lauantai 22. elokuuta 2020

Blogiessee: Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

 Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta
– vielä kerran


Tuomas Aitonurmi



Mitä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kuvitellaan olevan. (Thought Catalog / Unsplash)


”Millaista oli todellisuus? Itse asiassa? Sitä minä en tiennyt.” 
”Nämä ovat tosiasioita. Mutta tällaisissa tosiasioissa ei kai ole mitään kirjoittamista?”
Christer Kihlman: Kallis prinssi, suom. Pentti Saaritsa


Kuka muka jaksaa enää keskustelua autofiktiosta aikamme ilmiönä? Tai analyyttisia esseitä aiheesta?

Olen väsynyt, enkä itsekään pääse irti. Sillä juuri nyt kihisee; työnnän käteni paistoksen sekaan.

”Kaikkialla on autofiktiota”, kirjailijaystäväni tuskailee. Hän uskoo silti fiktioproosan nousuun – milloin se alkaa?

“Ehkä tietty kuvittelun juhla jää kirjallisuudesta puuttumaan”, pohtii Kiiltomato-verkkolehden tuore päätoimittaja Ville Hämäläinen Ylen 8 minuuttia -ohjelman haastattelussa, ja toivoo enemmän kirjallisuutta joka haastaa ja pitää sisällään monenlaista kerrontaa.

Minusta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa lähinnä omasta elämästään. Ensimmäisen kaunokirjallisen julkaisuni piti alun perin olla novellikokoelma. Runojakin tarjosin lehtiin. Lopulta minulta julkaistiin kirjallisuuslehden verkkosivuilla essee.

Mitä tapahtui? Kertooko minusta, vai ajasta, tarpeesta tai rakenteista, että pääsin julkaisukynnyksen (= tekstin julkaisu jonkun muun toimittamalla alustalla) yli juuri esseellä? 

Olenko ajautunut kirjoittamaan itsestäni, koska sillä saa lukijoita, vai koska se on ollut minulle tärkeää, purkaa asioita sisältäni? Uskon molempien myötävaikuttaneen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ”pakkoon”. Minullakin on riivaaja, kuten Antti Nylén kuvaa kirjoittamistaan teoksessaan Häviö.

Omaelämäkerrallinen kiinnostaa. Sen huomaa numeroiden konkretiana, kun seuraa erilaisten verkossa julkaistujen tekstien lukija- ja kommenttimääriä.

Omaelämäkerrallista julkaistaan. Kustantajien listoilla on paljon autofiktiota, tai sen kanssa leikittelyä, muisteluita, tunnustuksia, totuudenkertomista – mitä se tarkoittaakaan. Te teette tämän itse, kirja-ala. 

Myös me lukijat teemme tämän. Kohkaamme esimerkiksi Saara Turusen Sivuhenkilöstä monin bloggauksin, artikkelein, somepostauksin, messukeskusteluin, koska hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan kirjallisuusalalla kriittisesti romaanimuodossa. Se olikin vaikuttava teko, ja kirja on minusta edelleen hyvä. Mutta samalla monet pieneltä kustantajalta ilmestyneet hyvin kirjoitetut tieteis- ja fantasiakirjat saavat pari blogimainintaa ja yksittäisen kritiikin genreharrastajien pienlehdessä.

Kuoletammeko moninaisuutta toistamalla samaa kuviota?

Miksi toisten elämät kiinnostavat erityisesti silloin kun ne ovat tapahtuneet oikeasti? Samastumisen tärkeys, vertaistuki, yksinäisyyden välttäminen (tässä maailmassa on ollut joku, joka on tuntenut nämä asiat, todella ollut ja todella tuntenut), vertailu, uteliaisuus, tirkistelyntarve?

Ovatko autofiktio ja henkilökohtaisten esseiden lukeminen vain ”sivistyneistön” versio Seiskan lukemisesta, kuten pahat kielet pahimmillaan sihisevät? Kukaanhan ei klikkaa koskaan iltapäivälehtien viihdeuutisten linkkejä oikeasti kiinnostuneena...

Sivupolkuna: on jännä, miten iltapäivälehden jutun lukeminen ja varsinkin jakaminen somessa synnyttää sisään ohjelmoidun häpeäreaktion (varsinkin jos on kuvitellut kuuluvansa jonkinlaiseen ”sivistyneistöön”). Seksivau, ironisesti, heh, tietenkin.

Haluaisin kirjoittaa enemmän seksistä, sillä sen piiriin kuuluu paljon aiheita joita mietin usein. Olisi kiinnostavaa (ehkä jonkinlaisen vaaran tunteen takia) käsitellä niitä omakohtaisen esseen muodossa. Mutta minun on vaikea perustella sen tarkoituksellisuutta ja löytää hyvää syytä intiimiyden verhon raottamiseen. Syyn täytyisi olla todella hyvä; en halua päätyä taas yhdeksi freelanceriksi, joka valmistelee selontekoa panemisistaan, kuten Antti Hurskainen kirjoittaa blogipostauksessaan. Olen tosin, ainakin toistaiseksi, kuukausipalkkainen työntekijä raitiovaunuverkoston ulkopuolella (lähimmälle pysäkille on puolitoista kilometriä!) mutta en usko, että se suojaisi minua banaaliuden häpeältä tässä asiassa. 

Minkä takia kannattaa tunnustaa, avata haavansa kaikille omalla nimellään, kasvoillaan? “Tunnustuksellinen kirjallisuus on vahvimmillaan silloin, kun se onnistuu kuvaamaan jotain hetkeä, ajatusta tai havaintoa niin täsmällisesti, että tekstin lukemisen jälkeen oma katseeni on kirkastunut ja tarkentunut”, kirjoittaa Milja Sarkola esseessään “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?”.

Tunnustus voi kuitenkin lisätä tuskaa. Myöhemmin tekstissään Sarkola linjaa: “Tunnustuksellinen kirjallisuus on ongelmallista aina, kun se loukkaa muita ihmisiä, oli se sitten kuinka totuudellista, analyyttistä, osuvaa tai yhteiskuntakriittistä tahansa.” Sarkola nostaa esiin kuinka Märta Tikkanen on kertonut katuneensa kirjoituksistaan vain Kaksi-teoksen loppulauseita: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. Kyseessä on yksi vahvimmista lukemistani kirjan lopetuksista, upeaa kaunokirjallisuutta, klassikon ainekset – tavallaan harmittaa, että Tikkanen on katunut sitä. Tunnustuksilla on hintansa; mitä kannattaa maksaa siitä, että luo pysäyttäviä kaunokirjallisia elämyksiä lukijoille? 

Myös trauman hoitamisen parissa elämäntyönsä tehnyt lääkäri Bessel van der Kolk analysoi Jäljet kehossa -teoksessaan menneisyyden kokemusten purkamista tavalla, joka saa sanomaan hmmm ja raapimaan partaansa: ”Tuskallisista asioista puhuminen ei välttämättä lisää yhteisöllisyyttä, pikemminkin päinvastoin. Perheet ja työpaikat saattavat torjua ne, jotka pesevät likapyykkiään julkisesti. Ystävät ja perheenjäsenet saattavat menettää kärsivällisyytensä ihmisen kanssa, joka jumiutuu suruunsa tai tuskaansa. Tästä syystä trauman uhrit usein vetäytyvät, ja tästä syystä heidän kertomuksensa muuttuvat rutiinimaisiksi ja siistityiksi, jolloin ne aiheuttavat torjuntaa mahdollisimman vähän.”

Entä jos ei ole kokenut päässeensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen? Jos juuri kirjoittaminen on ollut keino, jolla ylipäätään on saanut ajatuksiaan muotoiltua, koska keskusteluissa äänekkäämmät, nopeammat ja sanavalmiimmat ovat puhuneet päälle? Jos on löytänyt kaunokirjallisesta ilmaisusta keinon tuoda elämänkokemuksensa esiin? Jos kuuluu vähemmistöön, jonka ääniä ei ole kuultu tarpeeksi (kuka määrittelee tämän)?

Olen luettanut esseitäni puolisollani erityisesti silloin kun olen maininnut hänet tai joitain yhteisiä kokemuksiamme. Olen kuvannut myös perheenjäsenteni ja ystävieni tekemisiä. Toistaiseksi kukaan ei ole suuttunut. Ehkä en ole hypännyt tunnustajana vielä syvään päätyyn.

Mietin, miten paljon olen itse saanut voimaa omaelämäkerrallisista teksteistä: Christer Kihlman, Märta Tikkanen, Marguerite Duras ja Édouard Louis ovat kirkastaneet ja tarkentaneet katsettani pysyvästi. 

Ilja Lehtinen kirjoittaa niin & näin -lehdessä julkaistussa esseessään “Elämäkertaa, elonkirjausta” siitä, mitä nimenomaan autofiktiolla voi ilmaista: “Paitsi että autofiktio on aivan ilmeisellä tasolla elämästä kirjoittamista, se on myös, ja kenties perustavammin, elämän itsensä kirjoittamista – elämän muotoutumista kirjoittamisen aktissa itsessään.” Myös V. S. Luoma-aho näkee blogikirjoituksessaan erityisiä vahvuuksia omaelämäkerralliseen pohjaavilla teksteillä: “Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ‘poliittisen’ mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ‘aitoja mielipiteitä’ (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti.”

Minulla ei ole näihin lisättävää; tunnistan nämä vaikuttimet myös omasta halustani lukea autofiktiota, tunnustuskirjallisuutta, esseetä, päiväkirjoja, blogeja, Twitter-ketjuja, Jodel-kanavia...

Miksi olen niin väsynyt kuvittelemaan? Miksi tosielämätekstit syntyvät minulta kirjoittajana nopeammin ja vaivattomammin kuin fiktio?

Fiktiivisen todellisuuden luominen on raskas prosessi: kun kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin, jonka paikka ja ulottuvuus sijaitsevat erilaisessa todellisuudessa kuin oma reaalimaailma, se vaatii kuvittelukyvyltä paljon. Pitää hahmotella mielessään maailman yksityiskohdat ja lainalaisuudet, sanotut asiat, toisten vastaukset sanottuihin asioihin, henkilöiden motiivit, henkilöihin vaikuttavat voimat, henkilöiden toiminta motiiveja ja vaikuttavia voimia vasten. Hyvin paljon asioita. Suurin osa näistä rakennelmista tulee annettuna, kun kirjoitus sijoittuu todellisuuteen, jonka kirjoittaja on omakohtaisesti kokenut tai todistanut. 

Voisiko uudenlaisen omaelämäkerrallisuuden vahvuus olla kieli? Kielenkäytön kyseenalaistaminen, uudeksi luominen, äänen löytäminen tavalla joka yllättää kirjoittajan itsensäkin? Tai kertojaposition miettiminen: voisiko kertoja olla joku muu kuin itse kokemaansa selostava puhuja tai ajattelija? Voiko omaelämäkerrallisen teoksen kerronta tapahtua itsen ulkopuolelta? Jos kokeilee sinäkerrontaa? Tai vaikkapa laittaa tietyn esineen kertomaan? Näissä tapauksissa saatetaan mennä jo huomaamatta pidemmälle fiktioon. Autofiktiokin voi ulottua todellisuuskuvauksen ulkopuolelle, kuten Alex Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet: kirjailija on kuvitellut yksityiskohdat tapahtumille, joita ei isovanhempiensa menneisyydestä voi varmuudella tietää. Èdouard Louis puolestaan kierrättää itseensä rinnastuvan päähenkilön kokemat asiat suurimmaksi osaksi sisaren kerronnan kautta teoksessaan Väkivallan historia

Entä sitten muoto, sen rikkominen; odotusten säätäminen uudelleen, kuten lajihybridien taitaja Maggie Nelson tekee kerta toisensa perään esimerkiksi teosparissaan Jane ja Punaiset osat. Ilja Lehtinen kirjoittaa edellä mainitussa esseessään Laura Gustafssonin Pohja-romaanista: “– – Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. – – Erilaiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Mahdollisuuksia on.

Tällaiset tekstin tekemisen tavat vaativat ensin paljon, mutta palkitsevat lopulta sekä luovan prosessin tekijän että tuloksen lukijan. Omaelämäkerrallisuuden kirjallisuudessa ei tarvitse tarkoittaa luovuuden tai kuvittelukyvyn loppua. Jos elämästään kirjoittavat haluavat lakata kuulemasta “kirjallinen selfie”-tyylisiä vähättelyjä, heidän kannattaa keksiä teksteihinsä jotain lisää, uutta, sellaista mistä syntyy enemmän tasoja ja rakentuu anteeksipyytelemättömiä taiteellisia teoksia. Ville Hämäläinen nosti aiemmin mainitussa haastattelussaan esiin, että autofiktiossa fiktion osuus voi vaihdella (ja niinhän käy myös mainitsemassani Schulmanin kirjassa). Samasta aiheesta syntyi keskustelua taannoisen twiittini alle, kun hekottelin uutuuskirjan esittelytekstille jossa autofiktioksi kutsutaan sitä, että mies vaihtaa ajatuksia koiransa kanssa. Tajusin, että kyllähän se periaatteessa voi mahtua määritelmään, mikäli kirjassa on kirjoittajan niminen päähenkilö. Edellytetäänkö autofiktiolta todellisuusvaatimusta? Tajusin, että tiedän lopulta hyvin vähän. Aina saa kärsiä ja hävetä; koskahan sitä ehtisi käydä kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja… Onneksi olen aloittamassa syyskuussa Kriittisessä korkeakoulussa, niin opin todennäköisesti taas uutta sekä kirjoittamisesta että kirjallisuustermistöstä.

Esseen uusia keinoja ja muotoja on koetettu luoda erityisesti lyyriseksi esseeksi kutsutun suuntauksen piirissä. Termi on kohdannut myös kritiikkiä ja lyyrisen esseen kirjoittajat väheksyntää, väitteitä siitä, että he eivät osaisi rakentaa eheitä, kestäviä tekstikokonaisuuksia. Minusta leipätekstipötkönä etenevästä argumenttiesseestä kiinni pitäminen on todella 80-lukulaista, penttilinkolalais-ernopaasilinnalaista korpikirjailijaihanteen haikailua. Pitää kuokkia omat perunansa ja kirjoittaa hirsimökissä kirjoituskoneella saatana argumentteja. En tunnista itseäni tuosta ihanteesta, ja pyrin mieluummin jotain muuta kohti. Eihän minulla edes ole kovin vahvoja mielipiteitä ja jämäköityneitä näkemyksiä; miksi ihmeessä haluaisin paukuttaa argumentteja toisensa perään?

Nykyisin ihmiset jakavat omaa elämäänsä tekstikatkelmina toisilleen sosiaalisen median kautta. On hyvin mahdollista, että somessa asioistani puhuminen on madaltanut kynnystä henkilökohtaisen elämän käsittelyyn esseemuodossa. Myönnän sen. Entä sitten? Mitä saavuttaisin olemalla hiljaa? Säädyllisyys ja kunniallisuus eivät kiinnosta minua. 

Jälkikäteen ajatellen essee ensimmäisenä kaunokirjallisena julkaisuna oli minulle askel luontevalla polulla, jotain mikä olisi pitänyt oivaltaa jo aiemmin. Luontevan polun sijaan kirjoittaminen on minulle perse edellä puuhun kiipeämistä. Jälkikäteen ymmärrän tehneeni hölmöjä päätöksiä ja että olisin voinut käyttää ajan paremminkin. Mutta jälkiviisaus on helppoa; ehkä reittini puuhun on juuri sellainen kuin sen täytyy olla kaltaiselleni tekijälle. 

Olisin voinut tehdä tästä tekstistä kirjallisuuskatsauksen, puhtaasti muiden tekstien analyysin, metapuhetta metateksteistä jotka käsittelevät kirjallisuutta. Mutta minusta sellaisia oli jo tarpeeksi. Ja, vielä tärkeämpänä, esseeminän käyttö omakohtaisuuden välineenä on minusta motivoivaa. Saan siitä energian kirjoittaa tämä teksti valmiiksi. Minä on se kerros, joka tekee tästä tekstistä omaäänisen. Niin se lunastaa paikkansa maailmassa, ja pystyn ajattelemaan että ehkä jonkun kannattaa käyttää tähän aikaansa. En missään nimessä väheksy analyyttisten asia-artikkeleiden tekijöiden tai minän tekstistään häivyttämään pyrkivien journalistien työtä. Itse en vain koe olevani parhaimmillani sellaisena. En ole koskaan varsinaisesti opiskellut journalismia, aloin vain tehdä sitä. Blogikirjoittaminen puolestaan oli jo yli kymmenen vuotta sitten jotain, mitä halusin tehdä juuri sisäsyntyisen motivaation ajamana. Tein sitä niin pitkään, että kehityin lopulta melko taitavaksi (tai ainakin varmaotteiseksi), ensin musiikki- ja sitten kirjabloggaajana. Jo näissä muiden teoksiin keskittyneissä kulttuuribloggaamisen muodoissa oli läsnä omakohtaisuutta. Musiikkiblogi oli päiväkirjaa, jossa valitut lyriikkasitaatit kertoivat elämästäni ja tunteistani paljon, jos sen osasi nähdä. Kirjabloggauksistani vahvimpia ovat – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – olleet ne, joissa kirja on herättänyt minussa voimakkaita samastumisen kokemuksia tai tunteita ja saanut minut kiinnostumaan ja innostumaan, koska on osunut juuri minua sähköistävään tematiikkaan. En koskaan ole onnistunut kirjoittamaan hyviä tekstejä latteahkoista kolmen tähden kirjoista, joita – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – on lopulta aika suuri osa luetusta. 

Ehkä julkinen kirjoittamiseni heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita minussakin väistämättä on. Koska kaikissa on niitä, ainakin vähän. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä että saa oman tuotoksensa julki ja hyvässä tapauksessa kehuja, kannustusta ja kunniaa? Haluaisin todella nähdä julkaistun kirjoittajan, joka uskaltaa väittää, että ”minuudellani ja omilla pyrkimyksilläni ei ole mitään tekemistä tekstieni tekemisen ja julkaistavaksi saattamisen kanssa”. Myös ei-omaelämäkerrallisten, ns. täysin fiktiivisten maailmojen luojat tahtovat kiitosta onnistuneesta tekstin rakentamisesta. Kaunokirjallisuuden välittämässä tunteiden ja ihmisyyden tarkastelussa on aina siru meitä itseämme. Usein syvältä kaivautunut siru. Toiset haluavat peittää minänsä sirut teksteistä monilla, paksuilla kerroksilla. Toiset antavat niiden olla näkyvillä niin paljaina kuin mahdollista. Ehkä tähän voisi suhtautua samoin kuin vaatetukseen: kullekin tavallaan niin kuin tuntuu mukavimmalta. Muut, katsojat tai lukijat, voivat altistua alastomuudelle omien rajojensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. 

Ehkä minä on jossain vaiheessa loppuunkaluttu, niin paljastettu, että se alkaa jo kyllästyttää. Tabut ovat haihtuneet. Ehkä silloin kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstien kautta. Ehkä silloin häivytetään minä kokonaan, ja se sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos haluamme ylipäätään selvitä hengissä tässä maailmassa vielä jatkossakin, tulevat vuodet, vuosikymmenet – kuinka pitkä aika ihmisillä vielä on? Se pitää kuvitella. Olen kiinnostunut kaikista näistä kirjoituksen mahdollisuuksista jo nyt, vaikka en vielä näe ideoita konkreettisesti. Tiedän, että ne elävät jossain. 

Ehkä olen sotkenut tässä tekstissä puurot ja vellit. Voi olla, että autofiktiokeskustelu liittyy nimenomaan siihen, mitä on romaani ja millaiset teokset saavat huomiota romaaneina, eikä esseisiin, päiväkirjoihin, blogeihin ja muihin tosielämäteksteihin joita luemme. Kytken ne nyt kuitenkin kaikki yhteen. Kirjallisesta huomiosta puhuttaessa kirja on kaiketi kirja. Onko lajirajoilla väliä lopulta muille kuin paatuneimmille analyytikoille? Ja nähdäkseni juuri kirjoittaessa on suuri ero sillä, luoko kaukana itsestään sijaisevaa fiktiomaailmaa vai kirjoittaako omaelämäkerrallista tekstiä, joka syö monia kirjallisia lajeja. 

“Se on viime vuosikymmenen ajan uudistanut itseään niin kutsutun autofiktion vyöryllä, jonka kirjailijat eivät enää osaa kuvitella itsensä ulkopuolista toimintaa, ja kirjoittavat kirjoja itsestään, mainostavat kirjoillaan itseään, yrittävät vivuttaa itseään henkilöbrändeiksi kirjanmuotoisilla somepäivityksillään, ja kirjoittavat sitten lisää kirjoja itsestään”, kirjoittaa Eino Santanen näkyvyyspalkkioita ja muita nykykapitalismin ilmiöitä kritisoivassa novellikokoelmassaan rakas kapitalismi pilkku. Onko omaelämäkerrallisuuden nousu sittenkin lähinnä seurausta kapitalismin vaikutuksesta kirjallisuuteen? Huomiotaloutta, tekstin aluksi pallottelemani kysynnän ja tarjonnan kehässä syntynyttä? Äkkiä tekee mieli nousta kehään ja iskeä koko homma kanveesiin. Sitten mietin aktivismin ulottuvuutta, marginalisoitujen äänien omaelämäkerrallisuutta; aktivismi ja kapitalismi, kumpi tuli ensin, muna, kana, ohjaileeko jossain iso kukko meitä langoillaan? Tyylilajista riippumatta valtaosa kirjailijoista nokkii pudonneita murusia pöytien välistä kuin Santasen novellin trickle down chicken.

Jos kirjoittajuuteni olisi narsismia henkivä minäprojekti tärkeimpänä tarkoituksenani suuren huomion kerääminen, olisin todella typerä valitessani välineeksi juuri tekstin ja varsinkin pyrkiessäni kirjamuotoisen teoksen tekemiseen. Tällä hetkellähän kirja ei varsinaisesti ole ”muodikkain” ilmaisun tapa. Jos haluaisin olla trendin aallonharjalla, minun pitäisi ilmehtiä ja tanssia lyhyillä videoilla, pyrkiä näkyviin kuvan muodossa. 

Välillä jotkut tarjoilevat kuumia otteita siitä, että tulevaisuudessa tekstin lukeminen katoaa ja ne korvataan videolla ja puheella. Minua huvittaa. Miten ymmärrettäviä ja monimutkaisia videoita ja puheita aiottaisiin laatia ilman kirjoitusta? Tekstiä tarvitaan myös muistiinpanovälineeksi. Se on nopea tapa puhutun äänen kuunteluun verrattuna, eikä niin riippuvainen tietotekniikasta tai kasvokkaisista kohtaamisista; sen hylkäämisessä ei olisi mieltä. Mikael Jungnerin pöhinävisiolta murenee pohja, kun kokonaisuutta miettii yhtään pidemmälle. 

Teksti ja kirjoitus pysyvät, sillä ihmisten pitää puhua toisistaan toisilleen ja kertoa erilaisista mahdollisuuksista olla. Niin kauan kuin olemme, emme lakkaa kiinnostumasta siitä mitä on.

“On päästävä siihen että ymmärtää, että kaikki kirjoittavat ympärillämme, aivan kaikki, kärpänenkin; se kirjoittaa seinille, se on kirjoittanut paljon ison huoneen lammesta heijastuvassa valossa.”
Marguerite Duras: Kirjoitan, suom. Annika Idström

Jokainen teksti on kirjoittajansa ääntä, ajatusten ja tunteiden välittymistä sanoiksi ja lauseiksi, joita ei kukaan toinen kirjoittaisi samalla tavalla. Näin ollen en osaa tulla muuhun lopputulokseen: minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta. 


***


On myös hetkiä, jolloin minä on elämässä tavallista enemmän pinnalla.

Puolitoista vuotta sitten olin henkisesti solmussa. Samaan aikaan olin kirjoittajana jumissa. En saanut uutta aikaan enkä edes yrittänyt. Sain ajoittain kehuja raporteistani ja kirja-arvioistani, mutta en saanut siitä kestävää tyydytystä, vain tyytyväisyyden välähdyksiä. Nuo tekstilajit eivät tuoneet esiin minääni. Siltä se tuntui. Samankaltainen tunne oli kuitenkin vaivannut myös fiktiotekstejäni läpikäydessäni: onko näissä ollenkaan sellaista ääntä, joka olisi tunnistettavissa kirjoittajaäänekseni, mikä helvetti sellainen edes on? 

Mieleni perukoilla pohdin, onko minulla edes todellista minuutta. 

Ihmissuhde-elämässäni tapahtui kriisi, jonka yhteydessä kuulin kysymyksen: minkälainen sinä haluat olla? En osannut sanoa. Tajusin, etten pystynyt sanallistamaan asiaa ollenkaan. Luulin mieleni hajoavan siihen paikkaan; luulin vajoavani lattialle itkemään kerälle kiertyneenä. Sen sijaan seisoin hetken paikallani, sitten menin sänkyyn yrittämään nukkumista. Olen aina ollut sillä tavalla sitkeä. En tiedä, onko se hyvä. Jollain tapaa kaipaan romahduksen ja täyden hallitsemattomuuden mahdollisuutta. 

Oli selvää, että tarvitsen ammattiapua. Vuosi sitten aloitin terapian. Sen jälkeen minä onkin sitten rymistellyt paikalle. Se tunkee kyynärpäät edellä esiin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sitä käsitellään, puidaan. Se on läsnä. Se on, myös teksteissäni.

En osaa pitää päiväkirjaa; päätän aloittaa ehkä pari kertaa vuodessa käsin kirjoitettavan päiväkirjan, kirjoitan kerran ja se jää siihen – minulla ei ole kovin paljoa itsekuria. Jos osaisin pitää päiväkirjaa, vapauttaisiko se mieltäni fiktiolle? Olisiko silloin enemmän energiaa ja motivaatiota laatia fiktiivisiä todellisuuksia tai kuvitella surrealistisia asetelmia, halkeavia seiniä joista valuu mustaa limaa, lattiaa joka kohoilee välillä aaltoina tai sormia jotka hivelevät pään sisäpuolelta houkutellen pahuuksiin? 

Mutta minusta tämä on oikeastaan hauskempaa kuin minän purkaminen yksityisiin päiväkirjoihin ja jättäminen sinne. Kyllä, tämä on kivaa ja kiinnostavaa näin, tämä omakohtaisten esseiden kirjoittaminen. Saako kirjoittaessa mennä sitä kohti, mikä on hauskaa ja kivaa? Jos haluaisin tarkoituksella tehdä jotain erittäin ikävän tuntuista, hankkiutuisin raskaille ulkotyömaille talvella tai välitason päällikköhommiin organisaatiossa. Tietysti myös epämukavuutta on pitkäjänteisessä tekemisessä siedettävä. Se on kirjoitusten valmiiksi saamisen ydin. 

Koenko omakohtaisia tekstejä julkaisemalla tulevani enemmän näkyville? Vaikka paljastan itsestäni asioita, en minä ole kokonaan niissä kirjoituksissa, vain viipaleita. On yhä paljon sellaista minkä tietävät vain läheiseni. Kukaan ei voi väittää, että tuntisi minut kirjoitusteni pohjalta, sillä myös yksityiskohdat rajaan minä.



Lähteet, viittaukset ja sitaatit

Duras, Marguerite: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)
Gustafsson, Laura: Pohja (Into 2017)
Hurskainen, Antti: “Arvaatko?” Plainsongs 16.1.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/arvaatko/
Kanerva, Arla: “Mikael Jungner lyttää huolen lukuinnon hiipumisesta: ‘Lukeminen on lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa’, onko asia todella näin?” HS 7.8.2019 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006197251.html
Kihlman, Christer: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)
Lehtinen, Ilja: “Elämäkertaa, elonkirjausta – Autofiktiosta identiteetin tuolla puolen”, niin & näin 1/2020
Louis, Édouard: Väkivallan historia (Tammi 2020, suom. Lotta Toivanen)
Luoma-aho, V. S.: “Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani” Alussa oli sana 2.8.2020 https://schnabelmann.wordpress.com/2020/08/02/kirjat-2019-osa-5-onnenkissa/
“Miten suomalaisella kirjallisuudella menee?” 8 minuuttia, Yle 23.7.2020 https://areena.yle.fi/1-50464206 
Nelson, Maggie: Jane & Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)
Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)
Santanen, Eino: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)
Sarkola, Milja: “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?” Teoksessa Granta 9: tunnustus (Otava 2017)
Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)
Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)
Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
van der Kolk, Bessel: Jäljet kehossa (Viisas Elämä 2017, suom. Teija Hartikainen)

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Luetut kirjat 7/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat heinäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Roland Barthes: Rakastuneen kielellä (Nemo 2000, suom. Tarja Roinila)

Roland Barthesin rakastuneen tunteita ja kielenkäyttöä kuvaavasta fragmentaarisesta esseeteoksesta tuli minulle niin tärkeä kirja, että haluaisin sen itselleni, jotta voisin alleviivata siitä puolet ja monet lauseista useampaan kertaan. Tämä kirja tulee varmasti olemaan mielessäni jatkossa aina, kun kirjoitan rakkaudesta mistään näkökulmasta. Rakastuneen kielellä käy läpi suuren osan näistä näkökulmista, ajatuskuluista ja toimintatavoista, joita rakastuneen elämässä on. Teoksesta saa kyllä paljon irti, vaikka omaan elämäntilanteeseen ei kuuluisikaan rakastuminen juuri nyt: kirja sopii myös tasaantuneemmin rakastavalle, joskus rakastuneelle, rakkaudesta luopuvalle. Se ei ole täynnä hurmiota ja sisäistä aurinkoa, vaan myös kärsimystä (erityisesti nuoreen Wertheriin peilattuna) ja kuristavaa pelkoa. Tommi Melender on kuvannut, että teoksessa on romaanin ainekset ilman juonta ja henkilöitä. Tarja Roinilan suomennos toimii erittäin hienosti. Minun on liityttävä johonkin antikvaariattipalveluun seuraamaan, milloin tämä olisi saatavilla jostain.

”– – en voi lakata ihmettelemästä, kuinka onnekas olinkaan, kun kohtasin olennon joka sopii haluuni kuin valettu; tai sitä että otin noin valtavan riskin: antauduin kertaheitolla tuntemattoman kuvan valtaan – –” (s. 80)

”Tukahduttaessaan rakastuneen kyyneleet yhteiskuntamme tukahduttaa sen mikä sille on epäajanmukaista, kun se leimaa itkevän rakastuneen hylkytavaraksi, joka sen on ’terveytensä’ nimissä torjuttava.” (s. 90)

 ”Kielelläni voin tehdä mitä vain, mutta en ruumiillani. Ruumiini sanoo sen minkä mieleni kätkee. Viestiä voin muokata mieleni mukaan, mutta en ääntäni. Sanoinpa mitä tahansa, toinen tunnistaa äänestäni että ’minua vaivaa jokin’. Olen valehtelija (jättämällä sanomatta), en näyttelijä. Ruumiini on itsepäinen lapsi, kieleni mitä sivistynein aikuinen…” (s. 148)


Otto Gabrielsson: Rikkaruoho (S&S 2020, suom. Laura Kulmala)

Gabrielssonin kirjoituksessa on enemmän tasoja kuin lehtijutuista voisi päätellä. Lakoninen eleettömyys voi joskus tuntua tyylin puutteelta, mutta Rikkaruohossa se tekee tekstistä todella vahvan. Se on kuin nyrkki, ja mukana on paljon sivalluksia, tyyliin ”feminismisi oli rajoittunut naisten kanssa makaamiseen”. Kirjaa on arveltu blogikommenteissa (sitä usein lukematta) katkeruuden purkaukseksi; se on kyllä erittäin paljas, mutta ei kiusalliselta tavalla tunteeseen juuttunut. Toisteisuudessaan teos käy kuitenkin loppupuolella ajoittain puuduttavaksi. Sivupolut kannabiksesta, Suomen dissaamisesta ja kännäämisestä rönsyävät. (Hauskaa sinänsä, että lyhytlauseisessa proosassaan kirjassa on jotakin hyvin suomalaista.) Teoskokonaisuus häilyy päiväkirjan ja autofiktioromaanin välillä, ja rankemmalla (esim. toisteisuutta karsivalla) editoinnilla se olisi jälkimmäisessä lajissa briljantti.

 ”Emme milloinkaan löytäneet toisiamme.”


Janne Saarakkala: Sen pituinen se (Like 2020)

Kohtasin romaanin, jollaista olen toivonut kotimaiseen kirjallisuuteen vuosia. Lukeminen osui silläkin tavalla hyvään hetkeen, että kaipasin vaihteeksi perinteisemmin kertovaa kirjallisuutta, ja tämä esikoisromaani toimii siinä lajissa erinomaisesti. Alkuasetelma hämäsi: ajattelin että en kyllä jaksa, jos taas kerran romaanihenkilöinä ovat pinnallinen, itsekeskeinen, seksiriippuvainen homomies ja hänen kärkäs ja radikaali naiskaverinsa. Mutta Sen pituinen se osoittautuu paljon laajemmaksi, ja saa hihkumaan sisäisesti kerta toisensa jälkeen, että käsitellyt asiat on kirjoitettu juuri näin. Toiveeni representaation laajenemisesta toteutui viimeistään, kun pääsin Valtterin näkökulmaosuuteen. Tässä osiossa teos on minusta myös kirjallisesti vahvimmillaan, teksti on toki läpi kirjan täsmällistä, yksityiskohdiltaan tarkkaa, siihen uppoaa. Erikan ja Tomin ystävyyssuhde näyttäytyy pitkään kaikessa fyysisyydessään hämmentävänä; siinä tuntuu olevan jotain rajoja rikkovaa, vaikka toisaalta ei. On mahtavaa, että romaanissa on kerrankin aidolla tavalla epätäydellisiä seksikohtauksia (joita kaipailin esim. viime vuoden Pride-haasteeseen lukemassani Andy Sinclairin Breathing Lessonsissa): seksiä, jossa toisen koskeminen voi alkuun tuntua kiusallisen haparoivalta, jonka aikana ei jaksa laueta jne. mutta joka on yksityiskohdiltaan hengästyttävän elävää. Joku voisi kritisoida, että taas homomiesten elämä esitetään seksin ympärillä pyörivänä, mutta toisaalta, harva (kotimainen) romaani on mennyt näin pitkälle homojen seksuaalisen kehityksen pohdinnoissaan; tässä seksistä uskalletaan puhua ja se tehdään viisaasti. Säröjäkin oli, pientä tiivistämistä olisi voinut 400 sivun mitasta tehdä, mutta toisaalta tämän kohdalla on vaikea sanoa, mitä ottaisi pois. Älyllinen himon käsittely, taitavasti kerronnan sisään kirjoitettu poliittisuus, rakastettavien hahmojen kehitys – olin myyty tälle. Plussa myös runsaasta popmusiikin käytöstä romaanissa luontevasti.

”Näin hän toteutti elinpiirissään laajasti omaksutun seksuaalisen metafantasian käsikirjoitusta ja sai siitä sisäisen palkinnon.” (s. 139)

”Me siis jaamme saman sokean pisteen: kyseenalaista riippumattomuus ja se on isku suoraan identiteetin selkäytimeen, eikä vain identiteetin vaan kenties ajan selkäytimeen.” (s. 237)

”Mä luulin, että meidän kaikkien tarkotus oli vapautua. Mutta eihän se niin menny. Nyt turvallisuus on kaikki. Se on ku neulansilmä. Ketkä siitä pääsee, turvaan.” (s. 380)


Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa (Aula & Co 2020, Kristiina Drews)

Kirjan asetelma nuoresta naisesta, joka haluaa psykiatriltaan (itseään hullummalta) ison kasan lääkkeitä voidakseen kadota maailmalta ja lähinnä nukkua, kuulostaa pinnalta vain huuruiselta sekoilulta. Vuosi horroksessa on toisaalta sitä, ja samalla vahvasti kirjoitettu, monilla lauseillaan olennaisiin ytimiin iskevä romaani. Romaani sisältää järjettömyydessään naurattavia kohtauksia, kuten kertojaminän ja hänen ystävänsä Revan pornonkatselu humalassa hautajaisten jälkeen. Lääketokkurainen haahuilu johtaa synkempiin syvyyksiin, kun kertoja alkaa käydä läpi vanhempiensa kuolemaa ja poissaoloa elämästään. Poliittisuus tuntuu kirjassa riisuutuvan taustalla pyöriviin uutislähetyksiin, joihin kertoja ei juuri kiinnitä huomiota vaikka kuvaa niiden sisältöä. Kritiikki on rivien väleissä. Pohdin esimerkiksi, vinoillaanko päähenkilön ”nukun itseni uudeksi”-pyrkimyksillä itseään toistavalle hyvinvointijournalismille. Samanaikaisesti hillitön ja surullinen teos.

”Oli niin helppoa antautua vaivattomaan elämään ja polkea paikoillaan. - - Kauniin ulkomuotoni vuoksi olin satimessa maailmassa, joka arvosti ulkonäköä yli kaiken muun.”

”Sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna, isä oli yhtäkkiä aivan tolkuissaan ja ilmoitti vain arkisesti kuolevansa iltapäivällä.”

”Tunsin kuinka varmuus todellisuudesta liukeni minusta kuin kalkki vanhasta luusta. Näännytin aivojani kohti määrittelemättömyyttä. Tunsin yhä vähemmän. Sanoja tuli, toistelin niitä päässäni ja käperryin kuuntelemaan niiden sointia, upposin niiden musiikkiin.”


Aase Berg: Akka (Siltala 2020, suom. Jyrki Kiiskinen)

Akka on romaani, pamfletti, essee ja teoksen kertoja. Kohtuuton, vihainen ja käyttää kieltään kuin teroitettua metallia, lyömällä. Huutaa vittua ja perkelettä runon tavoin ilmaisevalla, kirkkaalla ja vahvan kuvallisella kerronnalla. Alkusivut innostavat ja sähköistävät, Natascha Kampuschin sieppauksesta kertovan omaelämäkerran kutsuminen avioliittokuvaukseksi meinaa tiputtaa tuolilta. Myöhemmin toisteinen ryöpytys alkaa hieman puuduttaa. Ajoittain kirja on ruumiillinen rakkausromaani rönsyilevine vertauksineen: ”Kuin valkokultaa suoraan vereeni. Kuin olisimme ottaneet ekstaasia.” (s. 170) Ajoittain revitään avioliitto ja perhe riekaleiksi, kaivetaan esiin luokkien välinen juopa, petollisten miesten ohella heidän vaimonsakin riepotellaan sievässä kodissa joogaavina botox-Madonnina, joiden Murhe on manipulaatioteatteria. Onko solidaarisuus kuollut, vai haluaako Akka pelastaa myös vaimot? ”On paras outouttaa Perhe isolla P:llä. Autetaan pyyhkimään iso kirjain pois.” (s. 244) Ehkä se on riittävästi. Miksi perheistä ja avioliitoista tulee ahtaita paikkoja, joiden vertauskuvina voidaan käyttää kokemuksia väkivaltaisen sieppaajan vankina? Toisaalta, kuten Helena Ruuska huomauttaa HS:n arviossa, Akkaa edeltänyt Thelma olisi itse tahtonut vaimon paikalle enemmän kuin mitään. Onko tämä vain rehellistä katkeruutta? Naisansa koostuu petollisuudesta, luottamuksen kääntymisestä itseään vastaan. Sinänsä ikiaikainen aihe. Jyrki Kiiskinen on tuonut Hagganin Akaksi elävästi.

”Miellyttävyys, viehättävyys, kiltteys. Ei taistele ikinä ilmiselvää alistettua asemaansa vastaan. Kompensoi sitä harsomaisella kosmeettisella ja äidillisellä suopeudellaan. Aistii miinat huikealla hajuaistillaan ja luovii höyhenenkeveänä hehkupisteiden ohi.” (s. 51-52)

”Mitä teille maksaa tämä viehkeä, paljas pehmeys, tämä katse joka syö teidät rakastaen, mitä se maksaa? Rakastaa miehiä paljon, paljon, heitä kestääkseen, onko se sen arvoista?” (s. 98)

”Te ette vittu arvaa, miten metalli-ihoinen olen. Rakkaus kiehuu. Se uudelleenohjelmoi koko maan.” (s. 288)


Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S 2020, suom. Outi Menna)

Yhdistelmä true crimea ja autofiktiota true crimen kirjoittamisesta. Teos jäi aika hajanaiseksi, ja pointti katosi usein. Kirjailijan elämän ja kirjoitustyön pohdinnat olivat paikoin kiinnostavia, mutta irrallaan lapsuudessa lähiseudulla sattuneen henkirikoksen selvittelystä. Sinänsä teksti on hyvin kirjoitettua. En saanut kiinni rakenteesta ainakaan äänikirjamuodossa. Siinä missä Malmquistin aiempi suomennettu teos ei poistu mielestä varmaan koskaan, tämän unohtanen paljolti jo ensi viikolla.


Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)

Maggie Nelsonin tädin elämää ja 1969 tapahtunutta surmaa kartoittavat teokset on julkaistu suomeksi fiksusti yhdessä paketissa. Jane on yhdistelmä säemuotoista elämäkertaa ja päiväkirjakollaasia. Kun genre on ns. outo, on helpointa puhua runoista - tässä niiden muoto on kuitenkin pääosin kertova, ja kulkee enemmän proosan logiikalla. Punaiset osat on muistelmateos murhaoikeudenkäynnistä, jota käynnistettiin Jane-kirjan julkaisun aikoihin; hämmästyttäviä sattumia riittää enemmänkin. Nelson tuo tarkasti esiin perheensä vaikean suhtautumisen oikeudenkäyntiin ja sen, miten heitä yritetään kaapata kertomuksena muiden tarkoituksiin. Hän suomii henkirikoksilla mässäilevää populaarikulttuuria, ja esseemäisiin mietteisiin kytkeytyy myös väkivaltaisesti kuolleen valkoisen naisen kuvien hämmentävä ihannointi. Kaikesta huolimatta uskon, että kyllä tätä teosta true crimesta kiinnostuneetkin ovat lukeneet ja tulevat lukemaan. Nelson ei pääse täysin pakoon vihaamaansa lajia, vaikka pilkkoisi kertomuksen kuinka (hän kertoo oikeudenkäynnin ohessa myös päättyvästä parisuhteestaan ja isänsä varhaisesta kuolemasta). Tästä kaikesta muodostuu Punaisiin osiin jännitteitä, jotka kiskovat kokonaisuutta eri suuntiin. Kun kirja saapuu loppupisteeseensä, maailmaa ja sen lainalaisuuksia ei ole naulattu paikoilleen, eikä varmuutta ole. Teos on avoin, minkä Nelson mainitsee olevan myös kirjallisen estetiikkansa perustava käsite.

”Iho on pehmeä, sille voi tehdä mitä vain.” (Jane, s. 100)

 ”Kummastuksen pohjalla on muotoa hakeva, väkevä raivon särmä - ihon alla kihelmöi riehakas vastarinta, jotain irtonaista, kuumaa, hurjaa.” (Punaiset osat, s. 240)

”Ehkä minun häpeäni on sijaishäpeää sille häpeälle, jota jonkun muun olisi mielestäni syytä tuntea.” (Punaiset osat, s. 258)


Laura Palanne: Haamutiedostoja (Basam Books 2020)

On asioita, jotka pitävät pinnalla, kasassa, kiinnittyneenä, kun ahdistus alkaa kiertää kehää, ja niiden luetteleminen voi auttaa. Niin tehdään Haamutiedostoissa, luetellaan ja käydään kokemusta ympäri. Ehkä inhottavien ajatusten listaaminenkin on avuksi, sairaaloiden leikkausjätteet ja paperiviillot. Runokokoelman lukemiseen peilautuu minulla viime viikkoina kesken ollut Bessel van der Kolkin tietokirja Jäljet kehossa. Traumakokemus välittyy joskus jälkinä, joskus rivien välistä; tässä kirjassa tyhjä tila tekstien väleissäkin puhuu. Poetiikassaan teos tuo poliisin lomakkeiden kohtia, internetin syövereiden ilmiöitä ja kaupassa myytäviä esineitä kansien väliin maailmaksi, joka on ahdistava mutta ei loputtomiin. Pelkistetyssä tyylissään vahva teos.

”etsin vakuutusta ihmisistä / mutta luottotiedot ovat kortilla // on vaikea olla hauska / viikkojen katkonaisella unella // todisteena nauran paljon / peittääkseni äänekästä kohinaa” (s. 18)

”vääränlaisen aikuisuuden jälkeen / kristallipallo kirkastuu helppolukuiseksi // enemmän muumeja / vähemmän muille tehtyjä päätöksiä” (s. 66)


Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020)

Esikoisesseekokoelma on laajuudeltaan niukempi kuin näyttää, sillä teosta on kuvitettu paljon, ja se koostuu alkusanojen ja epilogin ohella kahdesta esseestä, ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Arkkitehtuuri ja elokuva liukuvat luontevasti toistensa sisään ja taas erilleen. Kajasteen tausta lyyrikkona näkyy taidossa kirjoittaa kauniita lauseita, jotka voi nostaa irralleen muusta tekstistä lepattamaan. Jotenkin tekstin viileä suhtautuminen asioihin jätti minut vähän etäälle. Toimii hämärien iltojen pohdiskelevana luettavana.

”Rakentaminen on toiveikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä.” (s. 10)

”Arkkitehtuuri luo rajoja, jotka määrittävät aineen paikan oikeaksi tai vääräksi.” (s. 35)

”Seiniin ei voi luottaa. Ne voivat tehdä mitä tahansa ja olla minkä muotoisia tahansa. On syytä epäillä seinien sisuksia ja täysin mahdollista kuvitella asioiden puskevan niistä läpi.” (s. 38)