Annie Ernaux – Puhdas intohimo

Annie Ernaux: Puhdas intohimo (WSOY 1996, suom. J. P. Roos ja Anna Rotkirch)

Olin ihmeissäni, että sain tämän suomennoksen käsiini; ehdin tottua ajatukseen suurin piirtein ikuisesta Helmet-varausjonosta. Syksyllä tästä tuleekin uusi käännös Gummerukselta. 

Tyyli on tuttua Ernaux’ta: tarkkaa, tunteita ja ajatuksia analyyttisesti käsittelevää, omat absurdeiltakin vaikuttavat teot arvottamatta dokumentoivaa. 

Tällä kertaa aiheena on suhde naimisissa olevaan mieheen, odottaminen, puhelinsoitot, kiireinen valmistautuminen, yhä kiihkeämpi odotus, intohimo, pelko siitä että mies lähtee, pelko joka valtaa jo silloin kun tämä on läsnä. 

Salaaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on mahdollista vain siitä lähtökohdasta, että ensin kirjoittaa itselleen, ilman ajatusta ulkopuolisen maailman arvostuksista. Jälkisanassa J. P. Roos kirjoittaa ”meillä melko tuntemattoman” kirjailijan teoksesta erityisesti sosiologi Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” ajatusta vasten. Lopputulemana on, että kulttuurisista rakenteista vapaa puhdas suhde on pitkäkestoisena mahdoton, ja sille on ominaista että se on varsin yksipuolinen. 

Kertomisen teko vaatii rohkeutta, eikä Ernaux päästä itseään helpolla. Alussa hän kirjoittaa näkemästään pornoelokuvasta, siitä miten kirjoittamisen tavoitteena pitäisi olla vaikutelma, joka syntyy ensimmäisen kerran pornoa nähdessä. 

Ernaux saa minut miettimään salassa pitämiäni menneisyyden ihastuksia. 

Ihastuksen kohde voi täyttää mielen todella kokonaisvaltaisesti silloin, kun tuntemus on kiivaimmillaan, kuten Ernaux kuvaa. Kaikilla ihastumisilla on ihmiselle opetettavaa hänestä itsestään, siitä tilanteesta, jossa elää, rakenteista, joista elämä koostuu - ja joista haluaa pitää kiinni, siksi haluaa pitää asiat salassa muilta paitsi luotetuimmiltaan. Vaihtelee paljon, mitä näissä hetkissä on valmis oppimaan. Joitain asioita näkee tarkasti vasta vuosien päästä. 

Puhumattomuudella on seurauksensa, sillä että kohteet eivät välttämättä tiedä ihastuksen tunteista. On altis kaikelle, saattaa tulla satutetuksi tietämättömyyden takia. 

Sanattomuuteen aikanaan vaipuneet kokemukset pyrkivät esille muodossa tai toisessa, ruumiissa – tai tekstissä, jos olet kirjoittaja. 

Salassa pidetyt suhteet eivät ole vähäpätöinen kirjallinen aihe. Se, mikä on pidettävä salassa, kertoo paljon yhteiskunnasta: mikä on hyväksyttävää, mikä hävettävää, mikä tuhoisaa, mikä rakentavaa. 

”Ja heti jos kuulin A:n äänen, epämääräinen, ahdistunut ja tietenkin mustasukkainen odotukseni hävisi niin nopeasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut hullu ja muuttunut yhtäkkiä jälleen normaaliksi. Samalla ihmettelin, miten mitätön tämä ääni pohjimmiltaan oli, ja mikä kohtuuton paino sillä oli elämässäni.”

Timo Pusa – Onnen ruuma

Timo Pusa: Onnen ruuma (WSOY 1992) 

Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…

Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.