maanantai 26. joulukuuta 2016

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Aleksis Kivi  Seitsemän veljestä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870), lukemani painos Otava 1992.

"JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
AAPO. Te hullut, mitä aattelette? - Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä."

Päätin tänä vuonna lukea jouluna kotimaisen klassikon ja tunnelmaanhan sopii mitä hienoimmin Aleksis Kiven (18341872) romaani Seitsemän veljestä, jonka luin nyt ensimmäistä kertaa kokonaan. Aiemmin olin lukenut teoksesta yhden luvun, sillä yläasteen äidinkielen tunneilla meidän tuli lukea kirjasta kukin tietty luku ja esitellä sen tapahtumat sitten muulle luokalle (tai suunnilleen näin sen itse muistan). Kirjan tarina pääpiirteissään oli tietysti tuttu ja siltä harva suomalainen onnistuu välttymään, jos ei erityisesti korviaan sulje informaatiolta kouluaikanaan kirjasta puhuttaessa.

Aleksis Stenvall oli aikalaistodistusten mukaan ilmoittanut jo pienenä rupeavansa runebergiksi. Vuonna 1857 hänestä tuli ylioppilas, yksi niistä seitsemästä nuoresta nurmijärveläismiehestä, jotka kirjoittivat ylioppilaaksi vuosina 18211868. Kivi oli tuosta joukosta ainoa, jolla ei ollut säätyläistaustaa  varsin poikkeusyksilö siis. Rahahuolet vainosivat Kiveä koko hänen kirjailijanuransa ajan (sai hän merkittäviä palkintosummiakin kirjoituskilpailuista, mutta velkaantuminen ja alkoholi taisivat niistäkin suuren osan kuluttaa). Kirjailijanimen Kivi hän otti käyttöön Kullervo-näytelmän käsikirjoituksen yhteydessä 1860. Runoilijana ja näytelmäkirjailijana kirjallisissa piireissä tutuksi tullut tekijä oli jo noihin aikoihin alkanut kirjoittaa ensimmäistä ja ainoaksi jäänyttä romaaniaan.

Teoksessa näkyy Kiven vahva tausta näytelmäkirjailijana, ja hahmojen puheenvuorot on eritelty näytelmätekstin tavoin. Niitä on suuri osa kirjasta, äkkiseltään sanoisin että noin puolet on hahmojen dialogia, puolet pilke silmäkulmassa tarinoivan kaikkitietävän kertojan ääntä. Kirjan huumoria kiiteltiin aikoinaan jo SKS:n tekemän julkaisupäätöksen yhteydessä, ja nykylukijalle kirjailijan tarkoituksellista humoristisuutta täydentää myös tahattomampi, joka syntyy sanojen muuttuneista merkityksestä ja kielen elämisestä lähes 150 vuoden aikana. Kivi oli oman aikansa suuri kielellinen uudistaja (mistä häntä kerta toisensa jälkeen teilaillut kriitikko August Ahlqvist kovasti moitti ja vaati palaamaan takaisin suomalaisuusaatteen mukaiselle hyväksytylle kielenkäytön tielle). Hänen sanastonsa on todella rikas ja Seitsemän veljeksen kielenkäyttö näyttäytyy nykylukijallekin nokkelana. On tutkittu, että Kiven kieli sai vaikutteita Uudenmaan tuolloisesta murteesta, ja erityisesti kotipaikkansa murretta Kivi käytti sopivina mausteina siellä täällä. Verkosta löytyy sivustoja, joissa avataan Kiven käyttämien, merkitykseltään nykyihmiselle tuntemattomaksi jääneiden sanojen merkityksiä. Kirjassa esitetyistä lauluista on jäänyt elämään ainakin "Seitsemän miehen voima", jota on laulatettu vielä ainakin omana ala-asteaikanani niin, että sävel alkoi soida päässä heti, kun laulu romaanin lehdillä tuli vastaan. Myös sanontoja on teoksesta jäänyt käyttöön suomen kieleen siten, että niihin edelleen toistuvasti törmää.
 "JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen vaikka läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla."
Kovapäiset veljekset joutuvat lukkarin luona kovaan kuriin ja tukkapöllyjen uhriksi, joten lukemaan opettelemisesta ei vielä tuossa vaiheessa tule mitään, ja vanhimman veljen johtamana opinahjosta karataan rikkomalla ikkuna. Omavaraisesti lapsuudenkodissaan elävät Jukolan veljekset tuntuvat saavan kaikilta vain moitetta ja kurmootusta, kosiomatka Männistön talollekin epäonnistuu, ja maailma potkii monin tavoin päähän, joten lopulta seurataan metsään kaipailevan Lauri-veljen ehdotusta, lähdetään tilan takamaille Impivaaraan ja vetäydytään syrjään maailmalta. Näin tapahtui konkreettinen syrjäytyminen veljesten kohdalla 1800-luvun Suomessa. Saadaan Impivaaraankin pystyyn pirtti, joka kuitenkin palaa jouluyön kaljapäisen painitemmellyksen myötä: "ja ankara oli heidän valkeansa." Uusi pirtti kuitenkin pykätään ja siellä sitten suht mukavasti elellään ruokaa metsästellen läheisessä luontoyhteydessä, kunnes omanlaisekseen käännekohdaksi muodostuu kärsimysnäytelmä Hiidenkivellä naapuritalon härkiä paossa. Lihoiksi ennenaikaisesti päätyneiden 40 härän takaisinmaksu laittaa veljekset kaskeamaan metsiään pelloiksi ja aloittamaan viljelyn.

Lopullinen käänne ja sysäys kunnolliseen elämään saadaan, kun selviää, ettei veljeksille koidu laillisia seuraamuksia aikaisempiakin hurjemmasta väkivaltaisesta nujakasta Toukolan kylän poikien kanssa. Supisuomalaisittain viinakin meinaa viedä miestä yhdessä vaiheessa kun sen kotipolttoon ryhdytään, mutta Eeron ja Simeonin fiaskoksi muuttunut Hämeenlinnan matka (johon sisältyy Simeonin matkan jälkeen kertoma, deliriuminsekaisesta unimaailmasta inspiroitunut reissu paholaisen kanssa kuuhun saapasnahka-torniin) vie innon viinasten harrastamiselta lähes kaikilta veljeksiltä loppuelämäksi. Loppukolmannes onkin sitten sovinnontekoa, juhlaa ja kunniallisen elämän aloittamista itse kunkin kohdalla. Suuri merkitys veljesten matkassa kunnon kansalaisiksi on lukemisen oppimisella (ilman lukutaitoa ei olisi naimisiinkaan laillisesti päässyt!), ja opetteluun vihdoin ryhdytään, tällä kertaa kuopus Eeron johdolla.
 "Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä alkoi jo askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohti kukkoa."
Kiven kielen hauskuuksia tulikin ruodittua Twitterissä muutamaan otteeseen lukemiseni aikana. Jotkut säännöt ovat kieliopin osalta muuttuneet, ja monet sanat kuulostavat hauskoilta: on hampunkarvainen tukka, surma koittaa jynkkämielisille mäyrille, enään-muotoa käytetään kirjassa johdonmukaisesti, ja lunttu on hyvin usein naisista käytetty sana, joka ei kuitenkaan tässä mielestäni soi ihan niin halveksuvaan sävyyn, minä se on kansanomaisestikin jo kauan sitten ollut käytössä. Myös ilmaus oma keksimä herätti huvittuneisuutta laajemminkin, sillä se on saanut viime vuosina aivan uuden elämän...

Romaanin tarinahan on kehityskertomuksena hyvin klassinen, ja kirjan julkaisuajankohtana peräänkuulutetut "siveelliset arvot" kyllä toteutuvat varsin hyvin viimeisellä kolmanneksella, jolloin lukutaito on opittu, Raamattuakin perin pohjin opiskeltu, kunniallisiin avioliittoihin ryhdytty (Juhanin nurkkiin saarnaamaan jäänyttä kiihkouskovaista Simeonia lukuun ottamatta), lapsikatraat hankittu ja vaimot opittu pitämään kurissa ja heidän taloudenhoitoaan kovasti arvostaen... Noh, se oli silloin se. Ilmeisesti aikalaiskriitikoille ei kuitenkaan kehityksen kaari kelvannut, vaan olisi heti pitänyt olla hartaina ja nuhteessa eikä koskaan viinaksiin tai korpielämään sortuakaan. Kaipuu metsäelämään irralleen ihmisten tavanomaisesta elämänmenosta on elänyt kotimaisessa kirjallisuudessa vahvasti Kiven jälkeenkin, kun miettii vaikkapa Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta (1975) tai Laura Gustafssonin Korpisoturia (2016). Näkökulmat ja aikalaistausta vain vaihtuvat.

Seitsemää veljestä oli hienoa lukea jouluklassikkona, ja ennen ensi vuoden Suomi 100 -hypeä oli hyvä saada kuitattua nyt tämänkin kotimaisen merkkiteoksen lukeminen kokonaisuudessaan. Kokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää rastin hakemista, vaan kirja kyllä riemastutti, ja kaikesta aikaansa sidotusta paatoksesta huolimatta veljeksiin kyllä lukiessa kiintyi. Niin kävi aikanaan selvästi Kivelle itselleenkin, sillä hän kirjoitti romaanistaan kirjeessä odottaessaan sen painatuslupaa: "Minä itse en veljeksiä koskaan hylkää, vaihka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi."

torstai 22. joulukuuta 2016

Elfriede Jelinek - Halu

Elfriede Jelinek  Halu (Otava 2008), alkuteos Lust (1989). Suomeksi kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen.

Varoitus: Tämä blogiteksti ja siihen mukaan otetut lainaukset käsitellystä teoksesta voivat aiheuttaa ahdistusta, aiheina ovat mm. seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. 
"Miehet, nämä maanpäälliset rakennelmat, haluavat rakentaa yhä lisää. Jotta vaimot tunnistaisivat miehensä vielä töistä ja teoksista sittenkin, kun nämä siirtyvät eläkkeelle. Viikonloppuisin taivaalliset kuitenkin käyvät heikoiksi. Silloin he eivät kapuakaan rakennustelineelle vaan ravintolan korokkeelle ja laulavat pakosta, aivan kuin kuolleet voisivat palata ja osoittaa suosiotaan. Miehet haluavat olla suurempia, ja samaa haluavat heidän työnsä ja teoksensa ja arvonsa. Heidän voimannäytteensä."
Kun itävaltalainen kirjailija Elfriede Jelinek sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2004, palkitseminen aiheutti Ruotsin akatemiassa kiistoja ja yhden jäsenen ovet paukkuen tapahtuneen eron, jonka yhteydessä tämä moitti Jelinekin tuotantoa mm. kaoottiseksi ja pornografiseksi. Jelinekin suomennetuista romaaneista jälkimmäinen, 2008 käännetty Haluonkin haastava pala purtavaksi. Olin päättänyt napata luettavaksi tässä välissä jotakin ristiriitaista ja rankkaa, ja sain todella mitä tilasin. Aiemmin lukemissani kirjablogiteksteissä tätä teosta lähinnä kauhisteltiin ja pidettiin järkyttävänä. Myönnän ensimmäisten 40-50 sivun jälkeen miettineeni, että jaksanko kirjan loppuun. Samalla tekstin ansiokkuus oli ilmiselvää. Pääsin kuitenkin loppuun, ja otan asiakseni analysoida tarkemminkin kuin järkyttäväksi ja kaoottiseksi pornoksi leimaamalla.

Teoksen kieli on pimeän ja karun runollista  se kuvaa rumia asioitaan kolkolla kauneudella. Kertoja tuntuu kiivaalta tapahtumien selostajalta, lievästi sarkastiselta ja hyvin turhautuneelta. Samalla kertoja on kuitenkin etääntynyt, mutta tällä on selkeä persoona käyttäessään mm. me-muotoa useamman kerran eri viiteryhmiin kohdistuen.

Romaanissa on siis paperitehtaan johtaja, joka on alistava johtaja niin työssään kuin kotonaan, johtaja jolla on kyltymätön halu ja hän purkaa itsensä runnomalla vaimoonsa lukemattomin eri tavoin eri paikoissa, kerta toisensa jälkeen ja vaikka väkisin, jos täytyy. Halu on kirjoitettu 80-luvun lopulla, jolloin HIV oli levinnyt Euroopassa laajalti. Kirjassa sairauden pelko estää johtajaa toteuttamasta perversioitaan "seuranhakupalveluiden" eli lähinnä ilotyttöjen parissa. Suojautuahan ei voi, koska tämän miehinen ylpeys vaatii ajatusta, että voi kylvää siemenestään monistettuja, mutta pienennettyjä versioita itsestään. Siksi vaimoa on käytettävä kaikin mahdollisin mieleen juolahtavin tavoin. Nainen ottaa kaiken vastaan. Pariskunnalla on myös poika, joka mm. opettelee viulunsoittoa, koska niin täytyy isän mielestä tehdä (isä itse johtaa tehtaan kuoroa), ja poika on ikätovereidensa keskuudessa valtias sen takia, että hänen isänsä on johtaja. Myös poika saa kaiken haluamansa ja kaikki kadehtimaan saamaansa.
"Ikivihannan miehen ei tarvitse suojautua tämän naisen luona, hänet on peitelty ystävällisesti, taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Miten mielellään omaisuus asuukaan meillä! Se ei voi asettua parempaan paikkaan kuin meidän sukuelintemme alle, kun ne retkottavat yläpuolella kuin kalliot virran yllä. Vastikkeeksi naiselle läjäytetään pöytään joka kuukausi silkkaa rahaa arkilieden antimia varten. Huomenna hän avaa jälleen lapselle oven koulusta elämään, mies on ostanut tämänkin elämänmenon, ja nyt hän käristää naisen uunissa runsaan makkaransa, joka on leivottu karvoista ja ihosta tehdyn voitaikinan sisään. Mutta koulubussi on juuttunut paikoilleen."
Edeltävässä katkelmassa tulevat esiin lähes kaikki romaanin teemat, jotka toistuvat kehämäisesti sivulta toiselle erilaisina muunnelmina (Jelinekin kirjallista kerrontaa onkin kuvattu musiikin kaltaiseksi). On miehen pysäyttämätön seksuaalinen halu, vallanhalu, jonka hän oikeuttaa siten, että kustantaa elämisen naisen ollessa kotona. Seksuaalinen alistaminen kytkeytyy kirjassa suoraan talouden ja sen markkinoiden aikaansaamaan ihmisten alistamiseen: työntekijöiden asema on kiinni tehtaan heille antamasta elämästä ja jos heistä tulee työttömiä ja köyhiä, he eivät ole enää mitään, vaan osattomia kaikesta, ikäviä ja tiellä. Elfriede Jelinek kuului vuosina 19741991 Itävallan kommunistiseen puolueeseen ja hän syöksee tässä teoksessa esiin kiukkua talouden sortavista rakenteista.

Seksuaalisen väkivallan ja nöyryytyksen rakenteet näkyvät myös läpi kirjan, ja erilaiset groteskilla tavalla kuvatut aktit seuraavat toisiaan uudelleen ja uudelleen. Sukuelimille ja eritteille on keksitty sellainen mitä moninaisin nimitysten kirjo, että voisin kuvitella suomentamistyössä olleen siksikin omat haasteensa... Pähkäiltävää on aiheuttanut varmasti kirjailijan muutenkin hyvin omintakeinen, voimakas kieli, joka on suomennokseen saatu välitettyä kuitenkin elävästi. Välillä kirjaa luki ajatellen sitä jonain kylmäävänä dystopiana. En tunne 80-luvun lopun Itävallan oloja ja taloustilannetta tarkemmin, mutta oletan siellä koetun tuolloin jo nousukauden jälkeistä taantumaa, jollainen iski myös Suomeen rajuna 1990-luvun alussa.
"Ja vielä yksi asia, jonka luonto lupasi: oikeus työhön jonka mukaan jokainen työnantajansa kanssa liiton solminut voidaan vapauttaa Jumalasta kuoleman kautta (Jumalan haisevana jätöksenä). Nyt tuli puhuttua sivu suun. Tätä epäkohtaa valtakunnan mahtimiehetkään eivät osaa ratkaista. Työtä on vähemmän, ihmisiä enemmän, ja he tekevät kaikkensa, että kaikki on ja pysyy ennallaan ja että he itsekin saavat pysyä hengissä."
Jelinekin romaanissaan luomaan vihamieliseen maailmaan ei tule menneeksi mukaan, vaan sitä katselee typertyneenä sivusta, ja kirjailijan tekstissään esittämiä äärimmäisimpiä kuvia ei pysty ottamaan vastaan sellaisinaan. Varsinkin johtajassa hahmottuva kuva miehestä pervessinä, täysin itsekeskeisenä, sadistisena alistajana ampuu yli tarkoituksellisena kärjistyksenäkin silloin, kun se pyritään paikoitellen yleistämään koko sukupuoleen. Talouteen ja työmarkkinoihin liittyen Jelinek ei peittele tunnettuja näkemyksiään, vaan tuo ne kirjassaan selkeinä esiin, mikä saa vertailemaan toiseen hyvin markkinatalouskriittisesti ajatelleeseen Nobel-kirjailijaan, José Saramagoon. Saramagon tuotannossa tämän omat poliittiset näkemykset näyttäytyvät varsin hienovaraisina kannanottoina Jelinekiin verrattuna. Väkivalta on Halussa lähinnä seksuaalista ja siihen suoraan kytkeytyvää. Vahingoittamista itsetarkoituksellisena lyömisenä kuvataan melko epäsuorasti (sen verran lukijaa armahdetaan), mutta siitä annetaan viitteitä esim. naisen käyttäessä aurinkolaseja, vaikka on pimeää.

Nainen, johtajan vaimo Gerti, on kirjan alussa lähinnä objekti, täysin passiivinen toimija. Hän ei edes yritä panna vastaan miehen, ja myös miehen kaltaiseksi kasvamassa olevan pojan, tyrannialle. Lopulta Gerti kuitenkin lähtee kotoaan, riistäytyy ulos ja päätyy syrjähyppyyn opiskelijanuorukaisen kanssa. Gertille kehittyy tätä toista miestä kohtaan voimakkaita tunteita, mutta miehelle kyse on lopulta yksittäisestä seikkailusta. Jälleen Gerti päätyy häväistyksi.
"Kauempana, sieltä mistä me raahasimme Gertin, laskettelijat juhlivat yhä edelleen pienissä rommi- ja teelammikoissaan. He hehkuvat ja hihkuvat. Heidän ilojensa taakan alla metsämaakin on änkyräkännissä. Mekko on vedetty Gertin pään päälle kuin säkki, jonka sisällä hänen on odotettava lämpenemistä tuotelappujen ympäröimänä. On syytä tietää, että sukkanauhoilla ei ole haitallisia vaikutuksia, jos mies haluaa lerputella sukuelintään oikein kunnolla."
Halu on teoksena kuin maalaus, jonka tekijä on kuvannut aihettaan kauniilla väreillä ja tuo siinä esiin hienoja muotoja käyttämällä taitavaa tekniikkaa. Maalaus on kuitenkin viimeistelty oksentamalla sen päälle ja viskelemällä ikään kuin koristeeksi vielä spermaa, virtsaa, ulosteita. Lopuksi siihen on lyöty nyrkillä reikiä. Lopputulos on tuo eritteillä päällystetty, vaurioitettu taideteos, joka kaikesta vastenmielisestä huolimatta saa ihailemaan tekijää tämän taitavuudesta maalamisessa käytetyissä tekniikoissa ja muodon ymmärryksestä.

Kyseessä on hurja kirja: vimmainen, ruma ja paikoin tuskastuttava, mutta silti näkemisessään taitava ja perusteellista työtä. Vaikuttava se ainakin oli. Jelinekiä on ehdottomasti luettava lisää ja romaani Pianonsoittaja otettava seuraavaksi lukulistalle. Muita teoksia kirjailijalta ei olekaan suomennettu ja hän on 2000-luvulla kirjoittanut lähinnä näytelmiä. Jelinek kärsii sosiaalisista peloista ja avarien paikkojen kammosta, minkä takia ei ollut läsnä muuten kuin videon välityksellä Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa saadessaan palkintonsa. Hänen näytelmänsä ovat aiheuttaneet kohua vielä viime vuosinakin: vuoden 2010 Rechnitz (Der Würgeengel) sai suuren osan yleisöstä kävelemään ulos puolivälissä, 

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Martti Joenpolvi - Valitut novellit

Martti Joenpolvi - Valitut novellit (Gummerus 2006)

"Hän alkoi tajuta olemassaoloaan, meni jonkin aikaa ennen kuin sai koottua jäsenensä. Hän säikähti märkää tyynyä. Se oli kuitenkin vain sylkeä. Kommunistinen huone, hän ajatteli. Kommunistinen katto ja lattia. Kommunistinen vuode, minä porvarillinen jäänne kommunistisessa vuoteessa. Ideologia esineellistyi ympärillä."
Olin perehtynyt Martti Joenpolveen kirjailijana jonkin verran ennen kuin ostin hänen Valitut novellit -valikoimansa heräteostoksena. En tiennyt hänen kirjoitustyylistään sen enempää mitä olin kirjailijabiografiasta lukenut, mutta tiesin hänen olevan merkittävä kotimainen novellisti, järjestetäänhän Joenpolven mukaan nimettyä novellikilpailuakin. Tutustuminen oli hyvä aloittaa taannoisen novellimaratonin aikana, kun kokoelma löytyi omasta hyllystä. Linkittämässäni maratonin postauksessa käyn läpi kaikkien sen aikana lukemieni novellien juonta (luin tästä 16 novellin valikoimasta tuolloin 8 ensimmäistä). Tässä postauksessa en ole niin perusteellinen, vaan esitän yleisempiä huomioita.

Pidin Joenpolven novellistiikasta, erityisesti 80-luvun tuotannossa oli monia sykähdyttäviä ja hyvien novellien tavoin maton lukijan jalkojen alta tempaisevia kertomuksia. Kerrontatapa on tyyliltään perinteistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosikymmenillä käytettyä, ja kieli on selkää, täsmällistä eikä sen osalta konstailla ihmeemmin. Joenpolvi on novellistina melko monipuolinen, on sekä lyhyttä muotoa että pitkää, ja pari runoproosaakin lähestyvää lyhyttä novellia valikoimaan sisältyy. Henkilöt ovat useimmiten miehiä, jotka pohdiskelevat asioita hieman sivussa kaikesta, mutta myös naishenkilöitä on mukana, joskus pääosassakin. Novellien tapahtumat säilyvät realistisina kautta linjan. Hieman abrsudin sävyjä tulee esille esimerkiksi novellissa Pala valkoista marmoria, kun päämäärättömälle reissulleen jälleen kerran lähtenyt päähenkilö satuilee kohtaamilleen ihmisille henkilökohtaista historiaansa miten sattuu. Symbolisia kuvauksia toki on usein, kuten Kevätkesän lämpimin päivä-novellin lahoava lippusalko ja sen kunnostus keski-ikäisen miehen mielenmaiseman kuvauksen lomassa.
"Hän peitti maalaamansa salon muovilla ja meni taas laiturille katsomaan. Päälle tulee, rintaman etureuna kätki auringon, maisema hämärtyi ja lintujen äänet taukosivat. Hän näki jo salamat, toiset niistä jäivät pelkiksi välähdyksiksi, mutta näkyi myös polveilevia railoja mustassa pilvimassassa."
Jälkipuolen Valtionpalkinto-novellissa palkinnon saanut mies sivuutetaan ryhmäkuvaa otettaessa, Helsinki näyttäytyy vihamielisenä paikkana ja onni alkaa kääntyä vasta junamatkalla kotiseutua kohti. Tuo novelli ilmentää valikoiman alkusanat kirjoittaneen kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen mukaan todennäköisesti Joenpolven omaa kokemusta asemastaan kirjallisella kentällä 90-luvun puolella. Hymyilyttävää, tummasävyistä huumoriakaan ei unohdeta, mistä käy esimerkiksi novelli Huolehtivainen rakastaja, jossa mies kuljettaa toista naistaan mökille mm. soutuveneessä mustien säkkien alla. Omaksi suosikikseni nousi lopulta novelli Espanjalainen sirppi (1984), joka sisältää niin häpeää, katkeruutta, eroottista virettä kuin järisyttävän käänteen juuri ennen loppua. Nummi kuvaa kyseistä novellia juonikertomuksen historiallista versiota edustavaksi ja Edgar Allan Poen klassista novellin ideaa toteuttavaksi. Kauhuromanttinenkin elementti novellissa on.

Joenpolven novellituotanto ansaitsi varmasti perehtymistä hänen yksittäisten kokoelmiensakin tasolla ja varmasti palaan niihin vielä joskus. Tämä valikoima on kuitenkin hyvä tapa aloittaa ja nautiskella moniulotteisten ja vahvojen novellien lukemisesta. Postaukseni alun lainaus on muuten valikoiman ensimmäisestä novellista Hrustsevin aikaan.

Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on nyt 40.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Maylis de Kerangal - Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal  Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016), alkuteos Réparer les vivants (2014). Suomeksi kääntäneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.

"  ja kaivettiin penkin alta Surf Sessionin viimeisin numero, levitettiin se kojelaudalle, painettiin pää hämärässä kimaltavien sivujen ylle, paperi oli kiiltäväpintaista kuin aurinkoöljyn ja nautinnon kostuttama iho, katsottiin sivuja joita oli käännelty tuhannet kerrat ja tutkittiin niitä yhä uudestaan, suu kuivana ja silmät pullistuneina: Mavericksin hyökyaallot ja Lombokin point break, Jawsin jättiaallot Havaijilla, Vanuatun tuubiaallot, Margaret Riverin mainingit, planeetan loistavimmat surffausrannat levittäytyvät heidän edessään."
Alussa on 19-vuotias surffausta harrastava Simon Limbres, joka herää kello 5.50 aamulla kellonsoittoon ja lähtee ystäviensä Christophen ja Johanin kanssa tavoittelemaan aaltoja lautansa kera. Surffaus onnistuu mainiosti, ja paluumatkalle lähdetään heidän retkillään käyttämällään pakettiautolla, joka kirjassa selviämättä jäävästä syystä suistuu täydestä vauhdista tieltä sähkötolppaan. Simonilla ei ole turvavyötä, koska niitä riittää autossa vain kahdelle, ja hän iskeytyy pää edellä tuulilasiin. Hän selviää sairaalaan asti, mutta siellä havaitaan, että hänen aivonsa ovat tuhoutumassa hukkumalla vereen. Mitään ei ole tehtävissä hänen auttamisekseen.

Maylis de Kerangal on saanut Réparer les vivants -romaanillaan kymmenen kirjallisuuspalkintoa Ranskassa. Siis 10 palkintoa, samassa maassa, samalle kirjalle. Tänä vuonna hänen kirjansa englanninkielinen käännös pääsi Man Booker International -palkinnon pitkälle listalle, jolla mukana oli myös suomalaiskirjailija Aki Ollikainen. Tänä vuonna ilmestyi myös suomennos Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Romaanin juoni ja kantava idea on yksinkertainen: se kertoo sydänsiirrosta ja tapahtumat sijoittuvat 24 tunnin sisään. "Yksinkertainen" ei ole kuitenkaan sana, jolla voisi kuvata Kerangalin käsittelytapaa tai hänen proosaansa muutenkaan. Kirjailijan kirjoitustapa on yksityskohtia täynnä ja intensiteetillä etenevää  hän käyttää erittäin pitkiä virkkeitä. Kieli on kuitenkin viileää, enemmän kertovaa kuin tunnelmissa vellovaa. Loppumetreillä kuitenkin tarkan yksityiskohtaisesta kerronnasta juuri syntyy kaiken kauneus, lukija saa tuntea itse eikä häntä siihen draamaa luovalla kielenkäytöllä sysitä. Kirjailija kuvaa kaikkien tapahtumiin liittyvien henkilöiden tekemisiä, ajatuksia ja muistoja tarkkaan. Välillä tästä tulee olo sivupoluille päätymisestä, ja tuntuu kuin kuuntelisi opettajaa, joka oppitunnin aikana päätyy tarinoimaan aiheesta, joka ei suoraan koske opetettavaa asiaa. Sellaisia tarinoita kuuntelee kuitenkin mielellään, ja kirjailija punoo reitin takaisin siihen suureen kertomukseensa sujuvasti saaden kaiken tuntumaan merkitykselliseltä.
"  ja yhtäkkiä hänet valtasi ajatus laajenevasta universumista, jatkuvassa muutoksen tilassa olevasta avaruudesta, jossa solukuolema käynnistäisi muodonmuutoksia, kuolema tuottaisi elämää niin kuin hiljaisuus tuottaa ääntä, pimeys valoa tai staattisuus liikettä, pakeneva aavistus, joka sinnittelee hänen verkkokalvollaan vaikka hänen katseensa palaa jo tietokoneen näyttöruudulle, 16-tuumaiseen mustaa valoa hohtavaan suorakulmioon, joka kertoo Simon Limbresin kaikkien aivotoimintojen lakkaamisesta."
Simon todetaan mittauksilla aivokuolleeksi ja lääkäri joutuu välittämään tiedon hänen sairaalaan rynnänneille vanhemmilleen Mariannelle ja Seanille, jotka siirtyvät pysyvästi elämään erilaisessa maailmassa kuin se, mihin he aamulla heräsivät. Surun tyrmäämät vanhemmat joutuvat heti perään tekemään päätöksen, sillä aika juoksee ja Simonin elimet voisivat pelastaa monta elinsiirtoa odottavaa potilasta. Miettimisen ja asioiden punnitsemisen jälkeen Marianne ja Sean suostuvat. Elinsiirroista vastaavat työntekijät aloittavat kiivaan soittelun ympäri maata. Simonin sydämelle löytyy vastaanottajaksi 51-vuotias Claire Méjan.

Kirja ottaa kantaa myös siihen, millainen taakka elämänsä pelastavan siirrännäisen vastaanottaminen on. Tietoisuus siitä, että joku on juuri kyseisenä päivänä kuollut sen vuoksi. Lahjasta ei voi puhua, sillä kukaan ei ole päättänyt lahjoittaa mitään. Vielä käyttökelpoisen kierrättäminen, mahdollisuus. Lähinnä siitä on kyse.
"Eikä hän koskaan pääsisi sanomaan kiitos, siinä on jutun ydin. Se on teknisesti mahdotonta, kiitos, tuo lämmin sana kaikuisi tyhjyyteen. Hän ei voisi ikinä millään tavoin sovittaa kiitollisuuttaan luovuttajalle tai tämän perheelle, puhumattakaan että antaisi vastalahjan keventääkseen suunnatonta velkaansa, hän tuntee jääneensä loukkuun."
Alkuperäisestä omistajastaan irrotettu sydän saapuu pikaisen kuljetuksen jälkeen paikalle, ja alkaa huima, intensiivinen operaatio, jossa Simonin sydämestä tehdään Clairen sydän. Lopussa kello on 5.49, vuorokausi tulee täyteen. Kirja päättyy, ja lukija jää hetkeksi miettimään, mitä on lukenut, miten suuren tarinan on kulkenut läpi kaikissa eri puolissaan.

Kerangalin tekstiä lukiessa on välillä henkisesti hengästynyt olo, sillä kirjailija kiidättää läpi hektisten virkkeiden, joita on vaan luettava eteenpäin ja eteenpäin. Lopussa on kuitenkin kiitollinen, että on pysynyt kirjailijan matkassa hengästymisestä huolimatta ja käynyt läpi sen kaiken. Jos olisin lukenut tämän aiemmin, enkä lykkäillyt sitä uusien kirjastolainaani syksyn kotimaisten uutuuksien tieltä, olisin saattanut myöntää taannoin tässä blogissa jakamani vuoden käännöskirjan tunnustuksen tälle kirjalle. Niin merkittävä se on.

Maylis de Kerangal on myös uusimman Parnasso-lehden (nro 6-7/2016) kansikuvassa ja hänestä on lehdessä Tommi Melenderin kirjoittama juttu. Kerangal puhuu innostavasti kirjoittamisesta ja teoksestaan:
"En keksi montakaan kaunokirjallisesti kiitollisempaa aihetta kuin sydänsiirto. Siihen liittyy niin monia inhimillisesti merkityksellisiä asioita: elämä ja kuolema, rakkaus ja kärsimys, ruumis ja sielu sekä eettis-filosofiset pohdinnat siitä, kenelle ruumis kuuluu."

Blogeissa: Kirjamuistikirja,  Lukuisa, Lukuneuvoja, Mummo matkalla, Reader, why did I marry him, Ullan luetut kirjat

lauantai 17. joulukuuta 2016

Novellimaraton 17.12.2016

Osallistuin Ompun järjestämään kirjabloggaajien novellimaratoniin, jossa tarkoituksena oli lukea novelleja lauantain 17.12.2016 ajan. Pääsin mukaan maratoniin vasta kolmen aikoihin iltapäivällä, koska noh, edellisenä iltana oli työpaikan pikkujoulut ja lisäksi halusin ensin viimeistellä bloggaukseni Yasmina Khadran Attentaatista. Hääräilin päivän aikana kaikenlaista, piti esimerkiksi pakkailla tulossa olevaa muuttoa varten ja iso osa kirjoistakin siirtyi jo pahvilaatikoihin, ääk. Ehdin kuitenkin lukea 10 novellia. Nyt siis Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on noussut jo 32 novelliin. Luin tänään kahta kokoelmaa, enkä kumpaakaan loppuun, joten teen kummastakin myöhemmin erikseen teoskohtaiset postaukset. Tässä kuitenkin luonnehdintoja kaikista lukemistani novelleista.


Kokoelma: Martti Joenpolvi  Valitut novellit (Gummerus 2016)

Martti Joenpolvi on merkittävä kirjailija erityisesti novellien saralla ja Gummerus järjestääkin joka toinen vuosi hänen mukaansa nimettyä novellikilpailua. Joenpolven novellivalikoima tarttui joskus mukaani heräteostoksena.

Valikoiman ensimmäisen novellin lopussa esiintyy itse Tšehov, tosin vain päähenkilön kuvitelmissa. Päähenkilönä on Mikkola-niminen mies Neuvostoliitossa, ja Hrustsevin aikaan -novelli on julkaistu alun perin jo 1969. Motiiviksi nousevat käsineet: Mikkola on ilmeisesti unohtanut käsineensä taksiin ja ne nousevat Suomen idänsuhteiden symboliksi, "aina me menetämme idänsuhteissamme".

Syyskuussa-novellissa kuvataan sisaruksia ja toisen heistä aviopuolisoa tilanteessa, jossa vanha mies on kuolemassa ja hänestä huolehtinut aviopari varautuu jo uuteen elämään. Miehen sisar on tullut vanhaan kotiinsa, avioparin nykyiseen kotiin, Yhdysvalloista, ja tilanne sekä ihmisten välit kytevät ja kipinöivät. Jännitteet tuntuvat novellissa vahvasti.

Kevätkesän lämpimin päivä -novellissa keski-ikäinen sosiologian professori kunnostaa mökillään lippusalkoa ja pohtii syntyjä syviä. Hän käy läpi eläämänsä, pohtii tulevaa ja lisäksi luontoa, maailmaa, yhteiskuntaa.

Halpa ammattimies -novellissa putkihommia saapuu tekemään novellin otsikon mukainen putkimies, jonka kertoja ristii Huvitukseksi. Tämä suhtautuu työssä ilmeneviin vaikeuksiin kevyesti, mikä tarttuu lopulta myös kertojaan.

Äideistä parhain -novellissa Martela-niminen mies lähtee vanhan ystävänsä Jääskeläisen, vakavasti sairastuneen teatteriohjaajan, luokse käymään. Häntä houkuttelee Jääskeläisen tuntema nainen, nuori yksinhuoltaja, jonka petiin Jääskeläinen hänet lupailee järjestää. Kertomus sisältää myös hämmentävää naisen rintamaidon erotisointia...

Erilaisista asioista koettu häpeä ja toteutumaton eroottinen vire sävyttävät novellia Espanjalainen sirppi. Siinä keski-ikäinen nainen häpeää mm. hulttiopoikiensa lujaa soittamia pornolauluja. Pojat ovat toivottomia tapauksia ja olleet vankilassakin. Nainen lähtee miehensä veljen kanssa soutelemaan ja laskemaan verkkoja, aviomies on ollut kolme päivää juoksemassa muiden naisten perässä. Eräässä novellin kohdassa pohditaan siittiöiden sielunelämää. 5/5.

Vaalea orakas -novellissa mies on lankonsa ja kälynsä kanssa sienimetsällä. Jälleen ilmassa on jännitteitä ja patoutunutta eroottista latausta. Lopussa koira saa jonkinlaisen epilepsiakohtauksen.

80-vuotias Ossi tekee katoamistempun syntymäpäivänään novellissa Pala valkoista marmoria. Hän on tehnyt vastaavanlaisia reissuja aiemminkin, noin viiden vuoden välein. Vaimo Nelly oli järjestänyt Ossille juhlat täysihoitolaan, ja Nelly joutuu selittelemään, mihin mies on oikein kadonnut. Ossi kohtaa erilaisia ihmisiä ja puhuu kaikille aivan puutaheinää siitä, kuka on ja mitä on aikoinaan tehnyt työkseen.


Kokoelma: Alice Munro  Julkisia salaisuuksia (Tammi 1995, oma kappaleeni uusintapainos 2013), alkuteos Open Secrets (1994). Suomeksi kääntänyt Kristiina Rikman.

Vuoden 2013 nobelisti Alice Munro ei esittelyjä kaivanne. Olen aiemmin lukenut Munrolta Liian paljon onnea -kokoelman. Julkisia salaisuuksia -teoksen novellit kuvaavat elämää Kanadan Ontariossa, tapahtuma-ajat vaihtelevat 1850-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle.

Ensimmäinen novelli Tuulentupia on yli 50 sivun mittainen ja jakautuu useampaan osioon: Kirjeitä, Espanjantauti, Onnettomuuksia ja Tolpuddlen marttyyrit. Pääosassa on kirjastonhoitajana työskentelevä, kauppahotellissa asuva Louisa, joka alussa käy kirjeenvaihtoa sotilaan kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana. Mies on kuitenkin kihlautunut toisen naisen kanssa ennen sotaan lähtöään ja menee tämän kanssa naimisiin. Myöhemmin mies kuolee kauheassa onnettomuudessa tehtaalla. Ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja kuvaus on munromaisen kirpeää, juuri sellaista joka hänen tuotannossaan viehättää.

Oikea elämä -novelli alkaa toteamuksella: "Muuan mies otti ja rakastui Dorrie Beckiin. Tai ainakin hän halusi naida Dorrien. Tosi on." Siinä onkin novellin tarina pähkinänkuoressa. Novellissa kerrotaan myös Dorrien ystävistä, Millicentistä ja Murielista. Millicent järjestää kutsut, joilla Dorrie tutustuu varakkaaseen, vanhempaan mieheen ja saa tältä avioliittotarjouksen. Mies asuu Australiassa, eikä muutto kotikonnuilta ja itsenäisen elämän aloittaminen ole lopulta helppo päätös. Tarina on sydämellisen sympaattinen.


Kyseessä oli ensimmäinen lukumaraton bloggariurallani, toivottavasti pystyn osallistumaan vähän paremmalla valmistautumisella näihin jatkossakin!

Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra  Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."
Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.
"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."
Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Seita Vuorela - Lumi

Seita Vuorela –  Lumi (WSOY 2016)

"Mä olen poika itäisestä kaupunginosasta ja mulla on maineeni. Nimen mä oon saanut kuolleelta sedältäni, siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. Mun setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.
On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa."
Seita Vuorelan (19712015) viimeinen romaanikäsikirjoitus saatettiin valmiiksi kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelytyön avulla. Kustantajan jälkisanoissa kerrotaan, että Huotarinen työskenteli aktiivisesti kustannustoimittaja Essi Kytöhongan kanssa, ja Seita Vuorelan läheisten toive Lumen julkaisusta kirjana toteutui. Romaani valittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, ja palkinnonsaaja Juuli Niemi piti jakotilaisuudessa kauniin puheen, jossa käänsi valokeilassa ollessaan katseen poismenneeseen ystäväänsä.

Oli heti kirjasta kuultuani selvää, että lukisin itsekin Lumen. Seita Vuorelan Karikko on ollut minulle 2000-luvun hienoimpia suomalaisia romaaneja. Se on maaginen, mystisen surullinen ja viiltävän kaunis. Vuorelan tunnusmerkkinä ovat rajat ja niiden kynnyksellä oleminen, ja tämä tematiikka esiintyy myös Lumessa.

Romaanin päähenkilöt ovat iranilaislähtöisiä. 15-vuotias Siamak on saanut nimensä samanikäisenä aikanaan teloitetun setänsä mukaan. Hän on jääkiekkoa harrastava vihainen nuori mies Itä-Helsingin lähiössä. Tavanomaisen teini-iän ahdistuksen lisäksi Siamak kokee menneisyyden taakkaa. Hän on tullut Suomeen pakolaisena vanhempiensa perässä pienenä lapsena ja tuskin muistaa lapsuudenkotiaan Teheranissa. Siamak ei haluaisi erottua muista, ja hän ärsyyntyy muiden kuittailuista erityisesti, jos ne liittyvät islamiin. Hänen perheensä ei ole uskonnollinen, sillä he kokevat uskonnon aiheuttaneen kaiken sen pahan minkä takia joutuivat Iranista lähtemään.

Yhtäkkiä perheeseen otetaan asumaan Siamakin kanssa samanikäinen Atisha, lapsuudenystävä joka tulee suoraan Iranista, laittomasti ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Atisha pääsee kuitenkin perille turvallisesti, ja perhe päätyy uudelleen kosketuksiin taakse jättämänsä maan kanssa, mikä on erityisesti Suomessa kasvaneille lapsille uutta ja erikoista. Atisha on pitänyt blogia, jossa on kertonut Iranissa tapahtuneista hirmuteoista, ja hän on joutunut vaikeuksiin. Kerrontaa viedään välillä eteenpäin kaikkitietävän kerronnan lisäksi Atishan blogimerkintöinä, Siamakin minäkerrontana sekä Andersenin Lumikuningatar-sadusta tehdyn mukaelman kuljettamana. Suomessa vietetään kirjan tapahtuma-aikaan talven lumisimpia hetkiä.
"Lumi on kuin valkoista paperia odottamassa sanoja ja niiden välistä hiljaisuutta, se on valkoinen muuri, johon veli spreijaa vastalauseensa, munan kuori, johon nowruz-juhlan aikaan maalataan pienellä siveltimellä hentoja kuvioita, se on aavemainen ja outo siksi, että mitä vain voi tapahtua, mikä vain on mahdollista, hyvä ja paha. Sellainen on maisema täällä, antaa kaiken eikä mitään. Sellaista on lumi."
Vuorelan teksti on kauttaaltaan taitavan kirjailijan ja kielenkäyttäjän työtä, se soljuu ja tekee itsensä uskottavaksi. Kirjan tarinaan on koottu lankoja punottavaksi, ja kaikki asiat selviävät lukijallekin vasta loppusivuilla. Kuvaus iranilaisista vaikuttaa myös vakuuttavalta, ja Vuorelalta säilyneissä lopun kiitoksissa hän kertoi matkustaneensa Iraniin taiteilijaryhmän kanssa vuonna 2006 ja saaneensa kirjoittamiseen paljon apua iranilaiselta ystävältään. Teoksen idea on selvästi elänyt hänen mielessään pitkään ja uskon Vuorelan tehneen taustatyönsä hyvin tarkasti. Kieltä täydennetään kirjassa myös ajoittaisilla farsinkielisillä lauseilla.

Maahanmuuttajavanhempien Suomessa varttuneita lapsia on kuvattu kotimaisessa proosassa myös esim. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjassa. Nämä teokset tavoittavat ääniä, jotka monilla jäävät helposti kohtaamatta muulloin. Lumessa tasapainoillaan tietysti lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kuten nuortenkirjoissa aina tapahtuu, mutta rajoja tulee esille muitakin: muistojen, maiden, ystävyyden ja rakkauden, kiukun ja välittämisen, joukkoon kuuluvan ja erilaisen, sallitun ja kielletyn sekä elämän ja kuoleman väliset rajat ovat vahvasti läsnä tarinassa. Kirja onnistuu koskettamaan varsinkin lopussa voimakkaasti, kuten teki Karikkokin. Vuorelalla oli taito tuoda tekstillään lukijassa esiin tunteet ilman läpinäkyvää dramatisointia. Harva onnistuu siinä näin.

Kiitos kirjoista.

Tekstiluolan vuoden parhaat kirjat 2016

Koska minulla tänä vuonna on käytössäni tämä kätevä ja henkilökohtainen alusta, jossa voin nostaa lukemaani hienoa kirjallisuutta esille juuri siten kuin mieleeni juolahtaa, aion nyt käyttää tilaisuuden hyväksi jakamalla tunnustukset vuoden parhaiden kirjallisten kokemusten tuottajille ja ansiokkaimmille kirjoittajille.

Kategorioita ovat: vuoden kotimainen romaani, vuoden ulkomainen romaani, vuoden tietokirja, vuoden kotimainen vanha kirja sekä vuoden ulkomainen vanha kirja. "Vanhan" rajan vedän viimeisimmissä kategorioissa viiteen vuoteen, eli valitsen mukaan vuonna 2010 tai sitä ennen julkaistut teokset.

Tunnustusten esivalinta on tapahtunut tietysti siten, että mukaan ja mahdollisiksi saajiksi pääsevät ne teokset, jotka olen vuoden 2016 aikana lukenut. Lista näistä on Kirjasampo-palveluun kokoamassani Luettuja 2016 -kirjahyllyssä. Olen halunnut olla lukuvalinnoissani järjestelmällinen ja lukea kiinnostavat kirjat järjestyksessä, mutta tosiasia on, että olen kiilannut välillä mukaan sellaisia, jotka ovat ohittaneet jonon ja pudottaneet siltä pois teoksia, joita en sitten lopulta ehtinyt tänä vuonna lukea. Älköön siis kukaan kotimainen tekijä, joka tähän postaukseen mahdollisesti päätyy, loukkaantuko listalta puuttumisesta. On suuri mahdollisuus, että tulit vain tylysti kiilatuksi impulsiivisen päätöksen takia. Kirjat onneksi säilyvät saatavilla ja niihin voi palata myös tulevina vuosina, jos joidenkin teosten lukemiseen kiinnostus taas syttyy. Olisin halunnut jakaa tunnukset erikseen myös uusille lasten- ja nuortenkirjoille sekä runoteoksille, mutta huomasin, että olen lukenut noista lajeista uusia kirjoja tänä vuonna vain vähän. Pienen otoksen vuoksi nuo tunnustukset jäävät jakamatta, mutta uusi yritys siinäkin ensi vuonna.


Siirrytään siis ensimmäiseen kategoriaan, eli vuoden kotimaiseen romaaniin. Näistä listaan ensin 10 valitsemaani finalistia, tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Laura Gustafsson - Korpisoturi (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Riitta Jalonen - Kirkkaus (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Tommi Kinnunen - Lopotti (WSOY)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Maaria Päivinen - Kellari (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Minna Rytisalo - Lempi (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Pajtim Statovci - Tiranan sydän (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Hannele Mikaela Taivassalo - In transit (Teos & Förlaget, suom. Raija Rintamäki)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Sinikka Vuola - Replika (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa














Tekstiluolan vuoden kotimainen romaani -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Hannele Mikaela Taivassalolle ja kääntäjä Raija Rintamäelle teoksesta In transit (Teos & Förlaget 2016). Kiitos loisteliaasta kirjasta, taitavasta käännöksestä ja lukuelämyksestä.


Blogitekstistäni 21.10.2016:

"In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään."

"Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale."

"Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi. "


Seuraavana kategoriana on vuoden ulkomainen romaani. Tähän kategoriaan finalisteja on kolme ja ne ovat:

Tore Renberg - Huomenna nähdään (Like, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Ralf Rothmann - Kuolema keväällä (Atena, suom. Raija Nylander)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













John Williams - Butcher's Crossing (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa














Tekstiluolan vuoden ulkomainen romaani -tunnustus jaetaan:


Kirjailija John Williamsille ja kääntäjä Ilkka Rekiarolle teoksesta Butcher's Crossing (Bazar 2016). Kiitokset edesmenneelle kirjailijalle taiten rakennetusta romaanista ja osaavalle kääntäjälle taattua laatua olevasta suomenkielisestä versiosta.


Luin kirjan jo keväällä, joten en ole kirjoittanut siitä blogitekstiä, mutta mukailen tässä someen tuolloin jättämiäni kommentteja:

"Butcher's Crossing ei ole oikeastaan lainkaan kuten Williamsin vuosikymmenten jälkeen postuumisti maailmanmaineeseen nostanut Stoner. Silti myös Butcher's Crossing on ehdottomasti vahva ja syvällinen romaani. Suurin lukuelämys tässä kirjassa syntyi erityisen hienosta sään ja luonnon kuvauksesta, jonka myös suomentaja on taitavasti tavoittanut. Kahden tähän mennessä suomennetun teoksen myötä minusta on tullut John Williamsin kirjojen suuri ihailija, ja odotan innolla kolmatta käännöstä."


Seuraavan tunnustuksen jaan vuoden tietokirjasta. Valitsemani neljä finalistia ovat:

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar, suom. Jaana Iso-Markku)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Elizabeth Kolbert - Kuudes sukupuutto (Atena, suom. Pirkko Vesterinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Helen Macdonald - H niin kuin haukka (Gummerus, suom. Irmeli Ruuska)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin (Docendo)
Blogiteksti
Teostiedot Finna-palvelussa













Tekstiluolan vuoden tietokirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Yuval Noah Hararille ja kääntäjä Jaana Iso-Markulle teoksesta Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016).


Blogitekstistäni 5.12.2016:

"Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia"

"Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten 'markkinatalous', 'ihmisoikeudet' tai 'valtio'. Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa."

"Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa."


Seuraavaksi jaan tunnustuksen vuoden kotimaisesta vanhasta kirjasta. Finalistit (8 kpl) ovat:

Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava 1966)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Leena Krohn - Tainaron (WSOY 1985)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Jarkko Laine - Maailman yksinäisin mies (Otava 1992)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981, suom. Eila Pennanen)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Jouko Turkka - Aiheita (Otava 1982)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut (Otava 1967)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa














Tekstiluolan vuoden kotimainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Märta Tikkaselle ja kääntäjä Eila Pennaselle teoksesta Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981). Kiitos kirjailijalle ravistelevasta ja aikaa kestävästä klassikosta sekä edesmenneelle kääntäjälle kirjan saattamisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville jo vuosikymmenten ajan.


Blogitekstistäni 16.11.2016:

"Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein."

"Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta."

"Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen."


Lopuksi jaetaan vielä tunnustus vuoden ulkomaisesta vanhasta kirjasta. Kuusi finalistia ovat:

T. S, Eliot - Autio maa (Otava 1949, suom. Kai Laitinen ja Lauri Viljanen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Nikolai Gogol - Kuolleet sielut (luettu painos WSOY 2009, suom. Jalo Kalima)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Peter Høeg - Lumen taju (Tammi 1993, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













José Saramago - Kertomus sokeudesta (Tammi 1997, suom. Erkki Kirjalainen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa













Johan Theorin - Yömyrsky (Tammi 2009, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa















Tekstiluolan vuoden ulkomainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija José Saramagolle ja kääntäjä Erkki Kirjalaiselle teoksesta Kertomus sokeudesta (Tammi 1997). Kiitos edesmenneelle kirjailijalle maailmaani myllertäneestä ja järkyttävän hienosta kirjaelämyksestä sekä edesmenneelle kääntäjälle tämän maailmankirjallisuuden modernin klassikon välittämisestä suomenkielisille lukijoille.



En ollut perustanut blogia vielä tämän kirjan lukiessani, ja on toistaiseksi hankalaa ajatella, miten blogitekstiä lähtisi edes kirjoittamaan. Valitsin Saramagon Kertomus sokeudesta -romaanin syksyllä Turun Kirjamessuilla Kirjastoseuran ständillä olleessa kilpailussa parhaaksi kirjastosta koskaan lainaamakseni teokseksi. Kuten jo yllä totesin, teos oli minulle maailmanjäristys. Se avasi oven uudenlaisiin kerrontatapoihin, viihdytti, naurattikin, järkytti ja sai kiintymään hahmoihinsa vahvasti. Lukemisen jälkeen tiesin löytäneeni yhden uusista lempikirjailijoistani. Kaksi muuta Saramagon kirjaa tänä vuonna luettuani näkemykseni vain vahvistuu: hänestä saattaa tulla jopa se merkittävin. Olen onnellinen siitä, että luettavana on vielä useita hänen teoksiaan. Saramago luo kirjoissaan aina omanlaisensa kielellisen maailman, ja hänen kerrontansa on tunnistettavaa ja dialoginsa erikoisessa muodossaan hämmästyttävän toimivaa. Purevaa ironiaa arvostavana, luonteeltani varsin pessimistisenä ihmisenä Saramago kirjoittaa juuri siten, mikä pistelee, inspiroi ja väliin huvittaakin minua hänen teoksiaan lukiessani. Kertomus sokeudesta näyttää, mitä ihmisille ja yhteiskunnalle tapahtuu arkielämän suistuessa kaaokseen. Se on trilleri, katastrofikertomus ja samalla kirjallisesti maailmanluokkaa oleva ihmisyyden tutkielma. José Saramagolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1998.


***


Tämän vuoden lukukokemuksiin palaaminen oli monin tavoin innostava matka. Ensi vuonna vastaavanlainen suosikkien valitseminen käy varmasti vielä sujuvammin, kun olen pitänyt blogia alusta asti. Tämä oli vielä hieman harjoitelma, mutta toivottavasti se kiinnostaa ja innostaa tarttumaan esiteltyihin teoksiin, jos ne eivät vielä ole tuttuja!