torstai 26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto - Tristania

Marianna Kurtto  Tristania (WSOY 2017)


"Rannassa Lise maistaa suolan. Hän kuvittelee elämän meren sisällä: kiireettömät korallit ja kalojen hopeisina vellovat parvet, valaat kuin nahkeat planeetat. Senkin hän kuvittelee mikä on kuollutta, pohjaan hapertuneet ravut, merimiehet jotka eivät koskaan löytäneet turvaan - mutta ajatukset ovat liian suuria, parempi keskittyä pieniin asioihin, ottaa simpukankuori käteen ja silittää sen elotonta pintaa."
Sen lisäksi, että runot ovat hieno asia, ovat sitä myös viime aikoina olleet runoilijoiden kirjoittamat romaanit. Niitä on ilmestynyt kotimaisessa kirjallisuudessa useita viimeisen parin vuoden aikana, ja tulokset ovat olleet mainioita. Marianna Kurtto liittyy tähän joukkoon viiden runokokoelman ja useiden käännöstöiden jälkeen romaanillaan Tristania, jota hän on kirjoittanut yhteensä kahdeksan vuotta. Erittäin hyvä romaani tuon urakan jäljiltä on syntynyt.

Romaanissa on aluksi varsin suljettu yhteisö, 264 asukasta tulivuorisaarella keskellä Atlanttia. Saaren tulivuori, joka kenenkään muistin mukaan ei ole ollut aktiivinen vaan aina vakaa osa saarta, alkaa purkautua, ja asukkaat joutuvat evakkoon. Vain pienen saarensa elämänmenon tähän asti tuntenut yhteisö joutuu mantereelle suuriin kaupunkeihin kohtaamaan sellaisia eriskummallisia asioita kuin hissi. Kirjan kertomus sijoittuu pääosin 1960-luvulle ja perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden ajatukset, elämän pohdinnat ja kolhut sekä suhteet toisiinsa nousevat kuitenkin keskiöön, ja ympäristö luo vain puitteet jännitteiden purkautumiselle yhdessä tulivuoren laavan kanssa. On surumielinen Lise, joka hiljaisen poikansa Jonin kanssa luulee perheen merille jäänyttä Lars-isää kuolleeksi, mutta tämä onkin Lontoossa ja rakastunut. On nuori opettaja Martha, joka on vuosia sitten kokenut jotakin kauheaa, ja asia varjostaa edelleen Marthan ja hänen miehensä elämää. Tulivuoren purkautuminen viskelee asiat uuteen järjestykseen, eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen.
"Se on kirous: rangaistus epäuskosta ja nautinnosta, teoista jotka on tehty pimeissä huoneissa, hajussa ja kosteudessa, onko se totta? Että Jumala näkee kaiken? Kuulee lampaitten huudon, jota Martha ei enää jylinältä erota. Hän näkee vain eläinten avautuvan suut."
Kirjan kielestä on selkeästi nähtävissä runoilijuus, mutta ei tämä täysin runoproosaa ole, vaan kielen elävyys näkyy erityisesti vahvoissa, tuoreen tuntuisissa kielikuvissa. Teksti virtaa sulavasti, kuten vuosien kirjoitustyön jälkeen voi odottaakin. Kurtto kertoi haastattelussa joutuneensa opettelemaan proosan kirjoittamista, mutta ainakin kirjaa lukiessa kaikki tuntuu luontevalta. Kielivetoisena lukijana tunsin suorastaan iloa siitä, miten komeasti lauseet etenevät. Kerronnassa ja sen tunnelmassa elävät kirjan kuvaama ympäristö, tuliperäisen saaren tuhka ja sen rannoille murtuvan valtameren aallot. Teksti on sekä visuaalista että fyysistä, lukiessa tuntee ympärillään saaren, sen yksinäisyyden ja ihmisessä syöksyvät virrat. Sävyt ovat tummia, mutta kirja ei ole synkkä.

Marianna Kurtto on kirjoittanut todella vahvan romaanin, johon tykästyvät varmasti tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja hienoa kieltä arvostavat lukijat. Kaipuu, suru, trauman kokeminen, koti-ikävä ja paikkansa löytäminen ovat teoksen suuria teemoja. Podin ennen kirjaan tarttumista harvinaisen sitkeää lukujumia, mutta Tristanian lukeminen auttoi sen poistamisessa olemalla niin monitasoisen miellyttävää luettavaa. Suosittelen hohkaavan vulkaanisen tuhkan lämmöllä!

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto

tiistai 24. lokakuuta 2017

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver  Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015), alkuteos What We Talk About When We Talk About Love (1981). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Juominen on hassua. Jos oikein muistan niin olemme tehneet kaikki tärkeimmät päätöksemme kännissä. Jopa se kun päätimme rajoittaa juomistamme, istuimme keittiön pöydän äärellä, tai picnic-pöydän, jolla oli sikspäkki tai viskiä. Kun päätimme muuttaa tänne ja ottaa tämän hotellihomman, valvoimme pari humalaista yötä etuja ja haittoja puntaroiden."
Melkoista. Voisikohan blogipostauksen aloittaa kuin Raymond Carver monet novellinsa? Käyttämällä vain päälauseita? Kai se on mahdollista. Näyttäisi onnistuvan. Päälauseilla on tehokasta aloittaa. Jää jämäkkä mielikuva. Että tässä ei lätistä mitään turhaa. Tosin minä kyllä nyt lätisen. Ei päälauseiden käyttö mikään taikatemppu ole.

Amerikkalainen Raymond Carver (19381988) on ylistetty novellisti ja runoilija. Hänellä on ollut suuri vaikutus moniin kirjailijanalkuihin, ja Carverin on kerrottu olleen merkittävä tekijä, kun novelli teki nousua tyylilajina 1980-luvun Yhdysvalloissa. Hänestä puhuttaessa esiin nousee yleensä minimalistinen, suorasanainen tyyli ja "likaisen realismin" käsite. Alkoholiongelmasta pitkään kärsineen Carverin tarinoissa ihmiset kipuilevat monella tavalla, viina maistuu, eikä mitään ylemmän keskiluokkaisia mukavuuksia juuri esiinny. Monet Carverin yksilöistä ovat eri tavoin syrjään jääneitä. Rappion kuvaamisessa hän ei mene kuitenkaan yhtä syvälle kuin Charles Bukowski (katso bloggaus Etelän vetelät -novellikokoelmasta), mutta samantapaista vähäeleistä iskevyyttä heidän teksteissään on. Ei siis ole ihme, että Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen on kääntänyt suomeksi molempia. Esikoiskokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on Lahtisen ensimmäinen Carver-suomennos  aiemmin Carveria on käännättänyt suomeksi mm. Tammi Keltaisessa kirjastossaan julkaistuihin novellivalikoimiin. Myös runoja tekijältä on suomennettu.
"Olin sängyssä kun kuulin portin äänen. Terästin kuuloani. En kuullut muuta. Mutta portin kuulin. Yritin herättää Cliffin. Hän oli sammunut. Nousin ja menin ikkunan luo. Suuri kuu möllötti kaupunkia ympäröivien vuorten yllä. Valkoinen arpien peittämä kuu. Kuka tahansa ääliö pystyi kuvittelemaan sille naaman."
Päälausenovelleja, siksi näitä voisi myös monin paikoin kutsua. Mikäs siinä, tyyli on niukka mutta toimii, Carverin lauseet ovat täysiä. Eivätkä virkkeet hänelläkään aina ole niin lyhyitä, hieman kärjistin. Kirjan lukeminen on sujuvaa, mutta tiiviissä tyylissä kaikki tuntuu olennaiselta, joten tekstejä makustelee mieluusti hiljalleen. Carverin tyyliin on vaikuttanut paljon hänen legendaarinen kustannustoimittajansa Gordon Lish, joka ei ole kirjallisuuden historian useimpien muiden kustannustoimittajien tavoin pyrkinyt tekemään rooliaan näkymättömäksi, vaan päinvastoin tuonut esille monissa haastatteluissa merkityksensä Carverin editorina. Lishin tyyli Carverin kirjoitusten kanssa oli mm. pyyhkiä pois paljon tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen. Stephen King on kutsunut tätä työskentelytapaa rankimmin editoitujen kertomusten kohdalla huijaamiseksi, kun Carverin esikoiskokoelman novellien varhaiset versiot tulivat julki. Tietoisuus tästä sai minut näkemään novellit uudella tavalla, rakennustelineet niiden takana, mutta täytyy myöntää, että pirun hyviä novelleja yhteistyön tuloksena syntyi. Suorastaan mallikelpoisia. Itse kuitenkin näkisin novellin mieluusti genrenä laajemmin kuin siten, että pitää karsia niin paljon kuin mahdollista, ei saa olla aikatasoja, paikkojen vaihtelua tai kertoa henkilöiden taustoista ja niin edelleen.
"Se voi kuulostaa teistä hullulta, mutta se on kuitenkin totta. Ihmiset ovat erilaisia, Mel. Kyllähän se mies saattoi joskus seota. Mutta hän rakasti minua. Ehkä omalla tavallaan, mutta rakasti kuitenkin. Rakkautta se oli, Mel. Älä väitä vastaan."
Carverin tarinoista on sanottu, että niitä ei voi luettuaan ikinä unohtaa. Siinä kohtaa puhutaan ehkä hieman ylisanoja, mutta jotkut novelleista jäävät toki hyvin mieleen, minkä voi todeta nyt kun kirjoitan postausta loppuun pari viikkoa lukemisen jälkeen. Nimitarina (johon sisältyy tämän kappaleen yllä oleva lainaus) on tietysti sellainen, ja heti kokoelman alussa oleva "Miksi te ette tanssi?" jää takaraivoon kiertelemään jännitteineen. Myös erittäin pahaenteiset, kuolemasta ja väkivallasta kertovat "Sano naisille että me häivytään" ja "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" iskevät itsensä tiukasti kiinni.

Carverin lukeminen tuntuu novellien harrastajalle ja niitä kirjoittavalle yleissivistykseltä, joten nyt on se aukko kohdaltani paikattu. Uskon lukevani hänen muutkin kokoelmansa vielä sopivassa kohtaa, kun tulee halu lukea riisuttua, karua mutta vastaansanomattoman hienosti kirjoitettua novellistiikkaa. Kiinnostaisi kokeilla Carverin lukemista myös suoraan alkukielellä englanniksi, sitä on moni suositellut. On joka tapauksessa hieno suomennosteko, että Sammakko saattoi Carverin klassikoksi nousseen esikoiskokoelman kokonaisuudessaan suomen kielelle.

Tämä kokoelma sisälsi 17 novellia, ja novellihaaste 2:een on nyt luettu yhteensä 61 novellia. Peukutan novellia "Sano naisille että me häivytään", koska siinä pahaenteinen sävy on hyvin ovelasti rakennettu, eikä loppua silti arvaisi tapahtuvaksi.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Tenhossa 10.10. esitetty slam-runoni

Taas on yksi runo esittäjineen ollut koeteltavana poetry slamissa, ja kuten ensimmäisellä kerrallakin, postaan esitetyn runon myös tekstinä näkyville. Enemmänkin postaisin, jos olisin päässyt jatkoon! Mutta tällä kertaa toiselle kierrokselle pääseminen ei ollut enää kovin kaukana. Esiintymispaikka, jonka arpaonni heitti heti ekaksi, taisi rankaista jonkin verran, ja lukemisen tahtiakin olisi voinut hidastaa. Jännityksestä en ole oikein päässyt eroon ja se sai aikaan sen, että runon lukemisessa kesti selvästi vähemmän kuin kotona testaillessa (puhelimessani on hulvattomia videoita minusta runoa lukemassa, mutta niitä en näkyville postaa, heh). Kehitystä oli kuitenkin selvästi tapahtunut (esitin tällä kertaa ulkoa), ja marraskuussa on uusi koitos jälleen! Nyt runoa, joka on tällä kertaa tavanomaista suorempaa tekstiä. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!

_______________


Huutoraivoa
poukkoilee kaikuina
huoneen kiinteistä esteistä
pöydän yli ali ympäri
läpikin
Miten puu lakkakerroksen alla
johtaakaan ääniaaltoja
näiden temperamenttien kakofoniaa

Istun paikoillani
Lapsi
Pelon tukahduttama
Eikä suu enää taivu sanomaan
Lopettakaa
Tahdon pois
Eikä se tietenkään onnistu
Olemme sentään ruokapöydässä
Alkaneet juuri syödä
Minun oli nälkä

Ja siksi
et saa minua riitelemään kanssasi
Mieluummin vaikka työnnän
kiukun liekit
suuni perälle
Nielaisen
ja annan polttaa
 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm  Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."
Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.
"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."
Kertojina toimivat useimmiten 68-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.
"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."
Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.
"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 
Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."
Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat