perjantai 5. maaliskuuta 2021

Luetut kirjat 2/2021

Tässä luonnehdinnat helmikuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas (S&S 2020, suom. Pauliina Vanhatalo)

Rebecca Solnitin esseekokoelman väliin kertyi lukiessani paljon merkintälappuja. Hyviä, miettimisen arvoisia kohtia on paljon; Solnitin esseeproosa on kaunista, ja kirjan tekstejä tekee mieli lähestyä ensisijaisesti kaunokirjallisina, esteettisistä lähtökohdista käsin. Pauliina Vanhatalo on välittänyt tekstin kauneuden hienosti suomennokseen. Mutta kaipaisin myös rakennetta, eteenpäin vievää voimaa ja jännitettä. Sivulla 173 Solnit on sijoittanut sulkeisiin hyvin tärkeän pointin: ”Esseissä päähenkilöitä ovat ideat, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten.” Tätä periaatetta Solnit ei tunnu noudattaneen teoksessaan, tai sitten minulta vaan menivät ohi sekä yllätykset, paljastumiset että ideat. Lopputuloksena on, että halusin kirjan olevan vahvempi kokemus kuin se minulle oli. Välillä kirjoitus tuntuu hapuilevan tiensä itsetarkoitukselliseen hämärään, ja aihepiiristä huolimatta näen sen heikkoutena. En tiedä, minkä verran harhailua esseissä voi perustella kirjan eksymisteemalla – tai itse en ainakaan ollut valmis heittäytymään siihen juuri nyt. Ehkä en pystynyt siihen, mitä Solnit kuvaa sivulla 11: ”Eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta – syleilylle, maailmalle –, niin täydestä uppoutumisesta hetkelliseen kokemukseen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle.” Voi olla kiinni lukemisajankohdasta, etten päässyt sisälle kirjaan toivomallani tavalla. Monista yksittäisistä kohdista pidin, ja siteerattavaksi sopivaa materiaalia kokoelma tarjosi paljon.

”Etäisyyksien sininen syntyy ajan myötä, kun ihminen löytää melankolian, kohtaa menetyksiä, tutustuu kaipaukseen lähietäisyydeltä ja ymmärtää kulkemamme maaston monimutkaisuuden.” (s. 51)

”Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta; molemmat haastavat löytämään muodon ja mallin siitä, mikä on jo olemassa, ja edellyttävät aiheen käsittelyssä samankaltaista eettistä harkintaa.” (s. 173)


Johanna Holmström: Märta Tikkanen – tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen)

Mikä on elämäkerta? Mitkä ovat elämäkerran genrepiirteet, joiden on toteuduttava? Miten saa kirjoittaa kirjan toisen elämästä? Kysymykset risteilevät mielessä, kun lukee Johanna Holmströmin kirjaa Märta Tikkasesta – ja sen vastaanottoa. Holmström on pitkillä, rytmikkäillä virkkeillään tehnyt teoksestaan kaunokirjallisen ja tuonut myös itsensä elämäkerturina näkyviin mielipiteineen, kokemuksineen ja peilaten Tikkasen tuotantoa omaan elämäänsä. Ratkaisu on rohkea, välillä jopa uhkarohkean tuntuinen. Onneksi se toimii. Kirjaa lukee mielenkiinnolla eteenpäin, ja siitä löytää paljon uusia näkökulmia – jopa kaltaiseni lukija, joka on viimeisen vuoden sisään lukenut Tikkasen Kaksi-muistelmateoksen ja kirjekokoelman Pakko yrittää kir-. Tässä elämäkerrassa päästään kurkistamaan myös Tikkasen ystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kirjeisiin, jotka nekin ovat teräviä, hauskoja ja älykkäitä; ei ihme, että he kolme aikanaan ystävystyivät.

Holmström pui paljon Tikkasten perhe-elämää, joka oli feministille varsin ristiriitaista, ja nostaa konkreettisesti esiin sen, miten lapset kokivat kodin tilanteen 70- ja 80-luvuilla. Erityisesti Robert Tikkasen haastattelussa tulee esiin varsin karuja seikkoja. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Holmströmin perusteelliset teosanalyysit, jotka valottavat Tikkasen teosten merkitystä näkemyksellä, jota aikalaiskriitikoilla ei oikein voinutkaan olla. (Genremääritelmät Tikkasen kirjoille ovat kyllä välillä mitä sattuu, proosarunosta autofiktioon niitä on käytetty erikoisin tavoin.) 70-luvun pohjoismainen feministinen kirjallisuus tulee myös mielenkiintoisesti laajemmin esitellyksi. Holmströmin tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse mietin että tämä teos kannatti kirjoittaa juuri näin. Kuka olisi edes kaivannut kuivakkaa pönötyselämäkertaa Tikkasesta, joka on avannut elämänsä kirjoihin, ollut teksteissään paljas ja keskusteluja aloittanut tienraivaaja? Etukäteen kohuttuja poistoja ei lukijana huomannut, yksi selvittämättä jäänyt 80-luvun lopun rakastajan nimi jäi kyllä pohdituttamaan...

”Kun ensimmäisen kerran tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. – – Joskus käy niin, että jokin alkaa totuutena, aikeena, mutta joutuu sitten väistymään toisen totuuden tieltä, todemman totuuden, joka on ollut alusta asti olemassa pinnan alla ja joka sitten, vähä vähältä, hankautuu esiin ja paljastuu.” (s. 21)

”En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.” (s. 191)

”Lukiessani mietin kysymystä: mitä terapiakirjoittaminen on? Miksi juuri naisia syytetään enemmän terapiakirjoittamisesta? – – Kun ajatellaan taidetta, esimerkiksi kuvataidetta, tällä tavoin syntyneitä maalauksia ei ole tapana pitää luonteeltaan terapeuttisina.” (s. 283)


Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi 1994, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin esikoisromaani vuodelta 1970 on kirja itseinhosta, kauneuden käsitteestä ja rakkauden vaikeudesta. Olin yllättynyt siitä, miten järkyttäviä tapahtumia romaani kuvaa; keskiverto nykydekkari sisältää vähemmän raakuuksia kuin tämä teos. Tiesin etukäteen kirjan ytimen, sen että musta tyttö toivoo itselleen sinisiä silmiä, mutta minut yllättivät myös kerronnan ja näkökulmien tiheä vaihtelu sekä kertomuksen sirpaleisuus. Itsensä rumaksi kokevan Pecolan vaiheita katsotaan monesta suunnasta, hänen vanhempiensa menneisyys käydään läpi molempien osalta; taakkoja siirtyy sukupolvien takaa. Pysäyttävää on myös, miten muut rodullistetut suhtautuvat muualta muuttaneeseen perheeseen – oli voimassa jako ”värillisiin” ja niihin, joita kutsuttiin n-sanalla. Erityisesti romaanissa on kyse rodullisen itseinhon purkamisesta, ja teosta valottaa kiinnostavasti Morrisonin vuoden 1993 jälkipuhe, jossa hän kertoo mihin seikkoihin kirjassa ei enää tuolloin ollut tyytyväinen – kertomuksen hajottaminen osiin oli yksi näistä, ja minäkin mietin, että teoksen rakentumisen dynamiikkaa ja dramaturgiaa olisi vielä voinut kehittää. Sinisimmät silmät on tapahtumiensa kauheudessakin hienosti kirjoitettu romaani, joka antoi Morrisonin uralle aikanaan komean lähdön (ymmärtämättömästä aikalaiskritiikistä huolimatta) kohti myöhempiä suuria tunnustuksia.

”Koska tiesimme, että oli sellainen seikka kuin taivasalle joutuminen, meille kehittyi omaisuuden, omistamisen nälkä. Pihan, kuistin, viinitarhan vankan omistuksen. Omistavat mustat kohdistivat kaiken tarmonsa, kaiken rakkautensa pesiinsä.” (s. 21)

”Päädyttyään tähän velvoittavaan vakaumukseen, että vain ihme voisi päästää hänet pälkähästä, hän ei ollut koskaan tietävä kauneuttaan. Hän näkisi vain sen mikä nähtävissä oli: toisten ihmisten silmät.” (s. 47)

”Rakkaus ei ole koskaan rakastajaa parempi.” (s. 197)


Ulla Donner: Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen)

Perunaproteiinimakkaraa kehittävän firman työntekijöiden afterworkit eskaloituvat. Kun kasvissyönti, kapitalismi, feminismi ja seksuaalinen häirintä kietoutuvat yhteen, ei sarjakuva-albumin aihekirjo ainakaan jää ohueksi. Merkityksellisyyttä ja itsensä toteuttamista etsitään, mutta mitä jos sivussa tuhotaankin ympäristö puolivahingossa, tavalla, joka on kyllä nähtävissä koko ajan? Coloradokuoriaiset alkavat tepastella sivuilla yhä suuremmissa määrin, mikä on mainio kuvituksellinen elementti – aluksi mietin onko piirrostyyli oikein juttuni, mutta totuin, ja sitten teos veti mukaansa. Onko toinen todellisuus mahdollinen ja ovi siihen auki, mutta kaikki vain haluavat sivuuttaa sen, koska meillähän on nyt just niin kivaa? Mietteitä herättää paljon myös kerrontaan upotettu pitkä kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta narsistisen persoonan kanssa – miksiköhän ne ”mimmit on ihan hulluja”, tosiaan. Loppuratkaisussa symboliset tasot ovat vahvoja. Mustaa huumoria on paljon.

torstai 4. helmikuuta 2021

Luetut kirjat 1/2021

Tässä luonnehdinnat tammikuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Tuuve Aro: Kalasatama (WSOY 2020)

Kalasatama alkaa autofiktioromaanina, mutta puolenvälin paikkeilla huomaan sen muuntuneen vaivihkaa esseeksi, tyylin ja äänen juuri muuttumatta. Ovelaa. Pamfletistakin on puhuttu, ja ehkä kirjassa on osioita, joissa sellaiseenkin julistukseen päästään. Teemoja on aika paljon, vanhempi-lapsisuhteista mielenterveysongelmiin, parisuhdetuskailuihin, lesbouteen ja seksuaalivähemmistöjen kulttuureihin, feminismiin, kirjoittamiseen, taiteilijapiireihin... Vähän meinaa tulla ahdasta, mutta monien aiheiden käsittely on freesiä, esim. se miten homoseksuaalisuus nähdään vapauden mahdollistajana, koska heteroita rajoittavat monet tiukkoihin sukupuolirooleihin ja perheeseen liittyvät odotukset, joista sateenkaariväki elää erillään – vaikka tämä vapaus ei läheskään kompensoi syrjinnän aiheuttamaa ahdistusta. Joissain kohdin teos sivuaa Anu Silfverbergin Sinut on nähty -esseekirjaa, ja olisi ehkä ollut lukukokemukselleni eduksi, jos en olisi lukenut Silfverbergiä vastikään ennen Kalasatamaa. Aro luonnehtii asioita ja ilmiöitä purevasti – välillä tuntuu siltä, että kommentointi menee vähän ilkeäksikin. Monin paikoin kirjaa oli kyllä hauska lukea pidäkkeettömyydessään. Pidän siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudutaan teoksessa sopivan leikkimielisesti ja se näyttäytyy iloisena asiana. Haluaisin kaapata tätä iloa ja valistunutta leikkiä omaankin tekemiseen, koska huomaan itse usein suhtautuvani kirjoittamiseen kuolemanvakavana, sisäisillä vaatimuksilla ladattuna asiana, vaikka tiedän että toinen lähestymistapa voisi keventää oloa.

”Berit poppoineen johti tyttöterroria länsihelsinkiläisessä rotankolossa joka pöyhkeästi nimitti itseään yläasteeksi. Se oli tunkkainen sakinhivutuksen, vessa-ahdistelun ja homofobian tyyssija. Opettajat olivat yhtä typeriä kuin oppilaat, monet oppilaista eivät oppineet lukemaan mutta kylläkin haistelemaan liimaa ja diilaamaan piriä.” (s. 33)

”Rakastun naiseen koska hänessä tunnistan jotain tärkeää. Jotain tuttua, jotain erityistä mihin koen yhteyttä. Tunnistan kätketyn kauneuden ja särön ja kyvyn tunnistaa minussa kätketty kauneus ja särö.” (s. 78)


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö (Enostone 2020, suom. Anni Sumari)

Tuoreimman kirjallisuuden nobelistin ensimmäinen kokonaisen runokokoelman suomennos. Sivuilla esiintyy öisiä hahmoja ja kulkijoita; kokoelmassa on paljon unia, pienoiskertomuksia joissa kuolleet elävät, tulevat vierailulle, pyytävät ja käskevät. Erityisesti lapsuudenperheen kanssa eletään yhdessä monissa kohtauksissa. Muistot ovat todentuntuisia mutta silti kaukana, toisissa ajoissa ja paikoissa, jotka hahmotellaan vähäeleisin kuvin. Välillä vastaan tulee suuria ajatuksia, välillä taas runo soljuu kuin jutustelu, eikä lukiessa tule pysähdeltyä; sanomisen kaaret ovat pitkissä runoissa laajempia. Erityisesti minua kiehtoo Glückin tapa kirjoittaa ikään kuin keskeltä ajatuksen muodostumista. Kirjoittamisen prosessiakin käsitellään. Teksti on kirkasta ja kulkee läpi vaihtelevien maisemien ja todellisuuden tasojen. Kirjassa on sekä säe- että proosarunoja, ja suosikeikseni nousevat ehkä proosamuotoiset tekstit, jotka sanovat tiiviissä muodossa paljon. Odotan mielenkiinnolla keväällä ilmestyvää esseekokoelman suomennosta.

”Aistin kadonneiden sanojen / makaavan seuralaistensa kanssa / kuin sellaisen elämäkerran katkelmat, / jota kukaan ei ole vaatinut omakseen.” (s. 32)

”Hän on siinä kohdassa elämää, missä niin palaaminen alkuun kuin jatkaminen loppuun tuntuu sietämättömältä; siksi hän on päättänyt pysähtyä tähän, asioiden keskelle, vaikka hän onkin sen takia muille esteenä, kuten meille itsellemme.” (s. 49)

”Suljin silmäni. Minua repivät kahtaalle vastakohtaisuuksien rakenne / ja kertomuksen rakenne -” (s. 63)


Christer Kihlman: Kaikki minun lapseni (Tammi 1980, suom. Pentti Saaritsa)

Kaikki minun lapseni on ensisijaisesti rakkausromaani. Toki myös paljon muuta, mutta siinä on teoksen ydin. Juanin piirteiden kuvauksen pikkutarkkuudesta näkee kertojan rakkauden häneen; se on hullaantuneen tutkiskelua, ihmettelevää. Kerronta siirtyy preeseensiin, kun kuvataan hetkiä sellaisina kuin ne olivat, kertoja ikään kuin palaa niihin muistoissaan ja elää ne läpi uudelleen. ”Ruskeiden mantelisilmien” (s. 35) kuvailut ja tapojen ihmettelyt pohjoismaisella katseella voisivat näyttäytyä aikansa kuvana, tunnistamattomana toiseuden tarkasteluna, mutta kertoja myös tunnistaa asemansa usein, hän pohtii luokkaa (tietysti), lähtökohtien perustavia eroja, täyden ymmärryksen mahdottomuuden sisäistämistä – melko intersektionaalistakin. Naiskuva tässä on varsin etäinen, vaikka keskushenkilöillä on vaimot, toisaalta kirjan ydin on homoseksuaalisissa tuntemuksissa, mitä sillä voikaan sitten perustella ja mitä ei – tätä sivutaan teoksen aloittavassa, hieman anteeksipyytävässä kirjeessä kirjailijan vaimolle, kiinnostava ratkaisu. Joissain asioissa Kihlman kuitenkin oli selvästi aikaansa edellä.

Välillä mietin, onko rakkauden kohteena kirjassa nimenomaan Juan vai se kaikki mitä kertoja kokee Argentiinassa, kuten köysiratamatka joka tuntuu pilvilinnalta, tai maalaiskylässä käynti joka jää mieleen ehkä elämän onnellisimpana päivänä. Kertoja koskettelee jotain suurta humanismin ideaa puhuessaan yhteisestä ihmissydämestä (s. 72), ja seuraavalla aukeamalla tiedostaa kuitenkin lähtökohtien erilaisuuden. Kihlmanin ajattelun rakentumista on aina hienoa seurata. Hän tulee kuin vaivihkaa kirjoittaneeksi yhden hienoimmista lukemistani musiikkiesseistä todistaakseen pointtinsa vieraan kielen kuuntelemisesta musiikillisesti ymmärrettävänä kokemuksena.

Jonkinlainen notkahdus tulee puolenvälin jälkeen, kun kerronta jää pitkäksi aikaa jauhamaan kulttuurieroista. Lopussa myös kirjoittamisen prosessia puidaan vähän liian pitkäpiimäisesti ja junnaavasti. Totta kai tässä miettii myös tarinankerronnan etiikkaa, erityisesti kohdassa, joka kuvaa prostituutiota Juanin näkökulmasta, tämän repliikkeinä; nämä kohdat ovat erittäin hyviä, pohdituttavimpia lukemiani prostituutiokuvauksia (noinkohan juuri nämä vaikuttivat ensimmäisellä lukukerralla 18-vuotiaan mieleeni niin että suhtautumiseni seksityöhön on ollut hyvin arvoliberaali). Kihlman menee Argentiinaan, vakavarainen suomenruotsalainen, tapaa katupojan, kertoo tämän tarinan kirjassaan keskusteluihin pohjautuen, ja hän osaa kyllä, tekee sen hyvin, ehkä se oikeuttaa, mutta toisaalta näin on tehty maailman sivu, valkoiset miehet ovat menneet etelään ihmettelemään ja kertomaan tarinoita sieltä. (Kertomuksen vaarat -tietokirjassa puhutaan myös kerronnallisesta auktoriteetista: ”toisen ihmisen tarinan kertominen on aina vallankäyttöä, jossa kertoja voi valita esittää itsensä ja kertomuksen kohteen haluamallaan tavalla”, s. 279.) Mikä on tämän kirjan laji, onko tämä romaani vai dokumentti, takakannen mukaan voi olla kumpaakin, mihin se vaikuttaa tässä kaikessa? Tekstissä pohditaan: ”Että lopultakin kokonaan pyyhkisi pois rajan kirjallisuuden ja todellisuuden väliltä, lopultakin sulattaisi kokonaan yhteen ihmisen ja kirjailijan.” (s. 225)

Kihlmanin proosatyyli on suvereeni, hänen lauseistaan ei haluaisi muuttaa mitään, ei siirtää pilkkuakaan, niiden rytmi on niin eheä. Saaritsan suomennos on hyvä, joitain lyöntivirheitä ja välistä uupuvia sanoja on jäänyt tähän painokseen.

Olisi mielenkiintoista löytää kirjoitelmani, jonka tein lukiossa kun luin tämän ensimmäisen kerran, ja katsoa mihin kiinnitin silloin huomiota. Muistan vain, että odotin tässä olevan enemmän suoraa seksikuvausta (miten yllättävää siinä iässä), tunsin sen potentiaalin väreilevän kertojan ja Juanin välillä (ja myöhemmin lukemastani artikkelista paljastuikin että Kihlmanin oli tarkoitus kirjoittaa heidän välilleen seksiä mutta se päätettiin poistaa kirjasta). Ja onhan kuvaus nytkin aistivoimaista, se välittää hienovaraisesti rakkauden monitahoisuuden, ristiriitaisuuden, pakottavuuden, muuttumisen toisenlaiseksi. Ja onhan niitäkin kohtia, joissa vahvasti vihjataan: ”Nuori iho. Ja ikääntyvä käsi. Sydäntä vasten painetut huulet.” (s. 221) Sisällöltään erittäin rikas teos, josta voisi puhua vielä vaikka kuinka.

”Sillä kun valta on saattanut täydelliseksi instituutionsa, se on rakentanut oman norsunluutorninsa, jossa suunnitelmia ja päätöksiä tehdään piittaamatta siitä mitä tapahtuu ulkopuolella, todellisuudessa, jossa ovat ihminen, eläimet ja kaikki luonto.” (s. 76)

”Mutta koska minä olin päättänyt hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli, olin päättänyt hyväksyä määrätyillä ehdoilla myös hänen valheensa.” (s. 234)


Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (Vastapaino 2020)

Artikkelikokoelma on syntynyt samannimisen hankkeen yhteydessä, ja kyseessä on moniääninen, eri alojen asiantuntijoiden kommenttien täydentämä kokonaisuus kertomuksen ja tarinallisuuden käytöstä journalismissa, viestinnässä ja kirjallisuudessa. Tärkeä teos, jota voin suositella näiden alojen ammattilaisille ja muille, joita aihepiiri kiinnostaa. Visuaalinen toteutuskin miellyttää, ja asioita on tiivistetty lukujen lopussa selkeisiin, ytimekkäisiin pointteihin (puolisoni mielestä teos näyttää ihan koulukirjalta). Hankin kirjan itselleni melkein heti kun se ilmestyi, ja palaan hyvin todennäköisesti tähän jatkossakin. Analyyttisempaan kritiikkiin minulla eivät tunnu riittävän rahkeet, joten suosittelen erityisesti Joonas Säntin Kiiltomato-verkkolehteen kirjoittamaa arvostelua teoksesta.

”Kertomusmuoto on ihmisenkokoisuudessaan kuin turvaa tuova hygge-viltti, jolla voi suojata itseään informaatiotulvalta. Kertomus antaa tunteen hallinnasta, mutta on altis hallitsemattomalla käytölle.” (s. 17)

”Tarinatalouden aiheuttamassa tarinaähkyssä arjen enkelit, ansaitsevat köyhät ja sankariparantuneet alkavat kuitenkin jo menettää hohtoaan, ja yhä useammin saamme kuulla: ’Taas tätä samaa!’” (s. 37)

”Toivomme, että tämän teoksen lukijalle on nyt selvää, että kertomuksien kertomista ei olla tässä kirjassa tai muuallakaan kieltämässä, ja kysymys paremmista kertomuksista on mutkikas ja riippuu kertomisen kontekstista.” (s. 309)


Durian Sukegawa: Tokuen resepti (Sammakko 2020, suom. Raisa Porrasmaa)

Dorayaki-leivonnaisia myyvä, elämässään eksynyt Sentarō kohtaa mystisen, iäkkään Tokuen. Vanhus haluaa kovasti päästä töihin myymälään ja alkaa neuvoa, miten leivonnaisissa käytettävää paputahnaa saisi parannettua. Hämmentynyt Sentarō maistaa hänen tahnaansa, yllättyy positiivisesti ja ottaa Tokuen apulaiseksi, vaikka ihmettelee hänen käyristyneitä sormiaan.

Kertomus on kuin leivos, jossa maistuvat huolella valmistetun paputahnan vivahteet. Mukana on myös surullisia kohtaloita ja elämän pienten asioiden ihmettelyä, ja Tokuen tarina tarjoaa tärkeitä ajatuksia ihmisen paikasta elämässään. Taustalla kirsikkapuut hehkuvat värejään ja pudottavat lehtiään. Romaanissa kirkkaan selkeä kielenkäyttö lähinnä palvelee kertomuksen etenemistä. Tämä sopi minulle hyvin välipalakirjaksi. Japanilaista kaunokirjallisuutta on tullut luettua vain vähän, on mukavaa että sieltä muistetaan käännättää teoksia (muiltakin kuin yhdeltä kirjailijalta).

”Sentarō oli päätynyt vasten tahtoaan työhön, josta halusi vapautua mahdollisimman pian. Mitään muuta hän ei toivonut. Silti mielen valtasi nyt tyydytyksen tunne, kuin olisi kiivennyt kallion yli. Toisaalta hän tunsi hämmennystä. Olisi tehnyt mieli hurrata hieman, vaikka samalla kaikki tuntui merkillisen monimutkaiselta. Hän ei enää hahmottanut omaa asemaansa.” (s. 45)

”Vaikka pyrkisin elämään syyllistymättä mihinkään pahaan, ihmisten ymmärtämättömyys murentaa minut toisinaan.” (s. 131)


Akseli Koskela: Miehen kuolema (Enostone 2020)

Viime vuoden lopulla huomasin väsyneeni miehisyysteemaan. Olin piehtaroinut siinä tarpeeksi, lukenut, kirjoittanut, käsitellyt ja läpikäynyt. Piti ottaa aikalisä, ja lykkäsin tämän runokokoelman lukemista pitkään. Nyt alan olla taas valmis aiheen pariin. Miehen kuolema -teoksessa on useita hienoja säkeitä, ajatuksia jotka liikauttavat, kauniita yksityiskohtia ja tunteisiin uppoutumista. Ajoittain on myös selittävyyttä, pointin alleviivauksia joista en niin välitä. Tämä voi liittyä käännösprosessiin (Koskela kääntää runonsa myös espanjaksi ja työstää niitä kahdella kielellä), jonka vaikutusta saattaa olla että runoista on paikoin tullut vuolassanaisempia, ja suomalaisessa runoudessa yleisesti ihanteena olevaan minimalismiin ja niukkuuteen tottuneena lukijana tyyli näyttäytyy minulle liiallisena. Kirjassa on paljon hyvää ja pitempään pyörittelemisen arvoista. Osaa säkeistä en onnistu tavoittamaan, ne jäävät etäisyyden päähän. Se saattaa olla kiinni lukemisen ajankohdastakin.

”Villeinä / meistä kuohuisi vaahto, / tunteet / eivät satuttaisi.” (s. 10)

”Et halua koskettaa enää. / Se tuntuu hauleina mahassa, viiltoina kyljessä. / Irronneina sulkina, naarmuina / vereslihassa.” (s. 22)

”Sinusta puhutaan jossakin hallitusti. / Et kuule varsinaisia sanoja, / tunnet kutinan korvissa.” (s. 40)


Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu (Warelia 2020)

Esseekokoelma tarjoaa tähtienvälisiä matkoja klassikkokirjailijoiden elämään ja teoksiin. Lukeminen on kuin seuraisi luentoa, jonka pitäjä johtaa kuulijat reippaalla otteella aiheesta toiseen. Ihailen tietomäärää, jonka Hiltunen on kirjaa varten koonnut, vaikka välillä silmäni ”kaahasivat” eteenpäin alaviitteisiin pakatuissa pienoiselämäkerroissa. Lähes kaikki tekstissä mainitut nimet on alaviitattu, ja tällainen verkottuneisuus tuo mieleen verkkotietosanakirjan. Romuluksen sielun esseet viitteineen ovat kuitenkin eläväisemmin kirjoitettuja kuin usein kuivakkaat tietopankkitekstit. Kytkökset näyttävät myös hienosti sen, miten kirjailijat ovat aina saaneet vaikutteita merkittäviltä edeltäjiltään. Mielenkiinto heräsi esim. Dostojevskin tuntemattomampiin teoksiin, joita jotkut pitävät onnistuneempina kuin hänen järkäleklassikoitaan.

Teksteistä voi nähdä, että monet klassikkokirjailijat ovat kuolleet joko teloitettuina tai surkeina ja vähäteltyinä – toisaalta on myös jo omana aikanaan menestykseen kohonneita, joiden osaksi saattoi taas tulla ylirasituksesta johtuva varhainen poismeno. Nykykirjailijoista on esseen päähenkilöksi päätynyt vain J. K. Rowling. Kokoelmaa olisi voinut minusta tiivistää (yli 330 sivua on esseekokoelmalle jo todella paljon), erityisesti alaviitteiden osalta. Lukiessa tuli opittua runsaasti uutta maailmankirjallisuuden klassikkotekijöiden vaiheista, ja teosanalyysitkin tuntuivat päteviltä.

”Se, oliko tarina totta edes puoliksi, ei niin merkinnyt kuin se, että joku osasi aidon tarinankerronnan taidon. Tässä kehdossa syntyi homerolainen runous, länsimaisen sivistyksen ensimmäinen kaunis kukka, joka muodostettuaan siemenensä levitti ne tuulen mukana kaikkiin ilmansuuntiin.” (s. 180)


Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita (Siltala 2020)

Tämä teos oli minulle mieltä rauhoittavaa luettavaa, todellista meditaatiorunoutta. Se ei tarkoita, että sisältö olisi huttua, siloteltuja ajatuksia, ei. Teoksen ajattelu on tarkkaa ja punnittua, mutta rauhallista, lempeääkin. Siinä on armollisuutta monelle taholle. Proosarunojen soljuvalla, liukuvalla lauseiden rytmillä on tärkeä osansa vaikutelmassa. Tällaisella runoudella on potentiaalia tavoittaa ”laajoja yleisöjä” – mitä se runon kontekstissa tarkoittaakaan – sillä ilmaisu on selkeää, tunnetasolla ymmärrettävää ja ihmisyydessään yhdistävää. Parhaimmillaan teksteissä kipinöi sanomisen rohkeus. Uskon, että erityisesti kokoelman ajatukset ystävyydestä koskettavat monia nyt, kun on yhä suosituksena pitää fyysistä etäisyyttä kanssaihmisiin.

”Tuntuu uutukaiselta, mutta saaren rannat eivät ole vieraita, kaikki me siirtelemme kivenlohkareita ja jokainen tarvitsee vuoren, tehtävän, jota kohti kulkea. Pienet maanvyöryt liikuttavat meitä.” (s. 18)

”Minulla on sellainen sydän. Minulla on tällaiset rajat. Soita minulle. Kirjoita taas. Haluatko teetä? Sinun silmistäsi tulee vettä. Mennäänkö yhdessä, meillähän on sama matka.” (s. 47)

”On kummallista olla tuntemattoman lapsenlapsi.” (s. 57)


Vanessa Springora: Suostumus (WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen)

Järkyttäviä tapahtumia kuvaava omaelämäkerta on noussut alkaneen vuoden käännöspuheenaiheeksi, kiitos pitkän HS-jutun. Itse kuulin tästä ensimmäisen kerran viime syyskuussa, ja kirja herätti heti kiinnostuksen – onhan sen sisältö niin käsittämätöntä. Ranskalainen kulttuuriväki ylisti avoimista päiväkirjoistaan tunnettua, murrosikäisiä sänkyynsä manipuloinutta kirjailijaa ja hänen tuotantoaan, ja 70-luvulla monet olivat valmiit normalisoimaan seksiä alaikäisten kanssa tavalla joka saa pettymään tiettyihin Ranskan tärkeimpiin kirjailijoihin ja ajattelijoihin. Springora asettuu itsensä nahkoihin lapsena ensin romaanimaiselta tuntuvalla tavalla, mutta aika pian Suostumusta alkaa lukea omaelämäkerrallisena esseenä. Kerronta on loppupuolella varsin toteavaa suoruudessaan. Voimakkaimpana välittyy se, miten Springora saa viimein kerrottua maailmalle oman versionsa tapahtumista, jotka ensin olivat päätyneet vääristyneinä kirjailija ”G:n” kansien väliin. Teos on selvästi ollut pakko kirjoittaa, ja tuosta vimmasta syntynyt energia näkyy kirjan vahvimmissa kohdissa.

”Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestäänselvänä: aja saalistaja omaan ansaansa, sulje hänet kirjaan.” (s. 8)

”Minulta puuttuu sanasto, jolla voisin haastaa hänet, merkittävän kirjailijan ja älykön. ’Perverssi narsisti’ ja ’seksuaalinen saalistaja’ ovat minulle vieraita käsitteitä. En tiedä, millainen on ihminen, joka ei piittaa muista. Luulen yhä, että on olemassa vain ruumiillista väkivaltaa.” (s. 110)


Şebnem İşigüzel: Tyttö puussa (Fabriikki Kustannus 2020, suom. Tuula Kojo)

17-vuotias tyttö haluaa kuolla kuolematta, joten hän kiipeää puuhun ja aikoo jäädä asumaan sinne. Romaani alkaa viiden tähden teoksena, on paljon säkenöiviä lauseita ja merkintöjä ansaitsevia ajatuksia. Päähenkilö on loistava tyyppi, minäkerronta sinkoilee riemastuttavasti. Tietyt teemat alkavat vähitellen toistua; kirjoituskilpailuihin osallistuneena on helppo samastua tytön epäreiluuden tunteisiin hänen palatessaan häviämäänsä koulun romaanikilpailuun ja opettajan negatiivisiin kommentteihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tyttö kertoo myös perheestään, kuten masentuneesta äidistään ja kiroilevasta mummistaan, sekä menneistä keskusteluistaan ystäviensä kanssa.

Ongelmana tällaisessa ideoiden tykityksessä on, että se harvoin kestää laajan teoksen alusta loppuun; tämäntyylisten kirjojen ideaalipituus on alle 200 sivua, ja Tyttö puussa pitää sisällään 350. Huomaan kyllä tsemppaavani kirjaa monissa kohdin, olen sen puolella; ajoittaisesta runsaaseen vyörytykseen väsymisestä huolimatta kirja vie eteenpäin, ja haluan tietää, miten lopulta käy tytölle puussa. Näkyviin avautuvat myös Turkin lähihistoria, nykypäivän tilanne, konfliktit, mielenosoitukset, nuorten halu muuttaa maata ja maailmaa. Rakkaustarinoitakin romaaniin mahtuu, niin suurempia kuin pienempiä. Tyttö puussa sopii nähdäkseni myös nuorille lukijoille, sellaisille teini-ikäisille jotka ovat jo tottuneempia romaanien lukijoita eivätkä ahdistu liikaa ajoittaisista väkivallan kuvauksista. Turkkilaisen nykyromaanin suomennoksen toteuttaminen on Fabriikilta taas kulttuuriteko.

”Nauraminen on toimintaa, joka saa ihmisen tolkkuihinsa. Samalla tavalla kuin tuuli vie jotain mukanaan paikasta toiseen. Nauru on järjen ja sielun tuuli. Se nappaa mukaansa ja kuljettaa olinpaikasta toiseen. Nauraminen on merkki siitä, että nykyinen olinpaikka ei ole enää auvoisa.” (s. 24)

”Minä en osaa nauttia hetkestä. Mielessäni pyörii aina seuraava askel. Mieleni ei siis saa koskaan olla rauhassa. Olisin halunnut kertoa teille kaikista tunteistani kauniimmin. Mutta voimani riittävät vain tähän.” (s. 84)

”Ystävät hyvät, jos jossain nuoret, naiset ja lapset kärsivät, se paikka on perseestä. Jos olisin sinun saappaissasi, niin pakenisin taakseni katsomatta, mutta meni ihminen minne tahansa, kotimaan aave löytää hänet aina.” (s. 317)

lauantai 2. tammikuuta 2021

Luetut kirjat 12/2020

Tässä luonnehdinnat joulukuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marisha Rasi-Koskinen: REC (S&S 2020)

En usein lue yli 600 sivun romaaneja, koska suhtaudun niin laajaksi venyneisiin kokonaisuuksiin epäillen, mutta kun luen, toivon niiden olevan tällaisia. REC on sekä kielellisesti tiheä että laajuutensa perusteleva. Se vangitsee maailmaansa, ja aforistisemmin pohdiskelevat lauseetkin kuljettavat vakaasti eteenpäin. Romaani näyttää kommentoivat useassa kohdassa suoraan tai epäsuorasti taidekritiikkiä, sen jotkin kappaleet ovat kuin itsenäisiä miniesseitä kertomukseen upotettuina. Tästä pitäisi kirjoittaa monen sivun essee, jos haluaisi todella ”analysoida” kirjan, ja sen teemoja voisivat olla kirjallinen valokuvanäyttely, installaatio, kuvan ja kuvauksen hämäävyys, kertomisen hämäävyys, kuvitelman voima, vahingollinen, suorastaan tuhoisa ystävyyssuhde, joka on silti kaikkein olennaisin ja tärkein, ja seksi valtasuhteiden ilmenemisenä, enemmän metaforana kuin viitteenä tietynlaisen seksuaalisuuden ilmenemisestä. Romaanista ei mielestäni edes kannata kertoa liikoja etukäteen potentiaalisille lukijoille, mutta kaipaisin itse kovasti lukupiiriin, jossa voisin jutella tästä kirjan jo lukeneiden kanssa. Nyt jätän tämän vain tähän; joka tapauksessa REC on merkkiteos, jonka ohittaminen ei kannata. Siinä yhdistyvät vetävyys ja vahva kirjallinen tyyli tavalla, joka usein tuottaa mainetta ja kunniaa, jos maailmassa oikein käy.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)

”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81) 

”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)


Anu Silfverberg: Sinut on nähty (Teos 2020)

Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten trioon yhdessä Taneli Viljasen ja Linda-Maria Roineen kirjojen kanssa. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseessään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.

Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.

”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)

”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)

”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)


Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat (Gummerus 2020)

Väkivallan kokemusten jäljet ja traumojen vaikutukset lävistävät tässä romaanissa henkilöhahmojen elämän. Mukana on kolme minäkertojaa, iäkäs Judy (lempinimi, jonka hän on saanut mieheltään Judy Garlandin mukaan) sekä Jon ja Samuel, jotka ovat nuoria aikuisia ja pariskunta. Judy on kokenut väkivaltaa avioliitossaan ja purkaa sitä nyt muistisairauden vuoksi hoitoon joutuneeseen puolisoonsa takaisin, kun tämä käy kotivierailuilla. Jon toimii ruokapalvelun kuljettajana ja on alkanut palata muistoissaan vuosiin 1993–1994, jolloin hän koki lapsena vaikeasti käsitettäviä asioita. Samuel on pitkällä työmatkalla ja ihmettelee, miksi avopuoliso on alkanut vältellä kosketusta.

Mennyttä puretaan vähitellen. Judy ja Jon alkavat saada uudenlaista kosketusta minuuteensa ja löytää äänen, joka heissä on hukkunut käsittelemättömien traumojen alle. Kertojaratkaisuna on minäkerronta, joka toimii tässä sujuvasti; kertojat eivät ääniltään eroa hirveästi toisistaan, mutta heidän kokemansa asiat erottuvat siinä määrin, ettei mene sekaisin kenen osuudessa ollaan. Myös aikamuotoratkaisu, jossa nykyhetki kerrotaan preesensissä, Jonin muistot imperfektissä, on varsin toimiva. Lehtisen kielenkäytöstä ovat karsiutuneet pursuilevimmat rönsyt esikoisteoksen jälkeen, mutta tekstissä on yhä vahvoja kielikuvia – nyt tyyli on minusta paremmin balanssissa kuin Wurlitzerissa. Tori Amos -viittaukset romaanin nimessä ja alkulehdellä herättivät etukäteen kiinnokseni, ja temaattisia yhteyksiä voikin pohtia artistin Precious Things ja Silent All These Years -kappaleiden kanssa. Kirjaan tarttuville vahva varoitus seksuaalisen väkivallan kuvauksista.

”Vasta neljän seinän sisällä he voivat leikata tyhjän tilan välistään ja tarrata toisiinsa voimakkuudella, joka sattuu.” (s. 113)

”Raotan huuliani, yritän puolustautua ajatuksiani vastaan, mutta en saa sanoja muodostetuksi ja tukin suuni. Käännän katseen takaisin pihapuuhun, sanat kolkuttelevat hetken sisälläni, vaikenevat sitten, liha irtoaa niiden luista, vaitonaisuuteni takana luurankoja luurankojen perään.” (s. 127)


Minna Salami: Aistien viisaus (S&S 2020, suom. Sini Linteri)

Aistien välittämän ja ruumiillisen hyväksyminen osaksi kaikkea ajattelua ja tiedon muodostamista on nigerialais-suomalaisen Minna Salamin esseekokoelman ytimessä. Kyse on ikiaikaisista filosofisista kysymyksistä, joita Salami käsittelee mustan feminismin valossa ammentaen mm. jorubaperinteestä. On aika oppia maailmasta laajemmin ja siirtyä kauemmas europatriarkaalisesta todellisuuskäsityksestä. Aistien viisaus toimii myös teoksena, joka avaa perusteellisesti monia feministisiä käsitteitä: identiteetti, dekolonisaatio, sisaruus, valta. Esseeteokseksi tämän tekee minusta avoin omakohtaisuus ja keskustelu muiden ajattelijoiden ja perinnetiedon kanssa.

Tieto ja kauneus eivät ole jotain omistettavaa, vaan aktiivista toimintaa, elämäniloisen ihmisen olemuksessa tuntuvia, näkyviä ja kuuluvia asioita. Huomaan jo tätä kirjoittaessanikin, että Salamin teksti kutsuu hahmottelemaan asioita moniaistillisemmin, purkamaan hallintaan perustuvaa kielenkäyttöä. Hän pitää tärkeänä, että feministisistä teemoista keskustellaan myös tavalla joka on moninaisen yleisön ymmärrettävissä, ja Aistien viisaus onnistuu varsin hyvin tässä pyrkimyksessä; teksti vaikuttaa usein suoralta, mutta sen monikerroksisuus tulee esiin kun lukee katkelmia useamman kerran. Pidän siitä, miten runous ja musiikki nostetaan kirjassa arvoonsa aistivoimaisen kokemuksen välittäjinä. Tämäkin kuuluu kirjoihin, joiden äärellä oma positio on ensisijaisesti kuunteleva.

”Hengen valaminen tietoon on sitä, että näkee taiteet, tanssin, sanonnat, rituaaliset tekstit, eeppiset runot, musiikkityylit, luomismyytit, elämäntarinat, naisten perinteet ja utopiat – kaiken, minkä voi sanoa liittyvän henkeen – oivalluksen lähteinä.” (s. 21)

”Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään luonteeltaan poliittinen. – – Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. Tarkoitan olemisen helppoutta ja keveyttä. Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.” (s. 105)


Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Atena 2020)

Tämä vuoden lahjakirjahitti sopi mainiosti myös äänikirjana kuunneltavaksi. Jos yhtään kiinnostavat historia, poikkeusyksilöt, seikkailut, jännyys ja naiset, tätä voi suositella ilomielin. Yli sata pienoiselämäkertaa tarjoavat sellaisen kieputuksen aikansa norminmurtajien seassa, että lukijasta/kuuntelijastakin alkaa tuntua lähes kaiken olevan mahdollista. Varjopuolina kirjan tarinoissa tulevat esiin kontrollointi, peittely, uhka ja mitätöinti, joita naiset ovat historian saatossa kohdanneet.