maanantai 4. lokakuuta 2021

Luetut kirjat 9/2021

Luonnehdinnat syyskuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Touko Kauppinen: Häikäisevät (Teos 2021)

Nimestään huolimatta tämä romaani näyttäytyi minulle sumuisena. Sen kertoja tavoittelee jonkinlaista yhteisyyttä ja yrittää päästä muiden henkilöiden päiden sisään, mutta jää kuin harmaan verhon taakse ihmettelemään, mitä toisella puolella on. Kadonnutta naista etsitään, mutta kukaan ei kerro tästä mitään. Asetelmasta syntyy kiehtovaa proosaa. Vähän väliä saa ihmetellä, että mitä tämä oikein on, ja se on minulle lukijana hyvä merkki. Kauppinen on kirjoittanut teoksensa täyteen vaikuttavia lauseita, joiden vaikutus syntyy myös ajoittaisesta hämmentävyydestä. Teos kokeilee muodolla erilaisin tavoin ja hyödyntää esimerkiksi säkeitä ja sotkettuja rivejä. Häikäisevät on fragmentaarinen, tiivistunnelmainen ja hyvin arvoituksellinen esikoisromaani.

“Mutta tämä muisto on ehkä parasta lopulta jättää kokonaisuuden ulkopuolelle. Se on liian vaikea ja ratkaisematon.” (s. 69)

“On kuin hän haluaisi jäädä pihalle katselemaan liikkuuko yössä vielä jotain, joka on niin yllättävää ja ihmeellistä, ettei sitä heti edes tajuaisi.” (s. 117)

“Tämä muistuma pitää herättää eloon, antaa sille oma osuutensa, koska muuten se jää laiminlyödyksi muistoksi. Olisin niin halunnut, että asiat olisivat menneet toisin ja tätä ei olisi tarvinnut avata.” (s. 135)


Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila, Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta : ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into 2019)

Tämä oli minulla työkirjana, koska opettajani suositteli tätä esseeni taustamateriaaliksi. Vaikka ajattelin vain selailevani sopivimmat kohdat, päädyin lopulta lukemaan koko tietokirjan läpi, sen verran kiinnostavasti aihetta käsiteltiin. Välillä kävi, kuten minulle usein tutkimusta perusteellisesti esittelevien tietokirjojen kanssa käy: lukeminen alkoi tuntua kovalta työnteolta tai tavoitteelliselta opiskelulta, sellaiselta että ”nyt minun on paukutettava tämä oppi väkisin päähäni, vaikka tekisi maailman eniten mieli lähteä ulos kirmaamaan auringonpaisteeseen”. Siksi on hankala arvioida teosta narratiivisena tietokirjana – pelkkää kuivaa toteavuutta se ei toki sisällä. Teoksen lukemisen myötä käy selväksi, että elämme vahvasti ulkonäköyhteiskunnassa myös Suomessa, vaikka usein monet haluavat ajatella ettei näin olisi.

“Tinder-todellisuudessa ulkonäölliset resurssit punnitaan parissa sekunnissa ja muut resurssit viimeistään ensitreffeillä ennen alttaria.” (s. 45)

”– – kiista selfieiden haitallisuudesta tai vapauttavuudesta ohittaa juuri sen, mikä tekee selfieistä kiinnostavan tutkimuskohteen: selfien ottaminen on omaehtoista, aktiivista toimintaa, jossa käytetään koko ruumista – ei pelkkää katsetta.” (s. 185)


Joonas Kallonen: Giljotiini (WSOY 2021)

Giljotiini on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vahva romaani mm. traumoista, terrorismista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Ajattelin ensin, että miten voin kirjoittaa tästä tarpeeksi tiiviisti, en pysty ja joko kirjoitan kymmenen liuskaa ykkösen rivivälillä tai en mitään. Mutta yritän olla ytimekäs, vaikka käsillä oleva aineisto on runsas. (Lisäksi kirjan lukemisen jälkeen tuntuu jotenkin väärältä kirjoittaa tästä suuryrityksen ylläpitämälle sosiaalisen median alustalle...) Näkökulmahenkilöiden määrä on uhkarohkean suuri: keskiössä ovat kaksoset, Mikael ja Sofia, joista toinen opiskelee Pariisissa, toinen Helsingissä. Lisäksi mukana on Sofian (ex-)rakastaja, rahamaailman ja numeroiden palveluksessa työskentelevä Sebastian, kaksosten vanhempien tarinalinja menneisyydessä sekä Mikaelin ystävä Aude.

Tahoillaan kipuilevien Sofian ja Mikaelin päässä kuuluu lyttääviä ja vahingoniloisia ääniä, ja kummankin kokema piina välittyy tajunnanvirtana vahvasti. Teatteriopiskelijoiden maailma on toteutettu tarkasti ja uskottavasti, samoin terroristiseen ajatteluun johtava polku. Pidin paljon myös siitä, miten seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli teoksessa mukana ilman ihmeempiä alleviivauksia. Tekijän kielellinen kapasiteetti on selvää, välillä runsaiden kielikuvien jatkumoita olisi voinut omaan makuuni tiivistääkin. Romaanissa esitetyt ajatuskulut ovat loppuun saakka mietittyjä, teräviä.

”Tämä on työni karmein puoli. On totuttava sanomaan ei. Ei, ei, ei, joka päivä ei, joka sekunti ei, ei sitä, ei tätä. Ai että, onko sulla jokin fantastinen idea, joka muuttaisi katsojien elämän, voi kultamussukka, tässä siihen yksinkertainen vastaus: ei.”

”Muistoa voi vihata ja rakastaa samaan aikaan.”

”On vaikea puhua, kun maailma elää kaikkien väriensä läpi, lakkaamatta, iholla.”

”Huomaan vasta nyt, kuinka värikkäästi kaikki ovat pukeutuneet. Olen musta tahra värikkäässä maalauksessa.”

”Ei voi osallistua teokseen, jonka kaari on mysteeri.”


Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon (Poesia 2020)

Tietoverkottuneen maailman ilmenemistapoja tarkasti ajateltuna, ja elämää tällaisessa todellisuudessa - kunnes kuolema. Yllättävä, kuten niin usein on. Taideteos muuttuu toiseksi, kuten Don DeLillon Esittäjässä, joka limittyy puhujan kokemaan oudoin yhteensattumin. Runogeneraattorin outouttama päiväkirjateksti näyttäytyy surun alkuhetkien epätodellisuuden tuntuna.

”kadotan ilmaisuja asioille kuten päällä/pois, koska pois päältä oli lopulta olemassa niin lyhyen aikaa” (s. 17)

”arjesta on tullut käyskentelyä ylläpidon ja korjaamisen / välimaastossa” (s. 29)

”on vain ihmisen itsepintainen tarve nähdä minkä tahansa / sisälle ja olla joutumatta minkään ulkopuolelle” (s. 56)

”matkaa minua käsillään ja on kaikkialla / hän vastapäätä hän / niin minä luomuksensa hänen / hän istui loputtomiin, on minussa” (s. 80)


Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021, suom. Helena Kulmala)

Liv Strömquistin uusimman suomennetun sarjakuvaesseen aiheena on rakkaus. Teoksen näkökulma on, että rakkaussuhteet ovat yksilöä korostavana läpeensä kapitalistisena aikana muuttuneet kuin shoppailuksi – jos tuote on huono, se vaihdetaan parempaan. Eikö todellisessa romanttisessa rakastumisessa sen sijaan pitäisi keskittyä toiseen, jopa sulautua häneen? Rakkaudelle tuhoisasta kuviosta esimerkkinä käytetään Leonardo DiCaprion uimapukumallien deittailua. Teos on ainakin osittainen antiteesi tekijän aiemmalle teokselle Prinssi Charlesin tunne, ja albumit keskustelevat mielessäni keskenään; se mikä Prinssi Charlesin tunteessa osoitettiin rakenteeksi ja kritiikin kohteeksi, pyritään Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksessa hajottamaan ja sulauttamaan mystiseen, kuten hullaantumalla rakastuneen ego. Uusi teos tuntuu ensin jopa katumusharjoitukselta aiemmalle, niin paljon niiden esittämät pointit eroavat. Punaisin ruusu… on ovelasti rakennettu, koska aluksi tulee ajatus siitä, että teos oikeasti idealisoi nyt täydellistä, kompromissitonta antautumista rakkaudelle tilanteessa kuin tilanteessa, kunnes säröjä alkaa näkyä. Jonkin verran turhaa toistoa tuntuu teemojen käsittelyssä olevan. Kärjistys ja paasaus ovat Strömquistin tyyliä, mutta tällä kertaa olisin pärjännyt vähemmällä samoihin pointteihin palaamisella. Vetävä albumi jälleen, luin kahdella istumalla.


Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi 2021)

Olen lukenut tätä romaania kuukausien ajan e-kirjana puhelimelta, mikä ei ole otollisin tapa lukea, ja uskon vahvasti tämän vaikuttaneen ajoittaiseen raskauden ja hajanaisuuden tuntuun, joka lukukokemuksessani oli läsnä. Formaattiongelmani sai jopa miettimään, kannattaako minun tässä kohtaa julkisesti ajatuksia kirjasta jakaa, mutta toisaalta hetket, jolloin romaania luin, unettomat alkuyöt tai väsyneet aamut, sopivat kirjan henkeen; välitiloihin joissa oleminen tuntuu usein hankalalta eikä hyviä ratkaisuja tunnu löytyvän. Joten ajattelin tästä nyt kuitenkin kirjoittaa.

Kirjan nimi puhutteli minua heti, koska rakkauden järjettömyys on ajatuksena erittäin läheinen. Oli myös osuvaa, että sain luettua tämän loppuun heti Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumin perään. Turunen kirjoittaa jossain määrin kokemuksesta jonka harvinaisuutta nyky-yhteiskunnassa Strömquist analysoi, järjen ulkopuolelle menemisestä rakkauden alueella, ja jossain määrin romaanin kuvaus taas on juuri järkeilyä, sen miettimistä, miksi puoliso ei vastaa omia odotuksia vaan turhauttaa ja ärsyttää, ja sen miettimistä, pitäisikö elämänsä elää jollakin toisella tavalla. Ja onko järjettömyyttä, aidon rakkauden mahdollistumista se, että pysyy, koska jostakin tulee selittämätön halu siihen? Sitä jään miettimään. Rakkaus on aina hyvä kirjan aihe, ja lisäksi Järjettömiä asioita sisältää moninaisia teemoja, kuten ympäristö, kuolema, lasten saaminen (pitäisikö vai ei), kontrolli ja irti päästäminen. Turunen on ääneltään tunnistettavimpia nykykirjailijoitamme, mistä kertoo sekin, että useissa Goodreads-arvioissa tulee vastaan käsite saaraturusmainen.

”Ja sitten jonkin ajan kuluttua luen sanomalehdestä artikkelia, jossa sanotaan, että vain sellaiset suhteet kestävät, joissa jaetaan samanlaiset arvot ja yhteiset kiinnostuksenkohteet ja tulen hieman haikealle mielelle, sillä tiedän, että tilastojen mukaan meidän olisi kuulunut erota jo aikoja sitten.”

”Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään.”

”Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”


Saara Metsäranta: Kuori, jossa kirjoitan (Basam Books 2021)

Tällä kertaa jotain aivan muuta kuin keskiluokkaisuuden silottamaa todellisuutta. Kirjan minäkertojana on Maire, alkoholisti, joka kaipaa entistä naisystäväänsä, ja välillä äiti käy siivoamassa hänen kotiaan, kun hän itse makaa krapulassa. Kaipaus menetettyä rakastettua kohtaan on väkevän ruumiillista. Romaani on täynnä viskiä, pillua ja tiheitä lauseita. Lyhytlauseinen tyyli on nykivää ja rajua; lukiessa tuntuu kuin joku läpsisi poskille ja kieputtaisi niin että pyörryttää. Lauseiden välillä tapahtuu värähtäviä siirtymiä. Kerronta leikittelee jatkuvasti myös metafiktion kanssa, Maire nimittäin yrittää kirjoittaa romaania, vaikka siitä ei meinaa tulla mitään, känniset kirjoitusvirheetkin päätyvät tekstin sekaan. Ylisukupolvinen trauma tulee alleviivaamatta esiin; jo isä on ollut alkoholisti, ja Maire on lapsena etsinyt kotoa hänen pullojaan äidin antamaa palkkiota vastaan. Pilkahduksia tarjoavat hetket siskontytön kanssa, vaikka lapsen vahtiminenkin on välillä aika päätähuimaavaa menoa. Rankan monologin kielenkäyttö on taitavaa, poeettisesti vahvaa. Ajoittain kännäämisen, himokkaan haaveilun, kirjoitusyritysten ja itsesäälissä vellomisen toisteisuus puuduttaa, mikä lienee jossain määrin tarkoituksellista. Vastaavaa menoa ei kotimaisen nykyproosan joukosta helpolla löydä – Niko Hallikaisen alkuvuodesta ilmestynyt Kanjoni voi toimia jonkinlaisena sukulaisteoksena, vaikka romaanien maailmoissa onkin paljon eroavaisuuksia.

”Annoin sinun kätesi mennä. Ja sinun kätesi olivat kauneinta, mitä tiedän. Eivät kauneinta, mitä näen, mutta jos unohtaisin kosketuksesi, unohtaisin ihoni.” (s. 14)

”En halua tarvita ketään, ja jos tuhoan itseni, on se minun valintani siinä missä jonkun valinta on kasvaa ihmisenä joksikin. Mihin ihmiset sitten haluavat kasvaa? Myötätuntoon, henkisyyteen, saivarteluun, tekopyhiksi, valehtelevat nirvanaksi sitä.” (s. 91)