perjantai 20. syyskuuta 2024

Ferdinand von Schirach – Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys (Atena 2014, suom. Raija Nylander)


Kirjaston dekkarihyllyltä voi löytää yllättäviä teoksia, esimerkiksi puolustusasianajajan kirjoittaman novellikokoelman syyllisyydestä. Kirjan 15 tarinaa pohjautuvat tositapahtumiin: takakannessa on muotoiltu, että von Schirach on ”luonut todellisista rikostapauksista komeaa kirjallisuutta”. Monet yksityiskohdat osapuolten elämästä hän on selvästi kuvitellut. Kieli on niukkaa ja tapaukset häiritseviä, erityisesti lopetukset, mikä tietysti sopii novellimuodolle. Kirja horjuttaa käsitystä siitä, että oikeuslaitos olisi aina paras taho määrittelemään syyllisyyttä – varsinkin heti ensimmäisessä novellissa kuvattu seksuaalirikos on tästä hirvittävä esimerkki, joka jää vaivaamaan. 

Kauhukirjallisia sävyjäkin tulee mukaan mm. ”Salkku”-novellissa, kun brutaalien ruumisvalokuvien ottajaa yritetään selvittää. ”Hyvitys” puolestaan esittää moneen kertaan puidun kysymyksen siitä, voiko tuomio olla vapauttava, jos PMMP:n kappaletta mukaillen päätyy iskemään jollain, millä toinen on hakannut. Asetelmasta tulee mieleen myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan taustalla ollut tarina. ”Hyvitys” päättyy vielä loppukiepautukseen. Kirjailijan dramaturgian taju on todella olennainen elementti kokoelman teksteissä. Yksityiskohdat ovat paikoin vatsaa kääntävän brutaaleja, ja esimerkiksi ”Illuminaatit”, kertomus väkivallasta sisäoppilaitoksessa, meinasi paikoin olla minulle liikaa. Hyvä novellikokoelma, jonka voisivat bongata kirjaston hyllyltä myös true crime -harrastajat. 

”Hänen lausuntonsa olivat sekavia, niistä ei syntynyt yhtenäistä kuvaa, ja asiakirjan jokaisella sivulla saattoi aavistaa raivon, poliisien raivon, yleisen syyttäjän raivon ja lääkärien raivon. Se ei hyödyttänyt mitään.” 

“Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.”

Blogeissa tätä on luettu ilmestymisensä aikaan varsin paljon, mm. Kirjavinkit, Leena Lumi, Lukuneuvoja

lauantai 14. syyskuuta 2024

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)


Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”