Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen – Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."

Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.

"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."

Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.

"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa

tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."

Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.

"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,

ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."

Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS

Olli-Pekka Tennilä - Ontto harmaa

Olli-Pekka Tennilä – Ontto harmaa (Poesia 2016)

"Havaintojen kerääjä aloittaa räikeistä lajeista.
Mutta vähä vähältä hän keskittyy harmaan sävyeroihin,
yksilöihin, joita tuskin erottaa kivikosta.

Myös muistiinmerkitsijät etenevät yhä vähäpätöisempiin tapauksiin. Sirkus ei sammuta heidän todellisuudenjanoaan. Pölyhiukkaset odottavat.

Yhä vähäisempi tapaus saa esiin havaintokyvyn
yhä vähäisempien tapausten käydä toteen."

Kun elää kaunokirjallisessa informaatiotulvassa, kirjan päätyminen luettavaksi on aina pieni ihme ja tarkoittaa, että se on erityinen jollakin tapaa. Joskus vaaditaan useita suosituksia, jotta lopulta ymmärtää kirjan olevan varmasti lukemisen arvoinen. Joskus tapahtuu yksittäinen sysäys, jolla kirja hyppää lukulistalle. Olli-Pekka Tennilän runokokoelmasta Ontto harmaa olin kuullut useita suosituksia jo sen ilmestymisen ajoilta lähtien, mutta teoksen hetki ei vain ollut tullut. Kun kokoelma nostettiin taannoin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi, alkoi jo vähän hävettää etten ollut siihen tutustunut, joten asia piti korjata. Ennen tätä noteerausta Ontto harmaa oli ehtinyt saada myös Vuoden aforismikirjan palkinnon. Aforistinen lähestymistapa runouteen kiinnostaa minua, sillä nautin tiiviistä kiteytyksistä, joihin tuntuu kätkeytyvän jotakin suurta. Silti aforismi tyylinä pitää sisällään myös aikamoista painolastia, mitä tulee siihen liitettäviin mielikuviin. Onneksi Tennilän teos on kaikkea muuta kuin kyseiset mielikuvat.

"Talven tähtikirkkaana yönä avaruus tulee lähelle. Ulkopuoli.
Äärettömiin jatkuvaa tyhjää voi melkein koskettaa yön
ohuessa pakkasilmassa. Putoamisen mahdollisuus tuntuu
todelliselta. Kohtaan metsäjäniksen, enkä ymmärrä miten se
pystyy asumaan siinä: ulkona, ympäri vuoden. En ymmärrä
sen lämpötaloutta. etäisyyttä muista elävistä. Vaatimusta, että
on käperryttävä ja määriteltävä rajansa.

Mutta avaruus on vielä jotain muuta."

Ontto harmaa sisältää paljon lyhyitä tiivistyksiä, joskus vain muutaman sanan mittaisia, mutta välillä tekstit kasvavat puolen sivun mittaisiksi, proosan muotoon asetelluiksi runoiksi. Ajatuksen lennolle tarjotaan paljon eväitä. Tekstien asettelu on harkittua: useimmiten yhdellä aukeamalla on neljä erillistä tekstiä, jotka sijoittuvat sivujen ylä- ja alalaitoihin. Myös kuutta tekstiä per aukeama käytetään usein. Samalla sivulle asetellut tekstit tuntuvat ajoittain kommentoivan toisiaan, joskus niiden välillä taas ei näe yhteyttä. Ainakaan heti. Suomen lisäksi Tennilä on muutamia kertoja käyttänyt teoksessa englantia. Yksinään esiintyvien fraasien lisäksi englanninkielinen teksti uppoaa välillä suomenkielisen sekaan samoissa runoissa luoden yllättäviä yhteyksiä. A breath at uncanny valley. / Outo laakso. / Isyysloma. Kielelliset ja mielleyhtymiin liittyvät yllätykset ovat muutenkin kirjassa yleisiä. Se pitää lukijankin valppaana. Typografia on omaperäisen näköistä, ja syykin siihen selvisi kun tutkiskeli: kirja on käsin ladottu. Tennilä on vastannut itse teoksen taitosta, ulkoasusta ja painotyöstä, ladonta on tehty yhdessä Raisa Marjamäen kanssa.

"Objektiivisesti arvioiden
ihminen näyttää ehkä työkalulta."

Monien runoilijoiden teksteissä tehdään konkreettisia havaintoja asioista, ja siitä lähtee keriytymään auki jotakin suurempaa, päädytään ehkä oivallukseen. Tennilän teksteissä kuitenkin tunnutaan usein havainnoivan jotakin abstraktia, suurta ja kosmista, elämän ja ihmisen perusteita. Mutta mitä sitten tarkoitetaan harmaan sävyeroilla, joista tämän postauksen alun lainauksessa puhutaan? Onko kyse asioista, jotka ovat suuruudessaan ja käsittämättömyydessään hahmottomia, siksi harmaita? Mitä on "Ontto harmaa", mitä se voi pitää sisällään? Onko "ontto" sama kuin "tyhjä"? Ehkä ei. Tennilän runot laittavat kysymään itseltään kysymyksiä, joihin ei tiedä vastauksia. Itse tekstien osalta tuntuu kuitenkin, että ajatukset on muotoiltu tarkasti, ne on ajateltu huolella ja sommiteltu sitten tekstiksi vähintään yhtä huolella. Konkreettisiakin asioita runojen havainnoissa toki on. Kielen kauneus teoksessa saa lukijalle aikaan levollisen olon, vaikka pohdinnat risteilisivätkin villisti. Samalla tuntee pienuutta asioiden suuruuden äärellä, mutta sellainen on ihmiselle tarpeellista aina välillä. Elämä on äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä sopii miettiä ja siihen havahtua.

Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa ei tyhjene kerrasta eikä toisestakaan. Siitä löytää uutta ja sen parissa voi pohdiskella ns. syntyjä syviä niin pitkään kuin haluaa. Maailma jakautuu fragmentteihin ja paljon jää vaille selitystä, mutta vaikuttavan kauniissa kielessä oleminen tuntuu hyvältä. Kieli ei kuitenkaan ole pumpulimaista leijuntaa, vaan siinä on myös rosonsa, joita kauneus ainakin minusta myös tarvitsee. Lukiessa oli helppoa hyväksyä, ettei aina tarvitse ymmärtää: Että joku aivan kuin liikehtii tuolla. Enkä minä keksi miksi.

Kritiikkejä ja bloggauksia: Kiiltomato, Helmet.fi, HS, TS, Klassikkojen lumoissa -blogi
Palkinto- ja ehdokkuusperusteluja: Vuoden aforismikirja 2016, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sivut

Rae Armantrout - Kunhan sanon

Rae Armantrout – Kunhan sanon (Poesia 2017). Valikoima runoilijan tuotannosta koko uran ajalta, suomeksi kääntänyt Aki Salmela.

"Lukiessa saamme seurata jonkun toisen ajatuksen virtaa kun se alkaa kulkea jotain kuvitteellista paikkaa kohti. – – Teksti ei kuitenkaan ole virta vaan näyttelijä/malli, joka riisuu koulupukuaan vaatekappale kerrallaan yksin kuvaajan edessä. Hän on kunnon tyttö, joka vain leikkii tuhmaa ja tietää sen koko ajan itsekin. Hän kutsuu meitä jakamaan tätä tietoisuutta. Mutta tämä ei johda meitä mihinkään."

Yhdysvaltalainen runoilija Rae Armantrout on palkittu Pulitzerilla 2010. Hänet tunnetaan erityisesti ns. language-runouden edustajana, vaikka kirjailija itse piti parin vuoden takaisessa HS:n haastattelussa nimitystä typeränä ("Ihan kuin me olisimme ainoita runoilijoita, jotka käyttävät kieltä"). Runoilija Aki Salmela on suomentanut valikoiman runoja Armantroutin koko uran ajalta alkaen 1978 julkaistusta kokoelmasta Extremities. Suomennoksessa runot etenevät kronologisesti kohti uusimpia. Lopussa olevasta luettelosta selviää, että suurin osa runoista on 2000-luvulta, jolloin Armantrout on ollut selvästi aktiivisin. Kirjan alussa oleva Salmelan esipuhe on otsikoitu: "Kunhan sanon eli helppo johdatus vaikeaan runoilijaan". Mainitussa Hesarin jutussakin jotenkin korostettiin runoilijan "vaikeutta". Kirjaa lukiessani en tullut miettineeksi ollenkaan sitä, että Armantroutin tekstit (ja Salmelan suomennokset) olisivat erityisen vaikeita. Päiväkirjamaisia tarinanpätkiä runomuodossa hän ei tosiaan yleisesti ottaen kirjoita, mutta runot ovat täynnä tunteita, ajatuksia joista saa kiinni, samastuttavia lauseita. Olin lukiessani usein hyvin vaikuttunut. Jotain tällaista olin kaipaillutkin viime aikoina luettavakseni: runoja, joiden kanssa saa pohtia kieltä ja samalla tuntea voimakkaasti. Välillä naurahtaakin.

"Muuttuiko palo verde
kokonaan keltaiseksi
ihan yhtäkkiä?

Tämän päivän reunat
ovat niin terävät

että ne voisivat viiltää
kaikkea mikä liikkuu

     *

Niin kuin kadonnut
sana

palaa
kutsumatta."

Language-runoutta koskevissa määritelmissä puhutaan siitä, että koulukunnan edustajat vastustavat poliittisesti kantaaottavaa tai merkitykseen keskittyvää runoutta. Armantroutin runoista pystyy kuitenkin poimimaan myös kannanottoja – eivät ne ole mitenkään puhki selitettyjä, mutta vahvoja näkemyksiä maailmasta tulee esiin muutenkin kuin rivien väleissä. Runojen puhuja tekee itsensä joskus näkyväksi ja personoituu ajoittain suoraan runoilijaan, kun hän puhuu esimerkiksi puolisostaan tai vakavasta sairaudestaan, johon luuli jo kuolevansa. Armantrout kirjoittaa runojaan sekä säkeisiin että proosan muotoon, ja monet säemuotoisista runoista on "palasteltu" lyhyiksi, parin säkeen mittaisiksi pätkiksi, jotka seuraavat toisiaan. Monet runoista jakautuvat myös muutamaan eri osioon, jotka on numeroitu tai erotettu merkillä.

"Julmien
kykykilpailujen leviäminen
jäljittelee palveluteollisuuskapitalismin
näyttämölle
parhaiden sopeutuneiden
valintaa.

     *

Yksi kertoo tarinaa
sairaudestaan
tavalla, jonka on tarkoitus
saada toiset rakastamaan häntä eniten"

Usein runoissa tulee vastaan myös yllätyksiä ja tummanpuhuvaa huumoria. Surrealistiset kuvat ovat välillä Armantroutin unia, välillä hän esipuheen mukaan on kirjoittanut esim. illan tv-ohjelmien outoudesta samaan tapaan. Lukija saa pohtia, mikä on mitäkin. Tämä löytämisen ilo on merkittävä osa runoilijan poetiikkaa – runoja tulee lukeneeksi moneen kertaan, ja niihin palaaminen paljastaa usein jotakin uutta, oivaltavaa.

"Soitan hätänumeroon, mutta yhdistyn meedion kuumalle linjalle. Kaikki palvelunumerot on muutettu. Miksei minulle ole kerrottu? Murtovarkaat virnistelevät kun pyydän meediota 'yhdistämään minut' poliisille."

Runon ystävän kannattaa tarttua Armantroutin teokseen avoimena ja unohtaa kokeellisuudella pelottelu. Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä (vaikka tekstin voimassa oma ihmeellisyytensä onkin) kuin runoudelle ominaisesta monitasoisuudesta, tulkinnanvaraisuudesta ja lukijan mielessä määrittyvästä kokemuksesta. Nautin lukiessani paljon näiden runojen kielestä, ja Aki Salmelan suomennos toimii hienosti. Runot ovat vuoroin kauniita, hätkähdyttäviä, kylmääviä, surumielisiä, absurdeja, hauskoja ja uuteen lukukertaan kannustavia. Paljon kokoelman olemuksesta tiivistyy minulle tähän lainaukseen:

"Odottaa sanan tulevan
mieleensä, jännittyneenä
kuin orgasmia.

Pelko ympäröi kieltä."

Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Armantroutin HS-haastattelu, Kunhan sanon Poesian sivuilla

Pauli Tapio - Varpuset ja aika

Pauli Tapio – Varpuset ja aika (Poesia 2017)

"7.
ja sinä olet mennyt vain eksyttämään vanhaa ikävää
etsimällä uutta ikävää,
niin kuin minä olen nukkunut pois tätä vanhaa surua
tämän uuden surun vuoteessa.

8.
Ja nyt ajattelen sinua täällä, kylmenevällä peruskalliolla,
syksyllä, varpuset lentävät, pienet linnut

9.
pitkiä matkoja yli tihenevän kotikaupungin.

10.
Loppuunmyyty on kesä.
Julkaistu on sen viimeinen aamu."

Ihminen varaa kiinnostavan uuden runokirjan luettavakseen, tekijänä on esikoiskirjailija, ja runokirja pääsee esikoiskirjailijoille tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon finaaliin, ja varausjono liikkuu tolkuttoman hitaasti, kuten täällä pääkaupunkiseudulla yleensä teoksissa joita on vähän, mutta joita kysytään suhteessa paljon, kuten jotkut huomiota saaneet runoteokset erityisesti, ja tämä teos sai HS:n kritiikin jo aiemmin, joten sekin lisäsi kysyntää, ja sitten runokirja saa tuon mainitun kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on suurin huomio, jonka esikoiskirjailija voi täällä teokselleen saada. Ihminen saa kirjan luettavakseen, kokee sitä ja ajattelee siitä ajatuksia, ja kun on aika kirjoittaa kirjasta, hän kokee sen hankalaksi. Miettii, että miksi tämä runoista kirjoittaminen tuntuu taas niin hankalalta, vaikka ei sen pitäisi olla sitä, mutta silti hankaluuskerroin on jotenkin moninkertainen verrattuna romaaniin. Tämä aloittaminen. Tässäkin olen tuottanut nyt kappaleen verran jokseenkin turhanpäiväistä metapuhetta että olisi ylipäätään mahdollista kirjoittaa mitään. Bloggaajakollegat ovat ratkaisseet asioita runoista kirjoittamisen suhteen eri tavoin. Joku kirjoittaa runoista niiden herättämiä ajatuksia ylös, ja bloggaus muodostuu siten, siitä tulee suorastaan omanlaistaan runoutta. Ken kykenee, on hyvinkin analyyttinen, lähtee perkaamaan kirjaa ehkä ripaus tieteellistä osaamistakin mukana. Minä taas, en tiedä, jotenkin lähden erittelemään kirjaa kuin kertoisin siitä ihmiselle, joka ei yleensä lue runoja, kerron asiat miltä ne kirjassa näyttävät, vaikka nykyisin toki tunnen myös joitakin kirjallisia termejä, joita saatan joskus käyttää. Mietityttää tämän postauksen tarkoitus, että nyt kun kirja on saanut palkinnon ja runokirjalle suht maksimaalisen näkyvyyden tässä maassa, kaikki kolikot pajatsosta syliin, onko oma postaukseni enää huutelua pimeään, kuten eräässä kappaleessa lauletaan: "Huutelen pimeään / olis vähän asiaa". No kai minulla on asiaa sen verran, että kannattaa huudella, ja joku lukee jos on lukeakseen.

Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika on sanottu teokseksi erityisesti nykyajasta, aikalaisrunoudeksi. Se sisältää asioita, jotka selvästi ovat pohdituttaneet tekijää (ja varmasti monia muitakin) juuri nyt. Aika tulee pyöritellyksi heti alkusivuilla: "Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin." (s. 8) "Tiedäthän: 'Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.'" (s. 11) "Vaikka en minä väitä, että aikaa olisi olemassa, ehei." (s. 12) Eli ei siis ole yksiselitteistä, että teos kertoisi vain nykyajasta sellaisenaan. Monet tapahtumat, joihin viitataan, ovat tapahtuneet historiassa. Jos otetaan esimerkiksi osio Inferno, jossa kuvataan samoilla aukeamilla sekä pakolaisten hukkumista Välimereen nykyaikana, rauhallista arkielämää jossakin aivan muualla nykyaikana, runokohtauksia jotka tapahtuvat modernissa maailmassa, ja lisäksi historiassa käytettyjä kuoliaaksi kiduttamisen menetelmiä, joihin kuitenkin viitataan, että ne olisi poimittu internetistä, varsin groteskilla tavalla otsikoiduista listausartikkeleista. Ei ole yksiselitteistä.

"Minä en usko ihmeisiin, mutta
olen tottunut kävelemään pitkästi,
eksymään pelkäämättä ja nukkumaan
levottomia öitä taivaallisissa hotelleissa,
katsomaan parvekkeilta vaieten tuonpuoleiseen.

Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät,
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain,
mutta minä en usko ihmeisiin."

Runot kokoelmassa etenevät säkeinä, oikeastaan vain muutamalla sivulla ne on kirjoitettu proosan muotoon. Runojen rytmi on vahva ja hiottu, voin jo lukiessa kuulla mielessäni nämä esitettyinä (ja olenkin kuullut eräässä tapahtumassa tänä vuonna Tapion esittävän runojaan). Suuri osa kokoelman runoista on jaoteltu numeroin, mikä mietitytti, että oliko se välttämättä aina tarpeellista, numeroida ne runokatkelmat, olisiko muutenkin tullut selväksi että ne muodostavat jatkumon. Ehkä se oli olennaista, mutta meni vain minulta ohi. En voi väittää, että minulta ei olisi voinut mennä ohi paljonkin. Varpuset ja aika on älykkään tuntuista runoutta. On aina ihailtavaa, kun kohtaa sellaista. Silloin on hyväksyttävä se, että kaikkea ei sisäistä. En puhu nyt edes "ymmärtämisestä", vaan ihan sisäistämisestäkin. Tämä on taitavasti kirjoitettu kokoelma, Tapion säkeet ovat kauniita, jopa silloin kun sanat tai niiden välittämät kuvat eivät ole. Tuntui, että toisella lukemalla avautui paljon lisää, kun nyt selailin kirjaa uudestaan ennen tämän tekstin aloitusta. Luin ehkä noin puolet kokoelmasta lopulta uudestaan, ja tuntui, että rauhallinen uudelleenluku olisi avannut ovia vielä enemmän. Mutta aika, voi, se tosiaan... Teoksessa on vaikuttavia kohtia, vavahduttaviakin, Inferno-osion lisäksi esimerkiksi runo "Olkiluoto 2 – Svetlana Aleksijevitšille", joka kuvaa raamatulliseen tyyliin säteilysairauden vaikutuksia. Vastapainoksi on onneksi myös luontoa, kuten niitä varpusia, jotka moneen kohtaan sanovat tsirp-tsirp. Se keventää mukavasti.

Tyypillinen loppusummaus, joka postauksissani yleensä on, tuntuu nyt sekin haastavalta muotoilla. Olen yhä iloinen siitä, että Varpuset ja aika sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Se on hienosti toteutettua aikalaisrunoutta tekijältä, jolta voi jatkossakin odottaa paljon. Se meni myös yli hilseen monta kertaa. Tapion runoudessa on selvästi kerroksia, paljon abstraktia ja yleismaailmallista. Kaikkea ei ole tarkoituskaan oivaltaa heti. Emmehän usein ymmärrä nykyhetkeäkään ennen kuin myöhemmin, asetettuamme asiat perspektiiviin, kontekstiin, johonkin.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kirjasta kirjaan, KosminenK

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja

Aki Salmela – Hiekkapäiväkirja (Poesia 2017, Poesiavihkot-sarja #9)

"Aaltokuvioiden symmetriat, joita tuuli piirtää autioiden paikkojen hienoon hiekkaan.
                                          x
Hiekkamyrsky, joka on eräs väkivaltaisimmista myrskyn muodoista. Autiomaan henkien raivo, joka kohdistuu kaikkeen."

Aki Salmela on mm. Tanssivalla karhulla palkittu runoilija, joka on julkaissut valtaosan kirjoiksi painetusta tuotannostaan Tammen kustantamana. Hiekkapäiväkirja on kuitenkin ilmestynyt Poesiavihkot-sarjassa, jossa on tarkoitus julkaista kirjaa lyhyempiä kokonaisuuksia kolmesta kuuteen kertaa vuodessa. 23-sivuinen vihkonen aiheenaan hiekka voi kuulostaa monelle ajatuksena siltä, että maksaakohan vaivan perehtyä. Minulle tätä suositeltiin niin painokkaasti, että varasin teoksen kirjastosta itselleni. Ja mitä sain: yhden vaikuttavimmista runokokemuksistani tänä vuonna.

Hiekkapäiväkirja sisältää lyhyitä tekstinpätkiä ja mustavalkovalokuvia. Teemana on todella hiekka, mutta millä tavalla siitä kerrotaankaan. Toinen toistaan seuraavat proosarunon tapaan asetellut tekstit ovat kauniisti kirjoitettuja, selkeää ja helposti ymmärrettävää runoa. Tekstit eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia mitenkään huonolla tavalla, vaan niistä on moneksi. Teoksen lukeminen saa aikaan lämpimän, kelluvan olotilan, joka syntyy sen lauseiden, rivien, peräkkäisten sanojen kauneudesta. Harvoin koen samanlaista tunnetta lukemastani. Hiekkapäiväkirjan runouden ei tarvitse tarkoittaa mitään, ja samanaikaisesti se voi tarkoittaa kaikkea. Teos antaa tunteen siitä, että kaikki perustuu faktoihin, jotka ovat maailmassa olemassa yhtä varmasti kuin hiekka. Tekstit upottavat lohdulliseen olotilaan: kaikki on juuri näin, ole vain rauhassa ja lue eteenpäin. Jos etsii rauhoittavaa kirjaa, joka sopii luettavaksi juuri ennen nukkumaanmenoa, tämä olisi erittäin hyvä valinta.

"Kaikki sanani ovat hiekkaa. Kirjaimet ovat hiekanjyviä jotka vasta valmistuva kokonaisuus sitoo yhteen edes jonkinlaisella pysyvyydellä."

Teos on tyylillisesti muotovalio, pysyy asetetuissa raameissa eikä yksikään tekstikatkelmista särähdä, vaikka kaikki kuvatut asiat eivät ole iloisia ja hyviä, mutta kieli suojelee niiltä surullisiltakin. Tekstit koostuvat yksittäisistä faktatiedoista, havainnoista, kertojan ajatuksista, unista, vertauksista. Sen voi kuvitella nimensä mukaisesti juuri päiväkirjana hiekkarannalta ja hiekan olemuksen, merkitysten pohdintana kirjoittamisen lomassa. Mustavalkoiset kuvat rannoista ja eläimistä täydentävät tekstejä kauniisti.

Hiekkapäiväkirja on vaikuttava teos, joka avasi silmäni vihkorunouden mahdollisuuksiin. Jos lyhyet runovihkot voivat muodostaa näin kokonaisvaltaisia teoksia, niitä täytyy lukea jatkossakin. Hienoa, että runous meillä löytää uusia ja luontevia julkaisumuotoja. Poesiavihkoja on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kymmenen, joten valinnanvaraakin on, mikäli niihin haluaa perehtyä.

Hiekkapäiväkirja Poesian sivuilla

Timo Salo - Mutta ennen muuta

Timo Salo – Mutta ennen muuta (Poesia 2017)
Kirja hankittu suoraan tutulta tekijältä

"maailma on luokaton elokuva, / tältä näytti, ja minusta näyttää / tältä nyt, kun sanoja pinoutuu / kuin lihajalosteita marketeissa / ei, mitään alkuperäistä ei ollut, / niin sikinsokin se sikisi, syntyi / ja sekosi, sittemmin tuomitsee / sinut & tekosi sanomalehdissä / joitten pino on kohta ohi: ajat."

Timo Salon neljäs kirjallinen julkaisu, runoteos Mutta ennen muuta, on Poesian sivujen esittelyn mukaan "runon tarkkaa ja vapaata arkkitehtuuria". Se on täsmällisesti sanottu kirjasta ja kuvaa sitä hyvin. Teoksessa tekstille on asetettu tarkkoja määreitä erityisesti mitan ja rytmityksen suhteen, mutta myös sanojen sisältämien kirjainten käyttöä runoissa on tekijältä kuulemani mukaan rajoitettu, ja tarkka lukijakin huomaa, miten perättäiset ja allekkaiset sanat usein toistavat samaa rekisteriä. Se on ilmiönä kiehtova. Rajoitukset eivät useinkaan ole kaunokirjallisuuden tekijälle ahdistava ja supistava asia, vaan päinvastoin, kieli alkaa niiden puitteissa elää uusin ja yllättävin tavoin. Näin käy myös Salon teoksessa.

Tasaisen mittaisiin jaksoihin jakaminen on kokoelmassa yleisimmin käytetty rajoittamisen keino, ja monella sivulla runot etenevät kolmena samanlevyisenä palstana, joita tekee mieli lähteä lukemaan myös ylhäältä alas. Useimmiten tematiikka kuitenkin paljastaa, että lukeminen lienee tarkoitettu tehtäväksi perinteisesti vasemmalta oikealle. Typografialla on kirjassa monella tapaa suuri merkitys – se, mihin kohtiin tekstit on aseteltu sivuilla, ei varmasti ole ikinä sattumanvaraista. Juuri viime viikolla keskusteltiin kirjabloggaajien runokävelyn päätteeksi siitä, ovatko esim. tuplasti lyödyt rivivälit tai tekstin jatkuminen sisennettynä tai sivun toiseen reunaan hyppääminen aina runoilijankin näkökulmasta lukemisen kannalta välttämättömiä ja harkittuja. Voiko niitä ymmärtää lukijana sillä tavoin kuin tekijä, että näkisi, miksi tyypillisestä poikkeava asettelu on tarpeen? Salon teoksessa selvää on ainakin se, että kaikki typografiset ratkaisut ovat olennaisia. Jopa kirjan sivujen paperin osittainen läpinäkyvyys alkaa tuntua tärkeältä, ja sivut vaikuttivat joskus myös vastapuolelta täydentävän toisiaan. Siinä kohtaa aloin kuitenkin käydä jo vähän ylikierroksilla graafisten ratkaisujen merkityksellisyyden suhteen...

"kaaos rajoissa, jotka ovat rajat / tämä on nähty, tai ei ole nähty / näissä rajoissa syttyä, sammua / ja ottaa vastaan se, mikä ei ole, / mikä ei ole ollut niin kuin kivi / on ollut, ja kaikki sähkökemia, / kieli itse, ihmisen säilöntäaine, / josta puhumme, järjestyksestä, / jota tajuntamme rajoissa ei ole"

Välillä on hauskaa myös huomata, että runoilija näyttäisi joutuneen tulemaan vastaan itseään tai asettamiaan rajoja. Aika ajoin väliin on lyöty haka- ja aaltosulkeiden kaltaisia merkkejä, kenties siksi että mittojen vaatimat merkkimäärät täyttyisivät. Mikään ratkaisuista ei tunnu teennäiseltä, eikä kirjaa lukiessa tule sellaista oloa, että sanoja olisi lyöty vaan peräkkäin, vaan kokoelma on selvästi huolella ajateltu ja koottu teos. Sen sisältämä runous on myös ajatuksia herättävää, yhtä syvää kuin mitoiltaan, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan pidäkkeettömämmin virtaava voi olla. Mutta ennen muuta vaatii lukijalta toki aikaa, paneutumista ja hidasta lukemista, ja itse palasin mielelläni kirjaan vielä uudestaan, selailin sitä rakennellen merkityksiä ja etsien oivalluksia, kuten taidokkaan runouden parissa tapahtuu. Kaikkea en edes odottanut ymmärtäväni heti. Aforistisuuttakin on teoksessa mukana.

"syleile maailmaa – ja tutki sen / taskut; historialla on niin kuin / muistilla kaatopaikan rakenne"

Suosittelen Timo Salon Mutta ennen muuta -kokoelmaa niin kirjallisten kokeilujen ystäville kuin perinteisemmille runon lukijoille, jotka haluavat tekstistään poimia kauneutta ja merkityksiä, ymmärtää jotakin uutta. Salon runoissa on paljon myös maailman asioiden ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Se kasvaa ulos rajoistaan ja samalla elää juuri niistä. Tämä on lukijan kiinnostusta ylläpitävä ja varmasti useammallakin lukukerralla uutta tarjoava runoteos.

Gunnar Björling - Auringonvihreä

Gunnar Björling – Auringonvihreä (Poesia 2015), alkuteos Solgrönt (1933). Suomeksi kääntäneet Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz.

"Ensi yönä ensi yönä
on kosmos valmiiksikirjoitettu
tämä on uhkavaatimus, minä juoksen
rivien väleissä.
Kysyn nuorilta, kysyn vanhoilta
kolmekymmentäyhdeksän vuotta olin opissa
Ja sinä soimaat!
Mitä minä tiedän sanan-virrassa?
en pysy jaloillani siellä
missä kaikki horjuu.
– – "

Gunnar Björling (1887–1960) oli runoilijana suomenruotsalaisen modernismin edelläkävijöitä yhdessä mm. Edith Södergranin kanssa. Hänen yhtenä merkittävimmistä töistään on pidetty kokoelmaa Solgrönt, jonka Björling julkaisi omakustanteena vuonna 1933. Runoilija ei ollut aikanaan kovin arvostettu, mikä johtui sekä hänen teostensa erilaisuudesta ja vaikeasta avautuvuudesta että Björlingin avoimesta homoseksuaalisuudesta. Suomennoksen teos sai kokonaisuudessaan vasta 82 vuotta julkaisunsa jälkeen. Hyvä, että edes silloin. Kääntäjät Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz saivat Auringonvihreä-teoksesta myös Kääntäjäkarhu-palkinnon.

Runouden kääntäminen on kirjallisuuden kirjoittamisen lajeista varmasti hankalimpia. Itse sanojen, lauseiden ja merkitysten kääntämisen lisäksi suurta merkitystä on rytmillä, typografialla, sillä miltä tietyt äänteet lukijassa tuntuvat. Runouden kääntäminen on mielestäni lähtökohtaisesti asia, jota ei voi tehdä täysin oikein. On siis pyrittävä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen vallitsevissa olosuhteissa, jotta lukijalle saataisiin välitettyä runoilijan näkyjä ja sanomaa vastaanottajan kielellä. Auringonvihreää lukiessa tuli luottavainen olo. Ratkaisu kääntää teos kahden kääntäjän voimin on varmasti ollut järkevä. Kun toinen kääntäjistä on äidinkieleltään suomenkielinen ja toinen ruotsinkielinen, lähestymistapojen yhdistäminen on työskennellessä todennäköisesti toiminut hyvin.

Mennään kuitenkin itse teokseen. Ensimmäinen osio alkaa lyhyillä runoilla, joita yhdistää ajatusten, säkeiden, lauseiden katkeaminen ikään kuin kesken. Björling oli kirjoittajana kiinnostunut avoimesta runosta, jossa lauseet jätetään keskeneräisiksi ja lukija saa jatkaa siitä. Runo toisensa jälkeen tuntuu rakentuvan siten, että ladellaan näitä kesken jääviä ajatelmia, ja viimeisessä säkeessä tulee jonkinlainen kokonaisuuden yhteen nitova lopetus, joka on usein hieman mieltä häiritsevä, ja koko runon päätyy lukemaan uudestaan.

"Että uskoa että ihminen suu ja huulet
että uskoa että
että rintaa vasten rinta ja koko maailma!
kuin solina ja kuperkeikka,
ja meni päivä
pois."

Runot myöhemmin kuitenkin pitenevät, ja ajatukset muuttuvat täysin sirpaleisen tuntuisesta alusta myös kokonaisemmiksi. Björling jättää paljon tulkinnanvaraiseksi, ja monia runoja alkaa väkisin mielessään peilata hänen henkilöhistoriaansa. Homoseksuaalina eläminen Suomessa 1930-luvun ilmapiirissä on varmasti ollut tukalaa ja ahdistavaa, niskaan on satanut paljon pilkkaa ja väheksyntää. Björling eli hyvin vaatimattomasti ja hän asui vuosia pienessä, saunasta kunnostetussa asunnossa Helsingin Kaivopuistossa. Monet runot ovat täynnä toivottoman tuntuista kaipausta, syyllisyydentuntoa ja sivullisuutta. Erityisesti toinen osio käsittelee näitä tunteita.

"Syvemmällä kuin muissa on pyhänhäpäisy
minussa
Minä en ole varma, ryntään kaikkiin ilmansuuntiin
minä kavahdan, tunnen että olen vähällä rikkoa,
ja rikoin.
– – "

Kolmannessa osiossa on erittäin mielenkiintoinen alku, kun Björling ikään kuin esittäytyy kirjoittamassaan nonsense-henkiseltä tuntuvassa "esipuheessa" kertoen, että "puhun sinulle mitäsattuu, tietenkin, kuinka muutenkaan tämän maan päällä ja lihapulla sormet suussa". Esipuhetta edeltävät lainaukset muilta korostavat hyödyttömyyden ja ihmeellisyyden merkitystä, mikä antaa (ehkä) ohjenuoran osion lukemiseen. Esipuhetta seuraa "Eräänlainen selitys", sitä sitten jo jälkisanat, sitä puolestaan "Myöskin motto". Proosarunomaisesti kirjoitettujen sivujen jälkeen päädytään takaisin säerunouteen. Näistä monesti pitkiksikin venyvistä runoista pidin erityisen paljon. Sanat liimautuvat välillä yhteen hauskasti ja Björling yltyy tässä osiossa aika ajoin huomattavan ruumiilliseksikin.

"'Mumisijoina' tai auringonjatulen palvojina me kaikki olemme
hekumassa
syleillä tuolinjalkaa, repiä rikki maa ja tuhoutua kuin yksi
multa veri ja sylki
meidän halvaantuneemme kasvonviirullisuudessa.
– –
ja tämä Eros joka ei päästä kenestäkään
eikä anna periksi, minne kuljemmekaan.
Tämä vietti pakottaa kaiken suureen siemenvirtaan.
Kaikki on kuin piikojen puisto ja on ahdistus
kuin värisevä maailmanvietistä, alkuvietistä,
erotetusta joka haluaa yhteen,
– – "

Tahatonta hupia herätti runo, joka päättyy hyttysparvesta puhumiseen huomattavan ylevään sävyyn. Kuinkahan paljon Helsingissä asunut runoilija oli viettänyt aikaa maaseudulla kesällä pahimpina hyttyskausina? Vakavasti puhuen, Björling ylistää luontoa monessa kohtaa ja myöhemmässä tuotannossa siitä tuli vahva elementti hänen runoudessaan.

"– –
Kuka sanoo hyttystanssin merkityksen hyttysille, meille
           ja mullalle?
että ne laulavat niin kauniisti
että on kuin kosmos lepäisi siivillä?"

Neljäs osio on lyhyt ja siinä on lähinnä sonetteja. Ne jäivät minulle hieman muiden osioiden runoja etäisemmiksi, eivätkä oikein herättäneet sanottavaa. Ymmärtääkseni sonetit ovat olleet haastavimmat myös kääntää. Muoto on minulle vielä varsin vieras, joten ehkä pitäisi viimein aloittaa se perusteellisempi Shakespeareen perehtyminen, jos aukenisi siten paremmin.

Auringonvihreän suomennos sisältää myös Björlingin merkitystä runoilijana avaavat esipuheet sekä suomentajien jälkisanat, jotka ovat myös kiinnostavaa luettavaa. Itse päätin katsoa ne vasta itse runokokoelman lukemisen jälkeen, jotta heittäytyisin runojen pariin mahdollisimman paljon oman tulkinnan kautta. Teos on monipuolinen, eri tyylilajeja ja kirjoittamisen tapoja käyttävä, ajatuksia yhdistelevä ja synnyttävä, filosofinen ja värikäs. Björling tuo esille kuvastoa, joka saa voimassaan välillä pakahtumaan. Kaikkea en väitäkään ymmärtäneeni, en läheskään, mutta varsinkaan tämäntyylisessä runoudessa se ei ole tärkein asia. Ehkä jotain avautuu seuraavalla lukemiskerralla.  Teos on helppo ottaa jatkossakin luettavaksi, sillä se on avoimesti saatavilla verkon kautta. Suomennoksen tekeminen ja julkaisu ovat todellinen kulttuuriteko suomalaiselle kirjallisuudelle, sillä kokoelma on kaikessa vapaudessaan, kokeilevuudessaan ja filosofisessa avartavuudessaan selkeästi osa kotimaisen runouden kaanonia.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata