tiistai 27. syyskuuta 2016

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

Nikolai Gogol – Kuolleet sielut (lukemani painos WSOY 2009), alkuteos Meortvyje dusi (1842). Lukemani painoksen suomeksi kääntänyt Jalo Kalima, suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov.

"– Aikomuksenani on hankkia kuolleita, jotka kuitenkin henkikirjotusluettelon mukaan ovat elossa, sanoi Tšitšikov. 
Silloin Manilovilta putosi piippu lattialle, ja suu, joka oli auennut selälleen, jäi auki muutamaksi minuutiksi."
Kiistattomasta klassikosta kirjoittamisen aloittaminen tuntuu erilaiselta kuin uutuusteoksen tai lähimenneisyydessä ilmestyneen kanssa. Uuden teoksen laatua pitää avata monipuolisesti, sijoittaa se kirjallisuuden maailmaan ja perustella huolellisesti sen tärkeyttä silloin, kun sen itse selkeästi tuntee. Suuren klassikon kohdalla perustelut on jo tehty moneen kertaan merkittävän aseman saavuttamisen ohessa. Nikolai Gogolin (1809–1953) Kuolleet sielut on venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Kansiliepeessä kerrotaan, että Gogol suunnitteli kolmiosaista venäläistä vastinetta Danten Jumalaiselle näytelmälle, mutta lopulta kokonaisena säilyi vain tämä teos, ensimmäinen osa, joka vastaa Danten Helvettiä.

Kollegineuvos Tšitšikov siis saapuu nimeltä mainitsemattoman kaupungin matkustajakodin portista sisään vaunuilla, "jollaisissa tavallisesti matkustavat naimattomat miehet", ja hän valloittaa kaupungin väen miellyttävällä olemuksellaan. Kaupunkilaiset ovat hänestä suorastaan ylitsevuotavan hurmaantuneita, ja eräänä päivänä Tšitšikov lähtee tapaamaan tilanomistaja Manilovia. Tällöin selviää tämän mystisen virkamiehen merkillinen suunnitelma: ostaa tilanomistajilta näiden "kuolleita sieluja", jotka ovat siis kuolleita talonpoikia eli todellisuudessa maaorjia. Tšitšikov kiertelee tilalliselta toiselle ja onnistuu kaupoissaan vaihtelevasti. Toiset epäilevät hänen tarkoitusperiään suuresti, ja toiset ovat varsin tyytyväisiä päästessään eroon henkikirjoitusluettelossa näkyvistä "sieluista", joista joutuu kuitenkin maksamaan, vaikka ne ovat kuolleita. Lopulta epäilykset kaupungissa kasvavat...
"Toiseen aikaan ja toisenlaisissa olosuhteissa tällaiset huhut eivät olisi kenties herättäneet minkäänlaista huomiota, mutta N:n kaupunki ei ollut saanut pitkään aikaan mitään uutisia. Kokonaista kolmeen kuukauteen ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mitä pääkaupungeissa sanotaan commérageiksi eli juorujutuiksi ja mikä on, kuten tunnettua, kaupungille yhtä tärkeää kuin ruokatavarain tuonti oikeana aikana."
Gogolin romaania on pidetty onnistuneena venäläisen realismin perustan luojana, joka pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta. Olin kuuntelemassa, kun Rosa Liksom puhui kirjasta viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Venäjä etsi kirjan kirjoittamisen aikaan suuntaa samalla tavoin kuin nyt. Teoksen todettiin sisältävän paljon mustaa huumoria ja sen kuvaaman todellisuuden olevan arvaamatonta. Liksom myös vertasi haastattelussa Tšitšikovia nykypäivän sijoitusneuvojiin! Mainittu haastattelu on muuten edelleen katsottavissa Ylen sivuilta, ja siinä puhutaan muistakin venäläisistä klassikkoteoksista.

Lukukokemuksena kirja oli 2010-luvulla elävälle nuorelle aikuisellekin hyvin mielenkiintoinen, teos sai pohtimaan asioita laajemmin monesti ja lukeminen oli varsin nautittavaakin. Ajoittaista puuduttavuutta kyllä ilmeni, mikä on venäläisille klassikoille tietääkseni tyypillistä (tällainen kokemus nimittäin sai aikaan, että jätin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kesken muistaakseni noin puolivälissä, kyllä, ottakaa vaan kivet valmiiksi ja soihdut ja talikot esiin). Teoksen kertojaääni on kiinnostava – se ottaa mukaan myös kirjailijan, josta puhutaan monessa kohtaa kolmannessa persoonassa "tekijänä". Kuitenkin välillä ääni puhuttelee lukijaa tavalla, josta saa vaikutelman, että kertoja olisi yksiselitteisesti kirjailija itse. Kerrontaratkaisut ovat jännällä tavalla kiehtovia, ja erityisesti viehätyin kohdasta, jossa yllytään paasaamaan kirjailijuudesta, kirjallisuudesta ja sen arvostuksesta.
"Aikakauden arvostelu ei näet myönnä, että linssit, joilla nähdään uusia aurinkoja, ja linssit, jotka tuovat esiin näkymättömien hyönteisten liikkeet, ovat yhtä ihmeellisiä; nykyajan arvostelu ei myönnä, että tarvitaan suurta sielun syvyyttä, kun on valaistava halveksitusta elämästä otettua kuvaa ja tehtävä se henkisesti helmeksi; ajan arvostelu ei myönnä, että suuri innoittunut nauru ansaitsee päästä suuren lyyrillisen liikutuksen rinnalle ja että sen ja markkinailveilijän kujeiden välillä on pohjaton kuilu."
Näyttäisi, että 1800-luvun alkupuolen Venäjällä on siis keskusteltu kiihkeästi siitä, onko viihdekirjallisuus kirjallisessa maailmassa samalla viivalla vakavammaksi mielletyn kanssa! Pahinta on kuitenkin markkinailveily.

Kuolleiden sielujen kertoja pahoittelee myös lähellä kirjan loppua, että kirjassa esiintyvät hahmot ovat Tšitšikovin pyrkimysten takia niin epämiellyttäviä. Eipä heitä kovin mairittelevalla tavalla kuvatakaan, vaan varsin ankeina niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, joista jälkimmäisiä on esitelty kirjassa myös sivun kokoisina kuvina aina kunkin hahmon tullessa mukaan tarinaan. Kuvitukset on kirjan mukaan tehnyt P. Boklevski.

Kirja on mielenkiintoinen kurkistus oman aikansa Venäjään Nikolai Gogolin silmien kautta. Monille kohdille sai naurahdella ja Gogolin satiiri ei säästele eikä kumartele, minkä hän epäili kirjansa kertojan suulla ärsyttävän maanmiehiään: "[v]ielä saa tekijä osakseen syytöksiä niin sanottujen patrioottien eli isänmaanystävien taholta – –". Monet ovat kuitenkin myöhemmin pitäneet Gogolia henkilökohtaisilta näkemyksiltään varsin konservatiivisena ja hän itsekin piti suhtautumistaan Venäjään sentimentaalisena. Kirjan viimeisen sivun visio nopean, saavuttamattoman troikan lailla kiitävästä Venäjästä toi mieleen edellä mainitun Liksomin Hytti nro 6 -romaanin. Vaikutteita on hyödynnetty hienosti. Gogolin perintö elää vahvasti myös tämän päivän kirjallisuudessa, ja siksi tämän tuotanto on tärkeää luettavaa kirjallisuuden rakastajille myös nykymaailmassa.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kaupungeissa

Metrotuuli puhaltaa
Liehuvat hiukset
ja lepattavat takinliepeet
ja kaupunkilaiset pitävät kiinni
olemuksestaan
Jottei tuuli sitä veisi
Jottei pyyhkisi pois kerroksia
heidän ympäriltään

---------------------------------------------

Kolmas maailma tuli vastaan
luksuskadun päässä huutaen
ja sitä vastassa olivat kiviset kasvot
järkähtämättömän välinpitämättömät
Se alkoi huutaa vielä kovemmin
mutta sitä ei kuultu
sillä kiviset kasvomme
haluavat sen pois
katoamaan omasta maailmastaan
näkymättömiin aiheuttamasta
tätä kiusallista häiriötä

---------------------------------------------

Ihmiselämän näkee yläilmoista
valtateiden helminauhoina
lämpimien kotien valorykelminä
liikehuoneistojen kirkkaana paisteena

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Laura Gustafsson - Korpisoturi

Laura Gustafsson  Korpisoturi (Into 2016)

"Pysykää perkele loitolla. Suomalaisen erakon mielenlaadulla on biologinen perustansa: ilmastovyöhyke ei kestä tiheää ihmispopulaatiota. Alkuperäiset asuttajat kunnioittivat luonnon kantokyvyn hauraita rajoja. Yksi mies, yksi maa. Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä."

Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi sai heti ilmestyttyään kehuja tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Kehujiin kuului mm. Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, jonka haastateltavana Gustafsson olikin syksyn ensimmäisessä Aamun kirja -ohjelmassa. Oli pakko myös itse varata teos luettavaksi. Gustafsson on kirjailijana kyllä kiinnostanut aiemminkin, mutta en ollut hänen kirjojaan vielä lukenut. Muistan, kun kuulin joskus kirjaston neuvontatiskille parin vanhemman naisen keskustelua Gustafssonin Huorasatu-romaanin nimestä: "se kirjailija taisi vaan haluta provosoida kun antoi sille kirjalle tuollaisen nimen." Paheksunnan saattoi aistia leijuvan tiheänä ilmassa.

Korpisoturin parilla ensimmäisellä sivulla myönnän empineeni. Olin tottunut runolliseen ja maalailevaan kieleen edellisissä lukemissani romaaneissa, ja tässä kieli on ytimekästä, lauseet lyhyitä ja jämäköitä. Onneksi noiden parin sivun jälkeen alkoi varsinainen tarina, joka nappasi mukaansa heti. Todella hyväähän Gustafssonin kieli on ja Korpisoturin tyyliseen romaaniin se sopii mainiosti. Teoksessa tykitetään tiukkaa asiaa, eikä tunteilulle ole sijaa, se ei kirjan maailmaan kuulu. Tai siltä aluksi vaikuttaa. Päähenkilö Ahma yrittää elää ilman turhia emotionaalisia siteitä, sillä hän on päättänyt muuttaa erakoksi johonkin Itä-Suomen pienen kunnan metsiin. Ahmalla on siellä talo, johon ei vierailijoita kaipaa. Niitä hän lähtee aina varmuuden vuoksi tervehtimään aseen kanssa. Ahman suhde maailmaan on tietysti nihilistinen.
"Ahman lihassa ei ole pehmeää kohtaa, johon mikään rakkaudeksi kutsuttu voisi nuolensa survaista. Hän ei ole erakko tai yleisesti kusipää rakkausvammojen vuoksi. Hyväntahtoinen nainen ei pelastaisi häntä. Ei. Aseet ja varustautuminen, erätaidot, ne pelastavat hänet. Ei reproduktio jonkin satunnaisen tytön kanssa."
Muut ihmiset eivät kuitenkaan jätä Ahmaa niin helposti elämään erakkona, ei varsinkaan paikallinen kaupanmyyjänä työskentelevä Pamsu, joka on varsinainen karikatyyri rempseästä pikkupaikkakunnan naisesta. Hilpeyttä herättävä hahmo tuo tasapainoa kirjan tylyyn vakavuuteen, ja nauruakin herättäviä sanailuja syntyy. Myös hevosia pitävän Linnean kanssa Ahma tapaa pariin otteeseen, mutta Linnea on jo varattu toiselle miehelle. Ahma keskittyy lähinnä varautumaan, jotta selviytyisi. Hän on survivalisti ja pyrkii pysymään mahdollisimman omavaraisena. Kaupassa on kylällä pakko käydä joskus harvoin. Ahma odottaa, milloin SHTF (shit hits the fan) ja lopultahan se sitten iskee. Suomen suhtautuminen erittäin ajankohtaiseen asiaan, päivittäin puhuttavaan pakolaistilanteeseen, aiheuttaa lopulta konfliktin muiden maiden kanssa, ja sovittujen sopimusten noudattamattomuus johtaa talouspakotteisiin ja sekavaan tilanteeseen, joka kärjistyy siihen, että sähköt katkeavat koko maasta. Ahman kotona on sentään radio, josta tämä kuuntelee uutisia, mutta niistä ei selviä mikä on kaiken takana. Joka tapauksessa nyt alkaa se selviytyminen, johon Ahma niin kovasti on valmistautunut. Hänen pakkaansa saapuvat tietysti sekoittamaan Pamsu sekä raskaana oleva Linnea, jonka mies on joutunut vankilaan. Syksy etenee ja tulossa on talvi, jonka yli pitäisi selvitä, koska pian kaupoistakaan ei enää saa mitään... Ankarassa tilanteessa ihmisetkin muuttuvat ankariksi, toisilleen vihollisiksi.

Korpisoturi on terävä kirja, joka sai ajatukset todella lentoon. Monet varsinkin urbaanissa ympäristössä asuvat ovat unohtaneet taidot, joilla pärjätään, kun ei ole sähköä ja jos supermarkettien valtavat valikoimat eivät olekaan käytettävissä. Kaikenlainen itse tekeminen vähenee koko ajan, ja minä ainakin tunnen piston sydämessäni tässä kohtaa. Paljonko sitä osaisi, jos poikkeustilanne tulisi oikeasti päälle? Gustafsson on vakuuttavasti selvittänyt kirjaansa varten erilaisia asioita esimerkiksi aseen käyttöön ja erilaisten ruokien kasvattamiseen, keräämiseen ja valmistamiseen liittyen. Tunnelma on autenttinen – ei epäilystäkään, etteikö näin voisi käydä. Myös erakoitumisen psykologiaa ja ihmistä sosiaalisena eläjänä tarkastellaan oivaltavasti. Kirja vetää mukaansa niin, ettei siitä malttaisi päästää irti, ja sen olisi lukenut helposti kerralla jos olisi pystynyt. Lopunkin tulee lukeneeksi pariin kertaan, ja kaikkea luettua jää miettimään. Se on aina hyvä.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Minna Rytisalo - Lempi

Minna Rytisalo – Lempi (Gummerus 2016)

"Lempi niin kuin lempeä, lauha, lämmin, ajattelin, ja kuulin sen kaiken äänestäsi. – – Tulethan taas, sinä sanoit kun ojensit paketin, sormesi osuivat sormiini, vesi tippui ulkona jääpuikkojen päistä, minä että tulen jos pyydetään, jotenkin osasin lähteä sellaiseen kevyeen puheeseen mukaan, ja sinä jatkoit sitä, että voidaanpa vaikka pyytääkin, pyydetäänkö nätisti, ai näinkö, ja siinä se oli, yllättäen poskella, tytön huulten tuntu. Niin se meni."

Nelikymppisen äidinkielenopettajan kirjoittama esikoisromaani, josta tulee yksi vuoden kehutuimpia kirjoja. Tämä asetelma on kirjallisessa maailmassamme kohdattu joskus ennenkin... Myönnän, että en olisi Minna Rytisalon Lempiin osannut tarttua ilman joka suunnasta kuuluneita ylistyksiä: oli kirjablogeja, arvosteluja, twiittejä... Laitoin teoksen varaukseen. Odotin kuulemani perusteella tulevani hienon kielen ja voimallisen kerronnan viemäksi.

No, kyllä ne veivät, ja hurjasti veivätkin. Lempi on nimeään kantavan romaanin keskushenkilö, josta muodostuu kuva kolmen minäkertojan näkemyksistä koottuna. Lempi itse on poissa koko ajan. Vastaavan asetelman pohjalta on kirjoitettu monia teoksia, viimeisimpien joukossa viime vuoden August-palkittu Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista. Muutama viikko sitten lukemastani Khemirin kirjasta Lempi eroaa sijoittumalla nykyajan sijaan sota-aikaan, tarkalleen Lapin sotaan. Lempistä kertovat omat versionsa tämän aviomies Viljami, piikatyttö Elli ja kaksossisar Sisko.

Viljamia on lainattu heti tämän postauksen alkuun. Hänen ja Lempin rakkaus syttyy salamana, he avioituvat, muuttavat Viljamin kotitilalle ja ottavat avuksi piikatytön, ja sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan. Lempi jää kahden Ellin kanssa ja huomaa olevansa raskaana. Elli kirjoittaa evakkomatkalta Viljamille kirjeitä, joissa kertoo, että Lempi on lähtenyt, jättänyt heidän vastasyntyneen lapsensa ja ottopojan, ja viimeisessä kirjeessä lukee, että Lempin puhutaan kuolleen. Viljami on musertunut mies. Hän tuskailee kohtaloaan ja kertaa ihanan Lempin kanssa viettämäänsä kesää, jolloin hän oli onnellinen, mutta ei varmasti koskaan enää olisi.

Viljamin jälkeen ääneen pääsee Elli, jonka tarina ei ole täynnä rakkautta ja surua vaan leiskuvaa vihaa ja tuskaista, mahdotonta halua.
"Voi kuinka sinua vihasin, vaikka yritin alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. Vihasin ihoasi, joka oli aina lämpimän näköinen, vihasin sääriäsi, joissa ei kasvanut karvoja, vihasin ääntäsi, joka raastoi korvia kun lauloit. Kaikkein eniten vihasin sitä, että sait Viljamin, vaikka minä olisin voinut tulla tähän alun perinkin."
Ellin kertomus on katkera – hänessä on kovin paljon katkeruutta niin Lempille kuin elämälle muutenkin. Ensin hän on ollut kauhean tätinsä pompoteltavana, ja sitten Elli pääsee sieltä pois, mutta päätyy apulaiseksi vihaamansa "kaupunkilaiskekkanokan" ja tämän miehen – jonka niin hurjasti haluaisi itselleen – kotiin hoitamaan raskaita töitä. Elli kertoo viimein suoraan kaiken sen kauhean, mitä sodan aikana lopulta seurasi.

Viimeisenä äänessä on Sisko, Lempille kovin rakas kaksossisko. Tämä sulkee kertomuksellaan ympyrän, kuvaa ehkä kaikkein parhaiten ja tietävimmin mitä Lempi lopulta oli, koska Sisko tunsi hänet kaikkein parhaiten. Siskon oma tarinakin on ollut rankka: hän rakastui saksalaiseen sotilaaseen ja lähti Suomesta tämän mukaan.
"Kumpikin meistä lähti kulkemaan omaan suuntaansa, minä pidemmin askelin. Se koski. Se myös vapautti ja päästi irti, toisaalta teki yksinäiseksi ja irralliseksi."
Kirjaa lukiessa särkee sydäntä varsinkin se, että sen henkilöt ovat niin kovin nuoria, vasta aikuisuuden kynnyksellä, ja he tekevät suuria päätöksiä, valintoja, jotka vaikuttavat kaikkeen heidän loppuelämässään. Lempi ja Sisko ovat varakkaasta perheestä ja heillä olisi mahdollisuus opiskella, saada valita elämänsä suunta tuohon aikaan suhteutettuna varsin vapaasti, mutta heidän päätöksensä olla tiettyjen miesten kanssa määräävät heidän kohtalonsa hyvin pitkälti. Toisaalta, kukaan ei kohtaloaan etukäteen tiedä. Romaanin kerronta näyttää polttavana sen, mikä teoksen henkilöitä ajaa. Pitkien, polveilevien virkkeiden kuljettama hieno kieli hengittää ja herättää eloon myös kirjassa elävät voimakkaat tunteet. On nuorten ihmisten vimmaa, himoa, vihaa, rakkautta. Lempi vertautuu lukijan mielessä helposti toiseen viime vuosien Lapin sota -romaaniin, Katja Ketun Kätilöön. Tämä romaani ei kuitenkaan tarvitse henkilöidensä ruumiillisuudenkaan ilmaisuun joka toisella sivulla mainittavia sukupuolielinten ja seksuaalisten toimintojen kansanomaisia ilmauksia (ja mielestäni Kätilökin on hyvä, kunhan totean), vaan Lempi pärjää myös epäsuoremmalla kuvauksella, jota ei silti ole liiaksi siloteltu. Se on huomattavan valmis esikoisromaani, johon en kaipaa lisää mitään. Toki Lempi itse puuttuu, mutta siitä kaikki tämä lähtee ja siihen se päättyy.
"Ei sinua enää ollut."

lauantai 10. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci - Tiranan sydän

 Pajtim Statovci – Tiranan sydän (Otava 2016)

"Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii. Joskus leikki alkaa niin, että puen ylleni sukupuolettoman asun, kuin hahmottoman viitan, ja lähden ulos, ja sitten ihmiset alkavat olettaa, heitä häiritsee ettei heillä ole asiasta selvyyttä, julkisissa kulkuneuvoissa, ravintoloissa, kahviloissa, kuin puutikku kynnen alla he kysyvät joko toisiltaan tai minulta suoraan: Oletko mies vai nainen?"

Pajtim Statovcin toisessa romaanissa haetaan identiteettiä, kuten nykykirjallisuudessa yleisesti tehdään. Statovcin henkilöt ja hänen kerrontatapansa eivät kuitenkaan ole sellaista, mitä olisi moneen kertaan jo lukenut, vaan tässä kirjassa, kuten myös esikoisromaanissa Kissani Jugoslavia, puhuu aivan omanlaisensa ääni. On hienoa (ja kirjoittajana kadehdittavaakin), miten itseäni pari vuotta nuorempi kirjailija on löytänyt oman, vahvan ja kiehtovan tapansa kirjoittaa.

Tiranan sydän kertoo Bujarista ja Agimista, nuorista albaaneista, jotka elävät lapsuutensa runnellussa mutta kunniantuntoisessa maassa. Kerrontaan sekoittuvat isältä kuullut tarinat, legendat, jotka korostavat monenlaista sankaruutta. Tosielämässä maasta tahdotaan pois, muualla odottavaa parempaa elämää kohti. Lopulta sinne päästään, mutta identiteettiongelmat jatkuvat ja paratiisimaiseksi oletetusta Italiasta pitää jatkaa eteenpäin Espanjaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Suomeen... Maailman kiertämisestä ja toivottoman tuntuisesta oman paikan etsimisestä tuli hieman mieleen Statovcin esikoisromaanin tavoin HS:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Saara Turusen Rakkaudenhirviö (Tammi 2015), mutta lähtökohdat ovat hyvin erilaiset eikä Statovcin maailma näyttäydy humoristisena, vaan epäonni ja pettymykset ovat juuri niin kirvelevän karuja miltä ne kohdatessa tuntuvat. Edes New York ei tässä kirjassa todellakaan ole Sex and the City -tyylisesti fabulous: "ihminen on alle dollarin lounas ja hän kuulostaa jarruttavalta metrolta, ihminen on koditon joka laskee housunsa nilkkoihin ja ulostaa keskellä Times Squaren valojen ikuista päivää, ihminen on ihminen joka ohittaa Times Squarella ulostavan kodittoman tätä edes vilkaisematta, se joka huutaa kodittomalle ja se joka hakee kodittoman pois ja se joka siivoaa kodittoman ulosteen, ja ihminen on kiireinen eikä hänellä ole aikaa toiselle." 

Maiden rajojen lisäksi ylitetään sukupuolten rajoja, ja molemmissa teemoissa rajanvetojen luomat esteet tulevat konkreettisina esiin. Uuteen maahan saavutaan rankan merenylityksen jälkeen laittomana ihmisarvonsa menettäneenä ongelmatapauksena, ja sukupuolen ilmaisullaan hämmentävä kohtaa ongelmia ja hankalia tilanteita pelkästään ulkona liikkumalla. Agim kokee elävänsä väärän sukupuolen kehossa eikä pysty elämään kotimaassaan, jonka kunniakäsitykset eivät salli sitä, mitä hänen olisi tehtävä elääkseen oikeaa elämäänsä. Pois on päästävä. Myöhemmin kirjassa kohdattavan, varakkaaseen perheeseen syntyneen suomalaisen transsukupuolisen ongelmat näyttäytyvät albaanin mielestä pieniltä, mutta kyse onkin siitä, mitä on vielä saavuttamatta: "eikä hän näe sitä mikä hänellä jo on, vain sen mikä häneltä vielä puuttuu kaiketi siksi, ettei halua sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä mitä hän ei voi saada."

Tiranan sydän ottaa lukijansa mukaan matkalle, jonka tapahtumat kuvataan elävästi. Henkilöiden kohtaamat tilanteet saavat ajattelemaan ja yhdistyvät laajempaan kuvaan maailmasta kerta toisensa jälkeen. Eri näkökulmia ja aikatasoja yhdistelevä juonenkuljetus toimii, se on tarinankerronnan kannalta looginen ja ovelakin. Ihmisen perusominaisuus kertoa tarinoita itsestään ja maailmasta on teema, jonka koin romaanissa elävän hyvin vahvana. Uskoisin teoksen pääsevän helposti ainakin Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaisiin, ja syksyn aikana nähdään mitä muita on mahdollisesti jaossa.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku

Johannes Ekholm  Rakkaus niinku (Otava 2016)



 "JOONA
miks miehinen rakkaus ilmaistaan
aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun
ja itsesyytösten kautta??
SAD91RL
sukupuoliessentiaalisuus?
JOONA
missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?
SAD91RL
lue tumblrii
JOONA
jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta
SAD91RL
en haluis et paperi t räppäis eri tavalla, must toi kyl toimii"


Aikalaisromaani-termiä monen tekee varmasti mieli tästä kirjasta käyttää, mutta minusta se on kirjalle melko kauhea leima. Aikalaisromaani  voiko sellaista nykyään edes kirjoittaa yleispätevästi tässä monin tavoin pirstoutuneessa todellisuudessa? Niitä todellisuuksia kun on aikalaisilla nyt niin paljon erilaisia, yhtenäiskulttuurin kuolemasta on puhuttu paljon. Tämä kirja kertoo intellektuelleista pääkaupunkilaisista, korkeasti koulutetuista kolmekymppisistä. Jossain muualla päin Suomea, erilaisessa sosioekonomisessa ryhmässä eletään hyvin erilaista aikalaisuutta. Esimerkiksi aloitetaan lasten tuotanto maailmaan heti kaksikymppisinä koska niin vain pitää tehdä tai koska oikeasti halutaan. Ei ole aikaa eikä kiinnostusta miettiä tämän kirjan päähenkilön tavoin maailman ylikansoitustilannetta. Myös lad lit on käsitteenä aika kauhea lätkäistä tällaiselle kirjalle, koska eihän tämä mitään Nick Hornbya ole lähelläkään. Kieltämättä ne määrittelevät tekijät kuitenkin tässä paljolti täsmäävät: päähenkilö Joona on pessimistinen ja välinpitämätön mieshahmo, joka on elämässään hukassa. "Nykymaailmaan pitää suhtautua välinpitämättömästi. Muuten satuttaa itsensä." Yhdistävistä piirteistä huolimatta tuota en tämän teokseen asiasanoitukseen laittaisi, eikä sitä ole nähtävästi siihen kirjastokuvailussa lätkäistykään. Näiden määritelmällisten pohdintojen jälkeen voin siirtyä kertomaan suoremmin siitä, millainen teos Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku lopulta on.

Romaani koostuu siis keskusteluista, jotka keskushahmo Joona on kerännyt ja litteroinut kirjoittaakseen oman romaaninsa. Hän on nauhoittanut keskustelujaan erityisesti isänsä kanssa, ja lisäksi ääneen pääsevät isän vaimo Sirpa, Joonan ystävä Caritas ja joukko muita ystäviä. Suuri osa kirjasta on myös viestittelyä, jota Joona käy Google Hangoutsissa nimimerkki Sadgirlin kanssa. Joona ei ole koskaan tavannut Sadgirliä, vaan tämä pysyy anonyymina hahmona, joka antaa itsestään Joonalle sellaisen kuvan kuin haluaa. Sen todenmukaisuudesta ei lukijakaan lopulta pääse selville.

Juonena on tiivistetysti se, että toimittaja Joona on joutunut ulos lehdestä jossa on työskennellyt, minkä myötä hän on vajonnut taloudelliseen aallonpohjaan ja joutunut muuttamaan isänsä ja tämän vaimon luo. Joonan isä on menestynyt elämäkerrallisella romaanillaan ja tullut rinnastetuksi  keneenkääs muuhun kuin – Knausgårdiin. Joona ei ole tyytyväinen siihen turhankin rehelliseen ja paljastavaan kuvaan, mikä hänestä on kirjassa annettu, ja hänellä on isänsä kanssa muutenkin näkemyseroja ja ristiriitoja. Lisäksi Joona kokee monenlaista maailmantuskaa, yleistä tyytymättömyyttä, kaiken turhuutta ja hän on jossakin määrin masentunut. Päivittäiset chat-keskustelut Sadgirlin kanssa toimivat hänelle asioiden purkukanavana.

Romaanin kerrontatapa oli ainakin minulle hyvin nopealukuinen ja kiinnostusta ylläpitävä. Henkilöiden keskustelut halusi aina lukea loppuun asti, että minkälaisille poluille ne harhailevat ja mihin päätelmiin aiheista tullaan vai tullaanko mihinkään. Asiat olivat kovin tuttuja oman lähipiirin keskusteluista ja siitä, mistä netissä väitellään tällä hetkellä. Kerrontatavan tuttuus ja helppolukuisuus johtunee omalla kohdallani siitä, että ns. aiemmassa elämässäni, vain muutama vuosi sitten, saatoin viettää tuntikausia päivässä töiden jälkeen tai viikonloppuisin internetissä, jossa luin vain ihmisten keskusteluita. Pyörin tunnista toiseen foorumeilla ja kuvalaudoilla seuraten muiden juttuja usein vierestä, enkä melkein koskaan osallistunut vaan halusin vain pysyä tarkkailijan roolissa. (Nykyäänkin teen toki tätä jossain määrin, mutta en läheskään yhtä paljon. Eihän sitä muuten ehtisi lukea ja kirjoittaa!) Nettikeskustelumainen rakenne läpi kirjan ei siis herättänyt juuri kummastusta, ja monissa romaaneissa sitä on käytetty kerrontaa täydentämään jo ennen tätäkin. Moni saattaa kuitenkin kokea kirjan rakenteen ja jatkuvan puhekielisyyden liian vieraaksi.

Useimmat kirjassa olevat nettikulttuuriin liittyvät asiat ovat minulle tuttuja, mutta uskon että jos antaisin kirjan luettavaksi esimerkiksi äidilleni, hän ei todennäköisesti ymmärtäisi puoliakaan. Rakkaus niinku voisi toimia hänelle mielenkiintoisena tutustumisena joidenkin minun sukupolveni ihmisten elämään, mutta paljon kirjan kulttuurisesta vitsailusta menisi varmasti ohi eikä hän näkisi mitään hauskaa monissa niistä kohdista, jotka minua puolestaan naurattivat.

Lukukokemuksena kirja oli yksiselitteisen mainio  luin sen lähes vuorokauden sisään, mikä ei ole minulle tavanomaista. Monet teoksessa olevat viittaukset mediaan ja populaarikulttuuriin käsittelevät erittäin tuoreita ilmiöitä ja sen puheenaiheina on asioita, joista keskustellaan parhaillaan kiivaasti. Kirja kertoo varsin autenttisesti kuvaten itseni kaltaisista pari-kolmekymppisistä kaupunkilaisista, jotka ovat eläneet vuosikaudet nettimaailman ja -kulttuurin syövereissä ja viettävät nytkin aikaa puhelin kädessä tarkistellen somekanavia ja viestien ihmisten kanssa. Myönnän kyllä, että en käy läheskään päivittäin yhtä vuolaita ja intellektuellin oloisia keskusteluita kuin Joona tekee tuttavapiirinsä kanssa... (Toisaalta keskustelut eivät ole täysin autenttisia, sillä Joona pystyy ohjailemaan niitä haluamaansa suuntaan toimiessaan nauhoittajana, mikä tuodaankin kirjassa esiin Sadgirlin sanomana.) Kirjan henkilöiden ei voi sanoa elävän kuplassa, vaan he silloin tällöin poistuvat siitä käyden väittelyitä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät jaa heidän elämänkatsomustaan ja -tapojaan. Toisaalta joskus näiden kohtaamisten tarkoitus on vain pönkittää omaa näkemystä siitä, että se itse valittu polku on ainoa ja oikea, joten voiko kuplasta poistumista nähdä silloin avartavana? Henkilöt ovat ärsyttävinekin piirteineen lopulta kovin inhimillisiä ja heidän jutusteluaan oli hyvin viihdyttävää seurata, kuin olisi kärpäsenä katossa tai uteliaana sivukorvana viereisessä baarin pöydässä.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Sunnuntaiajatelma

Olen joskus tuomitseva
heti alkuun
mikä johtuu vain siitä
että pelkään mielipiteeni puolesta
koska tiedän
että päädyn helposti myötäilemään
ja taipumaan
koska koen sen helpommaksi
Koska pelkään väittelyiden
kärjistyvän riidoiksi
ja että joku loukkaantuu
Siksi on helppo primitiivireaktiona
tuomita asia
pysäyttääkseen keskustelu
ja mihin se voisi johtaa
heti alkuun

lauantai 3. syyskuuta 2016

Jouko Turkka - Aiheita

Jouko Turkka  Aiheita (Otava 1982)

"Vanha lehti joutuu kokemaan siirtymisen tavoitellusta uutuudesta kalapaketiksi, poikain sätkäksi, saappaaseen kuivikkeeksi; lopuksi siihen pyyhitään perse.
Paljon joutuu kynttiläkin näkemään aina kun se sytytetään. Sitä hinkataan tanssilattiaan, suksenpohjaan, silitysrautaan, ja saattaa se joutua moneen liukkaampaankin paikkaan ennen kuin hiiri sen syö."

Suomalaisen teatterin merkittävän voimahahmon kirjallinen tuotantokin on jäänyt monen mieleen. Kari Hotakainen kertoi, että heinäkuussa edesmenneen Jouko Turkan palkittu esikoisteos Aiheita vaikutti hänen omaan kirjoittamiseensa "aivan helvetisti". Antti Holma kirjoitti juuri aloittamansa uuden blogin ensimmäiseksi postaukseksi Turkka-mukaelman, joka on erittäin onnistunut, voin sanoa nyt kun alkuperäinen on luettu.

Aiheita on tosiaan pidäkkeetöntä tekstiä ja hyvin tajunnanvirtamaista. Teoksen tyylilajin määrittely on hankalaa, mutta novellikokoelma lienee lähimpänä. Turkka käyttää kirjassa selkeästi itseään kertojana näille aiheilleen, tarinoille, jotka alkavat mutta eivät välttämättä lopu, vaan niitä jätetään myös avoimiksi. Joskus puhutellaan lukijaakin ja pyydetään tätä ratkaisemaan loppu. Turkan kehittelemät jutut eskaloituvat yleensä pahimmilla mahdollisilla tavoilla  päällimmäisenä nousee nyt mieleen mies, joka jää yöllä rappukäytävään alasti eikä kehtaa mennä pyytämään apua keneltäkään. Mies päätyy piileskelemään, tekemään tarpeensa rappukäytävään, sytyttämään tulipalon ja lopulta syyttämään kaikesta kadulta kaappaamaansa pultsaria. Aiheissa ihmiset toimivat estottomasti ja vaistojensa mukaan ilman mitään sovinnaisuutta, tai siltä se ainakin tuntuu. Hulvattomat kertomukset voisivat kuitenkin olla sopivissa tilanteissa täysin mahdollisia. Sekin niissä viehättää.

Kirja oli varmasti yli 30 vuotta sitten ravisteleva myös suorapuheisuudessaan ja räävittömyydessään. Nykypäivän lukija on populaarikulttuurissaan ja viihteessään kokenut jo niin paljon karuja puheita, rietastelua ja väkivaltaisuuksia, etteivät sellaiset luettuna sisältönsä takia hätkäytä. Kaiken taustalla näkyvät ajatuskulut ovat kuitenkin se, mikä saa Aiheiden lukemisen yhä myllertämään mielessä ja haastamaan sitä. Turkka näyttää teoksessa, mikä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja sosiaalisissa rakenteissa on kuin omanlaistaan omituista teatteria. Juuri siksi on niin riemastuttavaa, kun näitä rakennelmia ravistellaan, ja sain nauraa monta kertaa teoksen edetessä. Välillä piti vakavoituakin. Traaginen ja koominen, surullinen ja hauska vuorottelevat ja yhdistyvät kirjassa jatkuvasti. Teksti vaikuttaa viimeistelemättömältä, kirjaan on jätetty muutamia virheitä ja kömpelöitä lauserakenteita. Se saa aikaan mielikuvan, että aiheet ovat syntyneet aina kerralla, pidättelemättömänä ideoinnin vyörynä.

Aiheita on kirja, johon haluaa lukemisen jälkeen palata uudestaan. Lukijalta vaaditaan teoksen lukemisessa tarkkuutta, eikä se selvästikään edes paljasta kaikkea kerralla. Aiheita ansaitsee kirkkaasti paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa, enkä ihmettele että Hotakaisellakin on kirjoja itsellään kolme kappaletta, "koska se pitää olla saatavana nopeasti, jos verensokeri laskee."

torstai 1. syyskuuta 2016

Huono ilta

Alustus: Piti purkaa mieltään eräänä iltana taannoin.

_______________________________________

Tänään viestinviejä toi kirjeen
joka sisälsi miinuksen
Nyt kun se on saatu
siihen eivät summaudu 
ne aiemmat plussat

Ei
Ehei
Sillä plus plus plus plus miinus
on miinus
minun laskuopillani

---------------------------------------------

Tänään olen
puristunut itkuksi
Syndroomansa takaa 
paljastunut huijari
Nuijittu itse
Latistunut minä

Hyödyttömyydessäni
tahdon vain valua pois

----------------------------------------------

Niin paljon on pienentynyt maailma
Ja silti niin kauas toisistamme
olemme etääntyneet