torstai 24. toukokuuta 2018

Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.
"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."
Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.
"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."
Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.
"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."
Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

tiistai 15. toukokuuta 2018

Raisa Jäntti - Grand plié

Raisa Jäntti  Grand plié (Puru-kollektiivi 2018)

"on pitkiä kausia jolloin meihin sattuu jatkuvasti
:
lokakuusta tammikuuhun
,
näemme niskan asennosta missä kohdassa ruumista tuska toisissamme istuu
,
emme tunne vanhenevamme
,
olemme tottuneet olemaan kuolemanväsyneitä"
(Grand plié, s. 10-11)

"Taivuttaa, taivutettu. Plié on baletin perusliikkeitä, jonka hyvä hallitseminen on pohjana niin hypyille kuin pirueteillekin. Pliéssä tanssija koukistaa polviaan eli kyykistyy hieman. Monen liikkeen pohjana on demi plié, jossa tehdään vain pieni plié, mutta pliéstä on myös syvempi versio – grand plié, jossa painutaan alas asti ja kantapäät nousevat irti lattiasta  "
(Wikipedia: Luettelo balettitermeistä)

Raisa Jäntti on Runo-Kaarinan voiton myötä vuonna 2015 debytoinut runoilija, jonka tänä keväänä ilmestynyt kokoelma Grand plié on eräänlainen runomuotoinen tutkielma baletin vaikutuksesta sitä harrastavan mieleen ja ruumiiseen, kasvuun ja kehitykseen. Teoksen on julkaissut Puru-kollektiivi, taannoin perustettu runoilijoiden yhteenliittymä, jota kotisivuilla kuvataan työyhteisöksi, vertaistueksi ja julkaisukanavaksi. Raisa Jäntin teoksen perusteella kyseinen kollektiivi on erittäin varteenotettava toimija  toimitustyön ja viimeistelyn laatu eivät näyttäisi eroavan ison kustantamon kautta julkaistusta kirjasta. Tärkeintä on tietysti itse teksti, ja tässä teoksessa se todella puhuu puolestaan. Kokoelman runot ovat vaikuttavia ja taidolla kirjoitettuja, niiden ruumiillisuus tuntuu.

"emme ole koskaan halunneet muuta kuin tehdä perässä,
              koko ruumis yhtä peilisolua ja

käännös

otamme esiin jyrsityt selät, väliaikaiset
                                                         jalat,
                                                         lantion. Leuhkimme revenneellä iholla."

Grand plié tuo näkyviin baletin raadollisuuden, sen mitä on kauniilta ja sulavaliikkeiseltä näyttävän tanssin takana. Kokoelmasta ei puutu rosoisen kaunistelematonta todellisuutta, mutta juuri se tekee monista kirjan lauseista hienoja; karunkauniit yhdistelmät, yllätykset, jotka suistavat sijoiltaan. Vaikka en tunne balettia yhtään, pääsen sisään kirjan maailmaan, pystyn kuvittelemaan kivut ja alati kasvavan riittämättömyyden, niistä tulee runojen myötä universaaleja. Koen suurta empatiaa homeenhajuisessa puutalossa asuvia tyttöjä kohtaan, siihen miten he tarkkailevat itseään ja toisiaan, miten alkavat vahtia syömisiään, muodostaa sitä kohtaan erilaisia pakkomielteitä. Syömishäiriötkin tehdään näkyväksi, mutta ei tavalla joka pyrkisi itsetarkoituksellisesti järkyttämään, vaan toteavalla konkretialla. Jäntti käyttää teoksessa silloin tällöin balettitermejä, mutta ei häiritsevästi, eikä lukiessa tule sellainen olo, että nyt jään täysin ulkopuoliseksi, kun en tunne tätä maailmaa. Runo elää sivuilla monin tavoin, ilmavasti, typografialla kokeillaan ja tekstin asettelu vaihtelee osiosta toiseen. Kaikkien kokeilujen tarpeellisuudesta en saanut kiinni, esimerkiksi yllä olevassa esimerkissä teksti itsessään tuottaa niin voimallisen vaikutuksen, että ei tunnu tarpeelliselta sen pilkkominen jopa yksittäisinä sanoina eri riveille ja eri puolille sivua vain koska voi. Toisaalta tiedän, että jos runoilija näkee tekstin vahvasti tietyllä tapaa, se on aseteltava niin, ja kaikilla typografisilla valinnoilla on tekijälle itselleen merkitystä. Mutta kiinnittyminen tähän asiaan on minulta lähtökohtaisesti vain kehua siitä, miten teksti itsessään on jo tarpeeksi vahvaa asetteluista riippumatta.

"Olisi naurettavaa väittää että me emme tunne kipua, me olemme
aavesärkyä, tunnemme jäytävät kategoriat ennen kuin osaamme
lukea. Yhtä typerää on sanoa että nautimme kun meihin sattuu. Me
tiedämme mihin vihlovaan on lupa jäädä, mistä on kiire pois,
jos venytys lasketaan jomotukseksi, sitä me etsimme ja ruokimme,
jos todellista tulta on vain se jonka ei tiedä päättyvän
             tunnemme tuskaa harvoin."

Grand plié on voimakkaan kokemuksen aikaansaava runokirja ja kannattavaa luettavaa niillekin, jotka eivät tunne balettia  pian kyllä tunnette. Runous elää maassamme vahvana monien pienten, intohimolla lajiin suhtautuvien toimijoiden keskuudessa. On hyvä tietää, että sellaisia syntyy lisää, vaikka poistumaakin on: juuri eilen kuulimme Kolera-kollektiivin toiminnan loppumisesta. Kirjallisten vaikuttajien merkitys pienjulkaisujen esille nostamisessa on suuri, ja ilahduin huomatessani, että suuretkin päivälehdet ovat julkaisseet Raisa Jäntin teoksesta kritiikkejä. Tämä kirja ansaitsee ehdottomasti päätyä monien luettavaksi.

Blogeissa ja lehdissä: Kosminen K, Keskisuomalainen, Hemulin kirjahylly, Aamulehti, Helsingin Sanomat, Grafomania

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru – He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (Norstedts 2017). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

”Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.”
Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuului kevään eniten odottamiini käännösuutuuksiin. Sen lisäksi, että kirja sai ”Ruotsin Finlandian”eli August-palkinnon, sen aihe on rohkea. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-isku on saanut Ruotsissa aikaan suuren muutoksen: uskontoaan harjoittavat muslimit on eristetty yhteiskunnasta ghettoon valvonnan alle, ja he saavat rangaistuksia menettäen kansalaisoikeuksiaan, jos eivät allekirjoita länsimaisten arvojen mukaisia nk. kansalaissopimuksia. Paitsi että ei ole yksiselitteistä, tapahtuuko tämä kirjankaan todellisuudessa. Tavallaan se on fiktiota fiktion sisällä, kirjoitettu papereille jotka kirjassa päähenkilö-kertojana oleva kirjailija saa mielisairaalaan suljetulta naiselta, joka oli mukana mainitussa terrori-iskussa. Nainen väittää tulleensa tulevaisuudesta ja kääntäneensä tapahtumien suunnan kesken iskua, jotta dystopiatodellisuus ei toteutuisi.

"Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat."

Anyurun romaanissa on siis mukana maagisrealistinen juonne. Nuori nainen sanoo tietoisuutensa siirtyneen uuteen ruumiiseen. Todettu tosiasia on, että nainen on kokenut kidutusta pahamaineisessa paikassa, mutta hän sanoo ettei ole henkilö jolle hänen ruumiinsa kerrotaan kuuluvan. Todellisuudet ja aikatasot limittyvät, kun kirjailija lukee naisen kirjoittamaa elämäntarinaa, joka on samalla kuvaus apartheid-yhteiskunnaksi muuttuneesta Ruotsista. Romaanin sanoman kannalta ei ole olennaista, mikä kertomuksessa on todella tapahtunutta ja mikä jotakin sellaista, joka voisi tapahtua. Mihin suuntaan yhteiskunta saattaa lähteä, ja kenestä se on kiinni, lähtevätkö asiat vierimään hyvään vai huonoon suuntaan? ”Kummakirjallisen”  tasonsa ansiosta teoksesta pitävät varmasti myös monet spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin ystävät. Kotimaisista kirjailijoista mieleen tulevat lajin puolesta Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo – jälkimmäisen tuotannosta mielleyhtymiä syntyy myös teemojen käsittelyn tasolla Auringon ydin-romaaniin, jonka esittämässä vaihtoehtohistoriassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi. Anyurun romaanin kieli on hyvin vaikuttavaa, hän osaa proosassaan kiteyttää asioita monimerkityksisiin lauseisiin runon logiikalla. Ajoittain, esimerkiksi terrori-iskun käänteiden kuvauksessa, juonta kuljetetaan suoremmalla kerronnalla. Kerronnan tyylit sulautuvat toisiinsa kirjassa taitavasti. Suomenkielinen käännös on myös laatutyötä.

   ”Etkö lue lehtiä?” mies kivahti, enkä osannut tulkita, oliko hän aidosti vihamielinen vai yrittikö hän vain suojautua häpeältä, jota tunsi minun katseeni edessä ja kaiken sen tiedon, jota minulla oli hänestä. Hänen ruumiistaan.
   ”Teille tehtiin erilaisia kokeita. Teitä kidutettiin. Haluaisitko kertoa siitä?”
Hän tuijotti hämärässä leijuvaa savukiehkuraa katseella, joka näytti ilmaisevan että jokainen kivi, jokainen hiekanjyvä oli keskeltä halki. Vastaamisen sijaan hän luki tytön tarinaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on teos, jota on turha kirjoittaa analysoimalla puhki. Se tarjoaa paljon pohdittavaa, herätteitä sinkoilee eri suuntiin. Tällaisen lukeminen on hyvin tarpeellista ympärillämme jatkuvasti tapahtuvan keskustelua esittävän hölinän jälkeen. Ei tämä sentään ole mikään pamfletti, vaan romaani ja esittää kysymyksiä, kuten sen tyylilajissaan kuuluu. Hieno teos, monikerroksinen, ja vaati ainakin minulta välillä palaamista taaksepäin, käymään läpi luettua ja mitä sillä sanotaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia. Meillä on maailmassa paljon erilaisia mahdollisuuksia, tulevaisuudellakin on, sitä kirja varmaankin kaikkein eniten sanoo. Mutta minun kuvani tästä ei ole ainoa, lue itse. Meni muuten melkein kylmät väreet, kun äsken tajusin, että olen julkaisemassa tästä postausta juuri tänään. Älkää tuottako maailmaan turhia kyyneleitä. Hyvää äitienpäivää!

Teos blogeissa ja kritiikeissä: Kirsin Book Club, Lukuisa, Ruskeat Tytöt, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Kouvolan Sanomat, Kosminen K (ja lisääkin linkkejä Googlella tulee)

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Slam-runo 3.4.2018

Jo yli kuukauden takainen poetry slamissa esitetty teksti oli jäänyt postaamatta blogiin. Kyseinen slam oli yksi Helsingin kolmesta karsinnasta poetry slamin SM-kisoihin (viimeinen niistä on ensi tiistaina Tenhossa), ja jatkoon ei tullut päästyä, todella kovia kirjoittajia ja esiintyjiä oli paikalla. Kun huomasin, keitä kaikkia kanssani on esiintymässä, teki mieli karata, mutta niin vain tuli lavalle noustua. Tämä teksti on ehkä enemmän spoken wordia kuin varsinaisesti runoutta, toki runoa on kaikenlaista, mutta koen tämän itse jonkinlaisena säkeisiin pilkottuna proosana, jossa säemuoto määrää lähinnä esittämisen rytmin. Jonkinlaista satiiria ajastamme olen yrittänyt tässä tavoitella.


Ihminen käyttää aivojaan ja rasittaa lihaksiaan
koneen jatkeena
Onko se uusi asia vai vanha
Mitä miettisi aikakoneella tuotu metsästäjä-keräilijä
joka vietäisiin sellaiseen paikkaan kuin kuntosali
ja siellä hän katsoisi ihmistä
sellaisen päällä kuin juoksumatto
tuijottamassa digitaalista näyttöä
taskussaan älypuhelin
josta johdon kautta soi korvissa podcast
Toisten vierellä
seisoisi kädet puuskassa personal trainer
Vaikka se kaikki selitettäisiin
seurauksineen ja suhteineen
istumatoimistotöineen
sähköllä nousevine ja laskevine työpöytineen
miksi elämä nyt on tällaista
Olisiko metsästäjä-keräilijän mahdollista ymmärtää
Hänelle ei kannattaisi puhua historiaa
joka johti tähän
Jos kertoisi maanviljelyksestä
ja keskiajasta
metsästäjä-keräilijä luultavimmin sairastuisi
vakavaan masennukseen
välittömästi
eikä enää ehkä toipuisi
Ainakaan ei kannattaisi puhua siitä
mitä ovat ne uutiset joita pyörii kuntosalin ruuduilla
eikä todellakaan siitä
mitä tarkoittaa kun niissä puhutaan
että oranssi mies on lähettänyt uuden twiitin
ja siksi maailma on yhä suuremmassa vaarassa
tuhoutua räjähdyksiin ja kammottavaan säteilyyn
koska mitä tapahtuisi jos
metsästäjä-keräilijän päästäisi takaisin omaan aikaansa
tällaisten tietojen kanssa
Mitä tapahtuisi

tiistai 1. toukokuuta 2018

Sara Stridsberg - Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg  Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan (Tammi 2018), alkuteos Drömfakulteten (Albert Bonniers förlag 2006). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.


"KERTOJA: Olen pahoillani ettet elä tämän tarinan loppuun.
VALERIE: Sitä ei todellakaan kannata surra. Annan sinulle muutaman hyvän neuvon, jos suret sitä että tarina päättyy tähän. Kutsu kotiisi rähjäinen kerjäläistyttö joka tarvitsee rahaa ja yösijaa. Kutsu kotiisi paperinkeräyslaatikossa nukkuvat narkkaritytöt. Vie kotiisi joku pirihuora, kassialma, sekopäähullu. Jää metroon juttelemaan psyykkisesti sairaiden huorien kanssa. Älä lähde heti kun tyhjänpäiväinen paasaus ja samojen asioiden jauhaminen alkaa. Kysele: mistä tulet, mitä tarvitset, kuinka voin auttaa, mitä olet kirjoittanut, jos kerran olet niin kiinnostunut auttamaan kuolevia narkkarihuoria."

Ruotsalaiskirjailija Sara Stridsbergin ympärillä on kuohunut viime päivinä. Hän on ollut jäsenenä Ruotsin akatemiassa, jonka rivit ovat hajonneet pahasti viime viikkoina, ja myös Stridsberg päätti muutama päivä sitten jättää paikkansa. Miten paljon julmaa ironiaa juuri hänen kannaltaan onkaan siinä, että akatemian toiminnan on sekoittanut erään valta-asemassa olevan miehen harjoittama seksuaalinen ahdistelu. Stridsberg tuli laajasti tunnetuksi saatuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten vuonna 2007. Kirja kertoo feministisen ajattelun tärkeimpiin toimijoihin kuuluneesta Valerie Solanasista, joka tunnetaan SCUM-manifestistaan ja ikävä kyllä laajimmin varmasti Andy Warholin ampumisesta vuonna 1968. Warhol selvisi silloin hengissä hädin tuskin, Solanas vietti muutaman vuoden vankilassa ja mielisairaaloissa, joihin hän joutui hoitoon yhä uudelleen, kunnes kuoli karussa hotellissa 1988. Mielenkiintoisia yhteensattumia kietoutui lukukokemukseni ympärille. Alussa kerrotaan, että Solanas löydettiin kuolleena 30.4.1988 ja hänen epäiltiin kuolleen 25. huhtikuuta. Satuin aloittamaan kirjan lukemisen 26.4. ja tuo päivämäärä on ainakin Wikipediassa mainittu Solanasin kuolinpäiväksi. Juuri ennen lukemisen aloittamista olimme keskustelleet blogikollega Ompun kanssa huhtikuun julmuudesta, joka toistuu Unelmien tiedekunnassa suorastaan motiivina. Jäljitteleekö todellisuus kaunokirjallisuutta vai päinvastoin?

Stridsberg on kertonut romaanin pohjaavan Solanasin elämään, mutta hän ei noudata tunnettuja faktojakaan uskollisesti. Olen joskus nähnyt tämän kirjan jollakin "luovaa tietokirjallisuutta"-vinkkilistalla, ja sanoisin että ei se oikein siihen määritelmään mene. Jos kirjailija ilmoittaa jo alkuun poikenneensa faktoista ja puhuu kirjallisesta fantasiasta, eihän se voi olla tietokirjallisuutta lähelläkään. Ja vaikka narratiivisessa tietokirjallisuudessa sallitaankin melko räiskyvää kieltä, on Unelmien tiedekunnan poetiikka sellaista, että tietokirjaluokitusten rajoista venytään yli väkisin.
"Ja sinä suutelet häntä kadunkulmassa läähättävien lepattavien aniliininpunaisten minuuttien ajan ja sinulla on karjuva villieläin rinnassasi, te annatte toisillenne anarkistisia suudelmia tarinan ulkopuolella. Juokset Cosmon kanssa käsi kädessä irrallaan toisen aallon naisasialiikkeestä, The New Leftistä ja Women's libistä, kaukana feministisestä mystiikasta ja feministisistä glamourtytöistä ja Vietnam-liikkeestä. Sinä ja hän muodostatte yhdessä amerikkalaisen naisasialiikkeen, te olette Amerikan ensimmäisiä intellektuelleja huoria, ja sinä olet kirjoittanut ainoan lukemisen arvoisen tekstin, SCUM-manifestin."
Kieli ja kerronta ovatkin asioita, joihin tässä kirjassa paneudun enemmän kuin mielelläni. Twitterissä tuli sekä paljon tykkäyksiä että kriittinen kommentti twiittinä lähettämästäni kirjan virkkeestä: "Valo kulkee huoneen läpi ohuina huntuina, huhtikuu on kuukausista hulluin räntäsateineen ja kuolleine läntteineen." Siinä on tiettyä rumankauneutta, kyllä, mutta juuri se on minusta romaanin poetiikan viehätys. Kääntäjä Outi Mennalle kiitos mainiosta suomennostyöstä, jonka ansiosta saimme lopulta, 12 vuoden viiveellä, tämän kirjan luettavaksi myös suomeksi. Teosta kutsutaan kustantajan esittelyteksteissä runolliseksi, mihin on aina syytä suhtautua epäillen. Onhan runollista ja runollista. Pelkäsin, että kyseessä on tyyli, jota kutsun mielessäni pumpulirunolliseksi, tai joskus myös korulauseiksi. Mutta siitä ei ole kyse, Unelmien tiedekunnan kieli haastaa, asettaa vastakkain kauniita lauseita ja alatyyliä. Silmiä hivelevän sanojen sommittelun jälkeen seuraavassa lauseessa voidaan puhua huorista ja likaisista vituista. Stridsberg on kirjoittanut Solanasille äänen, joka lainaa ilmaisuja SCUM-manifestista (jonka alkukielisestä versiosta olen ehtinyt lukea alun ja silmäillä sitä nopeasti eri kohdista), mutta varsinaista kieltä siitä ei ole lainattu, sen kirjailija tuntuu luoneen itse. Paljon runoa tässä toki on, kerronta etenee usein runon logiikalla ja dialogit kuvaavat ajattelun tapoja, jotka poikkeavat tavanomaisesta; Valerie vastaa kysymyksiin usein hyvin ns. kryptisesti. Metafiktiivinenkin taso kirjassa on, sillä kertoja keskustelee monta kertaa kuolemaa tekevän Valerien kanssa tuskaillen romaaniprojektiaan. Teoksen virkkeissä on havaittavissa syntaksin rikkomistakin siinä määrin, että mieleen nousee mm. Lispectorin Lähellä villiä sydäntä, ja siitä päästäänkin jälleen naiskirjoitukseen. Kun ajattelin sitä ensimmäistä kertaa, päässäni tuntui syttyvän lamppu  voisiko olla? En ole tutkija, joten jätän tarkemman analyysin muille, mutta minun tuntumani on, että Stridsberg on saattanut hyödyntää, joko tarkoituksella tai tahattomasti, naisruumiilliselle proosalle ominaista poetiikkaa teoksessa. Ainakin se sopisi sanomaan. Myös toistoa käytetään kirjassa tehokeinona, tietyt lausahdukset toistuvat sivuilla monesti, kuten esim. edellisessä pitkässä sitaatissa mainittu Amerikan ensimmäiset intellektuellit huorat. Luettelot poukkoilevat virkkeissä usein toistuvien ja-sanojen erottelemina. Se ei ole suosikkitehokeinoni, mutta voin antaa sen anteeksi. Samoin sen, että joskus rönsyilevät kielikuvat tuntuvat hieman liiallisilta. Tämä kirja sallii tyylissään myös rosot.

"KERTOJA: Entä kysymys identiteetistä?
VALERIE: Vastaus on epäidentifikaatio. Epänaiselliset naiset, epälesbot lesbot, epäalaluokkainen alaluokka. Pionit tuoksuvat magnolioilta. Koirat haisevat koirilta. Ja puutarhat tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Ei ole ennalta määrättyjä identiteettejä, ei ole naisia, ei ole miehiä, ei poikia, ei tyttöjä. On vain umpipaskasta käsikirjoituksesta tehty paskanäytelmä."

Kuka oli Valerie Solanas? Mitä hän manifestillaan varsinaisesti tarkotti? Miksi hän ampui Andy Warholia? Faktatiedot Solanasista ja erityisesti hänen nuoruudestaan ennen New Yorkin aikaa ovat olleet vähäiset, ja myös kirjan Valerie kieputtaa niin lukijaa kuin kertojaakin ympärillään päästämättä aivan lähelle. Joskus hän tuntuu vastaavan suoraan, mutta onko hän luotettava kertoja? Ei varsinaisesti. Annetaan vihjeitä, että hänen kertomansa asiat eivät ehkä ole menneet aivan niin, erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla. Toisaalta ne tuntuvat välillä vereslihaisen rehellisiltä, kuten kuvaukset siitä, miten Valerien isä raiskasi hänet monta kertaa. Lapsuuskuvaus vaikuttaa yhdistelmältä satumaailmaa ja raakaa todellisuutta. Myöhemmin Valerien tekoja värittää ja ohjaa hänen huumeiden käyttönsä, ja ympäröivien ihmisten kommenteista on tulkittavissa, että hän mokasi mahdollisuutensa kirjailijana ja taiteilijana sortumalla rankkaan kaman käyttöön. Kun Valerie opiskelee yliopistossa, kuvataan, miten häntä yritetään ohjata totunnaisille tutkimuksen poluille, siihen miten ennenkin on tehty, vaikka hän haluaisi räjäyttää koko systeemin uudenlaiseksi. Paljon tiivistyykin siihen. Väkivaltaisesta, miesten eliminointia julistavasta SCUM-manifestistaan Solanas totesi haastattelussa elinaikanaan, että kyseessä on vain kirjallinen tehokeino, ei konkretiaa. Jotkut ovatkin lukeneet manifestia lähinnä toksisen maskuliinisuuden kritiikkinä. Romaanin Valeriella on syynsä miehiä kohtaan tuntemalleen vastenmielisyydelle. Stridsberg on kertonut halunneensa kirjoittaa Solanasista nimenomaan tämän manifestin pohjalta, ja hän on halunnut pohtia, minkälaisen elämän on elänyt ihminen joka kirjoittaa sellaisen tekstin. Vaikka olen vasta silmäillyt manifestia (joka on luettavissa englanniksi täältä), uskon Stridsbergin saavuttaneen tavoitteensa. Hän on tehnyt tuntemattomaksi jääneestä Solanasista elävän ja tuntevan Valerien, jonka elämää ja ajattelua voimme seurata, mutta emme silti todella tiedä, kuka hän oli. Totuus pysyköön hänellä.

Olin jo pitkään ehtinyt murehtia, miksi emme olleet saaneet Sara Stridsbergin Drömfakulteten-kirjaa suomeksi, vaikka teos oli saanut merkittävän pohjoismaisen palkinnon ja kirjailija on Ruotsin nykykirjallisuuden tärkeimpiä. Pari vuotta sitten Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja kirjailija vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa. Kun näin Unelmien tiedekunnan tämän kevään kirjakatalogissa, hihkuin ääneen. En tiedä, paljonko käännöspäätökseen on vaikuttanut maailmanlaajuinen keskustelu naisen asemasta vai julkaistiinko tämä vain uudemman teoksen vanavedessä, mutta joka tapauksessa on hyvä, että kirja on nyt luettavissa suomeksi mainion käännöksen kera. Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen.

Muualla: Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni, HS:n haastattelu