Matthew Todd – Straight Jacket

Matthew Todd: Straight Jacket (Bantam Press 2016) 

Tietokirja nykypäivän homomiesten elämään vaikuttavista asioista. Teos lainaa psykologista ajatteluaan paljon alkuvuodesta lukemaltani ja postaamaltani Alan Downsin The Velvet Rage -teokselta. Sillä on jälleen sekä ansionsa että ongelmansa. Tuhoisan toiminnan syyt ja seuraukset avautuvat, mutta kirja on paljolti valkoisen-keskiluokkainen. Sisältöä siinä kyllä on, ja sain siitä henkilökohtaisesti paljon irti – valkoisena, keskiluokkaisena homomiehenä, kappas. 

Todd kirjoittaa todistusvoimaisesti 80-luvun Britanniasta ja sen surullisenkuuluisan keltaisen lehdistön hirvittävistä, homofobisista reaktioista HIV-epidemiaan. Thatcherin kommentit homoista saavat minut ahdistuneeksi siitä, että olen tavannut homoja, jotka ihailevat häntä, vaikka hänen pääministerikaudellaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pyrittiin kaventamaan ja heitä ajamaan käytännössä piiloon tai "eheytymään". Todd itse joutui elämään varhaisnuoruuttaan homoutensa juuri tiedostaneena tässä ympäristössä, ja ymmärrettävä kiukku näkyy tekstissä. 

Erityisesti addiktioihin, kuten huumeita ja seksiä sekoittavaan chemsex-kulttuuriin, Todd paneutuu syvemmin kuin Downs The Velvet Ragessa. Hänen kirjoitustyylinsä on toimittajatyylisen kirkasta, tekee asiat lukijoille erittäin selväksi ja perustuu laajoihin aineistoihin, kuten haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Lehtimaailma on läsnä tietysti myös sen kautta, että Todd on työskennellyt Attitude-lehden päätoimittajana. Paikoin hän toistaa, todistelee ja alleviivaa liikaa. Olisin jättänyt tekstin lihavoinnin keinona käyttämättä. Turhauduin kirjassa siinä kohtaa, kun Todd noin seitsemännen kerran mainitsi, että ”kaikki homomiehet eivät koe näitä ongelmia eivätkä ainakaan näin pahasti” – tällaisen ajattelun korostaminen juuri on vähentänyt asioista suoraan puhumista. 

Joissain teemoissa maailma on edennyt jo kirjan julkaisun jälkeen uusiin suuntiin, kuten HIV:n tarttumisen ehkäisevän PrEP-lääkityksen huomattava yleistyminen ja pornon – jonka negatiivisia lieveilmiöitä erityisesti esiintyjilleen Todd käsittelee – siirtyminen osittain Onlyfansin kaltaisille tekijälähtöisemmille alustoille. Näistä aiheista olisi tärkeää kirjoittaa analyyttisesti tuoreemmista näkökulmista. 

Tänä vuonna olen perehtynyt homona kasvamisen vaikutuksiin ja traumaoireisiin syvemmin kuin aiemmin, lukenut tarkasti tietokirjoja. Myönnän tuudittautuneeni vielä muutamia vuosia sitten ajatukseen, että nykyään esim. Suomessa ovat jo kaikki asiat hyvin, kun on avioliittolakikin, ja pitää katsoa vain eteenpäin ja olla onnellinen. Mutta on toksista positiivisuutta, jos päättää olla näkemättä, mitä ongelmia ympärillä vielä on ja mitkä menneet kokemukset elämään vaikuttavat vahingollisin tavoin. Kun itsetunto-ongelmien laukaisemat addiktiot ovat noin suuressa roolissa keskiluokkaisilla tai varakkaammilla valkoisilla homomiehillä, tilanne voi olla monin tavoin vaikeampi muilla ryhmillä, kuten köyhillä ja rasismista kärsivillä. 

Pidän teoksen kaaresta, jossa aluksi pureudutaan häpeän syntyyn, sitten sen aiheuttamiin epäterveisiin reaktioihin, ja lopussa on paljon käytännön ratkaisuja ihmisille jotka haluavat parantaa tilannettaan, erityisesti addiktioitaan. Todd luottaa paljon 12 askeleen ohjelmaan (ilmeisesti oman kokemuksensa pohjalta), joka korostuu kirjassa ratkaisuna vähän liikaa. Straight Jacket tarjosi henkilökohtaisesti erään todella suuren oivalluksen. Siitä lisää jossain muodossa varmasti myöhemmin. Nyt on aika ajatella. 

”– – the gay scene is unique in that it is a place where we are mixing with lots of other abuse survivors. – – Sometimes this can mean we bring specific behaviours to our relationships with each other – what I call negative mirroring, invalidation potential and extreme objectification.” 

”The gay media need to show that we are more than usually white shirtless clubbers, escorts and porn stars.” 

”It’s not shaming to ask people if they have control and are taking care in their sexual lives, and if they don’t think that’s the cause then we should discuss what they are doing.”

Annie Ernaux – Puhdas intohimo

Annie Ernaux: Puhdas intohimo (WSOY 1996, suom. J. P. Roos ja Anna Rotkirch)

Olin ihmeissäni, että sain tämän suomennoksen käsiini; ehdin tottua ajatukseen suurin piirtein ikuisesta Helmet-varausjonosta. Syksyllä tästä tuleekin uusi käännös Gummerukselta. 

Tyyli on tuttua Ernaux’ta: tarkkaa, tunteita ja ajatuksia analyyttisesti käsittelevää, omat absurdeiltakin vaikuttavat teot arvottamatta dokumentoivaa. 

Tällä kertaa aiheena on suhde naimisissa olevaan mieheen, odottaminen, puhelinsoitot, kiireinen valmistautuminen, yhä kiihkeämpi odotus, intohimo, pelko siitä että mies lähtee, pelko joka valtaa jo silloin kun tämä on läsnä. 

Salaaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on mahdollista vain siitä lähtökohdasta, että ensin kirjoittaa itselleen, ilman ajatusta ulkopuolisen maailman arvostuksista. Jälkisanassa J. P. Roos kirjoittaa ”meillä melko tuntemattoman” kirjailijan teoksesta erityisesti sosiologi Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” ajatusta vasten. Lopputulemana on, että kulttuurisista rakenteista vapaa puhdas suhde on pitkäkestoisena mahdoton, ja sille on ominaista että se on varsin yksipuolinen. 

Kertomisen teko vaatii rohkeutta, eikä Ernaux päästä itseään helpolla. Alussa hän kirjoittaa näkemästään pornoelokuvasta, siitä miten kirjoittamisen tavoitteena pitäisi olla vaikutelma, joka syntyy ensimmäisen kerran pornoa nähdessä. 

Ernaux saa minut miettimään salassa pitämiäni menneisyyden ihastuksia. 

Ihastuksen kohde voi täyttää mielen todella kokonaisvaltaisesti silloin, kun tuntemus on kiivaimmillaan, kuten Ernaux kuvaa. Kaikilla ihastumisilla on ihmiselle opetettavaa hänestä itsestään, siitä tilanteesta, jossa elää, rakenteista, joista elämä koostuu - ja joista haluaa pitää kiinni, siksi haluaa pitää asiat salassa muilta paitsi luotetuimmiltaan. Vaihtelee paljon, mitä näissä hetkissä on valmis oppimaan. Joitain asioita näkee tarkasti vasta vuosien päästä. 

Puhumattomuudella on seurauksensa, sillä että kohteet eivät välttämättä tiedä ihastuksen tunteista. On altis kaikelle, saattaa tulla satutetuksi tietämättömyyden takia. 

Sanattomuuteen aikanaan vaipuneet kokemukset pyrkivät esille muodossa tai toisessa, ruumiissa – tai tekstissä, jos olet kirjoittaja. 

Salassa pidetyt suhteet eivät ole vähäpätöinen kirjallinen aihe. Se, mikä on pidettävä salassa, kertoo paljon yhteiskunnasta: mikä on hyväksyttävää, mikä hävettävää, mikä tuhoisaa, mikä rakentavaa. 

”Ja heti jos kuulin A:n äänen, epämääräinen, ahdistunut ja tietenkin mustasukkainen odotukseni hävisi niin nopeasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut hullu ja muuttunut yhtäkkiä jälleen normaaliksi. Samalla ihmettelin, miten mitätön tämä ääni pohjimmiltaan oli, ja mikä kohtuuton paino sillä oli elämässäni.”

Timo Pusa – Onnen ruuma

Timo Pusa: Onnen ruuma (WSOY 1992) 

Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…

Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.

Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)

Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 

   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 

   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 

Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

Muualla: Reader, why did I marry him, Los Angeles Times, Observer

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)

Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

Muualla: Mitä luimme kerran, Kulttuuritoimitus, Maailmankirjat

Alan Downs – The Velvet Rage

 Alan Downs: The Velvet Rage (2005, uudella esipuheella varustettu toinen painos 2012)

Tämä kirja on tullut niin monessa yhteydessä vastaan, että sanoisin tätä pidettävän satenkaariaiheisen populaaripsykologian (hienompi nimitys self helpille) modernina klassikkona. Lukemisen alussa tunnistan samettiin puetun raivon, josta Downs kirjoittaa. Olen viime aikoina nähnyt paljon vaivaa etsiäkseni syitä satunnaisille kiukunpuuskilleni, jotka pyrin peittämään tarkkaan muilta ihmisiltä eli ne rasittavat lähinnä itseäni. Onko tämä yhä traumataustaa, vai kenties autismin kirjoa (ei ole diagnoosia), vai jotain muuta? Psykoterapeutti Alan Downs esittää, että homomiesten kokema raivo ja itseviha syntyvät kykenemättömyydestä kohdata häpeää – ja monia muitakin tunteita – ja tuo kykenemättömyys taas juontuu tavasta, jolla meihin lapsina suhtaudutaan, yleensä tiedostamatta. Olemme silloin vielä määrittelemättömällä tavalla erilaisia poikia, mitä ympäristön on vaikeaa kohdata, ja se aiheuttaa häpeää jota lapset eivät osaa käsitellä, joten opimme välttelemään tunnetta kaikin mahdollisin keinoin: kompensoimaan, valehtelemaan, kiertelemään, peittelemään. Ja mikä tärkeintä, etsimme aikuisinakin hyväksyntää ulkopuoleltamme ja suhtaudumme välittömällä kiukulla kaikkeen, mikä näyttää yrityksiltä pyyhkiä vaivoin saavuttamamme hyväksyntä pois. (Englanniksi käytetään sanoja validation ja invalidation, varsinkaan jälkimmäiselle ei ole kunnon käännöstä suomeksi.)

Kirja on saanut paljon kritiikkiä luokkatiedottomuudestaan, ja melko pian käykin selväksi, että nämä pyyhkeet ovat ansaittuja. Päätin lukiessani ohittaa kohdat, joissa puhutaan vain rikkaille, superlihaksikkaiksi treenatuille, johtajanpestejä havitteleville jenkkihomoille. Downs olisi saanut monet pointtinsa paremmin läpi, jos ei olisi mehustellut yläluokkaisilla yksityiskohdilla kalliine taloineen, taiteen keräilyineen ja luksusmatkoineen. Toisaalta tunnistan, että elämässäni ovat olleet läsnä voimakas työhön suuntautuminen ja alituinen tyytymättömyys jo saavutettuihin asioihin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan alkavani tuntea häpeää siitä, että kirjoitan taas kirjapostausta näin paljaan henkilökohtaisesta kulmasta, mutta yritän olla ja elää tunteen kanssa – tämä ei ole vaarallista, minulla on lupa tähän.

Downs kertoo erilaisista “tasoista”, jotka aikuistunut homomies kohtaa, ja millaisia kipuja ja kehitystehtäviä niihin liittyy. Lainaan tiivistyksen bloggaaja Hulivilipojalta laiskuuttani (harjoittelen aitoa kehnojenkin puolieni näyttämistä nyt tässä): “Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä. Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta.” Tässä kehikossa olisin suunnilleen tasojen kaksi ja kolme välissä. Kirjan tapauskertomusten mukaan toisen tason loppuvaiheeseen liittyvä merkityksen etsiminen on vahvasti läsnä iässäni, kolmen- ja neljänkympin välissä. Toisaalta kaikki tämä puhe tasoista huvittaa minua, ja tulee mieleen jokin kultti.

Jotkin tapauskertomukset ovat tarua ihmeellisempiä. Eräs ystäväni, homomies, vitsailee aina "nunnailevansa” pitäessään taukoa miesten kanssa säätämisestä – ja kirjassa Downs kertoo miehestä, joka todella ryhtyi munkiksi monen vuoden ajaksi etsiessään merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa.

Kirjaa lukiessa nousee ajatus, että myös temperamentti vaikuttaa ihmisen kehitykseen paljon: kaikki eivät räiskähtele ulospäin tai tee suuria hätäisiä päätöksiä tunteen vallassa. Olen ihan tyytyväinen, että temperamenttini on sen verran harkitseva, etten ole esimerkiksi koskaan suutuspäissäni irtisanoutunut töistä, vaikka joskus olen niin mielessäni kuvitellut. Olen kiukunnut itselleni, kiukunnut ystävilleni, ja sitten jatkanut. Sitkeyskin on henkilökohtainen ominaisuus, jota voi vahvistaa – toisaalta joskus se saa pysymään kiinni tuhoisissa käyttäytymismalleissa tai elämäntilanteissa. Ei tämä kyllä helppoa ole.

Mitkä olisivat seuraavia askelmerkkejäni? Ilmeisesti tunteiden tunteminen sellaisenaan (myös häpeän kaikessa sietämättömyydessään), asioiden ja ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin ovat, ja elämän monitulkintaisuuteen ja ristiriitaisuuteen suhtautuminen avoimesti ja kiirehtimättä.

Downs esittelee käytännön ohjeistuksena mallin, joka lainaa paljon asioita AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta ja hänen itse läpikäymästään käyttäytymisterapiasta. Tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan konkreettisesti käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa ja tarkkailla edistymistään päivittäin. Painivimmin minuun iskevät hänen sanansa ristiriitaisuuden hyväksymisestä elämässä. Paradoksaalisesti ne pätevät myös tähän kirjaan.

Kaikesta en ole samaa mieltä Downsin kanssa: erityisesti jotkin hänen seksiin liittyvät ajatuksensa ovat mielestäni liian mustavalkoisia. Hän esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkit kinky-meininkien ja trauman välille tavalla, jossa ajattelun syvyys on tasoa Fifty Shades of Grey. Myös hänen näkemyksensä terveestä parisuhteesta on aika konservatiivinen. Eräs Goodreads-käyttäjä on kirjoittanut teoksesta (yhden tähden arviossaan): “It presents a homogenous Freudian interpretation of the gay male experience and takes it to a place that prefaces a heteronormative understanding of the world that strikes as victim-blaming ‘bootstraps’ analysis.” Kirjasta näkee, että se on kirjoitettu ennen intersektionaalisen feminismin laajempaa esiinmarssia. Patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta homomiesten elämään puhutaan suoraan vain parissa kohdassa lyhyesti, minkä näen merkittävänä sokeana pisteenä. Jos kirjan näkemykset ottaa liian kirjaimellisesti, voi päätyä ajattelemaan, että kaikki suuttumus on aina oire häpeästä, mikä ei pidä paikkaansa – joskus pitää kiukustua ulospäin, koska laajemmassa rakenteessa on virheitä. Homoseksuaaleina olemme olleet pitkään toisen luokan kansalaisia, millä on ollut konkreettisia vaikutuksia elämään. Lukemisen myötä huomaan, että tarvitsisin tämäntyyppistä kirjallisuutta enemmän, mutta nyansoidumpaa, paremmin viitattuun tutkimustietoon perustuvaa, nykyaikaisempaa.

Itsensä paranteluun kannustavaa kirjallisuutta lukiessa herää jossain vaiheessa ajatus, että teinkö fiksusti kun käytin tähän aikaani; edistänkö nyt keski- ja ylempiluokkaisia uusliberaaleja ideaaleja, ja miksen ottanut mieluummin luettavaksi jotain oikeasti poliittista tai laajemmin yhteiskunnallista? Toisaalta taas: mihin vähemmistöaktivismikaan lopulta pyrkii muuta kuin hyvinvoinnin saavuttamiseen ryhmän keskuudessa ja tasavertaiseen kohteluun? Ei tämä ole mustavalkoista nollasummapeliä, ajattelen. Traumasubjektille tekisi varmasti hyvää räjähtää lopulta ulospäin, mutta entä jos ei ole löytänyt vielä mielekästä kanavaa, miten tehdä se? Tarvitsen happimaskin omille kasvoilleni vielä hetkeksi.

Tuli paljon muitakin ajatuksia ja huomioita, joita en osaa nyt kirjoittaa tähän, mutta joista ehkä rakentuu jotain olennaista joskus. Annan tilaa keskeneräisyydelle.

Lisää kirjasta: Hulivilipoika-blogi, Kehrääjässä julkaistu essee jossa käsitellään lyhyesti kirjan luokkaongelmia

Hayley Campbell – Kaikki elävät ja kuolleet

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet (niin & näin 2023, suom. Tapani Kilpeläinen)

Toimittaja Hayley Campbell tutustuu teoksessaan kuolematyöhön monesta näkökulmasta ja loikkaa todella syvään päätyyn. Käsitellyistä asioista puhutaan suoraan myös tässä arviossa, näin varoituksen sanana.

Kirja on narratiivisen journalismin tyyliin kirjoitettu ja kuvaa tarkasti miljöitä, ihmisten ulkonäköä ja kirjoittajansa ajatuksia. Lukija tuntee ruumishuoneen kylmyyden, ruumiinavaustilan hajut, liikkeen jolla krematorion työntekijä työntää ruumiin polttouuniin. Kun Campbell reflektoi ajatteluaan, syntyy haastattelujen väliin esseistisiä jaksoja. Kryoniikkalaitoksessa vierailtuaan hän miettii: ”Pidän heidän optimismistaan mutten jaa sitä. Teemme mitä voimme pärjätäksemme. Se on kehtolaulu kuolinvuoteella.”

Campbell laittaa itsensä likoon säästelemättä. Hän kuuntelee onnettomuuksien uhrien tunnistajan juttuja taifuuni Haiyanissa kuolleista, jotka muuttuivat kosteassa hellesäässä odottaessaan nesteeksi ja valuivat ulos muovisäkeistä. Hän pitelee käsissään aivoja ja kokee traumaperäisen stressihäiriön oireita nähtyään kuolleen vauvan kylvetyksen. Viimeksi mainittu tapahtuma pakottaa hänet käsittelemään asiaa, joten hän menee keskustelemaan kuolleiden lasten perheiden tukemiseen erikoistuneen kätilön kanssa. Teos osoittaa vahvasti, että kuolematyötä tekevät eivät saa yhteiskunnassa ansaitsemaansa arvostusta – kenties siksi että aihe on niin vaikea keskusteltavaksi.

Useimmille tämä ei ole kirja, jota luetaan lounaalla tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Lukemisen varrella tarttuu tietoa, jota on tavalla tai toisella vaikea unohtaa. Esimerkiksi: Jos rintaimplantit unohtaa ottaa pois ennen krematoriota, ne takertuvat polttouunin pohjaan kuin purukumi.

Jälkisanassa Campbell kertoo keskustelustaan rikosylikonstaapelin kanssa, ja tämä toteaa, että kuoleman äärellä toistuvasti oleminen tekee paremmaksi. ”Pystyy näkemään asiat paremmin. Tekemään paremmin.” Campbell kirjoittaa, että ”aikani kuolleiden ympärillä on tehnyt minut kärsivällisemmäksi ihmisten kanssa”, hänestä oli tullut vähemmän kaunainen. Lopussa on viisaita mietintöjä myös rajoista kuoleman suhteen: ”Uskon, että rajojen tulisi olla henkilökohtaisia, itse valittuja ja niin kauan, kun niitä on harkinnut huolellisesti eikä sallinut kulttuurinormien sanella niitä, ne ovat oikeat.” Taisin noudattaa tätä myös itse kirjan lukemisen suhteen, sillä vanha kollegani ja kaverini kuoli tammikuussa, ja aloitin lukemisen varhain aamulla uutista seuranneena päivänä, kun en enää saanut unta; ajattelin, että moni pitäisi teokseen tarttumista tuollaisella hetkellä huonona ratkaisuna, mutta nyt voin sanoa, että se oli hyvä.

Haluan puhua taas tietokirjakäännösten onnistumisesta. Tälläkin kertaa vastaan tuli huolimattomuutta: sekä runsas määrä typoja että kömpelöltä tuntuneita ratkaisuja, jotka tekivät joistain virkkeistä hankalampaa luettavaa kuin niiden olisi tarvinnut olla. Toivoisin, että tietoteoksia suomennettaisiin tarkasti viimeistellen, koska tietoa on ilmaistava täsmällisellä kielellä. Erityisesti tarve korostuu tällaisten kaunokirjallista tyyliä hyödyntävien kirjojen parissa.

Muita arvioita: Hesari, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus