sunnuntai 2. elokuuta 2020

Luetut kirjat 7/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat heinäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Roland Barthes: Rakastuneen kielellä (Nemo 2000, suom. Tarja Roinila)

Roland Barthesin rakastuneen tunteita ja kielenkäyttöä kuvaavasta fragmentaarisesta esseeteoksesta tuli minulle niin tärkeä kirja, että haluaisin sen itselleni, jotta voisin alleviivata siitä puolet ja monet lauseista useampaan kertaan. Tämä kirja tulee varmasti olemaan mielessäni jatkossa aina, kun kirjoitan rakkaudesta mistään näkökulmasta. Rakastuneen kielellä käy läpi suuren osan näistä näkökulmista, ajatuskuluista ja toimintatavoista, joita rakastuneen elämässä on. Teoksesta saa kyllä paljon irti, vaikka omaan elämäntilanteeseen ei kuuluisikaan rakastuminen juuri nyt: kirja sopii myös tasaantuneemmin rakastavalle, joskus rakastuneelle, rakkaudesta luopuvalle. Se ei ole täynnä hurmiota ja sisäistä aurinkoa, vaan myös kärsimystä (erityisesti nuoreen Wertheriin peilattuna) ja kuristavaa pelkoa. Tommi Melender on kuvannut, että teoksessa on romaanin ainekset ilman juonta ja henkilöitä. Tarja Roinilan suomennos toimii erittäin hienosti. Minun on liityttävä johonkin antikvaariattipalveluun seuraamaan, milloin tämä olisi saatavilla jostain.

”– – en voi lakata ihmettelemästä, kuinka onnekas olinkaan, kun kohtasin olennon joka sopii haluuni kuin valettu; tai sitä että otin noin valtavan riskin: antauduin kertaheitolla tuntemattoman kuvan valtaan – –” (s. 80)

”Tukahduttaessaan rakastuneen kyyneleet yhteiskuntamme tukahduttaa sen mikä sille on epäajanmukaista, kun se leimaa itkevän rakastuneen hylkytavaraksi, joka sen on ’terveytensä’ nimissä torjuttava.” (s. 90)

 ”Kielelläni voin tehdä mitä vain, mutta en ruumiillani. Ruumiini sanoo sen minkä mieleni kätkee. Viestiä voin muokata mieleni mukaan, mutta en ääntäni. Sanoinpa mitä tahansa, toinen tunnistaa äänestäni että ’minua vaivaa jokin’. Olen valehtelija (jättämällä sanomatta), en näyttelijä. Ruumiini on itsepäinen lapsi, kieleni mitä sivistynein aikuinen…” (s. 148)


Otto Gabrielsson: Rikkaruoho (S&S 2020, suom. Laura Kulmala)

Gabrielssonin kirjoituksessa on enemmän tasoja kuin lehtijutuista voisi päätellä. Lakoninen eleettömyys voi joskus tuntua tyylin puutteelta, mutta Rikkaruohossa se tekee tekstistä todella vahvan. Se on kuin nyrkki, ja mukana on paljon sivalluksia, tyyliin ”feminismisi oli rajoittunut naisten kanssa makaamiseen”. Kirjaa on arveltu blogikommenteissa (sitä usein lukematta) katkeruuden purkaukseksi; se on kyllä erittäin paljas, mutta ei kiusalliselta tavalla tunteeseen juuttunut. Toisteisuudessaan teos käy kuitenkin loppupuolella ajoittain puuduttavaksi. Sivupolut kannabiksesta, Suomen dissaamisesta ja kännäämisestä rönsyävät. (Hauskaa sinänsä, että lyhytlauseisessa proosassaan kirjassa on jotakin hyvin suomalaista.) Teoskokonaisuus häilyy päiväkirjan ja autofiktioromaanin välillä, ja rankemmalla (esim. toisteisuutta karsivalla) editoinnilla se olisi jälkimmäisessä lajissa briljantti.

 ”Emme milloinkaan löytäneet toisiamme.”


Janne Saarakkala: Sen pituinen se (Like 2020)

Kohtasin romaanin, jollaista olen toivonut kotimaiseen kirjallisuuteen vuosia. Lukeminen osui silläkin tavalla hyvään hetkeen, että kaipasin vaihteeksi perinteisemmin kertovaa kirjallisuutta, ja tämä esikoisromaani toimii siinä lajissa erinomaisesti. Alkuasetelma hämäsi: ajattelin että en kyllä jaksa, jos taas kerran romaanihenkilöinä ovat pinnallinen, itsekeskeinen, seksiriippuvainen homomies ja hänen kärkäs ja radikaali naiskaverinsa. Mutta Sen pituinen se osoittautuu paljon laajemmaksi, ja saa hihkumaan sisäisesti kerta toisensa jälkeen, että käsitellyt asiat on kirjoitettu juuri näin. Toiveeni representaation laajenemisesta toteutui viimeistään, kun pääsin Valtterin näkökulmaosuuteen. Tässä osiossa teos on minusta myös kirjallisesti vahvimmillaan, teksti on toki läpi kirjan täsmällistä, yksityiskohdiltaan tarkkaa, siihen uppoaa. Erikan ja Tomin ystävyyssuhde näyttäytyy pitkään kaikessa fyysisyydessään hämmentävänä; siinä tuntuu olevan jotain rajoja rikkovaa, vaikka toisaalta ei. On mahtavaa, että romaanissa on kerrankin aidolla tavalla epätäydellisiä seksikohtauksia (joita kaipailin esim. viime vuoden Pride-haasteeseen lukemassani Andy Sinclairin Breathing Lessonsissa): seksiä, jossa toisen koskeminen voi alkuun tuntua kiusallisen haparoivalta, jonka aikana ei jaksa laueta jne. mutta joka on yksityiskohdiltaan hengästyttävän elävää. Joku voisi kritisoida, että taas homomiesten elämä esitetään seksin ympärillä pyörivänä, mutta toisaalta, harva (kotimainen) romaani on mennyt näin pitkälle homojen seksuaalisen kehityksen pohdinnoissaan; tässä seksistä uskalletaan puhua ja se tehdään viisaasti. Säröjäkin oli, pientä tiivistämistä olisi voinut 400 sivun mitasta tehdä, mutta toisaalta tämän kohdalla on vaikea sanoa, mitä ottaisi pois. Älyllinen himon käsittely, taitavasti kerronnan sisään kirjoitettu poliittisuus, rakastettavien hahmojen kehitys – olin myyty tälle. Plussa myös runsaasta popmusiikin käytöstä romaanissa luontevasti.

”Näin hän toteutti elinpiirissään laajasti omaksutun seksuaalisen metafantasian käsikirjoitusta ja sai siitä sisäisen palkinnon.” (s. 139)

”Me siis jaamme saman sokean pisteen: kyseenalaista riippumattomuus ja se on isku suoraan identiteetin selkäytimeen, eikä vain identiteetin vaan kenties ajan selkäytimeen.” (s. 237)

”Mä luulin, että meidän kaikkien tarkotus oli vapautua. Mutta eihän se niin menny. Nyt turvallisuus on kaikki. Se on ku neulansilmä. Ketkä siitä pääsee, turvaan.” (s. 380)


Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa (Aula & Co 2020, Kristiina Drews)

Kirjan asetelma nuoresta naisesta, joka haluaa psykiatriltaan (itseään hullummalta) ison kasan lääkkeitä voidakseen kadota maailmalta ja lähinnä nukkua, kuulostaa pinnalta vain huuruiselta sekoilulta. Vuosi horroksessa on toisaalta sitä, ja samalla vahvasti kirjoitettu, monilla lauseillaan olennaisiin ytimiin iskevä romaani. Romaani sisältää järjettömyydessään naurattavia kohtauksia, kuten kertojaminän ja hänen ystävänsä Revan pornonkatselu humalassa hautajaisten jälkeen. Lääketokkurainen haahuilu johtaa synkempiin syvyyksiin, kun kertoja alkaa käydä läpi vanhempiensa kuolemaa ja poissaoloa elämästään. Poliittisuus tuntuu kirjassa riisuutuvan taustalla pyöriviin uutislähetyksiin, joihin kertoja ei juuri kiinnitä huomiota vaikka kuvaa niiden sisältöä. Kritiikki on rivien väleissä. Pohdin esimerkiksi, vinoillaanko päähenkilön ”nukun itseni uudeksi”-pyrkimyksillä itseään toistavalle hyvinvointijournalismille. Samanaikaisesti hillitön ja surullinen teos.

”Oli niin helppoa antautua vaivattomaan elämään ja polkea paikoillaan. - - Kauniin ulkomuotoni vuoksi olin satimessa maailmassa, joka arvosti ulkonäköä yli kaiken muun.”

”Sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna, isä oli yhtäkkiä aivan tolkuissaan ja ilmoitti vain arkisesti kuolevansa iltapäivällä.”

”Tunsin kuinka varmuus todellisuudesta liukeni minusta kuin kalkki vanhasta luusta. Näännytin aivojani kohti määrittelemättömyyttä. Tunsin yhä vähemmän. Sanoja tuli, toistelin niitä päässäni ja käperryin kuuntelemaan niiden sointia, upposin niiden musiikkiin.”


Aase Berg: Akka (Siltala 2020, suom. Jyrki Kiiskinen)

Akka on romaani, pamfletti, essee ja teoksen kertoja. Kohtuuton, vihainen ja käyttää kieltään kuin teroitettua metallia, lyömällä. Huutaa vittua ja perkelettä runon tavoin ilmaisevalla, kirkkaalla ja vahvan kuvallisella kerronnalla. Alkusivut innostavat ja sähköistävät, Natascha Kampuschin sieppauksesta kertovan omaelämäkerran kutsuminen avioliittokuvaukseksi meinaa tiputtaa tuolilta. Myöhemmin toisteinen ryöpytys alkaa hieman puuduttaa. Ajoittain kirja on ruumiillinen rakkausromaani rönsyilevine vertauksineen: ”Kuin valkokultaa suoraan vereeni. Kuin olisimme ottaneet ekstaasia.” (s. 170) Ajoittain revitään avioliitto ja perhe riekaleiksi, kaivetaan esiin luokkien välinen juopa, petollisten miesten ohella heidän vaimonsakin riepotellaan sievässä kodissa joogaavina botox-Madonnina, joiden Murhe on manipulaatioteatteria. Onko solidaarisuus kuollut, vai haluaako Akka pelastaa myös vaimot? ”On paras outouttaa Perhe isolla P:llä. Autetaan pyyhkimään iso kirjain pois.” (s. 244) Ehkä se on riittävästi. Miksi perheistä ja avioliitoista tulee ahtaita paikkoja, joiden vertauskuvina voidaan käyttää kokemuksia väkivaltaisen sieppaajan vankina? Toisaalta, kuten Helena Ruuska huomauttaa HS:n arviossa, Akkaa edeltänyt Thelma olisi itse tahtonut vaimon paikalle enemmän kuin mitään. Onko tämä vain rehellistä katkeruutta? Naisansa koostuu petollisuudesta, luottamuksen kääntymisestä itseään vastaan. Sinänsä ikiaikainen aihe. Jyrki Kiiskinen on tuonut Hagganin Akaksi elävästi.

”Miellyttävyys, viehättävyys, kiltteys. Ei taistele ikinä ilmiselvää alistettua asemaansa vastaan. Kompensoi sitä harsomaisella kosmeettisella ja äidillisellä suopeudellaan. Aistii miinat huikealla hajuaistillaan ja luovii höyhenenkeveänä hehkupisteiden ohi.” (s. 51-52)

”Mitä teille maksaa tämä viehkeä, paljas pehmeys, tämä katse joka syö teidät rakastaen, mitä se maksaa? Rakastaa miehiä paljon, paljon, heitä kestääkseen, onko se sen arvoista?” (s. 98)

”Te ette vittu arvaa, miten metalli-ihoinen olen. Rakkaus kiehuu. Se uudelleenohjelmoi koko maan.” (s. 288)


Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S 2020, suom. Outi Menna)

Yhdistelmä true crimea ja autofiktiota true crimen kirjoittamisesta. Teos jäi aika hajanaiseksi, ja pointti katosi usein. Kirjailijan elämän ja kirjoitustyön pohdinnat olivat paikoin kiinnostavia, mutta irrallaan lapsuudessa lähiseudulla sattuneen henkirikoksen selvittelystä. Sinänsä teksti on hyvin kirjoitettua. En saanut kiinni rakenteesta ainakaan äänikirjamuodossa. Siinä missä Malmquistin aiempi suomennettu teos ei poistu mielestä varmaan koskaan, tämän unohtanen paljolti jo ensi viikolla.


Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)

Maggie Nelsonin tädin elämää ja 1969 tapahtunutta surmaa kartoittavat teokset on julkaistu suomeksi fiksusti yhdessä paketissa. Jane on yhdistelmä säemuotoista elämäkertaa ja päiväkirjakollaasia. Kun genre on ns. outo, on helpointa puhua runoista - tässä niiden muoto on kuitenkin pääosin kertova, ja kulkee enemmän proosan logiikalla. Punaiset osat on muistelmateos murhaoikeudenkäynnistä, jota käynnistettiin Jane-kirjan julkaisun aikoihin; hämmästyttäviä sattumia riittää enemmänkin. Nelson tuo tarkasti esiin perheensä vaikean suhtautumisen oikeudenkäyntiin ja sen, miten heitä yritetään kaapata kertomuksena muiden tarkoituksiin. Hän suomii henkirikoksilla mässäilevää populaarikulttuuria, ja esseemäisiin mietteisiin kytkeytyy myös väkivaltaisesti kuolleen valkoisen naisen kuvien hämmentävä ihannointi. Kaikesta huolimatta uskon, että kyllä tätä teosta true crimesta kiinnostuneetkin ovat lukeneet ja tulevat lukemaan. Nelson ei pääse täysin pakoon vihaamaansa lajia, vaikka pilkkoisi kertomuksen kuinka (hän kertoo oikeudenkäynnin ohessa myös päättyvästä parisuhteestaan ja isänsä varhaisesta kuolemasta). Tästä kaikesta muodostuu Punaisiin osiin jännitteitä, jotka kiskovat kokonaisuutta eri suuntiin. Kun kirja saapuu loppupisteeseensä, maailmaa ja sen lainalaisuuksia ei ole naulattu paikoilleen, eikä varmuutta ole. Teos on avoin, minkä Nelson mainitsee olevan myös kirjallisen estetiikkansa perustava käsite.

”Iho on pehmeä, sille voi tehdä mitä vain.” (Jane, s. 100)

 ”Kummastuksen pohjalla on muotoa hakeva, väkevä raivon särmä - ihon alla kihelmöi riehakas vastarinta, jotain irtonaista, kuumaa, hurjaa.” (Punaiset osat, s. 240)

”Ehkä minun häpeäni on sijaishäpeää sille häpeälle, jota jonkun muun olisi mielestäni syytä tuntea.” (Punaiset osat, s. 258)


Laura Palanne: Haamutiedostoja (Basam Books 2020)

On asioita, jotka pitävät pinnalla, kasassa, kiinnittyneenä, kun ahdistus alkaa kiertää kehää, ja niiden luetteleminen voi auttaa. Niin tehdään Haamutiedostoissa, luetellaan ja käydään kokemusta ympäri. Ehkä inhottavien ajatusten listaaminenkin on avuksi, sairaaloiden leikkausjätteet ja paperiviillot. Runokokoelman lukemiseen peilautuu minulla viime viikkoina kesken ollut Bessel van der Kolkin tietokirja Jäljet kehossa. Traumakokemus välittyy joskus jälkinä, joskus rivien välistä; tässä kirjassa tyhjä tila tekstien väleissäkin puhuu. Poetiikassaan teos tuo poliisin lomakkeiden kohtia, internetin syövereiden ilmiöitä ja kaupassa myytäviä esineitä kansien väliin maailmaksi, joka on ahdistava mutta ei loputtomiin. Pelkistetyssä tyylissään vahva teos.

”etsin vakuutusta ihmisistä / mutta luottotiedot ovat kortilla // on vaikea olla hauska / viikkojen katkonaisella unella // todisteena nauran paljon / peittääkseni äänekästä kohinaa” (s. 18)

”vääränlaisen aikuisuuden jälkeen / kristallipallo kirkastuu helppolukuiseksi // enemmän muumeja / vähemmän muille tehtyjä päätöksiä” (s. 66)


Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020)

Esikoisesseekokoelma on laajuudeltaan niukempi kuin näyttää, sillä teosta on kuvitettu paljon, ja se koostuu alkusanojen ja epilogin ohella kahdesta esseestä, ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Arkkitehtuuri ja elokuva liukuvat luontevasti toistensa sisään ja taas erilleen. Kajasteen tausta lyyrikkona näkyy taidossa kirjoittaa kauniita lauseita, jotka voi nostaa irralleen muusta tekstistä lepattamaan. Jotenkin tekstin viileä suhtautuminen asioihin jätti minut vähän etäälle. Toimii hämärien iltojen pohdiskelevana luettavana.

”Rakentaminen on toiveikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä.” (s. 10)

”Arkkitehtuuri luo rajoja, jotka määrittävät aineen paikan oikeaksi tai vääräksi.” (s. 35)

”Seiniin ei voi luottaa. Ne voivat tehdä mitä tahansa ja olla minkä muotoisia tahansa. On syytä epäillä seinien sisuksia ja täysin mahdollista kuvitella asioiden puskevan niistä läpi.” (s. 38)

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Luetut kirjat 6/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat kesäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä (Siltala 2020)

Kokoelma taitavasti rakennettuja novelleja ihmiskohtaloiden tummasävyisemmältä laidalta, kuin Raymond Carveria Suomi-ympäristössä. Kaljan hajua, perskarvojen vilahduksia ja uhkaa. Lyhyet lauseet kuljettavat kertomuksia, välillä tunnelmoivatkin, mutta ytimekkyys pysyy. Toimii myös yhtenäisenä teoksena.

”Katsomme toisiamme ammottavan aukon ylitse. Meillä on puhuttavaa, tiedämme molemmat sen, sanojen välttämättömyyden, mutta huutelu ei näillä etäisyyksillä kanna mihinkään.” (Monttu)

”Hän ei pelkää koiria, siitä ei ole kysymys. Hän ei vain halua niiden huomiota.” (Koirat)


Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)

Näissä runoissa ovat rakkaus ja kuolema. Punainen ja musta. Veri suonissa, hautakammio. Voimakas, ruumiillinen kieli tuo eteen yllättäviä kuvia ja yltyy välillä raamatulliseen pauhuun. Uskon, että kokoelman mukaan pääsee parhaiten, kun on vahvan tunteen vallassa ja saa kirjasta kaikupohjan.

”Istun tuolilla jonka sinä istuit omaksesi, / laitan silmilleni silmälasisi: / mikään ei enää ole tarkkaa, selvärajaista / tai tuttua, minulle ei ole enää muuta / kuin tämä menettämisen tuska, jota kaipaan, / jonka avaan yhä uudestaan ja uudestaan / niin kuin lipastosi laatikot – –” (s. 52)


Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala 2019)

Riitta Konttisen elämäkerta Aino Sibeliuksesta on perusteellinen ja vahvasti kerrottu. Kirjassa on hyödynnetty laajaa aineistoa kirjeenvaihdosta lukuisiin Jean Sibelius -elämäkertoihin. Plussaa avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla loppupuolella tuodaan esiin myös kohdehenkilön IKL- ja Hitler-sympatiat (jotka jatkuivat vuoteen 1943 asti, kunnes totuus alkoi laajemmin valjeta). Alkupuolella riipaisi kuvaus siitä, miten kirjallisesti lahjakas nuori nainen uhrasi kiinnostuksenkohteensa perhe-elämän ja puolison uran tukemiseksi (joihin hän myös tuntuu suhtautuneen aidon omistautuneesti). Aino Sibeliusta kuvattiin aikanaan haavanlehdeksi, mutta hän oli myös sitkeä, ensivaikutelmaa vahvempi.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen)

Järisyttävä kirja ei minusta ole nyt liioiteltu luonnehdinta, joten sanon niin. Tuhouduin tämän äärellä vähän, ja rakennuin ehkä myös uudelleen vähän. Romaani muistuttaa toisteisessa, kiertävässä rakenteestaan terapiaprosessia, sitä miten asiat kaivautuvat pintaan vähitellen. Perintötekijät on jännitteinen joka suuntaan; se on traumatisoituneen ahdistunut alusta loppuun. Muutakaan se ei voi olla, eikä sen pidä. Muistojensa uudelleen ajatteleminen ja kääntäminen ympäri voivat kuitenkin saada aikaan sen, että jotenkin pystyy elämään ja olemaan ylipäätään. Arpea on hyväiltävä ainakin niin kauan kuin omaa tarinaa ei ole kuultu.

”Ei pidä unohtaa, mikäli on niin onnekas että kaikesta huolimatta käy hyvin, minkä pätevyyden on hankkinut onnettomana.” (s. 162)

”Sehän oli hulluutta, se mikä minulle esiteltiin normaaliutena, hulluutta joka kumpusi epätoivosta, mutta sitä en tiennyt.” (s. 253)


Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä (Teos 2020)

Novellikokoelma, joka sidotaan ajoittain limittyvällä henkilögallerialla ”episodiromaaniksi”. Näin ainakin jätetään auki mahdollisuus Finlandia-mittelöihin. Kotimaisen kirja-alan vaikeileva kiemurtelu novellin ympärillä on hieman huvittavaa. Kirjallisena teoksena Jan Forsströmin toisinkoinen on joka tapauksessa mainio. Vahvasti elävä ja hengittävä dialogi kantaa kertomuksia kuten esikoiskirjassakin. Kuvaamiensa kulttuurityöläisten kielenkäyttöön teksti sukeltaa täysin, varsinkin illanviettokeskustelut tuntuvat tunnistettavilta. Koen niin vahvaa myötähäpeää kirjan henkilöiden parissa, ettei se voi olla muuta kuin kuvauksen taitavuuden merkki. Välillä on siinä rajalla, menevätkö kerronnan sivuhenkilöt karikatyyreiksi. Kaupunkilaisen y-sukupolven lisäksi heidän vanhempansa piirtyvät kirjassa esiin. Ketkä ovat lopulta aikuisia? Onko tärkeintä vastuun kantaminen vai sydämensä seuraaminen?

”Erkko häipyi Viivin vanhempien kakkosasunnolle Benalmadenaan, kirjoitti teoriassa sukupolviromaaniaan, mutta käytännössä lämmitti pakastepizzoja ja katseli netistä standuppia.”

”Äiti tuli joka ilta kotiin yhden aikaan, jolloin kulmabaari meni kiinni. Mila ehdotti että he menisivät lauantaina Chico’siin syömään, mutta äidillä oli taas menoa, sattui olemaan Pajun syntymäpäivä. Sunnuntain äiti makasi sohvalla hämärässä ja oli kiitollinen kun Mila haki kioskilta panttereita ja Spriteä.”

”Ruohonjuureen ei ollut varaa, joten Venla alkoi käydä Hämeentien Afrikka-kaupoissa.”


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa (Gummerus 2020)

Esikoisromaani kulkee kahdessa aikatasossa, mukana myös tarinoita kertova luuranko arkitodellisuuden ylittävänä elementtinä. Tekstistä näkyvät sen rakennusaineet kiehtovalla tavalla. Kerronnan niukkuus saa aikaan värähtelyä, osuvia lauseita.

”Myöhemmin hän oli ajatellut toivettaan monta kertaa, vaikka olisi mieluummin unohtanut sen. Toive tuntui jalkapohjaan mädäntyvältä tikulta.” (s. 43)

”Kaikki alkoi toistua: sanat, vastaukset ja eleet. Keskustelujen rytmi herpaantui. Yritin virkistää itseäni menetyksen pelolla, mutta sekin haukotutti.” (s. 237)


Trevor Noah: Laiton lapsi – värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa (Atena 2020, suom. Jaana Iso-Markku)

Kirjailijan ei tarvitse elää tietynlaista ”kirjailijan elämää”, mutta jos sattuu elämään sellaisen elämän, jonka tapahtumista saa vangitsevan, hauskan ja liikuttavan kertomuksen, se on kirjoitettava. Tällainen elämä on ollut Trevor Noahilla, ja hänen kirjansa on kiinnostavimpia elämäkertoja aikoihin. Absurdit yksityiskohdat Etelä-Afrikan apartheidista tuntuvat ylittävän fiktionkin mielikuvituksen. Siihen kun lisätään Noahin kasvu kahden kulttuurin välissä, hänen hullunkurinen perheensä ja erityisesti äitinsä Patrician räväkkä persoona, on kaiken tämän seuraaminen valloittava kokemus. Kirjassa olisi niin paljon sitaattimateriaalia, että vähän jopa harmittaa kuunteleminen äänikirjana. Tärkeältä tuntuu mm. Noahin havainto siitä, miten kieli määrittelee lopulta enemmän kuin ihonväri, mihin joukkoon kuulut. Teoksen jälkipuolen nuoruusseikkailut erinäisissä myyntihommissa hoodeilla eivät pitäneet mielenkiintoa yllä ihan niin paljoa kuin alkupuolisko (tosin sielläkin on tärkeitä pointteja Black lives matter -teemaan kytkeytyen), mutta lopussa palataan taas Noahin äidin elämään, joka muuttuu hänen kannaltaan liiankin jännittäväksi. Laiton lapsi on vuoden tärkeimpiä elämäkertakäännöksiä.

”Useimmat lapset ovat todiste vanhempiensa rakkaudesta, mutta minä olin todiste heidän rikollisuudestaan.”

”Lähes joka kerta, kun jokin elämässäni on mennyt pieleen, syynä on ollut käytetty auto.”


Sini Silveri: Titaanidisko (Poesia 2020)

Koetan käyttää harvoin tällaista ilmausta, ettei kulu liikaa, mutta tämä kokoelma on tuore. Aidosti omaääninen ja rönsyää tavalla, joka kutittaa runonlukijaa sisältäpäin piristävästi. Kuin diskoa, todella. Runoja joissa todellisuus on sellainen, että luontotunnelmien ja esineluettelon jatkoksi ilmestyy äkkiä porno. Kieli vilkkuu monissa väreissä kuin yökerhon valot. Youtube-video, Pringles-purkki; hiekkamaa, voin lailla leviävä lumi. Kaikista lauseista en saa kiinni, enkä ole aivan varma siitä, miten kokonaisuus lopulta rakentuu, millainen tämä on kokoelmana. Paljon inspiroivia kohtia joka tapauksessa, innostavaa ja villiä proosarunoa.

”Taidolla ei ole täällä mitään merkitystä. Lyhyitä hetkiä. Lyhyttä empatiaa. Päiväraivoa.” (s. 10)

”Se joka pidättää vihan eikä osaa puolustautua, sitä pidetään kannateltavana, heikkona. Se joka päästää vihan todella ulos itsestä eikä järkevänä suljetussa suhteessa, sitä sanotaan hulluksi, liioittelijaksi ja ruumiilliseksi ihmiseksi.” (s. 12)

“Tuossa tunteet on ohikävelyllä, ne on festareilla: tuossa rakkaus juo suuresta muovituopista kylmää vissyä” (s. 42)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Blogiessee: Harmaa pukee häntä

Harmaa pukee häntä


Tuomas Aitonurmi

Warren Wong / Unsplash


Entä jos keisari tekeekin toisenlaisen valinnan: pukeutuu vaatteisiin, jotka sulauttavat hänet osaksi joukkoa tai muuraavat hänet seinään niin, ettei häntä näy, ellei joku päätä katsoa juuri sitä kohtaa pinnassa? 

Saako siitä sadun?


***

Kuvassa minulla on harmaa huppari. On kesä, takana pensas täydessä lehdessä. Hupparin hihoja on kääritty hieman, ne eivät ole kovin siistit vaan vähän kasassa. Jalassa minulla on tummansiniset shortsit. Harmaa ja sininen, turvalliset värini. Hupparia käytin pitkään, se oli minusta täydellinen kesään, viileneviin iltoihin: hyvin ohutta kangasta, lähes läpikuultavaa, lämmittää juuri ja juuri sopivasti kun lämpötila viilenneessä kesäillassa putoaa alle viidentoista asteen. Pidin siitä myös, koska se on huppari, rento ja mukava vaate. Se ei ole koskaan liikaa. Hupun voi vetää pään yli, jos sataa tai tuntuu hankalalta. Siihen voi paeta. Harmaa väri on ehdottoman hyvä, neutraali, ei erotu, ei häiritse ketään; en kiinnitä huomiota siinä värissä, mikä on tärkeää. Harmaa on rauhallinen, hieman näkymätön mutta ei tyylitön. Turvallinen, herättää ihmisissä mielleyhtymiä kuten betoni, miehisyys. 

Miksi valitsin tuon valokuvan profiilini isoimmaksi kuvaksi deittisivustolla viisi vuotta sitten? Miksi en sellaista kuvaa, joka on otettu juhlissa kun olen pukeutunut parhaimpiini ja suihkinut hiukset kammantiheydellä kohdilleen? 

Rentous, aitous kenties; ota tai jätä. Ehkä luotin kasvonpiirteisiini megalomaanisen paljon. Ehkä en halunnut deittailla ihmistä, jolle vaatteilla koreileminen on tärkeää. En edes etsinyt parisuhdetta silloin, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi, olin hälläväliä ja irti yrittämisestä. Suloinen tila. 

Saako ihminen nykyään olla yrittämättä, kun ajatellaan ulkoista olemusta? Kun hän lähtee ulos, saako hän todella olla välittämättä siitä, miten muut häntä katsovat? 


***

En ole koskaan kokenut osaavani pukeutua hyvin, mikä on häiritsevää. Tuntuu että sen pitäisi olla hallussa paremmin. Suuren osan elämästäni pukeutuminen ja muoti eivät ole kiinnostaneet minua paljoakaan. Tärkeintä on ollut mukavuus, ruumiillisen olemisen helppous. Myös turvallisuus, sopivuus.


Kouluaikoina minua kiusattiin vaatteista usein. Trauma ottaa aina osansa. Roxane Gay kirjoittaa Hunger-teoksessa nuorena kokemansa raiskauksen seurauksista: “Those boys treated me like nothing so I became nothing.” En ole joutunut kohtaamaan yhtä hirveää väkivaltaa kuin hän, mutta minäkin valitsin olemattomuuden; halusin tulla näkymättömäksi.

Oletko sinä yhä näkymätön, kysyi terapeutti. Totesin, että taidan minä vähän olla. Kuvailin tilanteita joissa jätin puhumatta mitään, mutta mielessäni pyörittelin näkymistä, konkreettista ulkoista olemusta. Pukeutumista. 


”Ruumiini kaipaa yksityisyyttä. Se haluaa kätkeytyä löysiin vaatteisiin, aivan kuin se olisi rujojen arpien peitossa.”  
Rachel Cusk: Kunnia, s. 184


***

Mitä oli vaatteita koskeva kiusaaminen kouluaikoina?

Ala-asteen lopulla kaikkien piti olla hoppareita. Kuunnella rap-musiikkia ja käyttää löysiä farkkuja. Minä en silloin pitänyt rapista, se kuulosti omituiselta uhoamiselta ilman melodioita. En ymmärtänyt, miksi pitäisi hankkia kalliit, löysinä vellovat housut, miten se muka näyttäisi hyvältä. Lisäksi niiden piti olla merkkifarkut, jotka maksoivat paljon, monta sataa markkaa silloisella valuutalla. Puhuin asiasta kotona, vaikka ymmärsin että meillä tuskin olisi varaa siihen, että minulle ostettaisiin niin kalliita housuja. Erityisesti muistan kotona käydyn keskustelua siitä, ettei ole kannattava ratkaisu muuttaa tyyliään kiusaamisen vuoksi ja taipua sillä tavoin heidän tahtoonsa. Lopulta äiti löysi minulle kirpputoreilta käytettyinä löysiä farkkuja, joita käytin vielä pari vuotta sen jälkeen kun pahin rap-buumi koululaisten keskuudessa oli mennyt. Minusta on aina tuntunut, että olen trendien suhteen auttamattomasti myöhässä. Kuudennen luokan aikana eräät luokkalaiseni kehittelivät jopa näytelmän, jossa minun piti esittää coolia räppäriä ja vitsi oli siinä, että en ollut sellainen. Minua nöyryytettiin opettamalla oikeaa tapaa sanoa “yo”, koska sanoin sen kuulemma aina väärin, liikaa mumisten tai venyttäen. En tuntenut sitä kulttuuria, en tiennyt mistä oli kyse, koko juttu ahdisti.

Olen ajatellut kostaa menestymällä kirjoittajana paremmin kuin ne, jotka silloin raapustivat sen paskanäytelmän.

Yhdeksännen luokan syksynä otettiin tavalliseen tapaan koulukuvat. Pukeuduin jämptisti istuvaan, punaiseen lyhythihaiseen paitaan, jonka kauluksessa oli pari nappia; äiti oli sitä mieltä, että paita sopisi koulukuvaan, jossa piti olla siisti. Minulla oli paidassa epämukava olo, pelkäsin saavani siitä kuittailua. Niin sainkin: pitkäaikainen kiusaaja tuli homottelemaan välitunnilla, ja ympärilläni leijui häpeällinen hiljaisuus. Viimeistään silloin opin, että värikkäässä, ihonmyötäisessä paidassa oleminen altisti haukuille. Minua oli kiusattu siinä vaiheessa noin kahdeksan vuotta, eikä minulla ollut haalittuna itsetunnon rippeitäkään pirstotun minäkuvan pohjaksi. Oli vaikeaa katsoa kyseistä koulukuvaa silloin, vaikka nyt kun sitä katson, näytän siinä tavalliselta, siloposkiselta 15-vuotiaalta. Peiliin katsominen siinä iässä oli kuin pirstoutuneen mielen kokemus. Toisena päivänä näin virheeni korostettuna, toisena päivänä ajattelin olevani hyvännäköinen ja mietin, näkevätkö muut sen vai onko tämä valheellinen kuva, jota en näe oikealla tavalla koska olen ymmärrykseltäni jotenkin vajavainen kuten kiusaaminen oli saanut minut uskomaan.

Olisi pitänyt uskaltaa. Nousta yläpuolelle. Sanoa vastaan, kun joku sanoi jotain typerää vaatteistani. Mutta minulla ei ollut itsetuntoa, temperamenttia, luonnetta. Pelkäsin, ja toivoin että hiljaisuudessa minut jätetään rauhaan. Otin sanat vastaan ja olin vain hiljaa


hiljaa


hiljaa


hiljaa.

Ääni sisälläni kuitenkin puhui. Tarinakseni tuli, että on parempi pukeutua harmaaseen. Johonkin geneerisen poikamaiseen. Siten ei olisi tarttumapintaa, josta joku saisi kiinni ja riepottaisi. Halusin käyttää huppareita, joihin pystyi verhoutumaan.


***

Yhdeksännen luokan keväällä aloin aiempaa aktiivisemmin päättää itse, millaisia vaatteita haluan hankkia ja käyttää. Olin löytänyt metallimusiikin, halusin pukeutua bändipaitoihin, mustiin farkkuihin. Kasvattaa hiuksia, värjätä ne mustiksi, hankkia piikikkäitä koruja käsiin ja kaulaan. Halusin toteuttaa kuuntelemani musiikin estetiikkaa ulkonäössäni, ja toisaalta näyttää yhtä synkältä ja pimeältä kuin minusta sisäisesti tuntui. Nautin jokaisesta hämmennyksen ilmeestä ja hätkähdyksestä, jotka muuttunut ulkomuotoni sai aikaiseksi. 


***

Vähän yli kaksikymppisenä aloin ostaa muitakin kuin mustia vaatteita. Palasin harmaaseen, siniseen, ruskeaan. Minulla oli yhä pitkät hiukset, ne olivat viimeinen suoja sitä vastaan, että voisi tapahtua jotain samanlaista kuin yläasteella. Hiuksistani uskalsin luopua vasta 25-vuotiaana. Pelosta huolimatta en menettänyt voimiani Samsonin tavoin.

Samson went back to bed 
not much hair left on his head 
He ate a slice of Wonder Bread 
and went right back to bed” 
Regina Spektor: Samson


***

Niin, se deittiprofiili, jonka kuvasta alussa kerroin. Sain sen viestilaatikkoon yhteydenoton, pyynnön kahville, vastasin myöntävästi, ja kävin mitä perinteisimmillä kahvittelutreffeillä. Kutkuttava kiinnostus heräsi sen verran, että lähdin toisillekin, sovimme tapaavamme italialaisessa ravintolassa pizzan ja pastan äärellä. En enää muista tarkkaan, miten pukeuduin, mutta deitilläni oli tumma puku kaikkine siihen kuuluvine asusteineen, minulla mahdollisesti huppari, ehkä jokin muu arkinen pitkähihainen paita. Joka tapauksessa: nolostelin alipukeutumistani hänen silmissään, hän ylipukeutumistaan minun silmissäni. En panostanut enempää, koska en tosiaan pyrkinyt deittailemaan vakavammin; en odottanut mitään, en etsinyt mitään. Ja hän oli nähnyt sen harmaahupparisen profiilikuvani ja muut kuvat, joista yhdessäkään en muistaakseni ollut puvussa, hänen piti siis tietää ettei tyylini ollut sellainen. Minulle selvisi, että hän käytti pukua usein arjessakin, ja minä nauroin etten käyttänyt pukua muuten kuin kutsuetiketin sitä selvästi edellyttäessä; omistin vain yhden tumman puvun, joka istui jo vähän kehnosti.

Kaikesta epäsuhdasta huolimatta aloimme seurustella. Nykyään minä omistan useampia pukuja, ja avopuolisoni käyttää usein niin kotona kuin työssäkin huppareita ja t-paitoja. Havahdun vasta tätä kirjoittaessani, että ehkä minäkin olen opettanut hänelle asioita pukeutumisesta, rentoutta ja mukavuudenhalua. Hän on nimittäin kannustanut minua uudenlaisen vaatetuksen pariin alusta asti; jo parin viikon tapailun jälkeen hän halusi käydä kanssani vaateostoksilla, jotta ostaisin tiukempia, myötäileviä farkkuja, sanoi että näyttäisin sellaisissa hyvältä. Jalkoja ja takamusta myötäilevät farkut olivat yleensä herättäneet minussa jo ajatuksena jonkinlaista epämukavuutta. Ehkä kyse oli yläastemuistojen kaiuttamasta homottelun mahdollisuudesta, mistä toki oli siinä vaiheessa, 27 ikävuoden kohdalla, jo hyvä päästä eteenpäin. Ostin uusia farkkuja, eikä kukaan huudellut minulle kaduilla. 

Parker Burchfield / Unsplash


***

Avopuolisoni on sanonut, että ei olisi ehkä pyytänyt minua kahville, jos minulla olisi yhä ollut pitkät hiukset.

Pitkäaikaisimmat poikaystäväni ovat kommentoineet ulkonäköäni ja vaatetustani monia kertoja. Homokulttuurissa pukeutumisen estetiikka on tyypillisesti hyvin erilaista kuin metallimusiikin piirissä, ellei puhuta Tom of Finland -henkisestä nahkakulttuurista jota esimerkiksi Judas Priestin laulaja Rob Halford edustaa. Tunsin pitkään, että kaksi ulottuvuutta elämässäni sotivat toisiaan vastaan. Turvallisten mustaanpukeutumisen vuosieni jälkeen minun äkkiä toivottiin käyttävän värikkäämpiä vaatteita, enkä osannut suhtautua siihen muuten kuin samanlaisella vaikeasti sanoitettavalla pelolla, jota tunsin tiukkojen farkkujen äärellä. Kirkkaanvihreä oli värikkäintä mihin pitkään aikaan pystyin pukeutumaan, kirkkaanpunainen saattoi myös joskus mennä. Vaaleanpunainen, keltainen, violetti ja oranssi olivat täysin poissuljettuja pitkään.


***

Olen monta kertaa elämäni aikana tuntenut itseni juhlissa alipukeutuneeksi. Haastavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kirjajulkkarit – onko käytettävä pukua vai ei? Olen ollut vieraana tunnelmaltaan hyvin erilaisissa julkkareissa: osa on ollut selkeitä pukujuhlia, osassa väki on ollut t-paidoissa, eikä asiaa yleensä ole mainittu kutsussa. Tämä on johtanut lipeämisiin suuntaan tai toiseen. Yleisesti ottaenhan on parempi olla yli- kuin alipukeutunut, mutta kynnykseni puvun käyttämiseen on korkea. Tietenkin haluan kunnioittaa juhlittavaa, samalla haluaisin tässäkin korostaa mukavuutta – usein juhlatilaisuudet ovat minulle vaikeita kiusaannuttavuutensa vuoksi, kuten olen toisessa esseessäni kertonut. Ylipukeutuminen herättää pelkoa, että huomio kiinnittyisi minuun liikaa, vaikka tämä on todennäköisesti vain hermostuneen mielen korostunutta tietoisuutta itsestä. Samalla hoksaan, että päätymällä juhlissa mukavuudenhaluisempaan vaatetukseen kuin suurin osa olen piirtänyt ympärilleni rajoja. Kuvittelin olevani hyvin miellyttämishaluinen ihminen joka taipuu helposti muiden toiveisiin, mutta ehkä minussa on omantienkulkijaa enemmän kuin uskoin.


***

Vaatetus on erityisen sukupuolittunut asia. Tämä näkyy vaatekauppojen ja -osastojen tiukassa dualismissa. Siitä poikkeaminen on minullekin vaikeaa, vaikka haluaisin osata ajatella laajemmin. Huomaan pohtivani kaupassa, onko löytämäni kiva paita miesten vai naisten osastolta. Ei saisi käydä niin, että vahingossa ostaisin vaatteen naisten osastolta, ja joku huomaisi jälkikäteen käytettyäni sitä jo. Järjelläni mietin, mikä on se ongelma. Miksi se olisi paha? Miksi ylipäätään annan painoarvon kaksijakoiselle rajalle juuri tässä? Väitän, ettei se kuuluisi tyyliini, että minun tyylini nyt vain on muodostunut miestenosastotyyliksi. Siksi tämä on tärkeää. Vaikka tiedän oikean vastauksen.

Kuunneltuani Caroline Criado Perezin tietokirjan Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, aloin pohtia, millä tavoin naisten pukeutumista on kontrolloitu historian saatossa ja miten se on yleensä lisännyt epämukavuutta. Perinteisesti pukeutumisen on täytynyt olla mahdollisimman peittävää, mikä voi aiheuttaa tukalaa oloa lämpimällä säällä, ja erityisesti yläluokkaisten naisten on etiketin mukaan pitänyt käyttää tiukkoja korsetteja ja raskaita, vaikeasti puettavia mekkoja. Nykyään mahdollisuudet ovat laajemmat, mutta silti naisten pukeutuminen on usein puheenaiheena vapaata riistaa – miettikää vaikkapa Linnan juhlia. Vähän aikaa sitten seurasin Twitterissä keskustelua rintaliivien käytöstä: toiset kokevat sen aidosti mukavuutta lisääväksi, toiset taas ahdistavaksi ja vain sukupuolittuneiden normien takia pakotetuksi.

Olennaista on, mikä on vapaaehtoisuuden aste pukeutumisessa.

Länsimaissa on yleisempää, että naisoletettu voi pukeutua miestenosaston vaatteisiin ilman että hänelle huudellaan kadulla loukkauksia, kuin että miesoletettu voisi pukeutua naistenosaston vaatteisiin. Mies naisten vaatteissa on niin suuri tabu, että kaunokirjallisuudessakin sitä on käsitelty vähän. Annamari Marttisen romaanin Korsetti (2018) aihe, transvestiitin kehityskertomus, tuntuikin aidosti todella tuoreelta ja kartoittamattomalta teoksen ilmestyttyä. Päähenkilö Paulin kohiseva, pelonsekainen into hänen pukeutuessaan ja ulos lähteminen ensimmäistä kertaa Suskina hotellissa tuntuvat lukijasta jännittävältä kuin dekkarissa.

“Minulle tuli kuitenkin pakonomainen tarve kääntää katseeni vastaanottotiskille. En voinut enkä halunnut olla outo hiippailija heidän hotellissaan. He katsoivat minua varmasti juuri silläkin hetkellä, tunsin katseiden korkeajännitteen rätisevän itsessäni. Turkki imaisi sen ja karvat nousivat pystyyn, vaikka olivat aitoa minkkiä.” 
Annamari Marttinen: Korsetti, s. 243

***

Mitä kirjoittaisin pukeutumisen ja vaateostosten eettisyydestä? Kyseessä on niin suuri asia, että se voi pyyhkiä alleen kaiken muun jo kirjoittamani, jos siihen uppoaa. Silti sitä ei pidä olla ajattelematta.

Minulle tulee nykyään Bangladesh-lapuista mieleen välähdyksiä uutisista, joissa kerrottiin vaatetehtaan romahduksesta ja yli 1 100 kuolonuhrista. Vuotavatko vaatemallistomme yhä verta? Nykyään on myös vaateliikkeitä, jotka myyvät vain eettisesti tehtyjä vaatteita, ja hinnat ovat tietysti korkeampia, mutta olisiko lopulta helpompaa keskittää kaikki vaateostoksensa sellaiseen, jolloin valitsemisesta tulisi tiukalla rajauksella yksinkertaisempaa? Olisinko valmis siihen? Myönnän, että toistaiseksi en ole ollut. Vaatteet kuitenkin viestivät omalta osaltaan käyttäjänsä arvoista, joten eettisyyden kanssa olisi hyvä tehdä tilit selväksi oman mielenrauhankin vuoksi.

***

Lisään muutaman kirjaimen ja siirryn etiikasta estetiikkaan. Kun kirjoitin alussa, että pukeutumisella ja muodilla ei ole ollut suurta merkitystä elämässäni, puhuinko totta? Kyseenalaistin itseäni vasta käytyäni kohdan tekstissä läpi jo muutamaan kertaan. Virke tuli aivokuorelta luontevasti, pidemmin miettimättä. Mutta minäkin olen innostunut kivannäköisistä vaatteista kaupassa, pohtinut että “tämän haluan, vaikka se on kallis, voinko ostaa sen silti, voinhan”. Olen saattanut kärjistää kirjoittaessani niin paljon, että se on mennyt jo autofiktion puolelle; varsinkin lapsuusmuistoissani ollaan hyvin subjektiivisella alueella, en ole varma sanottujen asioiden muotoiluista, tarkoista tapahtuma-ajoista, joku voisi väittää että tapahtumat ovat menneet aivan toisin. Olen pyrkinyt välittämään ensisijaisesti tunnemuistojani. Esseen pitää olla totta, mutta missä vaiheessa muistojen hämäryys ja kärjistyksen määrä kohoavat niin suuriksi, että lipsutaan autofiktioon? En tunne kirjallisuuden teoriaa riittävästi, jotta osaisin itse sanoa.

Joka tapauksessa en voi olla täysin sivussa estetiikasta ja visuaalisuuden kulttuurista, joka on niin suuri osa meitä. Maria Tasula kirjoittaa Zelda-zinessä: “Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ‘pinnan maailmassa’ missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?” Olen korostanut valinnoissani hyvin toimivaa, mutta tietenkään en ole ehdoin tahdoin valinnut rumaa. Minun on kuitenkin hyvin vaikea sanallistaa vaatteiden valinnan estetiikkaani sen enempää kuin olen tässä tekstissä pystynyt tekemään. Ehkä se riittää.


***


Kun päätän ostaa oranssin paidan, joka huomataan jo kaukaa, tai housut, joissa on kuvioita ja värejä, vihreää ja oranssia, onko se minua vai tarinaa? Tai voiko niillä luoda uutta tarinaa, että tämä olen minä, voin näkyä tällä tavoin näin ja se on minulle aivan luontevaa, uskomatonta, katsokaa! Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta, hyvin harva kommentoi pukeutumista, ellei se erotu reippaasti muista. Ehkä siksi kaikki kommentit jäävät mieleen. Onneksi aikuisiällä kokemukseni on ollut, että ihmiset kommentoivat toistensa vaatteita kasvotusten lähinnä positiivisesti.


***

Viime viikkoina vaatetussuhteeni on muuttunut yhä mukavuudenhaluisemmaksi. Koska isot tapahtumat on tällä hetkellä peruttu, ei ole kulttuuritilaisuuksia, ravintolaillallisia, ja sosialisointi ystävien kanssa on tapahtunut suurimmaksi osaksi lenkeillä, pukeutumista ei ole tarvinnut miettiä. Olen ostanut uudet, tummanharmaat oleskeluhousut kotiin ja alkanut käyttää niitä myös ulkona, kävelylenkeillä ja kauppareissuilla (jotka usein yhdistän toisiinsa). Toisaalta olen huomannut kaipaavani “parempia vaatteitani”, sitä että mietin, mitä laittaisin päälle, missä näyttäisin erityisen edustavalta; olen pohtinut, pitäisikö minun käyttää näitä vaatteita välillä kotonani, ihan huvikseen, mutta sitten päädyn harmaisiin housuihini ja huppariini joissa möngin sohvalla ja teen oloni mukavaksi. Ja niin on hyvä. Puolensa molemmissa.


***

And, oh-oh-oh-oh-oh 
I was a king under your control 
And, oh-oh-oh-oh-oh 
I wanna feel like you've let me go 
So let me go” 
Years & Years: King


Entä jos keisarikin pukeutuisi kotonaan väljään harmaaseen huppariin ja kuluneisiin collegehousuihin? Entä jos hän olisi kyllästynyt näyttävään ja koristeelliseen, ja lähtisi ulos mukavuutta tavoittelevassa oloasussa? Kuiskailisiko kansa paheksuvia, pilkkaavia kommentteja, vai vapautuisiko se?


Lähteitä, lisälukemista ja musafiilistelyä:

Criado-Perez, Caroline: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Gay, Roxane: Hunger – A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)
Marttinen, Annamari: Korsetti (Tammi 2018)
Pukeutuminen on viestintää (Radio Moreenin Kielikeissejä ja kehonviestejä -podcast), viitattu 3.6.2020 https://soundcloud.com/radio_moreeni/pukeutuminen-on-viestintaa
Spektor, Regina: Samson, albumilta Begin to Hope (Sire 2006)
Tasula, Maria: Muotiblogi (Zelda 2019 https://www.arkisto.zelda.fi/muotiblogi, viitattu 28.5.2020)
Years & Years: King, albumilta Communion (Polydor 2015)

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Luetut kirjat 5/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat toukokuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Juha Kauppinen: Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019)

Täsmällisesti koottu ja mietitty tietokirja luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Valitut esimerkit näyttävät tuhoutumisen laajuuden. Erityisen ongelmallisina toimintatapoina jäivät kirjasta mieleen avohakkuut ja soiden ojittaminen.

(Kuuntelin äänikirjana, ja tämä on tietomäärältään niin suuri, yksityiskohtainen teos, että valitettavan paljon meni ohi kuunnellussa muodossa, koska ajatukset pääsivät harhailemaan.)


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (S&S 2019, suom. Outi Menna)

Äitienpäivä oli mitä osuvin ajankohta lukea loppuun Märta Tikkasen kirjekokoelma. Tikkasen kirjeistä hänen ystävilleen Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille rakentuu vahva kuvaus kirjailijasta perhearjen ja kirjoittamisen pakon ristipaineissa. 70-luvulta vuoteen 2007 ulottuvat tekstit muodostavat runsaan ja antoisan päiväkirjateoksen. Märta Tikkanen kuuluu sielukirjailijoihini, mutta kirjeissä hänestä tulee esiin myös silottelemattomia puolia, esim. muiden kirjailijoiden moittimista ja saamansa tunnustuksen alituisen riittämättömyyden vatvomista. Lukiessa tulee mieleen, että tavallaan menetämme nykypäivänä ehkä paljonkin, koska voimme lähettää toisillemme muutamalla painalluksella parin sanan viestejä; huolella punnitut ja jäsennellyt kuulumisten ja mietteiden jakamiset, tallentuuko sellaisia enää luettavaksi? Alan toivoa kirjeystävää!

”Haluaisin viettää mökillä kokonaisen vuoden, vain istua möllöttää ja kirjoittaa vihakirjoja ja tulla paremmaksi ihmiseksi.”

”Juuri nyt talo on tyhjä. Se on todella harvinaista – – Poden valtavaa yksinolon tarvetta vaikka tiedostan toki, kuinka kuolettavan raskasta yksinäisyys on toisille. Mitään ei ole tässä maailmassa koskaan sopivasti vaan aina liikaa, liian vähän tai ei yhtään…”

”Hyvä että voin kirjoittaa tästä sinulle niin ettei minun tarvitse parkua ääneen.”

”Ja kun on puhissut kiukusta jonkin aikaa, ajatukset palaavat jälleen ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli siihen, että omat voimansa kannattaa tietenkin käyttää kirjoittamiseen. Ei mihinkään muuhun.”

”Ja miten ja miksi sellaisia miehiä ylipäätään syntyy – –, joille koko maailma toimii todisteena välinpitämättömyydestä ja jotka eivät koskaan saa janoamaansa rakkautta koska he pyytävät sitä huokumalla kaltoinkohdeltua kylmyyttä.”


Uzodinma Iweala: Speak No Evil (John Murray 2018)

This is a book with queer suffering front and center, sanoo eräs Goodreads-arvioija, ja sitä tämä todella on, ja minä huomaan olevani väsynyt. Olen nyt sellaisessa vaiheessa, että synkät ja rankat homojen ulostulokokemukset kirjoissa uuvuttavat, haluaisin lukea jo muuta. Onneksi Iweala on kirjoittanut romaaniinsa muustakin, kuten ystävyydestä ja perhedynamiikasta. Ja teos täydentää mustien sateenkaari-ihmisten kuvausta kirjallisuudessa; päähenkilö Nirun vanhemmat ovat nigerialaissyntyisiä. Afroamerikkalaisuutta kuvataan yläluokkaisuuden kautta, mikä on kiinnostavaa vaihtelua. Iweala kirjoittaa täsmällisesti ja vetävästi, näkökulmakertojan vaihtaminen Meredithiin loppupuolella toteutuu hyvin. Ansioista huolimatta olin tyytyväinen, kun kirja loppui.

”In the darkness it feels like soft voices are more appropriate.” (s. 14)

”I know him only in fragments and I can’t erase those fragments. They torment me.” (s. 103)


Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012)

Ajattelu on taito, jota haluan aina kehittää edelleen, laajentaa rajoistaan ulos. Siksi otin kuunneltavaksi tämänkin teoksen, jonka esittelyteksti oli lupaava, mutta joka osoittautui ehkä hieman self-helpimmäksi kuin olin kuvitellut. Minuun makuuni tässä on myös vähän liikaa menestyspöhinään pyrkivää tehokkuuden maksimointia. Kirja on sujuvan selkeä, ja sen keinoista on helppo poimia toimivimman tuntuiset. Minulle jäivät mieleen ajatusten leimaaminen niiden tullessa (esim. tämä negatiivinen ajatus on väsymyksen tuottama, tämä huonon kokemuksen jne.) ja hyvin konkretisoitu näkemys siitä, miten luovaan työskentelyyn tarvitaan kahdenlaista luovaa ajattelua riippuen prosessin vaiheesta, jotta sen saa viimeisteltyä.


Ritva Hellsten: Raija (Aviador 2020)

Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.

”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)

”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)


Piia Leino: Yliaika (S&S 2020)

Piia Leinon uusi tulevaisuuskertomus hipoo romaanina täydellistä. Kirjan maailmassa kansalaisuus loppuu 75-vuotiaana, jolloin useimmat suorittavat ”exituksen” elämästä, mutta tähän johtanutta lakimuutosta alun perin ajanut poliitikko Annastiina Kankaanrinta istuukin huolella suunniteltua exitustaan edeltävänä päivänä autoon ja ajaa kohti pohjoista. Päähenkilön maailma on luotu tarkasti, kärjistetysti mutta ei osoittelevasti – ironinen värinä ympäröi Annastiinan edesottamuksia. Kuvaus on hyvin tiivistä ja perustelee itsensä suhteessa kerrontaan täysin, esim. kohdissa joissa Annastiina keskittyy aistimaan ympäristöään. Tämä on toimittajan kirjoittama romaani ja se näkyy, mutta ei väkisin puskettuna ajankohtaisuutena, vaan mediaympäristön ja politiikan tuntemuksena, joka tarjoaa herkullisia yksityiskohtia. Rivienvälinen vertaus esim. paperittomien nykyiseen tilanteeseen ei jää huomiotta. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä lausetta. Teos pysyy ytimessään, kertomus etenee kuin elokuvassa, jollaisen tästä pystyy hyvin kuvittelemaan mielessään lukemisen aikana.

”Mutta miten muitten sanat muka olisivat hänen omaansa parempia? Sitä paitsi on aina riski, että sitaatti menee väärin ja hän olisi ikuisesti henkilö, joka tyri viimeiset sanansa.” (s. 12)

”Menneeseen saattoi haikailla, mutta sinne ei voinut palata eikä sitä voinut edes todenmukaisesti muistaa, sillä muistot olivat vain sekoitus nostalgiaa, unelmia ja konkretian sirpaleita.” (s. 103)

”Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.” (s. 182)


Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020)

Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” – kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”

”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)

”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)

”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)

”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)


Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)

Olen valkoinen mies, tasan autojen törmäystestinuken pituinen (177 cm), ja on tärkeää muistuttaa itselleen että maailmassa on myös erilaisia kehoja. Maailma kun on suunniteltu monissa kohdin minunlaisilleni, näyttää tämä tietokirja, joka todella laajentaa ajattelua. Hätkähdyttääkin. Tuli fyysisesti vaikea olo kohdasta, jossa kuvattiin naisille suunnattujen WC-tilojen vähäisyyttä tai puuttumista köyhillä alueilla, mikä on sekä sairauksia että väkivaltaa aiheuttava ongelma. Kieli luo mielikuvia, ja sen myötä maailmankuvaa. Pelkkä mielikuva insinööristä on useimmilla keskiluokkainen mies, joiden elämäntavan mukaan paikat ja tilat on yleensä rakennettu. Vaikka ei siitä pelkästään heitä ole syyttäminen. Sukupuolidatan puute on suurin syy, miksi ympäristömme on sopeutettu mieskehon ulottuvuuksiin. Tutkimus tarvitsee vallankumouksen. Kirja on alusta loppuun täyttä tykitystä, faktoja jotka kertovat epätasa-arvoisesti suunnitellusta maailmasta.


Julia Kristeva: Musta aurinko – masennus ja melankolia (Nemo 1998, suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius)

Tunnen, että en ole tarpeeksi fiksu kirjoittamaan tästä modernista klassikosta. Lukeminen oli vaikeaa ja raskasta, kirja lojui pöydällä viikkoja, ja aina kun ajattelin palaavani siihen, tuli olo että pitäisi lähteä vierittämään siirtolohkaretta ylämäkeen. Silti totesin, että tämä kannattaa käydä läpi. Vastaan tuli kiehtovia lauseita, joita en aina täysin ymmärtänyt, mutta ne tuntuivat tärkeiltä, miettimisen arvoiselta. Tämä on psykoanalyytikon kirja, ja äidistä todella puhuttiin, välillä havahduin että ohhoh, olisiko nyt mennyt jopa muutama sivu ilman että puhutaan äidistä kaiken alkulähteenä, hyvässä ja pahassa. Puurtaminen palkittiin kyllä lopussa, kun pääsin Marguerite Durasin tuotantoa käsittelevään esseeseen. Hiljaisen tuskan kirjoitusta läpikäyvä teksti on itsessään hyvä syy omistaa tämä teos. Toinen hyvä käyttötarkoitus on, että Mustan auringon avulla voi opiskella kuvataide- ja runokriitiikkiä: miten yksityiskohtaisesti teosta voi kuvata, millaisia tunteita siinä nähdä, millaisia vaikuttimia teoksen taustalla havaita. Nämä ovat paljon tieteellisempiä esseitä kuin mihin olen tottunut, mutta Kristevan lähestymistapa kirjoittamiseen on myös vahvasti esteettinen.

”Olemme tuomitut menettämään rakkautemme. Tästä tietoisena saatamme surra vain enemmän kun huomaamme rakastajassamme häivähdyksen kauan sitten menetetystä rakastetusta. Masennus paljastaa Narkissoksen kätketyt kasvot, jotka johtavat kuolemaan, mutta joista hän ei piitannut ihaillessaan itseään kangastuksesta.” (s. 17)

”Kuinka ollakaan, vihan hillitseminen tekee myös mahdolliseksi merkkien hallitsemisen: en hyökkää kimppuusi, minä puhun (tai kirjoitan) oman pelkoni tai tuskani.” (s. 201)

”Kuvan ja sanan kahtiajaossa elokuvan tehtävä on levittää rivoa kauhua tai mielihyvän ulkoisia malleja, kun kirjallisuus kääntyy sisäänpäin ja vetäytyy maailmasta ajattelun kriisin tuloksena.” (s. 248)