Hermann Hesse - Lasihelmipeli (klassikkohaaste)

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (Kirjayhtymä 1972), alkuteos Das Glasperlenspiel (1943). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila, runot Elvi Sinervo.

"Knecht kertoi monien vuosien kuluttua eräälle oppilaalleen, että astuessaan ulos talosta hän havaitsi kaupungin ja maailman muuttuneen ja joutuneen lumouksen valtaan paljon enemmän kuin jos se olisi koristautunut lipuilla ja seppeleillä, nauhoilla ja ilotulituksella. Hän oli saanut kutsumuksen, kokenut elämyksen, jota lienee lupa nimittää sakramentiksi: hänelle oli tullut näkyväksi ja kutsuvasti avautunut ihanteiden maailma, jonka hänen nuori mielensä oli siihen asti tuntenut vain kuulopuheista ja hehkuvista unelmista."

Saksalaisen Hermann Hessen (1877-1962) romaani Lasihelmipeli oli ehtinyt kasvaa mielessäni jo myyttisiin mittoihin: Nobel-palkitun tekijänsä pääteos, suurimpien 1900-luvun romaanien listoilla usein mainittu, kuvaustekstinsä mukaan "ajan monumentti" ja teos, jossa tekijä pyrkii "yleismaailmalliseen, lännen ja idän viisauden yhdistävään humanismiin". Ensimmäisen kerran kirja tuli minua vastaan oikeastaan populaarikulttuurissa, sillä Eleanoora Rosenholm -yhtyeen mainiossa Ambulanssikuskitar-kappaleessa lauletaan biisin nimihenkilön sanoin työpäivän päätteeksi: "Tänään luen jonkun kivan kirjan, ajattelin. / Tänään luen Hermann Hessen Lasihelmipelin." Kirjaa lukiessani totesin sanoituksessa olleen rutkasti ironiaa, mikäli lyyrikko on kirjan itse lukenut, nimittäin 540-sivuista opusta ei noin vain lukaista illalla työpäivän jälkeen. Minulla siihen meni noin viikko. Kirja on ensimmäinen lukemani teos Hermann Hessen tuotannosta.

Siinä missä pari päivää sitten postaamani Lähellä villiä sydäntä on naisruumiillisen proosan klassikko, Lasihelmipeli edustaa lähinnä miehistä ajattelua. Tämä yleistys on todella karkea, mutta kirjat perätysten lukeneena koin hypänneeni hyvin erilaiseen maailmaan siirtyessäni toisesta toiseen. Hessen romaanissa keskeiset henkilöt ovat miehiä, jotka käsittelevät omassa suljetussa ympäristössään tieteellisiä kysymyksiä ja vastapainoksi harjoittavat mietiskelyä. Lasihelmipelissä nimenomaan ajattelu ja sen taito ovat erittäin keskeisiä. Näitä lukemiani kahta erilaista klassikkoa puolestaan yhdistää se, että ne tapahtuvat vahvasti sisäisissä maailmoissa. Ympäristön kuvailu ei ole kummassakaan aikaan sidottua, vaan teoksissa kuvaillaan lähinnä luonnon elementtejä. Lasihelmipelin pääasiallinen tapahtumaympäristö Kastalia on "maailmasta" erottautunut yhteisö ja sillä on omat lakinsa ja norminsa, joihin osalliseksi pääsevä vihkiytyy jo hyvin nuoresta pitäen.

Romaani on ulkonaisesti olevinaan päähenkilönsä Josef Knechtin eli "ludi magister Josephus III:n" hieman kömpelösti koottu elämäkerta, jonka perässä ovat lopuksi vielä tämän jälkeenjääneet tekstit sisältäen runoja ja kolme opiskelun yhteydessä kirjoitettua kuvitteellista elämäntarinaa. Kirjan johdanto-osuutena toimii johdatus lasihelmipelin historian pääpiirteisiin. Lasihelmipeli on romaanissa siis estetiikkaan pohjautuva peli, jossa on tarkoitus käydä eri tieteenlajien välistä vuoropuhelua, esimerkiksi yhdistää matemaattisia lakeja musiikin maailmaan ja tavoitella vertauskuvallisesti täydellisyyttä, "ylevää alkemiaa", ja samalla pelissä on henkinen puoli, jossa pyritään lähestymään sisäisesti yhtenäistä henkeä, jumaluutta. Vaikka kirjassa kuvataan lasihelmipelin olemusta kymmeniä sivuja, tämän konkreettisemmalle tasolle pelitapahtumien kulusta ei päästä. Keskiössä on Josef Knechtin elämäntarina tavallisesta koululaisesta valiokoulun oppilaaksi ja sitä kautta myöhemmin pääsy veljeskuntaan ja unelmoituun lasihelmipelimestarin virkaan. Knecht kokee lapsena suuren "heräämisen" musiikin parissa vanhan musiikkimestarin soittaessa fuugaa, minkä jälkeen hänet hyväksytään valiokouluun. Lasihelmipeli on kertojan mukaan syntynyt aikanaan kauhistellun ja paheksutun "sarjalukemistojen aikakauden" jälkeen vastavoimaksi, joka sai ihmiset takaisin henkisen kehittymisen pariin. Johdannon kuvauksen perusteella sarjalukemistolla tarkoitetaan jonkinlaisia juoruja ja mm. sanaristikoita (!) sisältäviä aikakauslehtiä. Huvittaa ajatellakin, mitä vuonna 1962 kuollut Hesse olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt Big Brotherin ja Temptation Islandin kaltaisten tosi tv -ohjelmien aikakaudella...

"Lisäksi näyttää sarjalukemiston käsitteeseen kuuluneet eräitä pelejä, joihin lukijoita kannustettiin ja joilla aktivoitiin heidän kokoon haalimiaan ylenmääräisiä hajatietoja, kuten käy ilmi pitkästä selostuksesta, jonka Ziegenhalss on laatinut aiheesta 'ristisana-arvoitukset'. Tuhannet ihmiset, joista useimmat tekivät raskasta työtä ja viettivät rasittavaa elämää, istuivat tuolloin vapaahetkinään kumartuneina ruudukkojen puoleen, joita he tiettyjen sääntöjen mukaan täyttivät kirjaimilla."

Yksi romaanin johtavista teemoista on ero ajattelunsa pitkälle kehittäneen ja tieteeseen tarkasti syventyneen intellektuellin Kastalian ja sen ulkopuolisen, pelkästään "maailmaksi" kutsutun elämänpiirin välillä. Kastalialaiset elävät siveyslupauksen alla, eivät osallistu politiikkaan eivätkä pidä esimerkiksi historiaa oikeana tieteenä. Josef Knechtiä kuitenkin kiinnostaa alusta lähtien jollakin tasolla myös ulkona tapahtuva maailma, ja Knecht joutuu puolustamaan elinpiiriään Kastaliaa sitä vastaan, kun maineikkaan sukunsa ansiosta Kastaliaan oppilaaksi päässeen Plinio Designorin väitteet ulkomaailman paremmuudesta ja Kastalian sulkeutuneesta sisäänpäinkääntyneisyydestä tarvitsevat vastaväittelijän. Myöhemmin Knecht kokee toisenlaisen ajatusmaailman vaikutuksen, kun hänet lähetetään pariksi vuodeksi luostariin. Lopulta Knecht on lasihelmipelimestari, ludi magister, mutta silti hän ei pääse eroon maailmasta, jossa ihmiset elävät erilaisten sääntöjen mukaan, menevät naimisin, perustavat perheitä, osallistuvat yhteiskunnan toimintaan sen kaikilla osa-alueilla. En olisi ehkä tullut näin moniulotteisesti kiinnittäneeksi huomiota ns. maailmallisen ja sulkeutuneen tiedekeskeisen väliseen rajankäyntiin ja tasapainotteluun kirjassa, ellen olisi käynyt viime viikolla isäni luona, jolloin hän huomasi, että olin lukemassa Hesseä. Hän oli itse lukenut 70-luvulla nuorena Arosuden, Siddharthan ja Lasihelmipelin, ja isäni mukaan samaa rajankäyntiä eri maailmankatsomusten välillä käydään myös Arosudessa ja Siddharthassa, mutta Lasihelmipeliä hän piti Hessen parhaana. Paljon kirjan sisällöstä koen tiivistyvän hienoon lauseeseen: "Heräämisten sarja oli samalla joukko toisiaan seuraavia eroja."

Teoksen kerronnan seuraaminen vaatii keskittymistä, kun ajattelu ja pitkälle pohditut näkemykset korostuvat. Jouduin palaamaan takaisin useita kertoja, koska olin huomannut mieleni harhailleen, enkä pysynyt tekstissä kuvattujen mietteiden perässä tarpeeksi. Kirjan kieli on suoraa mutta silti hyvin kaunokirjallista. Rönsyjä ei kielellisesti ole, vaan lauseet ovat kirkkauteen pyrkiviä ajatusketjuja, jotka muodostavat usein pitkiä mutta erittäin sujuvia virkkeitä johdattaessaan lukijaa oivallusten äärelle. Hessen voi selkeästi huomata olevan laajasti eri aikojen ja kulttuurien viisautta tunteva näkijä. Joskus hän minusta sortui pitemmissä pohdinnoissaan jaaritteluun, mutta se ei kirjassa ollut merkittävä ongelma.

"Varustautumisesta tulee kenties kuitenkin pian jälleen tärkein rahoituskohde, kenraalit koroavat parlamentissa johtoasemaan, ja jos kansa joutuu valitsemaan joko Kastalian uhraamisen tai sodan ja tuhoutumisen vaaran, tiedämme kumpaa se äänestää. Silloin pääsee myös heti valtaan sodan ideologia, joka ennen kaikkea kietoo pauloihinsa nuorison, iskusanojen hallitsema maailmankatsomus, jonka mukaan oppineilla ja tieteillä, latinalla ja matematiikalla, sivistyksellä ja hengen kehittämisellä on elinoikeus vain sikäli kuin niitä voidaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin."

Lasihelmipeli on vaativa, mieltä kiihdyttävä ja pääsyn oivallusten äärelle tarjoava lukukokemus. Ajattomuudessaan ja eri ajattelumallien yhdistelyssään se on selkeästi klassikon aseman ansainnut. Kielellistä uudistamista ja kokeilua se ei juuri tarjoa, ja runollisuuttakin on lähinnä loppupäässä esitellyissä Knechtin runoissa, mutta kerronnan selkeys ja tarkkuus ovat tasoa, jota Nobel-kirjailijalta voi edellyttääkin. Jos haluaa päästä pohtimaan syvällisesti musiikkia, estetiikkaa, tieteellistä maailmankuvaa ja idän viisautta läntisessä kontekstissa, kannattaa tätä peliä ehdottomasti kokeilla. Kirjoitusajankohta, eli 1930-luku ja toinen maailmansota, näkyy romaanin pohdintojen taustalla, ja erilaisten maailmankatsomusten törmäyksiin suhtautumisessa kirja tarjoaa välineitä monien kohtien tuntuessa ajankohtaisilta juuri nykypäivän maailmassa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 5 - kooste

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen viidennelle kierrokselle ilmoittautui laskujeni mukaan 42 bloggaajaa. Haastekierroksen postauspäivä on 31. heinäkuuta. Tähän koostepostaukseen kommentoineiden bloggaajien lukemista teoksista kootaan lista klassikoista, jotka selätettiin klassikkohaasteen tällä kierroksella. Klassikkohaasteen seuraavan kierroksen vetää Heidi Dysphoria-blogista!

Somessa voi haastepostaustaan jakaessa käyttää tunnisteita #klassikkohaaste tai #klassikkohaaste5.

Luetut kirjat (32 blogia ja 31 uutta luettua klassikkoa):

Juhani Aho: Siihen aikaan kun isä lampun osti - Kaikkea kirjasta
Juhani Aho: Yksin - Kirjakaapin kummitus
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani & Jean Rhys: Siintää Sargassomeri - Lumiomena
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan - Kaikkia värejä
Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan - Bibliofiilin päiväunia
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies - Kirjaluotsi
Minna Canth: Kauppa-Lopo - Kartanon kruunaamaton lukija
Robert W. Chambers: Keltainen kuningas - Taikakirjaimet
Joseph Conrad: Pimeyden sydän - Kirsin Book Club
Charles Dickens: David Copperfield - Orfeuksen kääntöpiiri
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia - Oksan hyllyltä
John Galsworthy: Omenapuu - Tuijata
Hermann Hesse: Lasihelmipeli - Tekstiluola
Victor Hugo: Kurjat - Kirjavarkaan tunnustuksia
Henry James: Naisen muotokuva - Luettua elämää
Tove Jansson: Näkymätön lapsi - Yöpöydän kirjat
Maria Jotuni: Arkielämää - Tarukirja
Maria Jotuni: Huojuva talo - Evarian kirjahylly
Maria Jotuni: Huojuva talo - Täysien sivujen nautinto
Aino Kallas: Novelleja - Reader, why did I marry him?
Aino Kallas: Sudenmorsian - Tuntematon lukija
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia - Kirjojen elämänmullistava taika
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys - Kulttuuri kukoistaa
Aila Meriluoto: Peter Peter - Kirjasähkökäyrä
George Orwell: Eläinten vallankumous - Dysphoria
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle - Hyönteisdokumentti
Marcel Proust: Du côté de chez Swann - Ja kaikkea muuta
F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus - Kirjan pauloissa
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä - Matkalla mikä-mikä-maahan
Anni Swan: Ollin oppivuodet - Kirjakaapin avain
Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin - Kirjamatkat
Gabrielle Wittkop: Nekrofilen - Klassikkojen lumoissa

Kiitokset haasteeseen osallistuneille, pidetään klassikot arvossaan kirjablogeissa jatkossakin!

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008), alkuteos Perto do coracção selvagem (1943). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Hän oli vähän kuumeinen, kyllä. Jos syntiä oli olemassa, hän oli tehnyt syntiä. Koko hänen elämänsä oli ollut erehdystä, hän oli turha. Missä oli äänen nainen? Missä olivat naiset jotka olivat vain sukupuolensa? Ja jatko sille minkä hän oli aloittanut pikkutyttönä? Hän oli kyllä vähän kuumeinen. Seurausta päivistä jolloin hän vaelteli puolelta toiselle inhoten ja rakastaen tuhat kertaa samoja asioita. Päivistä jotka hän vietti pimeydessä ja hiljaisuudessa pienten tähtien loistaessa korkeudessa."

Brasilialainen Clarice Lispector (1920–1977) pomppasi eräässä vaiheessa korkealle lukulistalleni. Portugalinkielistä kirjallisuutta Etelä-Amerikasta ei ole sattunut luettavaksi usein, ja Lispectoria ovat kehuneet tai kuvailleet vaikuttajakseen monet arvostamani nykykirjailijat.  Yhtenä tärkeänä syynä mielenkiinnolle oli se, että Lispectoria on monesti kuvattu esimerkkinä naiskirjoituksesta, josta kiinnostuin tyylilajina kovasti luettuani Nuoresta Voimasta Aura Sevónin artikkelin liittyen Maaria Päivisen teoksiin, joista olen pitänyt valtavan paljon (ks. bloggaukseni Kellarista). Samasta syystä yöpöydälläni on tällä hetkellä myös Marguerite Durasia, jota on myös pitänyt lukea iät ja ajat... (Voisinko vain sulkeutua johonkin mökkiin vaikkapa vuodeksi lukemaan kaikki menneisyydessä ilmestyneet kiinnostavat kirjat?! Okei, siltikään ei ehtisi kaikkea.) Olisin halunnut Lispectorilta luettavaksi Passion, mutta siitä olivat kaikki lähistön kappaleet lainassa, joten päädyin kärsimättömänä hänen esikoisromaaniinsa Lähellä villiä sydäntä.

Naiskirjoitus on määritelmän mukaisesti naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin. Käsitettä ennakoi jo Virginia Woolf, joka kirjoitti muodoltaan elastisemmasta ja äärimmäisyyksiin venymään kykenevästä feminiinisestä lauseesta. Monet feministitutkijat ovat sitä mieltä, että naiskirjoitus voisi mahdollistaa vapautumisen alisteisuudesta ja samalla fantasian ja mielihyvän voiton. Clarice Lispectorin teksti esikoisromaanissaan sopii hyvin näihin määritelmiin. Lauseet eivät ole perinteisiä tai noudata tiukkoja kielioppisääntöjä, vaan ne muodostavat välillä hyvin pitkiksi polveilevia virkkeitä, välillä taas katkeavat erikoisesti ja tavalla, jota ei taatusti voisi kirjoittajakoulutuksissa ensimmäiseksi suositella (ellei ole erittäin johdonmukainen tyylissään ja tiedä tarkkaan mitä on tekemässä). Suomentaja Tarja Härkönen toteaa jälkisanoissaan joutuneensa muokkaamaan kieltä lauseopillisista erikoisuuksista luettavuuden suuntaan voimatta olla uskollinen Lispectorin epätavalliselle syntaksille ja pilkutukselle. Epätavalliset ratkaisut, jotka portugalin kielessä on ollut mahdollista tehdä, eivät Härkösen mukaan toimisi suomeksi vaan vaikuttaisivat kääntäjän kömpelyydeltä. Suomennos on selvästi harkittua työtä ja tuo hienosti esiin Lispectorin kielellisen omaperäisyyden, lyyrisyyden ja vahvat kielikuvat. Naisruumiillisuus ja naiseus eivät ole alleviivattuja, vaan ne näytetään tunteiden, miljöön, esineiden, keskusteluiden ja tekojen kautta. "Näytä, älä kerro"-säännön esimerkkinä teoksen kerrontaa siis voisi kirjoittajakoulutuksissakin ehdottomasti suositella. Teksti on sekä ympäristöä havainnoivan visuaalista että syvälle mieleen katsovaa.

"Tuli yö, ja hän yhä vain hengitti samaa hedelmätöntä rytmiä. Mutta kun aamu lempeästi valaisi huoneen, asiat ilmestyivät raikkaina varjoista, ja maatessaan siinä lakanoiden välissä hän tunsi uuden aamun vihjaavan itsestään ja avasi silmänsä. Hän nousi istumaan sängylle. Hänen sisällään tuntui siltä kuin kuolemaa ei olisikaan, aivan kuin rakkaus voisi sulattaa sen, aivan kuin ikuisuus tarkoittaisi uudistumista."

Kirjan kehitystarinamainen juoni ulkoisine tapahtumineen on kuvailtavissa muutamalla lauseella, minkä suomentaja Härkönen jälkisanoissa tekeekin. Päähenkilö Joanan kasvua seurataan hänen lapsuudestaan lähtien, ja lopulta hän on naimisissa keskellä kolmiodraamaa ja tarinan kulminaatiopisteessä tapaa miehensä rakastajattaren. Jos olet siis juoniromaanin ystävä, kannattanee jättää tämä hyllyyn. Lispector kuvaa kaikkitietävää kertojaa käyttäen päähenkilönsä (välillä myös hänen miehensä Otávion ja tämän entisen kihlatun, sittemmin rakastajattaren Lidian) ajatuksia, tuntemuksia ja liikkeitä. Kerronta on vuolasta ja rikassanastoista. Teoksen sisältämä ajattelu on niin pitkälle kehittynyttä, että on hämmästyttävää, miten kirjailija on ollut teoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias (Lispector on väittänyt itseään myös nuoremmaksi kuin oli, mutta ilmeisesti 1920 on hänen oikea syntymävuotensa). Teksti ei ole mitään innostuneen naiivia filosofoinnin yrittämistä, vaan selkeitä ajatusketjuja, joita lukija pyörittelee päässään vaikuttuen.

"Tosin eilen mieleeni tuli yhtäkkiä luokassa kesken tunnin, lähes tyhjästä: liike selittää muodon. Siinä on selvä täydellisen idea, se yhtäkkinen vapaus jota tunsin... Sinä päivänä setäni maatilalla kun putosin jokeen. Sitä ennen olin umpinainen ja läpinäkymätön. Mutta kun nousin pintaan, tuntui kuin olisin syntynyt vedestä."

Clarice Lispectorin esikoisromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka runoilija Ledo Ivo sen ilmestyttyä totesi olevan "suurin romaani, jonka nainen on koskaan kirjoittanut portugalin kielellä". Myös nykylukijalle kirja on vahva kokemus kaikessa runollisuudessaan, voimakkaan ruumiillisessa kerronnassaan ja kielen avulla psykologisesti syvältä luotaavassa olemuksessaan, jos sen ajoittain ryöppyävän sanallisen virran viemäksi on valmis tempautumaan. Minä tempauduin mielelläni. Vaikka naiskirjoituksesta ja -ruumiillisuudesta tämän yhteydessä puhutaankin, tekstistä pystyy nauttimaan ja kirjan ajatuksiin uppoutumaan myös miesruumiiseen syntynyt ja siinä viihtyvä.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta T, Merkintöjä, Klassikko viikossa, Nannan kirjakimara, Päivi Kosonen

Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.

Maria Peura - Tunkeilijat

Maria Peura – Tunkeilijat (Teos 2017)

"Siksi on parempi antaa unelmienkin höyrystyä, parempi kadota, koska niin turhautuminenkin katoaa, toimettoman elämän ahdistavuus katoaa höyryyn, katoaa huono uni, katoaa eripura talousasioissa, kun kukaan ei oikein ole vastuussa mistään eikä palvelusväki osaa ja katoaa, kuka on kuka lopulta, kuka palvelusväkeä, kuka sukua, koska kaikki ovat tulleet tänne yhdessä ja kaikki peittyvät yhdessä höyryyn."

Maria Peura on minusta ollut kirjailijana kiehtova siitä lähtien, kun hänestä kuulin ensimmäisen kerran. Luettavakseni Peuralta päätyi ensimmäiseksi romaani Valon reunalla, jonka rosoisen kaunis ahdistavan pohjoisen kylän kuvaus miellytti, mutta samalla minua häiritsi se, miten paljon tuntui jäävän ymmärtämättä. Aina se ei lukiessa edes häiritse, mutta silloin muistan hiertäneen, kun en välillä kerta kaikkiaan tajunnut lukemiani kohtia ja niiden yhteyttä muuhun. Kokonaisuutena kirja oli minusta kuitenkin hyvä. Olen myös lukenut alkua Peuran kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Antaumuksella keskeneräinen, joka jäi kesken (heh) kun palautin kirjan muuton yhteydessä, mutta minulla on yhä tarkoituksena lukea teos loppuun. Koin sen antavan kirjoittajan näkökulmasta paljon ja kirjassa yleisesti oli myös jotain selittämättömän kiehtovaa. Kun huomasin tämän vuoden alussa Peuralta ilmestyvän novellikokoelman, innostuin heti. Hänen kirjallisessa ilmaisussaan on paljon lyyrisyyttä, ja sen kaltaisia novelleja olen juuri viime ajat etsinyt tukemaan myös oman kokoelmani kanssa työskentelyä.

Tunkeilijat on nimensä mukaisesti novellikokoelma ihmisistä, joita pidetään ainakin jonkin tahon näkökulmasta tunkeilijoina eri osa-alueilla. Moni novelleista kertoo ajankohtaisesti turvapaikanhakijoista, mutta tähän jatkuvasti mediassa käsiteltyyn aiheeseen Peura on löytänyt uusia tulokulmia, eikä niitä itsestäänselvimpiä ole käyty läpi. Esimerkiksi novelli "Tulkki" kuvaa nyrjähtäneeksi kääntyvää asiointitilannetta, jossa muslimiperheen tulkki perheasiainneuvottelukeskuksessa alkaakin suoran tulkkauksen sijaan saarnata perheelle jyrkkää uskonnon tulkintaansa ja samalla hänen oma menneisyytensä alkaa putkahdella esiin karmeudessaan. Teemoja on kokoelmassa toki muitakin ja niiden variaatiot ovat laajoja, vaikka kaikki kytkeytyvätkin tavalla tai toisella tunkeutumisen ja rajojen ylittämisen tematiikkaan. Yksi novelli esimerkiksi kuvaa lapsen maailmaa hyvin proosarunomaiseen tapaan monitulkintaisesti. On myös selvästi vääristyneitä ja epäterveitä lähisuhteita kuvaavia novelleja, kuten "Kirje tyttärelle" ja "Rakkaussuhteessa". Moni novelleista on kirjoitettu Peuran tuotannossa jo tutuksi tulleella murteella (kyse on nähtävästi meänkielestä). Kerronnan tyylit elävät virallisen oloisesta realismista runolliseen kuvakielisyyteen ja suoraviivaisen karuun murreilmaisuun. Myös elävöittävää huumoria ripotellaan mukaan niin sensuroimattomasti virtaavassa puheenparressa kuin korrektin kirjakielisessä mutta absurdiksi vinoutuvassa tekstissä.

"Net tullee joukola minua hypistelemhään ja mulle kumartelemhaan ja mainomhaan, miten mie sätteilen rakhautta kauos ja miten minun hipaseminenki jotenki pyhittää niitä ja niitten jumalasuhe rohki syvenee, mutta siltä tosiasialta net sulkee korvansa, että mie mithään muuta ole vuosikymmeneen hunteerannukhaan ko naisen värkkiä."

Kokoelmassa on novelleja yhteensä 34 ja sivuja siihen mahtuu 222. Kertomuksista moni on siis lyhyitä pienoisnovelleja, jotkut vain sivun-parin mittaisia. Tämä tekee kokonaisuudesta hieman hengästyttävän luettavan, vaikka tiivistäminen on tehty taiten eikä kokoelma pahemmin kärsi häiritsevästä epätasaisuudesta, kuten monesti taitavimpienkin kirjailijoiden novellikokoelmien kanssa käy. Peura taitaa kirjoittajana suvereenisti useita kerrontatapoja, ja selkeästi aihepiiriä yhdistävästä punaisesta langasta huolimatta kokoelma on hyvin monipuolinen ja -ääninen. Teos sanoittaa paljon sellaista, mikä jää usein sanomatta nykypäivän kiihkeänä vellovissa keskusteluissa, ja se pyrkii näyttämään asioita näkökulmista, jotka jäävät helposti piiloon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

***

Nipvet-blogin Juha on aloittanut novellihaasteen numero 2, koska ensimmäinen haaste osoittautui hyvin suosituksi ja innosti kirjabloggaajat novellin pariin suurin joukoin. Toinen novellihaaste sisältää uudenlaisen osion, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita.

Peukutan nyt postauksen alussa siteeraamaani novellia "Miehen katse" ja siinä osa-alue, johon peukutukseni liittyy, on tapahtumapaikka. Novelli tapahtuu suurimmaksi osaksi hamamissa, joka tarkoittaa kylpeytymispaikkaa ja tapaa. Hamameja käytetään erityisesti turkkilaisessa ja arabialaisessa kulttuurissa; itse kokeilin sellaista Marokossa. Myös kulttuuripiiri on novellissa olennainen ja tuo oman lisänsä kasvun kuvauksen ja tietyn rajan ylittämisen merkitykseen.

Maria Peuran Tunkeilijat-kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Opus eka ja Suketus.

Ensimmäinen poetry slamissa esitetty runoni

Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kisaamassa poetry slamissa Helsingin Teurastamolla. Menestystä ei tosiaan tullut, mutta ainakin seurassani ollut ihana kannustaja/patistajani (terveisiä jos/kun luet :D) oli sitä mieltä, että runon tyyli ei ollut paras mahdollinen slam-ympäristöön (minkä niitä pärjänneitä esityksiä kuunnellessa kyllä ymmärsi), ja ongelma ei ollut sisällössä. Toki näissä kisoissa on aina kyse hauskanpidosta, eikä liian ryppyotsainen pidä olla. Sain myös kannustusta lähettää runojani lehtiin. Kokemus oli kyllä jännittävä ja kivakin, lavalla oman runon kanssa oleminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka osallistuminen tapahtui suht suunnittelemattomasti. Tiesin edellisenä päivänä varmuudella olevani lavalla, ja esitystä rassasi tiukan aikataulun myötä se, että luin alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti paperista, koska en ehtinyt sisäistää runoja muistiini (varsinkin kun olin muokannut tekstiä harva se päivä, ja esim. tämä on melko uusi runo). Syksyllä aion yrittää uudelleen paremmalla harjoittelulla!

Puheilmaisu ei todellakaan ole omin juttuni (taustalla puhevikaa ja muita traumoja), ja itse asiassa yksi kirjoittamistani aina sysännyt asia on ollut se, että koen sen paremmaksi ilmaisun keinoksi itselleni. Tiedostan kyllä ääneen esittämisen hyvät puolet runon editoinnissa, ja olenkin nyt saanut neljä runoa muokattua aika pitkälle slam-osallistumisen myötä. Taustalla painaa kuitenkin myös se, että tässä on proosateoskin tekeillä ja tällä viikolla olisi voinut kirjoittaa sitäkin enemmän, mutta runon parissa viihtyy toki aina loistavasti! Laitetaan nyt vielä julki se eilinen slam-runo. Muokkaisin sitä nyt jo kyllä hieman: vaihtaisin "kaikkialla"-sanan tilalle "ympärillä". Menköön nyt vielä esitetyssä muodossa.


Elän maailmassa joka on puhkiselitetty
Katson hampaiden ja kielen tunkeutumista
sen kaikkien kerrosten läpi
Ja riitasointujen äänenpaine kaikkialla

Toiveikkaiden paraati
Kuljen sen keskellä
Minä punainen soihdunkantaja
Siniseksi värjättynä päälleni heitellään tuhkaa

Karistelen pois ja kävelen
Ne ovat tulleet tänne polttaakseen katseellaan
Haistan jo rikinkatkun
Otan kädestäsi

Sormissani tunnen
ne muinaiset elementit
vesi tuli maa ilma
joista nyt yhdessä koostumme
Sivelen sormellani kämmenpohjaasi

Rakennuin uudelleen
Mutta joskus havahdun
ja katson taakseni peläten
katoanko
vai onko idea minusta kuoriutunut
savimöhkäleen sisästä
viimein patsaana

Timo Salo - Mutta ennen muuta

Timo Salo – Mutta ennen muuta (Poesia 2017)
Kirja hankittu suoraan tutulta tekijältä

"maailma on luokaton elokuva, / tältä näytti, ja minusta näyttää / tältä nyt, kun sanoja pinoutuu / kuin lihajalosteita marketeissa / ei, mitään alkuperäistä ei ollut, / niin sikinsokin se sikisi, syntyi / ja sekosi, sittemmin tuomitsee / sinut & tekosi sanomalehdissä / joitten pino on kohta ohi: ajat."

Timo Salon neljäs kirjallinen julkaisu, runoteos Mutta ennen muuta, on Poesian sivujen esittelyn mukaan "runon tarkkaa ja vapaata arkkitehtuuria". Se on täsmällisesti sanottu kirjasta ja kuvaa sitä hyvin. Teoksessa tekstille on asetettu tarkkoja määreitä erityisesti mitan ja rytmityksen suhteen, mutta myös sanojen sisältämien kirjainten käyttöä runoissa on tekijältä kuulemani mukaan rajoitettu, ja tarkka lukijakin huomaa, miten perättäiset ja allekkaiset sanat usein toistavat samaa rekisteriä. Se on ilmiönä kiehtova. Rajoitukset eivät useinkaan ole kaunokirjallisuuden tekijälle ahdistava ja supistava asia, vaan päinvastoin, kieli alkaa niiden puitteissa elää uusin ja yllättävin tavoin. Näin käy myös Salon teoksessa.

Tasaisen mittaisiin jaksoihin jakaminen on kokoelmassa yleisimmin käytetty rajoittamisen keino, ja monella sivulla runot etenevät kolmena samanlevyisenä palstana, joita tekee mieli lähteä lukemaan myös ylhäältä alas. Useimmiten tematiikka kuitenkin paljastaa, että lukeminen lienee tarkoitettu tehtäväksi perinteisesti vasemmalta oikealle. Typografialla on kirjassa monella tapaa suuri merkitys – se, mihin kohtiin tekstit on aseteltu sivuilla, ei varmasti ole ikinä sattumanvaraista. Juuri viime viikolla keskusteltiin kirjabloggaajien runokävelyn päätteeksi siitä, ovatko esim. tuplasti lyödyt rivivälit tai tekstin jatkuminen sisennettynä tai sivun toiseen reunaan hyppääminen aina runoilijankin näkökulmasta lukemisen kannalta välttämättömiä ja harkittuja. Voiko niitä ymmärtää lukijana sillä tavoin kuin tekijä, että näkisi, miksi tyypillisestä poikkeava asettelu on tarpeen? Salon teoksessa selvää on ainakin se, että kaikki typografiset ratkaisut ovat olennaisia. Jopa kirjan sivujen paperin osittainen läpinäkyvyys alkaa tuntua tärkeältä, ja sivut vaikuttivat joskus myös vastapuolelta täydentävän toisiaan. Siinä kohtaa aloin kuitenkin käydä jo vähän ylikierroksilla graafisten ratkaisujen merkityksellisyyden suhteen...

"kaaos rajoissa, jotka ovat rajat / tämä on nähty, tai ei ole nähty / näissä rajoissa syttyä, sammua / ja ottaa vastaan se, mikä ei ole, / mikä ei ole ollut niin kuin kivi / on ollut, ja kaikki sähkökemia, / kieli itse, ihmisen säilöntäaine, / josta puhumme, järjestyksestä, / jota tajuntamme rajoissa ei ole"

Välillä on hauskaa myös huomata, että runoilija näyttäisi joutuneen tulemaan vastaan itseään tai asettamiaan rajoja. Aika ajoin väliin on lyöty haka- ja aaltosulkeiden kaltaisia merkkejä, kenties siksi että mittojen vaatimat merkkimäärät täyttyisivät. Mikään ratkaisuista ei tunnu teennäiseltä, eikä kirjaa lukiessa tule sellaista oloa, että sanoja olisi lyöty vaan peräkkäin, vaan kokoelma on selvästi huolella ajateltu ja koottu teos. Sen sisältämä runous on myös ajatuksia herättävää, yhtä syvää kuin mitoiltaan, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan pidäkkeettömämmin virtaava voi olla. Mutta ennen muuta vaatii lukijalta toki aikaa, paneutumista ja hidasta lukemista, ja itse palasin mielelläni kirjaan vielä uudestaan, selailin sitä rakennellen merkityksiä ja etsien oivalluksia, kuten taidokkaan runouden parissa tapahtuu. Kaikkea en edes odottanut ymmärtäväni heti. Aforistisuuttakin on teoksessa mukana.

"syleile maailmaa – ja tutki sen / taskut; historialla on niin kuin / muistilla kaatopaikan rakenne"

Suosittelen Timo Salon Mutta ennen muuta -kokoelmaa niin kirjallisten kokeilujen ystäville kuin perinteisemmille runon lukijoille, jotka haluavat tekstistään poimia kauneutta ja merkityksiä, ymmärtää jotakin uutta. Salon runoissa on paljon myös maailman asioiden ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Se kasvaa ulos rajoistaan ja samalla elää juuri niistä. Tämä on lukijan kiinnostusta ylläpitävä ja varmasti useammallakin lukukerralla uutta tarjoava runoteos.

Eino Leinon, runon ja suven päivä + oman runon ensiesitys

Tänään kirjabloggaajat olivat runokävelyllä, jolle itsekin kerkesin osallistua hetkeksi kävelyn loppupäässä Kansalaistorilla (okei, en ehtinyt varsinaisesti kävellä). Siellä minut yllytettiin lukemaan omia runoja, joten päätin spontaanisti, että yksi puhelimen muistiossa asuneista runoista saa tulla luetuksi ensi kertaa julkisesti. Kävelyn päätteeksi Sanomatalon alakerran kahvilassa luin osan Marokko-runoistani, mutta Kansalaistorilla lukemaani en ollut vielä tekstinä julkaissut. Tässä siis se.

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
Mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
semanttisessa verkossani
joka on punottu niin tiukaksi
ettei läpi pääse
vaikka puskisi väkivalloin

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
mutta sisäiset sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Ja samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten yksityisten asiantilojen
avaruudessa
jonka voit kuvitella tyhjäksi
Mutta et minua ilman avaruutta
Elän sitä ja siinä

Tietovirtamme pato
on algoritmikohina
Ja minä olen avaruuden olio
Piipitän heikkoa signaaliani
Kuuleeko kukaan

****

Runo saattaa vaikuttaa filosofian tuntemuksella briljeeraukselta, mutta siihen upottamastani Wittgensteinin Tractatus Logico Philosophicuksesta olen lukenut vain noin 15 sivua alusta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, ja ystäväni valisti, että olisi ollut parempi aloittaa selittävästä teoksesta... Jep. Joka tapauksessa päätin, että teoksessa on kohtia jotka toimisivat runoutena, ja samalla hyödynsin termejä joiden kanssa olen toiminut läheisesti työelämässä, terveisiä kollegoille!