maanantai 6. heinäkuuta 2020

Luetut kirjat 6/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat kesäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä (Siltala 2020)

Kokoelma taitavasti rakennettuja novelleja ihmiskohtaloiden tummasävyisemmältä laidalta, kuin Raymond Carveria Suomi-ympäristössä. Kaljan hajua, perskarvojen vilahduksia ja uhkaa. Lyhyet lauseet kuljettavat kertomuksia, välillä tunnelmoivatkin, mutta ytimekkyys pysyy. Toimii myös yhtenäisenä teoksena.

”Katsomme toisiamme ammottavan aukon ylitse. Meillä on puhuttavaa, tiedämme molemmat sen, sanojen välttämättömyyden, mutta huutelu ei näillä etäisyyksillä kanna mihinkään.” (Monttu)

”Hän ei pelkää koiria, siitä ei ole kysymys. Hän ei vain halua niiden huomiota.” (Koirat)


Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)

Näissä runoissa ovat rakkaus ja kuolema. Punainen ja musta. Veri suonissa, hautakammio. Voimakas, ruumiillinen kieli tuo eteen yllättäviä kuvia ja yltyy välillä raamatulliseen pauhuun. Uskon, että kokoelman mukaan pääsee parhaiten, kun on vahvan tunteen vallassa ja saa kirjasta kaikupohjan.

”Istun tuolilla jonka sinä istuit omaksesi, / laitan silmilleni silmälasisi: / mikään ei enää ole tarkkaa, selvärajaista / tai tuttua, minulle ei ole enää muuta / kuin tämä menettämisen tuska, jota kaipaan, / jonka avaan yhä uudestaan ja uudestaan / niin kuin lipastosi laatikot – –” (s. 52)


Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala 2019)

Riitta Konttisen elämäkerta Aino Sibeliuksesta on perusteellinen ja vahvasti kerrottu. Kirjassa on hyödynnetty laajaa aineistoa kirjeenvaihdosta lukuisiin Jean Sibelius -elämäkertoihin. Plussaa avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla loppupuolella tuodaan esiin myös kohdehenkilön IKL- ja Hitler-sympatiat (jotka jatkuivat vuoteen 1943 asti, kunnes totuus alkoi laajemmin valjeta). Alkupuolella riipaisi kuvaus siitä, miten kirjallisesti lahjakas nuori nainen uhrasi kiinnostuksenkohteensa perhe-elämän ja puolison uran tukemiseksi (joihin hän myös tuntuu suhtautuneen aidon omistautuneesti). Aino Sibeliusta kuvattiin aikanaan haavanlehdeksi, mutta hän oli myös sitkeä, ensivaikutelmaa vahvempi.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen)

Järisyttävä kirja ei minusta ole nyt liioiteltu luonnehdinta, joten sanon niin. Tuhouduin tämän äärellä vähän, ja rakennuin ehkä myös uudelleen vähän. Romaani muistuttaa toisteisessa, kiertävässä rakenteestaan terapiaprosessia, sitä miten asiat kaivautuvat pintaan vähitellen. Perintötekijät on jännitteinen joka suuntaan; se on traumatisoituneen ahdistunut alusta loppuun. Muutakaan se ei voi olla, eikä sen pidä. Muistojensa uudelleen ajatteleminen ja kääntäminen ympäri voivat kuitenkin saada aikaan sen, että jotenkin pystyy elämään ja olemaan ylipäätään. Arpea on hyväiltävä ainakin niin kauan kuin omaa tarinaa ei ole kuultu.

”Ei pidä unohtaa, mikäli on niin onnekas että kaikesta huolimatta käy hyvin, minkä pätevyyden on hankkinut onnettomana.” (s. 162)

”Sehän oli hulluutta, se mikä minulle esiteltiin normaaliutena, hulluutta joka kumpusi epätoivosta, mutta sitä en tiennyt.” (s. 253)


Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä (Teos 2020)

Novellikokoelma, joka sidotaan ajoittain limittyvällä henkilögallerialla ”episodiromaaniksi”. Näin ainakin jätetään auki mahdollisuus Finlandia-mittelöihin. Kotimaisen kirja-alan vaikeileva kiemurtelu novellin ympärillä on hieman huvittavaa. Kirjallisena teoksena Jan Forsströmin toisinkoinen on joka tapauksessa mainio. Vahvasti elävä ja hengittävä dialogi kantaa kertomuksia kuten esikoiskirjassakin. Kuvaamiensa kulttuurityöläisten kielenkäyttöön teksti sukeltaa täysin, varsinkin illanviettokeskustelut tuntuvat tunnistettavilta. Koen niin vahvaa myötähäpeää kirjan henkilöiden parissa, ettei se voi olla muuta kuin kuvauksen taitavuuden merkki. Välillä on siinä rajalla, menevätkö kerronnan sivuhenkilöt karikatyyreiksi. Kaupunkilaisen y-sukupolven lisäksi heidän vanhempansa piirtyvät kirjassa esiin. Ketkä ovat lopulta aikuisia? Onko tärkeintä vastuun kantaminen vai sydämensä seuraaminen?

”Erkko häipyi Viivin vanhempien kakkosasunnolle Benalmadenaan, kirjoitti teoriassa sukupolviromaaniaan, mutta käytännössä lämmitti pakastepizzoja ja katseli netistä standuppia.”

”Äiti tuli joka ilta kotiin yhden aikaan, jolloin kulmabaari meni kiinni. Mila ehdotti että he menisivät lauantaina Chico’siin syömään, mutta äidillä oli taas menoa, sattui olemaan Pajun syntymäpäivä. Sunnuntain äiti makasi sohvalla hämärässä ja oli kiitollinen kun Mila haki kioskilta panttereita ja Spriteä.”

”Ruohonjuureen ei ollut varaa, joten Venla alkoi käydä Hämeentien Afrikka-kaupoissa.”


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa (Gummerus 2020)

Esikoisromaani kulkee kahdessa aikatasossa, mukana myös tarinoita kertova luuranko arkitodellisuuden ylittävänä elementtinä. Tekstistä näkyvät sen rakennusaineet kiehtovalla tavalla. Kerronnan niukkuus saa aikaan värähtelyä, osuvia lauseita.

”Myöhemmin hän oli ajatellut toivettaan monta kertaa, vaikka olisi mieluummin unohtanut sen. Toive tuntui jalkapohjaan mädäntyvältä tikulta.” (s. 43)

”Kaikki alkoi toistua: sanat, vastaukset ja eleet. Keskustelujen rytmi herpaantui. Yritin virkistää itseäni menetyksen pelolla, mutta sekin haukotutti.” (s. 237)


Trevor Noah: Laiton lapsi – värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa (Atena 2020, suom. Jaana Iso-Markku)

Kirjailijan ei tarvitse elää tietynlaista ”kirjailijan elämää”, mutta jos sattuu elämään sellaisen elämän, jonka tapahtumista saa vangitsevan, hauskan ja liikuttavan kertomuksen, se on kirjoitettava. Tällainen elämä on ollut Trevor Noahilla, ja hänen kirjansa on kiinnostavimpia elämäkertoja aikoihin. Absurdit yksityiskohdat Etelä-Afrikan apartheidista tuntuvat ylittävän fiktionkin mielikuvituksen. Siihen kun lisätään Noahin kasvu kahden kulttuurin välissä, hänen hullunkurinen perheensä ja erityisesti äitinsä Patrician räväkkä persoona, on kaiken tämän seuraaminen valloittava kokemus. Kirjassa olisi niin paljon sitaattimateriaalia, että vähän jopa harmittaa kuunteleminen äänikirjana. Tärkeältä tuntuu mm. Noahin havainto siitä, miten kieli määrittelee lopulta enemmän kuin ihonväri, mihin joukkoon kuulut. Teoksen jälkipuolen nuoruusseikkailut erinäisissä myyntihommissa hoodeilla eivät pitäneet mielenkiintoa yllä ihan niin paljoa kuin alkupuolisko (tosin sielläkin on tärkeitä pointteja Black lives matter -teemaan kytkeytyen), mutta lopussa palataan taas Noahin äidin elämään, joka muuttuu hänen kannaltaan liiankin jännittäväksi. Laiton lapsi on vuoden tärkeimpiä elämäkertakäännöksiä.

”Useimmat lapset ovat todiste vanhempiensa rakkaudesta, mutta minä olin todiste heidän rikollisuudestaan.”

”Lähes joka kerta, kun jokin elämässäni on mennyt pieleen, syynä on ollut käytetty auto.”


Sini Silveri: Titaanidisko (Poesia 2020)

Koetan käyttää harvoin tällaista ilmausta, ettei kulu liikaa, mutta tämä kokoelma on tuore. Aidosti omaääninen ja rönsyää tavalla, joka kutittaa runonlukijaa sisältäpäin piristävästi. Kuin diskoa, todella. Runoja joissa todellisuus on sellainen, että luontotunnelmien ja esineluettelon jatkoksi ilmestyy äkkiä porno. Kieli vilkkuu monissa väreissä kuin yökerhon valot. Youtube-video, Pringles-purkki; hiekkamaa, voin lailla leviävä lumi. Kaikista lauseista en saa kiinni, enkä ole aivan varma siitä, miten kokonaisuus lopulta rakentuu, millainen tämä on kokoelmana. Paljon inspiroivia kohtia joka tapauksessa, innostavaa ja villiä proosarunoa.

”Taidolla ei ole täällä mitään merkitystä. Lyhyitä hetkiä. Lyhyttä empatiaa. Päiväraivoa.” (s. 10)

”Se joka pidättää vihan eikä osaa puolustautua, sitä pidetään kannateltavana, heikkona. Se joka päästää vihan todella ulos itsestä eikä järkevänä suljetussa suhteessa, sitä sanotaan hulluksi, liioittelijaksi ja ruumiilliseksi ihmiseksi.” (s. 12)

“Tuossa tunteet on ohikävelyllä, ne on festareilla: tuossa rakkaus juo suuresta muovituopista kylmää vissyä” (s. 42)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Blogiessee: Harmaa pukee häntä

Harmaa pukee häntä


Tuomas Aitonurmi

Warren Wong / Unsplash


Entä jos keisari tekeekin toisenlaisen valinnan: pukeutuu vaatteisiin, jotka sulauttavat hänet osaksi joukkoa tai muuraavat hänet seinään niin, ettei häntä näy, ellei joku päätä katsoa juuri sitä kohtaa pinnassa? 

Saako siitä sadun?


***

Kuvassa minulla on harmaa huppari. On kesä, takana pensas täydessä lehdessä. Hupparin hihoja on kääritty hieman, ne eivät ole kovin siistit vaan vähän kasassa. Jalassa minulla on tummansiniset shortsit. Harmaa ja sininen, turvalliset värini. Hupparia käytin pitkään, se oli minusta täydellinen kesään, viileneviin iltoihin: hyvin ohutta kangasta, lähes läpikuultavaa, lämmittää juuri ja juuri sopivasti kun lämpötila viilenneessä kesäillassa putoaa alle viidentoista asteen. Pidin siitä myös, koska se on huppari, rento ja mukava vaate. Se ei ole koskaan liikaa. Hupun voi vetää pään yli, jos sataa tai tuntuu hankalalta. Siihen voi paeta. Harmaa väri on ehdottoman hyvä, neutraali, ei erotu, ei häiritse ketään; en kiinnitä huomiota siinä värissä, mikä on tärkeää. Harmaa on rauhallinen, hieman näkymätön mutta ei tyylitön. Turvallinen, herättää ihmisissä mielleyhtymiä kuten betoni, miehisyys. 

Miksi valitsin tuon valokuvan profiilini isoimmaksi kuvaksi deittisivustolla viisi vuotta sitten? Miksi en sellaista kuvaa, joka on otettu juhlissa kun olen pukeutunut parhaimpiini ja suihkinut hiukset kammantiheydellä kohdilleen? 

Rentous, aitous kenties; ota tai jätä. Ehkä luotin kasvonpiirteisiini megalomaanisen paljon. Ehkä en halunnut deittailla ihmistä, jolle vaatteilla koreileminen on tärkeää. En edes etsinyt parisuhdetta silloin, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi, olin hälläväliä ja irti yrittämisestä. Suloinen tila. 

Saako ihminen nykyään olla yrittämättä, kun ajatellaan ulkoista olemusta? Kun hän lähtee ulos, saako hän todella olla välittämättä siitä, miten muut häntä katsovat? 


***

En ole koskaan kokenut osaavani pukeutua hyvin, mikä on häiritsevää. Tuntuu että sen pitäisi olla hallussa paremmin. Suuren osan elämästäni pukeutuminen ja muoti eivät ole kiinnostaneet minua paljoakaan. Tärkeintä on ollut mukavuus, ruumiillisen olemisen helppous. Myös turvallisuus, sopivuus.


Kouluaikoina minua kiusattiin vaatteista usein. Trauma ottaa aina osansa. Roxane Gay kirjoittaa Hunger-teoksessa nuorena kokemansa raiskauksen seurauksista: “Those boys treated me like nothing so I became nothing.” En ole joutunut kohtaamaan yhtä hirveää väkivaltaa kuin hän, mutta minäkin valitsin olemattomuuden; halusin tulla näkymättömäksi.

Oletko sinä yhä näkymätön, kysyi terapeutti. Totesin, että taidan minä vähän olla. Kuvailin tilanteita joissa jätin puhumatta mitään, mutta mielessäni pyörittelin näkymistä, konkreettista ulkoista olemusta. Pukeutumista. 


”Ruumiini kaipaa yksityisyyttä. Se haluaa kätkeytyä löysiin vaatteisiin, aivan kuin se olisi rujojen arpien peitossa.”  
Rachel Cusk: Kunnia, s. 184


***

Mitä oli vaatteita koskeva kiusaaminen kouluaikoina?

Ala-asteen lopulla kaikkien piti olla hoppareita. Kuunnella rap-musiikkia ja käyttää löysiä farkkuja. Minä en silloin pitänyt rapista, se kuulosti omituiselta uhoamiselta ilman melodioita. En ymmärtänyt, miksi pitäisi hankkia kalliit, löysinä vellovat housut, miten se muka näyttäisi hyvältä. Lisäksi niiden piti olla merkkifarkut, jotka maksoivat paljon, monta sataa markkaa silloisella valuutalla. Puhuin asiasta kotona, vaikka ymmärsin että meillä tuskin olisi varaa siihen, että minulle ostettaisiin niin kalliita housuja. Erityisesti muistan kotona käydyn keskustelua siitä, ettei ole kannattava ratkaisu muuttaa tyyliään kiusaamisen vuoksi ja taipua sillä tavoin heidän tahtoonsa. Lopulta äiti löysi minulle kirpputoreilta käytettyinä löysiä farkkuja, joita käytin vielä pari vuotta sen jälkeen kun pahin rap-buumi koululaisten keskuudessa oli mennyt. Minusta on aina tuntunut, että olen trendien suhteen auttamattomasti myöhässä. Kuudennen luokan aikana eräät luokkalaiseni kehittelivät jopa näytelmän, jossa minun piti esittää coolia räppäriä ja vitsi oli siinä, että en ollut sellainen. Minua nöyryytettiin opettamalla oikeaa tapaa sanoa “yo”, koska sanoin sen kuulemma aina väärin, liikaa mumisten tai venyttäen. En tuntenut sitä kulttuuria, en tiennyt mistä oli kyse, koko juttu ahdisti.

Olen ajatellut kostaa menestymällä kirjoittajana paremmin kuin ne, jotka silloin raapustivat sen paskanäytelmän.

Yhdeksännen luokan syksynä otettiin tavalliseen tapaan koulukuvat. Pukeuduin jämptisti istuvaan, punaiseen lyhythihaiseen paitaan, jonka kauluksessa oli pari nappia; äiti oli sitä mieltä, että paita sopisi koulukuvaan, jossa piti olla siisti. Minulla oli paidassa epämukava olo, pelkäsin saavani siitä kuittailua. Niin sainkin: pitkäaikainen kiusaaja tuli homottelemaan välitunnilla, ja ympärilläni leijui häpeällinen hiljaisuus. Viimeistään silloin opin, että värikkäässä, ihonmyötäisessä paidassa oleminen altisti haukuille. Minua oli kiusattu siinä vaiheessa noin kahdeksan vuotta, eikä minulla ollut haalittuna itsetunnon rippeitäkään pirstotun minäkuvan pohjaksi. Oli vaikeaa katsoa kyseistä koulukuvaa silloin, vaikka nyt kun sitä katson, näytän siinä tavalliselta, siloposkiselta 15-vuotiaalta. Peiliin katsominen siinä iässä oli kuin pirstoutuneen mielen kokemus. Toisena päivänä näin virheeni korostettuna, toisena päivänä ajattelin olevani hyvännäköinen ja mietin, näkevätkö muut sen vai onko tämä valheellinen kuva, jota en näe oikealla tavalla koska olen ymmärrykseltäni jotenkin vajavainen kuten kiusaaminen oli saanut minut uskomaan.

Olisi pitänyt uskaltaa. Nousta yläpuolelle. Sanoa vastaan, kun joku sanoi jotain typerää vaatteistani. Mutta minulla ei ollut itsetuntoa, temperamenttia, luonnetta. Pelkäsin, ja toivoin että hiljaisuudessa minut jätetään rauhaan. Otin sanat vastaan ja olin vain hiljaa


hiljaa


hiljaa


hiljaa.

Ääni sisälläni kuitenkin puhui. Tarinakseni tuli, että on parempi pukeutua harmaaseen. Johonkin geneerisen poikamaiseen. Siten ei olisi tarttumapintaa, josta joku saisi kiinni ja riepottaisi. Halusin käyttää huppareita, joihin pystyi verhoutumaan.


***

Yhdeksännen luokan keväällä aloin aiempaa aktiivisemmin päättää itse, millaisia vaatteita haluan hankkia ja käyttää. Olin löytänyt metallimusiikin, halusin pukeutua bändipaitoihin, mustiin farkkuihin. Kasvattaa hiuksia, värjätä ne mustiksi, hankkia piikikkäitä koruja käsiin ja kaulaan. Halusin toteuttaa kuuntelemani musiikin estetiikkaa ulkonäössäni, ja toisaalta näyttää yhtä synkältä ja pimeältä kuin minusta sisäisesti tuntui. Nautin jokaisesta hämmennyksen ilmeestä ja hätkähdyksestä, jotka muuttunut ulkomuotoni sai aikaiseksi. 


***

Vähän yli kaksikymppisenä aloin ostaa muitakin kuin mustia vaatteita. Palasin harmaaseen, siniseen, ruskeaan. Minulla oli yhä pitkät hiukset, ne olivat viimeinen suoja sitä vastaan, että voisi tapahtua jotain samanlaista kuin yläasteella. Hiuksistani uskalsin luopua vasta 25-vuotiaana. Pelosta huolimatta en menettänyt voimiani Samsonin tavoin.

Samson went back to bed 
not much hair left on his head 
He ate a slice of Wonder Bread 
and went right back to bed” 
Regina Spektor: Samson


***

Niin, se deittiprofiili, jonka kuvasta alussa kerroin. Sain sen viestilaatikkoon yhteydenoton, pyynnön kahville, vastasin myöntävästi, ja kävin mitä perinteisimmillä kahvittelutreffeillä. Kutkuttava kiinnostus heräsi sen verran, että lähdin toisillekin, sovimme tapaavamme italialaisessa ravintolassa pizzan ja pastan äärellä. En enää muista tarkkaan, miten pukeuduin, mutta deitilläni oli tumma puku kaikkine siihen kuuluvine asusteineen, minulla mahdollisesti huppari, ehkä jokin muu arkinen pitkähihainen paita. Joka tapauksessa: nolostelin alipukeutumistani hänen silmissään, hän ylipukeutumistaan minun silmissäni. En panostanut enempää, koska en tosiaan pyrkinyt deittailemaan vakavammin; en odottanut mitään, en etsinyt mitään. Ja hän oli nähnyt sen harmaahupparisen profiilikuvani ja muut kuvat, joista yhdessäkään en muistaakseni ollut puvussa, hänen piti siis tietää ettei tyylini ollut sellainen. Minulle selvisi, että hän käytti pukua usein arjessakin, ja minä nauroin etten käyttänyt pukua muuten kuin kutsuetiketin sitä selvästi edellyttäessä; omistin vain yhden tumman puvun, joka istui jo vähän kehnosti.

Kaikesta epäsuhdasta huolimatta aloimme seurustella. Nykyään minä omistan useampia pukuja, ja avopuolisoni käyttää usein niin kotona kuin työssäkin huppareita ja t-paitoja. Havahdun vasta tätä kirjoittaessani, että ehkä minäkin olen opettanut hänelle asioita pukeutumisesta, rentoutta ja mukavuudenhalua. Hän on nimittäin kannustanut minua uudenlaisen vaatetuksen pariin alusta asti; jo parin viikon tapailun jälkeen hän halusi käydä kanssani vaateostoksilla, jotta ostaisin tiukempia, myötäileviä farkkuja, sanoi että näyttäisin sellaisissa hyvältä. Jalkoja ja takamusta myötäilevät farkut olivat yleensä herättäneet minussa jo ajatuksena jonkinlaista epämukavuutta. Ehkä kyse oli yläastemuistojen kaiuttamasta homottelun mahdollisuudesta, mistä toki oli siinä vaiheessa, 27 ikävuoden kohdalla, jo hyvä päästä eteenpäin. Ostin uusia farkkuja, eikä kukaan huudellut minulle kaduilla. 

Parker Burchfield / Unsplash


***

Avopuolisoni on sanonut, että ei olisi ehkä pyytänyt minua kahville, jos minulla olisi yhä ollut pitkät hiukset.

Pitkäaikaisimmat poikaystäväni ovat kommentoineet ulkonäköäni ja vaatetustani monia kertoja. Homokulttuurissa pukeutumisen estetiikka on tyypillisesti hyvin erilaista kuin metallimusiikin piirissä, ellei puhuta Tom of Finland -henkisestä nahkakulttuurista jota esimerkiksi Judas Priestin laulaja Rob Halford edustaa. Tunsin pitkään, että kaksi ulottuvuutta elämässäni sotivat toisiaan vastaan. Turvallisten mustaanpukeutumisen vuosieni jälkeen minun äkkiä toivottiin käyttävän värikkäämpiä vaatteita, enkä osannut suhtautua siihen muuten kuin samanlaisella vaikeasti sanoitettavalla pelolla, jota tunsin tiukkojen farkkujen äärellä. Kirkkaanvihreä oli värikkäintä mihin pitkään aikaan pystyin pukeutumaan, kirkkaanpunainen saattoi myös joskus mennä. Vaaleanpunainen, keltainen, violetti ja oranssi olivat täysin poissuljettuja pitkään.


***

Olen monta kertaa elämäni aikana tuntenut itseni juhlissa alipukeutuneeksi. Haastavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kirjajulkkarit – onko käytettävä pukua vai ei? Olen ollut vieraana tunnelmaltaan hyvin erilaisissa julkkareissa: osa on ollut selkeitä pukujuhlia, osassa väki on ollut t-paidoissa, eikä asiaa yleensä ole mainittu kutsussa. Tämä on johtanut lipeämisiin suuntaan tai toiseen. Yleisesti ottaenhan on parempi olla yli- kuin alipukeutunut, mutta kynnykseni puvun käyttämiseen on korkea. Tietenkin haluan kunnioittaa juhlittavaa, samalla haluaisin tässäkin korostaa mukavuutta – usein juhlatilaisuudet ovat minulle vaikeita kiusaannuttavuutensa vuoksi, kuten olen toisessa esseessäni kertonut. Ylipukeutuminen herättää pelkoa, että huomio kiinnittyisi minuun liikaa, vaikka tämä on todennäköisesti vain hermostuneen mielen korostunutta tietoisuutta itsestä. Samalla hoksaan, että päätymällä juhlissa mukavuudenhaluisempaan vaatetukseen kuin suurin osa olen piirtänyt ympärilleni rajoja. Kuvittelin olevani hyvin miellyttämishaluinen ihminen joka taipuu helposti muiden toiveisiin, mutta ehkä minussa on omantienkulkijaa enemmän kuin uskoin.


***

Vaatetus on erityisen sukupuolittunut asia. Tämä näkyy vaatekauppojen ja -osastojen tiukassa dualismissa. Siitä poikkeaminen on minullekin vaikeaa, vaikka haluaisin osata ajatella laajemmin. Huomaan pohtivani kaupassa, onko löytämäni kiva paita miesten vai naisten osastolta. Ei saisi käydä niin, että vahingossa ostaisin vaatteen naisten osastolta, ja joku huomaisi jälkikäteen käytettyäni sitä jo. Järjelläni mietin, mikä on se ongelma. Miksi se olisi paha? Miksi ylipäätään annan painoarvon kaksijakoiselle rajalle juuri tässä? Väitän, ettei se kuuluisi tyyliini, että minun tyylini nyt vain on muodostunut miestenosastotyyliksi. Siksi tämä on tärkeää. Vaikka tiedän oikean vastauksen.

Kuunneltuani Caroline Criado Perezin tietokirjan Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, aloin pohtia, millä tavoin naisten pukeutumista on kontrolloitu historian saatossa ja miten se on yleensä lisännyt epämukavuutta. Perinteisesti pukeutumisen on täytynyt olla mahdollisimman peittävää, mikä voi aiheuttaa tukalaa oloa lämpimällä säällä, ja erityisesti yläluokkaisten naisten on etiketin mukaan pitänyt käyttää tiukkoja korsetteja ja raskaita, vaikeasti puettavia mekkoja. Nykyään mahdollisuudet ovat laajemmat, mutta silti naisten pukeutuminen on usein puheenaiheena vapaata riistaa – miettikää vaikkapa Linnan juhlia. Vähän aikaa sitten seurasin Twitterissä keskustelua rintaliivien käytöstä: toiset kokevat sen aidosti mukavuutta lisääväksi, toiset taas ahdistavaksi ja vain sukupuolittuneiden normien takia pakotetuksi.

Olennaista on, mikä on vapaaehtoisuuden aste pukeutumisessa.

Länsimaissa on yleisempää, että naisoletettu voi pukeutua miestenosaston vaatteisiin ilman että hänelle huudellaan kadulla loukkauksia, kuin että miesoletettu voisi pukeutua naistenosaston vaatteisiin. Mies naisten vaatteissa on niin suuri tabu, että kaunokirjallisuudessakin sitä on käsitelty vähän. Annamari Marttisen romaanin Korsetti (2018) aihe, transvestiitin kehityskertomus, tuntuikin aidosti todella tuoreelta ja kartoittamattomalta teoksen ilmestyttyä. Päähenkilö Paulin kohiseva, pelonsekainen into hänen pukeutuessaan ja ulos lähteminen ensimmäistä kertaa Suskina hotellissa tuntuvat lukijasta jännittävältä kuin dekkarissa.

“Minulle tuli kuitenkin pakonomainen tarve kääntää katseeni vastaanottotiskille. En voinut enkä halunnut olla outo hiippailija heidän hotellissaan. He katsoivat minua varmasti juuri silläkin hetkellä, tunsin katseiden korkeajännitteen rätisevän itsessäni. Turkki imaisi sen ja karvat nousivat pystyyn, vaikka olivat aitoa minkkiä.” 
Annamari Marttinen: Korsetti, s. 243

***

Mitä kirjoittaisin pukeutumisen ja vaateostosten eettisyydestä? Kyseessä on niin suuri asia, että se voi pyyhkiä alleen kaiken muun jo kirjoittamani, jos siihen uppoaa. Silti sitä ei pidä olla ajattelematta.

Minulle tulee nykyään Bangladesh-lapuista mieleen välähdyksiä uutisista, joissa kerrottiin vaatetehtaan romahduksesta ja yli 1 100 kuolonuhrista. Vuotavatko vaatemallistomme yhä verta? Nykyään on myös vaateliikkeitä, jotka myyvät vain eettisesti tehtyjä vaatteita, ja hinnat ovat tietysti korkeampia, mutta olisiko lopulta helpompaa keskittää kaikki vaateostoksensa sellaiseen, jolloin valitsemisesta tulisi tiukalla rajauksella yksinkertaisempaa? Olisinko valmis siihen? Myönnän, että toistaiseksi en ole ollut. Vaatteet kuitenkin viestivät omalta osaltaan käyttäjänsä arvoista, joten eettisyyden kanssa olisi hyvä tehdä tilit selväksi oman mielenrauhankin vuoksi.

***

Lisään muutaman kirjaimen ja siirryn etiikasta estetiikkaan. Kun kirjoitin alussa, että pukeutumisella ja muodilla ei ole ollut suurta merkitystä elämässäni, puhuinko totta? Kyseenalaistin itseäni vasta käytyäni kohdan tekstissä läpi jo muutamaan kertaan. Virke tuli aivokuorelta luontevasti, pidemmin miettimättä. Mutta minäkin olen innostunut kivannäköisistä vaatteista kaupassa, pohtinut että “tämän haluan, vaikka se on kallis, voinko ostaa sen silti, voinhan”. Olen saattanut kärjistää kirjoittaessani niin paljon, että se on mennyt jo autofiktion puolelle; varsinkin lapsuusmuistoissani ollaan hyvin subjektiivisella alueella, en ole varma sanottujen asioiden muotoiluista, tarkoista tapahtuma-ajoista, joku voisi väittää että tapahtumat ovat menneet aivan toisin. Olen pyrkinyt välittämään ensisijaisesti tunnemuistojani. Esseen pitää olla totta, mutta missä vaiheessa muistojen hämäryys ja kärjistyksen määrä kohoavat niin suuriksi, että lipsutaan autofiktioon? En tunne kirjallisuuden teoriaa riittävästi, jotta osaisin itse sanoa.

Joka tapauksessa en voi olla täysin sivussa estetiikasta ja visuaalisuuden kulttuurista, joka on niin suuri osa meitä. Maria Tasula kirjoittaa Zelda-zinessä: “Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ‘pinnan maailmassa’ missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?” Olen korostanut valinnoissani hyvin toimivaa, mutta tietenkään en ole ehdoin tahdoin valinnut rumaa. Minun on kuitenkin hyvin vaikea sanallistaa vaatteiden valinnan estetiikkaani sen enempää kuin olen tässä tekstissä pystynyt tekemään. Ehkä se riittää.


***


Kun päätän ostaa oranssin paidan, joka huomataan jo kaukaa, tai housut, joissa on kuvioita ja värejä, vihreää ja oranssia, onko se minua vai tarinaa? Tai voiko niillä luoda uutta tarinaa, että tämä olen minä, voin näkyä tällä tavoin näin ja se on minulle aivan luontevaa, uskomatonta, katsokaa! Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta, hyvin harva kommentoi pukeutumista, ellei se erotu reippaasti muista. Ehkä siksi kaikki kommentit jäävät mieleen. Onneksi aikuisiällä kokemukseni on ollut, että ihmiset kommentoivat toistensa vaatteita kasvotusten lähinnä positiivisesti.


***

Viime viikkoina vaatetussuhteeni on muuttunut yhä mukavuudenhaluisemmaksi. Koska isot tapahtumat on tällä hetkellä peruttu, ei ole kulttuuritilaisuuksia, ravintolaillallisia, ja sosialisointi ystävien kanssa on tapahtunut suurimmaksi osaksi lenkeillä, pukeutumista ei ole tarvinnut miettiä. Olen ostanut uudet, tummanharmaat oleskeluhousut kotiin ja alkanut käyttää niitä myös ulkona, kävelylenkeillä ja kauppareissuilla (jotka usein yhdistän toisiinsa). Toisaalta olen huomannut kaipaavani “parempia vaatteitani”, sitä että mietin, mitä laittaisin päälle, missä näyttäisin erityisen edustavalta; olen pohtinut, pitäisikö minun käyttää näitä vaatteita välillä kotonani, ihan huvikseen, mutta sitten päädyn harmaisiin housuihini ja huppariini joissa möngin sohvalla ja teen oloni mukavaksi. Ja niin on hyvä. Puolensa molemmissa.


***

And, oh-oh-oh-oh-oh 
I was a king under your control 
And, oh-oh-oh-oh-oh 
I wanna feel like you've let me go 
So let me go” 
Years & Years: King


Entä jos keisarikin pukeutuisi kotonaan väljään harmaaseen huppariin ja kuluneisiin collegehousuihin? Entä jos hän olisi kyllästynyt näyttävään ja koristeelliseen, ja lähtisi ulos mukavuutta tavoittelevassa oloasussa? Kuiskailisiko kansa paheksuvia, pilkkaavia kommentteja, vai vapautuisiko se?


Lähteitä, lisälukemista ja musafiilistelyä:

Criado-Perez, Caroline: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Gay, Roxane: Hunger – A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)
Marttinen, Annamari: Korsetti (Tammi 2018)
Pukeutuminen on viestintää (Radio Moreenin Kielikeissejä ja kehonviestejä -podcast), viitattu 3.6.2020 https://soundcloud.com/radio_moreeni/pukeutuminen-on-viestintaa
Spektor, Regina: Samson, albumilta Begin to Hope (Sire 2006)
Tasula, Maria: Muotiblogi (Zelda 2019 https://www.arkisto.zelda.fi/muotiblogi, viitattu 28.5.2020)
Years & Years: King, albumilta Communion (Polydor 2015)

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Luetut kirjat 5/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat toukokuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Juha Kauppinen: Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019)

Täsmällisesti koottu ja mietitty tietokirja luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Valitut esimerkit näyttävät tuhoutumisen laajuuden. Erityisen ongelmallisina toimintatapoina jäivät kirjasta mieleen avohakkuut ja soiden ojittaminen.

(Kuuntelin äänikirjana, ja tämä on tietomäärältään niin suuri, yksityiskohtainen teos, että valitettavan paljon meni ohi kuunnellussa muodossa, koska ajatukset pääsivät harhailemaan.)


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (S&S 2019, suom. Outi Menna)

Äitienpäivä oli mitä osuvin ajankohta lukea loppuun Märta Tikkasen kirjekokoelma. Tikkasen kirjeistä hänen ystävilleen Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille rakentuu vahva kuvaus kirjailijasta perhearjen ja kirjoittamisen pakon ristipaineissa. 70-luvulta vuoteen 2007 ulottuvat tekstit muodostavat runsaan ja antoisan päiväkirjateoksen. Märta Tikkanen kuuluu sielukirjailijoihini, mutta kirjeissä hänestä tulee esiin myös silottelemattomia puolia, esim. muiden kirjailijoiden moittimista ja saamansa tunnustuksen alituisen riittämättömyyden vatvomista. Lukiessa tulee mieleen, että tavallaan menetämme nykypäivänä ehkä paljonkin, koska voimme lähettää toisillemme muutamalla painalluksella parin sanan viestejä; huolella punnitut ja jäsennellyt kuulumisten ja mietteiden jakamiset, tallentuuko sellaisia enää luettavaksi? Alan toivoa kirjeystävää!

”Haluaisin viettää mökillä kokonaisen vuoden, vain istua möllöttää ja kirjoittaa vihakirjoja ja tulla paremmaksi ihmiseksi.”

”Juuri nyt talo on tyhjä. Se on todella harvinaista – – Poden valtavaa yksinolon tarvetta vaikka tiedostan toki, kuinka kuolettavan raskasta yksinäisyys on toisille. Mitään ei ole tässä maailmassa koskaan sopivasti vaan aina liikaa, liian vähän tai ei yhtään…”

”Hyvä että voin kirjoittaa tästä sinulle niin ettei minun tarvitse parkua ääneen.”

”Ja kun on puhissut kiukusta jonkin aikaa, ajatukset palaavat jälleen ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli siihen, että omat voimansa kannattaa tietenkin käyttää kirjoittamiseen. Ei mihinkään muuhun.”

”Ja miten ja miksi sellaisia miehiä ylipäätään syntyy – –, joille koko maailma toimii todisteena välinpitämättömyydestä ja jotka eivät koskaan saa janoamaansa rakkautta koska he pyytävät sitä huokumalla kaltoinkohdeltua kylmyyttä.”


Uzodinma Iweala: Speak No Evil (John Murray 2018)

This is a book with queer suffering front and center, sanoo eräs Goodreads-arvioija, ja sitä tämä todella on, ja minä huomaan olevani väsynyt. Olen nyt sellaisessa vaiheessa, että synkät ja rankat homojen ulostulokokemukset kirjoissa uuvuttavat, haluaisin lukea jo muuta. Onneksi Iweala on kirjoittanut romaaniinsa muustakin, kuten ystävyydestä ja perhedynamiikasta. Ja teos täydentää mustien sateenkaari-ihmisten kuvausta kirjallisuudessa; päähenkilö Nirun vanhemmat ovat nigerialaissyntyisiä. Afroamerikkalaisuutta kuvataan yläluokkaisuuden kautta, mikä on kiinnostavaa vaihtelua. Iweala kirjoittaa täsmällisesti ja vetävästi, näkökulmakertojan vaihtaminen Meredithiin loppupuolella toteutuu hyvin. Ansioista huolimatta olin tyytyväinen, kun kirja loppui.

”In the darkness it feels like soft voices are more appropriate.” (s. 14)

”I know him only in fragments and I can’t erase those fragments. They torment me.” (s. 103)


Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012)

Ajattelu on taito, jota haluan aina kehittää edelleen, laajentaa rajoistaan ulos. Siksi otin kuunneltavaksi tämänkin teoksen, jonka esittelyteksti oli lupaava, mutta joka osoittautui ehkä hieman self-helpimmäksi kuin olin kuvitellut. Minuun makuuni tässä on myös vähän liikaa menestyspöhinään pyrkivää tehokkuuden maksimointia. Kirja on sujuvan selkeä, ja sen keinoista on helppo poimia toimivimman tuntuiset. Minulle jäivät mieleen ajatusten leimaaminen niiden tullessa (esim. tämä negatiivinen ajatus on väsymyksen tuottama, tämä huonon kokemuksen jne.) ja hyvin konkretisoitu näkemys siitä, miten luovaan työskentelyyn tarvitaan kahdenlaista luovaa ajattelua riippuen prosessin vaiheesta, jotta sen saa viimeisteltyä.


Ritva Hellsten: Raija (Aviador 2020)

Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.

”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)

”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)


Piia Leino: Yliaika (S&S 2020)

Piia Leinon uusi tulevaisuuskertomus hipoo romaanina täydellistä. Kirjan maailmassa kansalaisuus loppuu 75-vuotiaana, jolloin useimmat suorittavat ”exituksen” elämästä, mutta tähän johtanutta lakimuutosta alun perin ajanut poliitikko Annastiina Kankaanrinta istuukin huolella suunniteltua exitustaan edeltävänä päivänä autoon ja ajaa kohti pohjoista. Päähenkilön maailma on luotu tarkasti, kärjistetysti mutta ei osoittelevasti – ironinen värinä ympäröi Annastiinan edesottamuksia. Kuvaus on hyvin tiivistä ja perustelee itsensä suhteessa kerrontaan täysin, esim. kohdissa joissa Annastiina keskittyy aistimaan ympäristöään. Tämä on toimittajan kirjoittama romaani ja se näkyy, mutta ei väkisin puskettuna ajankohtaisuutena, vaan mediaympäristön ja politiikan tuntemuksena, joka tarjoaa herkullisia yksityiskohtia. Rivienvälinen vertaus esim. paperittomien nykyiseen tilanteeseen ei jää huomiotta. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä lausetta. Teos pysyy ytimessään, kertomus etenee kuin elokuvassa, jollaisen tästä pystyy hyvin kuvittelemaan mielessään lukemisen aikana.

”Mutta miten muitten sanat muka olisivat hänen omaansa parempia? Sitä paitsi on aina riski, että sitaatti menee väärin ja hän olisi ikuisesti henkilö, joka tyri viimeiset sanansa.” (s. 12)

”Menneeseen saattoi haikailla, mutta sinne ei voinut palata eikä sitä voinut edes todenmukaisesti muistaa, sillä muistot olivat vain sekoitus nostalgiaa, unelmia ja konkretian sirpaleita.” (s. 103)

”Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.” (s. 182)


Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020)

Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” – kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”

”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)

”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)

”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)

”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)


Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)

Olen valkoinen mies, tasan autojen törmäystestinuken pituinen (177 cm), ja on tärkeää muistuttaa itselleen että maailmassa on myös erilaisia kehoja. Maailma kun on suunniteltu monissa kohdin minunlaisilleni, näyttää tämä tietokirja, joka todella laajentaa ajattelua. Hätkähdyttääkin. Tuli fyysisesti vaikea olo kohdasta, jossa kuvattiin naisille suunnattujen WC-tilojen vähäisyyttä tai puuttumista köyhillä alueilla, mikä on sekä sairauksia että väkivaltaa aiheuttava ongelma. Kieli luo mielikuvia, ja sen myötä maailmankuvaa. Pelkkä mielikuva insinööristä on useimmilla keskiluokkainen mies, joiden elämäntavan mukaan paikat ja tilat on yleensä rakennettu. Vaikka ei siitä pelkästään heitä ole syyttäminen. Sukupuolidatan puute on suurin syy, miksi ympäristömme on sopeutettu mieskehon ulottuvuuksiin. Tutkimus tarvitsee vallankumouksen. Kirja on alusta loppuun täyttä tykitystä, faktoja jotka kertovat epätasa-arvoisesti suunnitellusta maailmasta.


Julia Kristeva: Musta aurinko – masennus ja melankolia (Nemo 1998, suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius)

Tunnen, että en ole tarpeeksi fiksu kirjoittamaan tästä modernista klassikosta. Lukeminen oli vaikeaa ja raskasta, kirja lojui pöydällä viikkoja, ja aina kun ajattelin palaavani siihen, tuli olo että pitäisi lähteä vierittämään siirtolohkaretta ylämäkeen. Silti totesin, että tämä kannattaa käydä läpi. Vastaan tuli kiehtovia lauseita, joita en aina täysin ymmärtänyt, mutta ne tuntuivat tärkeiltä, miettimisen arvoiselta. Tämä on psykoanalyytikon kirja, ja äidistä todella puhuttiin, välillä havahduin että ohhoh, olisiko nyt mennyt jopa muutama sivu ilman että puhutaan äidistä kaiken alkulähteenä, hyvässä ja pahassa. Puurtaminen palkittiin kyllä lopussa, kun pääsin Marguerite Durasin tuotantoa käsittelevään esseeseen. Hiljaisen tuskan kirjoitusta läpikäyvä teksti on itsessään hyvä syy omistaa tämä teos. Toinen hyvä käyttötarkoitus on, että Mustan auringon avulla voi opiskella kuvataide- ja runokriitiikkiä: miten yksityiskohtaisesti teosta voi kuvata, millaisia tunteita siinä nähdä, millaisia vaikuttimia teoksen taustalla havaita. Nämä ovat paljon tieteellisempiä esseitä kuin mihin olen tottunut, mutta Kristevan lähestymistapa kirjoittamiseen on myös vahvasti esteettinen.

”Olemme tuomitut menettämään rakkautemme. Tästä tietoisena saatamme surra vain enemmän kun huomaamme rakastajassamme häivähdyksen kauan sitten menetetystä rakastetusta. Masennus paljastaa Narkissoksen kätketyt kasvot, jotka johtavat kuolemaan, mutta joista hän ei piitannut ihaillessaan itseään kangastuksesta.” (s. 17)

”Kuinka ollakaan, vihan hillitseminen tekee myös mahdolliseksi merkkien hallitsemisen: en hyökkää kimppuusi, minä puhun (tai kirjoitan) oman pelkoni tai tuskani.” (s. 201)

”Kuvan ja sanan kahtiajaossa elokuvan tehtävä on levittää rivoa kauhua tai mielihyvän ulkoisia malleja, kun kirjallisuus kääntyy sisäänpäin ja vetäytyy maailmasta ajattelun kriisin tuloksena.” (s. 248)

lauantai 16. toukokuuta 2020

Blogiessee: Kiusaantuneisuudesta

Kiusaantuneisuudesta


Tuomas Aitonurmi


Kuva: Quentin Dr / Unsplash


Seisoin liikennevaloissa Helsingin keskustassa. En ollut vielä myöhässä, minulla ei ollut kiire, mutta toisaalta oli hieman, kuten aina; alituinen pieni kiirehtiminen ja hätäily ovat osa olemustani. Olin matkalla siskoni lakkiaisiin, bussi lähtisi kohta Kampista, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kukka, olisi hyvä olla bussiterminaalissa ajoissa. Pieni hoppu. Hieman levoton, hätäinen olo. 
Valot vaihtuivat vihreäksi, lähdin ripeästi kävelemään yli kadun. Vieressäni käveli nainen, jonka arvelin minua hitaammaksi kävelijäksi, ja kun pääsimme kadun toiseen laitaan, pujahdin hänen ja liikennevalotolpan välistä, melko pienestä raosta, otin käännöksen tiukemmin ja arvelin säästäväni askeleita häneen verrattuna. Olin tehnyt fysiikan lakeja hyödyksi käyttäneen ohituksen, kuin kilparadalla; tiukalla käännöksellä ja sulavaksi kuvittelemallani pujahduksella olin osoittanut, että olin häntä nopeampi, ja nyt jättäisin hänet taakseni joutumatta kärsimään hidastelusta.
                      Ikävä kyllä tein virhearvion. Nainen ei ollut minua hitaampi. Ei ainakaan huomattavasti, sillä kun kävelimme jalkakäytävää eteenpäin, hän pysyi takanani suunnilleen samalla etäisyydellä, saatoin kuulla hänet, tuntea hänet pari metriä takanani – hän ei jäänyt koko ajan taaemmas kuten mielikuvani pohjalta piti tapahtua. Voi ei. Olin kiirehtinyt hänen edelleen, tungeksinut melkein, ja nyt hän olisi se joka joutuu kärsimään minun hidastelustani. Kauheaa, mitä hän minusta nyt ajattelisi. Pitäisi minua kömpelönä moukkana, joka ei osaa käyttäytyä kaupunkiliikenteessä ja liikkuu omahyväisesti muista välittämättä; hän pitäisi minua joko kusipäänä tai typeryksenä. Hengitykseni kiihtyi, vaikea olo levisi suoniin ja soluihin joka hengenvedolla samaa tahtia hapen kanssa. 
Kiihdytin vauhtiani, se oli ainoa keino selvitä tilanteesta. Marssin niin, että kävelykenkien pohjat läiskähtelivät jalkakäytävään, reppu pompahteli selässä, kangaskassi heilui kädessä villisti; pikakävelyä niin nopeasti kuin kehtasin, sekään ei saisi mennä överiksi. Onneksi kadunpätkä ei ollut pitkä, vain Sokoksen talon verran. Sen jälkeen avautui risteävä jalkakäytävä, seurasivat toiset liikennevalot.
                      Kiusaantuneisuus purkautui.
                      Nainen pääsisi halutessaan ohi helposti, hänen ei tarvinnut tehdä näyttävää ohitusta eikä minun tuntea hänen katsettaan edes sivusilmällä. Hengähdin. Siitä eteenpäin voisin kävellä rauhallisemmin, ellei taas sattuisi jotain, kiusallista.  
Tämä on älytöntä, ajattelin. Syntyi ajatus tekstistä: tämä on niin älytöntä, jostain mielen syvyyksissä piilevästä kumpuavaa, että tästä pitää kirjoittaa. Päätin, että olisi aika käydä läpi kiusaantuneisuuden tunteitani. Sitä, miksi pääkopassani toistui huolestuneeseen sävyyn joka päivä, monta kertaa, enemmän tai vähemmän tiedostetusti: voi ei, tämä meni pieleen, mitä tuo ihminen minusta nyt ajattelee… 

***

                      Ihminen on sosiaalinen olento, jonka olemiseen liittyy vahvasti erilaisten suhteiden muodostaminen muiden ihmisten kanssa. Historioitsija Yuval Noah Harari on suosituissa tietokirjoissaan Sapiens ja Homo Deus käynyt läpi ihmiseläimen historiaa, ja hän on nostanut teoksissa esille ihmisen tarpeen tarinankerrontaan. Kyky kertoa tarinoita on Hararin tulkinnan mukaan syy ihmisen menestykselle eläinkunnan keskuudessa. Homo Deus -kirjassa Harari kirjoittaa siitä, miten kokeva mieli ja tunteva mieli ovat ihmisessä erillään. Kerromme jatkuvasti mielessämme tarinaa maailmasta ja itsestämme, ja jos kokemuksemme ovat vastakkaisia tälle tarinalle, tunteva mieli ohittaa kokevan mielen realiteetit ja sovittaa koetun luomaansa tarinaan vaikka väkisin. Meillä on vahva käsitys siitä, mitä olemme ihmisinä ja miten haluamme näyttäytyä muille ihmisille. Uskon kiusallisuuden kokemusten kumpuavan osin tästä – jokin tekee säröjä siihen, miten haluamme muun maailman näkevän meidät, ja sitä on todella hankala kestää. Joillekin se on aivan sietämätöntä.
                      Nyt minua kiusaannuttaa Hararin lainaaminen. Viime aikoina on yhä useammin nostettu pinnalle ajatus, että hän on ”tietokirjallisuuden Coelho”. Minusta tuo on elitistinen näkemys, jonka esittäjät lukevat itse paljon tietokirjallisuutta eivätkä ota huomioon, että kaikkien lukulistoille ei kuulu kymmenittäin teoreettisia tietoteoksia vuodessa. Kyllä, kalikka on kalahtanut. Luen paljon kirjoja, noin sata vuodessa kannesta kanteen, mutta niistä vain noin 10 prosenttia on lajiltaan tietokirjallisuutta, ja usein hankin tietoni kuuntelemalla, äänikirjoina. Lienen siis täysi tietokirjabimbo näiden Hararia ansioituneempien tutkijoiden nimiä keskusteluihin pudottelevien mielestä. Olkoon niin. En ymmärrä, mitä elitistisellä vastakkainasettelulla saadaan tässä(kään) aikaan muuta kuin oman kultakorokkeen kiillotusta; en arvosta.
                      Oikeasti en suhtaudu tähän niin olankohautuksella kuin haluaisin, vaan tunnen ylenkatsovasti naureskelevan keskustelun äärellä kiusaantunutta häpeää ja tahdon poistaa kirjablogistani Sapiens-postaukseni, ettei sitä vaan löydettäisi ja huomattaisi, että olen pitänyt teoksesta ja saanut uusia ajatuksia sen pohjalta – miten hirveää.

***
 
Sen lisäksi, että teen päätteen ääressä töitä, suuri osa vapaa-ajastani kuluu lukemisen ja kirjoittamisen parissa. Tämä tuhoaa ruumistani. Täytin syksyllä 2018 kolmekymmentä, ja viime vuosina olen joutunut havahtumaan miten syömistä rakastavalle ihmisille kertyy vuosi vuodelta helpommin painoa, jos ei liiku tarpeeksi; istumatyön rasituksen aikaansaamat kivut leviävät ruumiissa kuin hitaasti kalvava krooninen tauti. Oli tehtävä jotain.
                      Kolmisen vuotta sitten aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Ja mikä paikka sisältäisi aloittavalle treenaajalle enemmän potentiaalisia kiusaantuneisuuden tunteita kuin kuntosali, uhkien täyttämä maasto.
                      Ensin laitteiden käyttö tuntuu kömpelöltä: niiden säätämistä joutuu opettelemaan, ja kaikki muut kulkevat sujuvasti laitteilta ja painoilta toisille.
                      Myös ”salikulttuuri” vaatii oppimista ja harjaantumista. Tuntuu äärimmäisen kiusalliselta, kun vieras ihminen puhuu minulle tilanteessa, jossa olen naama punaisena, hiukset sekaisin, paita hiestä kastuneena, ja hän kysyy minulta, voisiko tehdä sarjojeni välillä treeniä samassa laitteessa, joten loikkaan laitteesta pois, toinen tekee sarjansa, joudun laittamaan säädöt uusiksi, jos muistan enää mitkä ne olivat, rytmini on täysin hukassa; rytmin sotkee helposti myös se, että olen ajatellut käyttää painoja, laitteita ja penkkejä tietyssä järjestyksessä, mutta jos ne ovatkin jo käytössä, joudun jonottelemaan tai valitsemaan jonkin muun laitteen; tulee olo, että rikon ideaalin treenausjärjestyksen ja treenistäni tulee kehnompi – tosiasiassa tekee hyvää rikkoa totuttuja kaavoja, käyttää uusia laitteita ja kokeilla erilaisia liikkeitä, mutta tunteva mieli on sitä mieltä että tästä ei nyt hyvää seuraa. 
Kun opin laitteiden käytön, alkeet ”salikulttuurista” ja sietämään jonot laitteille (ja mahdollisuuksien mukaan käymään salilla aikoihin, jolloin siellä ei ole paljoa muita ihmisiä) aloin tapojeni mukaan kehittää uusia kiusaantumisen aiheita.
                      Pitkään kuljetin kaiken salilla tarvitsemani mukanani kangaskasseissa, koska en ollut enää aikoihin omistanut isompaa urheilukassia. Olen sekä saamaton että kehnomuistinen ihminen; en saanut yli vuoteen aikaiseksi ostaa suurempaa kassia, joten saavuin salille parin kangaskassin kanssa ja ajattelin että näytän typerältä, vaatekasseihini näkee sisälle ja kaikkea.
                      Lopulta hankin itselleni erillisen urheilukassin, mikä paransi salilla käymisen mukavuutta. Kiusaantuneisuus väheni.
                      Jatkoin kuitenkin treeniä tehdessäni kangaskassin käyttämistä, koska siinä voi kantaa kätevästi juomapulloa, treenipyyhettä ja pukukaapin lukon avainta. Mutta kassin kanniskelu ympäriinsä tuntui kiusalliselta. Useimmilla muilla ei ollut sellaista, vaan he kuljettivat juomapulloa erikseen, avain oli varmaankin taskussa ja treenipyyhettä monet eivät käyttäneet ollenkaan. (Toisaalta se kuuluisi etikettiin! Hämmentävää.) Jos muilla oli kassi mukanaan treeniä tehdessä, he olivat yleensä naisoletettuja, miesten ”kuuluisi” pärjätä ilman tai muuten ”vaikuttaa naiselliselta”; yleensä yritän olla välittämättä tällaisista ajatuksista, koska haluaisin murskata tiukat sukupuoliroolit ja patriarkaatin, mutta en aina onnistu, häpeä huokuu pintaan muistin uumenista, menneistä kokemuksista. (Sukupuolirooliodotuksiin liittyvästä kiusaantuneisuudesta voisi kirjoittaa oman laajan tekstinsä, joten siihen en mene yhtään syvemmälle, nirhaisen vain.)
Lisäksi salilla aiheuttaa kiusaantuneisuutta se, mitä tekee ja ei tee treenin aikana; ajatus siitä että muut, varsinkin salin vakikävijät, alkavat ajan kuluessa tarkkailla näitä asioita minussa. En ollut hankkimassa salilta valtavia muskeleita vaan pyrin pitämään itseni peruskunnossa, ruumiistani kipuilut poissa, vähän lisäämään lihasvoimaani; timmimmässä kunnossa oleva kroppakin olisi kiva, en voi kiistää. Silti ajattelin, että muut tarkkailivat minua ja pyörittelivät mielessään päätään sille että tein yhä treeniä niin pienillä painoilla enkä hakenut nopeaa kehittymistä. 
Olen usein kuullut sanottavan, että salilla muut ihmiset eivät seuraa sitä mitä teet, vaan keskittyvät omiin asioihinsa. Tämä näkemys on kuitenkin saanut säröjä, kun olen lukenut kuntosaliaiheisia keskusteluja Jodel-sovelluksesta. Kerran joku valitti siellä kävijöistä, jotka katselevat puhelintaan, ”tekstaavat” jopa sarjojen välillä. Koin välittömästi huonoa omatuntoa, koska olin Se Tyyppi, samalla sisälläni nousi uhma. En ole koskaan kokenut liikunnasta euforiaa niin kuin olen lukenut monien ihmisten kokevan – ilmeisesti ero on tästä tehtyjen tutkimusten perusteella geneettinen. Käyn salilla vain koska täytyy, ja hyvän olon saan siitä että tiedän tehneeni oikein ja voin jatkossa paremmin liikkumisen ansiosta. Todellakin olen katsonut salilla välillä puhelintani, kuunnellut podcasteja tai musiikkia ja vaihtanut kappaletta. Myönnän, että joskus olen tauoilla sarjojen välissä seurannut Twitter-feediä, saattanut vastailla ystävien viesteihinkin – ja kirjoittanut ylös ideoita teksteihin. Yksi salitreenin tärkeimmistä hyvistä puolista minulle on ollut, että liikkuminen virkistää päätä ja tuottaa inspiraatiota, ideoita, uusia ajatuksia. Tähänkin tekstiin liittyviä ideoita kirjoitin puhelimen muistioon alun perin kuntosalikäynnillä. Se Jodelin salipuritaani puhiskoon niin paljon kuin haluaa (ei, minun ei pitäisi ottaa näin vakavasti anonyymin mahdollisesti provosointiin pyrkinyttä roiskaisua keskustelusovelluksessa), ja minä vahvistan fiilistäni hyvillä biiseillä ja kirjoittelen ylös asioita salitreenin ohessa aina kun tulen ideoiden koskettamaksi. Näin aion tehdä myös jatkossa.

***

                      Aioin tehdä. Sairastuin melko vakavasti tammikuussa, enkä uskalla vielä toukokuussa tätä kappaletta kirjoittaessanikaan käydä kuntosalilla, ettei se pahentaisi kehoon jääneitä kipuja. Edeltävien sivujen purkaus tuntuu kaukaiselta, sen murheet pieniltä. Koronaviruspandemian aikana harvat uskaltavat käydä salilla vaikka ne olisivat auki, monet eivät ole, pelkkä mahdollisuuskin on poistunut. Kiusaannuttaa ajatus siitä, että tekstini tuntuu nyt turhan märehtimiseltä. Samalla mietin Antti Hurskaisen blogissaan esittämää näkemystä, että kirjailijoiden pitäisi puuhastelun sijaan keskittyä kirjoittamaan ajattomista teemoista jotka kestävät koronatilanteen yli. Ehkä kuntosalien kiusaannuttavuus on ajatonta. Vai onko tämä aihe jo ikivanhuuttaan kulunut? Salihäpeästä puhutaan jatkuvasti eri alustoilla. Kirjoitusta on maailmassa niin paljon, että omien tekstiensä tarpeellisuutta kyseenalaistaa koko ajan.
                      Entä jos kaikki muuttuu: ehkä jatkossa, kun uskallamme viimein taas salille, olemme niin tyytyväisiä, että karistamme kaikkien meitä rajoittavan pelkojen ja uhka-ajatusten kuorman, se pyyhkiytyy ajatusmalleistamme ja suhtaudumme viimein salilla käymiseen järkevänä, hyödyllisenä toimintana, jota kaikki tekevät omassa tahdissaan – tai voivat olla tekemättä.
                      En tiedä. Tunnustan sen mielelläni, kiusaantumatta.

***

Kirjailijoista ja ajattomuudesta puheen ollen, minkälaisia kuvauksia kiusaantuneisuudesta on kaunokirjallisuudessa?
                      Ensin tulee mieleen esimerkki toden ja fiktion, esseen ja romaanin, rajamailta, Saara Turusen romaani Sivuhenkilö, jossa jonkinlainen rivien välissä ilmenevä kiusaantuneisuus värittää tekstiä läpi kirjan. Se huutaa toteavien virkkeiden alta itseään julki, joskus tulee mainituksi suoraan. ”Pidän puheen. Puhun siitä, että kirjan kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Vieraani nyökyttelevät. Kukaan heistä ei ole vielä lukenut kirjaani. Heidän silmistään paistaa jokin sellainen, etteivät he tiedä mitä täällä oikein juhlitaan. Sitten kohotamme maljat, juomme kulaukset ja kiusaantunut hiljaisuus laskeutuu.” (Sivuhenkilö, s. 28) Kiusaantumisen tuntee lukijana riveiltä: olen vuoroin myötäkiusaantuva vieras, vuoroin julkaisujuhlissaan tilannetta kuin ulkopuolelta seuraava kirjailija. Joskus taas kiusaantuneisuus nousee siitä, että minäkertoja tiedostaa itsensä, ulkonäkönsä ja olemuksensa vahvasti: ”En voi olla miettimättä, katsooko myyjä hiuksiani arvioiden. Mutta myyjä on ystävällinen. Haluatko pussin? hän kysyy lempeällä äänellä. Ajatteleeko hän, että minua saattaisi hävettää kävellä hiusväri käsissäni kaupungilla? Vähän samalla tavalla kuin pornolehden ostajaa.” (Sivuhenkilö, s. 133) Pornolehden ostoa kuvaavan anekdootin jälkeen kiusaantuminen peitetään esityksellä: ”Sanon, etten tarvitsisi pussia. Esitän rentoa, sellaista, jota ei kiusaannuta kävellä hiusväri käsissään. Maksan ostokseni ja sujautan värin kangaskassiini.” Näissä tilanteissa tärkeää on pokerinaama, kukaan ei saa huomata kiusaantumista. Jos se näkyy tahdosta riippumattomina eleinä, esimerkiksi punastumisena, nolo tunne kasvaa entisestään, syntyy kierre joka vie yhä syvemmälle selittämätöntä häpeää kohti. Sivuhenkilön minäkertoja alkaa kassalta lähdettyään haahuilla: ”En halua vielä mennä kotiin. Suuntaan alusvaateosastolle. En tiedä miksi. En tarvitse uusia alusvaatteita.” Kiusaantuminen suistaa ihmisen kurssiltaan ja vie suunnattomasti energiaa. Miksi koko tunne on olemassa? Tuskastuttaa.
                      Mainitsemani myötäkiusaantuminen kuljettaa ajatukset Olavi Koistisen novelliin ”Minä en tiedä mitä terveiset ovat” (kokoelmasta Mies joka laski miljardiin). Tekstissä seurataan 34-vuotiasta päähenkilöä, jolle sosiaalinen kanssakäyminen on haastavaa. Eerik on alallaan menestynyt mutta ei tule toimeen ihmisten kanssa. Hän asioi puhelimitse jonkinlaisen terapeutin kanssa, ja tämä patistaa hänet ulos ihmisten pariin. Päähenkilön ajatusvirta kuvataan erittäin täsmällisesti; ajatukset synnyttävät vasta-ajatuksia, ne yrittävät sensuroida itseään, ja mietin novellia lukiessani, että onneksi ei ajatuksia voi todella lukea, eikä toivottavasti koskaan pystytäkään. ”Yksi ajatus tulee, joka on pahantahtoinen, en ajattele sitä. No antaa mennä. En ajattele niin, että jos hän kuolee, on hänenlaisiaan perustyttöjä on [sic] kuitenkin aika paljon. Sama kuin jos Ikean huonekalu viedään jätteisiin, ja tilalle ostetaan uusi Ikean huonekalu. Hyi Eerik. En tietenkään ajattele, että hän on lastulevyä.” (”Minä en tiedä mitä terveiset ovat”, s. 17) Kun Eerik päätyy menemään luokkakokoukseen, siellä käydyt dialogit eivät päästä yhtään helpommalla kuin hänen sisäinen monologinsa:
”– Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä.
Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa.” (s. 31) Ansiokasta novellissa on, että Eerik ei joudu siinä pilkan kohteeksi, häntä ei kiusata, mutta toisaalta hän ei välttämättä edes käsittäisi jos niin tapahtuisi, koska hänen on vaikea ymmärtää ihmisten puheen eri tasoja. Kiusaantuneisuus jää lukijalle, ja on lukijan oma asia, miten kuvattuihin asioihin suhtautuu. Mitä jos minun ajatukseni laitettaisiin paperille, miten ”normaaleilta” ne vaikuttaisivat toisten lukemina? Kiusaantuneisuus on pelkoa sosiaalisen ringin ulkopuolelle jäämisestä. Eerikin kokemuksessa traagista on hänen ymmärtämättömyytensä siitä, miten ystävyyssuhteita ylipäätään muodostetaan. Se ei ole helppoa, vaikka osaisi ihmisten välistä kommunikaatiota paremmin.
                      Novellin luokkakokouskäynnistä tulee mieleen, kuinka olen joissakin juhlissa, ”minglaustilaisuuksissa”, yrittänyt päästä mukaan keskustelurinkiin kun olen hetkeksi jäänyt niiden ulkopuolelle jutustelun päätyttyä aiemman keskustelukumppanin kanssa. Ensin yritän löytää paikan ringistä, sopivan välin johon kehtaisin mennä – mutta ei saa kuitenkaan tunkea, ei niin, että koskettaisi vieressä seisovia ihmisiä käsiin tai kylkiin paikkaa ottaessaan. Pahinta on, jos jää kahden ihmisen taakse odottelemaan mahdollisen välin vapautumista, koska sitä ei välttämättä tapahdu pitkään aikaan. Kun on sitten päässyt asettumaan rinkiin, täytyy ehkä esittäytyä, paitsi jos keskustelu on käynnissä kiivaana, päälle ei voi puhua ja joutuu odottamaan, kysyykö joku uusi ihminen – joita tällaisissa tilaisuuksissa todennäköisesti on paljon – kuka minä olen, tai esitteleekö joku ringissä mahdollisesti mukana oleva ennestään tuttu minut. Jos näitä ei tapahdu, aloitanko esittäytymiskierroksen omasta aloitteestani, vai hyppäänkö mukaan keskusteluun sopivassa kohtaa niin että olen suurelle osalle ringin jäsenistä vielä tuntematon, onko se enää sosiaalisesti sallittua? Miten keskustelu sitten jatkuu, jossain vaiheessa pitää kuitenkin esittäytyä, se pitäisi tehdä sujuvasti. Koko tilanteessa on mukana valtava määrä kiusaantuneisuutta. Olen suistunut kurssiltani ja menetän suunnattomasti energiaa. Usein tällaisen tapahtuman jälkeen olen voimavaroiltani aivan tyhjä; introvertin sosiaalisuustankin sisältö on palanut ilmaan.

***

Alan pohtia, onko tästä kirjoitettu jotain, mikä selventäisi minulle kiusaantuneisuuden ydintä. Miksi toiset kiusaantuvat sosiaalisissa tilanteissa helpommin? Vai tuntevatko kaikki näitä tunteita, mutta toiset osaavat työntää ne piiloon tai olla ahdistumatta niistä, ohittaa olankohautuksella? Omat kiusaantumisen hetkeni liittyvät usein neuroottiseen perfektionismiin; minusta on kiusallista, jos minut tulkitaan väärin, ymmärretään jokin sanomani tai kirjoittamani eri tavalla kuin olen tarkoittanut, ja joudun korjailemaan, ja se saattaa seurata lisää kiusaantumista kun huomaan, että nyt neuroottisuuteni näkyy juuri niin naurettavana kuin se on. Kierrettä on todella vaikea katkaista kun se alkaa. Aina ei auta, vaikka yritän hokea itselleni, että Tuomas, tämä ei ole vakavaa, hengitä, ketään ei kiinnosta niin paljoa kuin luulet. Uskon, että ongelma mielessäni juontuu menneisyyden kiusaamiskokemuksista. Kun ajatellaan tarkemmin kieltä ja sanoja, kiusaantuminen majailee kiusaamisessa. Kyse on tapahtumasta, josta voimme tulla pilkatuksi, kauhistelluksi, ulossuljetuksi. Kiusaantumisessa väreilee sosiaalisen kuoleman pelko.
                      Googlaaminen vie ensimmäisten tulosten joukosta Mielenterveystalon sivuille, kokonaisuuteen, joka tarjoaa tietoa sosiaalisesta jännittämisestä ja omahoitokeinoja siitä irtautumiseen. Minun on todettu psykiatrin haastattelun perusteella kokevan jossain määrin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. ”Sosiaalisessa jännittämisessä on kyse siitä, että henkilöä ahdistaa tai pelottaa olla toisten huomion kohteena. Hän pelkää kiusalliseksi kokemaansa huomiota ja ajattelee tietoisesti tai tiedostamattaan, että hänen käytöksensä on jotenkin hävettävää tai nolostuttavaa muiden ihmisten silmissä”, avaa Mielenterveystalo.fi ilmiötä. ”Tyypillisesti jännittämistä ei esiinny kaikkein läheisimpien ystävien ja sukulaisten seurassa, eikä myöskään täysin ventovieraiden kanssa. Yleensä jännittävimpiä ovat siis sellaiset tilanteet, joissa on läsnä tuttuja ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole erityisen läheisiä.” Tämä sopii täydellisesti niihin juhla- ja verkostoitumistilanteisiin, joissa on tarkoitus sosialisoida ihmisten kanssa, ja osa on tuttuja, suurin osa tutun tuttuja tai ehkä ohimennen joskus nähtyjä kasvoja, jotka tiedän, mutta en ole vielä esittäytynyt. Ensivaikutelman luomiseen on paineita, ja jos teen virheen, jotain voi särkyä laajasti; pieninkin tunne mokaamisesta aiheuttaa kiusaantumisen ryöpyn. Ohjeena on, että näissä tilanteissa pitäisi rentouttaa itseään tietyillä harjoituksilla, ja myös altistaminen auttaa pitkäjänteisesti. Pitänee paikkansa: useita erilaisia minglailujuhlia läpikäyneenä osaan ennakoida hieman paremmin sitä, miten pysyn noissa tapahtumissa turvallisella alueella, kiusaantumisen ulkopuolella. Mutta siihen, miksi kiusaannun kun ohitan ventovieraan ihmisen liikennevaloissa ja hän onkin minua nopeampi, tämä selitys ei osu. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni onkin todennäköisesti suurempaa kuin valtaosalla. Toisaalta pystyn nykyään ajoittain puhumaan työstäni kymmenille ihmisille jännittämättä juuri lainkaan; asiasisältö on silloin tuttua, sellaista jonka hallitsen unissanikin, ja minut on yleensä toivottu puhumaan, joten olen turvallisella alueella ja oikeassa paikassa. Tällainen varmuus vähentää kiusaantumista huomattavasti. 

***

Kaikesta huolimatta sosiaalinen kiusaantuminen tuntuu pieneltä ongelmalta niin sanotussa isossa kuvassa. Ehkä siksi koronaeristäytymisen alettua, suuren ahdistuksen painaessa mieltä, oli hyvä katsoa Yle Areenasta Pirjo-sarjaa. Lyhyissä jaksoissa Pirjo Heikkilän näyttelemä hahmo joutuu erilaisiin nolostuttaviin ja kiusallisiin tilanteisiin kohtaamisissaan, vaikka pyrkisikin hyvään, ja toisaalta hän myös etsii itselleen mukavilta tuntuvia ratkaisuja – tämä luoviminen ei aina onnistu. Arkipäiväisille, pienille, mutta kokijaltaan suurilta tuntuville tilanteille oli helppo nauraa, kun ympärillä maailma oli vääristynyt pelottavaksi paikaksi eikä ollut juuri tietoa, millaiseen tilanteeseen virusepidemian kanssa vielä joudumme. Pirjo oli siinä hetkessä kuva vanhan normaalin mukaisesta maailmasta, jossa musertavaa häpeää voi syntyä esimerkiksi lounaspaikan vaihtamisesta. Jotkut eivät pysty lainkaan katsomaan tv-sarjoja joiden tarkoituksena on myötähäpeänaurun tuottaminen; ehkä se herättää heissä liikaa ahdistavia muistoja omista kiusaantumisen tilanteista, pelon, että tämä voi tapahtua minullekin milloin vain. Vaikka itsekin nostan katsoessa usein kädet silmille ja hengitän sisään sihisten, koen myös helpotusta: noin voi tosiaan tapahtua vaikka kenelle. En ole yksin.

***

Onko kiusaantuminen edes niin vähäpätöinen asia? Hesarissa tuli vastaan juttu, joka referoi Abba-muusikko Björn Ulvaeusin haastattelua Dagens Nyheterissä. Abba oli vuonna 2000 saanut miljardin dollarin tarjouksen kiertueelle lähtemisestä. He sanoivat ei. Ulvaeus kertoo: ”Olisi kiusallista palata ja antaa ihmisten nähdä, ettei se ole niin hyvää kuin he ovat olettaneet.” Tämä on minusta jotenkin hurjaa. Kiusaantumisen tunteen vuoksi voi kieltäytyä miljardipalkkiosta. Toisaalta päätös kertonee myös siitä, että rahaa ja mainetta on jo ennestään, noh, tarpeeksi. Silti jokin tässä pysäyttää.

***

Olen miettinyt viime aikoina myös tilanteita, joissa ihminen mollaa itseään. Syyllistyn siihen usein, ja tämäkin kumpuaa todennäköisesti menneisyyden vaikeuksista. Huomaan lähettäväni säännöllisesti twiittejä joiden kulmaksi tulee, että lyttään itseäni ja omaa osaamistani – ihan siltä varalta ettei kukaan muu ehdi tehdä sitä ensin. Muutenhan joku aivan varmasti tekee. Tiedän, että tämä on typerää, mutta en ole päässyt siitä eroon. Olen yhä matkalla, jotta pystyisin hyväksymään sen, mitä ystäväni ja terapeuttini sanovat: että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. En osaa sisäistää sitä, koska olen mielessäni puhunut itselleni inhottavasti vuosia. Haluaisin todella oppia sisäistämään. Olen aistinut, että itseni mollaaminen herättää muissa kiusaantuneisuutta. Kannustavia viestejä voi lähettää toiselle kerta kerran jälkeen, mutta lopulta sekin alkaa turhauttaa ja tympiä, kun toinen ei vaan opi arvostamaan itseään ja osaamistaan. ”Itsetuhoisessa romaanissa, niin kuin itsetuhoisessa ihmisessä, on jotakin, mikä pitää toiset toivottomasti loitolla, seuraamassa sivusta näytelmää – sielun kääntymistä itseään vastaan – johon ei voi mitenkään puuttua.” (Rachel Cusk: Kunnia, s. 161, suom. Kaisa Kattelus)
                      Minäkin olen huomannut kiusaantuvani, jos joku mollaa itseään minulle toistuvasti. Se on tuntunut vaikealta esimerkiksi erään kollegan kohdalla, sillä en tunne häntä ihmisenä lopulta kovin hyvin vaikka olemme tehneet töitä samojen asioiden parissa pitkään. Tuntuu, että keinoni loppuvat ja lopulta en tiedä enää mitä sanoa, vaikka toisaalta ajattelen että aina pitää yrittää kannustaa, ja useimmiten yritänkin. Joskus olen vain vaiennut ja sanonut jotain ympäripyöreää, tyyliin kyllä se siitä, ehkä jopa päätynyt vähättelemään koko asiaa, koska olen tuntenut että kannustuksissani toistan itseäni kuin papukaija, mikä taas aiheuttaa lisää kiusaantuneisuutta minussa. On tämä vaikeaa.

***

Psykoanalyyttisessa ajattelussa vastaukset löytyvät aina lapsuudesta. Siitä en saa nyt aikaiseksi tekstiä. En osaa ajatella kiusallisimpia lapsuuskokemuksiani päivänvalossa, vaan ne tulevat parhaiten mieleen myöhään iltaisin. Hämärä kutsuu näyttämölle häpeän. Kaikkea ei kannata yrittää kirjoittaa auki.

***

Auttaako kiusaantuneisuuden kanssa painimiseen muu kuin terapia tai itsehoito, rentoutumisharjoituksista altistuksiin? Puhuminen ja puhuminen, yksityiskohtien sanoittaminen? Koenko vähemmän kiusaantuneisuutta, kun olen julkaissut tämän tekstin? Sitä ei voi kukaan luvata; ainakin olen yrittänyt. Seuraava vaihe on, että teksti on julki ja kiusaannun saamistani kommenteista – tai varsinkin siitä, jos teksti ei saa yhtään kommenttia. Kuoliaaksivaikeneminen aiheuttaa hahmotonta kiusaantuneisuutta, joka syntyy epävarmuudesta. Asioiden sanoittaminen vienee joka tapauksessa kohti olotilaa, jossa kiusaantuminen ei häiritse elämään keskittymistä, tilaa, joka vallitsee ainakin minun utopiassani. Toisaalta ihminen on sosiaalinen eläin; emme voi päästä kiusaantumisesta niin kauan kuin emme erakoidu täysin, ehkä emme silloinkaan. Ehkä se on hyvinvointimme välttämätön toinen puoli, jonka kanssa kannattaisi tulla toimeen. Silloin kiusaantuneisuuden voi hyväksyä tunteidensa joukkoon ja kenties oppia elämään rinnakkain. Piirtää itselleen rajat, kuinka paljon kiusaantumista on valmis kestämään, jotta olo pysyy siedettävänä. Joskus tieto rajoista voi olla sillä tasolla, että on valmis luopumaan miljardista. 


Lähteitä ja lisälukemista:
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Ellilä, Tiina: Etkö saa nautintoa liikunnasta? Syy voi olla geeneissä, Aamulehti 24.1.2016 https://www.aamulehti.fi/a/23406934
Harari, Yuval Noah: Homo Deus (Bazar 2017, suom. Jaana Iso-Markku)

Hurskainen, Antti: Puuha ja kirja, Plainsongs 20.4.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/puuha-ja-kirja/
Jodelin @kuntosali-kanava (älkää menkö sinne)
Kanerva, Arla: ”Olin juonut tarpeeksi” – Abban Björn Ulvaeus kertoo avoimesti alkoholismistaan Dagens Nyheter -lehdelle, HS 30.4.2020 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006492336.html?fbclid=IwAR3c5xlk9Vdt8OgyYYKfLdhhlxUG0j72l7rvYHClejCCQEWeytzVEnsSoFg
Koistinen, Olavi: Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Mistä sosiaalisessa jännittämisessä on kyse?, Mielenterveystalo.fi https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/sosiaalisen_jannituksen_omahoito/Pages/mista_sosiaalisessa_jannittamisessa_on_kyse.aspx
Pirjo, Yle Areena: https://areena.yle.fi/1-4446513
Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)