä nykyään samastetaan helläkätisyyteen, heikkouteen, epäjärjestykseen, korruptioon: kaikkeen epäterveelliseen.” (s. 166–167)


Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)

lauantai 22. elokuuta 2020

Blogiessee: Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

 Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta
– vielä kerran


Tuomas Aitonurmi



Mitä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kuvitellaan olevan. (Thought Catalog / Unsplash)


”Millaista oli todellisuus? Itse asiassa? Sitä minä en tiennyt.” 
”Nämä ovat tosiasioita. Mutta tällaisissa tosiasioissa ei kai ole mitään kirjoittamista?”
Christer Kihlman: Kallis prinssi, suom. Pentti Saaritsa


Kuka muka jaksaa enää keskustelua autofiktiosta aikamme ilmiönä? Tai analyyttisia esseitä aiheesta?

Olen väsynyt, enkä itsekään pääse irti. Sillä juuri nyt kihisee; työnnän käteni paistoksen sekaan.

”Kaikkialla on autofiktiota”, kirjailijaystäväni tuskailee. Hän uskoo silti fiktioproosan nousuun – milloin se alkaa?

“Ehkä tietty kuvittelun juhla jää kirjallisuudesta puuttumaan”, pohtii Kiiltomato-verkkolehden tuore päätoimittaja Ville Hämäläinen Ylen 8 minuuttia -ohjelman haastattelussa, ja toivoo enemmän kirjallisuutta joka haastaa ja pitää sisällään monenlaista kerrontaa.

Minusta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa lähinnä omasta elämästään. Ensimmäisen kaunokirjallisen julkaisuni piti alun perin olla novellikokoelma. Runojakin tarjosin lehtiin. Lopulta minulta julkaistiin kirjallisuuslehden verkkosivuilla essee.

Mitä tapahtui? Kertooko minusta, vai ajasta, tarpeesta tai rakenteista, että pääsin julkaisukynnyksen (= tekstin julkaisu jonkun muun toimittamalla alustalla) yli juuri esseellä? 

Olenko ajautunut kirjoittamaan itsestäni, koska sillä saa lukijoita, vai koska se on ollut minulle tärkeää, purkaa asioita sisältäni? Uskon molempien myötävaikuttaneen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ”pakkoon”. Minullakin on riivaaja, kuten Antti Nylén kuvaa kirjoittamistaan teoksessaan Häviö.

Omaelämäkerrallinen kiinnostaa. Sen huomaa numeroiden konkretiana, kun seuraa erilaisten verkossa julkaistujen tekstien lukija- ja kommenttimääriä.

Omaelämäkerrallista julkaistaan. Kustantajien listoilla on paljon autofiktiota, tai sen kanssa leikittelyä, muisteluita, tunnustuksia, totuudenkertomista – mitä se tarkoittaakaan. Te teette tämän itse, kirja-ala. 

Myös me lukijat teemme tämän. Kohkaamme esimerkiksi Saara Turusen Sivuhenkilöstä monin bloggauksin, artikkelein, somepostauksin, messukeskusteluin, koska hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan kirjallisuusalalla kriittisesti romaanimuodossa. Se olikin vaikuttava teko, ja kirja on minusta edelleen hyvä. Mutta samalla monet pieneltä kustantajalta ilmestyneet hyvin kirjoitetut tieteis- ja fantasiakirjat saavat pari blogimainintaa ja yksittäisen kritiikin genreharrastajien pienlehdessä.

Kuoletammeko moninaisuutta toistamalla samaa kuviota?

Miksi toisten elämät kiinnostavat erityisesti silloin kun ne ovat tapahtuneet oikeasti? Samastumisen tärkeys, vertaistuki, yksinäisyyden välttäminen (tässä maailmassa on ollut joku, joka on tuntenut nämä asiat, todella ollut ja todella tuntenut), vertailu, uteliaisuus, tirkistelyntarve?

Ovatko autofiktio ja henkilökohtaisten esseiden lukeminen vain ”sivistyneistön” versio Seiskan lukemisesta, kuten pahat kielet pahimmillaan sihisevät? Kukaanhan ei klikkaa koskaan iltapäivälehtien viihdeuutisten linkkejä oikeasti kiinnostuneena...

Sivupolkuna: on jännä, miten iltapäivälehden jutun lukeminen ja varsinkin jakaminen somessa synnyttää sisään ohjelmoidun häpeäreaktion (varsinkin jos on kuvitellut kuuluvansa jonkinlaiseen ”sivistyneistöön”). Seksivau, ironisesti, heh, tietenkin.

Haluaisin kirjoittaa enemmän seksistä, sillä sen piiriin kuuluu paljon aiheita joita mietin usein. Olisi kiinnostavaa (ehkä jonkinlaisen vaaran tunteen takia) käsitellä niitä omakohtaisen esseen muodossa. Mutta minun on vaikea perustella sen tarkoituksellisuutta ja löytää hyvää syytä intiimiyden verhon raottamiseen. Syyn täytyisi olla todella hyvä; en halua päätyä taas yhdeksi freelanceriksi, joka valmistelee selontekoa panemisistaan, kuten Antti Hurskainen kirjoittaa blogipostauksessaan. Olen tosin, ainakin toistaiseksi, kuukausipalkkainen työntekijä raitiovaunuverkoston ulkopuolella (lähimmälle pysäkille on puolitoista kilometriä!) mutta en usko, että se suojaisi minua banaaliuden häpeältä tässä asiassa. 

Minkä takia kannattaa tunnustaa, avata haavansa kaikille omalla nimellään, kasvoillaan? “Tunnustuksellinen kirjallisuus on vahvimmillaan silloin, kun se onnistuu kuvaamaan jotain hetkeä, ajatusta tai havaintoa niin täsmällisesti, että tekstin lukemisen jälkeen oma katseeni on kirkastunut ja tarkentunut”, kirjoittaa Milja Sarkola esseessään “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?”.

Tunnustus voi kuitenkin lisätä tuskaa. Myöhemmin tekstissään Sarkola linjaa: “Tunnustuksellinen kirjallisuus on ongelmallista aina, kun se loukkaa muita ihmisiä, oli se sitten kuinka totuudellista, analyyttistä, osuvaa tai yhteiskuntakriittistä tahansa.” Sarkola nostaa esiin kuinka Märta Tikkanen on kertonut katuneensa kirjoituksistaan vain Kaksi-teoksen loppulauseita: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. Kyseessä on yksi vahvimmista lukemistani kirjan lopetuksista, upeaa kaunokirjallisuutta, klassikon ainekset – tavallaan harmittaa, että Tikkanen on katunut sitä. Tunnustuksilla on hintansa; mitä kannattaa maksaa siitä, että luo pysäyttäviä kaunokirjallisia elämyksiä lukijoille? 

Myös trauman hoitamisen parissa elämäntyönsä tehnyt lääkäri Bessel van der Kolk analysoi Jäljet kehossa -teoksessaan menneisyyden kokemusten purkamista tavalla, joka saa sanomaan hmmm ja raapimaan partaansa: ”Tuskallisista asioista puhuminen ei välttämättä lisää yhteisöllisyyttä, pikemminkin päinvastoin. Perheet ja työpaikat saattavat torjua ne, jotka pesevät likapyykkiään julkisesti. Ystävät ja perheenjäsenet saattavat menettää kärsivällisyytensä ihmisen kanssa, joka jumiutuu suruunsa tai tuskaansa. Tästä syystä trauman uhrit usein vetäytyvät, ja tästä syystä heidän kertomuksensa muuttuvat rutiinimaisiksi ja siistityiksi, jolloin ne aiheuttavat torjuntaa mahdollisimman vähän.”

Entä jos ei ole kokenut päässeensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen? Jos juuri kirjoittaminen on ollut keino, jolla ylipäätään on saanut ajatuksiaan muotoiltua, koska keskusteluissa äänekkäämmät, nopeammat ja sanavalmiimmat ovat puhuneet päälle? Jos on löytänyt kaunokirjallisesta ilmaisusta keinon tuoda elämänkokemuksensa esiin? Jos kuuluu vähemmistöön, jonka ääniä ei ole kuultu tarpeeksi (kuka määrittelee tämän)?

Olen luettanut esseitäni puolisollani erityisesti silloin kun olen maininnut hänet tai joitain yhteisiä kokemuksiamme. Olen kuvannut myös perheenjäsenteni ja ystävieni tekemisiä. Toistaiseksi kukaan ei ole suuttunut. Ehkä en ole hypännyt tunnustajana vielä syvään päätyyn.

Mietin, miten paljon olen itse saanut voimaa omaelämäkerrallisista teksteistä: Christer Kihlman, Märta Tikkanen, Marguerite Duras ja Édouard Louis ovat kirkastaneet ja tarkentaneet katsettani pysyvästi. 

Ilja Lehtinen kirjoittaa niin & näin -lehdessä julkaistussa esseessään “Elämäkertaa, elonkirjausta” siitä, mitä nimenomaan autofiktiolla voi ilmaista: “Paitsi että autofiktio on aivan ilmeisellä tasolla elämästä kirjoittamista, se on myös, ja kenties perustavammin, elämän itsensä kirjoittamista – elämän muotoutumista kirjoittamisen aktissa itsessään.” Myös V. S. Luoma-aho näkee blogikirjoituksessaan erityisiä vahvuuksia omaelämäkerralliseen pohjaavilla teksteillä: “Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ‘poliittisen’ mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ‘aitoja mielipiteitä’ (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti.”

Minulla ei ole näihin lisättävää; tunnistan nämä vaikuttimet myös omasta halustani lukea autofiktiota, tunnustuskirjallisuutta, esseetä, päiväkirjoja, blogeja, Twitter-ketjuja, Jodel-kanavia...

Miksi olen niin väsynyt kuvittelemaan? Miksi tosielämätekstit syntyvät minulta kirjoittajana nopeammin ja vaivattomammin kuin fiktio?

Fiktiivisen todellisuuden luominen on raskas prosessi: kun kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin, jonka paikka ja ulottuvuus sijaitsevat erilaisessa todellisuudessa kuin oma reaalimaailma, se vaatii kuvittelukyvyltä paljon. Pitää hahmotella mielessään maailman yksityiskohdat ja lainalaisuudet, sanotut asiat, toisten vastaukset sanottuihin asioihin, henkilöiden motiivit, henkilöihin vaikuttavat voimat, henkilöiden toiminta motiiveja ja vaikuttavia voimia vasten. Hyvin paljon asioita. Suurin osa näistä rakennelmista tulee annettuna, kun kirjoitus sijoittuu todellisuuteen, jonka kirjoittaja on omakohtaisesti kokenut tai todistanut. 

Voisiko uudenlaisen omaelämäkerrallisuuden vahvuus olla kieli? Kielenkäytön kyseenalaistaminen, uudeksi luominen, äänen löytäminen tavalla joka yllättää kirjoittajan itsensäkin? Tai kertojaposition miettiminen: voisiko kertoja olla joku muu kuin itse kokemaansa selostava puhuja tai ajattelija? Voiko omaelämäkerrallisen teoksen kerronta tapahtua itsen ulkopuolelta? Jos kokeilee sinäkerrontaa? Tai vaikkapa laittaa tietyn esineen kertomaan? Näissä tapauksissa saatetaan mennä jo huomaamatta pidemmälle fiktioon. Autofiktiokin voi ulottua todellisuuskuvauksen ulkopuolelle, kuten Alex Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet: kirjailija on kuvitellut yksityiskohdat tapahtumille, joita ei isovanhempiensa menneisyydestä voi varmuudella tietää. Èdouard Louis puolestaan kierrättää itseensä rinnastuvan päähenkilön kokemat asiat suurimmaksi osaksi sisaren kerronnan kautta teoksessaan Väkivallan historia

Entä sitten muoto, sen rikkominen; odotusten säätäminen uudelleen, kuten lajihybridien taitaja Maggie Nelson tekee kerta toisensa perään esimerkiksi teosparissaan Jane ja Punaiset osat. Ilja Lehtinen kirjoittaa edellä mainitussa esseessään Laura Gustafssonin Pohja-romaanista: “– – Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. – – Erilaiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Mahdollisuuksia on.

Tällaiset tekstin tekemisen tavat vaativat ensin paljon, mutta palkitsevat lopulta sekä luovan prosessin tekijän että tuloksen lukijan. Omaelämäkerrallisuuden kirjallisuudessa ei tarvitse tarkoittaa luovuuden tai kuvittelukyvyn loppua. Jos elämästään kirjoittavat haluavat lakata kuulemasta “kirjallinen selfie”-tyylisiä vähättelyjä, heidän kannattaa keksiä teksteihinsä jotain lisää, uutta, sellaista mistä syntyy enemmän tasoja ja rakentuu anteeksipyytelemättömiä taiteellisia teoksia. Ville Hämäläinen nosti aiemmin mainitussa haastattelussaan esiin, että autofiktiossa fiktion osuus voi vaihdella (ja niinhän käy myös mainitsemassani Schulmanin kirjassa). Samasta aiheesta syntyi keskustelua taannoisen twiittini alle, kun hekottelin uutuuskirjan esittelytekstille jossa autofiktioksi kutsutaan sitä, että mies vaihtaa ajatuksia koiransa kanssa. Tajusin, että kyllähän se periaatteessa voi mahtua määritelmään, mikäli kirjassa on kirjoittajan niminen päähenkilö. Edellytetäänkö autofiktiolta todellisuusvaatimusta? Tajusin, että tiedän lopulta hyvin vähän. Aina saa kärsiä ja hävetä; koskahan sitä ehtisi käydä kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja… Onneksi olen aloittamassa syyskuussa Kriittisessä korkeakoulussa, niin opin todennäköisesti taas uutta sekä kirjoittamisesta että kirjallisuustermistöstä.

Esseen uusia keinoja ja muotoja on koetettu luoda erityisesti lyyriseksi esseeksi kutsutun suuntauksen piirissä. Termi on kohdannut myös kritiikkiä ja lyyrisen esseen kirjoittajat väheksyntää, väitteitä siitä, että he eivät osaisi rakentaa eheitä, kestäviä tekstikokonaisuuksia. Minusta leipätekstipötkönä etenevästä argumenttiesseestä kiinni pitäminen on todella 80-lukulaista, penttilinkolalais-ernopaasilinnalaista korpikirjailijaihanteen haikailua. Pitää kuokkia omat perunansa ja kirjoittaa hirsimökissä kirjoituskoneella saatana argumentteja. En tunnista itseäni tuosta ihanteesta, ja pyrin mieluummin jotain muuta kohti. Eihän minulla edes ole kovin vahvoja mielipiteitä ja jämäköityneitä näkemyksiä; miksi ihmeessä haluaisin paukuttaa argumentteja toisensa perään?

Nykyisin ihmiset jakavat omaa elämäänsä tekstikatkelmina toisilleen sosiaalisen median kautta. On hyvin mahdollista, että somessa asioistani puhuminen on madaltanut kynnystä henkilökohtaisen elämän käsittelyyn esseemuodossa. Myönnän sen. Entä sitten? Mitä saavuttaisin olemalla hiljaa? Säädyllisyys ja kunniallisuus eivät kiinnosta minua. 

Jälkikäteen ajatellen essee ensimmäisenä kaunokirjallisena julkaisuna oli minulle askel luontevalla polulla, jotain mikä olisi pitänyt oivaltaa jo aiemmin. Luontevan polun sijaan kirjoittaminen on minulle perse edellä puuhun kiipeämistä. Jälkikäteen ymmärrän tehneeni hölmöjä päätöksiä ja että olisin voinut käyttää ajan paremminkin. Mutta jälkiviisaus on helppoa; ehkä reittini puuhun on juuri sellainen kuin sen täytyy olla kaltaiselleni tekijälle. 

Olisin voinut tehdä tästä tekstistä kirjallisuuskatsauksen, puhtaasti muiden tekstien analyysin, metapuhetta metateksteistä jotka käsittelevät kirjallisuutta. Mutta minusta sellaisia oli jo tarpeeksi. Ja, vielä tärkeämpänä, esseeminän käyttö omakohtaisuuden välineenä on minusta motivoivaa. Saan siitä energian kirjoittaa tämä teksti valmiiksi. Minä on se kerros, joka tekee tästä tekstistä omaäänisen. Niin se lunastaa paikkansa maailmassa, ja pystyn ajattelemaan että ehkä jonkun kannattaa käyttää tähän aikaansa. En missään nimessä väheksy analyyttisten asia-artikkeleiden tekijöiden tai minän tekstistään häivyttämään pyrkivien journalistien työtä. Itse en vain koe olevani parhaimmillani sellaisena. En ole koskaan varsinaisesti opiskellut journalismia, aloin vain tehdä sitä. Blogikirjoittaminen puolestaan oli jo yli kymmenen vuotta sitten jotain, mitä halusin tehdä juuri sisäsyntyisen motivaation ajamana. Tein sitä niin pitkään, että kehityin lopulta melko taitavaksi (tai ainakin varmaotteiseksi), ensin musiikki- ja sitten kirjabloggaajana. Jo näissä muiden teoksiin keskittyneissä kulttuuribloggaamisen muodoissa oli läsnä omakohtaisuutta. Musiikkiblogi oli päiväkirjaa, jossa valitut lyriikkasitaatit kertoivat elämästäni ja tunteistani paljon, jos sen osasi nähdä. Kirjabloggauksistani vahvimpia ovat – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – olleet ne, joissa kirja on herättänyt minussa voimakkaita samastumisen kokemuksia tai tunteita ja saanut minut kiinnostumaan ja innostumaan, koska on osunut juuri minua sähköistävään tematiikkaan. En koskaan ole onnistunut kirjoittamaan hyviä tekstejä latteahkoista kolmen tähden kirjoista, joita – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – on lopulta aika suuri osa luetusta. 

Ehkä julkinen kirjoittamiseni heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita minussakin väistämättä on. Koska kaikissa on niitä, ainakin vähän. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä että saa oman tuotoksensa julki ja hyvässä tapauksessa kehuja, kannustusta ja kunniaa? Haluaisin todella nähdä julkaistun kirjoittajan, joka uskaltaa väittää, että ”minuudellani ja omilla pyrkimyksilläni ei ole mitään tekemistä tekstieni tekemisen ja julkaistavaksi saattamisen kanssa”. Myös ei-omaelämäkerrallisten, ns. täysin fiktiivisten maailmojen luojat tahtovat kiitosta onnistuneesta tekstin rakentamisesta. Kaunokirjallisuuden välittämässä tunteiden ja ihmisyyden tarkastelussa on aina siru meitä itseämme. Usein syvältä kaivautunut siru. Toiset haluavat peittää minänsä sirut teksteistä monilla, paksuilla kerroksilla. Toiset antavat niiden olla näkyvillä niin paljaina kuin mahdollista. Ehkä tähän voisi suhtautua samoin kuin vaatetukseen: kullekin tavallaan niin kuin tuntuu mukavimmalta. Muut, katsojat tai lukijat, voivat altistua alastomuudelle omien rajojensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. 

Ehkä minä on jossain vaiheessa loppuunkaluttu, niin paljastettu, että se alkaa jo kyllästyttää. Tabut ovat haihtuneet. Ehkä silloin kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstien kautta. Ehkä silloin häivytetään minä kokonaan, ja se sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos haluamme ylipäätään selvitä hengissä tässä maailmassa vielä jatkossakin, tulevat vuodet, vuosikymmenet – kuinka pitkä aika ihmisillä vielä on? Se pitää kuvitella. Olen kiinnostunut kaikista näistä kirjoituksen mahdollisuuksista jo nyt, vaikka en vielä näe ideoita konkreettisesti. Tiedän, että ne elävät jossain. 

Ehkä olen sotkenut tässä tekstissä puurot ja vellit. Voi olla, että autofiktiokeskustelu liittyy nimenomaan siihen, mitä on romaani ja millaiset teokset saavat huomiota romaaneina, eikä esseisiin, päiväkirjoihin, blogeihin ja muihin tosielämäteksteihin joita luemme. Kytken ne nyt kuitenkin kaikki yhteen. Kirjallisesta huomiosta puhuttaessa kirja on kaiketi kirja. Onko lajirajoilla väliä lopulta muille kuin paatuneimmille analyytikoille? Ja nähdäkseni juuri kirjoittaessa on suuri ero sillä, luoko kaukana itsestään sijaisevaa fiktiomaailmaa vai kirjoittaako omaelämäkerrallista tekstiä, joka syö monia kirjallisia lajeja. 

“Se on viime vuosikymmenen ajan uudistanut itseään niin kutsutun autofiktion vyöryllä, jonka kirjailijat eivät enää osaa kuvitella itsensä ulkopuolista toimintaa, ja kirjoittavat kirjoja itsestään, mainostavat kirjoillaan itseään, yrittävät vivuttaa itseään henkilöbrändeiksi kirjanmuotoisilla somepäivityksillään, ja kirjoittavat sitten lisää kirjoja itsestään”, kirjoittaa Eino Santanen näkyvyyspalkkioita ja muita nykykapitalismin ilmiöitä kritisoivassa novellikokoelmassaan rakas kapitalismi pilkku. Onko omaelämäkerrallisuuden nousu sittenkin lähinnä seurausta kapitalismin vaikutuksesta kirjallisuuteen? Huomiotaloutta, tekstin aluksi pallottelemani kysynnän ja tarjonnan kehässä syntynyttä? Äkkiä tekee mieli nousta kehään ja iskeä koko homma kanveesiin. Sitten mietin aktivismin ulottuvuutta, marginalisoitujen äänien omaelämäkerrallisuutta; aktivismi ja kapitalismi, kumpi tuli ensin, muna, kana, ohjaileeko jossain iso kukko meitä langoillaan? Tyylilajista riippumatta valtaosa kirjailijoista nokkii pudonneita murusia pöytien välistä kuin Santasen novellin trickle down chicken.

Jos kirjoittajuuteni olisi narsismia henkivä minäprojekti tärkeimpänä tarkoituksenani suuren huomion kerääminen, olisin todella typerä valitessani välineeksi juuri tekstin ja varsinkin pyrkiessäni kirjamuotoisen teoksen tekemiseen. Tällä hetkellähän kirja ei varsinaisesti ole ”muodikkain” ilmaisun tapa. Jos haluaisin olla trendin aallonharjalla, minun pitäisi ilmehtiä ja tanssia lyhyillä videoilla, pyrkiä näkyviin kuvan muodossa. 

Välillä jotkut tarjoilevat kuumia otteita siitä, että tulevaisuudessa tekstin lukeminen katoaa ja ne korvataan videolla ja puheella. Minua huvittaa. Miten ymmärrettäviä ja monimutkaisia videoita ja puheita aiottaisiin laatia ilman kirjoitusta? Tekstiä tarvitaan myös muistiinpanovälineeksi. Se on nopea tapa puhutun äänen kuunteluun verrattuna, eikä niin riippuvainen tietotekniikasta tai kasvokkaisista kohtaamisista; sen hylkäämisessä ei olisi mieltä. Mikael Jungnerin pöhinävisiolta murenee pohja, kun kokonaisuutta miettii yhtään pidemmälle. 

Teksti ja kirjoitus pysyvät, sillä ihmisten pitää puhua toisistaan toisilleen ja kertoa erilaisista mahdollisuuksista olla. Niin kauan kuin olemme, emme lakkaa kiinnostumasta siitä mitä on.

“On päästävä siihen että ymmärtää, että kaikki kirjoittavat ympärillämme, aivan kaikki, kärpänenkin; se kirjoittaa seinille, se on kirjoittanut paljon ison huoneen lammesta heijastuvassa valossa.”
Marguerite Duras: Kirjoitan, suom. Annika Idström

Jokainen teksti on kirjoittajansa ääntä, ajatusten ja tunteiden välittymistä sanoiksi ja lauseiksi, joita ei kukaan toinen kirjoittaisi samalla tavalla. Näin ollen en osaa tulla muuhun lopputulokseen: minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta. 


***


On myös hetkiä, jolloin minä on elämässä tavallista enemmän pinnalla.

Puolitoista vuotta sitten olin henkisesti solmussa. Samaan aikaan olin kirjoittajana jumissa. En saanut uutta aikaan enkä edes yrittänyt. Sain ajoittain kehuja raporteistani ja kirja-arvioistani, mutta en saanut siitä kestävää tyydytystä, vain tyytyväisyyden välähdyksiä. Nuo tekstilajit eivät tuoneet esiin minääni. Siltä se tuntui. Samankaltainen tunne oli kuitenkin vaivannut myös fiktiotekstejäni läpikäydessäni: onko näissä ollenkaan sellaista ääntä, joka olisi tunnistettavissa kirjoittajaäänekseni, mikä helvetti sellainen edes on? 

Mieleni perukoilla pohdin, onko minulla edes todellista minuutta. 

Ihmissuhde-elämässäni tapahtui kriisi, jonka yhteydessä kuulin kysymyksen: minkälainen sinä haluat olla? En osannut sanoa. Tajusin, etten pystynyt sanallistamaan asiaa ollenkaan. Luulin mieleni hajoavan siihen paikkaan; luulin vajoavani lattialle itkemään kerälle kiertyneenä. Sen sijaan seisoin hetken paikallani, sitten menin sänkyyn yrittämään nukkumista. Olen aina ollut sillä tavalla sitkeä. En tiedä, onko se hyvä. Jollain tapaa kaipaan romahduksen ja täyden hallitsemattomuuden mahdollisuutta. 

Oli selvää, että tarvitsen ammattiapua. Vuosi sitten aloitin terapian. Sen jälkeen minä onkin sitten rymistellyt paikalle. Se tunkee kyynärpäät edellä esiin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sitä käsitellään, puidaan. Se on läsnä. Se on, myös teksteissäni.

En osaa pitää päiväkirjaa; päätän aloittaa ehkä pari kertaa vuodessa käsin kirjoitettavan päiväkirjan, kirjoitan kerran ja se jää siihen – minulla ei ole kovin paljoa itsekuria. Jos osaisin pitää päiväkirjaa, vapauttaisiko se mieltäni fiktiolle? Olisiko silloin enemmän energiaa ja motivaatiota laatia fiktiivisiä todellisuuksia tai kuvitella surrealistisia asetelmia, halkeavia seiniä joista valuu mustaa limaa, lattiaa joka kohoilee välillä aaltoina tai sormia jotka hivelevät pään sisäpuolelta houkutellen pahuuksiin? 

Mutta minusta tämä on oikeastaan hauskempaa kuin minän purkaminen yksityisiin päiväkirjoihin ja jättäminen sinne. Kyllä, tämä on kivaa ja kiinnostavaa näin, tämä omakohtaisten esseiden kirjoittaminen. Saako kirjoittaessa mennä sitä kohti, mikä on hauskaa ja kivaa? Jos haluaisin tarkoituksella tehdä jotain erittäin ikävän tuntuista, hankkiutuisin raskaille ulkotyömaille talvella tai välitason päällikköhommiin organisaatiossa. Tietysti myös epämukavuutta on pitkäjänteisessä tekemisessä siedettävä. Se on kirjoitusten valmiiksi saamisen ydin. 

Koenko omakohtaisia tekstejä julkaisemalla tulevani enemmän näkyville? Vaikka paljastan itsestäni asioita, en minä ole kokonaan niissä kirjoituksissa, vain viipaleita. On yhä paljon sellaista minkä tietävät vain läheiseni. Kukaan ei voi väittää, että tuntisi minut kirjoitusteni pohjalta, sillä myös yksityiskohdat rajaan minä.



Lähteet, viittaukset ja sitaatit

Duras, Marguerite: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)
Gustafsson, Laura: Pohja (Into 2017)
Hurskainen, Antti: “Arvaatko?” Plainsongs 16.1.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/arvaatko/
Kanerva, Arla: “Mikael Jungner lyttää huolen lukuinnon hiipumisesta: ‘Lukeminen on lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa’, onko asia todella näin?” HS 7.8.2019 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006197251.html
Kihlman, Christer: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)
Lehtinen, Ilja: “Elämäkertaa, elonkirjausta – Autofiktiosta identiteetin tuolla puolen”, niin & näin 1/2020
Louis, Édouard: Väkivallan historia (Tammi 2020, suom. Lotta Toivanen)
Luoma-aho, V. S.: “Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani” Alussa oli sana 2.8.2020 https://schnabelmann.wordpress.com/2020/08/02/kirjat-2019-osa-5-onnenkissa/
“Miten suomalaisella kirjallisuudella menee?” 8 minuuttia, Yle 23.7.2020 https://areena.yle.fi/1-50464206 
Nelson, Maggie: Jane & Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)
Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)
Santanen, Eino: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)
Sarkola, Milja: “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?” Teoksessa Granta 9: tunnustus (Otava 2017)
Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)
Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)
Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
van der Kolk, Bessel: Jäljet kehossa (Viisas Elämä 2017, suom. Teija Hartikainen)