Olen lukenut In the Dream Housen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Nyt olen lukenut sitä taas, en kokonaan vaan osia, sieltä täältä. Oli pakko saada teos käsiini uudelleen, koska siinä on kirjoitettu väkivaltaisesta parisuhteesta – ja vielä queer-parisuhteesta – tavalla, jota en ole muualla nähnyt. Etsin Google Docsista kirjan nimellä laatimani dokumentin, ja huomaan, että viimeksi pystyin poimimaan teoksesta vain sitaatteja. Omia sanoja siitä ei irronnut, muistan postanneeni jonkin ig-stoorin mutta se tietenkin katosi.
Ihmettelen, miten Machado on saanut tämän kirjoitettua. En muodon osalta; hän tuntee lajinsa, tietää eri tyylit, joilla rakentaa Dream housen kirjaansa pala palalta, rakkausromaanista vakoojatrilleriin, musikaalista Tsehovin aseeseen. Samaa henkeä kuin Tyyliharjoituksissa tai 101 tavassa tappaa aviomies, mutta käsittämättömintä on, että Machadon teoksen genre on memoir. Tätä ei väitetä kirjan kansiteksteissä kokeelliseksi romaaniksi, vaan kerrotaan, että kyse on omaelämäkerrallisesta nonfiktiosta. En käsitä, miten tämä on mahdollista, vieläpä Yhdysvalloissa, jossa oikeusjuttuja nostetaan milloin mistäkin. Kuinka monta juristia kirjan luki läpi ennen julkaisua?
Kyse on laista. Siitä kirjoitti moneen kertaan myös Leigh Gilmore The Limits of Autobiography -teoksessaan. Kyse on siitä, mitä voi kirjoittaa ilman, että saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen. Koska laki suojelee manipuloijien ja henkisten nujertajien kunniaa. Yleinen puhetapakin suojelee henkisen väkivallan piilottamista: älähän nyt pura noita tunteitasi niin holtittomasti, se saa sinut vaikuttamaan epätasapainoiselta ja sen myötä epäluotettavalta, ethän halua sitä, ethän? Jumalauta mitä lässytystä. Joskus on oltava oikeus sanoa, että se oli kamalaa elämää ja tuntui hirveältä. Machado kirjoittaa: “A reminder to remember: just because the sharpness of the sadness has faded does not mean that it was not, once, terrible. It means only that time and space, creatures of infinite girth and tenderness, have stepped between the two of you, and they are keeping you safe as they were once unable to.”
Kyse on myös queer-hiljaisuudesta, joka painetaan syrjään marginaalisena; tai ihminen marginalisoi itsensä, koska on joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja ja pienentämistä. Väkivalta synnyttää häpeähiljaisuutta. Kuten Irene Kajon romaanissa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, jossa kertojan päässä pyörii syyllistävä kela: ”Sinä olit aikuinen. Olisit voinut kieltäytyä.” Piiloon painamisen lisäksi kyse on siitä, mitä laki ylipäätään mahdollistaa, ja Machado kirjoittaa: ”Most types of domestic abuse are completely legal.” Hän otsikoi sen epifaniaksi eikä liioittele. Ajatus soi päässäni kuin melodinen popkappale. Manipulointia ei ole virallisesti kielletty yhtään missään, mikä johtaa tilanteisiin, joissa suhde tuntuu myrkylliseltä, mutta mitään ei pysty sanoittamaan. Hullun leiman saa otsaansa se jota manipuloidaan, se jota alistetaan, se jonka itsetuntoa tuhotaan pala palalta koska toisen itsetunnon olemassaolo ei toiselle oikein sovi – katon alle mahtuu lopulta vain yksi tahto.
Manipulointi pakenee normaalia kielenkäyttöä, sellaista joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja on täten jaettavissa. Alistaminen ilman fyysistä väkivaltaa pakenee kieltä, kuten lääkärintodistuksia, väistelee tehokkaasti, koska perustuu juuri siihen, että yhteisesti sovitulla kielellä ei ole enää merkitystä. Järkipuhe ei silloin tehoa. Sen voi aina kiertää. Jäljelle jää tunteita: epävarmuutta, kiirettä, hätääntymistä, ahdistusta, voimattomuutta, kiukkua, pelkoa. In the Dream Housea lukiessanikin totean: luoja, että TUNTEITA HERÄÄ. Ei, en pysty näyttämään sitä, kuten tyypillisten kirjoittajakoulutusten ja perinteiseen asialliseen kirjoittajuuteen kykenevien ihmisten mukaan pitäisi tehdä. Sanon suoraan, koska niin se on. Se on se tunne. Niillä on merkitystä! Perkele. Tunteiden peittely tappaa – miten kauan sitäkin pitää oikein alleviivata?
Ilahdun joka kerta, kun käyn kirjan Goodreads-sivulla ja luen sieltä briljantin ja terävän Roxane Gayn kirjoittaman kommentin, joka päättyy: “Also, fuck that trash ass bitch. She ain't shit. At all.”
Kirjoitetun sanan tuhoaminen on queer-ihmisten historiassa ollut aktiivista, jopa tuhkaksi palamista, eikä se ole liioiteltu kuva: mietin 1930-luvun Saksaa, Hirschfeld-insituutin seksologian tutkimuksen edistyksellisyyttä ja sen murtoa ja tuhoa, 20 000 kirjan polttamista ympäri maata julkisissa rovioissa. Kyllä, iskin tämän kortin nyt pöytään niin että lätsähdys kaikuu, koska näin on tapahtunut. Tämäkin on osa tuskailuamme kielen löytämisen kanssa.
Machado kirjoittaa “Dream House as Ambiguity”-luvussa esseen siitä, miten queer-ihmisten välistä lähisuhdeväkivaltaa ei ole käsitelty juuri missään. Minäkin olen tehnyt viime päivät nettihakuja, selaillut Stonewall- ja Lambda-palkintojen kirjalistoja ja hakenut sitten teostietoja Goodreadsista, ja ainoa selvästi aihetta käsittelevä, listoilta löytämäni teos on In the Dream House. Kun miettii queer-historian kulkua, se ei ole ihme. 1920- ja 1970-luvuilla, kun vähemmistöt olivat viimein pääsemässä vapaammille vesille, takapakki tuli kummallakin kerralla pian ja se oli raju: fasismi, sota, tartuntatauti. Vasta pitkällä 2000-luvun puolella on joissain maissa päästy tilanteeseen, jossa tasa-arvoisia avioliittolakeja on säädetty, joten queer-parisuhteiden pimeämmistä puolista puhumiselle alkaa avautua tila. Vuonna 2001 valmistui Suomessakin Mari Vikmanin gradu Väkivaltaa rakkauden varjolla, parisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa. Hän oli silloin kokenut, että asiasta ei haluttu puhua ja saanut palautetta, jossa kehotettiin jättämään aihe sikseen. Laki rekisteröidystä parisuhteesta oli vasta tulossa voimaan, poliittinen kamppailu sen säätämiseksi oli vielä vereslihaisen tuore. Joko nyt, uuden avioliittolain oltua voimassa vuosia, alkaisi olla enemmän tilaa? Machado kirjoittaa: “Trying to find accounts, especially those that don’t culminate in extreme violence, is unbelievable difficult. Our culture does not have an investment in helping queer folks understand what their experiences mean.”
Lähisuhteista ja kodin seinien sisällä tapahtuvista asioista kirjoittaessa satelee herkästi kommentteja, joista näkee, että näitä aiheita käsitteleviä tekstejä pidetään samaan aikaan vähäpätöisinä ja vaarallisen säädyttöminä. Ristiriita on hämmentävä. Kritisoijiensa totaalista tuhoa tavoittelevia narsisteja istuu pian maailman merkittävimmissä päättävissä asemissa siellä täällä, joten näiden rakenteiden ja dynamiikkojen ymmärtäminen ei ole yhdentekevää. Vain mittakaava muuttuu.
“– – abusers do not need to be, and rarely are, cackling maniacs. They just need to want something, and not care how they get it.”
“But you know. You know that, somewhere deep down, it isn’t about you at all.”
“I imagine that, one day, I will invite young queers over for tea and cheese platters and advice, and I will be able to tell them: you can be hurt by people who look just like you.”
“The memoir is, at its core, an act of resurrection.”
Uh. Luen tämän, kun joku päivä pystyn.
VastaaPoistaKun on oikea hetki, uskon että tämä antaa paljon!
Poista