sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Marraskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019)

Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.

Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.

Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.

"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)


Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset (Teos 2019)

Kertomuksia kaupungin illoista ja öistä. Matias Riikosen pienoisromaani Iltavahtimestarin kierrokset koostuu episodeista, jotka eroavat toisistaan ajallisesti jonkin verran; paikat pysyvät samoina, mutta niistä aukeaa aina uutta. Tekstissä on jotakin lempeän uneliasta, vaikka välillä Riikonen kuvaa uhkaavia, pelottaviakin tilanteita. Öinen Helsinki on sekä rauhallinen että rauhaton, riippuu mistä kadunkulmasta kulloinkin kääntyy. Kaupungin rakennetun maiseman kuvaukseen yhdistyvät sään ja avaruuden ilmiöt, mikä kohottaa kirjoituksen astetta laajemmin pohdiskelevalle tasolle minun silmissäni. Pidin kovasti kohdasta, jossa Riikonen siteeraa Helvi Hämäläistä, joka pohtii pilvien olennaista osuutta Helsingin kaupunkinäkymässä. Kirjallisista viitteistä rakentuu romaaniin myös esseemäistä tasoa.

Teoksen kieli on pakottoman oloista, ilmaisultaan rauhallista. Välillä kuvailussa yllytään vaikuttaviin kielikuviin. Kerronta tuntuu unenomaiselta, samalla kuvatut kohtaamiset ovat kaikessa kummallisuudessaan hyvin tosia. Miellyttävä pieni kirja, jonka lauseissa taitaa olla paljon enemmän kuin ensinäkemällä näyttää. Helsinki-aiheinen kaunokirjallisuus saa Iltavahtimestarin kierroksista kauniin lisän.

"Tuuli miltei huomaamattomasti, lähinnä sen tajusi venesataman suunnalta kuuluvasta kilkatuksesta. Mutta kun kylmä kerran tarttuu vaatteiden alle, se tarttuu tiukasti kiinni. Ja kylmä on hyvä. Se saa muistamaan, että ihminen koostuu pettävistä haaveista ja pettävästä aineesta, eikä toista ole helppo erottaa toisesta." (s. 12)


Lavarunous – Vallankumous! (Enostone 2019, toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela, Hanna Rentola)

Runouden vallankumous. Sellaisena lavarunoudesta on puhuttu, ja sellaisena se myös ilmenee kaikessa vapaudessaan antologiassa, joka on koostettu lavarunoklubien esiintyjien teksteistä. Lavarunous – Vallankumous! (toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola) on kuva tämän hetken lavarunoskenestä – tosin Helsinki-keskeisesti, koska kyseessä on Helsinki Poetry Connectionin 10-vuotisjuhlien kunniaksi toteutettu antologia, ja esiintyjät on poimittu HPC:n tapahtumista. Klubeilla kuulee tekstejä räppilyriikasta perinteiseen luontorunoon, ja tyylistä toiseen poukkoilu voi tuntua jonkun mielestä raskaalta, mutta itse kun tiesin, minkälainen tekstien moninaisuus on odotettavissa, pystyin tempautumaan tunnelmasta toiseen. Kuin olisi hyvässä open mic -illassa.

Lavarunoutta määrittelevät usein sellaiset sanat kuin avoimuus, osallistuminen, tunnustus. Antologiassakin korostuvat omakohtaiset runot, joissa minä kulkee ihmettelemässä maailmaa. Ja ihmeteltävää riittää. Pelko luonnon puolesta ja kulutuskritiikki lävistävät temaattisesti monia tekstejä. Aihepiiri vaikuttaa nuorten open miceistakin kerätyissä runoissa, joten se ei ainakaan ole menossa pois – ja miksi olisi. Väitän, että tämän antologian lukemalla voi nähdä, minkälainen runous löytää tiensä myös kirjankansien väliin tulevina vuosina. Raja-aitoja murtuu, ja patsaita kaatuu kuten Lyytin runossa. On mahtavaa, että valikoimaan on saatu tekstejä ja käännöksiä myös muilta kuin suomeksi tai englanniksi kirjoittavilta.

Usein kuulee väitettävän, että harvan lavarunoilijan tekstit toimivat kirjasta luettuna, mutta tämä antologia todistaa sen vääräksi. Vain jotkin selvästi musiikin kanssa esitettäväksi tarkoitetut tekstit kärsivät paperille painamisesta. Joitakin pitkiksi venyviä runoja olisi voinut minun makuuni tiivistää - usein lavarunot kasvavat lähelle poetry slamien kolmen minuutin ja open micien viiden minuutin aikarajoja. Itse en usein välitä antologioista, mutta tämä on vaikuttava ja tarjoaa runoja luettavaksi monenlaisiin oloihin, tilanteisiin ja tunnelmiin.

"Yö on Helsingin talvessa pitkä, / hiljaisuuden löyhkästä sakea // hullujen hiljaisuuden // On niin tyyntä, ettei täällä uskoisi kenenkään tappavan itseään!"
 (Muhaned Durubi: Kaarlenkatu 7, suom. Sampsa Peltonen)


Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (Otava 2007, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalainen Olga Tokarczuk julkistettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2018 saajaksi. Veikkasinkin hänelle palkintoa, sen verran laajaa on näkyvyys mm. englanninkielisessä maailmassa ollut viime vuosina. Olin aiemmin lukenut Tokarczukilta Man Booker International -palkitun Vaeltajat. Nobel-palkitsemisen selvittyä lähdin juoksemaan työpisteeltäni Pasilan kirjaston hyllyille hakemaan työjuttuja varten tuoreiden nobelistien teoksia, ja Tokarczukilta hyllystä löytyi romaani Alku ja muut ajat. Lueskelin alkusivuja, jotka osoittautuvat niin kiehtoviksi, että kirja tuli mukaan kotiin asti.

Tyylilaji on erilainen kuin Vaeltajissa, sillä Alku ja muut ajat on mystisempi, maagisrealistisempi ja kiinnittyy kielellään enemmän luontoon. Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella teoksella on fragmentaarisuus. Alku ja muut ajat etenee lyhyinä, muutaman sivun mittaisina episodeina, jotka kohdistuvat vuorollaan kuhunkin henkilöhahmoon ja kuvaavat aikojen subjektiivisuutta, samalla limittäisyyttä. Romaani on kuin spiraali, sen eri ajat kiertyvät kerroksittain itsensä ympäri. Kirjan rakenne näyttäytyy tällä tavoin myös luonnon kulkuna. Kerronta on vangitsevaa.

Romaanista nousevat kuuluviin erityisesti vahvojen naishahmojen äänet. Elämä on eri tavoin rankkaa: Tähkästä tulee kylän ulkopuolella elävä, hyljeksitty hahmo, Genowefasta taas vaimo joka pitää tiukalla otteella kiinni kunniallisesta elämästään. Tapahtuu mystisiä asioita, joita ei suuremmin ihmetellä tai selitetä, vaan ne ovat kiinni kirjan maailmassa yhtäläisesti todellisten historian tapahtumien kanssa. Pieni puolalainen kylä kokee omalla tavallaan mm. maailmansodan ja kommunismin nousun. Alku-kylä vaikuttaa eristyneeltä; ovatko suuret kaupungit ja niiden elämä edes oikeasti olemassa?

Lapsia syntyy, ihmisiä kuolee eri ikäisinä ja syistä, rauhassa tai väkivaltaisesti. Esineiden ja luonnon elementtien merkitys on suuri. Tokarczukin kieli on vahvaa, väreilevää, elämästä täyttä. Teos sopii luettavaksi hitaasti, muutama episodi kerrallaan. On jo klisee, että kirjallisuuden avulla voi elää monta elämää, mutta Alku ja muut ajat -romaanin tapauksessa se pitää vahvasti paikkansa. Odottelen seuraavaa Tokarczuk-suomennosta innolla.

“Kuvitteleminen on pohjimmiltaan luomista, se on silta joka yhdistää aineen ja hengen. Varsinkin silloin jos sitä tehdään usein ja keskittyneesti. Silloin kuvitelma muuttuu ainepisaraksi ja yhdistyy elämän virtoihin. Joskus jokin siinä saattaa matkan varrella vääristyä ja muuttua. Niinpä ihmisten toiveet tarpeeksi vahvistuttuaan täyttyvät – eivät tosin aina siten kuin oli odotettu.” (s. 101)


Juha Rautio: Sääntö 0 (Enostone 2019)

Kekseliästä, nokkelaa runoutta, joka ei kuitenkaan tyhjene kikkoihin. Juha Raution runokokoelma Sääntö 0 esittelee taitavan tekijän osaamista monelta puolelta, mutta tärkeintä on itse runous, sen aikaansaamat vaikutukset lukijassa. Poeettista värinää on miellyttävän paljon. Runotyylit ja tekstien asettelut ovat moninaiset: kirjaan johdatellaan sisälle lyhyiden säkeiden pudottelulla, välillä vastaan tulee proosaruno, sitten luettelo, konkreettinen äänien kuoro. Huumoria ei unohdeta, ja se näkyy erityisesti pitkässä "puistorunossa", jossa vastaan tulee mm. Parkkihallipuisto ja Vapaiden immateriaalioikeuksien ideapuisto. Kyseinen runo on ollut ensimmäinen kosketukseni Raution tuotantoon, sillä kuulin kerran hänen esittävän sen livenä – oli mainio esitys, teksti sopii hienosti lavoille. Arkikieltä hyödynnetään kokoelmassa tyylillä: "Se ottaa sinut kuin pullan pussista". Omintakeisten kielenkäytön ja ajatuksen kuljettamisen tapojen ansiosta tämä moninainen kokoelma rakentuu yhtenäiseksi.

"Jos laitan sanat suuhusi, voisitko pitää niitä hetken, niin ettet vielä pitkään aikaan sanoisi mitään." (s. 66)


Annastiina Storm: Kerro, kerro (S&S 2019)

Miten kertoa edesmenneen läheisen elämäntarina ja tehdä se oikein? Nimittäin vaikka kertomuksen kohteena oleva eläisi vielä, olisiko hän välttämättä rehellinen? Annastiina Stormin romaani Kerro, kerro herättää kiinnostavia kysymyksiä elämäntarinoista ja -valheista. Kehykseksi kirjoittaja on ottanut Lumikki-sadun, johon teksti viittailee intertekstuaalisilla silmäniskuilla. Viitteitä on jonkin verran enemmän kuin esim. Salla Simukan trilogiassa, mutta ei paljon. Tässä on mukana muuttaminen lyhytkasvuisten kodinhoitajaksi, "paha kuningatar" – pelastava "prinssi" napataan omatoimisesti, ja romaanissa voi havaita feminististä uudelleentulkintaa muutenkin. Lumikki on minäkertojan äiti, jonka tarinan ohella kertoja selvittää omaansa.

Eri äänet ja aikatasot vuorottelevat, mutta romaania ei ole minusta hankala lukea. Pidän kovasti Stormin kirjoittamasta täsmällisestä ja esteettisestä kielestä, lauseiden rytmit ja sanojen asetelmat tekevät lukemisesta nautittavaa. Kerrontaratkaisuna on kiinnostava, että osa kertomuksesta on kuviteltua keskustelua jo kuolleen äidin kanssa. Menneisyyttä selvittäessään kertoja pohtii omaa vapaaehtoista lapsettomuuttaan ja sen vaikutusta parisuhteeseensa, mikä on yllättävän harvinainen aihe nykyisessä kaunokirjallisuudessa käsiteltäväksi. Klassikkosadun tuoma kerros sulautuu romaaniin hyvin, ja kirjailija hallitsee mallikkaasti erilaisten kerrontatyylien rekisterit. Kerro, kerro ansaitsee minusta lisähuomiota tämän vuoden kotimaisten romaanien joukosta.

"Äiti ei hievahdakaan. Voin nähdä hänen ajatustensa raskaiden rattaiden pyörivän. Hän kelaa yhteisiä vuosiamme, kaikkia kertomisiaan ja kertomatta jättämisiään. Miten olemalla ja mitä tekemällä hän olisi voinut näyttäytyä niin ehjänä, ettei hänen lapsensa tarvitsisi kirjoittaa hänestä kaikenlaista moskaa?" (s. 131)


Miia Toivio: Sukupuutot (Teos 2019)

Miia Toivion kolmannessa runokokoelmassa satiiri on vahvaa siksi, että monet voisivat ottaa kyseiset tekstit tosissaan ja olla niiden kanssa samaa mieltä ilman mitään tasoja. Sukupuutot sisältää sekä yleisiä että yksityisiä sukupuuttoja. Varsinkin yleisemmästä näkökulmasta katsottuna kokoelman ensimmäisen osion "Dystopian aakkoset" sarkastinen purevuus käy selväksi: "haluan elää täällä niin kauan kuin se on mahdollista, / ilman syyllisyyttä, ilman valinnanvaraa." (s. 15) Toivion teos ei ole toki pamfletti vaan runokirja, joka lähestyy tematiikkaa kielen avulla: mitä ympärillämme toistellut lauseet lopulta tarkoittavat, voivat tarkoittaa? Minkälaisin sanoin asuntomessualueelle muuttamista voisi perustella? Tyylikäs käsittelytapa jatkuu myöhemmissä osioissa, joissa ympäristöstä siirrytään aiheiden tasolla lähemmäs minää. Ironia putoaa vähitellen pois. Käsittelyssä tuntuvat olevan ero, yksineläminen ja lapsettomuus: "On kuin astuisin taaksepäin sukupolvien ketjussa, / koska eteenpäin en voi enää mennä – –" (s. 67) Myös mennyttä runot katsovat uusin silmin. Miten hyväksyä koetut asiat, tulla niiden kanssa sinuiksi? Onnistuuko se tulemalla takaisin ruumiiseen, muuttumalla "sinäkokemukseksi"?

Säe- ja proosamuotoisen runon välillä vaihteleva Sukupuutot ei tee suuria kokeiluja muodolla, mutta se käyttää kieltä hienosti tavalla, joka tuo pintaan ajatuksia, oivalluksia ja voimakkaita tunnemuistoja. Harkitun tyylikäs kirja kuuluu vuoden vahvimpien runokokoelmien joukkoon.

"mutta mikään mikä on kätkettyä ei voi loistaa tässä maailmassa. Näkyvyys on elinehto. Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa, kannattaa päinvastoin olla varovainen ettei kukaan tule sitä anastamaan, ihmisten kanssa pitää olla niin tarkkana – –" (s. 41)

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Margaret Atwood: Testamentit (Otava 2019, suom. Hilkka Pekkanen)

Fanifiktiota Atwoodin tapaan vai omilla jaloillaan seisova romaani? Margaret Atwoodin Testamentit on ollut vuoden odotetuimpia kirjoja, mutta samalla jatko-osan taakka on painanut teosta. Kun sain sen käsiini, katsoin lähes 500 sivun pituutta ja mietin, onko Atwood tykästynyt vaihtoehtoisen maailmansa esittelyyn jo liikaa. Teos on kuitenkin kirjoitettu vetäväjuoniseksi kertomukseksi, joita kolmen kertojan muistelut kuljettavat vuorotellen. Testamentit oli minulle pitkästä aikaa vahvaa immersiota, tarinaan uppoamista aikaansaava kirja. Se on syntynyt fanien uteliaisuuden pohjalta, mutta Atwood on tehnyt työnsä romaanikirjailijana itselleen uskollisesti.

Kertojina toimivat kolme naista: Agnes, joka on elänyt lapsesta asti Gileadissa, Lydia-täti, joka on pelätty ja kunnioitettu vanha johtajatäti mutta samalla myös sala-anarkisti, ja 16-vuotias Daisy, joka elää Kanadassa ja jonka kohtalo kietoutuu vahvasti Gileadiin. Agnesin ja Daisyn osiot on väliotsikoitu kuulustelulausunnoiksi, Lydia-täti puolestaan on kirjoittanut salaisen käsikirjoituksen, jota piilottelee kirjastossa. Tädit ovat Gileadissa joukko harvoja ja valittuja naisia, jotka saavat lukea ja kirjoittaa, sillä he vastaavat naisten koulutuksesta. Kerrotusta paljastuu uutta tietoa Gileadin perustamiseen johtavasta vallankumouksesta, nuorten naisten kouluttamisesta vaimoiksi ja maanalaisesta vastarintatoiminnasta, joka ulottuu totalitaristisen valtion johtavaan eliittiin saakka. Atwoodin luoman maailman yksityiskohdat ovat kiinnostavia, kauheita ja värisyttävät myös sen takia, että ne ovat todellisesta maailmasta: tämä on dystopiaa, mutta ei fantasiaa. Luin samaan aikaan Testamenttien kanssa Jokha Alharthin romaania Celestial Bodies, joka kuvaa Omanin historiaa, ja välillä unohdin, kummasta kirjasta olin lukenut mitäkin naisten kontrollointiin liittyvää.

Testamentit on trillerimäisen jännittäväksi rakennettu kuvaus maailmasta, joka on fiktiivinen mutta mahdollinen. Atwood on luonut kertojiksi kiinnostavia hahmoja, joista erityisesti Lydia-täti nousee esiin kyynisessä ristiriitaisuudessaan. Suomennos on tehty hyvin varsinkin käytettävissä olleeseen aikaan nähden, joitakin typoja ja pari kömpelön tuntuista kohtaa huomasin. Suosittelen Orjattaresi-teoksen lukemista pohjaksi ennen tätä. Edeltäjänsä tavoin Testamentit saa kysymään: mitä sinä tekisit, jos?

"Olin väärennös, kuin antiikkiesine, joka ei ole aito vaan suunnitelmallisesti laadittu jäljitelmä. – – Kasvojen muuttumiseen ei mene kauan: aika veistää kasvoja kuin puuta ja kovettaa ne. En enää katsele maailmaa haaveellisin silmin. Minusta on tullut tarkkaavaisempi, keskittyneempi. Olen tiivistynyt." (s. 52


Sanna Karlström: Alepala (Otava 2019)

Ei jösses, en kyllä jaksaisi mitään Alepa-runoja, ajattelin kun katsoin runokokoelman kantta sen saavuttua pöydälleni. Pahimmassa tapauksessa kyse olisi jostain hassuttelusta, huumorirunoudesta, sitä en ainakaan jaksaisi. Onneksi Sanna Karlströmin Alepala laajenee tämän aihepiirin ulkopuolelle. Moneen kertaan palkittu tekijä saa kokoelmansa säkeisiin puhuttelevaa värinää. Arkisen ja "runomaisen" ajattelun törmäytyksistä syntyy kiinnostavia yhteyksiä. Joissain runoissa on todella sieluun osuvia kohtia. Silti mietin kokonaisuutta ja onko se yhtenäinen, miten tämä toimii runokirjana. Plussaa annan siitä, että teos on tiivis eikä ylivenytetty.

Lähikauppanäkökulma laajenee kiinnostavasti kulutukseen ja maailman tilaan, näiden kytköksiin. Välissä pohditaan vanhemmuutta, lapsen kasvamista, kielikuvana kaupassa kennosta poimittu muna. Teos tuntuu vahvasti enemmän runojen kokoelmalta kuin runokokoelmalta, osien summa ei luennassani kohoa suuremmalle tasolle. "Loppu"-osion tummasävyiset runot kolahtivat minuun parhaiten.

"En saa keittiötä siivottua, itsestäni hyvää kuvaa, tunteet ovat kadonneet tai äänetön lanttu kasvanut siihen missä ne sijaitsivat

Kaikki loputon pyristely ja minkä tähden: asiat eivät ole muuttuneet, vain niiden hinta"
(s. 47)


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY 2019)

Maagisrealistista proosaa pohjoisen maisemista kauhumausteilla, voisin tiivistää tämän esikoisromaanin. Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on ääneltään tuore, samalla se ammentaa vaikutteistaan vahvasti. Tuntuu laiskalta mainita Lapista lähtöisin olevan tekijän yhteydessä taas Timo K. Mukka, mutta mielessä käy välillä, että tällaista voisi olla jos Mukka olisi kokeillut kauhuromanttisia vaikutteita. Heikkilän romaanin kielessä on sekä verevää elämänvoimaa että palavia pääkalloja. Kerronta pysyttelee muuten realistisissa kehyksissä, mutta joki edustaa maagisuutta: se vaatii uhreja ja kieltäytyy antamasta elämää, jos tulee suututetuksi.

Romaanin minäkertoja Eeva palaa alussa kotikyläänsä, josta lähti neljä vuotta sitten. Hän haluaa nähdä äitinsä, mutta kotona ovat enää velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino – äiti on kuollut vain viikkoa aiemmin. Eevalla on selvittelemättömiä välejä monen kanssa, eikä hän aio lähteä saamatta oikeutta kokemalleen vääryydelle, joka on niin musertavaa ettei anteeksianto tunnu mahdolliselta. Romaanin dialogit on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, mutta esim. Rosa Liksomin Everstinnasta poiketen muu proosakerronta teoksessa on kirjakielistä. Aluksi pohdin, töksähtelevätkö siirtymät minäkertojan osalta kun kirjakielinen kerronta vaihtuu murteeseen, mutta kirjan edetessä asia lakkasi häiritsemästä. Teos välttää saturaation mainiosti, jälkipuoliskolla syke lähinnä kasvaa ja elämä virtaa kirjoituksessa yhä vahvemmin. Kielen energia voimistuu kertomuksen edetessä tuulenvireen mainingeista teräväksi myrskyaallokoksi. Alleviivattavaksi sopivia lauseita on paljon.

Veteen syntyneet on väkevä esikoisromaani, joka painuu mielen perukoille. Kostosta ratkaisuna voi olla montaa mieltä, mutta romaaniin se tuo voimaa, vaikka jäljelle jäisi vain verta, tuhkaa ja toivon houkuttava joki. Kuolema on läsnä alusta loppuun, mutta ahdistavan musertavaksi tunnelma ei painu – kielen kauneus tuo lohtua.

"Tyhjän kalastaminen on heidän juttunsa, joen yllä soutaminen heille tarkoitettu pakopaikka. Minulle joki on hautausmaa, karujen rantojen ja liukkaiden kivien äärellä luikerteleva viimeisen hengenvedon virta. – – Muistan, kuinka keveästi toisinaan hengitin veden alla." (s. 62)


JP Koskinen: Tulisiipi (Like 2019)

Kun siirtolaisuus vei ojasta syvälle allikkoon. JP Koskisen romaani Tulisiipi kuvaa elämää 30-luvulta 60-luvulle: amerikansuomalainen perhe päättää lähteä kovasti hehkutettuun Neuvosto-Karjalaan "depression" iskettyä Yhdysvalloissa. Työväen paratiisin pitäisi odottaa perillä, mutta eihän siinä hyvin käy, kun valta pääsee keskittymään tuhoisin tavoin. Teemaa on käsitellyt kotimaisessa kirjallisuudessa omalla tavallaan mm. Sirpa Kähkönen Graniittimies-romaanissaan. Koskinen tuo kertomukseensa uuden tason ottamalla näkökulmahenkilöksi pojan, joka haluaa vain lentää.

Kaarlella on jo lapsena niin suuri palo lentämiseen, että hän hyppää siivet selässä rakennuksen katolta. Siitä selvitään suhteellisen vähin vaurioin, mutta myöhemmin kohtalo ei ole yhtä suopea. Totalitaristisen yhteiskunnan kurimus vie mukanaan Kaarlen perheineen, ja pakoyrityksistä huolimatta päätepysäkkinä on lopulta Siperia. Lentämään nuori mies silti pääsee osoitettuaan poikkeuksellista lahjakkuutta, ja vuosien saatossa koneet kasvavat. Linda, ystävä lapsuudesta asti, tukee Kaarlea jonka pää on aikuistuttuaankin todella pilvissä. Edes rankat leiriolot eivät taita lentävien unelmien siipiä.

Koskisen teos on lajityypissään onnistunut historiallinen lukuromaani ja kertomuksena koskettava. Rankkoja kuvauksia tasapainotetaan lempeydellä ja toivolla.

"Lumi narskui, takanani kuusi miestä piti toisiaan kädestä ja polki tiukassa rivissä hankeen uraa. He tuijottivat päät roikkuen lumeen tallaamiani jälkiä, kukaan ei jaksanut katsoa saappaankärkiään pidemmälle. Jos olisin kävellyt kalliolta alas, he olisivat seuranneet minua ja pudonneet perässäni." (s. 215)


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (Aviador 2019)

Anna Elina Isoaro on kirjoittanut runoteoksensa Tämänilmaiset raskaasta, vaikeasta aiheesta. Kyseessä on hieno, pysäyttävä ja tuskallisen surullinen kokoelma, jossa syntymän ilo kääntyy suruksi menetyksestä. Ensilukemalla tuntuu, etten pysty irrottamaan yhtään sitaattia. Ettei niin voi tehdä. Että tämä ei ole minun kokemusmaailmaani eikä minun ole oikeutta jakaa tästä pätkiä jotka jotenkin tuntuisivat minussa, koska voivatko ne todella. Lisälukemisella tämä hankala tunne vaimenee, ja loppupuolen osio "Iltasatuja tyhjän vuoteen äärelle" on sellaista surujen runoutta, josta jokainen voi löytää paikkansa. Teoksen parissa tulee olo, että nyt pitää keskittyä kuuntelemaan, mitä kirjoittajalla on sanottavana.

Runot ovat kokoelmassa vaikuttavia alusta lähtien; siitä, kun kerran rakennettu hajoaa. Tekstien asettelua ja typografiaa käytetään tyylikkäästi hyödyksi ilmaisussa, mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Erityisen tunnelman teokselle luo vanhan perinteen, kuten satujen, kehtolaulujen ja karjalaisten itkuvirsien käyttäminen uudelleenkirjoittamalla. Nykypäivän arki kietoutuu ikiaikaiseen. Eineksetkin ansaitsevat oodinsa, koska ne kuljettavat yli sen ajanjakson kun ei jaksa muuta. Suru tulee, jättää tyhjiä paikkoja ihmiseen. Myöhemmin se on osa elämää, meille kaikille menetyksiä kokeneille tuttua.

"Lintukoto ei ole pörheä turva, / vaan paikka jossa taivaankansi koskettaa maata. / Mitätön lätäkkökin osa aavaa, / samaan uomaan läiskyvät / Tuonen tumma ja elon vaahtoava virta." (s. 54)


Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta (WSOY 2019)

Pertti Saloheimon esikoisteos Ennustus linnuston tulevaisuudesta on kokoelma proorunofragmentteja. Näin ainakin kustantajan esittelyn mukaan; ovatko fragmentit lopulta runoa vai proosaa, riippuu lukemisasennosta. Tekstit ovat esteettisesti miellyttävällä tavalla muotoiltuja ja aseteltuja, surua on tosin läsnä, jotain uhkaavaakin. Muuttuvan ilmaston ja tuhoutuvan luonnon voi nähdä kuultavan läpi kokoelman ensimmäisestä osiosta: "Meidän on käytettävä kaikkia kykyjämme, mutta juuri tietoisuuden kynnyksellä otteemme kirpoaa." (s. 13) Raha näyttäytyy ahneena toukkana. Miksi yksittäinen ihminen haluaa pitää kiinni syyllisyydestään, joka ei välttämättä vie eteenpäin - siihen vastaa teoksen toinen osio. Mystiset kirjeet tuovat vaihtelua teoksen kokonaisuuteen ja erottavat tämän tyypillisestä proosarunoelmasta.

Ihminen käy kokoelmassa keskustelua ympäristönsä ja laajemmankin avaruuden kanssa. Vastauksia ei taida tulla, eikä niitä nähdä kirjeisiinkään. "Kysymykset eivät johda toimintaan, vastauksiin ehkä." (s. 40) Biologisten ilmiöiden sementoinnissa yleisiksi totuuksiksi huomaan haluavani väittää vastaan, kuin kyse olisi esseistä. Saloheimon valitsema muoto jättää kuitenkin lauseiden väitteitä auki, koen, joten en aloita väittelyä. Ja toisaalta: "Takerrumme asioihin, jotka vielä näyttävät toteutuvan johdonmukaisesti, jos unohdamme muutamia häiritseviä yksityiskohtia." (s. 70) Tilaa harmaan sävyillekin jää, mikä on tärkeää, ehkä olennaisinta kaikista, sanoisin. Monitulkintaisuutta ja pureksittavaa on. Kokoelma päättyy vahvan poeettisiin lauseisiin. Pyrstösulat jäävät loistamaan.


Pontus Purokuru: Römaani (Kosmos 2019)

joo eli kokeellinen romaani
toteuttaa internetin estetiikkaa ja samalla jo nimestä syntyy viittaus esim. harry salmenniemen tuotantoon, vrt. runojä
sit on myös kollaasia
näin jonkun kommentin facessa että joku ois verrannu aronpuron aperitiffiin, mut oon lukenut siitä vasta alun niin en voi sillee analysoida
ja sit on tietty ekholmin rakkaus niinku
mut tää on melkein pelkkää chattia koko kirja eikä mitään puheen litteroinnin illuusiota, ja tässäkin on sellainen tietty kerros että kyseessä ois materiaali joka on löytynyt jostain
ekholmilaista on myös ironia ja kyynisyys jotka tässä tuntuu jotenkin vielä ahdistavammilta
kuten purokuru itsekin sanoi messuilla että tästä oli sanottu
(metapuhetta ja -tasojakin on muuten paljon)
että tää ei tarjoa pakofantasiaa kuten täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi
vaan tää kyynis-ironinen vilpittömyyden välttely tuntuu kehältä josta ei voi päästä pois
ja onhan näissä keloissa paljon samastuttavaa ja tunnistettavaakin
sit taas miettii, että millaista elämä on jossain keski-pohjanmaan maaseudulla vrt. kalliolaisen kulttuurialan pätkätyöläisen elämä
kun vaikka mäkin oon helsinkiläinen "kulttuurityöntekijä" niin en silti oo muistaakseni koskaan käynyt rytmissä
en ylipäätään liiku kalliossa kauhean usein, varsinkaan missään "yöelämässä"
nyt mulle tulee näistä lainausmerkeistä mieleen kirjassakin mainittu iida sofia
ja jotenkin hauskaa että tässä namedroppaillaan aika paljon vaikka tekijä on kirjoittanut ironisesti paperi t:n teksteistä
ellei se itsessään jo oo kommentti johonkin, emt meni sit vaan ohi
sinänsä tästä syntyy välillä jonkinlainen "autenttisuuden" vaikutelma
(en pääse noista lainausmerkeistä enää irti, niistä muuten tulee mieleen myös ishiguron pitkän päivän illan stevens, hitto mä nauroin siinä kirjassa lainausmerkkien käytölle, se oli hillitöntä, upeaa; tämä oli muuten vilpitöntä tunteen ilmaisua)
merkitystä on tietysti ollut materiaalin järjestämisellä
hassua miten välillä lukiessa tuntui, että oli varmasti kuullut jonkin repliikin jo mikä meitä vaivaa -jaksossa, ja varmaan niitä olikin poimittu
mutta joo, ei tää lukukokemuksena ollut niin päräyttävä kuin odotin TAAHLK:n perusteella
ehkä se "kokemus" jäi sen ironisen etäisyyden taakse kyynisyyden jähmettämäksi
ehkä sekin tämän kirjan kanssa vaan sopi kuvaan
jätän pisteen laittamatta perään, sekin liittyy


"mä olen lakannut seuraamasta joitain 'menestyjiä' instassa ym koska ärsyttää niiden menestymiselämä ja pelkään että mustakin tulee menestyjä mutta samalla haluisin sellaiseks" (s. 19)


Sinikka Huusko: Suolaruusu (Kulttuurivihkot 2019)

Järkyttävä ja järkyttävän upea teos. En pystynyt muuhun kuin kliseiseen aloitukseen tämän kirjan kanssa, sillä lähinnä sen parissa teki mieli huutaa apua. Sinikka Huuskon runokokoelma Suolaruusu ei ainakaan jätä kylmäksi, vaan tekstit saavat aikaan tunneryöppyjä, vaikeita oloja, ja samalla suurta vaikuttuneisuutta tekijän ilmaisusta. Runojen estetiikka kiinnittää huomion aidosti rohkealla omintakeisuudellaan. Samalla se häiritsee aihepiirin takia, ja tämä ajatus on ollut myös Huuskolla taustana hänen alkaessaan kirjoittaa kokoelmaa, hän kertoi HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokashaastattelussa; esikoisteos on syntynyt Vladimir Nabokovin Lolitan aikaansaamista vaikeista tunteista. Miksi kauheita asioita voi kuvata kauniilla kielellä, ja saada lukemisesta taiteellista nautintoa?

Suolaruusussa näkökulma on ensisijaisesti hyväksikäytetyksi joutuneen lapsen. Näkymät ovat välillä hätkähdyttäviä, jopa painajaismaisia: "Aurinko, kultasydäminen huora", "verestä turvonnut hiusdonitsi", "hirviöt nousevat nurkasta tiarat päässä". En ihmettele, että HS:n raati poimi tämän ehdokkaisiin – teos on hieno löytö vasta pari vuotta sitten aloittaneen pienen kustantamon katalogista. Kustantajalle haluaisin osoittaa kommentin kustannustoimittamisen tärkeydestä, sillä teoksessa näkyy valitettavasti viimeistelemättömyys: on typoja, hieman kömpelöitä rytmityksiä, joitakin sanavalintoja olisin miettinyt vielä. Kokonaisuutena teos on vaikuttava, häiritsevä, hieno.

"jonain päivänä, jonain loistavan
punaisena veriperhosten päivänä kaikki
maailman eläimet kääntyvät sinua vastaan"
(s. 47)

tiistai 8. lokakuuta 2019

Syyskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Lukemiseni alkavat vähitellen vuoden loppua kohti painottua runoihin, koska pidän ensi helmikuussa kirjastotyöntekijöille koulutuksen 2019 ilmestyneistä runokirjoista. En kuitenkaan tuo blogiini kuin vaikuttavimmista runokirjoista kirjoitetut tekstit, koska en tee Instagraminkaan puolelle postauksia kaikista, siitä yksinkertaisesta syystä ettei ole aikaa (tämä syksy on vielä täydempi kuin tavanomaiset syksyni). Olen päättänyt ottaa vuorokausistani lisätunteja esim. nukkumiselle, ja postauskoonnin loppupäässä on syy, miksi olen asiaan erityisesti havahtunut.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies (Teos 2019)

Maija Muinosen toinen romaani on alkuun aika tyrmäävä tapaus. Oikeastaan Sexdeathbabies on eräänlainen kieltä vääntelevä, parisataasivuinen runo, jonka ytimessä on kuitenkin kertomus ja henkilöitä. Kun alkusanat ovat säkeiksi asetellut "tooo / tottodooo / dödööö wwtäältä twulaan joo", tipahtavat kokeellisuutta vierastavat lukijat todennäköisesti pois jo lähtöasetelmissa. Sininen fonttikin saattaa oudoksuttaa; ajoittain aukeamien keskellä virtaa suttuista sinistä, kuin muste olisi levinnyt. Teos ottaa käsittelyynsä naisruumiit, jotka ovat kuolemassa, vanhentumassa, toisaalta huokuvat elämänhalua, seksuaalisuutta. He tuntevat alituista syyllisyyttä, mutta kuuluuko se heille, vai pitäisikö syyllisyys siirtää muualle, onko se lopulta poissaolevien miesten syyllisyyttä? Hämmentyneet, surun särkemät mielet ja ruumiit kirjoittuvat tekstiin, sanoisin että hyvin Cixous'laisittain, Medusan hiukset kiemurtavat sivulta toiselle.

Säemuotoon asetellut osuudet tuovat mieleen kokeelliset, puhe- tai pikaviestinkieltä käyttävät nykyrunoilijat – minusta ne ovat kuin Eino Santasen ja Hanna Stormin kaltaisten tekijöiden runoäänien sekoitusta. Ripaus Stina Saaren esikoisteostakin tulee mieleen sanoista jotka ovat pelkkiä äänteitä: mnäääh, tötöödöö. Proosa-asetelluissa osuuksissa kieli on villin assosioivaa, sitä on joissakin arvioissa sanottu hajonneeksi, mutta mitä pidemmälle lukee, alkaa tavoittaa teoksen omintakeista poetiikkaa kokonaisuutena. Tai ainakin kuvittelee tavoittavansa, kunnes se taas räjähtelee käsissä. Romaanin lauseet ja virkkeet keksivät itseään uudestaan koko ajan. Ne ovat Jotain Muuta. Sanoja yhdistellään hersyvään tapaan: "onnikiljuu puhelimeen". Kieli yrittää opetella itseään kuin lapsi. On myös hetkiä jolloin kieli rikotaan, kun naisia nimitellään halventavasti. Näitä sanoja ei lausuta kokonaan, niiden väliin tunkee muita kirjainjonoja, joskus tulee hikka. Kuolemaakaan ei saa sanoa ääneen. Ehkä sitä on ollut jo liikaa. Asiat toistuvat jankkaavina ajatuksina. Kun kerronnan rytmiin pääsee mukaan, havaitsee sen vievän eteenpäin riehakkaana, erityisvellovan upeana.

Muinosen romaani on villi, hillitön, silti hallittu. Jokainen asettelun taso tuntuu rakentuvan tarkaksi kokonaisuudeksi niin kappaleen, sivun, aukeaman kuin luvun tasolla. Sexdeathbabies on kieltä ja kerrontaa uudistavalla luonteellaan vuoden tärkeimpiä proosateoksia.

"Ei minun ole alkujaan tarkoitus polttaa ehkä ihan kaikkea mutta poltan ihan kaiken, minulla taitaa olla sellainen tapa. Biba ei saa superterveyttä ja supertyttäriä, hän ei ota mitään tavaroitani ja elä niiden kanssa. Hän ei ole ja elä ja peri ja ole perijätär terveyden ja vanhojen esineiden parissa. Ja hei mitä kukaan koskaan tekisi esimerkiksi: avioeropapereillani?" (s. 61)

(Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)


Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?

Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.

Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.

"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)


Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Luin tämän romaanin jo kolme päivää sitten, ja nyt päätin viimein kirjoittaa siitä, enkä vieläkään tiedä mitä. Ehkä se kirkastuu tehdessä. En saanut tehtyä lukiessani yhtään muistiinpanoja, otin kyllä ylös useita upeita sitaatteja. Pajtim Statovcin Bolla on loistavasti kirjoitettu ja sisältää monta "sitaattikohtaa". Teoksessa on monia vaikuttavia ihmisten välisten suhteiden kohtauksia. Ne ovat välillä kauniita, kuten: "Hän hymyilee ja minäkin hymyilen, miltä sillä hetkellä mahdamme näyttää ulospäin ei pelota minua eikä häntäkään, koska meidän oli määrä tavata, ajattelen – –" (s. 19) Välillä ne ovat julmia, kuten: "– – ja sitten tartun hänen hiuksiinsa ja heitän hänet toiselle puolelle huonetta, isken häntä nyrkillä vatsaan ja potkaisen kylkiin ja selkään." (s. 80) Sellaisia ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa: kauniita, julmankauniita, joskus vain julmia. Sota luo lisää julmuutta.

Jos minun on johonkin tässä mahdollista tarttua niin että saan kirjoitettua jotakin mitä voisi pitää "kirja-arviona", se on romaanin ytimessä tapahtuva kahden miehen rakkaustarina. Koska kertomus sijoittuu kauas, Pristinaan ja Kosovon sodan varjoon, pystyn antamaan anteeksi traagiset käänteet paremmin kuin jos tämä olisi taas kerran Suomessa tapahtuva tarina, jossa mieheen rakastunut mies jatkaakin onnettomassa avioliitossa naisen kanssa. Nyt kehykset ja kerronnan tyyli saavat antamaan paljon anteeksi. Myös siitä pidin, että kirjassa on miestenvälistä seksiä, jota ei kierrellä. Se on edelleen mullistavaa. Että kuvataan seksiä sellaisenaan, eikä peitetä sitä, ei käännetä kameroita pihalle ja yötaivaalle kuten Call Me By Your Name -leffassa. Kuvaukset ovat kaiken lisäksi hyviä, oikeasti aistillisia, mitä harvoin voi sanoa miesnäkökulmasta kuvatusta seksistä kaunokirjallisuudessa. "Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin." (s. 29) Ehkä voin nyt rytätä paperikoriin mielessäni pyörineen esseeaiheen kotimaisen homoteemaisen proosan seksikielteisyydestä. Toisaalta, poikkeukset vahvistavat säännön? Pidin ruumiillisuuden käsittelystä Bollassa muutenkin paljon.

Romaanien loput ovat hankalia. "Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi", kirjoittaa Sinikka Vuola esseekokoelmassa Maailmojen loput. Minulle Bolla tuntui saavuttaneen saturaatiopisteensä kohdassa, jossa Arsim alkaa ajaa bussia palattuaan Kosovoon; kiinnostukseni ei pysynyt yllä. Tämä on tietysti henkilökohtainen kokemus, ja tuonkin jälkeen kirjassa on hienoja kohtia. Mutta merkitsemäni sivut vähenivät loppupuolella.

Bolla on joka tapauksessa vaikuttava romaani. Pajtim Statovci pitää otteensa yhtenä kotimaisen proosan kärkitekijöistä omissa kirjoissani. Hänen kielenkäyttönsä saa aikaan vavahduksia ja laajentaa maailmoja.

"Pelolla kasvatettu ei koskaan opi elämään ilman pelkoa. Kun tällaiselta ihmiseltä viedään pelon syy, pelko muuttuu seurauksikseen - talttumattomaksi epäluuloisuudeksi, valveuniksi ja hallusinaatioiksi." (s. 99)


Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala 2019)

Pirkko Saision uusin kirja on harvinaisen hybridi, jos ajattelee teoksen lajityyppiä. Lyhytproosakokoelman ympärillä on kehyskertomus, jossa tekijä tuo itsensä näkyviin, kommentoi tekstiään, sekaantuu siihen alituiseen, kirjoittaa oikeastaan kirjoittamisesta eikä henkilöhahmoistaan joita pyörittelee miten sattuu, avuttomia. Saision teksti on taas ilmaisultaan terävää. Jonkinlainen varmuus hehkuu kirjan fragmenteista tavalla, joka tekee kirjoituksen lukemiselle hyvää. Tunnen itseni näytelmän katsojaksi samalla kun meneillään ovat harjoitukset, tai ehkä vasta suunnittelu, käsikirjoituksen kehittely, ja sepä onkin kiinnostavaa. Toisaalta Saisio kommentoi erilaista elämänmenoa – suosikkini olivat Pussy Riotin jäsenen kummat kuviot vankilakeikan jälkeen.

Kuten totesin, kyseessä on paljolti kirja kirjoittamisesta, ja sellaisena siitä saa tietysti kirjoittajana paljon. Saisio näyttää henkilöiden toiminnan motiivien pohdintaa, dialogin viemistä (hän on dialogin mestari, joten luin näitä kohtia tarkasti koska itse en ymmärrä asiasta oikein mitään vaikka yritän) ja sitä, miten fiktion mieli on kuriton ja kiskoo kirjoittajankin odottamattomaan suuntaan kuin innostunut koira. Pidin erityisesti siitä, miten Saisio käy läpi ja pohtii kirjoittamisensa suuria teemoja: rakkaus, petos, kuolema… Autofiktiollakin Saisio leikkii teoksessa, kuten tunnetussa trilogiassaan, mutta nyt hieman eri tavoin. Epäröintejä on moniaineksinen teos, jossa riittää tutkittavaa. On mahtavaa, että kirjailijan ja kustantajan rohkeus on riittänyt loppuun asti näin omintakeisen kokonaisuuden toteuttamisessa.

"Kohteeksi päätyminen ei ole kohteeksi joutujan asia, siitä päättävät ne, joilla on taipumusta etsiä harhaileville tunteilleen kohteita, minulla on." (s. 15)


Ossi Nyman: Patriarkaatti (Teos 2019)

Lähden taas liikkeelle tuskaillen kirjasta kirjoittamisen vaikeutta. Kyllä vain, sen teen. Ossi Nymanin Patriarkaatti on romaani jonka päällä pitäisi istua viikkoja ennen kuin kirjoittaa, ja kun on lainannut kirjaston kirjan, siihen ei ole mahdollisuutta. Teoksen tasoissa riittää tutkittavaa ja tulkinnan kuoppaisia maastoja. Siksi pitää kai jo alussa tunnustaa, että tämän parissa voi lyhyt arvioteksti vain epäonnistua. Lähden liikkeelle tästä.

Puhun ensin tyylistä ja poeettisista vaikutelmista, sillä ne jäivät kokonaan pois esim. HS:n kritiikistä (joka oli omassa kritiikkilajissaan silti onnistunut). Patriarkaatti jatkaa tyylillään Nymanin esikoisteos Röyhkeyden linjaa, jossa kertoja selostaa kokemuksiaan "minusta tuntui" ja "minulle tuli sellainen olo että"-rakentein. Se tuntuu vilpittömältä ja saa kertojaäänen vaikuttamaan maailmaa ihmettelevältä, lapsekkaan hämmästelyn taidon säilyttäneeltä. Edelleen pidän tällaisen kirjoitustavan toteutusta rohkeana. Jos ei olisi tiennyt sarjamurhaajakuvauksesta jo etukäteen, olisi varmasti tullut järkytyksenä, kun tapahtuu ensimmäinen surmatyö ruumiin paloitteluineen.

Kirjan aloittaessaan törmää sitaattiin Laura Huhtasaarelta, ja ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, että "laitoit sitten oikeasti tämän tähän". Tulkintojen horisonttia tämä rajaa tietyllä tavalla kirjassa itsessään ilmenevän lisäksi: käsitellään sitä, miten jotkut (erityisesti konservatiiviset ja "perinteisiin arvoihin" nojaavat) naisetkin pitävät pystyssä patriarkaattia ja haitallista, kapeaa miehisyyskäsitystä; vastuussa eivät tällöin ole vain miehet itse.

En tiedä, mitä väkivaltakuvauksesta, naisiin kohdistuvasta murhasarjasta pitäisi sanoa. Mitä se itse sanoo? Kirjassa esitetään jonkinlainen selitys, kun Nyman pelaa taas metafiktiivisiä pelejä. Lukeminen alkaa ajoittain muistuttaa seikkailua peilisaleissa, ja samanlaiset kohdat toistuvat uusissa kehyksissä. Tekijä on selittänyt kommenteissaan blogimaailmassa halunneensa rikkoa sääntöjä teoksen kirjoittamisessa. Pelkästä provokaatiosta ei ole kuulemma kyse. En tiedä, mitä uskoa. Mietin myös, missä roolissa ovat piilotellut, peitellyt ja pelätyt homoseksuaaliset tuntemukset, joita kerronnassa ajoittain ilmenee. Tuodaanko tässä esiin niihin kohdistuvaa stigmaa, erityisesti miehillä? Viittaukset esim. Che Guevaran lausahdukseen korostavat kulttuuriin juurtunutta naisvihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon elementtejä, jotka tekevät siitä ns. kirjakauden puheenaiheen. Jokainen voi muodostaa käsityksensä siitä, "mistä on kyse" todella. Se on ovelaa. Oli tarkoituksellisuuden aste mikä vaan.

"Tapaisin sinä iltana Tanjan, joka oli ensin nöyryyttänyt minua ja sitten minut hylännyt. Me halaisimme ja nauraisimme yhdessä minulle ja minun huonoudelleni. Olisimme yhtä mieltä siitä, että minun itsemurhani olisi varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta." (s. 105)


Tõnu Õnnepalu: Mitta (Parkko 2019, suom. Katja Meriluoto)

Kun luin teoksen ensimmäiset runot, koin vahvoja fyysisiä reaktioita. Aloin kiemurrella, melkein tärisin, itketti. Virolaisen Tõnu Õnnepalun Mitta-kokoelma (suom. Katja Meriluoto) erottuu viime aikoina lukemistani runokokoelmista jo aikaansaamiensa affektien voimakkuudella. Tämä on runoa joka menee suoraan ruumiiseen ja laittaa mielenkin kierroksille. Tyyliltään jopa varsin perinteistä, silti hätkähdyttävää. Teksteissä ja poljennossa näkyy ajoittain raamatullinenkin maailma, joka ei kuitenkaan ole ulossulkeva, kuten minulle uskontoaiheisen runouden kanssa yleensä käy. Sen sijaan teos avaa uusia tiloja.

Mitta alkaa eläin-ihmisestä ja syyllisyydestä. "En tiedä, onko se kärsinyt, / ja onko sillä mitään merkitystä, / onko raadolla mitään merkitystä / ja onko minussa mitään syyllisyyttä." (s. 11) Suomentaja on tavoittanut vakuuttavasti runojen rytmit, jotka polveilevat välillä rohkean paljon, mutta vakaina; ratkaisut ovat runojen sisässä perusteltuja. Toinen runo kertoo sanasta ja lihasta, tulkitsen että kirjoittamisesta, ja tunnistan paljon. "Ehkä tämä on työni, ehkä se onkin / Nimettömän pakottava ääni, joka puhuu minussa: / päästää irti sanasta, poistaa se mielestä – –" (s. 13) Nimettömän olemusta saa miettiä pitkin kokoelmaa. Onko se jumala, rakkaus? Mikä sitten on Tuntematon? Runot liikkuvat korkealta, suurten asioiden ja ideoiden tasolta pieneen ja konkreettiseen, kuten ympäröivän luonnon yksityiskohtiin tai eläimiin. Välillä tehdään loikkaus teoriaan: David Bohmin universumiparadigmaan. Runot venyvät kokoelmassa monisivuisiksi, mutta Õnnepalu hallitsee pitkät kokonaisuutensa hyvin.

Jälkipuoliskolla teosta alkaa tuntua rakkauden vaikutus: puhutellaan rakasta, sinää. Tunnetaan halua, himoa. Konflikti on kuitenkin läsnä, joltakin on paettava ensin. "– – ihmisten ääni, joka latelee kieltoja, / joka vakuuttaa, että meitä ei ole eikä saa olla olemassa." (s. 43) Liha kuvataan pedon tanssilattiaksi. Lopulta vapaudutaan syyllisyydestä ja muusta painavasta, seistään Loputtoman edessä. Mitta on todella hieno suomennosjulkaisu. Vaikuttava, komea teos, johon tulen palaamaan.

"Illalla olen väsynyt liikkeestä, / eikä siitä ole mitään jäljellä: kun suljen silmäni, / siellä ei ole mitään, olen matkustaja, / joka on tuijottanut koko matkan junan ikkunasta / ja jonka mielessä on illalla vain suunnaton väsymys." (s. 52)


Matthew Walker: Miksi nukumme – unen voima (Tammi 2019, suom. Heikki Eskelinen)

Tämä on hyvä tietokirja. Perusteellinen, vakaaseen faktaan pohjautuva. Tämä on kauhistuttava, ahdistava kirja. Viime viikot teosta kuunneltuani odottelen nyt, mikä minuun iskee ensin, syöpä vai alzheimer vai sydän-verisuonitauti. Olen nukkunut elämässäni huonosti, ja sillä on oleva seurauksensa, kertoo Matthew Walker tietokirjassaan Miksi nukumme – unen voima (suom. Heikki Eskelinen, äänikirjan lukija Timo Välisaari). Ehkä toivoa on vielä, ehkei kannata vetäytyä maakuoppaan odottamaan kuolemaa, jos parannan tapani, yritän ajatella. Tekee mieli selittää kirjaa kuunnellessa Walkerille, että minä olen kärsinyt ahdistuksesta ja peloista ja liian kiihtyneestä mielestä, ja siksi tämä on aina ollut vaikeaa, ei tämä ole minun syytäni. Tosin ei sekään taida auttaa, että teen tiliä unihistoriastani brittiläiselle professori-tietokirjailijalle, joka on todennäköisesti kiertämässä ympäri maailmaa pelott… luennoimassa, arvostettu asiantuntija kun on. Uraauurtavilta hänen tutkimuksensa kirjankin perusteella vaikuttavat. Ai niin, asia, kirjan varsinainen sisältö, pitäisikö mennä myös siihen.

Walker onnistuu kirjassaan kuvaamaan nukkumisen kiehtovana, monisyisenä asiana, eikä hän tarvitse siihen mystiikkaa tai unien tulkinnan symboleja, fysiologinen tieto riittää. Kirjailija itse asiassa riisuu unesta sen vertauskuvalliset tulkinnat melko brutaalisti. Nukkumisella on kuitenkin konkreettisia tehtäviä, jotka vaikuttavat koko kehoon. Erityisesti aivoja se puhdistaa ja auttaa järjestelemään niiden sisältämää muistitietoa. Monet sairaudet pysyvät pitempään poissa nukkumisella. Ylivoimainen valtaosa ihmisistä tarvitsee unta 7–9 tuntia, ja jos kuvittelet selviäväsi vähemmällä, olet erittäin todennäköisesti väärässä, Walker teroittaa moneen kertaan. Kirjassa on jonkin verran toistuvia teemoja ja saarnaamisen makua. 400 sivun mittaan painettuna laajeneva kokonaisuus olisi minusta hyötynyt pienestä tiivistämisestä (ei ihan Jungner-tyyliin kuitenkaan).

Jos jotakin positiivista kirjan vaikutuksesta omaan elämääni voin sanoa, se ainakin havahdutti tarkastelemaan unisuhdettani, kuinka paljon annan oikeasti aikaa sille vuorokaudessa, ja miten uneen voisi suhtautua arvostavammin kuin olen ehkä tähän asti tehnyt.

"Kun näemme unia, niissä aika ei ole reaaliaikaa. Useimmiten aika tuntuu venyvän todellista pitemmäksi."

lauantai 7. syyskuuta 2019

Heinä-elokuun lyhyet: 14 minibloggausta

Kiireiden takia havahduin heinäkuun postausten siirtämiseen niin myöhään, että päätin niiden saavan siirtyä blogialustalle samaan aikaan elokuun postausten kanssa. Ja sekin venyi. On tämä aina melkoinen urakka lopulta (viime aikoina on alkanut todella harmittaa palautteen vähäisyys tällä alustalla, vaikka minäkään en ole syytön kommentoinnin vähenemiseen blogeissa omalta osaltani), mutta toivottavasti tästä jollekin on hyötyä, että nämä tekstit ovat myös Bloggerissa edelleen.


Tiina Poutanen: Maisemissa (ntamo 2019)

Ihmisen ja eläimen rajat liudentuvat jo kirjan kansikuvassa. Tiina Poutasen teosta Maisemissa ei taustoiteta takakannessa muuten kuin sitaatilla ja toteamalla kyseessä olevan kuvataiteilijana tunnetun tekijän toinen runokokoelma. Piti siis alkaa lukea ja syöksyä suoraan runoon. "Maisemissa on sitovuutta jota kutsumme kauneudeksi", saa kokoelma tietynlaisen alaotsikon nimiösivun jälkeen. Olkoon niin. Aloitetaan istumisesta harmaassa huoneessa. Todetaan, miten "taajaman ulkopuolella ei mieli liikahda, jalka kosketa maata", mutta jo parin säkeen jälkeen "toisikäinen metsä". Ollaan siellä, luonnosta erottamattomissa, "toistuva itse / kääntyilee tuulessa".

Nämä runot ovat täynnä. Täyttyvät jostakin selittämättömästä ja kauniista. Ajatus ei kulje lineaarisesti säkeiden välillä eikä sisälläkään. "On kaksi ylösnousemusta. Aamut kääntyvät helposti nurin // jäävät saariksi yöhön. Nousen vuorta ja lipeän, putoan tauotta. On vain kaksi / ylösnousemusta, kuolema, kepeät mullat." (s. 11) Maisema on konkreettinen, näkyvä, tai vain mielessä, idea, ei ehkä vielä sitäkään; voi olla lähestymässä.

Teoksen runot herättävät paljon, mutta vievätkö perille? En osaa sanoa. Tuntuu vaikealta irrottaa teksteistä yksittäisiä säkeitä ja lohkaista lauseita, ne ovat sanojen virtoja, sellaisina kokonaisuuksia. Proosarunot vaihtelevat väljästi aseteltujen säemuotoisten kanssa, muoto on hyvin vapaa, rytmit nyrjähtelevät. Maisemissa sopii lukijoille, jotka eivät pelkää haastetta, jotka haluavat luontorunoudeltaan enemmän kuin konkreettisia näkymiä, tuokiokuvia.

"Ajattelin että jotain tapahtuu, on tapahtumassa, että olen joutunut tapahtumiseen kokonaan tahtomattani, palaava sointi kimpoili pitkin tuntoaivokuorta, muistijäljet pimeänvalkoiseen pihaan, jonka lumi on lehtevöittänyt ja pienten eläinten jäljet kirjoneet." (s. 30)


Liv Strömquist: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala)

Vuoden toinen lukemani Strömquist! Ei huono lainkaan, kun näin merkittävästä tekijästä ja vaikuttajasta on kyse. Einsteinin vaimo on miltei uunituore suomennos, joka kuvaa sarjakuvan muodossa erityisesti parisuhteiden ihmeellistä maailmaa. Aihepiiriltään albumi siis sivuaa Strömquistin aiempaa teosta Prinssi Charlesin tunne. Kulma on tietysti tässäkin feministinen, ja esittelyssä ovat mm. maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Kuvittelin, että koko teos on näitä sairaiden tapauskertomusten kuvauksia, mutta teemoja on sarjakuvissa laajemminkin: käsitellään lasten oikeistokonservatiivisuutta (kyllä vaan), ikävystyttäviä ihmistyyppejä, Britney Spearsia, huorittelua ja ydinperhettä.

Tyyli on tuttua Strömquistia: tanakkaa asiaa, pikimustaa huumoria (käsillään lainausmerkkejä näyttävät hahmot tuntuivat olevan tämän albumin erityinen juttu) ja lennokasta kerrontaa. Teos teki mieli taas ahmia läpi, ja luin sen miltei päivässä. Pysäyttävintä kokoelmassa oli Priscilla Presley -sarjakuva, joka kertoi hänen elämäkertaansa pohjautuen, millaista oli Priscillan elämä Elviksen kanssa: hänet valittiin 14-vuotiaana ns. neitsytvaimoksi. "Elvis määräsi, miten Priscillan tuli laittaa meikkinsä ja hiuksensa, ja hänen leninkiensä tuli olla tietyissä, Elviksen valitsemissa väreissä. Elvis päätti myös, että Priscilla menisi katoliseen tyttökouluun ja pysyisi neitsyenä." (s. 65) Seitsemän vuoden odottelun jälkeen he menivät naimisiin. Priscilla vietti pitkiä aikoja käytännössä suljettuna Gracelandiin. Omistettuaan elämästään noin 12 vuotta Elvikselle Priscillan silmät avautuivat muulle maailmalle, ja hän sai voimaa lähteä.

Hykerryttävää puolta kirjassa edustivat esim. ikävystyttävien ihmistyyppien tunnistettavat hahmot (hän jolla on heterohybris, yleisötilaisuuksien ukkeli ja historiaton uranainen olivat hyvin vahvasti tunnistettavia) ja uutta, kiinnostavaa tietoakin sain taas paljon: en muista aiemmin kuulleeni esim. Voltairine de Cleyrestä. Feminismi tarvitsee myös utopioita ja toivoa, ja tietynlaisena voimauttavana lopetuksena teokselle toimii Yoko Onon (joka muuten kärsi urallaan ja elämässään hirvittävästä rasismista ja naisvihasta) kommentti hänen ja John Lennonin viimeisessä haastattelussa. Kun Yoko ja John olivat jonkin aikaa erossa, Johnin ympärillä pyörineet bisnesmiehet yrittivät saada Yokon tulemaan pitämään huolta tuuliajolle joutuneesta Johnista. Se olisi näiden miesten mielestä ollut hänen tehtävänsä naisena, mutta Yoko totesi: I don't operate like that. Eikä muidenkaan pitäisi suostua.

Einsteinin vaimo on Strömquistilta taattua laatua, ja se kannattaa hankkia käsiinsä erityisesti, jos piti Prinssi Charlesin tunteesta ja haluaa lukea lisää Strömquistin parisuhde- ja perheaiheiden käsittelyä.

"Picasso otti elämäntehtäväkseen toteuttaa väsyneintä ja ennalta-arvattavinta miesroolia ikinä: siis sitä haurasta psyko-neroa, joka 'tarvitsee' 50 vuotta nuoremman naisen tarjoilemaan fyysistä ja psyykkistä palvelua 24 tuntia vuorokaudessa." (s. 14)


Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo 2019)

Tämä oli niin merkittävä kirjakokemus, että sitä on hankala alkaa kuvata. Nimenomaan merkittävä: niteeseeni syntyi paljon merkintöjä, ja niitä kirjoittui mieleeni. Olen viime aikoina suositellut Astrid Swanin esikoisteosta Viimeinen kirjani viesteissäni ihmisille, joiden kanssa useimmiten keskustelen lukemastani; olen todella halunnut muidenkin löytävän tämän. Vaikka olen kuunnellut Astrid Swanin musiikkia noin 10 vuoden ajan ja hänen elämäkertansa kiinnosti jo siksi, sain teoksesta nimenomaan kirjallisella tasolla paljon. Opin tietenkin runsaasti uutta itse kirjoittajasta, sellaista mitä ei ole voinut saada tietää vain kuuntelemalla musiikkia, lukemalla lehtihaastatteluja tai hänen blogiaan. Nyt Swan on kirjoittanut kirjan, jollaisen ei pitänyt olla hänen esikoisteoksensa; se on kirjoitettu kuin veitsi kurkulla.

Viimeinen kirjani kertoo ei-kronologiseen järjestykseen sijoitetuissa katkelmissaan lapsuudesta alkoholismin varjossa, selviytymiskeinoista, epävarmuudesta, syrjään jäämisestä, feminismistä, taiteilijuudesta, pitkästä parisuhteesta, pelastumisesta, äitiydestä ja äitipuolena elämisestä, sairastumisesta, syövästä joka ei enää parane. Sellaisissakin asioissa, joita en ole itse kokenut kuten tekijä (eli hyvin monissa) samastun lauseisiin, ajatuksenpätkiin, välähdyksiin. Erilaiset tuntemukset nousevat tekstistä vahvoina. Ymmärrän, miksi alaotsikkona on juuri "kirjoituksia elämästä". Swan kertoo loppusanoissa olleensa huolissaan siitä, millainen kirjan tyylistä tuli, mutta ei huolta, se on vahva ja puhuu omalla äänellään. Lauseissa on musiikin rytmi ja kielessä paljon värähtelevää energiaa. Kirja on täynnä alleviivattavaa, merkittävää, mieleenpainettavaa. En pysty sanomaan siitä läheskään kaikkea mitä voisin, mutta ehkä joskus. Tulen palaamaan teoksen pariin vielä, se on tärkeä.

"Mutta vapautumisella oli hinta. Aloin nähdä painajaisia. Heräsin öisin enkä voinut puhua. Masennus vaani jokaisen kesäpäivän reunalla. Suurimman osan ajasta hienotunteisuus vaati minua olemaan hiljaa. Se oli sitä pidättyväisyyttä, josta Susan Sontag puhuu lojaliteettina. Siihen voi tukehtua. Omiin tunteisiinsa voi kompastua ja voi menettää elämänhalun." (s. 75)


Aki Salmela: Eläimen varjo (Tammi 2019)

Aki Salmelan runokokoelmassa Eläimen varjo alun eläinminiatyyrit hykerryttävät. Niistä voi etsiä omia tai tuttaviensa luonteenpiirteitä. Koin erityistä yhteyttä Puolisukeltajan olemukseen "Joutsen"-runossa.

Seuraavassa osiossa pohditaan olemisen ja ajattelun perusteita. Suuria linjoja, sanoisin.

"Pitäisikö hyvästä käsityksestä luopua / vain siksi, ettei se ole tosi. // Lukemalla tämän lauseen / olet muuttanut itseäsi tämän lauseen verran." (s. 34)

Poliittisiakaan aiheita ei väistellä täysin: "On leikattava elinkustannuksia, kuten ministeri se ja se sanoo, syötävä silakkaa, makrillia, mustekalaa, porsaan kamaraa, sullottava posket täyteen multaa ja tultava yhdeksi maan kanssa." (s. 63)

Suurin osa kokoelmasta sisältää proosarunoja, säemuotoistakin on. Teos on tyyliltään varsin monipuolinen. Aforistisuus on läsnä monissa runoissa, ne tarjoavat uusia kulmia ajatuksiin ja kokemuksiin. Tämä on pohdiskelijan ja loputtoman ajattelijan runoutta. Hieno kirja.

"– – rapistuvia hetkiä joiden ei pitänyt mennä aivan tähän tapaan, kerro se uudestaan, aloita alusta, toista:" (s. 69)



Kaarina Valoaalto: Sisilisko ja minä (Kirjayhtymä 1991)

Sisilisko on sisilisko. Minä on minä. Sisiliskokin on minä? Kaarina Valoaalto ei päästä helpolla romaanissaan Sisilisko ja minä, joka on, kuten takakannessa heti alkuun sanotaan, lyriikalla prässättyä proosaa. Runon muoto ui tekstiin ajoittaisena säkeisiin ryhmittymisenä, ja kielessä tuntuu muutenkin runon ote. Lauseiden syntaksia rikotaan, rytmi on töksähtelevä, nykivä, nyrjäyttelevä, kunnes sen antaa vetää. Pysähdellen kannattaa silti lukea – merkkailtavaa on.

Kuvaustekstin lukuohjeena tarjotaan minän eri puolten kamppailua, mutta tätä voi lukea sujuvasti ja tunnistettavasti myös parisuhdekertomuksena. Erityisesti kahden naisen suhteen allegorisesta kuvauksesta kertyy vihjeitä. On suhde keiden välillä tahansa, se on mahdottoman tuntuinen alusta loppuun ja äärimmäisen riippuvainen. Itsensä tunnistaa lukiessa joskus kertojaminän, joskus sisiliskon kuvauksesta. Ehkä se on tarkoituskin, jos ajattelee "minän eri puolet"-kulmaa.

Valoaallon romaani on saavuttanut jonkinlaisen kulttiteoksen aseman. Markku Eskelinen kirjoittaa Raukoilla rajoilla -kirjassaan: "Olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta." Teokselle on omistettu pari sivua myös Pauliina Haasjoen väitöskirjassa Häilyvyyden liittolaiset (2012). Sijoitan itse tämän teoksen #kokkir-haasteeseen, ja tukeudun kokeellisuuden määritelmässäni teoksen omintakeiseen kielenkäyttöön, erikoisiin rytmeihin ja monien lukutapojen mahdollisuuksiin.

"Onko sisiliskolla ylipäänsä omaa tahtoa? Silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi, ja jonka puutteesta olen häntä arvostellut, juuri silloin kun hänellä sitä olisi, minä olen ensimmäisenä estämässä häntä sitä toteuttamasta." (s. 53)


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena 2017)

Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeä on keitos, joka sisältää jännitystä, spekulatiivista fiktiota, kauhun häivähdyksiä, psykologiaa ja ihmissuhdekipuiluja. Terapeuttikuvio toi alussa mieleen Laura Lindstedtin tänä vuonna ilmestyneen Ystäväni Natalian, mutta Pinnan alla pimeä lähtee nopeasti hyvin erilaisille kierroksille, ja yksilöiden ongelmat laajenevat maailmanlaajuisiksi. Uhka liittyy uniin, joita eri ihmiset näkevät merestä ja hukkumisesta. Romaanikerrontaa täydentävät jaksot toisen päähenkilön tietokirjasta. Juoni vetää kirjaa eteenpäin tiivistyvän uhan myötä. Ihmissuhdekuviosta en saanut niin paljon irti. Kerronnallisesti on hyvä, miten lukija saa täydentää kertomatta jätettyä, eikä kaikki tyhjene lopussakaan. Teos toimi minulle kesäkirjana ihan hyvin.

"Hän riisui minut alastomaksi, ei sillä tavalla kuin ilmaus tavallisesti ymmärretään, vaan niin, että hän näki. Olin piinallisen tietoinen hieman liian isosta nenästäni, käsieni liikkeistä kun kirjoitin tai käänsin sivua, jopa jalkaterieni ja varpaiden levottomasta vääntelehtimisestä." (s. 16)


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar 2018, suom. Jaana Iso-Markku)

Kuuntelin Yuval Noah Hararin kolmannen tietokirjan äänikirjana Bookbeatista, johon minulla on kuuden viikon kokeilujakso meneillään. Kyseessä oli ensimmäinen aikuisiällä kokonaan kuuntelemani äänikirja. Kokemus oli miellyttävä, vaikka kuunteluprosessi oli hidas, noin kuukauden mittainen, siitä huolimatta että opin kasvattamaan lukunopeutta 1,5-kertaiseksi. Väliin tosin mahtui viikonkin mittainen kuuntelutauko. Äänikirjan lukijana toimii Juhani Rajalin, joka sopi minusta tämän teoksen lukijaksi hyvin.

Kirjasta kirjoittaminen tuntuu haastavalta, kun sitaatteja oli hankala ottaa ylös tavanomaiseen tapaan ja eri kohtiin on vaikea palata. Kuuntelu tapahtui usein liikkeellä ollessa, työmatkoilla, lenkeillä ja siivotessa. 21 oppituntia maailman tilasta on totuttua Hararia, varmaotteista ja sujuvaksi kirjoitettua tietoa, jossa historiantutkija soveltaa tietämystään ihmisestä nykypäivän ilmiöihin. Tällä tavoin kirjassa käsitellään mm. uskontoja, nationalismia, vallankäyttöä maailmassa – ja meditointia. Harari toteaa, ettei olisi pystynyt kirjoittamaan kirjojaan, jos ei meditoisi. Yleissävy teoksesta jäi hieman synkäksi ja pessimistiseksikin; ihminen on typerä eläin.

Otin kuuntelusta ylös pari lyhyttä sitaattia. "Ei pidä koskaan aliarvioida ihmisen tyhmyyttä." Ja: "Valitettavasti Stalinin valtakunnassa maine merkitsi usein katastrofin alkua."


Virginia Woolf: Orlando (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri. Pokkaripainos Tammi 2009)

Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi.

Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää hyvin pitkään, ja lisäksi kirjan puolivälin paikkeilla tapahtuvassa mullistuksessa hänen sukupuolensa muuttuu miehestä naiseksi. Vai onko muutos sittenkään niin itsestäänselvä? Woolf leikittelee sukupuolella ja sen liukumilla teoksessa muutenkin tavalla, jonka on täytynyt olla aikanaan vallankumouksellista. Joitakin kertojan toteamia asioita sukupuolesta performanssina on esim. Judith Butler tuonut esiin tutkimuksissaan vuosikymmeniä myöhemmin, ja silloinkin kohuttiin. Woolf oli radikaalisti aikaansa edellä.

Orlando on luettavissa vahvasti feministisenä teoksena. Sukupuolen käsitteen pohdinta tarjoaa mahdollisuuden käsitellä erityisesti naisen roolin ahtautta eri aikoina, liittyy se sitten hyväksyttyyn pukeutumiseen, käytösnormeihin tai suuren lapsimäärän synnyttämisen pakkoon. Orlando joutuu kamppailemaan asemastaan sen jälkeen kun hänet aletaan nähdä naisena; paperihommat eivät anna armoa. Ihmissuhteitakin hänellä on, ja ne pysyvät pääosin heterosuhteina, paitsi että hänen kumppaniensakin sukupuolta välillä arvuutellaan ja he näyttäytyvät jossakin määrin androgyyneinä hahmoina. "Totuus" ei tässäkään ole yksiselitteinen.

Woolfin eri tyylien hallinta on mestarillista, ja hänen satiirinsa viiltää myös kirjailijaelämää: Orlandon kaksi kohtaamista kuuluisan runoilijan kanssa ovat hillittömiä, ja piikkejä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Virginia Woolf on klassikkokirjailija, jonka lukemista sopii jatkaa nykypäivänäkin mitä suurimmalla uteliaisuudella.

"Kaiken kaikkiaan hän oli niin hienosti tehty koneisto ja niin merkillisesti kokoonpantu luomus (tässä kohtaa hän kohotti kätensä ikään kuin tiedostamattomasti, ja todellakin se oli niin kauniin muotoinen kuin vain kuvitella saattaa), että häntä hämmensi ajatella, että hän oli myynyt vain viisisataa kappaletta runoaan, mutta tämä johtui luonnollisesti häntä vastaan suunnatusta salaliitosta." (s. 65)


Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Atena 2018, suom. Aura Nurmi)

Tämän kirjan kuuntelin lomalla. Kyseessä on elämäntaito-opas, vaikka kuvaustekstissä kuinka vinoillaan tyylilajille, joka toki pitää sisällään monenlaista. Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan : nurinkurinen opas hyvään elämään ei vakuuttanut alkuun sillä, että paska oli pitänyt sensuroida kirjan kannesta (kiusallani jätin sensuroimatta postauksesta), mutta nurinkurinen elämäntaito-opas tuntui ajatuksena kiinnostavalta. Alussa käytetään esimerkkinä Charles Bukowskin elämänasennetta, ja kyse vaikutti tosiaan olevan jostain erilaisesta, mutta enpä tiedä – lopulta kirja on aika konservatiivinen siinä, miten ihmisen pitää ajatella ja toimia pyrkiessään hyvään elämään. Lisäksi Mansonin kirjallisessa äänessä on minusta jotain häiritsevän omahyväistä. Miettimisen arvoistakin teoksesta kyllä tarttui. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että kannattaa valita itselleen arvot, joiden tuottaman kivun kanssa on valmis elämään, koska elämästä ei kuitenkaan selviä ilman kipua. Lisäksi mieleen painui "tee edes jotain"-periaate, jota noudattamalla saa asioita usein eteenpäin; joskus tekemällä edes jotain pientä tulee tehneeksi paljon enemmänkin, kun on kerran päätynyt aloittamaan. Sen ansiosta sain kirjoitettua tämän postauksenkin, koska tiesin tästä tulevan lyhyt, ja halusin kirjoittaa edes jotain kuntosalikäynnin ja festareille lähtemisen välissä, kun oli pari tuntia oleiluaikaa kotona.

Kirja on melko lyhyt, joten äänikirjankin kuuntelee suht nopeasti (kesto 6 tuntia). Lukijana toimii Aku Laitinen.


Rachel Cusk: Siirtymä (S&S 2019, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin trilogiasta on sanottu jo niiiin paljon ja sen kertojaratkaisua käyty läpi niin monta kertaa, että tuntuu turhalta lähteä itse papukaijana hokemaan samaa. Kun luin toista osaa, Siirtymää, pohdin kuitenkin sitä, että Fayen kertojaääni on ehkä vahvempi kuin useimmiten todetaan. Havahduin siihen, miten hän osallistuu ja kommentoi kerronnassa lopulta melko paljon sen sijaan että toimisi vain kanavoijana muille, kuten yleensä korostetaan. Cuskin kirjoituksessa ovat Siirtymässä esillä Ääriviivoista tutut piirteet: terävyys ja sekä hiotun että punnitun oloiset toteamukset elämästä.

Faye elää kirjassa siirtymävaihetta, joka ilmenee rivienvälisenä epävarmuutena ja hapuiluna. Hän tilaa astrologisen kartan, ostaa huonokuntoisen asunnon (periaatteena että on mahdollista ostaa vain hyväkuntoinen tai hyvältä alueelta, molempia ei voi saada) ja tietysti käy paljon keskusteluja muiden kanssa, niin tutumpien kuin tuntemattomien. Hahmogalleriassa ilahduin erityisesti epämiellyttävistä homomiehistä. Samasta syystä kuin pidän valtavasti "Bad gays"-podcastin kuuntelusta, on mielestäni virkistävää, kun kuvataan hahmoja jotka ovat homoseksuaaleja mutta vain hahmoja muiden joukossa siinä mielessä, että he ovat monin tavoin virheellisiä eivätkä kovin empatiaa herättäviä. Tämän romaanin bad gays -edustuksesta vastaa kaksi mieskirjailijaa, jotka vievät monologeillaan kirjallisuusfestivaalien keskustelussa kaiken tilan, eikä Faye ehdi muuta kuin lukea katkelman kirjastaan.

Siirtymä tuli minulle lähemmäksi kuin Ääriviivat ehkä siksi, että ostin sen omaksi, ja olen alleviivannut ja merkinnyt nidettäni paljon. Erityisen vaikuttunut olin loppupuolen kohtauksesta, jossa Faye käy miehen kanssa ravintolassa – siitä alleviivasin miltei puolet. Cuskin tekstissä on selittämätöntä viehätystä. Hänen mullistavuutensa ei ehkä aivan ole välittynyt minulle täysipainoisena tähän asti. En ole tavoittanut teosten aiheuttaman kohinan alkulähdettä. Ehkä kolmas osa Kudos antaa minulle mahdollisuuden sukeltaa siihen kokonaan? Odotan.

"Vapaudenkaipuuseen oli kai osittain syynä itsekkyys, sen hän oli valmis myöntämään, mutta kypsymättömyys myös. Tosiasiassa, jos rehellisiä oltiin – ja rehellisyyshän oli illan teema, hän sanoi ja naurahti kovaa – syynä oli kuitenkin pelko." (s. 105)


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro)

Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä amerikkalaisen Hollywood-viihteen tunnemaailmaa, siihen tulee menneeksi itse mukaan, ja huomaa vähän itkevänsä kuunnellessaan äänikirjaa kävellessä, ja on iloinen että valitsi sillä kertaa hiljaisemman reitin töistä kotiin. Pinnalle nousee Michelle Obaman tasa-arvotyö ja hänen arvomaailmansa, inhimillisyyden ja perheen korostaminen sekä muistutus siitä, että Yhdysvaltain ensimmäisen naisen roolin sijaan hänelle olisi voinut käydä paljon pahemmin, kuten monille hänen laillaan mustana tyttönä Amerikassa kasvaneille on käynyt.

Michelle Robinson syntyi 1964 työväenluokkaiseen perheeseen Chicagon South Sidessa. Lapsuutta käydään kirjassa läpi yksityiskohtaisesti ja pitkään – tätä alkupuolta olisin itse tiivistänyt. Tuntuu, että "tavallista" taustaa alleviivattiin moneen kertaan, ja ymmärrän, että "koko elämän" kertominen on tuntunut tärkeältä, mutta. Aloin puhua pääni sisällä: "Michelle, olet upea ja tehnyt yhteiskunnassasi sellaista mitä ei kukaan ennen, ja ymmärrän, että luokkanoususi on ollut huikea, relaa nyt kuitenkin tämän kuvauksen kanssa". Ensimmäisenä olemisesta kerrotaan kirjassa myös hieman tuskastuneesti. Michelle Obama tuntui kyllästyneen, että hän oli kerta toisensa jälkeen ainoa musta nainen tai ensimmäinen musta nainen tietyissä huoneissa; hän halusi pitää huolta, ettei jäisi viimeiseksi. Myös vanhan kotikaupunginosansa koulussa hän vieraili monta kertaa vielä presidentin puolisona. Oli tärkeää muistaa, mistä on lähtenyt.

Mukaansatempaavammaksi kirja muuttui minulle opiskeluvuosiin päästäessä. Michelle koki huonommuuden tunteita, koska tunsi muiden ajattelevan, että hän oli päässyt opiskelemaan kiintiömustana. Rodullistettuna naisena elämisen kokemukset olivat mielen pinnalla vahvoina vielä kahdeksan Valkoisessa talossa vietetyn vuoden jälkeenkin. Barackin tapaaminen muutti hänen elämänsä tavoilla, joita ei olisi voinut kuvitella. En ole lukenut paljoa kuvauksia Yhdysvaltain presidenttien ja heidän perheidensä arkielämästä, ja minusta nuo absurdit tarinat teoksessa olivat kiehtovia. Samalla olin vaikuttunut, miten perhe-elämän ja tyttärien kasvatuksen kuvaus tuli lähelle. Michelle joutui kantamaan perheessä paljon enemmän vastuuta lapsista, ja vaikka hän piti Barackia hyvänä isänä joka teki niin paljon kuin asemassaan pystyi, tuntui kipeältä toteamus, että nyt kun Barackin vapaa-aika on lisääntymässä, tyttäret aikuistuvat ja itsenäistyvät. Niin sen pitää kuitenkin mennä, hän toteaa. Yhdysvaltain seuraavan presidentin suhteen hän ei ole yhtä hyväksyvä, ja kirjan loppu saikin huokailemaan. Barack Obama ei ollut täydellinen presidentti, ja hän teki joitakin kohtalokkaita päätöksiä, eikä lopulta pystynyt vähentämään sotimista maailmassa niin paljon kuin odotettiin. Silti nykytilanne saa ajattelemaan haikeana Obamojen aikaa.

Äänikirjan lukee suomeksi Krista Putkonen-Örn. Luenta toimii melko hyvin, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että olisin yhtä hyvin voinut kuunnella tekijän itsensä lukeman englanninkielisen version, joka olisi voinut tulla kokemuksena lähemmäs. En kuitenkaan enää lähtenyt vaihtamaan.

Pari sitaattia nappasin mukaan:

"Epäily oli kuin pahanlaatuinen solu, joka uhkasi jakautua loputtomasti, ellen keksisi keinoa pysäyttää sitä."

"Kerran – – päätin leikkauttaa itselleni otsatukan, ja alaiseni katsoivat aiheelliseksi kysyä asiasta ensin Barackin henkilökunnalta, jotta otsatukasta ei varmasti aiheutuisi ongelmaa."


Roxane Gay: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist (suom. Koko Hubara ja Anu Partanen) sisältää nipun teräviä, sivaltavia ja kohti tasa-arvoisempaa maailmaa pyrkiviä tekstejä. Esseet ovat varsin lyhyitä, suuri osa 6-8 sivun mittaisia, joten ne sopivat luettavaksi esim. joukkoliikenteessä lyhyidenkin siirtymien aikana. Olen lukenut Gayn teoksen Hunger aiemmin englanniksi, ja vaikka suomennokset Bad Feminist -kokoelmassa ovat onnistuneet hyvin, huomasin haikailevani Gayn englannin kielen käyttöä, koska se on niin kirkasta, iskevää.

Esseiden aiheet lähtevät usein liikkeelle populaarikulttuurista, kuten musiikista, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista. Niiden kautta käsitellään rasismia, misogyniaa, erilaisten vähemmistöjen kohtaamaa vihaa ja vaikeuksia maailmassa. Naisten, ja erityisesti ruskeiden naisten, kehojen kohtaamia hallinnan ja vallankäytön pyrkimyksiä analysoidaan tarkkanäköisesti monessa tekstissä. Gay käyttää esimerkkinä itseään hyvin raadollisestikin, varsinkin kaikki Hunger-teoksen lukeneet tietävät tämän. Feminististen aiheiden käsittely esseekokoelmassa liikkuu poliittikkojen laajalle vaikuttavista lainsäädännön päätöksistä internetin maailmassa puhuttaviin sisältövaroituksiin, joita käsittelevän esseen tulen todennäköisesti jatkossa lukemaan yhä uudelleen. Gay herättää toistuvasti katsomaan asioita uusista kulmista.

Teoksen alku ja loppu sisältävät kirjan nimen mukaista pohdintaa "huonona feministinä" olemisesta: mitä jos kulttuurin kulutukseni tai vaikkapa seksiin liittyvät kiinnostuksenkohteeni näyttäytyvät ongelmallisina? Gay antaa armoa niin itselleen kuin muille: on monia feminismejä, ja tasa-arvoon pyrkiminen on jatkuvaa opettelua, välillä kivikkoista. Kun nyt lähettäisiin edes siitä, ettei kohdella kanssaihmisiä kuin paskaa. Se riittäisi alkuun.

"Me olemme niin ihastuneita tähän sankaruuden ideaan, että etsimme jatkuvasti uusia keinoja tehdä tavallisista ihmisistä sankareita. Jotta pääsisimme edes vähän lähemmäs parasta mahdollista versiota itsestämme, ja välimatka sen välillä keitä olemme ja keitä pyrimme olemaan kapenisi edes hiukan." (s. 288)


Toni Morrison: Jazz (Tammi 1993, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin kuolema vaikutti yllättävänkin kovasti, ja tuli polttava pakko lukea häneltä jotakin heti. Kävin hakemassa kirjaston varastosta romaanin Jazz. Olin lukenut teoksen alkua ja selaillut sitä jo aiemmin, erityisesti kirjan rakenne kiinnosti minua. Romaanin on tarkoitus ilmentää free jazzin tyyliä. Kertomuksena se ei ole helppo, sillä eri suuntiin haarautuvat linjat vaativat tarkkuutta. On kiehtovaa, miten Morrison on sommitellut äänten kokonaisuuden; kertoja vaihtelee itsensä kiinnostavasti esiin tuovasta kaikkitietäjästä henkilöhahmojen minäkerrontaan. Näin äänet luovat kokonaisen kuvan, mutta totuus jää johonkin välille. Teksti maistuu väkevästi elämältä.

Mieleenpainuva alku esittelee kirjan asetelman heti kärkeen: Violetin aviomies Joe on rakastunut nuoreen tyttöön, ampunut tämän vaikka kukaan ei nähnyt sitä, ja Violet menee hautajaisiin viillelläkseen tytön kasvoja. Ihmiset pitävät Violetia hulluna, mutta millainen tarina hänellä miehineen on? Selviääkö rakkauden mysteeri, jota kertoja pohtii Violetin lähteneen selvittämään Joen rakastetun Dorcasin kuoltua ja miehen vajottua masennukseen. Tätä lähdetään kerimään auki, ja kokonaisuudesta aukeaa monia lankoja. Taustalla hengittää (ehkä jazzin tahtiin) Kaupunki isolla K:lla. Selviää, miten Joe ja Violet olivat kulkeneet puuvillapelloilta suurkaupunkiin, ja minkälaiset heidän perheensä olivat.

Morrisonin tyyli soi kauniina, viisaana ja kiteyttää elämän suuria kummallisuuksia. Hänen hahmoistaan kukaan ei ole yksiulotteinen. Puolivälin jälkeen romaanissa tuli jakso, joka ei pitänyt mielenkiintoa ja keskittymistä yllä aivan niin hyvin kuin alku, mutta uskon että tämä on kirja, joka antaa uusilla lukukerroilla vielä lisää. Tämä on perinteistä fiktiokerrontaa parhaimmillaan; tyylien, äänten ja kertomuksen hallintaa niin kuin voi suurimmat palkinnot keränneeltä tekijältä odottaa. Morrison tuo hämärään jääneeseen historiaan valoa, joka ei jätä paljastamatta ketään.

"Hän oli kamppailut kauan tuon menetyksen kanssa, oli jo uskonut alistuneensa, sopeutuneensa siihen että vanhana unohtaisi miltä kaikki tuntui. Että saattoi sanoa 'pelkäsin kuollakseni' mutta ei kyennyt kokemaan uudestaan sitä pelkoa. Että pystyi manaamaan mieleensä hurmiota, murhaa, hellyyttä uhkuvan kohtauksen, joka oli kuitenkin tyhjentynyt kaikesta paitsi kielestä jolla kertoa se." (s. 32)


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos 2019, suom. Kristiina Lähde)

Catharina Gripenbergin vuonna 2007 alun perin ilmestynyt ja Tanssiva karhu -palkinnonkin saanut runokokoelma ilmestyi suomennoksena vasta tänä vuonna. Hyvä, että ilmestyi, monet suomenruotsalaisten tekijöiden runoteokset kun jäävät kokonaan kääntämättä. Käännöksenä teos liittyy myös tänä vuonna ilmestyneiden useiden Edith Södergraniin viittaavien teosten joukkoon. Ottaisit käteni, kummallista viittaa myös moniin muihin klassikoihin.

Myönnän, että kuulemani perusteella odotin pitäväni tästä enemmän. Löysin kyllä hyviä, säväyttäneitä kohtia, erityisesti loppupuoliskolta kun kokoelma tuntui muuttuvan omaäänisemmäksi. Alkupuolen viittaukset lukemattomia kertoja ennenkin viitattuihin myyttisiin kertomuksiin sen sijaan uuvuttivat. Minä en löytänyt kaikesta siitä enää pointtia, ehkä muut ovat löytäneet. Vaikka poimin esim. Virginia Woolfia käsitelleestä runosta hyvääkin, on kivitaskuinen Woolf populaarikulttuurissa jo niin monta kertaa versioitu hahmo, hän on hukkunut ja hukkunut ja hukkunut kirjoissa ja valkokankaalla ja popkappaleissa. Miten monta kertaa vielä pitää alleviivata tätä traagisuutta? Kokonaisuus sisältää myös todella hienoja tekstejä. Pidin erityisesti "Palopuhe"-runosta, siinä tunsin sekä alkutekstin että suomennoksen värähtelyn. Monet kohdat painuivat tunnemuistiin. Kiehtovaa oli myös autotallissa kirjoittamisen toistuminen kuvana. Teksteissä on tiivistynyt moniin yksittäisiin, lyhyisiinkin säkeisiin laajoja näkymiä.

"Sen jälkeen meitä ei voi toistaa. Tämä on viimeinen sanelumme. Sanelu puretaan. Sanot tule. Vai tavaanko minä sen? Kutsun sinua. Vai toistanko minua? Minun piti pelastaa meidät. Mutta kielessä oli roso johon neula juuttui." (s. 87)