keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Jere Vartiainen - Minuus | Miinus

Jere Vartiainen  Minuus | Miinus (Kolera 2018)


"Toisten päihittäminen ja joukosta erottuminen
ovat haasteita sosiaalisissa tilanteissa. Tva on varautunut
ja hänen ajatuskulkunsa ovat paranoideja
Hylätty lapsiminä kokee usein olenko tämä todella minä
joka teki suonista hyppynaruja mutta ei hypi yli lyöntien
Tva tuo toistuvasti esille
mitä sinä teit ensin"

Runoilija Jere Vartiainen on teksteineen tullut minulle tutuksi erityisesti Twitterin kautta  harva kotimainen runoilija on siellä läsnä, ja omien runotekstien postaileminen palveluun on vielä harvinaisempaa. Vartiainen on lavarunouden Suomen mestari, ja hänen oivaltavia tekstejään on ollut hauska seurata twiitteinä. Kun Vartiaiselta julkaistiin uusi kokoelma Minuus | Miinus, jonka aiheena mainittiin erityisesti miehisyyden käsittely, kiinnostuin heti, koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta jonkin verran, myös runoja. Kustantajan esittelyssä kuvattiin: raa'astikin maskuliinisuutta käsittelevä runokokoelma   nostaa esille ja purkaa palasiin mieheksi kasvamisen väkivaltaiset umpisolmut. Odotin teokselta erityisesti samastuttavuutta, niiden asioiden tunnistamista, joiden kanssa on tullut elämänsä aikana tuskailtua, ja myös sellaisia lähestymistapoja, joita en ole tullut ennen ajatelleeksi. Jotakin ajattelua haastavaa, ravistavaa ja tunnistettavaa. Toki runous on ensisijaisesti taidetta, eikä asiatekstiä; ei runotekstiltä voi sinänsä vaatia asioiden käsittelyä tietyllä tavalla, niin että tekstillä olisi jokin tehtävä, joka sen on ratkaistava. Mutta esittelytekstin lukeminen herättää väistämättä joitakin odotuksia myös runokokoelmaa kohtaan, sitä mitä se minulle lukijana antaa.

"Kypsyttyäsi sinäkin vielä toistat itseäsi kuin lapsuuden traumaa.

                                             *
Yli 70 % suomalaisista uskoo, että toisten menestys on pois heiltä itseltään

                                             *
Se, jolla on tarkin käsi, heittäköön ensimmäisen kiven.

                                             *
Maailma palaa, mutta älä sinä, pikku nöpönenä, siitä huolehdi."

Vartiaisen kokoelman tyyli on monimuotoinen, kuten esittelykin toteaa. Perinteistä säerunoa on varsin vähän  sitä sisältyy 80-sivuiseen kokoelmaan vain muutamia sivuja. Muutoin temmelletään typografian ja asettelun leikeissä. Kolera-kustantamolle ominaiseksi muodostuneeseen tapaan kirjan ulkoasu on huolitellusti toteutettu, ja taas tulee haikea olo siitä, että Kolera on lopettanut kustannustoimintansa ja Minuus | Miinus kuuluu sen viimeisiin julkaisuihin. Fontit vaihtelevat, välillä runot ovat luetteloita, välillä teksti asettuu tiettyyn muotoon ja täyttää sivut kokonaan proosan tavoin, on caps lockia, sivuja jotka muistuttavat elokuvan verkkoesittelyä, työvoimatoimiston lomaketta tai hölmöä nettitestiä. Välillä tällaisia kokoelmia lukiessa tulee miettineeksi, että vaikka kaikenlaisten keinojen valikoima onkin tekstiä sommitellessa käytettävissä, tarkoittaako se, että niitä kaikkia täytyy käyttää? Saneleeko teksti aina muodon vai tuleeko se joskus muodon ja ulkoasun perässä. Tunnen itseni puisevaksi konservatiiviksi, kun ajattelen näitä kriittisesti. Joskus on runoteoksia, jotka syntyvät muodosta ja mittaan pakottamisesta, kuten Timo Salon kiehtova Mutta ennen muuta, jossa viehätys nousi juuri ulkoisten rajoitteiden aiheuttamista seikoista. Kun tyylikeinot ovat rönsyävän moninaiset, mietin, miten lyhyt matka villistä vapaudesta on sillisalaattiin. Tämän kokoelman parissa alan pohtia myös, ilmentääkö keinojen sirpaleisuus perinteisen miehisyyden käsitteen rikkinäisyyttä. Vartiainen osaa kirjoittaa hienosti, pidän hänen lauseistaan, jään pyörittelemään monia säkeitä kielelleni ja tulen yllätetyksi monta kertaa, mikä on runoudessa aina hyvä.

"arvostamme ammattitaitoa joustavuutta paineensietokykyä. arvostamme kykyä sietää hirvittävää heikkoutta itsessä (ja muissa). kelpoisuusvaatimuksena on, että on ainakin esitettävä, sekä ote rikosrekisteristä (laki työskentelevien rikostaustan selvittämisestä 504/2002).

Nyt alkaa tämän postauksen vaikea osuus. Täytyisi kirjoittaa siitä, mitä tämän kokoelman runoissa oikeastaan sanotaan, miten sen teemoja lopulta käsitellään. Sana "huoh" on kuulemma taannoin saanut virallisen aseman, joten käytän nyt sitä ilmaisemaan, miten vaikeaa minun joskus on ilmaista ajatukseni ja kokemukseni tarpeeksi tarkasti: huoh. Yritän. Pidin kokoelman intiimeistä kohdista, siitä miten mennään vaikeillekin alueille suoraan, eikä piilotella symbolien ja kerrostumien taakse. Välillä en saanut kiinni langanpätkistä, joita lukijalle tarjotaan, ja välillä en jaksanut kiinnostua, sen myönnän. Kun huomasin, että kirjassa kerrotaan kasvusta heteromieheksi tehden henkistä isänmurhaa (huom. minun tulkintaani ja näkemystäni), vaivuin jonkinlaiseen voipumukseen  tästä olen lukenut jo niin paljon. Pystyn yleistämään sellaisen joskus samastuttavaksi itselleni, mutta aina en jaksa. Se on kuin katselisi kuuta, että tuolla se näkyy, se on omassa roolissaan myös elämän mahdollistaja maan päällä, mutta samalla se on minun sijainnistani lähes 400 000 kilometrin päässä, eikä juuri vaikuta päivittäiseen elämääni mitenkään, ei kosketa sitä ellei tapahdu jotakin aivan erityistä, mikä kiinnittää huomioni. (Huomaan, että on kulunut jo aikaa siitä, kun olen viimeksi lukenut queer-kirjallisuutta, joten kaipaan jo representaatiota, kotiin saapumisen tunnetta, mutta se ei ole tämän kirjan vika, analysoinpa vain tunnettani taas, koska niinkin voi tällaisessa vapaamuotoisessa kirjabloggaus/impressiossa tehdä.) Kiehtovaa kokoelman käsittelytavassa on se, miten sen keskushenkilöstä puhutaan ajoittain tutkittavana (tva), kuin kyseessä olisi tieteellinen tarkastelutilanne.

Jere Vartiaisen Minuus | Miinus on runokokoelmana huolellista työtä niin visuaalisen ilmeen kuin kirjoitustyön puolesta. Tulee tuntuma siitä, että yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä. Teos pureutuu kipeisiinkin aiheisiin lähelle, ja vaikka symboleita, kuvakieltä, kokeilua ja kerroksia on, välillä pysähdytään myös hyvin konkreettisen äärelle. Silti tämä jäi minusta jotenkin etäälle, eikä sen maailma onnistunut useinkaan näyttäytymään tunnistettavana, mikä johtui toki myös omista odotuksistani aiheen käsittelyyn liittyen. Aion ehdottomasti seurata Vartiaisen uraa tästä eteenpäin, ja toivottavasti hän löytää runoilleen jatkossakin sopivan kustantajan.

Teos Koleran sivuilla

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Mika Rättö - Se jokin

Mika Rättö  Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" (Teos 2018)

"Onnekkaille saari tarjosi hersyvän auringon, epäonnekkaille katkeran kuun, viekkaille tervehdyttävät merituulet, haaveilijoille vain rantaan huuhtoutuneiden kalanraatojen tympeän parfyymin. Mutta muistettakoon, että onni ja sen tuoksu ovat haistajansa nenässä, ja se mikä on toiselle pistävä, on toiselle, no, ainakin jonkinlainen elämys."
Mika Rätön romaani Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" hyppäsi esille kevään kustantajakatalogista jo nimellään, ja varsinkin, kun romaania kuvattiin kokeellisen proosan klassikoksi uhmakkaasti jo esittelytekstissä. Muusikkona monista yhtyeistä tunnettu Rättö sai edellisellä teoksellaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, tunnustuksen kokeilevasta otteestaan proosan tekoon, ja tämän perusteella saattoi odottaa mielenkiintoista teosta. Seikkailukirjallisuuden perinteistä ammentava juoni on romaanissa törmäytetty kieleen, joka käy todella reippaasti "kierroksilla", ja mukaan on otettu suorasukaista kommentaaria maailman asioista, joten kirjan moraliteetiksi kutsuminenkaan ei ole kaukaa haettua. Asioiden kuvaus rönsyää tavalla, jolle ei alkusivuilla voi olla naurahtelematta. "Mieluummin överit kuin vajarit" on selvästi ollut kirjoittamisessa toteutettu linjaus.

Ja voihan härkäpapu sentään! Hillitön meno alkaa teoksessa heti, kun kuvataan tapahtumapaikkana olevaa saarta, joka on saanut nimekseen Saint Demokratiuzzo ja jonka kerrotaan työntyvän valtamerestä "mahtavana kuin Galeidoksen punagraniittifallos". Pian selviää myös, että saaren maailma on vahvasti jakautunut, ja demokratia on muuttunut jyrääväksi harvainvallaksi. Kaiken lisäksi saarta tuntuu uhkaavan vaara, josta saadaan vähä vähältä enemmän merkkejä. Romaanin henkilögalleria on moninainen ja sen edustajat onkin esitelty lyhyesti heti alkuun  en kyllä lukiessa enää palannut alun luetteloon, vaan seurasin kertomusta sellaisenaan. Seikkailun juoni on kiehtova ja sen mukana kulkeminen kiinnostavaa, mutta toisaalta se vaatii tarkkaavaisuutta, varsinkin loppupuolella. Käänteet ovat paikoin vauhdikkaita ja asioita ei ole selitetty yhtään ylimääräistä. Oma lukemiseni meni välillä tasapainoilemiseksi, keskittyisinkö kielen ja kuvauksen herkullisiin yksityiskohtiin vai seuraisinko vauhdilla etenevää juonta. Väsymykseni joinakin päivinä lukemisen aikana tylsistytti varmasti terää, jota kirjassa olisi saattanut olla vielä enemmän, mikäli olisin jaksanut keskittyä jatkuvasti. Pysyin parhaiten ja valppaimmillani tarinassa mukana alkupuolella ja keskivaiheilla, erityisesti kuvaamataidonopettaja Marja-Liisa Skumban, verkonkutoja Teresa Kutimianin ja nukentekijä Pako De Lucian selvittäessä saaren salaisuuksia.

  "– Niinkö? Enpäs ole moista eläissäni kuullut. Kylpevä maitovalasko te sanoitte, huh huh, aika paksua, mutta rahvas nyt on, mitä rahvas on aina ollut. Keksiihän se peijooni isäntänsä päänmenoksi kaikenlaista pikku jutunjuurta ja huulenherjaa, totisesti, näin se on, ja paheminkin. Kateellisten panettelua ja katurunoutta juoppojen suista, näitä kuulee, ala-arvoista puuta heinää. Hän vilkaisee lasiaan yllättyneenä.  Onko tässä muuten prosentteja? Ohhoh, tosiaan hiukan tykkyä, no, mutta tarkoitin, että menestyksellä on toki hintansa."

Kirjan kielellinen rekisteri on laaja ja kekseliäs. Dialogit ovat hersyviä ja murteiden käyttöä hyödynnetty rohkeasti. Paikkojen, ihmisten ja asioiden kuvailussa villiinnytään pitkiin adjektiivien ryöppyihin, jotka tyylikeinona toimivat  niitä käytetään kautta linjan elementtinä, josta syntyy myös omanlaistaan huumoria. Esimerkki kohtauksesta, jossa Marja-Liisan Skumban johdolla etenevä joukko näkee ammattihieroja ja fysioterapeutti Puppe Plinius Päärssonin: "Korallinvalkea iho pingottui puolialastoman puolijumalan jaloperäisten luiden ympärille kuin vuoripurojen hiomille kiville laskostuva kuunsäde. Pilaristen reisien täyteläisyys uhkui voimaa, rentoina kyljiltä erkanevat käsivarret laskeutuivat kupeille väkevinä, mutta silti aistikkaan hillittyinä, ja olivat kuin luodut kantamaan raskaankin taakan turvallisesti sateensuojaan ja puolustamaan yössä vaanivilta vaaroilta." Sanavaraston runsaus ja pitkiksi vyöryvien virkkeiden nokkeluus toi välillä mieleeni itsensä Volter Kilven! Jos Kilpi olisi nykypäivän maailmassa kirjoittanut kuvitteelliseen todellisuuteen sijoittuvan seikkailuromaanin, se olisi voinut olla tällainen. Rätön kirjoittamat dialogit toki ovat tiiviimpiä ja sen myötä jämäkämpiä iskevyydessään.

Mika Rätön Se jokin -romaani todistaa sen, miten uudenlaiselle tasolle juoneltaan perinteisehkön kertomuksen nostaa kokeileva ote proosassa. Kirjaa seuraa kiinnostuneena ja kielestä, hillittömistä käänteistä ja kuvauksista nautiskellen. Teos on kokonaisuutena onnistunut, vaikuttava saavutus. Kaikissa sen juonikuvioissa en pysynyt täysin mukana, mikä saattoi johtua myös keskittymisen herpaantumisesta lukemisajankohdan olosuhteisiin liittyen, mutta lopussa jäi ennen kaikkea sellainen olo, että on käynyt kiehtovassa ja omalakisessa maailmassa, ja teoksen maailman tarjoamat moraaliset näpäytyksetkin ovat paikallaan.

Kritiikkejä: Satakunnan Kansa, Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Nippupostaus: 5 ig-minibloggausta

Instagramin käyttäminen kirjoista postaamiseen

Olen alkanut taannoin käyttää erillistä Instagram-tiliä kirjajuttuihin blogin nimellä (eli @tekstiluola, saa seurailla), ja joitakin kirjoja olen blogannut vain sinne lyhyesti, yleensä kiireen takia, kun kirja on pitänyt palauttaa kirjastoon ja siihen on ollut varauksia ja laina-aika on lopussa (tai okei, yleensä ylittynyt, esimerkillinen kirjastoihminen tässä hei). Joku voisi sanoa, että mikset pyydä arvostelukappaleita, ja minä sanon edelleen Bartlebyn tavoin, että mieluiten en. Syistä x, y ja z. Olen kuullut välillä harmitteluja, etteivät jotkin teokset saa pidempiä postauksia, ja minä joudun toteamaan, etten ole tilivelvollinen, tämä on minun blogini, kyse on minun vapaa-ajastani, ja koko kirja-alan tilanne ei ole minun harteillani (itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta minun on pakko kirjoittaa nämä esiin aina välillä, myös itselleni, etten ahdistuisi). Tosiasia on myös, että jos en olisi päättänyt kuvata kaikkia lukemiani teoksia Instagramiin, en olisi välttämättä kirjoittanut sanaakaan niistä, ehkä laittanut vain pari sitaattia Twitteriin. Eli tällä tavoin kaikesta luetusta tulee sanottua ainakin jotain. Odotan pelolla sitä, kun vastaan tulee kirjoja, joista en oikein viehäty. Viime vuonna jätin bloggaamatta muutamasta kirjasta siksi, että en niistä suuremmin pitänyt, ajattelin sen olevan monin tavoin helpompaa. Koska teen tätä vapaa-ajallani, minulla on oikeus pitää tätä blogia juuri niillä ehdoin kuin haluan ja juuri siten kuin minusta tuntuu mukavalta. Kyllä, se tekee tästä hehkutuspainotteisen, ja jos ei kiinnosta lukea juttuja kirjoista joista olen eniten innostunut, voi olla lukematta. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ratkaisujani saisi kritisoida  saa räyhätä tuossa kommenttikentässä niin maan penteleesti, jos siltä tuntuu! Olisi hyvä, jos syntyisi muutenkin keskustelua kirjabloggaajan läsnäolosta Instagramissa, sen eri puolista.




Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että tuon nyt tänne "virallisen blogin" puolelle tekstejä, joita olen kirjoittanut tietyistä kirjoista Instagram-kuvien yhteyteen. Tulen tekemään tällaista varmasti jatkossakin. Käytettävissä oleva aika tuntuu jotenkin koko ajan hupenevan, koska päivätyön lisäksi olen alkanut harrastaa liikuntaa entistä enemmän, omien kaunokirjallisten projektien edistäminen ottaa aikansa, toimin ns. ateljeekriitikkona parille kirjoittajalle, ja läheisten kanssa on myös tärkeää viettää aikaa aina kun siihen on mahdollisuus. Todennäköisesti tulen tiivistämään bloggauksiani jatkossa. Joskus voi tulla toisenlainen vaihe elämässä, sellainen jolloin pitkien bloggausten kirjoittaminen on taas tärkeää, mutta nyt tämä menee näin. Tässä viisi tänä keväänä luettua teosta "minibloggauksina", joita on hieman editoitu alkuperäisversioista.


Marjo Heiskanen  Mustat koskettimet (Siltala 2017)

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on hieno romaani, joka paranee lukemisen edetessä jatkuvasti huimalla tavalla. Olisin halunnut blogata tästä pidemminkin, mutta nyt on todella jaksamaton olo (huhtikuun julmuus vaivasi lukemisen aikaan), ja kirjan laina-aika lopussa, joten ei mahda mitään, täytyy tyytyä insta-postaukseen. Lainaan muistiinpanojani puhelimen muistiosta: "Kirja tekee harvinaisen hyvin näkyväksi sen, mikä on kielen rytmin merkitys teoksen oman äänen muodostumisessa. Päähenkilö Sere Metsätsalon persoona tulee näkyville juuri lauserytmissä, jota on nautinto lukea. Siinä on jotakin hillitöntä, pinnan alla kytevää huumoria koko ajan." Ehkä palaan tämän pariin joskus paremmalla ajalla.








Koko Hubara  Ruskeat Tytöt (Like 2017)

Koko Hubaran viime vuonna julkaistu esseekokoelma Ruskeat Tytöt (molemmat tarkoituksella isolla alkukirjaimella) on todettu monissa blogeissa ja kritiikeissä tärkeäksi teokseksi, joka on uuden aikakauden alku, ja yhdyn näkemykseen: sitä se on. Ensimmäinen kirja Ruskealta Tytöltä muille Ruskeille Tytöille, joita kirjassa puhutellaan suoraan. Minulle tämä asetti eteen peilin, josta voin katsoa itseäni: valkoinen mies. Ja miten tärkeää tämä on tiedostaa, todella sisäistää. Hubara kertoo unelmistaan, peloistaan, kokemuksistaan rodullistettuna naisena, juurien kaipuustaan, ja miten ei ole päässyt käymään yhdessä kotimaassaan koskaan. Hubara määrittelee itse kielen, jolla hän puhuu, ottaa sen omakseen. Vaikka toisin on väitetty, kirjassa käytetyssä kielessä on ehdottomasti sanataiteellista arvoa, ja tämä teos kyllä muistetaan vielä kymmenien vuosien päästäkin. Kyse ei ole "vain" blogikirjoituksista, jotka olisi siirretty sellaisenaan kirjan sivuille. Hubara esittelee myös arvostamiaan ja häneen vahvasti vaikuttaneita taideteoksia niin rap-musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kirjan julkaisun ohessa Hubaran blogi on kasvanut omaksi mediakseen ja on perustettu myös kirjoittajakoulu Ruskeille Tytöille. Tästäkin olisi riittänyt materiaalia varsinaiseen bloggaukseen, mutta kirja pitää jo palauttaa, joten tämän tekstin on nyt osaltani riitettävä. Onneksi teos on jo saanut ansaitsemaansa huomiota ja lukijoita viimeisen vuoden aikana.


Antti Hurskainen  Suru ei toimi (Siltala 2018)

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi on mainio teos. Terävästi kirjoitettu, lukijaa haastava, vastaan haraavakin, kärjistävä, hauska, nauroin lukiessani monessa kohtaa. Minulle teos oli monessa kohtaa myös samastuttava. Välillä epämukavankin paljon. Ehkä juuri siksi tästä jäi pitempi bloggaus kokonaan kirjoittamatta, hankala analysoida itse. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan (alkoholinkäyttö, kirjoittaminen, Ville Valo, unettomuus, Abban jäsenten avioerot, teini-iän seksittömyys), mutta tunnistettava tyyli sitoo kirjoituksia.










Patti Smith  Omistautuminen: miksi kirjoitan (Siltala 2018, suom. Antti Nylén)

Patti Smithin Omistautuminen (Siltala 2018, suom. Antti Nylén) on kiehtova pieni kirja, joka yhdistää novellia ja esseemäistä tekstiä. Teos alkaa Smithin Pariisin-matkan kuvauksesta, joka toimii taustana hänen kirjoittamalleen novellille ja sen synnylle. Taitoluistelijasta kertovan novellin inspiraationlähteenä puolestaan toimii Smithin näkemä elokuva virolaisten pakkosiirroista 1940-luvulla. Novelli on ihan hieno, mutta mielenkiintoisin osuus kirjassa on sen loppu, jossa Smith palaa taas kirjoittamisen perusteisiin erityisesti Nobel-kirjailija Albert Camus'n kautta. Smith pääsee lukemaan Camus'n kuoleman vuoksi kesken jäänyttä käsikirjoitusta. Pari erityisen hienoa sitaattia kirjoittamiseen ja luomistyöhön liittyen sain kirjasta poimittua.







Domenico Starnone  Solmut (WSOY 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Viime viikonlopun Helsinki Lit -vieras Domenico Starnonen Solmut-romaanin ehdin lukea juuri ennen festivaalille lähtöä lauantaina, meni suorastaan minuuttipeliksi. Varsinkin kirjan loppu on niin tiivistunnelmaista luettavaa, että kesken oli hankala jättää. Väljästi taitetut 190 sivua luki varsin nopeasti. Aviokriisistä kertovassa teoksessa kiehtovinta minulle oli rakenne, joka tarjosi monia yllätyksiä näkökulman vaihdoksineen. Starnone taitaa selvästi kerronnalliset koukut. Kieli on täsmällisen selkeää, asioita tapahtuu pintatason alla. Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt hyvää työtä, kuten teki myös Helsinki Litissä, jossa tulkkasi Starnonea italiasta suomeksi. Starnone on ehdottomasti kiinnostava kirjailija, uskon lukevani häntä vielä lisää. Pidempään bloggaukseen en tällä kertaa taipunut, sillä teoksessa on varausjonoa (joka varmasti on Helsinki Litin myötä kasvanut) ja palautuspäivä koitti, joten tällä mennään.


torstai 24. toukokuuta 2018

Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.
"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."
Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.
"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."
Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.
"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."
Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

tiistai 15. toukokuuta 2018

Raisa Jäntti - Grand plié

Raisa Jäntti  Grand plié (Puru-kollektiivi 2018)

"on pitkiä kausia jolloin meihin sattuu jatkuvasti
:
lokakuusta tammikuuhun
,
näemme niskan asennosta missä kohdassa ruumista tuska toisissamme istuu
,
emme tunne vanhenevamme
,
olemme tottuneet olemaan kuolemanväsyneitä"
(Grand plié, s. 10-11)

"Taivuttaa, taivutettu. Plié on baletin perusliikkeitä, jonka hyvä hallitseminen on pohjana niin hypyille kuin pirueteillekin. Pliéssä tanssija koukistaa polviaan eli kyykistyy hieman. Monen liikkeen pohjana on demi plié, jossa tehdään vain pieni plié, mutta pliéstä on myös syvempi versio – grand plié, jossa painutaan alas asti ja kantapäät nousevat irti lattiasta  "
(Wikipedia: Luettelo balettitermeistä)

Raisa Jäntti on Runo-Kaarinan voiton myötä vuonna 2015 debytoinut runoilija, jonka tänä keväänä ilmestynyt kokoelma Grand plié on eräänlainen runomuotoinen tutkielma baletin vaikutuksesta sitä harrastavan mieleen ja ruumiiseen, kasvuun ja kehitykseen. Teoksen on julkaissut Puru-kollektiivi, taannoin perustettu runoilijoiden yhteenliittymä, jota kotisivuilla kuvataan työyhteisöksi, vertaistueksi ja julkaisukanavaksi. Raisa Jäntin teoksen perusteella kyseinen kollektiivi on erittäin varteenotettava toimija  toimitustyön ja viimeistelyn laatu eivät näyttäisi eroavan ison kustantamon kautta julkaistusta kirjasta. Tärkeintä on tietysti itse teksti, ja tässä teoksessa se todella puhuu puolestaan. Kokoelman runot ovat vaikuttavia ja taidolla kirjoitettuja, niiden ruumiillisuus tuntuu.

"emme ole koskaan halunneet muuta kuin tehdä perässä,
              koko ruumis yhtä peilisolua ja

käännös

otamme esiin jyrsityt selät, väliaikaiset
                                                         jalat,
                                                         lantion. Leuhkimme revenneellä iholla."

Grand plié tuo näkyviin baletin raadollisuuden, sen mitä on kauniilta ja sulavaliikkeiseltä näyttävän tanssin takana. Kokoelmasta ei puutu rosoisen kaunistelematonta todellisuutta, mutta juuri se tekee monista kirjan lauseista hienoja; karunkauniit yhdistelmät, yllätykset, jotka suistavat sijoiltaan. Vaikka en tunne balettia yhtään, pääsen sisään kirjan maailmaan, pystyn kuvittelemaan kivut ja alati kasvavan riittämättömyyden, niistä tulee runojen myötä universaaleja. Koen suurta empatiaa homeenhajuisessa puutalossa asuvia tyttöjä kohtaan, siihen miten he tarkkailevat itseään ja toisiaan, miten alkavat vahtia syömisiään, muodostaa sitä kohtaan erilaisia pakkomielteitä. Syömishäiriötkin tehdään näkyväksi, mutta ei tavalla joka pyrkisi itsetarkoituksellisesti järkyttämään, vaan toteavalla konkretialla. Jäntti käyttää teoksessa silloin tällöin balettitermejä, mutta ei häiritsevästi, eikä lukiessa tule sellainen olo, että nyt jään täysin ulkopuoliseksi, kun en tunne tätä maailmaa. Runo elää sivuilla monin tavoin, ilmavasti, typografialla kokeillaan ja tekstin asettelu vaihtelee osiosta toiseen. Kaikkien kokeilujen tarpeellisuudesta en saanut kiinni, esimerkiksi yllä olevassa esimerkissä teksti itsessään tuottaa niin voimallisen vaikutuksen, että ei tunnu tarpeelliselta sen pilkkominen jopa yksittäisinä sanoina eri riveille ja eri puolille sivua vain koska voi. Toisaalta tiedän, että jos runoilija näkee tekstin vahvasti tietyllä tapaa, se on aseteltava niin, ja kaikilla typografisilla valinnoilla on tekijälle itselleen merkitystä. Mutta kiinnittyminen tähän asiaan on minulta lähtökohtaisesti vain kehua siitä, miten teksti itsessään on jo tarpeeksi vahvaa asetteluista riippumatta.

"Olisi naurettavaa väittää että me emme tunne kipua, me olemme
aavesärkyä, tunnemme jäytävät kategoriat ennen kuin osaamme
lukea. Yhtä typerää on sanoa että nautimme kun meihin sattuu. Me
tiedämme mihin vihlovaan on lupa jäädä, mistä on kiire pois,
jos venytys lasketaan jomotukseksi, sitä me etsimme ja ruokimme,
jos todellista tulta on vain se jonka ei tiedä päättyvän
             tunnemme tuskaa harvoin."

Grand plié on voimakkaan kokemuksen aikaansaava runokirja ja kannattavaa luettavaa niillekin, jotka eivät tunne balettia  pian kyllä tunnette. Runous elää maassamme vahvana monien pienten, intohimolla lajiin suhtautuvien toimijoiden keskuudessa. On hyvä tietää, että sellaisia syntyy lisää, vaikka poistumaakin on: juuri eilen kuulimme Kolera-kollektiivin toiminnan loppumisesta. Kirjallisten vaikuttajien merkitys pienjulkaisujen esille nostamisessa on suuri, ja ilahduin huomatessani, että suuretkin päivälehdet ovat julkaisseet Raisa Jäntin teoksesta kritiikkejä. Tämä kirja ansaitsee ehdottomasti päätyä monien luettavaksi.

Blogeissa ja lehdissä: Kosminen K, Keskisuomalainen, Hemulin kirjahylly, Aamulehti, Helsingin Sanomat, Grafomania

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru – He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (Norstedts 2017). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

”Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.”
Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuului kevään eniten odottamiini käännösuutuuksiin. Sen lisäksi, että kirja sai ”Ruotsin Finlandian”eli August-palkinnon, sen aihe on rohkea. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-isku on saanut Ruotsissa aikaan suuren muutoksen: uskontoaan harjoittavat muslimit on eristetty yhteiskunnasta ghettoon valvonnan alle, ja he saavat rangaistuksia menettäen kansalaisoikeuksiaan, jos eivät allekirjoita länsimaisten arvojen mukaisia nk. kansalaissopimuksia. Paitsi että ei ole yksiselitteistä, tapahtuuko tämä kirjankaan todellisuudessa. Tavallaan se on fiktiota fiktion sisällä, kirjoitettu papereille jotka kirjassa päähenkilö-kertojana oleva kirjailija saa mielisairaalaan suljetulta naiselta, joka oli mukana mainitussa terrori-iskussa. Nainen väittää tulleensa tulevaisuudesta ja kääntäneensä tapahtumien suunnan kesken iskua, jotta dystopiatodellisuus ei toteutuisi.

"Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat."

Anyurun romaanissa on siis mukana maagisrealistinen juonne. Nuori nainen sanoo tietoisuutensa siirtyneen uuteen ruumiiseen. Todettu tosiasia on, että nainen on kokenut kidutusta pahamaineisessa paikassa, mutta hän sanoo ettei ole henkilö jolle hänen ruumiinsa kerrotaan kuuluvan. Todellisuudet ja aikatasot limittyvät, kun kirjailija lukee naisen kirjoittamaa elämäntarinaa, joka on samalla kuvaus apartheid-yhteiskunnaksi muuttuneesta Ruotsista. Romaanin sanoman kannalta ei ole olennaista, mikä kertomuksessa on todella tapahtunutta ja mikä jotakin sellaista, joka voisi tapahtua. Mihin suuntaan yhteiskunta saattaa lähteä, ja kenestä se on kiinni, lähtevätkö asiat vierimään hyvään vai huonoon suuntaan? ”Kummakirjallisen”  tasonsa ansiosta teoksesta pitävät varmasti myös monet spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin ystävät. Kotimaisista kirjailijoista mieleen tulevat lajin puolesta Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo – jälkimmäisen tuotannosta mielleyhtymiä syntyy myös teemojen käsittelyn tasolla Auringon ydin-romaaniin, jonka esittämässä vaihtoehtohistoriassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi. Anyurun romaanin kieli on hyvin vaikuttavaa, hän osaa proosassaan kiteyttää asioita monimerkityksisiin lauseisiin runon logiikalla. Ajoittain, esimerkiksi terrori-iskun käänteiden kuvauksessa, juonta kuljetetaan suoremmalla kerronnalla. Kerronnan tyylit sulautuvat toisiinsa kirjassa taitavasti. Suomenkielinen käännös on myös laatutyötä.

   ”Etkö lue lehtiä?” mies kivahti, enkä osannut tulkita, oliko hän aidosti vihamielinen vai yrittikö hän vain suojautua häpeältä, jota tunsi minun katseeni edessä ja kaiken sen tiedon, jota minulla oli hänestä. Hänen ruumiistaan.
   ”Teille tehtiin erilaisia kokeita. Teitä kidutettiin. Haluaisitko kertoa siitä?”
Hän tuijotti hämärässä leijuvaa savukiehkuraa katseella, joka näytti ilmaisevan että jokainen kivi, jokainen hiekanjyvä oli keskeltä halki. Vastaamisen sijaan hän luki tytön tarinaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on teos, jota on turha kirjoittaa analysoimalla puhki. Se tarjoaa paljon pohdittavaa, herätteitä sinkoilee eri suuntiin. Tällaisen lukeminen on hyvin tarpeellista ympärillämme jatkuvasti tapahtuvan keskustelua esittävän hölinän jälkeen. Ei tämä sentään ole mikään pamfletti, vaan romaani ja esittää kysymyksiä, kuten sen tyylilajissaan kuuluu. Hieno teos, monikerroksinen, ja vaati ainakin minulta välillä palaamista taaksepäin, käymään läpi luettua ja mitä sillä sanotaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia. Meillä on maailmassa paljon erilaisia mahdollisuuksia, tulevaisuudellakin on, sitä kirja varmaankin kaikkein eniten sanoo. Mutta minun kuvani tästä ei ole ainoa, lue itse. Meni muuten melkein kylmät väreet, kun äsken tajusin, että olen julkaisemassa tästä postausta juuri tänään. Älkää tuottako maailmaan turhia kyyneleitä. Hyvää äitienpäivää!

Teos blogeissa ja kritiikeissä: Kirsin Book Club, Lukuisa, Ruskeat Tytöt, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Kouvolan Sanomat, Kosminen K (ja lisääkin linkkejä Googlella tulee)

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Slam-runo 3.4.2018

Jo yli kuukauden takainen poetry slamissa esitetty teksti oli jäänyt postaamatta blogiin. Kyseinen slam oli yksi Helsingin kolmesta karsinnasta poetry slamin SM-kisoihin (viimeinen niistä on ensi tiistaina Tenhossa), ja jatkoon ei tullut päästyä, todella kovia kirjoittajia ja esiintyjiä oli paikalla. Kun huomasin, keitä kaikkia kanssani on esiintymässä, teki mieli karata, mutta niin vain tuli lavalle noustua. Tämä teksti on ehkä enemmän spoken wordia kuin varsinaisesti runoutta, toki runoa on kaikenlaista, mutta koen tämän itse jonkinlaisena säkeisiin pilkottuna proosana, jossa säemuoto määrää lähinnä esittämisen rytmin. Jonkinlaista satiiria ajastamme olen yrittänyt tässä tavoitella.


Ihminen käyttää aivojaan ja rasittaa lihaksiaan
koneen jatkeena
Onko se uusi asia vai vanha
Mitä miettisi aikakoneella tuotu metsästäjä-keräilijä
joka vietäisiin sellaiseen paikkaan kuin kuntosali
ja siellä hän katsoisi ihmistä
sellaisen päällä kuin juoksumatto
tuijottamassa digitaalista näyttöä
taskussaan älypuhelin
josta johdon kautta soi korvissa podcast
Toisten vierellä
seisoisi kädet puuskassa personal trainer
Vaikka se kaikki selitettäisiin
seurauksineen ja suhteineen
istumatoimistotöineen
sähköllä nousevine ja laskevine työpöytineen
miksi elämä nyt on tällaista
Olisiko metsästäjä-keräilijän mahdollista ymmärtää
Hänelle ei kannattaisi puhua historiaa
joka johti tähän
Jos kertoisi maanviljelyksestä
ja keskiajasta
metsästäjä-keräilijä luultavimmin sairastuisi
vakavaan masennukseen
välittömästi
eikä enää ehkä toipuisi
Ainakaan ei kannattaisi puhua siitä
mitä ovat ne uutiset joita pyörii kuntosalin ruuduilla
eikä todellakaan siitä
mitä tarkoittaa kun niissä puhutaan
että oranssi mies on lähettänyt uuden twiitin
ja siksi maailma on yhä suuremmassa vaarassa
tuhoutua räjähdyksiin ja kammottavaan säteilyyn
koska mitä tapahtuisi jos
metsästäjä-keräilijän päästäisi takaisin omaan aikaansa
tällaisten tietojen kanssa
Mitä tapahtuisi

tiistai 1. toukokuuta 2018

Sara Stridsberg - Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg  Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan (Tammi 2018), alkuteos Drömfakulteten (Albert Bonniers förlag 2006). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.


"KERTOJA: Olen pahoillani ettet elä tämän tarinan loppuun.
VALERIE: Sitä ei todellakaan kannata surra. Annan sinulle muutaman hyvän neuvon, jos suret sitä että tarina päättyy tähän. Kutsu kotiisi rähjäinen kerjäläistyttö joka tarvitsee rahaa ja yösijaa. Kutsu kotiisi paperinkeräyslaatikossa nukkuvat narkkaritytöt. Vie kotiisi joku pirihuora, kassialma, sekopäähullu. Jää metroon juttelemaan psyykkisesti sairaiden huorien kanssa. Älä lähde heti kun tyhjänpäiväinen paasaus ja samojen asioiden jauhaminen alkaa. Kysele: mistä tulet, mitä tarvitset, kuinka voin auttaa, mitä olet kirjoittanut, jos kerran olet niin kiinnostunut auttamaan kuolevia narkkarihuoria."

Ruotsalaiskirjailija Sara Stridsbergin ympärillä on kuohunut viime päivinä. Hän on ollut jäsenenä Ruotsin akatemiassa, jonka rivit ovat hajonneet pahasti viime viikkoina, ja myös Stridsberg päätti muutama päivä sitten jättää paikkansa. Miten paljon julmaa ironiaa juuri hänen kannaltaan onkaan siinä, että akatemian toiminnan on sekoittanut erään valta-asemassa olevan miehen harjoittama seksuaalinen ahdistelu. Stridsberg tuli laajasti tunnetuksi saatuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten vuonna 2007. Kirja kertoo feministisen ajattelun tärkeimpiin toimijoihin kuuluneesta Valerie Solanasista, joka tunnetaan SCUM-manifestistaan ja ikävä kyllä laajimmin varmasti Andy Warholin ampumisesta vuonna 1968. Warhol selvisi silloin hengissä hädin tuskin, Solanas vietti muutaman vuoden vankilassa ja mielisairaaloissa, joihin hän joutui hoitoon yhä uudelleen, kunnes kuoli karussa hotellissa 1988. Mielenkiintoisia yhteensattumia kietoutui lukukokemukseni ympärille. Alussa kerrotaan, että Solanas löydettiin kuolleena 30.4.1988 ja hänen epäiltiin kuolleen 25. huhtikuuta. Satuin aloittamaan kirjan lukemisen 26.4. ja tuo päivämäärä on ainakin Wikipediassa mainittu Solanasin kuolinpäiväksi. Juuri ennen lukemisen aloittamista olimme keskustelleet blogikollega Ompun kanssa huhtikuun julmuudesta, joka toistuu Unelmien tiedekunnassa suorastaan motiivina. Jäljitteleekö todellisuus kaunokirjallisuutta vai päinvastoin?

Stridsberg on kertonut romaanin pohjaavan Solanasin elämään, mutta hän ei noudata tunnettuja faktojakaan uskollisesti. Olen joskus nähnyt tämän kirjan jollakin "luovaa tietokirjallisuutta"-vinkkilistalla, ja sanoisin että ei se oikein siihen määritelmään mene. Jos kirjailija ilmoittaa jo alkuun poikenneensa faktoista ja puhuu kirjallisesta fantasiasta, eihän se voi olla tietokirjallisuutta lähelläkään. Ja vaikka narratiivisessa tietokirjallisuudessa sallitaankin melko räiskyvää kieltä, on Unelmien tiedekunnan poetiikka sellaista, että tietokirjaluokitusten rajoista venytään yli väkisin.
"Ja sinä suutelet häntä kadunkulmassa läähättävien lepattavien aniliininpunaisten minuuttien ajan ja sinulla on karjuva villieläin rinnassasi, te annatte toisillenne anarkistisia suudelmia tarinan ulkopuolella. Juokset Cosmon kanssa käsi kädessä irrallaan toisen aallon naisasialiikkeestä, The New Leftistä ja Women's libistä, kaukana feministisestä mystiikasta ja feministisistä glamourtytöistä ja Vietnam-liikkeestä. Sinä ja hän muodostatte yhdessä amerikkalaisen naisasialiikkeen, te olette Amerikan ensimmäisiä intellektuelleja huoria, ja sinä olet kirjoittanut ainoan lukemisen arvoisen tekstin, SCUM-manifestin."
Kieli ja kerronta ovatkin asioita, joihin tässä kirjassa paneudun enemmän kuin mielelläni. Twitterissä tuli sekä paljon tykkäyksiä että kriittinen kommentti twiittinä lähettämästäni kirjan virkkeestä: "Valo kulkee huoneen läpi ohuina huntuina, huhtikuu on kuukausista hulluin räntäsateineen ja kuolleine läntteineen." Siinä on tiettyä rumankauneutta, kyllä, mutta juuri se on minusta romaanin poetiikan viehätys. Kääntäjä Outi Mennalle kiitos mainiosta suomennostyöstä, jonka ansiosta saimme lopulta, 12 vuoden viiveellä, tämän kirjan luettavaksi myös suomeksi. Teosta kutsutaan kustantajan esittelyteksteissä runolliseksi, mihin on aina syytä suhtautua epäillen. Onhan runollista ja runollista. Pelkäsin, että kyseessä on tyyli, jota kutsun mielessäni pumpulirunolliseksi, tai joskus myös korulauseiksi. Mutta siitä ei ole kyse, Unelmien tiedekunnan kieli haastaa, asettaa vastakkain kauniita lauseita ja alatyyliä. Silmiä hivelevän sanojen sommittelun jälkeen seuraavassa lauseessa voidaan puhua huorista ja likaisista vituista. Stridsberg on kirjoittanut Solanasille äänen, joka lainaa ilmaisuja SCUM-manifestista (jonka alkukielisestä versiosta olen ehtinyt lukea alun ja silmäillä sitä nopeasti eri kohdista), mutta varsinaista kieltä siitä ei ole lainattu, sen kirjailija tuntuu luoneen itse. Paljon runoa tässä toki on, kerronta etenee usein runon logiikalla ja dialogit kuvaavat ajattelun tapoja, jotka poikkeavat tavanomaisesta; Valerie vastaa kysymyksiin usein hyvin ns. kryptisesti. Metafiktiivinenkin taso kirjassa on, sillä kertoja keskustelee monta kertaa kuolemaa tekevän Valerien kanssa tuskaillen romaaniprojektiaan. Teoksen virkkeissä on havaittavissa syntaksin rikkomistakin siinä määrin, että mieleen nousee mm. Lispectorin Lähellä villiä sydäntä, ja siitä päästäänkin jälleen naiskirjoitukseen. Kun ajattelin sitä ensimmäistä kertaa, päässäni tuntui syttyvän lamppu  voisiko olla? En ole tutkija, joten jätän tarkemman analyysin muille, mutta minun tuntumani on, että Stridsberg on saattanut hyödyntää, joko tarkoituksella tai tahattomasti, naisruumiilliselle proosalle ominaista poetiikkaa teoksessa. Ainakin se sopisi sanomaan. Myös toistoa käytetään kirjassa tehokeinona, tietyt lausahdukset toistuvat sivuilla monesti, kuten esim. edellisessä pitkässä sitaatissa mainittu Amerikan ensimmäiset intellektuellit huorat. Luettelot poukkoilevat virkkeissä usein toistuvien ja-sanojen erottelemina. Se ei ole suosikkitehokeinoni, mutta voin antaa sen anteeksi. Samoin sen, että joskus rönsyilevät kielikuvat tuntuvat hieman liiallisilta. Tämä kirja sallii tyylissään myös rosot.

"KERTOJA: Entä kysymys identiteetistä?
VALERIE: Vastaus on epäidentifikaatio. Epänaiselliset naiset, epälesbot lesbot, epäalaluokkainen alaluokka. Pionit tuoksuvat magnolioilta. Koirat haisevat koirilta. Ja puutarhat tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Ei ole ennalta määrättyjä identiteettejä, ei ole naisia, ei ole miehiä, ei poikia, ei tyttöjä. On vain umpipaskasta käsikirjoituksesta tehty paskanäytelmä."

Kuka oli Valerie Solanas? Mitä hän manifestillaan varsinaisesti tarkotti? Miksi hän ampui Andy Warholia? Faktatiedot Solanasista ja erityisesti hänen nuoruudestaan ennen New Yorkin aikaa ovat olleet vähäiset, ja myös kirjan Valerie kieputtaa niin lukijaa kuin kertojaakin ympärillään päästämättä aivan lähelle. Joskus hän tuntuu vastaavan suoraan, mutta onko hän luotettava kertoja? Ei varsinaisesti. Annetaan vihjeitä, että hänen kertomansa asiat eivät ehkä ole menneet aivan niin, erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla. Toisaalta ne tuntuvat välillä vereslihaisen rehellisiltä, kuten kuvaukset siitä, miten Valerien isä raiskasi hänet monta kertaa. Lapsuuskuvaus vaikuttaa yhdistelmältä satumaailmaa ja raakaa todellisuutta. Myöhemmin Valerien tekoja värittää ja ohjaa hänen huumeiden käyttönsä, ja ympäröivien ihmisten kommenteista on tulkittavissa, että hän mokasi mahdollisuutensa kirjailijana ja taiteilijana sortumalla rankkaan kaman käyttöön. Kun Valerie opiskelee yliopistossa, kuvataan, miten häntä yritetään ohjata totunnaisille tutkimuksen poluille, siihen miten ennenkin on tehty, vaikka hän haluaisi räjäyttää koko systeemin uudenlaiseksi. Paljon tiivistyykin siihen. Väkivaltaisesta, miesten eliminointia julistavasta SCUM-manifestistaan Solanas totesi haastattelussa elinaikanaan, että kyseessä on vain kirjallinen tehokeino, ei konkretiaa. Jotkut ovatkin lukeneet manifestia lähinnä toksisen maskuliinisuuden kritiikkinä. Romaanin Valeriella on syynsä miehiä kohtaan tuntemalleen vastenmielisyydelle. Stridsberg on kertonut halunneensa kirjoittaa Solanasista nimenomaan tämän manifestin pohjalta, ja hän on halunnut pohtia, minkälaisen elämän on elänyt ihminen joka kirjoittaa sellaisen tekstin. Vaikka olen vasta silmäillyt manifestia (joka on luettavissa englanniksi täältä), uskon Stridsbergin saavuttaneen tavoitteensa. Hän on tehnyt tuntemattomaksi jääneestä Solanasista elävän ja tuntevan Valerien, jonka elämää ja ajattelua voimme seurata, mutta emme silti todella tiedä, kuka hän oli. Totuus pysyköön hänellä.

Olin jo pitkään ehtinyt murehtia, miksi emme olleet saaneet Sara Stridsbergin Drömfakulteten-kirjaa suomeksi, vaikka teos oli saanut merkittävän pohjoismaisen palkinnon ja kirjailija on Ruotsin nykykirjallisuuden tärkeimpiä. Pari vuotta sitten Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja kirjailija vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa. Kun näin Unelmien tiedekunnan tämän kevään kirjakatalogissa, hihkuin ääneen. En tiedä, paljonko käännöspäätökseen on vaikuttanut maailmanlaajuinen keskustelu naisen asemasta vai julkaistiinko tämä vain uudemman teoksen vanavedessä, mutta joka tapauksessa on hyvä, että kirja on nyt luettavissa suomeksi mainion käännöksen kera. Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen.

Muualla: Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni, HS:n haastattelu

tiistai 17. huhtikuuta 2018

George Saunders - Lincoln bardossa

George Saunders  Lincoln bardossa (Siltala 2018), alkuteos Lincoln in the Bardo (Random House 2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Tajusimme kuitenkin pian, ettei meillä ollut toivoa, ja (ohitetaan erinäisiä yksityiskohtia, alkuja ja loppuja ja uusia alkuja, vakaita päätöksiä ja niiden päätösten pettämisiä, aah, vaunutallin nurkassa ja niiden edelleen) eräänä iltapäivänä pari päivää erityisen vilpittömän keskustelun jälkeen, kun Gilbert oli ilmaissut aikeensa tästedes "elää kunnollisesti", minä vein huoneeseeni lihaveitsen ja kirjoitettuani kirjelapun vanhemmilleni (sen ydinsanoma oli anteeksi) ja toisen kirjeen Gilbertille (Olen rakastunut ja siksi lähden tyytyväisenä), viilsin ranteeni melkoisen raa'asti posliinisen pesualtaan päällä."
Amerikkalaiskirjailija George Saunders oli tullut tunnetuksi novelleistaan, joita on kaksi kokoelmallista suomennettukin, kunnes hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardo. Romaanillehan yleisesti ottaen aukeavat kirjallisella kentällä paljon laajemmat mahdollisuudet lyhytproosaan verrattuna, ja niinpä Saunders sai uransa suurimman tunnustuksen romaaninsa kohottua englanninkielisen maailman merkittävimpiin kuuluvan kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen saajaksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on kirja, jonka kokeellisuudesta puhutaan suunnilleen joka kerta, kun teos nousee mediassa puheeksi. Suomalaislukijan näkökulmasta hauska yhteensattuma on, että samaan aikaan kun Laura Lindstedtin Oneiron ilmestyi englanniksi (odotan muuten jännityksellä, mikä kirjan vastaanotto englanninkielisten lukijoiden parissa on), julkaistiin tämä suomenkielinen käännös maailmalla palkitusta teoksesta, jossa ollaan kuolemanjälkeisessä mystisessä välitilassa, ja äänen kirjassa saavat monet eri hahmot... Lincoln bardossa todella on otteeltaan kokeileva, sillä kyseessä on kollaasiromaani, joka koostuu kirjailijan luoman spekulatiivisfiktiivisen todellisuuden lisäksi erinäisistä historia- ja elämäkertateoksista napatuista otteista, jotka kaikki on eritelty asianmukaisin viittein. Saundersin mielikuvituksesta syntyneessä tarinalinjassakin kertojaääniä on monta, ja nämä osuudet koostuvat käytännössä täysin vuoropuhelusta. Kuin Oneiron olisi törmännyt Seitsemään veljekseen ja Yhdysvaltojen historian tietyn aikakauden kuvaukseen. Melkoista. Mutta miten hyvin Saunders on tässä kaikessa onnistunut? Ja miten selviää teoksen suomentaja, jolla on ollut käännettävänään melkoinen äänien kirjo?

"Ennen pitkää meitä oli valkean kivikodin ympärillä kuin meren mutaa.
pastori everly thomas

Ja me tungeksimme lähemmäs, painostimme poikaa kysymyksillä: Miltä tuntui, kun pidettiin sillä lailla sylissä? Oliko vieras tosiaan luvannut tulla toistekin? Oliko hän tarjonnut toivoa pojan tilanteen muuttamiseksi? Jos oli, voisiko se toivo ulottua meihinkin?
roger bevins iii

Mitä me hausimme? Me halusimme, että poju näkisi meidät, luulisin. Halusimme hänen siunauksensa. Me halusimme tietää, mitä tämä ilmeisesti lumottu olento arveli syyksi meidän kunkin täälläoloon.
hans vollman"

Kirjan idea on siis lähtenyt tiedosta, että presidentti Abraham Lincoln palasi 11-vuotiaan poikansa Willien kuoltua monta kertaa hautausmaan kryptaan pitääkseen vielä poikaansa sylissään. Oli vuosi 1862, taustalla riehui Yhdysvaltain sisällissota. Kirja alkaa, kun poika ilmestyy keskelle Hans Vollman -nimisen miehen tarinointia siitä, miten tämän oli viimein tarkoitus kokea "aviovuoteen täydet nautinnot", jotka hän hienotunteisuudesta nuorta vaimoaan kohtaan oli toistaiseksi jättänyt toteuttamatta, mutta suunniteltuna päivänä kattoparru putosi hänen päähänsä, ja hän joutui "sairaskirstuun". Pian kirjassa esittäytyvät myös kaksi muuta hahmoa, ranteensa rakkaustuskissaan viiltänyt Roger Bevins III ja alkuun salaperäisemmäksi jäävä pastori Everly Thomas. He ovat erikoisen näköisiä hahmoja: Bevinsillä esimerkiksi on monta kättä ja silmää, Vollmanilla puolestaan huomattavan suuri penis, jonka symbolisesta merkityksestä en päässyt täysin selville koko kirjan aikana  ehkä se kuvasi kesken jäänyttä prosessia päästä käsiksi aviollisiin iloihin... Käy selväksi, että kukin näistä omanlaisistaan toheloista elää vahvassa itsepetoksessa, kuten melkein kaikki muutkin kirjassa kohdattavista hahmoista. He ovat välitilassa, josta pääsee pois vain jonkinlaisen välähdyksen, "ainevalonlehahdusilmiön" myötä. Mutta heille, jotka ovat tähän outoon maailmaan jääneet, on omat syynsä jäädä. He eivät halua myöntää tilannettaan, tai sitten jatkaminen ei muista syistä huvita. Myös rankkaan kuumetautiin menehtynyt Willie Lincoln ihmettelee tilannettaan, varsinkin kun näkyville ilmestyy myös hänen isänsä. Mutta miksi hän pystyy kulkemaan isästä läpi, eikä tämä huomaa häntä ollenkaan?

Kirjan eri äänten moninaisuutta korostaa se, että erityisesti myöhemmissä vaiheissa mukaan tulevat sivuhahmot tuovat mukanaan hyvin erilaiseen tapaan käytettyä kieltä ja puhuvat eri murteita. Pää-äänenkäyttäjinä dialogeissa toimivien Vollmanin, Bevinsin ja Thomasin puheenparret on kirjoitettu yleiskielellä, varsin hienostuneellakin sellaisella, mikä kuvannee heidän yläluokkaista asemaansa. Hahmojen ympärillä vaikuttava ns. rahvas (nykymaailman termein puhuttaisiin kai white trashista) sen sijaan on kuvattu karkeakieliseksi ja ainakin suomennoksessa murretta puhuvaksi. Mustien orjien puheenvuorot taas ovat yleiskielellä. Alkuteosta näkemättäkin voi kuvitella, että suomentajalla on ollut tämän keitoksen kanssa melkoinen urakka, mutta onneksi kääntäjänä on ollut juuri Kaijamari Sivill, joka on ansiokkaasti ja luovasti suomentanut mm. Cormac McCarthyn teoksia. Lincoln bardossa on syntynyt erittäin taitavan käännöstyön tuloksena, eikä siitä voi näin suomenkielisenä lukijana jakaa kuin kiitosta.

"Syytöksen ja Syyllisyydentunnon raivottaret riivaavat taloja, joista kuolema korjaa Willie Lincolnin kaltaisia lapsia, ja tässä tapauksessa syytöksiä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Epstein: ibid.

Arvostelijat soimasivat Lincolneja sydämettömyydestä, kun he suunnittelivat kutsuja Willien sairauden aikana.
Brighney: ibid.

Jälkeenpäin ajatellen sen voitokkaan illan muisto on varmasti ahdistuksen tahraama.
Leech: ibid."

Toinen merkittävä elementti romaanissa on tietotekstistä saksittujen kollaasien rakentelu ja niiden toimiminen tarinan kuljetuksessa. Se sujuu mallikkaasti, tyylirikkoja ei pahemmin tule vastaan. Lukemisen puolivälissä oli pakko alkaa googlata Saundersin käyttämien katkelmien kirjoittajiksi merkittyjä tekijöitä ja teoksia, ja kyllä, osa niistä on todella olemassa. Saundersin haastattelusta kuitenkin selvisi, että osa on fiktiivisiä, kuten pääteltävissäkin on (viitteiden mukaan esim. julkaisemattomia käsikirjoituksia). Myös todellisten historiateosten kerronta yltyy ajoittain narratiiviseksi tavalla, joka osoittaa, että ns. luova tietokirjallisuus ja asiaproosa eivät ole mikään viime vuosien ilmiö, vaikka niistä nyt onkin enemmän kohkattu. Välillä huvittaa se, miten samaa asiaa kuvaavat katkelmat eri lähteistä onnistuvat olemaan toistensa kanssa enemmän tai vähemmän ristiriidassa, tai niiden sävy kääntyy hiljalleen toiseksi, kuten esimerkiksi kuvauksessa Abraham Lincolnin ulkonäöstä. Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja Lincoln bardossa välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan.

Kaikesta pelotellusta kokeellisuudesta huolimatta miellän, että Lincoln bardossa on romaani, jonka omintakeiseen kerrontaan pääsee sujuvasti mukaan sitä jonkin aikaa seurattuaan. Tuskin Booker -palkintoa olisikaan jaettu kirjalle, joka olisi lukijoille kertakaikkisen hankala. George Saundersin kertoman mukaan kuva Lincolnista kryptassa vierailemassa poikansa ruumiin luona kulki hänen mukanaan parikymmentä vuotta ennen kuin hän sai kirjoitettua siitä kirjan. Saunders itse kertoi prosessistaan: "and then finally, in 2012, noticing that I wasn't getting any younger, not wanting to be the guy whose own gravestone would read "Afraid to Embark on Scary Artistic Project He Desperately Longed to Attempt", decided to take a run at it, in exploratory fashion, no commitments." Tämä oli minulle yksi alkuvuoden odotetuimmista suomennoksista, ja vaikutuin kovasti, teos on todella kokemus. Lukukokemuksen kuvaaminen tyhjentävästi ei ole vieläkään helppoa, mutta suosittelen tarttumaan tähän rohkeasti. Lincoln bardossa on syvästi inhimillinen kertomus.

Teoksesta mediassa: Kymen Sanomien arvio, Colson Whitehead kirjasta New York Timesissa, Booker-palkinnon sivut

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sanna Nyqvist & Outi Oja - Kirjalliset väärennökset

Sanna Nyqvist & Outi Oja  Kirjalliset väärennökset : huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018)

"Joskus väärennöksen paljastuminen muuttaa kirjan luokitusta. Näin kävi, kun belgialainen Misha Defonseca (oik. Monique de Wael) kirjoitti omaelämäkerralliseksi väittämänsä kirjan Susilapsi (1997). Kirjassa hän kuvasi lapsuuttaan ja selviytymistään holokaustista susilauman kasvattamana. Kun kirja paljastusten jälkeen todettiin varmuudella sepitteeksi ja väärennökseksi, romaani siirrettiin monissa suomalaisissa kirjastoissa elämäkertojen kirjastoluokasta kaunokirjallisuuteen. Kirjastojen kaunokirjallisuusluokassa ei ole kategoriaa väärennöksille, joten teokset siirtyvät paljastuessaan fiktiohyllyyn."
Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan vastikään ilmestynyt Kirjalliset väärennökset on kiehtova teos kaunokirjallisten huijausten, plagiaattien ja luovan lainaamisen maailmasta. Teoksessa pureudutaan tiettyjen tapausesimerkkien kautta siihen, miten kaunokirjallisuutta on historian kuluessa väärennetty, miten väärennöksiä on tutkittu ja millainen on väärennöskohujen anatomia lukijoiden ja median keskusteluissa. Teoksen ensimmäinen osa johdattelee väärennösten pariin pohtimalla mm. kirjallista tekijyyttä, lukijoiden näkökulmaa ja tekijänoikeuslakeja. Toisessa osassa tutkitaan muutamien esimerkkien kautta väärennöksiä eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja kolmannessa osassa tiettyjä kotimaisen kirjallisuuden väärennöksiä (tai sellaiseksi väitettyjä). Kysymykset plagioinnista ja lainaamisesta ovat viime aikoina puhuttaneet paljon myös kirjabloggaajien yhteisöä. Nettiaikana luvattomasta lainaamisesta jää hyvin helposti kiinni, mutta rajatapaukset siinä, mikä on vielä hyväksyttävää vaikutteiden saamista ja mikä taas moraalin tuolle puolen menevää kopiointia, jakavat edelleen mielipiteitä.

Jännittävimpiä osioita teoksessa olivat minusta väärennöstapausten kuvaukset ja niiden yhteydessä ilmenevä draaman kaari, joka toistui, kuten kirjassa eriteltiin, useimmiten hyvin samanlaisena. Väärennöksen tekijä yleensä ensin kiistää, sitten vaivihkaa myöntää, ja väärennöksen paljastaja (usein tutkija, toimittaja) saa sekä tukea että lokaa niskaansa. Jotkut tuomitsevat väärennyksestä syytetyn ankarasti, toiset taas tukevat häntä viimeiseen asti, jopa silloin kun kaikki todisteet puhuvat väärentämisen puolesta. Väärennössyytteistä (esim. plagiaatista) selviytyminen tuntuu riippuvan erityisesti siitä, kuinka taitava kyseinen kirjailija on kiistellyn teoksensa toteutuksessa ollut ja miten korkeakirjallisina hänen pyrkimyksensä nähdään. Mielenkiintoinen oli myös toteamus, että viihdekirjallisuuden puolella autenttisuuden merkitys nähdään suurempana kuin taideproosassa, mikä ehkä kertoo siitä, miten erilaiset kokeilut mm. kollaasimuotoisten teosten kanssa ovat yleisesti tutumpia taideproosan lukijoille ja tekijöille. "Kirjakohun anatomia" on kiinnostanut minua ennenkin, sillä olen kirjoittanut työsivustolle pari vuotta sitten artikkelin kirjakohuista. Jutussa on  plagiointisyytteiden lisäksi mukana kirjasotia, siveettömyyden kauhistelua ja muuta kohahduttavaa. Väärennöksillä voi olla yllättäviä vaikutuksia. Skotlantilaiseksi kansanrunoudeksi väitetty, sittemmin tekijänsä omaksi runoiluksi pitkälti paljastunut Ossianin laulut sai aikaan innostuksen kansanrunouden keräämistä kohtaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Oscar Wilden tuotannon leviäminen eteenpäin myös väärennöksinä tekijän kuoleman jälkeen palautti hänen mainettaan, ja lopulta Wilde on nostettu klassikon asemaan. Joillekin väärentäjille kohu on kuitenkin merkinnyt uran loppua, ja väärennöksiksi paljastuneet teokset ovat usein painuneet unholaan kelvottomiksi tuotoksiksi määriteltyinä. Kirjan lopussa muistutetaan, että myös väärennöksiä pitäisi lukea edelleen kirjallisuutena  niistä voi tutkimalla saada esiin monenlaisia yllättäviä tasoja.
"Omaelämäkerrallisen tai muun asiatekstiin vertautuvan materiaalin liittäminen osaksi kaunokirjallista tekstiä mielletään sallitummaksi kuin vastaavanlaajuisen katkelman kopioiminen toisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Ajatuksena on, että faktapohjaisessa tekstissä tärkeää on fakta, ei niinkään se muoto ja tyyli, jolla faktat on esitetty. Lisäksi verkkomateriaalin, kuten blogitekstien, käyttöä oman kirjoittamisen pohjana pidetään ongelmattomampana kuin painetun materiaalin hyödyntämistä. Nykyrunoudessa on esimerkiksi useita lajityyppejä, jotka pohjaavat valmiin materiaalin käyttöön."
Nyqvist ja Oja ovat kirjoittaneet teoksensa helposti lähestyttäväksi myös ei-akateemisille lukijoille. Riittää, että on lukenut kaunokirjallisuutta, jonkin verran myös kirjallisuuteen liittyviä asiatekstejä, ja tunnistaa alan peruskäsitteet. Teos on miellyttävää luettavaa, vetävää tekstiä, ja sen rakenne ja rajaukset ovat onnistuneita, taustoituksetkin jaksoi pääosin lukea kiinnostuneena. Itselleni kiinnostavimpia osuuksia kirjassa edustivat sen ykkösosa yleisesti ja Fabian Kastnerin Oneirineen, Oscar Wilden teoksiin sekä Anja Kaurasen Pelon maantieteeseen liittyvät osiot. Vaikka Ossianin lauluihin liittyvä huijaus on varmasti kirjallisuushistoriallisesti merkittävä ja siinä on paljon kiinnostavia piirteitä, aloin jossakin vaiheessa uupua sen käsittelyyn. Mutta tämän kirjan eri osioissa kiinnostavuus riippuu paljolti lukijasta, ja kansanrunoudesta kiinnostuneemmalle tuo tapaus voi hyvin olla kirjan mielenkiintoisin (ja oli minustakin toki kiehtovaa kun käytiin läpi, miten Kalevalan tapauksessa kansanrunojen autenttisuus toteutuu). Pelon maantiedettä käsitelleestä luvusta innostuin siinä määrin, että päätin hankkia teoksen luettavaksi, mihin minulla ei ennen tätä ollut herännyt vastaavaa kiinnostusta. Kirjailija sai tapauksesta analyysissa "puhtaat paperit", koska oli käyttänyt kollaasitekniikkaansa johdonmukaisesti, kirjallisesti taiten ja luonut teoksestaan omaäänisen kokonaisuuden.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset toimii kaunokirjallisuuden ystävälle parhaimmillaan tietokirjadekkarina, niin mukaansatempaavasti siinä väärennöksiä käsitellään. Tätä voi suositella kaikille lukijoille, jotka ovat joskus pohtineet tekijyyden merkitystä, lainaamisen ja plagioinnin rajoja, ja joita kirjalliset kohut muutenkin kiehtovat. Tekijöiden tietämys on vankka, ja pitkästä viitteiden ja lähdeteosten listasta voi jatkaa omaa perehtymistään aiheeseen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjavinkit, Sisuradio, Jorma Melleri, Länsi-Savo, Kirjailijan päiväkirja

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Saara Turunen - Sivuhenkilö

Saara Turunen  Sivuhenkilö (Tammi 2018)

"Uskon, että vanhat talot kantavat menneiden sukupolvien painoa sisuksissaan, vähän samalla tavalla kuin taideteokset kantavat sellaisia tunnelmia, joita taiteilija on niitä tehdessään tuntenut. Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista."
Saara Turusen romaani Sivuhenkilö oli yksi tämän kevään eniten odottamiani kirjoja. Pidin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanistaan valtavasti, luin sen ilmestymisvuonna jo ennen HS:n palkintovoittoa (kirjallisuushipsteripisteet kotiin, heh) nauttien kirjoitustavasta, joka oli jotakin hersyvän tragikoomista, rehellisen suoraa ja taitavasti kirjoitettua, eikä sellaista yhdistelmää tule vastaan usein. Sivuhenkilöä lukiessani toivoin, että olisin kolme vuotta sitten kehunut Turusen esikoisteosta somessa jotenkin vuolaammin, niin että tieto siitä olisi kantautunut myös kirjailijalle, tai että olisin pitänyt jo silloin blogia. Lukukokemuksestani ei juuri ole jäänyt verkkojalanjälkiä, ellen ole yksittäisiä twiittejä asiasta lähettänyt. Sivuhenkilö on siis teos esikoiskirjailijan vuodesta, taiteilijuudesta ja erityisesti naisen asemasta taidemaailmassa. Pätkiä teoksesta on jo voinut lukea esim. Helsingin Sanomista, kun Turunen muisteli vuottaan esikoiskirjapalkinnon saajana. 236-sivuiseen romaaniin mahtuu tietysti myös paljon muuta.
"Seison naulakon vieressä ja olen jollakin tapaa tyrmistynyt. En haluaisi lähteä kotiin, haluaisin, että olisi vielä jotain muutakin. Miksei nyt tapahdu mitään? Miksi on niin äänetöntä? Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään. Tai jos ei häitä niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta sellainen on jo mennyttä. Aika on ajanut ohitseni."
Ilahduin heti alkulehdillä siitä, että Turusen kirjoitustyyli on pysynyt tunnistettavana; kirjailijan ääni on samankaltainen kuin Rakkaudenhirviössä, joten Sivuhenkilön voi ajatella jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana, mutta se seisoo täysin omilla jaloillaan ja on varsinkin temaattisesti ottanut uudenlaisia lähestymistapoja. Turusen teksti nauratti tässäkin teoksessa usein, pitkään aikaan en ole hekotellut kirjaa lukiessani yhtä paljon. Hauskuus ei kuitenkaan tarkoita pintatasolla pysyttelevää kepeyttä, vaan välillä sukelletaan niin sanotusti syvään päähän, jopa niin syvälle että valo katoaa. Kielessä on jatkuvasti salavihkaista ironiaa ja tekstissä tehdään rohkeita kärjistyksiä, joita lukiessa ei kuitenkaan ajattele, että "kylläpä nyt meni liian pitkälle, ei se noin sentään ole". Tässä kaikessa, tyylin hallinnassa ja kuvauksen tarkkanäköisissä havainnoissa, on jotakin todella taidokasta. Tavallaan tuntuu hankalalta selittää, mikä Turusen tekstissä niin kovasti minuun vetoaa, mutta tavallaan se on selkeää, olenhan nytkin saanut siitä kirjoitettua jo kappaleen.
"Seuraavana päivänä kustantamoni markkinointihenkilö soittaa. Hän kertoo haluavansa kirjalleni lisänäkyvyyttä, ja hän kysyy, mahtaisiko kuuluisa ystäväni suostua yhteishaastatteluun. Haluaisin sanoa markkinointihenkilölle, että mitä jos unohdetaan koko idea, sillä kaikessa tässä tuntuu olevan jotakin alhaista, jotakin inhottavaa, jotakin, josta olisi parempi pysyä erossa. Mutta en osaa pysäyttää junaa, jota markkinointihenkilö sysii liikkeelle. Parin päivän päästä kuuluisa ystäväni soittaa minulle. Hänelle oli soitettu naistenlehdestä ja kysytty, olemmeko me todella ystäviä vai onko kyseessä vain joku reppana, joka yrittää epätoivoisesti päästä otsikoihin. Nauramme hetken, sen jälkeen menemme haastatteluun."
Kun pitäisi alkaa kertoa kirjan aiheista, se tuntuu vielä hankalammalta, lähinnä sen takia ettei tiedä mistä aloittaisi. Kiinnostavaa asiaa on niin paljon. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun kertoja muuttaa uuteen asuntoon, jonka hänen isänsä rahallinen apu mahdollistaa, sillä asunto sijaitsee varakkaaksi tiedetyllä alueella Helsingissä. Kertoja on saanut juuri kirjoitettua kirjan, mutta sen vastaanotto tuntuu jäävän vaimeaksi, ja äidin ystävätär on paheksunut kirjaa avoimesti. Kertojan ja hänen vanhempiensa suhde on muutenkin jännitteinen  sukupolvien välinen kuilu tuntuu suorastaan massiiviselta rotkolta. Vanhemmat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla, kuten kuuluu, eivät ymmärrä kertojan uravalintaa, eivätkä oikein muitakaan asioita, joita hänen elämäänsä liittyy. Kertoja vertaa itseään myös siskoihinsa, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Hän viettää mielellään aikaa näiden perheiden kanssa, mutta samalla ei koe itse tarvetta hankkia sellaista elämää. Lapsettomana sinkkuna elämistä ihmetellään yhä monelta taholta, jos on kyse naisesta. Kertoja saa myös näkyvyyttä kirjalleen, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" arvio ei ole ollenkaan sitä mitä tämä odotti. Kritiikissä, joka tuntuu suoranaiselta lyttäykseltä, kirjaa ei ole luettu lainkaan niistä teemoista käsin, joita tekijä itse ajatteli käsitelleensä.

Sivuhenkilö on pitkälti autofiktiivinen teos, ja todellisen elämän vastineet mainituille jutuille mediassa ovat edelleen kenen tahansa luettavissa klikkauksen päässä. Niin on myös kritiikki Rakkaudenhirviöstä, jos asioista nyt puhutaan niiden oikeilla nimillä, ja miksei puhuttaisi. Kritiikkien kriittistä kommentointia on maassamme edelleen varsin vähän, areenoina sille taitavat toimia lähinnä Parnasson lukijakirjepalsta ja kirjailijoiden Facebook-sivut. Itsehän olen mainitussa tapauksessa sitä mieltä, että kyseessä oli kehno kritiikki, ja parempia analyyseja löytää yhdeltä istumalta kirjoitetuista Goodreads-arvioistakin. Itse myös häpeäisin suunnattomasti, jos olisin kirjoittanut sanomalehdessä julkaistuun kirjallisuuskritiikkiin seksistisen sävyisiä ilmaisuja kuten "likka" tai "vaimoke", mutta mitäpä kansakunnan kaapin päällä oleva "setämies" patriarkaaliselle naisten kokemusten vähättelyn kulttuurille voi... Huolimattomasti luettu kirja, mikä näkyi myös kritiikissä. No, nyt on lyttäyskritiikki lytätty, se siitä.

Sivuhenkilöstä voi lukea, kuinka jonkinlainen karman laki tai vastaava palauttaa kunnian lopulta kertojalle, kun kriitikko soittaa hänelle, että hän on saanut vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. Yhtäkkiä tulee juhlia, esiintymiskutsuja, mutta kaiken hyvän ohella kertoja alkaa tuntea itsensä omassa elämässään sivuhenkilöksi  on opittava sanomaan myös ei. Kriitikkokin saa kertojalta hieman anteeksi, koska tämä paljastuu kohtaamisen myötä tavalliseksi ihmiseksi, ja kirjakin on lopulta ollut tälle vain yksi monien joukossa. (Lukijana olen kyllä vieläkin hiukan ärtynyt kirjailijan puolesta, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" kirjallisuuskritiikkipalstalla tuntuu olevan melkeinpä vakiintunut käytäntö, että noin kerran vuodessa siellä ilmestyy yksi käsittämätön hutaisu, ja yleensä se on lyttäys, joiden soisi olevan erityisen hyvin perusteltuja, mutta ei.) Turunen kuvaa pisteliäästi kirja-alaa laajemminkin: on kiusallisia pönötysjuhlia ja jämähtäneitä rakenteita, toimittajien miehisiä klassikkolistauksia. Välillä toivon, että "kustantamon markkinointihenkilön" ideoita on vahvasti kärjistetty samalla kun niitä on siirretty fiktioteokseen (ks. edellisen sitaattini esimerkki, joka kyllä lienee varsin rehellinen, koska myös kuvaukseen sopiva haastattelu on löydettävissä netistä)... Myös kirjabloggaajat saavat pienen näpäytyksensä, kun teoksessa todetaan, että bloggausten tyyli muuttui esikoiskirjan saaman palkinnon jälkeen, mikä on kyllä ilmiönä pohdituttava.
"Juttelen vielä hetken erään vanhemman kirjailijan kanssa, jolla on takanaan laaja tuotanto. Kirjoja julkaistaan nykyisin liikaa, leipä pitää jakaa yhä useamman kanssa, sanoo vanhempi kirjailija ja katsoo minua sellaisella tavalla, josta päättelen, että minä olen juuri se, joka on tullut nakertamaan sitä viimeistä leivänkannikkaa. Vanhempi kirjailija näyttää laukkaradan uuvuttamalta. Mietin mistä kirjailija tietää, että juuri hänen teoksensa ovat niitä ylimääräisiä. Ja minkä verran kirjoja olisi tarpeeksi? Kuka sen päättää? Taiteen ylijumalako?"
Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia  "sukupolviromaaneja", se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista. Tästä romaanista olisi voinut kirjoittaa vielä enemmän, mutta jätän loput muiden käsiteltäväksi  vaikuttaisi siltä, että Sivuhenkilö on otettu vastaan mm. blogeissa ja kritiikeissä laajasti.

Blogeissa: Tuijata, Nannan kirjakimara, Kirjakko ruispellossa, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjaluotsi, bookishteaparty

Muualla mediassa: HS, Aamulehti, Ylen Aamun kirja, Karjalainen (vain tilaajille), Savon Sanomat (vain tilaajille)