maanantai 6. heinäkuuta 2020

Luetut kirjat 6/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat kesäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä (Siltala 2020)

Kokoelma taitavasti rakennettuja novelleja ihmiskohtaloiden tummasävyisemmältä laidalta, kuin Raymond Carveria Suomi-ympäristössä. Kaljan hajua, perskarvojen vilahduksia ja uhkaa. Lyhyet lauseet kuljettavat kertomuksia, välillä tunnelmoivatkin, mutta ytimekkyys pysyy. Toimii myös yhtenäisenä teoksena.

”Katsomme toisiamme ammottavan aukon ylitse. Meillä on puhuttavaa, tiedämme molemmat sen, sanojen välttämättömyyden, mutta huutelu ei näillä etäisyyksillä kanna mihinkään.” (Monttu)

”Hän ei pelkää koiria, siitä ei ole kysymys. Hän ei vain halua niiden huomiota.” (Koirat)


Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)

Näissä runoissa ovat rakkaus ja kuolema. Punainen ja musta. Veri suonissa, hautakammio. Voimakas, ruumiillinen kieli tuo eteen yllättäviä kuvia ja yltyy välillä raamatulliseen pauhuun. Uskon, että kokoelman mukaan pääsee parhaiten, kun on vahvan tunteen vallassa ja saa kirjasta kaikupohjan.

”Istun tuolilla jonka sinä istuit omaksesi, / laitan silmilleni silmälasisi: / mikään ei enää ole tarkkaa, selvärajaista / tai tuttua, minulle ei ole enää muuta / kuin tämä menettämisen tuska, jota kaipaan, / jonka avaan yhä uudestaan ja uudestaan / niin kuin lipastosi laatikot – –” (s. 52)


Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala 2019)

Riitta Konttisen elämäkerta Aino Sibeliuksesta on perusteellinen ja vahvasti kerrottu. Kirjassa on hyödynnetty laajaa aineistoa kirjeenvaihdosta lukuisiin Jean Sibelius -elämäkertoihin. Plussaa avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla loppupuolella tuodaan esiin myös kohdehenkilön IKL- ja Hitler-sympatiat (jotka jatkuivat vuoteen 1943 asti, kunnes totuus alkoi laajemmin valjeta). Alkupuolella riipaisi kuvaus siitä, miten kirjallisesti lahjakas nuori nainen uhrasi kiinnostuksenkohteensa perhe-elämän ja puolison uran tukemiseksi (joihin hän myös tuntuu suhtautuneen aidon omistautuneesti). Aino Sibeliusta kuvattiin aikanaan haavanlehdeksi, mutta hän oli myös sitkeä, ensivaikutelmaa vahvempi.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen)

Järisyttävä kirja ei minusta ole nyt liioiteltu luonnehdinta, joten sanon niin. Tuhouduin tämän äärellä vähän, ja rakennuin ehkä myös uudelleen vähän. Romaani muistuttaa toisteisessa, kiertävässä rakenteestaan terapiaprosessia, sitä miten asiat kaivautuvat pintaan vähitellen. Perintötekijät on jännitteinen joka suuntaan; se on traumatisoituneen ahdistunut alusta loppuun. Muutakaan se ei voi olla, eikä sen pidä. Muistojensa uudelleen ajatteleminen ja kääntäminen ympäri voivat kuitenkin saada aikaan sen, että jotenkin pystyy elämään ja olemaan ylipäätään. Arpea on hyväiltävä ainakin niin kauan kuin omaa tarinaa ei ole kuultu.

”Ei pidä unohtaa, mikäli on niin onnekas että kaikesta huolimatta käy hyvin, minkä pätevyyden on hankkinut onnettomana.” (s. 162)

”Sehän oli hulluutta, se mikä minulle esiteltiin normaaliutena, hulluutta joka kumpusi epätoivosta, mutta sitä en tiennyt.” (s. 253)


Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä (Teos 2020)

Novellikokoelma, joka sidotaan ajoittain limittyvällä henkilögallerialla ”episodiromaaniksi”. Näin ainakin jätetään auki mahdollisuus Finlandia-mittelöihin. Kotimaisen kirja-alan vaikeileva kiemurtelu novellin ympärillä on hieman huvittavaa. Kirjallisena teoksena Jan Forsströmin toisinkoinen on joka tapauksessa mainio. Vahvasti elävä ja hengittävä dialogi kantaa kertomuksia kuten esikoiskirjassakin. Kuvaamiensa kulttuurityöläisten kielenkäyttöön teksti sukeltaa täysin, varsinkin illanviettokeskustelut tuntuvat tunnistettavilta. Koen niin vahvaa myötähäpeää kirjan henkilöiden parissa, ettei se voi olla muuta kuin kuvauksen taitavuuden merkki. Välillä on siinä rajalla, menevätkö kerronnan sivuhenkilöt karikatyyreiksi. Kaupunkilaisen y-sukupolven lisäksi heidän vanhempansa piirtyvät kirjassa esiin. Ketkä ovat lopulta aikuisia? Onko tärkeintä vastuun kantaminen vai sydämensä seuraaminen?

”Erkko häipyi Viivin vanhempien kakkosasunnolle Benalmadenaan, kirjoitti teoriassa sukupolviromaaniaan, mutta käytännössä lämmitti pakastepizzoja ja katseli netistä standuppia.”

”Äiti tuli joka ilta kotiin yhden aikaan, jolloin kulmabaari meni kiinni. Mila ehdotti että he menisivät lauantaina Chico’siin syömään, mutta äidillä oli taas menoa, sattui olemaan Pajun syntymäpäivä. Sunnuntain äiti makasi sohvalla hämärässä ja oli kiitollinen kun Mila haki kioskilta panttereita ja Spriteä.”

”Ruohonjuureen ei ollut varaa, joten Venla alkoi käydä Hämeentien Afrikka-kaupoissa.”


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa (Gummerus 2020)

Esikoisromaani kulkee kahdessa aikatasossa, mukana myös tarinoita kertova luuranko arkitodellisuuden ylittävänä elementtinä. Tekstistä näkyvät sen rakennusaineet kiehtovalla tavalla. Kerronnan niukkuus saa aikaan värähtelyä, osuvia lauseita.

”Myöhemmin hän oli ajatellut toivettaan monta kertaa, vaikka olisi mieluummin unohtanut sen. Toive tuntui jalkapohjaan mädäntyvältä tikulta.” (s. 43)

”Kaikki alkoi toistua: sanat, vastaukset ja eleet. Keskustelujen rytmi herpaantui. Yritin virkistää itseäni menetyksen pelolla, mutta sekin haukotutti.” (s. 237)


Trevor Noah: Laiton lapsi – värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa (Atena 2020, suom. Jaana Iso-Markku)

Kirjailijan ei tarvitse elää tietynlaista ”kirjailijan elämää”, mutta jos sattuu elämään sellaisen elämän, jonka tapahtumista saa vangitsevan, hauskan ja liikuttavan kertomuksen, se on kirjoitettava. Tällainen elämä on ollut Trevor Noahilla, ja hänen kirjansa on kiinnostavimpia elämäkertoja aikoihin. Absurdit yksityiskohdat Etelä-Afrikan apartheidista tuntuvat ylittävän fiktionkin mielikuvituksen. Siihen kun lisätään Noahin kasvu kahden kulttuurin välissä, hänen hullunkurinen perheensä ja erityisesti äitinsä Patrician räväkkä persoona, on kaiken tämän seuraaminen valloittava kokemus. Kirjassa olisi niin paljon sitaattimateriaalia, että vähän jopa harmittaa kuunteleminen äänikirjana. Tärkeältä tuntuu mm. Noahin havainto siitä, miten kieli määrittelee lopulta enemmän kuin ihonväri, mihin joukkoon kuulut. Teoksen jälkipuolen nuoruusseikkailut erinäisissä myyntihommissa hoodeilla eivät pitäneet mielenkiintoa yllä ihan niin paljoa kuin alkupuolisko (tosin sielläkin on tärkeitä pointteja Black lives matter -teemaan kytkeytyen), mutta lopussa palataan taas Noahin äidin elämään, joka muuttuu hänen kannaltaan liiankin jännittäväksi. Laiton lapsi on vuoden tärkeimpiä elämäkertakäännöksiä.

”Useimmat lapset ovat todiste vanhempiensa rakkaudesta, mutta minä olin todiste heidän rikollisuudestaan.”

”Lähes joka kerta, kun jokin elämässäni on mennyt pieleen, syynä on ollut käytetty auto.”


Sini Silveri: Titaanidisko (Poesia 2020)

Koetan käyttää harvoin tällaista ilmausta, ettei kulu liikaa, mutta tämä kokoelma on tuore. Aidosti omaääninen ja rönsyää tavalla, joka kutittaa runonlukijaa sisältäpäin piristävästi. Kuin diskoa, todella. Runoja joissa todellisuus on sellainen, että luontotunnelmien ja esineluettelon jatkoksi ilmestyy äkkiä porno. Kieli vilkkuu monissa väreissä kuin yökerhon valot. Youtube-video, Pringles-purkki; hiekkamaa, voin lailla leviävä lumi. Kaikista lauseista en saa kiinni, enkä ole aivan varma siitä, miten kokonaisuus lopulta rakentuu, millainen tämä on kokoelmana. Paljon inspiroivia kohtia joka tapauksessa, innostavaa ja villiä proosarunoa.

”Taidolla ei ole täällä mitään merkitystä. Lyhyitä hetkiä. Lyhyttä empatiaa. Päiväraivoa.” (s. 10)

”Se joka pidättää vihan eikä osaa puolustautua, sitä pidetään kannateltavana, heikkona. Se joka päästää vihan todella ulos itsestä eikä järkevänä suljetussa suhteessa, sitä sanotaan hulluksi, liioittelijaksi ja ruumiilliseksi ihmiseksi.” (s. 12)

“Tuossa tunteet on ohikävelyllä, ne on festareilla: tuossa rakkaus juo suuresta muovituopista kylmää vissyä” (s. 42)