Marguerite Yourcenar – Tulet

Marguerite Yourcenar: Tulet (Teos 2011, suom. Jussi Lehtonen)

Hämmentävää kyllä, en ollut ennen lukenut Marguerite Yourcenarin kirjoja, vaikka hänen nimensä kovin tuttu jo olikin. Tulet päätyi minulle kirjastosta ja lopulta joululukemiseksi, koska haluan aina silloin ottaa mukaan jonkin vanhemman klassikon. Teoksesta puhutaan usein proosarunoina, mikä toki kertoo tekstin ”runollisesta” tyylistä, mutta kirja sisältää monenlaista ainesta. On uudelleenkirjoitettuja myyttejä, joissa antiikin Kreikan taruhahmoista ja joistain historiallisista henkilöistä muotoutuu traagisten rakkauskertomusten hahmoja. Intohimo on polttavaa, tuhoavaa, rakkaus ja kuolema viistävät tosiaan, joskus johtavat toisiinsa. Tarinat ovat varsin lineaarisia, vaikka kieli onkin voimakkaan kuvallista ja tunteista roihuavaa. Myyttejä läpikäyvien osuuksien väleissä puolestaan on lyhyitä aforistisia merkintöjä, muistiinpanoja. 

Parhaimmillaan ajatus, tunne ja poeettinen muotoilu kietoutuvat aiheuttaen värähdyksiä ja siteeraamisen palon. Kun teksti tuntuu paljaimmalta ja jokin henkilökohtainen sanomisen tarve tunkeutuu myyttisen kerroksen läpi, koen kirjan vaikuttavimmat hetket. Sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisemisen liukumat ovat kiinnostavia ja tekevät teoksesta myös queer-klassikon. 

Paikoin teksti on mielestäni liian melodramaattista ja rönsyävän kuvallista. Huomaan makuni eläneen, koska uskon, että muutamia vuosia sitten tällainen olisi iskenyt kovemmin: ”– – vereni virtasi tuhansia mutkikkaita ratojaan kuin maanalaiset joet, jotka pimeyden öisin silmin ovat mustia, mutta hehkuisivat punaisina, jos aurinko jonain päivänä päättäisi nousta kuoleman valtakunnassa.” Nyt reaktioni on, että wou, wou, aika vyöry, säästele vähän, vaikka yksipuolinen rakkaus repivää onkin. Yourcenar puolustaa tyylivalintaansa esipuheessaan, ja vasta sitä lukiessani muistan, että olen kyllä itsekin kirjoittanut överinrepivää tekstiä (jota luojan kiitos ei ole missään julkisena) joskus vastaavien tunteiden äärellä, ja nyt vaikeiluni tyylilajin äärellä syntyy ehkä osittain siitä, etten kaipaa takaisin niihin vuosien takaisin tunteisiin. Arvostan vakaampaa maata jalkojeni alla, maanalaiset joet virratkoon omia virtojaan. Jos sellainen joki joskus kaappaa mukaansa, asiaa voi miettiä uudelleen; onneksi nyt on enemmän kokemusta kiipeämisestä ylös kuohuista, ja luottamusta siihen, että joen virtaus pysähtyy viimeistään mereen.

Niin, meri. Esipuheessa Yourcenar kirjoittaa myös ranskan sanojen "la mère", äiti, ja "la mer", meri, lausumisesta samalla tavalla, mikä tuo mieleeni tietysti Cixous'n ja sen, pitäisikö Tulet ajatella osaksi naiskirjoituksen jatkumoa. 

En lukenut ennen varsinaisen teoksen aloittamista tuota Yourcenarin esipuhetta, jonka hän kirjoitti 60-luvulla (alkuteoksen ensimmäinen julkaisu oli 1936), mutta luin suomentajan hyvin lyhyen esipuheen, ja sen lukeminen jo sai tulkitsemaan kirjaa tietyn elämäkerrallisen linssin kautta. Suosittelen siis heittäytymistä suoraan Tuliin ilman taustoituksia! Suomennostyö itsessään tuntuu onnistuneelta. 

”Ensimmäinen syntini oli rakastaa hänen viattomuuttaan.” 

”Levittäessään palsamia iholleni mies alkoi itkeä, laupeudesta, ajattelin. Mutta olin väärässä, Kebes. Pelastajani oli orjakauppias. Hän itki, koska arvet ihollani estäisivät häntä myymästä minua korkeimmasta hinnasta Ateenan bordelleihin.” 

”Rakkaus on rangaistus. Meitä kuritetaan siitä, ettemme osanneet olla yksin.”

Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net

Annie Ernaux – Puhdas intohimo

Annie Ernaux: Puhdas intohimo (WSOY 1996, suom. J. P. Roos ja Anna Rotkirch)

Olin ihmeissäni, että sain tämän suomennoksen käsiini; ehdin tottua ajatukseen suurin piirtein ikuisesta Helmet-varausjonosta. Syksyllä tästä tuleekin uusi käännös Gummerukselta. 

Tyyli on tuttua Ernaux’ta: tarkkaa, tunteita ja ajatuksia analyyttisesti käsittelevää, omat absurdeiltakin vaikuttavat teot arvottamatta dokumentoivaa. 

Tällä kertaa aiheena on suhde naimisissa olevaan mieheen, odottaminen, puhelinsoitot, kiireinen valmistautuminen, yhä kiihkeämpi odotus, intohimo, pelko siitä että mies lähtee, pelko joka valtaa jo silloin kun tämä on läsnä. 

Salaaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on mahdollista vain siitä lähtökohdasta, että ensin kirjoittaa itselleen, ilman ajatusta ulkopuolisen maailman arvostuksista. Jälkisanassa J. P. Roos kirjoittaa ”meillä melko tuntemattoman” kirjailijan teoksesta erityisesti sosiologi Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” ajatusta vasten. Lopputulemana on, että kulttuurisista rakenteista vapaa puhdas suhde on pitkäkestoisena mahdoton, ja sille on ominaista että se on varsin yksipuolinen. 

Kertomisen teko vaatii rohkeutta, eikä Ernaux päästä itseään helpolla. Alussa hän kirjoittaa näkemästään pornoelokuvasta, siitä miten kirjoittamisen tavoitteena pitäisi olla vaikutelma, joka syntyy ensimmäisen kerran pornoa nähdessä. 

Ernaux saa minut miettimään salassa pitämiäni menneisyyden ihastuksia. 

Ihastuksen kohde voi täyttää mielen todella kokonaisvaltaisesti silloin, kun tuntemus on kiivaimmillaan, kuten Ernaux kuvaa. Kaikilla ihastumisilla on ihmiselle opetettavaa hänestä itsestään, siitä tilanteesta, jossa elää, rakenteista, joista elämä koostuu - ja joista haluaa pitää kiinni, siksi haluaa pitää asiat salassa muilta paitsi luotetuimmiltaan. Vaihtelee paljon, mitä näissä hetkissä on valmis oppimaan. Joitain asioita näkee tarkasti vasta vuosien päästä. 

Puhumattomuudella on seurauksensa, sillä että kohteet eivät välttämättä tiedä ihastuksen tunteista. On altis kaikelle, saattaa tulla satutetuksi tietämättömyyden takia. 

Sanattomuuteen aikanaan vaipuneet kokemukset pyrkivät esille muodossa tai toisessa, ruumiissa – tai tekstissä, jos olet kirjoittaja. 

Salassa pidetyt suhteet eivät ole vähäpätöinen kirjallinen aihe. Se, mikä on pidettävä salassa, kertoo paljon yhteiskunnasta: mikä on hyväksyttävää, mikä hävettävää, mikä tuhoisaa, mikä rakentavaa. 

”Ja heti jos kuulin A:n äänen, epämääräinen, ahdistunut ja tietenkin mustasukkainen odotukseni hävisi niin nopeasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut hullu ja muuttunut yhtäkkiä jälleen normaaliksi. Samalla ihmettelin, miten mitätön tämä ääni pohjimmiltaan oli, ja mikä kohtuuton paino sillä oli elämässäni.”

Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)

Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!

"– – Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)

Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista – riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.

"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)

Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!

Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis – The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."

Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.

"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."

Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.

"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."

Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York Timesissa, NPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras – Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.

"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."

Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.

"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."

Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä – uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee – Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.

"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."

Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Maylis de Kerangal - Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal – Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016), alkuteos Réparer les vivants (2014). Suomeksi kääntäneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.

"– – ja kaivettiin penkin alta Surf Sessionin viimeisin numero, levitettiin se kojelaudalle, painettiin pää hämärässä kimaltavien sivujen ylle, paperi oli kiiltäväpintaista kuin aurinkoöljyn ja nautinnon kostuttama iho, katsottiin sivuja joita oli käännelty tuhannet kerrat ja tutkittiin niitä yhä uudestaan, suu kuivana ja silmät pullistuneina: Mavericksin hyökyaallot ja Lombokin point break, Jawsin jättiaallot Havaijilla, Vanuatun tuubiaallot, Margaret Riverin mainingit, planeetan loistavimmat surffausrannat levittäytyvät heidän edessään."

Alussa on 19-vuotias surffausta harrastava Simon Limbres, joka herää kello 5.50 aamulla kellonsoittoon ja lähtee ystäviensä Christophen ja Johanin kanssa tavoittelemaan aaltoja lautansa kera. Surffaus onnistuu mainiosti, ja paluumatkalle lähdetään heidän retkillään käyttämällään pakettiautolla, joka kirjassa selviämättä jäävästä syystä suistuu täydestä vauhdista tieltä sähkötolppaan. Simonilla ei ole turvavyötä, koska niitä riittää autossa vain kahdelle, ja hän iskeytyy pää edellä tuulilasiin. Hän selviää sairaalaan asti, mutta siellä havaitaan, että hänen aivonsa ovat tuhoutumassa hukkumalla vereen. Mitään ei ole tehtävissä hänen auttamisekseen.

Maylis de Kerangal on saanut Réparer les vivants -romaanillaan kymmenen kirjallisuuspalkintoa Ranskassa. Siis 10 palkintoa, samassa maassa, samalle kirjalle. Tänä vuonna hänen kirjansa englanninkielinen käännös pääsi Man Booker International -palkinnon pitkälle listalle, jolla mukana oli myös suomalaiskirjailija Aki Ollikainen. Tänä vuonna ilmestyi myös suomennos Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Romaanin juoni ja kantava idea on yksinkertainen: se kertoo sydänsiirrosta ja tapahtumat sijoittuvat 24 tunnin sisään. "Yksinkertainen" ei ole kuitenkaan sana, jolla voisi kuvata Kerangalin käsittelytapaa tai hänen proosaansa muutenkaan. Kirjailijan kirjoitustapa on yksityskohtia täynnä ja intensiteetillä etenevää – hän käyttää erittäin pitkiä virkkeitä. Kieli on kuitenkin viileää, enemmän kertovaa kuin tunnelmissa vellovaa. Loppumetreillä kuitenkin tarkan yksityiskohtaisesta kerronnasta juuri syntyy kaiken kauneus, lukija saa tuntea itse eikä häntä siihen draamaa luovalla kielenkäytöllä sysitä. Kirjailija kuvaa kaikkien tapahtumiin liittyvien henkilöiden tekemisiä, ajatuksia ja muistoja tarkkaan. Välillä tästä tulee olo sivupoluille päätymisestä, ja tuntuu kuin kuuntelisi opettajaa, joka oppitunnin aikana päätyy tarinoimaan aiheesta, joka ei suoraan koske opetettavaa asiaa. Sellaisia tarinoita kuuntelee kuitenkin mielellään, ja kirjailija punoo reitin takaisin siihen suureen kertomukseensa sujuvasti saaden kaiken tuntumaan merkitykselliseltä.

"– – ja yhtäkkiä hänet valtasi ajatus laajenevasta universumista, jatkuvassa muutoksen tilassa olevasta avaruudesta, jossa solukuolema käynnistäisi muodonmuutoksia, kuolema tuottaisi elämää niin kuin hiljaisuus tuottaa ääntä, pimeys valoa tai staattisuus liikettä, pakeneva aavistus, joka sinnittelee hänen verkkokalvollaan vaikka hänen katseensa palaa jo tietokoneen näyttöruudulle, 16-tuumaiseen mustaa valoa hohtavaan suorakulmioon, joka kertoo Simon Limbresin kaikkien aivotoimintojen lakkaamisesta."

Simon todetaan mittauksilla aivokuolleeksi ja lääkäri joutuu välittämään tiedon hänen sairaalaan rynnänneille vanhemmilleen Mariannelle ja Seanille, jotka siirtyvät pysyvästi elämään erilaisessa maailmassa kuin se, mihin he aamulla heräsivät. Surun tyrmäämät vanhemmat joutuvat heti perään tekemään päätöksen, sillä aika juoksee ja Simonin elimet voisivat pelastaa monta elinsiirtoa odottavaa potilasta. Miettimisen ja asioiden punnitsemisen jälkeen Marianne ja Sean suostuvat. Elinsiirroista vastaavat työntekijät aloittavat kiivaan soittelun ympäri maata. Simonin sydämelle löytyy vastaanottajaksi 51-vuotias Claire Méjan.

Kirja ottaa kantaa myös siihen, millainen taakka elämänsä pelastavan siirrännäisen vastaanottaminen on. Tietoisuus siitä, että joku on juuri kyseisenä päivänä kuollut sen vuoksi. Lahjasta ei voi puhua, sillä kukaan ei ole päättänyt lahjoittaa mitään. Vielä käyttökelpoisen kierrättäminen, mahdollisuus. Lähinnä siitä on kyse.

"Eikä hän koskaan pääsisi sanomaan kiitos, siinä on jutun ydin. Se on teknisesti mahdotonta, kiitos, tuo lämmin sana kaikuisi tyhjyyteen. Hän ei voisi ikinä millään tavoin sovittaa kiitollisuuttaan luovuttajalle tai tämän perheelle, puhumattakaan että antaisi vastalahjan keventääkseen suunnatonta velkaansa, hän tuntee jääneensä loukkuun."

Alkuperäisestä omistajastaan irrotettu sydän saapuu pikaisen kuljetuksen jälkeen paikalle, ja alkaa huima, intensiivinen operaatio, jossa Simonin sydämestä tehdään Clairen sydän. Lopussa kello on 5.49, vuorokausi tulee täyteen. Kirja päättyy, ja lukija jää hetkeksi miettimään, mitä on lukenut, miten suuren tarinan on kulkenut läpi kaikissa eri puolissaan.

Kerangalin tekstiä lukiessa on välillä henkisesti hengästynyt olo, sillä kirjailija kiidättää läpi hektisten virkkeiden, joita on vaan luettava eteenpäin ja eteenpäin. Lopussa on kuitenkin kiitollinen, että on pysynyt kirjailijan matkassa hengästymisestä huolimatta ja käynyt läpi sen kaiken. Jos olisin lukenut tämän aiemmin, enkä lykkäillyt sitä uusien kirjastolainaani syksyn kotimaisten uutuuksien tieltä, olisin saattanut myöntää taannoin tässä blogissa jakamani vuoden käännöskirjan tunnustuksen tälle kirjalle. Niin merkittävä se on.

Maylis de Kerangal on myös uusimman Parnasso-lehden (nro 6-7/2016) kansikuvassa ja hänestä on lehdessä Tommi Melenderin kirjoittama juttu. Kerangal puhuu innostavasti kirjoittamisesta ja teoksestaan:

"En keksi montakaan kaunokirjallisesti kiitollisempaa aihetta kuin sydänsiirto. Siihen liittyy niin monia inhimillisesti merkityksellisiä asioita: elämä ja kuolema, rakkaus ja kärsimys, ruumis ja sielu sekä eettis-filosofiset pohdinnat siitä, kenelle ruumis kuuluu."

Blogeissa: Kirjamuistikirja,  Lukuisa, Lukuneuvoja, Mummo matkalla, Reader, why did I marry him, Ullan luetut kirjat

Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra – Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."

Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.

"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."

Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."

Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.

"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."

Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.