Volter Kilpi - Alastalon salissa (klassikkohaaste)

Volter Kilpi – Alastalon salissa (Otava 1933, lukemani painos vuodelta 2015).

"Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta!"

Päätinpä sitten lähteä mukaan ensimmäiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseeni mahdollisimman järeästi. Volter Kilven (1874-1939) massiivinen, tajunnanvirtana kerrottu saaristolaisromaani Alastalon salissa oli ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin viime vuonna lukea lähiaikoina tiettyjä suuria suomalaisia klassikoita, ja jouluna aloitin Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä. Listallani olivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, mutta koska niitä muut bloggaajat näyttivät jo valinneen klassikkohaasteeseen, päädyin Kilpeen. En lähtenyt hänen kanssaan kuitenkaan aivan ns. "soitellen sotaan", vaan olin lukenut Kilveltä jo novellikokoelman Pitäjän pienempiä, joka kuuluu Alastalon ja Kirkolle-romaanin kanssa hänen kotipitäjäänsä Kustaviin sijoittuvaan Saaristosarjaan. Viehätyin Kilven proosan rikkaudesta, vaivihkaisesta huumorista ja Suomen oloissa varsin uniikista kerronnasta, joten päätin, että kyllähän Alastalokin vielä joskus menee. Ja niin se meni, tasan kahdessa viikossa.

Teos sijoittuu noin kuuden tunnin ajanjaksolle Alastaloon, jonka saliin isäntä Herman Mattson on kutsunut koolle kylän miehiä keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta ja siihen sijoittamisesta. Kerronta koostuu miesten sisäisistä monologeista ja se liukuu sujuvasti yhden henkilön mielenliikkeistä toisiin. Ajatuksia, havaintoja ja ympäristön yksityiskohtia kuvaillaan äärimmäisellä tarkkuudella, rikkaalla kielellä ja omaperäisillä vertauksilla. Tautologiasta ei ole tietoakaan, vaan Kilven sanavarasto on uskomattoman runsas. Hän hyödyntää myös kotiseutunsa murretta ripotellen sitä käyttämänsä yleiskielen väleihin täydentäen ja monipuolistaen ilmaisuaan, kuten selvä esikuvansa kotimaisessa kirjallisuudessa, Aleksis Kivi. Ulkomaisesta kirjallisuudesta Kilpi kertoi pitäneensä esikuvinaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Odysseukseen juuri Alastalon salissa helposti vertautuu.

Kirjan hahmoista eniten äänessä taisi olla Pukkilan isäntä Petter Pihlman. Pukkila on psykologisesti mielenkiintoinen, alituisen katkera ja kateellinen hahmo. Vaikka hän kuuluu selvästi pitäjän suurempien miesten joukkoon kapteenina ja talonomistajana, silti hän on kateellinen niille joilla menee vielä paremmin, esimerkiksi Alastalolle. Kuten postauksen alun lainauksesta (joka on kirjan toisesta luvusta "Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan") voi huomata, Pukkilaa harmittaa Alastalon salin koko. Myöhemmin hän purkaa kateuttaan Alastalon ja pitäjän rikkaimman miehen Langholman vauraudesta. Pukkila priki on rakennettu jalan verran Alastalon prikiä pitemmäksi, mutta nyt Alastalo onkin saamassa parkin, mikä niin kovasti tietysti harmittaa. Poikansa Pukkila haluaisi naittaa Alastalon tyttärelle Siviälle, mutta tyttö on kiinnostunut toisesta. Ja niin edelleen, katkeruuden aiheita riittää.

Toinen paljon kerronnassa tilaa saava on todellinen klassikkohahmo, Malakias Afrodite Härkäniemi. Kilven silmäkulman pilke on selvästi välkkynyt kirkkaana hänen keksiessään tämän antiikista vaikuttuneen nimen. Härkäniemi on vastuussa siitä piippukohtauksesta, eli luvusta kolme, joka tässä painoksessa kestää 70 sivua. Luku on nimeltään "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä". Kirjan kerronnan uskomattomasta hidassoutuisuudesta esimerkkinä aina esitelty luku oli mielestäni oikeastaan varsin viihdyttävä! Härkäniemi tosin avaa piipunvalinnan filosofiaansa alussa tavalla, joka ei saanut ainakaan Twitter-seuraajissani aikaan varauksetonta ihailua...

"Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä!"

Härkäniemi on pysynyt naimattomana, ja voi olla että kyse ei ole hänen omasta nirsoudestaan, vaan tätä ajatusten Tonavaa kuunnellessaan voisi yhden jos toisenkin pää kipeytyä kaiket päivät sitä sietäessään. Riemastuttavaa maailman ihmettelyä Härkäniemen mieli kyllä tuottaa, kuin hänessä eläisi edelleen vahva sisäinen lapsi: piipunvalintaosuus ja muutkin Härkäniemen tajunnassa kulkevat kohtaukset kirjassa sisältävät välillä pohdintaa "silmät on muuten jännä"-tyylisesti, mikä herätti ajatuksen, että hän on aivan kuin jokin 1800-luvun versio Pasila-sarjan Pekka Routalemmestä! Eihän hahmosta voi lopulta olla pitämättä. Kun Alastalon vaimo Eevastiina ja tytär Siviä saapuvat tarjoilemaan kahvia ja pientä purtavaa, Härkäniemi heittää hieman jotain flirtintapaista nuorelle ja kauniille Siviälle, joka tulistuu ja toteaa, että sedän on nyt vaan parempi ottaa kahvia. Tästä ilahduin: naisilla oli sittenkin tässä kirjassa muukin rooli kuin kokata ja tarjoilla vaan kiltisti sekä kuunnella miesten kommentteja nolostuksesta punastellen. Siviän kimpaantumisen jälkeen Härkäniemi tosin vastaa perusteellisella puheella siitä, miksi nuoren naisen ei pitäisi hermostua sedän kommentista, joka on vain ja ainoastaan hyväntahtoinen... No, sentään edes yritettiin. Varakasta Langholman isäntää kuullaan myös jonkin verran kirjan kuluessa, hän kertoo esimerkiksi käsityksiään miehistä, jollaisiin ei ole luottamista:

"Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuteltavaa pidäteltävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa tikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa."

Itse kokoontumista isännöivä Alastalokin saa tietysti osansa kertojana toimimisesta. Häntä kuvataan melkoisen lihavaksi ja vauraudestaan sekä elämästä yleisestikin nauttivaksi mieheksi. Lopulta jälkipuoliskolla päästään puheisiin itse parkista ja otetaan esille parkkikirja, johon miehet voivat kirjoittaa, miten suuren osan tulevasta parkkilaivasta haluavat ostaa. Tästäkin muodostuu oma, useita lukuja käsittävä rupeamansa, jossa yksittäisten allekirjoitusten ja laiva-osien kirjoittamisen kuvaamiseen kuluu välillä kymmeniä sivuja. Näiden aikana avataan pohdintojen kautta kunkin isännän taloudellista tilannetta ja suhdetta toisiinsa erityisesti velkojen kautta. Teos onkin nähty kuvana kapitalismin kehityksestä 1800-luvun loppupuolella. Kaupankäynnillä, ulkomaan viennillä ja tuonnilla sekä sijoituksilla on merkittävä osa teoksen isäntien elämässä ja kunkin kotitalouden aseman rakentumisessa. Pieniä osia parkkikirjaan kirjoittavat nähdään muiden silmissä joko kitupiikkeinä tai vähäarvoisina riippakivinä.

Teos sisältää paljon sisäkertomuksia, joista pisin ja tärkein itsenäinen kertomus on niin kutsuttu Albatrossin tarina, joka on ilmestynyt omana julkaisunaankin. Se kertoo retari Villestä, joka odottaa Albatrossi-laivaansa seitsemän vuotta ja on luopunut kaikesta toivosta köyhänä ja surkeana miehenä, kunnes laiva eräänä päivänä seilaa kotisatamaan... Alastalon salissa on monen ennakkokäsityksissä varmasti pikkutarkkaa kuvausta siitä, mitä salissa varsinaisesti tapahtuu ja mitä kukin siellä tekee, vaikka oikeasti salissa istujien mielenliikkeiden kuvauksen kautta avautuu erilaisia ihmissuhteiden verkostoja, filosofisia pohdintoja ja suuria sisäisiä maailmoja. Tämä on Kilven proosan tunnuspiirre, joka jatkuu läpi Saaristosarjan.

"Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle!"

Kahtena osana vuonna 1933 ilmestynyt Alastalon salissa ei ollut aikanaan myyntimenestys, mikä ei yllätä nykymaailman kirjallisuuden harrastajaa, mutta Volter Kilvelle se tuotti aikanaan pettymyksen. Kilpi sijoitti kirjoittamisprosessiinsa itse paljon rahaa jättäytyessään virkavapaalle Turun yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajan tehtävästä. Omaleimaisen tyylinsä hän löysi vuosien kirjallisten kokeilujen jälkeen. Pekka Tarkan toimittamassa Kirjailija ja hänen kustantajansa -teoksessa on Kilven ja Otavan tuolloisen kustantajan Alvar Renqvistin kirjeenvaihtoa, josta on otteita esimerkiksi Tommi Melenderin blogissa. Alastalon salissa ei kerännyt aikalaisten suosiota, vaan sen vastaanotto vastasi perinteistä nykyisen kirjakatalogin romaania: muutamien satojen myyntiä, joitakin kehuvia kritiikkejä, mutta pääosin lukijat eivät tulleet tarttuneeksi. "Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe", kirjoitti Kilpi ja sanoi kirjojensa olevan kirjoitettu tuleville suomalaisille lukijapolville. Täten onkin koskettavaa, että kirja valittiin 1992 HS:n kulttuurisivujen äänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi, ja vuonna 2015 Kustavin oltua Turun Kirjamessujen yksi teemoista Otava painatti (myös 125-vuotisjuhlansa kunniaksi) 10 000 kappaletta Alastalon salissa -romaania kirjamessuvieraille jaettavaksi. Kirjoista tietääkseni myös huolittiin kävijöiden mukaan valtaosa, ja yksi näistä niteistä on myös minun nyt lukemani, kiitos Kirsin Book Club -blogin Kirsille lahjoituksesta!

Millainen oli sitten varsinainen lukukokemukseni? Kuten totesin, kaksi viikkoa siihen meni, ja aloittaessani tammikuisena lauantaipäivänä tempauduin virtaan sujuvastikin lukien viikonlopun aikana heti useampia lukuja. Huomasin, että taustamelua tai muutakaan häiritsevää lukemistapahtuma sieti tavallista vähemmän, koska pitkiksi rönsyävät virkkeet ja lukuisat entuudestaan tuntemattomat ilmaisut vaativat keskittymistä, uudelleenlukua ja tarkoituksen päättelyä ympäröivästä kontekstista. Kuten postaukseen lainaamistani pätkistä näkee, kerronta ei ole monestikaan kovin hankalaa. Myönnän, että välillä vastaan tuli virkkeitä, joista en ymmärtänyt mitään. Lounaismurteiden alueella tähänastisen elämäni (viime vuodenvaihteeseen asti) asuneena sain teoksen murreilmaisuista todennäköisesti irti enemmän kuin täysin eri puolella Suomea elänyt saisi.

Teosta pystyi ajoittain lukemaan myös pienissä pätkissä, kuten junamatkoilla töihin, ja huomasin kerääväni vaivihkaisia katseita usein kun leväytin kirjan esille repustani... Pääasia oli, että lukemiseen keskittyi. Teos nimittäin ansaitsee keskittymisensä. Kilpi on käyttänyt proosailmaisun keinoja erittäin laveasti pitäen tyylinsä ja romaaninsa rakenteen kuitenkin täysin hallussa. Ja monesti minulla oli hauskaa, kuten Twitterissä toinkin esille kirjaa lukiessani – #alastalonsalissa-aiheiset twiitit keräsivät monesti paljon reaktioita, mikä todistaa kirjan asemasta nykypäivän suomalaisessa kulttuuriperinnössä. Siitä ovat kuulleet nekin, jotka eivät sitä koskaan aio lukea. Tämän romaanin lukeminen on muodostunut yleisessä keskustelussa myyttiseksi suoritukseksi, mitä vahvistaa tietysti se fakta, että on olemassa "olen lukenut Alastalon salissa"-paitoja. Ei, en ole vielä tilannut omaani. Ehkä pitäisi, se päällä saisi varmaan herätettyä huvittunutta huomiota kirjatapahtumissa...

Ehdottomasti luen vielä lisää Kilpeä, seuraavana sarjassa olisi vuorossa Kirkolle. Uskon, että Alastalon salissakin pitäisi lukea joskus vielä uudestaan, se avautuisi varmasti monesta kohdin lisää toisella kertaa. Ehkä vanhoilla päivillä sitten... Nyt on se olo, että hetken aikaa tahdon lukea vain lyhytproosaa, runoja ja pienoisromaaneja, joissa mielellään ei harjoiteta merenkulkua tai suhtauduta intohimolla piippuihin!

Teos muissa blogeissa: Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja, Einesbaari, Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja muitakin löytyy googlaamalla.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteessa tietysti kohtaan 3: Suomalainen klassikkokirja.


Tässä vaiheessa on hyvä tiedottaa, että olen seuraavan kirjabloggaajien klassikkohaasteen blogiemäntä(/isäntä, miten halutaankaan) ja postaan tietoa seuraavasta klassikkohaasteesta kohtapuoliin, valmistautukaapa!

Aura Nurmi - Villieläimiä

Aura Nurmi – Villieläimiä (Kolera 2016)

"Minä menin villieläinten hoteisiin.
Tamagotchi piilotettiin ja lautanen syötettiin
ilmoitukset jätettiin täyttämättä kun karkasin
metsässä oli kuumaa ja vihreää, puhuttiin karhusta
ja luonnon tummat levyt soivat
ja taivas oli itkusta kaareva."

Hyvistä runoteoksista olen monesti kuullut viisaampien sanovan, että ne jäävät jollakin tapaa vaivaamaan. Nyt olen lukenut kotimaisen runokokoelman, joka on saanut minut pariksi päiväksi suorastaan tolaltani. Olen lukenut sitä, kokenut kylmiä väreitä, kyyneleitä ja ihaillut kirjoittajan taitoa. Suomalaisen runouden vaikeasta tilasta kirja-alalla keskusteltiin juuri, mutta upeita teoksia meillä ainakin toistaiseksi julkaistaan.

Runoyhdistys Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja Aura Nurmi on jo vuosia toiminut lavarunouden parissa. Viime vuonna ilmestyi hänen ensimmäinen painettuna julkaistu runoteoksensa Villieläimiä. Kirjan julkaisi Suomen runokustantajien kentän tuore tulokas, Turusta käsin toimiva Kolera Kollektiivi, jonka toiminta on lähtenyt hyvään kiitoon heti alkuunsa positiivisten kritiikkien ja palkintoehdokkuuksien myötä. Aura Nurmen kesäkuussa 2016 julkaistu kokoelma on saanut Koleran teoksista toistaiseksi suurimman näkyvyyden: kritiikki Hesarissa ja esikoispalkinnon ehdokkuus kunniamainintoineen, Kalevi Jäntin palkinto, lisää kritiikkejä lehdissä ja kirja-alan julkaisuissa. Kiinnostuin teoksesta heti Hesarin kritiikin nähtyäni ja olin jo ostamassa sitä kirjallisuustapahtumasta Turussa viime syksynä, mutta jostain hölmöstä mielen oikusta se ei silloin lähtenyt mukaan. Onneksi uusi tilaisuus tuli pari päivää sitten, ja sain runoillassa hankittua kirjan runoilijalta itseltään signeerauksen kera. Luettuani olen nyt entistä iloisempi ja ylpeämpi, että signeerattu kappale on hallussani. Nurmi esiintyi mainitussa runotapahtumassa ja jätti sen myötä muistijäljen, joka ei helpolla kulu. Vaikka olin jo etukäteen päättänyt hankkia teoksen, sen jälkeen olin täysin varma.

Runo elää Nurmen kokoelmassa monenlaisena. Välillä sanat jakautuvat proosamaisesti lauseisiin ja virkkeisiin pilkuin ja pistein, välillä niistä luovutaan ja runo kulkee säkeittäin hengittäen vapaana. Ajoittain kirjan sivut ottavat täytettävien lomakkeiden muodon. Teos on kovassa maailmassaan toki raju ja rankka, mutta rankkuus ei ole itsetarkoituksellista eikä pyrkimystä kohauttamiseen, vaan pääasia on se, mitä kerrotaan, miten kaikki kerrotaan suoraan, vähin elein, siten että se palvelee tekstiä, runoa. Puhutut ja koetut asiat ovat karuja, vaikeita ja surullisia, mutta niistäkin on teoksessa kirjoitettu niin hienosti, että karvat nousevat pystyyn. Tuntuu myös, että asioiden kanssa voi päästä sopuun, niiden ei tarvitsee määrittää loppuelämää, vaikka asiat tietysti jäävät muistiin, ei vääryyttä tarvitse eikä pidä unohtaa. Joskus on myös puhdasta pahuutta, jota ei voi perustella eikä se ole kaunista, vain viiltävän surullista.

Monesti se mitä kuvataan tuntuu elämältä, joka on ollut kaukana siitä, millaista olen omassa lapsuudessani kokenut, mutta toiset asiat osuvat ja tarkasti, voin peilata niihin täysin. Henkilökohtaiset erityispisteet annan hienoista oivalluksista emineminpelko-runossa ja Ursan Taivaanvahti-palvelun lainaamisessa! Osumia tulee muutenkin vähän väliä.

"Löydä pimeys.
Metsä, johon kadota loputtomiksi tunneiksi
Kirjoittamaan reunamerkintöjä kaikkiin tiellä odottaviin teoksiin
luetteloimaan kaikki ne raskaat fantasiat, joita et uskalla kohdata
kirkkaassa kaupungin valossa.
Hengitä keuhkoihisi sysimetsän aggressio.
Ole joku muu.
- - "

On sanottu sellaistakin, että runoteokset pitäisi lukea vähintään kahdesti sisäistääkseen. Viime aikoina lukemieni kokoelmien kanssa en yleensä ole niin tehnyt. Olen ehkä palannut yksittäisiin runoihin, mutta ei ole tullut mieleen, että pitäisi lukea kokonaan uudestaan. Villieläimiä sen sijaan voisin kuvitella lukevani vaikka viidesti ja varmasti pitäisin teosta yhtä loistavana edelleen. Jos maailma olisi oikein, tämä olisi ollut se viime vuoden runokirjojen myyntihitti. Onneksi on tullut sentään suhteellisen näkyvää huomiota ja arvostettu palkinto. Kirjasta välittyy tunne, että oikeasti tarkoitetaan se, mitä on kirjoitettu. Runojen puhujan ei tarvitse piiloutua minkään taakse. Myönnän, että käsiini on toistaiseksi päätynyt vain muutama edellisen vuoden kotimaisista runokirjoista, mutta Villieläimiä on tähän mennessä lukemistani selkeästi se kirkkain huippu. Kirja ansaitsee paljon lukijoita ja jätin sen mielestäni kaikkein parhaat runot lainaamatta postaukseen, koska haluan ihmisten lukevan ne suoraan teoksesta ja kokevan ne yhtä vahvasti. Aura Nurmi on sanonut, että esiintyvä runous on enemmän hänen juttunsa kuin tekstimuotoinen, mutta vetoan tässä julkisesti, että kirjoita lisää myös printtinä ilmestyvää runoutta! Toki aion tulla jatkossakin runokeikoille.

Muissa blogeissa: Tuijata (Eli nyt sitten, lukekaa ja blogatkaa tästä enemmän, ihmiset!)

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen 2016 äänestys

Kannan tänä vuonna korteni kekoon Blogistanian kirjallisuuspalkintojen saajien valitsemisessa äänestämällä kaikissa neljässä kategoriassa: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Palkintojen saajat julkistetaan kunkin palkinnon emäntäblogissa 28.1. klo 10.


Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Hannele Mikaela Taivassalo - In transit 3 pistettä
Riitta Jalonen - Kirkkaus 2 pistettä
Sinikka Vuola - Replika 1 piste

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Maylis de Kerangal - Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät 3 pistettä

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Seita Vuorela - Lumi 3 pistettä

Blogistanian Tieto -ehdokkaani

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia 3 pistettä
Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin 2 pistettä


Blogistanian Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi, Globaliaa Yöpöydän kirjat -blogi, Kuopusta Notko, se lukeva peikko -blogi ja Tietoa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Kata Melander - Älä irrota

Kata Melander – Älä irrota (Type & Tell 2017)

 

"Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään.
     Hengitä.
     Kipu kipristeli. Se liikkui ihon alla, vaihtoi piikkinsä paikkaa vähän väliä kuin vain kiusaa tehdäkseen. Alaselkää kuumotti, jalat hakivat hyvää asentoa turhaan.
     Polvien koukistus, vaikeroiva suu.
     En mitään."

Viime vuonna minulle tuli Twitterin kautta tutuksi esikoisromaaniaan kirjoittanut, hyvin terävän ja nokkelan oloinen nuori nainen. Syksyllä tapasimme livenä hyvin pikaisesti Helsingin Kirjamessuilla, ja pirteä iloisuus jäi päällimmäisenä mieleen tuosta tapaamisesta. Viime viikon perjantaina olin paikalla hänen kirjansa julkaisujuhlassa, josta ostin mukaani kaikkiaan kuuden vuoden kypsyttelyn tuloksena syntyneen esikoisromaanin Älä irrota.

Kata Melanderin romaani on tähän mennessä näkyvin Type & Tell -omakustannepalvelun kautta tehty kirjaprojekti. Yleensä omakustanteisiin tulee niiden laadullisen epätasaisuuden vuoksi suhtauduttua epäluulolla, myönnän sen ainakin omalta kohdaltani. Kata Melander on pitänyt kirjansa kirjoittamis- ja julkaisuprosessista blogia ja osallistunut erityisesti Twitterissä aktiivisesti ja vakuuttavasti keskusteluihin kirjallisuudesta ja paljon muustakin. Hän on myös kertonut tehneensä työtä kustannustoimittajien kanssa kirjan valmiiksi saattamisessa. Näistä syistä Melanderin tekstiin myös romaanin mitassa oli helppo luottaa. Hyvin ansiokasta kirjamarkkinointia siis!

Sinänsä ulkokirjallisten seikkojen jälkeen hypättäköön itse romaaniin, sen tarinaan ja kerrontaan. Älä irrota tuo kirjallisuuteemme uutta ääntä ja itsessään sen vuoksi teoksen lukeminen kannattaa. Kirjan päähenkilö on syntymästään asti liikuntavammaisena elänyt Saara, joka kärsii jatkuvasti toistuvista, hirvittävistä kivuista. Kipumaailma tulee teoksessa todella lukijaa lähelle, kuten alussa lainatusta, kirjan toisen luvun pysäyttävän voimakkaasta kuvauksesta voi todeta. Saara opiskelee yliopistossa ja kohtaa vuosien jälkeen uudelleen yläasteaikaisen opettajansa Petterin. Tapaamiset toistuvat, ja Saaran maailmaan pääsee viimein kivun sekaan rakkauttakin.

Älä irrota käsittelee erittäin elävästi myös vammaisen ihmisen oikeutta tasavertaiseen rakkauteen, seksuaalisuuteen, ja kaikkein päällimmäisenä, ehkä tärkeimpänäkin, nähdyksi tulemista ihmisenä eikä sairaana. Vaikka on liikunnallinen vamma, se ei tarkoita etteikö ihmiselle kuuluisi sukupuolisuus, arvostus ja oikeus olla tulematta vähätellyksi vain siksi, ettei pysty liikkumaan samoin ja yhtä nopeasti kuin terveet. Erityisesti tällaisten asioiden pinnalle nostamisen vuoksi pitäisin hienona, että kirja päätyisi varsinkin nuorten lukijoiden käsiin.

"Ja siinä hetkessä minä olin ollut varma, että minä olin jäänyt paitsi jostakin. Oli jotakin, mikä vielä oli minun ulottumattomissani mutta joka minussa eli, se eli ihan samoin kuin muissakin välittämättä siitä, oliko sairaus osunut omalle kohdalle vai ei, se ei välittänyt avuntarpeestani, ei, ei siitäkään."

Romaani etenee episodimaisesti muutaman sivun mittaisina lukuina, joissa käsitellään minäkerronnan kautta joko Saaran tai Petterin näkökulmaa. Tässä kerrontaratkaisu toimii myös jatkuvuuden puolesta, eikä eteneminen töksähtele kuten joskus vastaavanlaisia romaaneja lukiessa. Alkupuolella näkökulma on toistuvasti Saaran, Petterin kulmasta katsotaan vain pariin otteeseen, ja loppupuolella asetelma kääntyy toisin päin Petterin ollessa äänessä luku toisensa jälkeen. Onnettomassa liitossa elävän, kahden naisen väliin päätyneen miehenkin ajatukset ja motiivit pääsevät tuolloin avautumaan lukijalle. Aluksi mietin, olisiko ollut hyvä tasapainottaa tuoden Petterin näkökulmaa enemmän jo alkupuoliskolle, mutta toisaalta tämä ratkaisu syventää romaanin puolivälin käännettä. Viimeisillä sivuilla sairaalassa oleva Saara kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat erittäin koskettavia ja summaavat läpikäytyjä ajatuksia niin kivusta kuin rakkaudesta hienosti.

Kirjassa kuvataan paljon myös Saaran perhesuhteita, erityisesti läheistä sisaruutta ja hankalaa isäsuhdetta, johon liittyy vuosia sitten tehty paha virhe ja vaikeus antaa anteeksi. Mielenkiintoista analysoitavaa tuottaa Saaran suhde kipuunsa, sillä kipua kuvataan paljon ja se ottaa usein jonkinlaisen hahmon, edustaa jotain toista joka valtaa Saaran kehon ja pyrkii hajottamaan pahimmillaan hänen mielensäkin – Saara kokee olevansa kipukohtauksissaan eri ihminen ja Petteri ajattelee asiaa samoin. Kipua vihataan, pelätään ja jatkuvasti sen kanssa taistellaan niin arkielämässä kuin elämää suuremmalta tuntuvassa rakkaudessakin.

Melander on kirjoittanut rohkean, koskettavan ja monessa kohtaa kauniin esikoisromaanin. Odotan innolla, miten hänen ilmaisunsa hioutuu entisestään tuleviin teoksiin.

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena

Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Juha Seppälä - Mr. Smith

Tämä bloggaus on osa kirjablogien ja Yle Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä, jossa jokaisesta Kirjojen Suomen kirjalistan teoksesta julkaistaan kirjablogiteksti.

Juha Seppälä – Mr. Smith (WSOY 2012)

"Minun on oltava vaativa, kovakin. Anteeksiantamaton en ole. Minun on kärjistettävä ja karrikoitava, jotta asiakkaalleni kirkastuisi hänen tilanteensa. Joskus minun on vaikutettava tapahtumien kulkuun jälkikäteen, kirjoitettava historiaa uusiksi, varsinkin jos pidän tapahtunutta kohtuuttomana. Jos tarvitaan Kekkosen avioton poika, teen sellaisen."

Juha Seppälän Mr. Smith otettiin Yle Kirjojen Suomi -teoslistalle perustelujen mukaan ihmisen loputtoman ahneuden havainnollistajana. Teoksen todettiin kertovan talouselämän ankarien lainalaisuuksien vaikutuksesta ihmisiin luonnolakien tapaan. Kaikenlaista kauppaa romaanissa käydäänkin halki aikakausien. Mystinen kertojahahmo, mihinkään sitoutumaton ja juurettomuutta poteva Mr. Smith ratkaisee ihmisten ongelmia korvausta vastaan. Samalla häntä mietityttää isoisän vanha romaanikirjoitus, josta on jälkipolville säilynyt vain kustantajan hylkäyskirje.

Talouden lainalaisuuksien ohelle vähintään yhtä merkittäväksi elementiksi kohosi kirjaa lukiessani nimenomaan etsiminen. Tuo ikiaikainen kaunokirjallisuuden teema kuljettaa romaanin henkilöitä eri tavoin lopullisten päämäärien ollessa kuitenkin hieman hämärän peitossa. Isoisän, Karjalan Kannaksella ahkerasti erilaisia tavaroita ja palveluita kaupanneen herra Schmidtin, katoaminen kuvioista on jättänyt Mr. Smithin mukaan jälkensä tämän omaan isään, jonka kautta taakkaa on siirtynyt ilmeisesti Smithiinkin. Kaikki tuntuu keskittyvän Viipuriin ja siellä tiettyyn taloon, jossa isoisä perheineen on jonkin aikaa asunut. Taloon kytkeytyvät merkillisten sattumien kautta myös kirjan muut henkilöt. Näitä ovat eläköitynyt, median murrosta päivittelevä päätoimittaja Orvo Manninen sekä tämän poika, vastapainoksi uudenlaisten medioiden maailmassa sukkuloiva älypuhellinsovellusten kehittäjä Erno Manninen. Kriisiin joutunut kirjailija Erkka Torro päätyy myös Mr. Smithin asiakkaaksi, ja tällöin käsitellään kirjallisuuden ja kirjailijan suhdetta (jota olen itsekin pohtinut jokin aika sitten blogipostauksessani) hillittömän herkullisella tavalla – seuraa ryöpytys, jossa saavat osansa media, kustannusala ja monet muut kirja-alan toimijat. On hauskan ironista, että juuri aamu-tv:n kirjaohjelmaa pitkään juontaneet toimittajat ovat valinneet listalleen teoksen, jossa paasataan näin rajusti kirjajulkisuudesta. Kirjallisuusblogin pitäminen mainitaan myös!

   "Hän koki tulleensa tiensä päähän, hän oli luullut valehdelleensa tarpeeksi, tehnyt kirjoittamisestaan teollisen formaatin sovelluksen. Hänelle kerrottiin, että hänen piti nyt mennä lukijoiden eteen, yhä lähemmäs, antautua kontaktiin näiden kanssa, antaa heidän koskettaa itseään. Hän oli vieraillut muutamissa talk show- ja aamu-tv-lähetyksissä, mutta oli kiusaantunut sekä omasta että juontajien puolesta.

   Kirjallisuusblogissa hän naputteli jäykin sormin lyhytsanaisia vastauksiaan. – – Kysyttiin sitä, mistä hänen teoksessaan oli perimmiltään kysymys, eikä hän voinut menetellä kuin Schubert, joka moisen kysymyksen kuultuaan soitti teoksensa uudelleen."

Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat myös itseään ja onneaan aktiivisesti etsiskelevä Briscilla ja alkoholisoitunut, tekemissään hämärissä purkutöissä asbestille altistunut ja siihen kuolemassa oleva Rane. Heidän tiensä kohtaavat hetkeksi, mutta katoavaista on onni. Briscilla oli kohdannut markkinoiden merkityksen omalla kohdallaan teini-iän festarireissulla, jossa telttakylä, kuten maailma myöhemmin, oli kiinnostunut vain hänen paljaasta alapäästään. Sen jälkeen miessuhteet ovat olleet toivottomia, ja ikää vain kertyy lisää. Pubeissakin aletaan hakea viereltä tanssimaan nuorempia. Briscilla kulkee kahta tietä sukuvietin ja minävietin viemänä, eikä niiden välillä harhailu ole tuottaakseen tulosta. Kauneuden katoaminen on lopulta Briscillan suuri ongelma, ainakin Mr. Smithin mielestä kun hänkin tietysti osuu Briscillan tielle. Mitä jää ihmiselle, kun hän menettää nuoruutensa?

Kirjablogien ja Kirjojen Suomen yhteistyötä esittelevässä postauksessani myönsin, että en ollut aiemmin lukenut Juha Seppälän kirjoja. Nyt Mr. Smithin luettuani mielipiteeni on, että Seppälä on kertojana selkeästi mestarillinen. Hän pitää hienosti hallussa romaanin näkökulmien mosaiikin, rihmaston lailla kurkottelevan ja yhteyksiä luovan, osittain sisäkkäinkin asettuvan kokonaisuuden. Kertojaäänet vaihtuvat eleettömästi hahmojen minäkerronnasta kaikkitietävyyteen, vai onko ääniä sittenkin lopulta vain yksi, kaiken keskiössä ja eri aikatasoissa liikkuvan Mr. Smithin? Arvostan myös Seppälän taustatutkimusta erityisesti talouden rakenteisiin ja Itä-Karjalan historiaan sekä siellä käytyyn kauppaan perehtymisessä. Tekijän hankkima tieto on yhdistelty osaan suurta kertomusta tavalla, jollainen on sujuvuudessaan aina ihailtavaa. Romaanin rakenne ja tarinan käänteet on luotu ammattikirjailijan varmuudella. Seppälä uskaltaa myös ottaa kantaa, saarnatakin, näyttäessään miten asiat ovat menossa nykymaailmassa kohti sekasortoa ja toivottomuutta. Talous on nostettu korokkeelle ja rahoitusmarkkinat ovat se asia, joka säilyy turvallisena ja kaatumattomana silloinkin, kun kaiken muun annetaan kaatua ja romahtaa. Jos haluaa jäädä henkiin, kun muu maailma lakkaa olemasta, kannattaa mennä pankkiholviin, jossa käyntiä verrataan hetken viettämiseen ikuisuudessa. Henkilöiden välisissä suhteissakin törmätään maailman epäreiluuksiin.

"Hän ymmärsi, ettei voinut antaa miehelle yhtään ylimääräistä sen palkkion lisäksi, joka tälle työnvälitystoimiston kautta järjestetystä työstä maksettiin. Donald olisi katsonut rahoja hänen kädessään, sitten hänen silmiinsä, ja sitä katsetta Erno ei olisi kestänyt."

Vaikka maailma on ankara ja hyvinvoinnin osalta pahasti jakautunut, ei Seppälä ole unohtanut kirjastaan huumorin pilkahduksia eikä toivoa. Jälkisanat kertovat, miten hahmoille lopulta käy, ja kuten takakansi lupaa, joku etsijöistä myös löytää. Olo ei jää ahdistuneeksi, vaikka maailmamme on mitä on.

Katso myös:
Mr. Smith vapaasti luettavana e-kirjana
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa

Kirjoittajan kriisi novellin kanssa

Tämä postaus sisältää tajunnanvirtamaista pohdintaa (ei sentään Volter Kilven tyyliin!) kirjoittamisharrastuksestani.

Olen noin kaksi vuotta kirjoittanut lyhytproosakokoelmaa. En ollut sitä ennen kirjoittanut kaunokirjallisia tekstejä vuosiin. Kun lukuharrastukseni kuitenkin muuttui laajemmaksi ja runsaammaksi koko ajan, sain jostakin kipinän kirjoittaa ja idean tarinasta, jollaisen halusin kertoa. Aluksi kirjoittamiseni oli paljolti ns. terapiakirjoittamista vaikeassa elämänvaiheessa, murroskohdassa, jota käsittelin siten. Sain useita muitakin ideoita kertomuksiksi, ja lopulta huomasin kirjoittavani novellimaisia tekstejä, joita syntyi toinen toisensa jälkeen.

Lopulta kasassa oli nippu, jota saattoi kutsua jonkinlaiseksi novellikokoelmaksi. Minua alkoi kiinnostaa, millä tasolla olin kirjoittajana, ja aloin ajatella että voisin kirjoittaa myös muille luettavaksi enkä vain kirjoitella "terapiaksi". Lähetin tekstejäni arvostelupalveluun. Sain asiantuntevaa palautetta, jossa oli useita kehittämisehdotuksia mutta paljon myös positiivista, ja esitettiin näkemys, että tekstejäni voisi tarjota jo eteenpäinkin. Sain uutta intoa tekstien muokkaamiseen ja kirjoitin vielä yhden tekstin lisää, jolloin niitä oli siis yhteensä kahdeksan.

Lähetin tekstejä isoille kustantajille ja parille pienemmälle kohdistaen niitä nuortenkirjallisuuden osastoille, koska sain arvostelupalvelusta palautetta, että tekstit toimisivat erityisesti nuorten tai nuorten aikuisten kirjallisuutena. Hylsyjä tuli. Meni kuukausia ilman, että koskin teksteihin, kun odottelin lähinnä vastauksia kustantajilta ja elämässä oli kaikenlaista. Vastausten jälkeen seurasi taas yksi perusteellinen editointikierros. Aloin olla sitä mieltä, että kirjoitukset olivat jo lähempänä aikuisten kirjallisuutta kuin nuorten, ja lähettelin kokoelmaa isojen kustantajien aikuisten puolelle. Kokeilin taas paria keskikokoisiin luokiteltavaa kustantajaakin. Hylsyjä tuli taas. Muistaakseni kolmelta näistä eri vaiheissa kokeilemistani kustantajista odottelen vastauksia edelleen, eivät taida ikinä saapua, heh.

Tässä vaiheessa (ennen kuin aloin lähettää tekstejäni pienemmille kustantajille) annoin pari kertomustani luettavaksi ystävälle, joka kirjoittaa myös ja on opiskellutkin sitä jossain määrin, toisin kuin minä joka olen viimeksi käynyt pari aihetta sivunnutta kurssia AMK:ssa ja siinäpä se... No, yhden yksipäiväisen kirjoituskurssin kävin viime vuonna. Sain ystävältä melko kriittistä palautetta, joka alkuun ahdisti mutta sen jälkeen kuitenkin muuttui innostukseksi ja toiminnaksi. Katsoin kokoelmani taas läpi, editoin tekstejä ja kirjoitin pari lisääkin. Myöhemmin annoin myös koko kokoelman hänelle arvioitavaksi, ja siitä suurimman osan hän on nyt ehtinyt katsoa. Ensireaktioni hänen palautteistaan ovat olleet ahdistusta ja lievää kiukkuakin. On tullut olo, että olen oikeasti aivan alkutekijöissä, vaikka positiivistakin palautetta on ollut seassa jonkin verran. Tiedän kyllä kehittyneeni kirjoittajana näiden viimeisten kahden vuoden aikana, kun olen esimerkiksi viime vuonna lukenut enemmän kirjoja kuin koskaan sitä ennen, eli kirjallista sisäänhengitystä on todella tehty laaja-alaisesti. Näyttäisi siltä, että uusimmat tekstini ovat yleisesti parempia kuin ne vanhemmat, paitsi että se kaikkein vanhin novellini on saanut myös kehuja. Nyt pitäisi kenties jaksaa vielä uudelleenkirjoittaa monia juttuja kertaalleen, mutta se kaikki tuntuu niin raskaalta.

Tuntuu, että olen kriisissä novellin kanssa tekstilajina. Pitkään oli selvää, että haluan nyt tehdä nimenomaan novellikokoelman, koska arvostan kyseistä kirjallisuuden lajia ja ajattelin, että novelli sopisi juuri alkutaipaleellaan olevalle kirjoittajalle. Ajattelin sen olevan kerrontatapana lopulta "helppo". Muistan kun Tiina Raevaara, joka on kirjoittanut sekä novelleja että romaaneja, puhui haastattelussa joskus novellin vaikeudesta ja totesi romaanin olevan selvästi helpompi, koska sen parissa voi vain kirjoittaa ja kertoa (ei se ehkä tarkalleen noin mennyt, mutta perusidea oli suunnilleen tuo). En tuolloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta nyt taidan ymmärtää ja hyvin. Kokoelmassani on ilmeisesti tekstejä, jotka eivät oikeastaan ole tarkan määritelmän mukaisesti novelleja. Niistä puuttuu ns. lopputwistejä ja ne kertovat liikaa taustatarinaa romaanimaiseen tapaan. Olen tuskastunut, vaikka ymmärrän, että turhia osuuksia leikkaamalla voisin vielä saada niistä ongelmallisistakin kertomuksista ihan toimivia novelleja. Koko tekstilaji on kuitenkin alkanut tuskastuttaa epäpalkitsevuudessaan: novelleja ei juuri lueta (paitsi tällä hetkellä hieman enemmän, kun on kirjabloggaajien novellihaaste, heh) ja sen takia kustantajat eivät juuri niitä halua, joten se minimaalinen mahdollisuus saada käsikirjoituksensa läpi pienenee kirjallisuuden lajin valinnan vuoksi entisestään. Ja voi olla, että vaikka teos tulisikin kustannetuksi, sitä ei huomioisi juuri kukaan, koska novellit eivät kiinnosta.

Ongelmiini kuuluu myös kirjoittajayhteisön puute. En ole opiskellut yliopistossa kirjoittamista tai kirjallisuutta, joten en ole luontevasti päätynyt sopivien kirjoittajayhteisöjen piiriin. Turussa, jossa asuin ennen vuodenvaihdetta, oli kyllä proosakirjoittamisen kursseja välillä ja sain niistä jopa ilmoituksia sähköpostiini, mutta typeryyttäni keksin tekosyitä ja jätin osallistumatta. Nyt kun asun pääkaupunkiseudulla, tarjontaa on varmasti paljon, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaa. Tunnen toki kirjailijoita ja kirjoittamista harrastavia, joten ehkä saisin Facebookissa huutelemalla kasaan jonkinlaisen ryhmän niin, että kirjoituksia voisi vaihtaa ja kommentoida muiden kanssa vaikka etänäkin. Sellaiselle olisi todellakin tarvetta, etten vain työstä tekstejäni kuukausikaupalla täysin yksin hioen ja hioen ja sitten vedä melkein itkupotkuraivareita heti saadessani kriittistä palautetta.

Voi toki olla, että tämä on vain tie joka on kirjoittajan kuljettava. Tällä hetkellä kuitenkin tuon novellikokoelmani kanssa tuntuu, että turhan paljon verellä ja kivulla tässä synnytystyötä tehdään. Varsinkin kun minulla on kaksi romaani-ideaa, jotka polttelevat mielen perukoilla, ja toista niistä olen kirjoittanut jo alkua pitkän ajan kuluessa. Yksi tietokirjaideakin on mielessäni roikkunut pitkään, ja olen kuullut, että sellaiselle voisi olla jollakin kustantajalla jopa käyttöä. Tämän kaiken lisäksi vielä olennaista on se, että olen päivätyössä, josta toki pidän erittäin paljon enkä haluaisi vaihtaa sitä mihinkään, mutta kaiken kaikkiaan aikaa tuntuu jäävän harmillisen vähän. Varsinkin kun luen paljon, kirjabloggaan, ja jossakin vaiheessa pitäisi liikuntaakin taas alkaa harrastaa enemmän, kun elämä alkaa asettua muuttojen jälkeen (maaliskuun alussa pitäisi vielä tehdä yksi muutto). Jostain on karsittava ja oma kaunokirjallinen kirjoittaminen on viime aikoina joutunut olemaan se, vaikka se harmittaa. Koen sellaisen kirjoittamisen kuitenkin minulle tarpeelliseksi, elämää rikastavaksi. Nyt kun olen lähtenyt sille tielle, paluuta pelkkään passiiviseen lukijan ja vastaanottajan rooliin ei tunnu olevan. Pitää myös uloshengittää. Minulla on kerrottavaa, enkä saa rauhaa ennen kuin olen saanut sen ulos systeemistäni,  maailmalle, tavalla tai toisella.

Raymond Briggs - Minne tuuli kuljettaa

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa (Otava 1982), alkuteos Where the Wind Blows (1982). Suomeksi kääntänyt Leena Annala.

- En osaa päättää onko vitsi...
- Niin mikä, kulta?
- Tässä käsketään mennä paperisäkkiin juuri ennen räjähdystä
- Minkä takia?
- Ehkä sama juttu kuin valkoinen maali. Torjuu kuumuutta
- Kuulostaa hölmöltä
- Meillehän jäi paperisäkkejä siemenperunoista... Niitä pitäisi olla neljä
- Ovat hirmu likaisia

Minulla on parhaillaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luettavana Volter Kilven Alastalon salissa, ja vaikka se edistyykin hyvin, hitaasti mutta varmasti, kaipasin sen lomaan jotakin "välipalakirjaa". Viime viikonloppuna törmäsin Twitterissä sellaiseen faktaan, että Lumiukosta tuttu kuvittaja Raymond Briggs on julkaissut sarjakuvateoksen ydinsodasta. Teoksen kansikuvassa on sympaattisen näköinen pariskunta, jonka tunnistaa kyllä selkeästi Briggsin kädenjäljeksi, mutta tausta tekee selväksi, että kyse ei nyt ole koko perheen teoksesta: siellä näkyy ydinräjähdyksen sienipilvi.

Briggsin teos alkaa normaalista arjesta, kun James Bloggs -niminen brittimies (joka ilmeisesti on tuttu myös Briggsin toisesta sarjakuvateoksesta) palaa kotiin käytyään mm. lukemassa lehtiä kirjastossa. Maailmantilanne näyttää pahaenteiseltä, mutta vaimo Hilda ei juuri ole politiikan kiemuroista kiinnostunut. James on tuonut kirjastosta mukanaan lehtisen, jossa kerrotaan, kuinka suojautua ydinräjähdykseltä ja sitä seuraavalta laskeumalta. Pian radiossa kerrotaan tilanteen muuttumisesta entistä akuutimmaksi. Ajoittain aukeamilla näytetään miten ydinohjus, lentokoneet ja sukellusveneet ovat eläkeläisten puuhaillessa jo matkalla...

Jos pariskunta on sympaattinen, höpsö ja vähän pihalla, sellaisia ovat kyllä heidän saamansa kunnan ja ministeriön ohjeetkin. Suojan rakentaminen muistuttaa lasten majanrakennusta ja luotto ohjeistuksen erehtymättömyyteen on kuitenkin kova. Välillä pohdiskellaan maailmantilannetta, esimerkiksi menneiden vuosikymmenten johtajia, ks. kuvalinkki. Stalin oli pariskunnasta hyvä tyyppi mukavine viiksineenkin, kommunismi kuitenkin noin yleisesti on pahasta. Kaikelle höperyydelle voi vielä tässä vaiheessa hymyillä ymmärtävästi. Pian tulee radiosta kuitenkin kuulutuksia, jotka kertovat että suojaan pitää mennä ja heti, vaikka Hilda haluaisi vielä ottaa pyykit narulta, sanottiinhan aikaa olevan kolme minuuttia... James tempaisee vaimonsa lopulta suojaan, ja seuraavalla aukeamalla näkyy vain valkoista.

Räjähdyksestä kuitenkin selviydytään ja suojan alta kaivaudutaan, siellä piti olla 48 tuntia, vai oliko se kaksi viikkoa... Paikat ovat menneet mullin mallin ja pian selviää, etteivät puhelimet tai radiot toimi. Ulkona ruoho on paahtunut keltaiseksi ja lehdet riipiytyneet puista. Huonovointisuus alkaa vaivata pariskuntaa. Ei näy postia eikä maitomiestä, vesi on katkaistu ja kerätty sadevesikin alkaa loppua, ikenet valuvat verta... Kunhan ei vihollinen vielä yrittäisi sisään, ja pitää yrittää muistaa, että tällä kertaa ne olisivat "neukkuja" eivätkä "sakemanneja" kuten edellisessä sodassa.

Surullinen kertomus näyttää, miten heikosti taiteilija kylmän sodan keskellä on luottanut siihen, että yhteiskunta ja julkinen hallinto pystyisivät auttamaan ihmisiä ydinsodan uhatessa. On haluttu tuoda esiin, että maaseudulla kaukana muusta asutuksesta eli vielä ihmisiä, jotka eivät olisi pärjänneet ydinlaskeuman uhatessa, eikä heille kävisi hyvin. Kirjan henkilöt luottavat, että asiat menevät kuten heidän jo kokemassaan toisessa maailmansodassa: väestönsuojelijat kyllä tulevat ja pian saataisiin soppaa. Asioiden syistä lukija ei saa tietää mitään: ei selviä, keiden välillä sotaa tarkalleen käydään ja mitä kaikkea räjähdys on aiheuttanut, että pariskunnan luokse ei saada apua. Toisaalta voidaan olettaa, että räjähdyksiä on ollut useampi, jolloin laaja alue on lamautettu täysin.

Ahdistavatunnelmaisen teoksen (ja sen myötä postauksen) loppuun laitan tällä kertaa musiikkia. Brittiartistit käsittelivät ydinsodan uhkaa paljon 80-luvulla. On melkoinen sattuma, että luin tämän teoksen juuri tänään, kun David Bowien kuolemasta on kulunut tasan vuosi. Bowie nimittäin on tehnyt tunnuskappaleen kirjasta tehtyyn animaatioelokuvaan, joka ilmestyi 1986.



Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa vaikkapa kohtaan 22: Kuvitettu kirja.

Kirjablogit ja Yle Kirjojen Suomi yhteistyössä 3.1.2017 alkaen

Kuten lienee monilla jo tiedossa, kotimaiset kirjablogit tekevät yhteistyötä tänä vuonna Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen kanssa! Kirjablogeissa siis julkaistaan ympäri vuoden postauksia 101 kirjaa -listan teoksista. Itse päädyin mukaan viime metreillä, kun ystävällisesti pyydettiin, sillä en varmaan vielä ollut edes aloittanut kirjabloggaustani silloin, kun yhteistyötä on jo alettu suunnitella. Todella mukavaa kuitenkin, kun pääsin mukaan!

Tekstiluolassa julkaisen siis 24.1.2017 blogitekstin Juha Seppälän romaanista Mr Smith (WSOY 2012). Koska hyppäsin mukaan projektiin niin viime tipassa, hankin kirjan itselleni kirjastosta vasta eilen, mutta aloitan lukemisen tänään ja ehdin varmasti kirjoittaa teoksesta hyvissä ajoin. Romaani on ensimmäinen lukemani kirja Seppälältä, vaikka olen tiennyt hänet kirjailijana jo pitkään ja eräs toinen hänen kirjoistaan onkin jo hyllyssäni. Hyvä siis, että tuli lopullinenkin sysäys lukemisen aloittamiseen tätä kautta! Voit katsoa Kirjojen Suomi -sivustolta jo artikkelin Seppälän romaanista.

Mistä Kirjojen Suomi -hankkeessa ja 101 kirjan listassa lopulta on sitten kyse? Tässä valaistaan asiaa:

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Loppuvuoden saamme siis lukea kiinnostavia bloggauksia kirjoista koko itsenäisyyden ajalta aina nykypäivästä vuonna 1917 julkaistuun kirjaan asti! On erityisen kiehtovaa nähdä, millaisena nykylukijat näkevät vanhat, aikanaan paljon luetut, puhutut ja kohututkin teokset. Olen saanut myös päivätyössäni tehdä yhteistyön kautta sisältöä tähän hankkeeseen liittyen jo pitkään, ja on hienoa nähdä viimein vastaanotto lukijoiden keskuudessa.

Hyvää vuotta 2017 kaikille kirjallisuuden ystäville! 

Katso myös:
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa

Lena Andersson - Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014), alkuteos Egenmäktigt förfarande (2013). Suomeksi kääntänyt Sanna Manninen.

"Kun elämä on kääntynyt kärjelleen, on suunnistettava häpeän ja kunnian perusteella, sillä sitten kun alkaa ahdistaa, on helpottavaa tietää ettei ole jättänyt varmoja jälkiä. Aina voi kieltää. Vaikka ei riisuisi takkia sisällä tai vaikka vaikuttaisi kömpelöltä ja hermostuneelta, ne eivät ole todisteita samalla tavalla kuin sanat. Enintään aihetodisteita. 

Ester Nilsson, joka ei tavallisesti piitannut häpeästä ja kunniasta, koska ne tekivät ihmisestä muiden mielipiteiden orjan, mietti nyt, miten paljon voisi riisua ulkovaatteita paljastamatta rakkauttaan."

Olen havahtunut siihen, että tunnen lukijan ominaisuudessa melko kehnosti ruotsalaista nykykirjallisuutta. Edes "Ruotsin Finlandian", August-palkinnon, saaneita teoksia olen lukenut muistaakseni vain pari. Kirjasto 10:n ilahduttavan aktiivisesti käytössä olevasta kirjankierrätyshyllystä löysin taannoin pokkarina Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanin, joka sai August-palkinnon 2013. Oli sopiva hetki aloittaa perehtyminen Anderssonin tuotantoon. Hän on ollut Ruotsissa tunnettu erityisesti kriittisistä kolumneistaan, ja sekä rakkausromaanin julkaisu että sen saama August-palkinto ilmeisesti yllättivät ruotsalaiset. Andersson on myöntänyt, että Omavaltaista menettelyä pohjaa paljon hänen omiin kokemuksiinsa, mutta kieltänyt sen olevan avainromaani.

Kirjan pääosassa "seikkaileva" Ester Nilsson on 31-vuotias esseisti ja runoilija, joka on elänyt vuosia mukavassa ja ihan hyvin toimivassa parisuhteessa. Hän saa tehtäväkseen esitelmän taiteilija Hugo Raskista, tutustuu sekä Raskin tuotantoon että taiteilijaan itseensä, ja jalat lähtevät alta, saa jäädä parisuhde ja kaikki, kun hullaantuminen iskee. Melko tavallinen tarina ja näitä sattuu, eikä silloin tunteilleen ja niistä seuraaville asioille usein mitään voi. Esterin ja Hugon rakkaussuhde alkaa pitkillä keskusteluilla, he puhuvat ja puhuvat, aloittavat lopulta myös intiimin fyysisen suhteen, mutta pian alkavatkin jo ongelmat. Ester tuntuu olevan jatkuvasti epävarma, kuin veitsenterällä, eikä hän saa kiinni Hugon tunteista, ei löydä selitystä tämän teoille. "Ystäväkuoro" yrittää auttaa parhaansa mukaan elämänohjeillaan, ja Ester pyrkii aktiivisesti hakemaan heiltä tukea, mutta usein apu tuntuu jäävän hänelle vähäiseksi, sillä Ester ei lopulta kuule eikä näe muuta kuin oman rakkautensa, kaipuunsa, pakottavan tarpeensa.

"Tähdet säkenöivät malttamattomasti, lähes tunkeilevasti. Joka tupakkatauolla Ester seisoi hieman lähempänä. Hugo sanoi, että hänen pitäisi lopettaa tupakointi, ettei hän oikeastaan polttanut. Esterin mielestä oikeastaan oli kummallinen sana. Milloin ihminen ei oikeastaan tehnyt jotakin vaikka samaan aikaan teki sitä täyttä päätä? Hän halusi koskettaa Hugoa. Hän mietti, jäisikö Hugo yöksi rakastelun jälkeen vai lähtisikö kotiin keskellä yötä."

Ester Nilssonin toivoton rimpuilu Hugo Raskin kanssa oli turhauttavaa katsottavaa. Ester tietää, että suhteesta ei tule enää mitään, ystävät kertovat samaa ja hän kertoo itselleen päässään usein samaa, mutta toivo herää aina, kun hän tulkitsee jonkin positiivisen merkin. Hugo osoittautuu ihmissuhteissaan laiskaksi, haluaa päästä helpolla ja vaikuttaa usein pelästyvän Esterin ehdotonta kiintymystä, mutta silti herättää tässä toivoa aina uudestaan ja uudestaan. Kirjassa todetaan, että Hugolla on valta, tällä ei ole mitään menetettävää, ja siksi nämä vain ystävällisiksi tarkoitetut eleet helpottavat Hugon omaa oloa ja omaatuntoa, mutta Esterin ne syöksevät kuukausien edistyksen ja ylitsepääsemisen jälkeen taas kiduttavan ja sisältä syövän toivon hampaisiin. Kuten sanoin, turhauttavaa!

Omavaltaista menettelyä on kieleltään selkeä ja helposti luettava, se ei kätke merkityksiään. Kuvauksia esimerkiksi miljööstä ja tapahtumista luodaan hyvin vähäsanaisesti. Kirjoittajia aina ohjeistetaan näyttämään eikä selittämään, mutta minusta tämä kirja kyllä nimenomaan selittää ja alleviivaa usein (mihin saattaa vaikuttaa se, että kertoja liikkuu paljon Esterin ajatuksissa ja erilaisissa pähkäilyissä). Hyviä oivalluksia ja kiteytyksiä rakkaussuhteista kirjassa kuitenkin tehdään monesti.

"Kiihtyneessä mielentilassaan Ester ei kyennyt ymmärtämään, että lausahdukset saattoivat olla kevyitä kuin tuhka ja yhtä hiiltyneitä. Niitä heiteltiin leväperäisesti, ne laskeutuivat, leijailivat. Sanat eivät olleet aikomusten ja totuuksien painavia monumentteja. Ne olivat ääniä, joilla täytettiin hiljaisuutta."

Ester on hahmona ristiriitainen, mikä tekee hänestä myös mielenkiintoisen. Hän on tavallaan puheissaan itsevarma, luottaa älykkyyteensä ja keskustelutaitoihinsa, mutta siihen nähden hän on sosiaalisesti melko kiusallista seurattavaa. Ester tekee omituisia heittoja väärissä paikoissa, tuppautuu ja on epäkohteliaskin, mikä tietysti myös ilmentää hänen epätoivoaan ja päätymistään rakkautensa sokaisemaksi ja "hölmistämäksi". Hugo ei lopulta ole hahmona läheskään yhtä moniulotteinen – lähinnä vain arkkityyppi taiteilijapersoonasta, joka on vielä viisikymppisenäkin sitoutumiskyvytön ja ihmissuhteissaan vastuuton.

Romaani jää lopulta lukukokemuksena positiivisen puolelle. Vaikka se usein rasittaa, se myös saa ovelasti kiinnostumaan henkilöistään ja kokemaan heitä kohtaan sympatiaa. Tuli sellainen olo, että tekisi mieli lukea myös kirjan itsenäinen jatko-osa Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa on myös sama päähenkilö, mutta en tiedä kestäisinkö enää toista yhtä turhauttavaa epätoivoisen ja pitkälti yksipuolisen rakastumisen kuvausta. Jos lukeminen alkaa tuntua junaonnettomuuden katsomiselta lähietäisyydeltä, jää kirja kyllä kesken.

Osallistun blogissani vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen, mutta tätä kirjaa en ota vielä siihen mukaan, sillä luin tämän kokonaan viime vuoden puolella.