Psykoterapeutti Walt Odetsin kirja on mainittu monessa yhteydessä samankaltaisena teoksena kuin Alan Downsin The Velvet Rage. Jotkut lukijat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että Odetsin teos on parempi. Tyylilajikin on vähän eri: Out of the Shadowsissa kyse on psykologisesta tietokirjasta, mutta ei varsinaisesti self helpistä. Vaikka kumpikin teos perustuu terapeuttien kokemuksiin homomiesten parissa tehdyssä työssä ja jonkin verran myös heidän omiin elämänkokemuksiinsa, Odets ei tunnu haluavan myydä tiettyä työskentelyn mallia, josta hänet voisi sitten kutsua luennoimaan, jotta voisi tehdä valtavasti lisää rahaa. Hänen tekstiään hallitsee rauhallisen punnittu tiedon välittämisen halu.
Kirjassa näkyy siihen käytetty aika, ja Odets kertoo kirjoitustyön lähteneen liikkeelle hänen yli 20 vuoden aikana syntyneistä muistiinpanoistaan. Keskustelut asiakkaiden kanssa eivät ole suoraan yksittäisistä tilanteista litteroituja, vaan ne on kirjoitettu dialogeiksi huolella, ykstyiskohtia on jonkin verran muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi, ja tapauskertomukset sisältävät yleensä kahden ellei useamman asiakkaan elämäntarinaa. Olennaista on kuvata muutos, hetki jolloin ihmisessä liikahtaa, ja tapa jolla hänen toimintansa alkaa kääntyä kohti terveempää ja autenttisempaa elämää.
Löydän tapauskertomuksesta toisensa perään kokemusteni ja tunteideni kappaleita. Tajuan jälleen, miten merkityksellistä on lukea tällaisia elämäntarinoita juuri muiden homomiesten kokemuksista, koska niissä on erityisyyttä, joka liittyy nimenomaan seksuaaliseen suuntautumiseen – ja tapoihin joilla ympäristö suhtautuu siihen. Juuri ymmärtämättömät, stereotypioihin jumittuvat suhtautumistavat aiheuttavat kyvyttömyyden hyväksyä itsensä kokonaisena ihmisenä. Odets saa minut myös miettimään uudesta kulmasta suhdettani hiv:n pelkoon, siihen miten se on nuorempana elänyt mukana silloinkin, kun en ole oikein ajatellut sitä vaan jopa työntänyt aktiivisesti pois mielestäni.
Se Odetsilla on yhteistä Downsin kanssa, että hänkin esittää oman kolmijakoisen mallinsa. Tällä kertaa kyse on juuri hiv:sta, ja Odetsin mukaan merkitystä on sillä, elikö vuonna 1981 alkaneen epidemian tappavimman vaiheen henkilökohtaisesti läpi aikuisena homomiehenä, vai kuuliko siitä lapsena kauhutarinoita, vai onko kasvanut vasta sen jälkeen kun lääkitykset paranivat huomattavasti vuodesta 1996 alkaen. Odets esittää avartavaa turvaseksipuheen kritiikkiä ja puolustaa homomiesten oikeutta intiimeihin yhdyntäkokemuksiin. Häpäisemiseen ja pelotteluun hän ei seksivalistuksessa usko, eiväthän ne estäneet 80-luvullakaan valtavaa määrää ihmisiä sairastumasta ja kuolemasta.
Odetsin teksti saa minut toivomaan, että eri sukupolviin kuuluvat homomiehet keskustelisivat enemmän keskenään kasvotusten erilaisissa tilanteissa. Huomaan kaipaavani lisää sellaista elämääni.
Näen aiempaa tarkemmin myös homoille tyypillisten traumojen jatkumon. Lapsuudessa tapahtunutta traumatisoitumista seuraa usein jokin aikuisuuden tapahtuma, uudelleentraumatisoituminen, joka tuo tiedostamattomalla tasolla mieleen vanhan. Useimmille aidsin pahimman aikakauden läpieläneille homomiehille epidemia oli vanhojen haavojen aukirepijä. Ajattelen, että nykyisin tuhoisia kokemuksia homoille – varsinkin omassa ikäluokassani ja sen tienoilla – aiheuttavat erityisesti päihderiippuvuus, monella tavalla pinnallisen deittikulttuurin lietsoma yksinäisyys tai väkivaltaiseen parisuhteeseen päätyminen.
Odets toteaa, että siinä tapauksessa, jos hiv:n saa nykyisin, stigma homoyhteisön sisällä voi olla jopa suurempi kuin takavuosikymmeninä, koska pahimpina aikoina yhteisö oli toinen toisensa tukena epävarmassa tilanteessa, joka ennen tehokkaiden lääkitysten kehittymistä uhkasi kaikkia.
Olennaisin oppi, joka kirjasta tuntuu minulle jääneen, on se, että ei pidä hävetä eikä moittia itseään, jos lipsuu takaisin vanhoihin vahingollisiin tapoihinsa. Odetsin mukaan se on mahdollisuus: merkki siitä, että edelliseltä kerralta on jäänyt jotain opittavaa, eikä kaikkea ole vielä käynyt läpi perusteellisesti. Mutta kun ”repsahdus” on tapahtunut, voi korjaamista yrittää uudelleen. Ehkä uusin keinoin? Ehkä kaivautumalla vielä syvemmälle historiaansa tai tunteisiinsa? Ehkä tekemällä jotain, mikä muuttaa omaa arkea, ympäristöä? Itsensä moittimisella ei paranemisessa korjata mitään. Kunpa tuon vielä sisäistäisi. Toivottavasti tulee mahdollisuuksia sisäistää se.
Tajuan lukiessani aiempaa konkreettisemmin, mihin keskusteluterapian ja ylipäätään puhumisen (tai kirjoittamisenkin) mahdollisuudet päättyvät. Lopulta on alettava tehdä asioita maailmassa – mieluiten muiden ihmisten kanssa. Se on aluksi kyllä hirveän pelottavaa. Autenttinen tunteiden ilmaisu. Helppo kirjoittaa nuo sanat peräkkäin, mutta miten alkaa toteuttaa sitä, kerta toisensa jälkeen? Nyt näen pilkahduksen siitä, että se voi olla mahdollista. Olen alkanut opetella.
Mielestäni Odets onnistuu konkretisoimaan autenttisuutta selvästi sisäistettävämmin kuin Downs The Velvet Ragessa ja Matthew Todd Straight Jacketissa. Niin tärkeitä kuin nuo kaksi aiempaa teosta ovatkin olleet homomiesten itseymmärryksen sanallistamiselle.
Siinä missä The Velvet Rage oli erittäin keskittynyt monogaamisen parisuhteen paremmuuteen, Out of the Shadows näyttää avoimien ja polyamoristen suhteiden mahdollisuudet laajasti.
Kirja päättyy novellimaiseen tekstiin, joka kertoo Odetsin elämänkumppanin (yhden heistä) tarinan ja kuvaa ihmissuhteiden kehittymistä kuviossa, jota kutsuisin polyamoriseksi. Hämmentää, miten silotellun kuvan teksti antaa heidän arkielämästään, oikeastaan monet yksityiskohdat siitä puuttuvat, ja kerronta on tasoa: ”olimme kiireisiä, kaipasimme toisiamme, välillä kävimme lentämässä omalla lentokoneellamme ja pääsimme sillä kohoamaan kipujemme yläpuolelle” (kyllä, lentämisen teknisiä yksityiskohtia puolestaan on paljon). Olisin toteuttanut tuon omaelämäkerrallisen osuuden jollain muulla tavalla, ja erityisesti olisin halunnut lukea enemmän heidän suhteidensa pienistä arkipäiväisistä konflikteista – jotenkin en usko polykuvion olleen heille ihan niin helppo kuin millaisena se tarinassa esitetään. Kirjan eetosta ajatellen lopetusnovelli ei ole onnistunein mahdollinen ratkaisu.
Odets kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten monet homomiehet odottavat yhteisöiltä myös liikaa kuvitellessaan vaikkapa, että San Fransiscon tunnettuun "homokortteliin" muuttaminen korjaisi kaiken. Hänen mukaansa olennaisinta on löytää ympärilleen muutamia tärkeitä ja luotettuja samaan viiteryhmään kuuluvia. Sen kummempaa se ei ole. On hyvä olla ystäviä, joiden kanssa voi jakaa asioita niin että voi luottaa tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi.
Haluan vielä todeta, että laajasti ajatellun yhteisönsä kanssa terveessä yhteydessä elävä homomies ymmärtää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aina tilaisuuden tullen jarruttanut ja vastustanut konservatiivipoliitikko ei tule lopulta valitsemaan häntä. Don't be a pick me gay.
Tätä kirjoittaessani huomaan, että viimeisen vuoden aikana on vaivihkaa rakentunut omanlaisensa blogiesseiden sarja, johon kuuluvat tämän lisäksi ainakin tekstit The Velvet Ragesta, Straight Jacketista, ja jossain määrin myös tekstit In the Dream Housesta ja Yksinäisten kaupungista. Queer-psyyken käsittelyä ja eteenpäin ajattelua, yhteisön kukoistamisen mahdollisuuksien rajankäyntiä, trauman purkamista ja vielä koluamattomien kaapin takimmaisten nurkkien tutkimista. Kaj Korkea-aho kirjoittaa teoksessaan Äitiä etsimässä, että Suomi on queerin länsimaailman katvealueella, minkä tunnistan, ja näen tärkeänä kirjoittaa näistä aiheista suomeksi – erityisesti analysoimalla teoksia joita ei ole suomeksi julkaistu.
Vaikka psykoterapeutin kirjoittamia tapauskertomuksia lukiessa voi päätyä oman päänsä sisälle kiertämään kehää, ajattelen että tällaisia kirjoja on välillä olennaista lukea, kunhan ei jatkuvasti tankkaa. Omasta sisäisyydestä kumpuava itsensä hyväksyminen laajenee lopulta ulospäin ja mahdollistaa paljon ihmissuhteissa muiden kanssa. Juuri nyt näen olennaisena nostaa esiin, että meillä queer-ihmisillä on oikeus elää hyvää elämää ja etsiä siihen keinoja, tapoja ja reittejä, jotka sopivat juuri meille.
Olisikohan tätä tekstien sarjaa mahdollista kehittää pidemmälle? Mistä teoksista – muistakin kuin kirjoista – kannattaisi vielä kirjoittaa? Mistä queer-aiheista meillä ei ole vielä suomeksi kieltä?
”By its very nature, play is spontaneous and thus requires an acceptance of uncertain incomes.”
"From within such gay male geographic communities, young men must find their own real communities of four, six, or eight devoted and enduring companions. That accomplishment is important and affirming, and everything a human life could hope for and need. The futures of young gay lives will not be transformed through assimilation into gay communities seeking seamless internal unity – –. The transformation will happen when, one by one, each man discovers who he is and makes a life for himself that expresses that self-discovery. Gay lives will be diverse, but all will share one important aspect: they will be honest lives that stand on authentic self-acceptance."
"To be authentic, relationships between men must continue to express gay sensibilities, including the social, emotional, and sexual diversity that naturally characterizes relationships between men."
Hyvä kritiikki teoksesta Lambda Literary Review'n sivuilla
