Andrew Sean Greer - Less (pride-viikon lukuhaaste)

Andrew Sean Greer – Less (Lee Boudreaux Books 2017)

"'You need to get an edge', his old rival Carlos constantly told him in the old days, but Less had not known what it meant. To be mean? No, it meant to be protected, armored against the world, but can one 'get' an edge any more than one can 'get' a sense of humor? Or do you fake it, the way a humorless businessman memorizes jokes and is considered 'a riot', leaving parties before he runs out of material?"

Amerikkalaiskirjailija Andrew Sean Greerin romaani Less sai viimeisimmän Pulitzer-palkinnon ja nousi siten tietoisuuteeni, ja kun huomasin että se kertoo keski-ikäisestä homomiehestä, kirja suorastaan hyppäsi lukulistalleni hyvin korkealle. Lueskelin arvioita, vakuutuin lopullisesti ja tilasin kirjan nettikaupasta, koska kirjastoihin se ei ollut täällä vielä edes ehtinyt, mikä on tyypillinen tarina englanninkielisen maailman hlbtiq-kirjallisuuden kanssa. Sain kirjan pari viikkoa sitten, ja se sopikin loistavasti luettavaksi kirjabloggaajien pride-viikon lukuhaasteeseen, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Jännitin etukäteen, olisiko teos minun makuuni liiankin kevyttä luettavaa. Onneksi ei. Se on kyllä vauhdilla kyytiinsä tempaava ja nopealukuinen kertomus, mutta myös monipuolinen; tasoja löytyy, ja teos on äärimmäisen hyvin kirjoitettu. Se on upea. Olen valmis käyttämään harvinaisia ylisanoja, niin paljon romaanin lukemisesta nautin.

Seksuaalivähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa korostuvat usein nuoruus ja itsensä löytämisen vaiheet. Siksi onkin virkistävää, että Greerin romaanin päähenkilö Arthur Less on viittäkymppiä lähestyvä, mutta silti vakiintumaton ja hakee yhä hieman paikkaansa maailmassa. Monesti aihepiirin kirjoissa jää sivuun se, mitä tapahtuu, kun homoseksuaali on pidemmällä aikuiselämässä ja mahdollisesti ollut pitkäänkin parisuhteessa, joka on ehkä sittemmin päättynyt. Arthur Less on tarinan alkaessa sinkkuna, ja hän on oikeastaan elänyt ilman parisuhdetta jo monta vuotta, vaikka hänellä olikin yhdeksän vuoden tapailusuhde (jossa viihdyttiin hyvin paljon sängyssä) arkkivihollisensa Carlosin pojan (joka on tarkalleen ottaen veljenpoika) Freddyn kanssa. Nuoruutensa Less, josta kertoja muuten käyttää kirjassa lähinnä sukunimeä, vietti runoilija Robert Brownburnin kanssa. Less on itsekin kirjailija. Tässä kohtaa moni saattaa huokaista, että taas yksi kirja, jossa kirjailija kirjoittaa kirjailijuudesta, mutta tässä romaanissa teeman käsittely ei tunnu moneen kertaan märehdityltä. Vaikka myös kirjailijaelämän hankaluuksiin pureudutaan, se tehdään hauskasti ja hyvinkin itseironisesti. Oma huumorin tasonsa kirjaa lukiessa tulee nyt siitä, että siinä kerrotaan Pulitzer-palkinnon voittamisesta (palkinnon sai kertomuksessa Lessin entinen puoliso Robert) ja sivutaan sitä, miten tuollaisen palkinnon saaminen kirjailijaan vaikuttaa luoden esim. neromyyttiä. Toivottavasti Greer muistaa kirjoittamansa nyt palkinnonjälkeisessä elämässään! Hän on toki ollut jo ennen Lessin saamaa palkintoa kirjallisesti meritoitunut saaden pienempiä palkintoja. Joka tapauksessa, romaanin alussa Arthur Lessillä ei tunnu menevän hyvin. Hänen entinen rakastajansa Freddy on menossa naimisiin, ja Less saa kutsun häihin, eikä hän koe voivansa mennä. Kotona nyhjääminenkään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi Lessin uusi romaanikäsikirjoitus saa hylkäyksen hänen kustantamostaan. Ratkaisuksi pulmalliseen tilanteeseen Less päättää hyväksyä kaikki postissa saamansa esiintymiskutsut ja työtarjoukset ulkomaille, ja niin hän päätyy lähtemään kuukausien mittaiselle maailmanympärimatkalle kotikaupungistaan San Franciscosta New Yorkiin, Italiaan, Saksaan, Marokkoon, Intiaan, Japaniin... 

"Was this how men felt? Straight men? Alone so often, but if they faltered - if they lost a wedding ring! - then the whole band of brothers would descend to fix the problem? Life was not hard; you shouldered it bravely, knowing all the time that if you sent the signal, help would arrive. How wonderful to be part of such a club. Half a dozen men gathered around, engaged in the task. To save his marriage and his pride. So they did have hearts, after all. They were not cold, cruel dominators; they were not high school bullies to be avoided in the halls."

Teos on kerrottu hyväntuntuisesti etenevällä rytmillä, ja se koostuu luvuista, joissa kuvataan Lessin elämää eri paikoissa hänen matkansa varrella. Greerin tapa kirjoittaa on todella hauska, naurahtelin säännöllisesti pitkin romaania. Huumori ei missään kohtaa mene liian ilkeäksi. Ihailen suunnattomasti, kun joku osaa kirjoittaa näin hauskasti ilman, että se menee yksiulotteiseksi hölmöilyksi. Stereotypioita kyllä käytetään, kuten yllä olevasta sitaatista huomaa, mutta nekään eivät tunnu mauttomilta, kenenkään yläpuolelle ei pyritä nousemaan. Päähenkilön kanssa voi nauraa kaikille hänen sattumuksilleen, joita matkan varrella kertyy – Less on varsinainen antisankari kokiessaan epäonnea monta kertaa, mutta hän on tavattoman sympaattinen ja sydämellinen hahmo. Tämä romaani sopii hyvin myös tarinavetoisille lukijoille. Pitkästä aikaa minäkin innostuin romaanin juonesta, ja odotin suurella kiinnostuksella mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ennen loppua tuntui jo etukäteen haikealta, että kirjan maailmasta ja sen päähenkilöstä pitäisi luopua. Sellainen tunnekin on minulla nykyään lukiessa harvinainen. Teoksen kertojaratkaisu on myös jännittävä, sillä kertoja kommentoi hyvin omaäänisesti asioita ja on aivan oma hahmonsa, jonka olemus paljastuu myös lopussa. 

"There was the Long Island architect who slept in flannel pajamas and a cap, as in a silent movie. There was the florist who insisted on sex outdoors, leading to a doctor's visit during which Less had to ask for both an STD test and a remedy for poison oak. There were the nerds who assumed Less followed every news item about the tech industry but who felt no obligation to follow literature."

Vanhenemisen teema on asia, johon liittyen seksuaalivähemmistöön kuuluvankin on tärkeää saada lukea representaatioita. Less käsittelee vanhenemista herkästi ja moniulotteisesti huomauttaen myös, ettei rakkauden etsimisessä ole aikarajaa. Homokulttuuri varsinkin nähdään usein pinnallisena ja nuoruuteen keskittyvänä, ja siksi muunlaiset äänet ovat kirjallisuudessa todella tervetulleita. Romaani pohdiskelee metafiktiivisesti sitä, miten kiinnostavaa luettavaa keski-ikäisen keskiluokkaisen valkoisen homomiehen seikkailut ovat, mutta Less todistaa, että kyllä ne voivat olla, jos ne on kerrottu tarpeeksi hyvin. Ehkei jokaisen kaunokirjallisen teoksen tarvitse politikoida, kunhan muillekin äänille on kirjallisessa maailmassa tilaa? Kirjassa pohditaan myös suurten ikäerojen merkitystä parisuhteissa ja sitä, minkälainen merkitys on vaikkapa nuoruusvuosiensa viettämisellä pitkässä suhteessa tietyn ihmisen kanssa. Kukin kasvaa tavallaan, ja jotkut tuntuvat säilyttävän viattomuutensa pidempään kuin toiset. Elämä voi olla komediaa tai tragediaa – ehkä näille molemmille on varattu tietty aikansa kunkin ihmisen elämässä. Less kokee matkallaan monenlaista, kuten uusia ihmissuhteita ja vaarallisiakin tilanteita. Kauas matkustamallakaan ei pääse kotiasioita täysin pakoon, se käy tragikoomiseen tapaan monesti selväksi!

Ihana kirja. Näin en ole sanonut blogissani ehkä koskaan ennen, mutta Andrew Sean Greerin romaani Less on vilpittömästi sellainen. Se on hauska ja hyvin viisas. Olen iloinen, että teos on nyt hyllyssäni kaikkien merkittyjen sivujensa kera. Kaivan sen joskus vielä uudestaan luettavaksi, se on hyvän mielen kirja ja ehdottomasti myös kirjallisena teoksena niin korkeatasoinen, että sen kokee mieluusti uudestaan. Ehkä otan sen luettavaksi, kun olen itse viisikymppinen, ja katson miten uudella tapaa siihen pystyn silloin samastumaan, koska nyt jo koin vahvoja tuttuuden tunteita monessa asiassa. Viime vuosina on käynyt välillä niin, että Pulitzer-palkittuja teoksiakaan ei ole saatu suomeksi, jos niiden aihe on määritelty marginaaliseksi, mutta vetoan kotimaisiin kustantajiin: tämä on oikeasti todella hyvä ja monenlaisille lukijoille sopiva kirja, käännättäkää tämä, suomalaiset lukijatkin ansaitsevat päästä suurin joukoin tutustumaan Arthur Lessiin! Hänen tarinansa jää sydämeen. 

Kritiikkejä: The Guardian, New York Times, Independent, Kirjan Goodreads-sivu

Jaakko Yli-Juonikas - Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikas – Jatkosota-extra (Siltala 2017)

"Ikeassa keltainen opasteviiva johdattaa turvallisesti läpi kaikkien osastojen, yksikään mahdollinen heräte ei jää viriämättä – – Kiertoajelulla mitään ei jätetä sattuman varaan, lavasteet kohoavat läpitunkemattomina kulkuväylän molemmin puolin, rekiretki Joulupukin maassa jonka koneisto on lainattu kummitusjunasta, hirviönuket korvattu tontuilla ja poroilla, eikä suuntavaiston herpaantumisesta huolimatta kukaan pääse eksymään – –"

Kun olin lukenut parisen viikkoa Jaakko Yli-Juonikkaan melkein 670-sivuista romaania Jatkosota-extra, kirjoitin Twitterissä puuskahduksen: "Jatkosota-extran ylittää työläydessään tämän vuoden luetuista kirjoista vain Alastalon salissa. Tämän totean luettuani kirjaa pari viikkoa ja edettyäni noin kolmanneksen. Ei se missään nimessä kehno ole, mutta haastaa todella." Sain kommentteja, joiden perusteella muut olivat intoutuneet kirjan parissa suorastaan hysteeriseen/uppoutuneeseen lukutapaan, se oli osoittautunut heille varsinaiseksi pageturneriksi. Teki mieli raivota maailmankaikkeudelle: "miksi kaikki muut kokevat tämän vetäväksi ja minulle tämä on taapertamista upottavassa suossa niin että saapas jää vähän väliä jumiin". Kun olin tutkiskellut itseäni noiden parin viikon ajalta, totesin, että ne olivat olleet koko syksyn stressaavimmat ja ahdistavimmat viikot – olin tämän ohelle ottanut luettavaksi pitkästä aikaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jotta maailmassa tuntuisi olevan myös jotakin selkeää ja toiveikasta. Päädyin siis vahvasti siihen näkemykseen, että vika oli lukemisajankohtani ongelmallisuudessa enemmän kuin kirjassa. Ja tuon ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se lähtikin vetämään. Ehkä avautuminen aiheesta auttoi? Tai sitten se, että vietin kirjan parissa pidempiä pätkiä kuin aikaisemmin. Eräs kirjan lukija kommentoi, että sen parissa pysymistä edesauttoi juuri lukeminen pitkään kerralla, ja tauon jälkeen aloittaminen oli ollut hankalaa. Se oli varmasti muodostunut ongelmaksi minulle – luin alkuun kirjaa pienissä pätkissä ja välillä muuta.

 "Yhä voimakkaampi ahdistus, nytkähtävä kiihdytys, jyrinä ja pneumatiikka retuuttivat Mikaa kun hän kantoi rinkkaa käytävältä vapaalle paikalle. Vaikka tahmea inertia varmisti, että hän pysyisi takertuneena kartalla ainakin alkumatkan, se ei tuntunut yhtään eksymisunia mukavammalta. Harhauduitpa painajaisessa tuntemattomaan paikkaan tai takerruitpa seittiin joka tekee liikkumisesta toivottoman raskasta, tunne on sama, syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Vaikka söisit kuormasta, se ei kevene. Voit vain raahautua eteenpäin verisin polvin ja repeytynein kynsin."

Jaakko Yli-Juonikas on tuttu nimi varsinkin niille suomalaiselle lukijoille, jotka ovat vähänkin kiinnostuneista kokeilevasta proosasta. En ollut ennen tätä lukenut häneltä mitään, mutta hyllyssäni on jo hyvän aikaa odotellut hänen romaaninsa Neuromaani, joka on kotimaisen kokeellisen kirjallisuuden kulttiteos. Kun teos on omassa hyllyssä, sen kanssa helposti päätyy odottelemaan "sopivaa hetkeä", ja kävikin niin, että tulin varanneeksi tuoreen Jatkosota-extran kirjastosta syksyllä – tein sen jonkin verran ennen Finlandia-ehdokasjulkistusta, joten en joutunut odottamaan kuukausikaupalla. Heti kun kirjan otti käteensä, kävi selväksi, että se on jo esineenä merkittävä. Teosta on kuvitettu niin, että sen avonainen kylki muodostaa kuvan savuavasta eduskuntatalon pätkästä. Vahva kuvallisuus täydentää tekstuaalista maailmaa koko kirjan ajan, ja graafisessa puolessa on ollut varmasti valtava työ (graafisesta suunnittelusta ovat vastanneet Markus Pyörälä ja Jaakko Yli-Juonikas, graafisesta toteutuksesta ja taitosta Markus Pyörälä). Vaikka en ollut aiemmin tutustunut Yli-Juonikkaan kirjoihin, olin kiinnostuneena lukenut hänen haastatteluitaan ja kirjoituksiaan mm. ITE-kirjallisuudesta. Erittäin monipuolinen lukeneisuus välittyy myös Yli-Juonikkaan kaunokirjallisesta tekstistä, joka toteuttaa romaanissa monenlaista poetiikkaa. Perinteisen proosa-asettelun lisäksi kirja sisältää mm. blogitekstiä, somepostauksia, uutisartikkeleita, raportteja, verkkolehden sivuja, verkon pimeämpien osioiden keskusteluja, mielipidekirjoituksia ja loppuhuipennuksena partituurin! Kirjailija hallitsee eri tyylilajinsa suvereenisti. Kuten twiitissäni totesin, lukijaa haastetaan jatkuvasti, mikä ainakin minulle teki sisäistämisen lyhyissä pätkissä lukemalla vaikeaksi. Sen lisäksi, että tyylilajeja vaihdellaan, Yli-Juonikas käyttää kieltä rikkaasti ja luo jatkuvasti uudissanoja erilaisista sanayhdistelmistä. Tutuksi tulevat mm. satiirisesti käytetyt pakoloinen ja raiskauskulttuurimarxismi sekä valtiosta puhuminen syvävaltiona. Yllättävästä kielenkäytöstä nousee kirjassa usein myös huumoria.

"Yhtäkkiä maitohappoa kuohui ja lainehti järjenvastaisesti kaikkialla. Se pakahdutti reisilihakset, teki potkimisen mahdottomaksi. Oli jarrutettava, nojattava kädet polviin, huohotettava, sylkäistävä. Odottamaton voimien menetys. Ei tietenkään energiajuomaa mukana. Jumalauta. Oliko tosiaan nöyrryttävä pyytämään juotavaa roller derby -harrastajilta? Miksi tässä aina kävi näin? Sumea katse kohosi syrjäkarein kentän suuntaan, osui lähimpänä seisovan tummahipiäisen rodullistetun roller derby -naisoletetun silmiin."

Juonen kuljetus ei ole Jatkosota-extrassa olennainen asia, joten sen kanssa luovutin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja keskityin siihen, mitä kerrontatyylit ja lausetasolla tapahtuvat asiat minulle kirjassa sanoivat. Tällainen lukutapa on minulle muutenkin luontevin. Kirjan tyyliä on kuvattu abdurdiksi poliittiseksi satiiriksi, mikä minusta kuvaa sitä hyvin. Tarinan asetelmasta todettakoon, että tapahtumat kuvaavat perussuomalaisten nousua, ja päähenkilöksi on nostettu kuvitteellinen eduskunta-avustaja Mika Kingelin, jonka tekemisten kautta poliittisia meininkejä usein seurataan. Kirjassa on hyvin paljon myös sivuhenkilöitä, joista jotkut ovat mukana vain käväisemässä, joitakin seurataan näkökulmahenkilöinä pidempäänkin. Nimien käyttäminen on toteutettu vahva pilke silmäkulmassa, ja osa nimistä on politiikasta tuttuja, osa väänneltyjä ja jotkut esiintyvät eri asiayhteydessä kuin reaalimaailmassa. Intertekstuaalisia viittauksia on runsaasti, ja ovelaa on, että jotkin teoksessa olevat alaviitteet ovat nähtävästi oikeita teoksia, toiset taas fiktiivisiä. Paljon viittauksia meni varmasti ohi, mutta joistakin sain kiinni – esimerkiksi Harald Birger Olauseniin (joka nimikirjaimet muodostavat hauskasti lyhenteen HBO) liittyvä kohta olisi tullut varmasti ohitettua olankohautuksella, ellen olisi sattunut henkilöön ja hänen tuotantoonsa törmäämään työurallani. Arvostin myös Marttyyrit-elokuvan mainintaa, sillä se on kauheudessaan mutta hienosti toteutettuna jäänyt alitajuntaani pyörimään erityisen sitkeästi. Päästyäni ns. vauhtiin kirjan lukemisessa sain paremmin kiinni myös tapahtumien kulusta, ja loppupuoliskolle sijoittuvat mielestäni teoksen hillittömimmät kohtaukset, kuten yllä siteerattu roller derby -harrastajien kohtaaminen ja aivan hulvaton kirjamessukuvaus, jota Yli-Juonikas luki ääneen Turussa kirjamessujen "tekstiretriitti"-ohjelmassa huvittaen yleisöään, ja pokassa oli pitelemistä tekijällä itselläänkin. Kohtaus nauratti kovasti edelleen myös luettuna.

"Minä olen nähnyt elämäniloisten koululaisten ilmeet, kun niiden kouraan mobiililaitteen tilalle tuputetaan väkisin jokin romaani, novellikokoelma tai runoteos. Inhon leyhähdys kirjan auetessa, kun onneton kusinen surkeus pöllähtää naamalle. Näkee miten tytöt ja pojat vain malttamatta odottavat välituntia päästäkseen vessaan desinfioimaan kätensä, huuhtomaan kirjapainotuotteen tahmaiset myrkylliset kusi-itiöt sormistaan."

Loppujen lopuksi kirja oli luettu ja katsoin sen keltamustaa, yksityiskohtaisesti kuvioitua takakantta, jonka keskellä on vain teksti Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Olin tyytyväinen. En siitä, että kirja viimeinkin loppui, vaikka tiiliskiviä yleensä karttelevalle lopun saavuttamisessa olikin tällä kertaa mukana helpotuksen elementti, kuin pitkän työurakan päätteeksi. Olin tyytyväinen, että tulin kokeneeksi tämän kirjan, heittelehtineeksi sen mukana ja rypistelleeksi otsaani yrittäessäni käsittää tai todetessani, etten käsitä, mutta jatketaan eteenpäin. Jatkosota-extra nauratti, ahdisti ja sai vaikuttuneeksi tekijänsä kirjallisten kykyjen monipuolisuudesta. Vaikka minulla oli kirjan ja sen laajuuden kanssa myös ongelmani, olen iloinen siitä, että Suomessa julkaistaan tällaista kirjallisuutta ja ollaan valmiita tekemään epäilemättä massiivinen määrä tausta-, kirjoitus- ja toimitustyötä, jotta lopputulokseksi tulee näin perusteellisesti toteutettuja teoksia.

Arvosteluja: ESS, Kirjavinkit, Aamulehti, HS

Maaria Oikarinen - Lucian silmät

Maaria Oikarinen – Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

"Malediivit jassoo. Kookospalmuja ja valkoisia rantoja. Mitä siellä juodaan, pina coladaako? Voisin harkita, mikä ettei, mutta mihinkään Thaimaahan minä en lähde, hyh mikä helvetin esikartano, fat ugly guy's paradise, kai sinullakin on sen verran makua, ettei nyt sellainen käy mielessä. No, ehdota? Et keksi. Well, it was nice to meet you, but I really need to run. Lähetä ne paperit ja palataan asiaan. Muista avajaiset! Aja parta! Äläkä missään nimessä tuo valkoisia kukkia!"

Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarisen esikoisromaania tekee taustat tuntien ehkä turhan helposti mieli kuvailla kuvataiteellisin termein. Vilpittömän rehellisesti voi kuitenkin todeta, että kirja on räiskyvällä kielellä kerrottu teos, jonka lukeminen oli viihdyttävää, monessa kohtaa nauruun repäisevää ja jotenkin piristävää, vaikka aiheissa ei liikutakaan pelkästään huvittavalla pintatasolla, vaan henkilöt saavat syvempiäkin sävyjä.

Lucian silmät kertoo kuvataiteilija Jannasta, jonka näyttely on kohta tulossa, joten hän viimeistelee teoksiaan sekä hoitaa järjestelyitä vimmalla. Räväkän ja suorapuheisen naisen meininki osoittautuu hyvin nopeasti kuitenkin pahoilla ylikierroksilla käyväksi. On ilmiselvää, ettei Janna ole henkisesti aivan kunnossa, ja pian paljastuukin, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjan alussa päällä on mania ja meininki on sen mukaista – puhetta pulppuaa hurjalla tahdilla, tapaamiset venyvät niin että lasten hakeminen hoidosta unohtuu, kuohuviiniä kuluu, nukkuminen jää olemattomiin ja miehiä "valtiatar" napsii nettideittipalveluista ja baareista kuin irtokarkkeja laarista. Kaikki siitä huolimatta, että kotona on aviomies, tämän kanssa yhteiset kaksi pientä lasta ja teini-iän saavuttanut tytär Jannan nuoruuden suhteesta, mutta näiden on ollut pakko oppia pärjäämään äidin ja vaimon mielenterveydellisen tilanteen vaihteluiden mukaan. Lopulta Jannan on kuitenkin pakko hengähtää, kun hän sekoittaa maalauksensa olemuksen omaansa ja kuvittelee silmiensä lähettävän säteitä, jotka tappaisivat katseen tielle osuvia ihmisiä... Hengähdystauko Aurorassa on paikallaan. Pahimmissa harhoissaan Janna näkee ja kuulee kaikenlaista, muun muassa hänen maalaustensa erilaiset naishahmot ilmestyvät vierailemaan "tappokuoron" kera.

"<3 Muruset, yritetään yhdessä, niin maailmasta tulee parempi paikka <3
Teloittakaa Lucia! Polttomurha, kuolema!
{Mikä teitä vaivaa, me olemme maalauksia! Ei meitä tehty tappamaan
toisiamme. Turhaan te Luciaa kadehditte, siinähän kiiltelee,
disharmoninen hullu. Mutta minua Hän maalasi kauemmin kuin
yhtäkään teistä, niinhän Luojattareni?}
€Ei sinua kukaan osta, hienohelma!€
{Ymmärrän, potuttaa}"

Romaanin näkökulmahenkilöinä toimivat Jannan lisäksi tämän 13-vuotias tytär Hilma ja aviomies Petri. Oikarinen on kirjoittanut henkilönsä hyvin uskottaviksi ja heidän kielensä on kullakin omanlaistaan. Jannan räävittömänä ja pidäkkeettä hyppelehtivä tykitys vaihtuu Hilman varhaisteini-ikäisen kieleen, ja välillä tapahtumia kuvataan Petrin kautta rauhallisen analyyttisesti. Jokaisen kerronnassa on omanlaistaan ironista huumoria, ja erityisesti kirjan alkupuolella lukiessa nauratti useinkin. Loppupuolella mukaan astuvat vakavammat sävyt, kun Jannan mielisairaalajakson kestäessä avataan mm. hänen nuoruudenrakastettunsa kuolemaa. Lääkittynä ja sairaalaolosuhteissakin Jannan persoona pysyy totutunlaisena, hän ei ole lannistettavissa, vaan kirosanat lentävät ja asioiden on oltava just eikä melkein.

Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa lukea kaunokirjallisuutta myös tuttujen ja turvallisten kustantajien ulkopuolelta – Arktinen Banaanihan on tunnettu romaanikirjallisuuden sijaan erityisesti sarjakuvien kustantajana. Olen hyvin tyytyväinen, että varasin teoksen luettavaksi törmättyäni kustantajan kiinnostavaan esittelytekstiin romaanista, pisteet siis myös sen laatijalle! Lucian silmät tuo taiteilijarentturomaanien laajaan valikoimaan virkistävällä tavalla naisnäkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Anu Kaaja - Leda

Anu Kaaja - Leda (Teos 2017)

"Viereisessä pensaikossa rapisi, ja yritin turhaan tähyillä äänen aiheuttanutta lintua. Miten piikojen tavoin piileskelevätkään nuo pelkurimaiset siivekkäät! Mekastamassa silti! Ja maassa, pudonnut oksa. Piiskaoksa! Kurittomien käskyläisten rankaisuväline! Ja miten kuolikaan tuo vanha eukko! Taas muistan sen: kaatunut yöastia. Kaikkialle roiskunut, pelkurilintu, rankaisu!"

Olin jo jonkin aikaa kaipaillut luettavaksi kirjaa, joka olisi ääneen naurattavan hauska, mutta myös terävä ja taidokkaasti kirjoitettu. Tässä se nyt tuli. Anu Kaajalta osasin jo odottaa hulvattomasti räiskyvää kerrontaa, jota hän tarjosi esikoisteoksessaan novellikokoelma Muodonmuuttoilmoituksessa (Teos 2015). Kirja riemastutti kekseliäillä tarinoillaan, jotka venyivät absurdeiksi ja olivat tyyliltään moninaisia, hätkähdyttävistä hyväntuulisen hauskoihin. Kaajan toinen teos ja ensimmäinen romaani Leda puolestaan on myytin uudelleentulkintaa ovelasti ulkoistetun kerrontaratkaisun kautta. Rokokoo-tyyli näkyy koristeellisen kansitaiteen lisäksi myös tekstissä.

Leda on oikeastaan kokonaisuudessaan kirjeromaani. Kertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen ja kuvailee huvittavan hienostelevalla kielellään tapahtumia, jotka ovat heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ajoittain makaabereja, kuten vanhan palvelijan kuolema yöastiasta lennelleiden eritteiden keskelle. Pian kertoja kuitenkin päättää aloittaa kuvaelman, oman uudelleentulkintansa Leda-myytistä, jossa Jupiter-jumala (tai kreikkalaisten versiossa Zeus) saapuu joutsenen hahmossa maan päälle ja viettelee nuoren neidon. Kertoja on tyytymätön vanhaan myyttiin, erittelee siinä havaitsemiaan "virheitä" ja siirtää omassa versiossaan myytin kirjan tapahtuma-aikaan.

"Muutoinkin olisi parempi kuvata vieteltävänä nuorta tyttöä, sillä naimisissa ollessaan useimmat naiset menettävät tiettyä viehätysvoimaa ja muuttuvat tavanomaisiksi. Lisäksi kertomuksen teho on suoraan suhteessa tytön viattomuuteen, joten tarkoin varjeltu neidonaarre olisi mielestäni vaadittava, sillä hyvellisyys ja kauneus aatelisneidossa kruunaavat hänet lähes kuningattaren tasolle ilman että varsinaista kruunua edes tarvitaan."

Romaani tekee ironisten heittojen täydentämän kerrontansa myötä nokkelaa parodiaa puheesta, jolla sukupuolia ja erilaisia sukupuolisia suhteita usein ahdetaan muotteihin ja painostetaan valtasuhteiden alaisuuteen. Esimerkiksi Ledan rooliin asetetun Adélen haluavat kuvaelman mieshahmot aina hiljentää heti alkuunsa, sillä nuoren neidon olisi sopivinta pysyä kurissa ja nuhteessa. Kertoja esiintyy kuvaelmansa ulkopuolella kirjeissä kovin konservatiivisena ja perinteisenä, mutta hänen kirjoittamiensa henkilöhahmojen välille syntyy seksuaalisesti virittyneitä suhteita ristiin rastiin eri sukupuolten edustajien välille. Uskaltaisinkin sanoa, että kirja on myös varsin vahvasti queer. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun stereotypioihin puututaan yhtenään.

"Nykyisin kun ruumiimme temppelit on koristettu asianmukaisin ja kauniin vaattein, paljasjaloin tai paljasmuutoin kulkevat vain tietynlaiset naikkoset, tai huonomaineiset typerät palvelustytöt, jotka tömistelevät pitkin käytäviä yhtä karkeaan kuin ohueen kankaaseen kietoutuneena, sanovat: menen kylpemään. Ikään kuin tuollainen väite todistaisi saati oikeuttaisi mitään! Sillä useimmiten kylpyyn meneminen on pelkkää irstautta ja näyttäytymisenhalua!"

Vaikka Leda onkin hillittömän hauska, se ei kuitenkaan lopulta pilaile aiheellaan eli "neidonhäpäisyllä", vaan mukaan astuu myös synkempiä sävyjä silloin kun ne ovat paikallaan. Romaanin kerronnan tyyli on alusta loppuun hallittua, ja kuvaelman hahmojen repliikit ovat kertakaikkisen mainioita ja repäiseviä. Jälkimmäinen ei tietenkään ole ihme, sillä Kaaja on myös elokuvakäsikirjoittaja ja hän on taannoin ollut kirjoittamassa mm. kuunnelmaa Ylelle. Hauskuus nousee hienostuneisuuden kaapuun puetun räävittömyyden lisäksi monesti itse tekstistä omaperäisine ilmaisuineen, ja surkuhupaisaksi kasvaa esimerkiksi se, miten kertojan kirjoittamat kirjeet eivät ikinä tunnu saavan vastauksia ja tämä selittää (lähinnä itselleen) kaiken aina parhain päin. Kirja tempaa mukaansa ja sen olisi mieluusti lukenut yhdeltä istumalta, mutta teos ei missään nimessä ole pintapuolista viihdettä, vaan tarjoaa kosolti ajateltavaa ja rikkaasti näkökulmia. Loppuun on vielä kehuttava kansitaidettakin, joka on toteutettu hienosti ja teokselle sopivasti.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja vieköön, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjan kannessa on eläin