maanantai 8. lokakuuta 2018

Syyskuun lyhyet: 9 minibloggausta

Hiukan myöhään tulevat (viime viikon kirjamessukiireet ja kaikki muu, elämä joka tapahtui ja tapahtui jne.) mutta tässä ne kuitenkin tulevat, siis syyskuussa Instagramiin tehdyt kirjapostaukset.


Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet (Kolera 2018)

Saara Metsärannan runokokoelma Meitä vasten hukkuneet oli Koleran viimeisiä julkaisuja. Metsärannan runot kiinnittivät huomioni jo viime vuonna, kun hän pääsi Nuori Voima -lehden Debytoi runoilijana -kisan parhaimmistoon saaden runojaan lehteen. Kokoelman nimen mukaisesti sen runoissa käsitellään hukkumista ja merta. Osastojen aluissa on lainauksia Estonian uppoamiseen liittyen, esim. katkelmia radioliikenteestä, haastatteluista ja tutkintakomission loppuraportista. Tämän takia oikeastaan näistä runoista kiinnostuinkin, sillä tapaus on kiinnostanut minua lapsuudesta saakka (hyllystäni löytyy mainittu onnettomuustutkinnan loppuraportti) kuten monet muutkin katastrofit, moniulotteisista syistä. Estonian uppoamistilanne oli kauheudessaan myös omanlaisensa psykologinen selviytymistaistelu, johon joutuneet reagoivat siihen eri tavoin. Metsäranta on lähestynyt tapausta ja laajemminkin meren olemusta kuvarunoudesta ammentavin keinoin. Sanat on usein siroteltu paperille kuin meressä kelluvat tavarat, kuten pelastuslautat ja haaksirikon romu. Tällöin sanat ovat konkreettisesti erillään toisistaan, ja lukeminen tarkoittaa niiden yhdistelyä yksi toisensa jälkeen, välillä kahta polkua rinnakkain. Ajoittain keino tuottaa vaikuttavia kokemuksia, ajoittain etäännyttää liiankin kauas ja sanat tuntuvat jäävän pelkäksi materiaaliksi. Meren tuntu on runoissa vahva, ja omanlaisekseen motiiviksi muodostuva made tulee tutuksi.

"jossakin
kuolee tai syntyy
laivan alittava made
köysitikkaat eivät yllä
mereen solmut kuka niitä
laskee tokaisee kapteeni ja

pyytää lisää jo kallellaan"


Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Teos 2006)

Lauri Levolan novellikokoelman Pimeä tavarajuna luin erityisesti siksi, että Levola toimii viime aikoina kovasti kuuntelemani Ruusut-yhtyeen sanoitusten kirjoittajana yhteistyössä bändin muiden jäsenten kanssa. Pimeän tavarajunan kielellisessä maailmassa ja nopein käännöksin laidasta laitaan singahtelevissa tunnelmissa on paljon samaa myös Ruusujen lyriikoiden kanssa. Kokoelman 16 kertomusta ovat lajityyppinsä malliesimerkkejä erityisesti surrealistisen ja absurdin novellin edustajina. Tunnelma on usein painostava, kauhuelementtejä on hyödynnetty tehokkaasti – välillä ahdistus tapahtumien kulusta kasvoi voimakkaaksikin. Levola kirjoittaa teoksessa lyhyttä lausetta, joka on samalla tiivis mutta kurottelee moneen suuntaan. Maailma on vinksallaan jatkuvasti, yhä uusin tavoin.

"Leikkaan käteeni palan altaan vaahtovuoresta, menen ikkunalle ja puhallan. Kaikelle tälle kauneudelle, sanon vielä perään. Tuulenvire pitää hetken vaahtohiutaleita korkeudellani, kunnes ne leijailevat asfaltille. Tällaista lunta voi kesällä sataa. Se ei tuota vilunväreitä ja kaikki voivat olla ulkona yhdessä. Lumisadetta riittää, kunnes vaahto loppuu. Takapiha näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Veri tekee hiutaleista vaaleanpunaisia."


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suom. Kristiina Drews)

Kamila Shamsien romaani kuvaa lontoolaisia sisaruksia, joiden elämässä surua ja vaikeuksia on kertynyt kannettavaksi liian paljon. Isman ja Aneekan isä lähti aikanaan jihadisti-taistelijaksi, ja heidän veljensä Parvaiz päätyy samaan ratkaisuun. Henkilökohtaisten tuskien ohella yhteiskuntakaan ei päästä enää helpolla. Alkupuolella kirja vaikuttaa tyyliltään tasaiselta, perhesuhteita luotaavalta lukuromaanilta. Kunnes käänne tapahtuu puolivälin jälkeen – kerronta pyrähtää vauhtiin ja kiihtyy tyylillisestikin uusille kierroksille. Ihmissuhteita seuraava perhedraama muuttuu trilleriksi. Enää ei voinut pysäyttää lukemista. Pitkästä aikaa olen tullut yllätetyksi, tempautuneeksi, näin vahvasti, viimeksi olen ihaillut lukemani kirjan juonen kuljetusta yhtä paljon ehkä vuosi sitten (en tosin usein pyri lukemaan "juoniromaaneja"). Teos on rakennettu tapahtumiensa tasolla erittäin taitavasti. Shamsie on saanut tuotua fiktionsa lähelle, totena, saa lukijan mukaan kamppailemaan henkilöiden kanssa. Lopputulos on hurja.

"Silloin tällöin oli aikoja, jolloin Aneeka kytkeytyi pois heidän suhteensa taajuudelta. Muulla tavoin Eamonn ei sitä itselleen osannut selittää; muutos tapahtui yhtäkkiä, ikään kuin kyynärpää olisi vahingossa osunut radion nappulaan, ja jazz-musiikki olisi alkanut säristä kesken soiton."


Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018, suom. Kristiina Drews)

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on yhtä loistava kuin Siivoojan käsikirja -novellivalikoiman ensimmäinen osa. Tämä nyt taisi olla itsestäänselvyys, mutta tulipa todettua heti alkuun. Berlinin kohdalla ainoa ongelma tuntuu olevan se, että hänen teksteistään kirjoittaminen menee hehkutukseksi, josta objektiivisuus tipahtaa päältä. Lainaan itseäni Siivoojan käsikirjan ensimmäisen osan bloggauksesta: "Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei." Kiinnostavaa on myös leikittely omaelämäkerrallisuuden kanssa, ja mikä lopulta tapahtui, mikä ei. Upea kirjailija. Kokoelman molemmat osat on nyt hankittu myös omaan hyllyyni palattavaksi.

"Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin mitään pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D. H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua."


Tua Forsström: Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen)

Tua Forsströmin kynästä tuntuu virtaavan jotakin taianomaista. Sellaista, mitä en oikein osaa selittää, mutta mikä aiheuttaa värähdyksiä, sykäyksiä, tarjoaa langanpäitä joiden toisessa päässä on ymmärrys, jos jaksan seurata lankaa mielessäni. Näin on myös hänen runokokoelmansa Merkintöjä teksteissä. Mukana on nyt menetyksen tuoma suru. Hankala sanallistettava, sirpaleinen. Kokoelma koostuu tekstikatkelmista, se on hyvin minimalistinen ilmaisultaan, sanoja ei ole 52 sivun matkalla paljon. Silti niiden parissa voi kokea paljon. Lukea uudestaan, pysähdellä. Osa sanoista on lainattuja, esimerkiksi W G Sebaldilta tai Vilja-Tuulia Huotariselta. Sekin sopii yhteen muun kanssa. Merkintöjen. "Siitä että oppii eikä unohda" voi kirjoittaa monta runoa. Kaikki jatkuu kuitenkin, uusi kalenteri ostetaan taas seuraavalle vuodelle.



"On unia jotka ovat läpinäkyvämpiä kuin vesi
Ehkä lähdit jotta voisit nukkua kaukana
Kirjoitan sinulle, joka olet sadetta
ja lunta, nämä kirjeet"


Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, suom. Juha Hurme)

Sally Salmisen 1936 ilmestynyttä Katrinaa ovat viime aikoina lukeneet monet, sillä Teos julkaisi aikansa menestysromaanista tänä vuonna uuden käännöksen. Kääntäjänä toimi Salmisen romaania kovasti arvostava Juha Hurme, joka viime vuonna Yle Kirjojen Suomi -ohjelmasarjan haastattelussa moitti teoksen vanhaa käännöstä. Hurmeen kääntämänä teksti ainakin tuntuu etenevän jämäkästi. Pohjanmaalla asunut nuori Katrina lupautuu hetken mielijohteesta vaimoksi ahvenanmaalaiselle Johanille, joka kertoo suuresta talostaan omenapuineen. Perillä odottaa köyhä pikkumökki, ja käy selväksi, että palturin puhuminen on miehen merkittävin taito. Katrina jää yksin mökkiin talven yli. Hän ei suostu palaamaan takaisin kotiseudulleen, vaan jää päättäväisenä torpparin vaimoksi, vaikka joutuu tekemään saaren varakkaille ankaraa työtä Johanin työskennellessä suuren osan vuotta merillä. Mitä pidemmälle lukee, sen vahvemmaksi Katrinan päättäväisyys paljastuu. Hän ei pelkää kritisoida työläisten huonoja oloja, epätasa-arvoa, ja murtautuu toistuvasti ulos sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista. Kun Katrina vastasyntynyt esikoisensa sylissään uhoaa, että isännät saavat vielä varoa itseään, en voinut olla fanittamatta. Kerronta edustaa aikansa realismia varsin tyypillisenä, mutta sen sisältö on väkevää, tarina elää vahvana. Lukija saa itkeä ja naurahdella. Kirjaan mahtuu Katrinan koko elämä pienine iloineen ja suurine menetyksineen saarella, suojattomalla kalliolla, jonne Katrina mm. kantaa omin voimin niin paljon maata, että saa lopulta istutettua omenapuita. Köyhyys käy luihin ja ytimiin. Silti rakkauden ja kuoleman ikiaikaiset voimat nousevat tässäkin teoksessa päällimmäisiksi. Sellainen on elämä.

"Jassoo, he olivat kärsimättömiä siitä syystä, ettei hän saanut toista lasta tarpeeksi pian! Ja hän kun oli pojan takia iloinnut, että sai vielä olla yksin. Renkejä heille! Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi?"


Ralf König: Pornojuttu (Like 2018, suom. Hannu Tervaharju)

Myönnän harkinneeni ensin, etten postaisi tästä, mutta sitten mietin että se olisi turhaa sievistelyä, ja niin harvoin tulee nykyisin muutenkaan luettua sarjakuvia... Saksalaisen Ralf Königin suomennetuista sarjakuva-albumeista olen lukenut jokaisen, joten kun huomasin että on ilmestymässä pitkästä aikaa uusi, Pornojuttu, oli selvää että se piti saada käsiin. Kun löysin Königin tuotannon 18-vuotiaana asuessani vielä pienessä kaupungissa, hän oli viihdearvonsa lisäksi tärkeä, koska näytti suhteellisen realistisesti, millaisia ovat saksalaisten suurkaupunkien homoyhteisöt ja niihin kuuluvien elämät. Toki Königillä on omat maneerinsa ja päähänpinttymänsä, jotka oppii tuntemaan hyvin hänen tuotantonsa läpi luettuaan. Pornojuttu lainaa teemansa Königin aiemmasta albumista Kuin kanit konsanaan: molemmissa pääosassa ovat heterohahmot ja heidän ongelmansa pornon kulutukseen liittyen, homohahmo antaa sivuhenkilönä toista näkökulmaa. Huokailutti välillä, kun König riipii taas huumoria siitä, että mies katsoo härskejä, hassunnimisiä pornofilmejä, ja nainen paheksuu ja ällöttelee asiaa. Tässä perspektiiviä laajennetaan useampaan sukupolveen ja pornoelokuvien tekniseen kehitykseen. Toki König on aina hauska ja kuljettaa sarjakuvakerrontaansa erittäin toimivasti; hän on urallaan saanut aikaan myös oikeasti koskettavia, syvälle meneviä (tirsk, no niin) ja monitasoisia sarjakuvaromaaneja. Pornojuttu pelasi kliseisillä asetelmilla turhan paljon, vaikka loppupuolella mukaan tuleekin myös moninaisempia naisnäkökulmia pornon suhteen. Kyllä tästä sarjakuvasta silti hauskaksi yhden illan jutuksi oli.

"–Älä katso minua noin, sinustahan jopa Fifty Shades of Grey oli huippuhyvä!
–Mutta siinä ei ollut sähködildoja!"


Timo Honkela: Rauhankone (Gaudeamus 2017)

Timo Honkelan teos on alaotsikoltaan tekoälytutkijan testamentti. Honkela sai ajatuksen rauhankoneesta, eli tekoälyn valjastamisesta ihmisten välisen rauhan saavuttamiseen, vuoden 2017 tammikuussa. Sitten tapahtuikin nopeasti, tuli HS:n artikkeleita, paljon näkyvyyttä ja kirjaprojekti. Teos on toteutettu hyvin omanlaisellaan tavalla, sillä Honkela on sairastanut aivosyövän, jonka hoidot veivät häneltä mm. oikean puolen näkökyvyn. Hän on sanellut kirjassa esitetyt asiat ääneen "puheesta tekstiksi"-ohjelmaan, minkä jälkeen tekstit on toimitettu kirjan muotoon (tästä on vastannut erityisesti toimittaja Jani Kaaro). Rauhankone saa lukijansa mielen kehittelemään eteenpäin monia esitettyjä ajatuksia, mikä oli Honkelan tarkoituskin sitä kirjoittaessa. Monista lakonisista, hieman ehkä itsestäänselviltäkin tuntuvista huomioista muodostuu lopulta ajatuksissa syviä pohdintoja. Kirja saa peilaamaan paljon myös omaa toimintaa ihmisenä – kuin hyvä kaunokirjallinen teos, vaikka tietoa onkin. Tekoälykirjan lisäksi Rauhankone on vahvasti ihmiskirja. Minua kiinnostivat erityisesti kieltä koskevat pohdinnat, ja miten sanottujen asioiden tulkinta eri ihmisten välillä on usein kovin hankalaa, saati sitten kun väliin tulee kone. Ajoittain lukiessa tuntui, että kustannustoimittamista olisi voinut vielä tehdä lisää, jotta joidenkin asioiden toisteisuutta olisi saatu vähennettyä, ja se olisi nostanut kokonaisuuden tason kirjallisena teoksena hyvästä erinomaiseksi. Silti tämä on erittäin kiinnostava, ajattelua liikkeelle tyrkkivä teos. Honkelan lukeminen on tietynlaista vastapainoa esim. Yuval Noah Hararin kirjoille, sillä siinä missä Harari pelkää tekoälyn tuhoavan ihmiskunnan kehityttyään tarpeeksi, Honkela näkee tekoälyssä mahdollisuuden pelastaa meidät. Joskus on tarpeen keskittyä myös lohdullisiin ja toiveikkaisiin näkymiin.

"Sanat ja merkitykset eivät myöskään ole olemassa valmiina yksinkertaisena järjestelmänä, jota me opettelisimme vuosi vuodelta kasvaessamme. Kieli on syntynyt ihmisyhteisössä ja se muokkautuu jatkuvasti. Yhdelläkään ihmisellä, saati missään teoksessa, ei ole kielen koko kuvaa."


Marko Hautala: Leväluhta (Tammi 2018)

Pitkästä aikaa luin kauhuromaanin, ja kylmistä väristyksistä huolimatta olen tyytyväinen että luin! Marko Hautalan Leväluhta on nimittäin toimiva teos sekä genren puitteissa että psykologisena romaanina. Vaikka on usein epätarkkaa mutuilua puhua kansainvälisestä tasosta, ajattelin lukiessa monta kertaa, että sitä tämä edustaa. Tarinassa Meeri palaa lapsuudenkotiinsa oltuaan pitkään poissa. Äiti vaeltelee talossa yksinään poissaolevana, veli Lari on joutunut mielisairaalaan ja isä kuollut kauan sitten hukkumalla kodin lähellä soiseen lähteeseen, Leväluhtaan. Takaumissa kuvataan Laria parikymppisenä hyvin omistautuneena black metal -fanina, mikä hykerrytti, sillä olen törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja monet kirjassa mainitut yhtyeet olivat minullekin tuttuja. Tiukan juonenkuljetuksen lisäksi hyytävä kuvaus pitää otteessaan ja kielenkäyttö on elävää ja taidokasta; Hautala ei turhaan ole saanut aiemmin mm. Kalevi Jäntin palkintoa. Kohtausten tunnelma on hyytävä, ja kirjailija on rakentanut jännitteet tiheiksi. Näkökulmatekniikka ja aikatasot toimivat kirjassa perustellen paikkansa ja tarkoituksensa. Käsiini päätyneen ennakkokappaleen kannessa mainittu Stephen King ei lopulta tyylillisesti ole kovin lähellä Hautalan kerrontaa. Hienosti käytetyn kielen ja juonen koukuttavuuden yhdistelmästä tulivat minulle mieleen ansiokkaat suomikumman tekijät, kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo.

"Näkökentässä vaelsi tummia pisteitä ja rihmamaisia muotoja, kuin roskia silmän pinnalla. Ne liikkuivat sykäyksittäin ja vajosivat taas joidenkin tuntemattomien virtausten mukana."

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti  Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)
Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.
"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen.  Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)
Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.
"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Heinä-elokuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä kooste blogin Instagramiin kirjoittamistani lyhyistä postausteksteistä heinä-elokuun ajalta.


Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava 2012, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalaisen Olga Tokarczukin Vaeltajat on episodiromaani matkoista nykypäivän maailmassa. Teos sisältää yli sata erikseen otsikoitua episodia tai tarinanpätkää. Kirjailija näyttää sijoittavan hahmojensa joukkoon myös itsensä ensimmäisestä persoonasta käsin kertovana puhujana. Aloittaessani lukemista olin haltioissani. Pidin kovasti Tokarczukin kielenkäytöstä (jonka Kärkkäinen oli suomentanut hyvin, hän on saanut teoksen käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon) ja kirjan rakenne kiehtoi. Puolenvälin paikkeilla koin kuitenkin väsähtämistä; toivoin että kirjailija olisi malttanut pitää episodinsa lyhyinä, mikä olisi pitänyt tyylin johdonmukaisena. Nyt tiettyjen henkilöiden tarinoita jäätiin välillä seuraamaan kymmeniksi sivuiksi, eikä kiinnostus pysynyt yllä koko aikaa. Kirjan 430 sivusta olisi minusta voinut tiivistää sata, ja se olisi jäntevöittänyt teosta vielä onnistuneemmaksi. Pidin siitä kyllä nytkin, tykästyin Tokarczukin kirjoitustyyliin ja pohdintoihin. Monet kirjan lauseet herättivät minussa tuntemusten ja ajatusten vilinää. Vaikka teos on kiinni nykymaailmassa, siinä on paljon ajatonta, se ei takerru katoaviin yksityiskohtiin vaan paneutuu pysyvämpään. Kirjan mainittiin esittelyssä olevan ruumiillinen, ja sitä se olikin, hieman ehkä eri tavoin kuin ajattelin: henkilöillä oli jokseenkin paljon obsessioita säilöttyihin ihmisruumiisiin... Minusta tuntuu, että tässä oli tasoja, jotka jäivät tällä lukukerralla huomaamatta. Ehkä joskus kokeilen vielä uudestaan. Tokarczuk sai kirjan englanninkielisestä käännöksestä juuri Man Booker International -palkinnon.

"Pakkomielle taas on aavistus omasta, ainutkertaisesta kielestä, jota rohkeasti käyttämällä on mahdollista päästä totuuden äärelle."


Ellen Niit: Maailman pysyvyys (WSOY 1994, useita suomentajia)

Virolaisen Ellen Niitin (1928-2016) runoja on koottu suomennosvalikoimaksi kokoelmaan Maailman pysyvyys, jonka suomentajina toimivat Eila Kivikk'aho, Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Brita Polttila, Anja Salokannel ja kirjan toimittanut Pirkko Huurto. Niit kirjoitti pääasiassa luontorunoja, joiden rinnakkaistasona hän sanojensa mukaan halusi kertoa Viron ja virolaisten kohtaloista. Minulle vaikuttavimmat runot olivat kokoelman loppupäässä, sillä Niitin uusimmissa runoissa oli modernimpaa otetta, kun taas suurin osa hänen tuotannostaan oli vanhahtavamman tyylistä, loppusoinnullista runoa, jollainen on minulle vaikea pala. En oikein syty loppusointurunoudesta, jos ei sen yhteydessä kuulu popmusiikkia. Myös jatkuviin luontoteemoihin iski puutumus, kun valikoiman laajuus on yli 200 sivua, enkä aina löytänyt sitä laajempaa tasoa joka runoissa ehkä oli, vaan luonnon ihmettely alkoi tuntua nostalgiselta kaipuulta lapsuusmaisemiin. Monen eri tekijän suomennokset toimivat hyvin, eikä lukiessa tullut ajatelleeksi, että kylläpä runojen ääni muuttuu, vaan kokonaisuus tuntui yhtenäiseltä. Mielenkiintoista oli lukea lopuksi Niitin elämäntarinaa, jossa hän kertoi vaiheistaan Virossa mm. miehitysaikana. Niit tunnettiin myös kirjailija Jaan Krossin puolisona.


Noah Van Sciver: Fante Bukowski (Sammakko 2018, suom. Seppo Lahtinen)

Noah Van Sciverin sarjakuva-albumi Fante Bukowski meni vauhdikkaasti "välipalalukemisena". Tähteyttä tavoittelevan, mutta toivottoman keskinkertaisen, kirjailijaksi halajavan nuoren miehen tarina - ajattelin sarjakuvasta löytyvän juttuja, joihin suhtautua myhäilevällä itseironialla näin mitään paperille painettua julkaisemattomana kirjoittajana. No, Fante Bukowskin tilanteen toivottomuus menee teoksessa hyvin pitkälle, joten tämän ääressä on helppoa ajatella, ettei itsellä ainakaan noin huonosti mene. Wannabe-menestyjä lähestyy niin kirjallisuusagentteja kuin naisia sosiaalisesti kiusalliseen tapaan, hän juopottelee, elää vanhempiensa rahoilla ja on lainannut uuden nimensä kirjailijaesikuvilta. Romaanikässäristäkin tulee vahingossa kehno Milan Kundera -mukaelma. Sympatiaa päähenkilö silti herättää, rakkaudenkaipuinen kun on, vaikka kovin naiivi. Kirja-alaan liittyviä stereotypioita viljeltiin välillä piikittelevästikin.



Paul Auster: Lasikaupunki (Tammi 1988, suom. Jukka Jääskeläinen)

New Yorkin matkalle otin mukaan Paul Austerin tunnetun trilogian, josta luin matkan aikana ensimmäisen osan, pienoisromaanin Lasikaupunki. Kyseessä on kiehtova, erikoinen kertomus urautuneesta jännityskirjailijasta, jolle soitetaan luullen häntä yksityisetsivä Paul Austeriksi. Kirjailija Quinn lähteekin lopulta leikkiin mukaan ja kohtaa hyvin omalaatuisen pariskunnan. Quinn alkaa Austerin roolissa selvittää, mitä poikansa vuosiksi vankeuteen lukinnut mies aikoo tehdä vapauduttuaan vankilasta. Seuraa New Yorkin katujen vaeltelua hämyisissä tunnelmissa, varjostamista ja lenkkejä jotka muodostavat kuvioita. Quinn tapaa myös oikean Paul Austerin (ja tämän vaimon Sirin...) ja he keskustelevat mm. Don Quijotesta tavalla, joka tarjonnee avaimia Lasikaupungin tulkintaan. Varsinaista ratkaisua en löytänyt, ja mietin että koko kirja saattaa olla dekkariparodiaa. Mieltä kutkuttava teos on ensimmäinen lukemani Austerilta. En usko, että luen heti perään trilogian muita osia, sen verran on nyt muuta uutta luettavaa. Blogikollega Omppu totesi juuri Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla -kirjasta blogatessaan, että kirjan hengessä on jotain samaa kuin Austerin trilogiassa, ja se pitää kyllä minusta paikkansa ainakin Lasikaupungin perusteella.


Tommy Orange: There There (Alfred A. Knopf 2018)

Tommy Orangen romaanin There There hankin itselleni suurin odotuksin luettuani kirjaa käsitelleen jutun New York Timesista. Teos on intiaanitaustaisen kirjailijan esikoisromaani, jossa kuvataan nykypäivän Yhdysvaltojen intiaaniväestöä urbaanissa miljöössä, heidän elämäänsä, pyrkimyksiään, vaikeuksiaan ja menneisyydestä kumpuavia taakkoja. Kirja on tärkeä, ehdottomasti, ja se todella ansaitsi siitä tehdyt isot jutut amerikkalaismedioissa. Se on hyvä romaani, jonka kahtatoista henkilöä ja heidän tarinoitaan seuraa kiinnostuksella. Enempää se ei kuitenkaan minulle ollut. Kielellisellä ja kerronnallisella tyylillään se ei kolahtanut syvemmin kuin muutamassa kohtaa. Kun kuvaustekstissä sanotaan kirjan äänen olevan "a voice full of poetry and rage, exploding onto the page with urgency and force", odotin todella sen olevan niin, mutta tyyli on lähinnä raportoivaa realismia. Ei siinä sinänsä vikaa ollut, ja kuitenkin juuri siinä oli minusta myös yksi puute - teoksen kerronta ja rakenne tuntuivat hiotuilta jopa varman päälle. Keskustelua tästä varmasti herää, ja se on tervetullutta. Mietin kuitenkin, mitä sellaista tällä saavutettiin nimenomaan romaanina, mitä ei olisi voinut fakta-elämäkerroilla tai esseillä saavuttaa. Tässä kohtaa kannattaa huomioida, että olen lukija, joka vaatii romaanilta nykyisin paljon juuri kielen ja kerrontatapojen omaperäisyyden osalta. Suosittelen tätä joka tapauksessa kuvauksena alistetun alkuperäiskansan kohtaamista haasteista, heidän haaveistaan ja elämänpoluistaan nykymaailmassa.

"Jackie kneeled in front of the minifridge. In her head she heard her mom say, 'The spider's web is a home and a trap.' And even though she never really knew what her mom meant by it, she'd been making it make sense over the years, giving it more meaning than her mom propably ever intented. In this case Jackie was the spider, and the minifridge was the web."


Morten A. Strøksnes: Merikirja (Gummerus 2018, suom. Katriina Huttunen)

Morten A. Strøksnesin Merikirja on vahvasti narratiivinen tietokirja, jonka kielellinen maailma on ajoittain runon kaltaista maalailua. Se asettuu samaan joukkoon tarinallisten, hieman pakkomielteisesti kohteisiinsa suhtautuvien tietokirjojen kanssa kuin esim. Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Bea Uusman Naparetki. Lisäksi mieleen tulevat Juha Hurmeen Niemi ja Nyljetyt ajatukset, joista jälkimmäisen kanssa Merikirjalla on paljonkin yhteistä (kaksi miestä veneessä), vaikka Nyljettyjen ajatusten tapahtumakehys onkin fiktiivinen. Strøksnes käyttää merisanastoa hienosti, kuvailee mieleenpainuvaan tapaan vedenalaisia maisemia. Kirja haraa lukiessa myös vastaan, sillä vaikka Strøksnes suhtautuu meriluontoon suojelevasti, hän osallistuu ystävänsä Hugon jäähain pyydystämiseen tähtäävään kalastusveneilyyn. Mädäntynyttä ruhoa roikotetaan syöttinä veneen perästä, ja kun hai näykkäisee, pakottava tarve pyydystämiseen vain kasvaa. Ristiriidasta tulee jännite, jonka kirjailijakin tiedostaa intertekstuaalisine Moby Dick -viittauksineen. Viihdyin kuitenkin kirjan matkassa tasaisesti loppuun asti - olen kuullut joidenkin muiden hyytyneen puoliväliin. Mieleen jäi meren monimuotoisuuden kauneus ja sen arvoituksellisten syvyyksien hämärä.

Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki 2018, suom. Saana Rusi)

Ananda Devin romaani Näistä raunioista kiinnosti kovasti jo kirjailijan kotimaan vuoksi, Devi on nimittäin Mauritiukselta. Lisäksi Fabriikki Kustannus on profiloitunut kirjallisesti korkeatasoisten kaunokirjallisten käännösten kustantajana. Devin pienoisromaani (laajuus 146 s.) sisältää verevää kirjoittamista ja vangitsee taidolla henkilöidensä nuoruuden vimman. Kirjan kieltä ja tyyliä tunnustellessa ajatukset kulkivat nopeasti naiskirjoitukseen (écriture féminine), sillä tekstin kielikuvissa on paljon virtaavia nesteitä ja siinä tuntuu vaistonvaraisesta kumpuavaa värinää. Myös teoksen feministinen eetos voimistaa kytköstä. Kirja kuvaa nuoria ihmisiä, keskushenkilö Eve on 17-vuotias ja elää Troumaronissa, joka näyttäytyy hyvin karuna paikkana. Miehet käyttävät nuoriin naisiin sumeilematta valtaa, myös väkivaltaa. Muista henkilöistä mainittakoon runopoika Sad, joka lukee Rimbaud'ta, jäljittelee tätä ja on niin omistautuneen (vai pakkomielteisen) rakastunut Eveen kuin teini-ikäinen voi olla. Lopussa tapahtumat tihenevät kohtalokkaiksi. Kielellisesti vaikuttava teos on vahvaa luettavaa, ja sanoma uppoaa syvälle lukijan sisäisiin vesiin.

"Naisten runous on sitä, kun minä ja Savita sovitamme askelemme yhteen ja väistelemme kuoppia. Kun leikimme kaksosia, koska muistutamme toisiamme. Käytämme samoja vaatteita, samaa tuoksua. Tanssahtelemme eteenpäin. Korvakorumme kilahtelevat. Savitalla on pikkuinen nenäkoru, kuin tähti. Naisten runous on naurua tässä unohtuneessa maailmankolkassa, ja se avaa meille kaistaleen paratiisia, jottemme hukkuisi."


Maritta Lintunen: Stella (WSOY 2018)

Maritta Lintusen romaani Stella kuvaa sukupolvien yli siirtyviä patoutumia, jotka nousevat esiin yllättävinä muistojälkinä ja intohimoina. Hyvin monet (erityisesti suomalaiset) romaanit ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, ja lukemisen alussa edetessäni verkkaisia, vähäeleisiä kohtauksia ajattelin, että onko tämä taas vain yksi sellainen kertomus. Lintusen kirjoitustyyli kuitenkin viehätti. Se on erittäin tiivistä, jopa minimalistista ilmaisussaan, mutta teksti ilmaisee sanamääräänsä enemmän, rivien väleissä liikkuu paljon. Viimeistään puolivälin paikkeilla kiinnostuin kovasti myös siitä, mitkä asiat henkilöiden hiljalleen paljastuvassa menneisyydessä johtivat mihinkin. Tarinassa seurataan kolmea minäkertojaa: nuorta naista 80-luvulla, hänen poikaansa nykypäivän maailmassa ja tähtensä menettänyttä laulajaa Sylvi Indreniusta, jonka ääni kommentoi kursiivilla sivusta, tai jo haudan takaa, miten sen tulkitseekaan. Kerronta on kiehtovalla tavalla ilmavaa, mutta samalla tunnelmaltaan tiheää. Stella on hienovireinen romaani taiteilijuudesta, kaikesta sen ympärillä, ja ihmisiä koskevista odotuksista sekä niiden pettämisestä. Elämänpettymykset seuraavat toisiaan, mutta niitä ei ole kuorrutettu dramatiikalla vaan piirretty selkein viivoin: näin se meni.

"Halusinhalusinhalusin - nyt kun mikään ei ollut enää hallinnassani. Kaikki oli mennyt jo alun perin väärin. Näytin ja kuulostin maalaiselta. Kirjoitin toisella tapaa kuin ne, jotka ovat "tietoisia". Missään ei ollut koloa, johon olisin voinut solahtaa toimiakseni yhtenä muista. Olin väärässä ympäristössä. Minulla oli vääränlaisia haaveita."


Salla Simukka: Sammuta valot! ; Sytytä valot! (Tammi 2018)

Salla Simukan novellikokoelma Sammuta valot! ; Sytytä valot! on tervetullut teos kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. Nuorille on varsin vähän novellikokoelmia, sillä laji on kustantajille hankala myytävä, ja erityisesti nuortenkirjallisuuden kentällä niitä tuntuu olevan hankalaa saada julki. Olikin ilahduttavaa, että menestynyt nuortenkirjailija halusi tarttua lajiin - varsinkin kun kokoelma ei tunnu välityöltä. Teoksessa itsessään ilahduin muotokokeiluista: kääntökirjan pieniä kauniita tavaroita sisältävä Sytytä valot! -puoli alkaa pelkkään dialogiin pohjautuvalla novellilla. Myöhemmin kokeillaan mm. sinän puhuttelua, kirjettä (joka toki on klassinen novellin muoto) ja säkeisiin jakautunutta asettelua. Oli mukavaa myös lukea iloisesti loppuvia tarinoita nuorista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista, sillä sellaisia tarinoita ei todella ole liikaa, ja Simukka osaa kirjoittaa vähemmistöön kuuluvista yksilöinä herkällä, tarkalla tavalla. Vaikka onnellisesti loppuvat hyvän mielen tarinat ovat tärkeitä, itselleni värisivät Sammuta valot! -puolen pienet kauheat tarinat tunnelmien osalta voimakkaammin. Kertomuksen käänteiden tasolla novelleissa tapahtuu paljon, kielen tasolla ei lopulta niinkään. Lajeiltaan moninaisista teksteistä (spefistä realismiin ja jostain siltä väliltä olevaan kummaan) saa kuitenkin varmasti analysoitavaa nuorten lukijoiden kanssa esimerkiksi äidinkielen tunneille - novellit tuntuisivat sopivan hyvin sekä yläaste-ikäisille että lukiolaisille luettaviksi.

"Muilta Näkymättömiltä kuulin kertomuksia siitä, kuinka vaarallista saattoi olla, jos joku tavallisista ihmisistä äkkiä päättikin nähdä meidät. He eivät nimittäin koskaan olleet ystävällisiä tai hyväntahtoisia. Me aiheutimme jostain syystä heissä vihaa."


Leïla Slimani: Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen)

Leïla Slimanin romaani Kehtolaulu sai Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin. Kyseessä on psykologinen trilleri, ja onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut mitään rikos- tai jännitysgenreen sijoittuvaa. Kehtolaulussa tapahtuu myös rikos. Kirja lähtee liikkeelle pahimmasta. En halua kirjoittaa aloituslausetta tähän, mutta yhdeksi muistettavimmista lukemistani se varmasti jää. Alkushokin jälkeen hypätään takaumaan, noin vuotta aiempaan ajanjaksoon,  jolloin kahden pikkulapsen vanhemmat hankkivat lapsenvahdin. Louise on täydellinen, tekee itsensä perheelle korvaamattomaksi, mutta hänessä on pieniä häiritseviä asioita. No, kenessäpä ei? Teoksen kieli kuljettaa kertomusta toisaalta pintatason tapahtumat koruttomasti raportoiden, toisaalta henkilöiden sisäisiä kokemuksia ja tuntemuksia tarkasti eritellen. Jälkimmäiset kohtaukset tuottavat joitakin omaperäisiä kielikuvia, muuten tyyli on enemmän toteavaa, joskin äärimmäisen hiottua. Lukemista on vaikeaa lopettaa, ja oli piinaavaa jättää kirja puolivälissä kesken yöksi. Heti seuraavana päivänä jatkoin sen loppuun. Slimani jättää lukijansa pohtimaan lopullisen ratkaisun syytä lähes yhtä pakkomielteisesti kuin tapausta kirjassa tutkivan poliisin. Julma ratkaisu. Julma teos. Silti en kyseenalaista kertomuksen olemassaolon oikeutetusta, tarkoituksensa sillä on. Tavallaan tulee olo, että haluaisi jättää lukukokemuksen taakseen ja siirtyä toisaalle pian, mutta toisaalta tuntuu, ettei pitäisi. Uskon, että kertomus jää olemaan mielen kerroksiin samaan tapaan kuin se häiritsi yöllä kirjan ollessa kesken.

"Myriam oli aina ennen kieltäytynyt uskomasta, että lapset voisivat olla menestyksen tai vapauden este. Niin kuin ankkuri, joka kiskoo kohti pohjaa, vetää hukkuneen kasvot mutaan. Havahduttuaan tähän todellisuuteen hän oli aluksi pohjattoman surullinen. Tilanne oli hänen mielestään epäreilu, tavattoman turhauttava."

maanantai 20. elokuuta 2018

Runokuu & elokuun slam-runot

Tänään alkoi viikon kestävä Runokuu-kirjallisuusfestivaali, ja suosittelen kaikkia Helsingin seudulla liikkuvia vierailemaan kiinnostavissa tapahtumissa, joiden osalta on (ainakin minusta) jopa runsaudenpulaa. Kauempana vaikuttavat voivat lukea vaikkapa runokirjoja juurista (Runokuun tämän vuoden teema) ja nostaa runoutta esiin eri tavoin, esimerkiksi bloggaamalla!


Olin pari viikkoa sitten Tenho poetry slamissa, jossa oli tällä kertaa yhteinen teema: ilmastonmuutos. Teema oli minusta mitä osuvin, ja yksi sopiva runokin siihen oli jo olemassa, joten kirjoitin nopealla aikataululla vielä pari lisää. Kisassa pääsin toiselle kierrokselle asti. Tässä esittämäni kaksi runoa, joista toinen on ollut blogissa ennenkin esitettyäni sen slamissa.


Sinä, ihminen
olet näkevä vaeltajat
jotka eivät voi elää missä ennen
missä aina tähän asti
meren noustessa koteihin
Elämän tuoneet metsät kiertyvät taivaalle savuna

Olet kokeva nälkää
koska pellot paahtuivat koppuraksi
toisena kesänä mätänivät vesipeiton alle
ja naapurille kävi samoin
Pallonpuolisko hehkuu punaisena
Esivanhempiesi lailla pian jyystät puunkuorta

Haluat uskoa mahdollisuuksiin
unohtaa että joka päivä syödessäsi ja juodessasi
muovin hiukkaset ottavat vähitellen ruumiisi
Meille ne ovat näkymättömiä
Jossain kaukaisella rannalla valas tukehtui kauppakassiin

Tiedät että ne ovat ne muut
Tiedät että niiden muiden pitäisi nyt lopettaa
olla tavoittelematta mitä sinulla on ollut pitkään
Missä on niiden hävyttömien miljardipäiden nöyryys
Uskoisivat askeesiin kuten ennen
Laitettava kuriin pian, tehdään muureja, tuokaa aseita

Unohdit mikä on luontosi rytmi
mitä se kestää
ajoit maailmansydämen kammiovärinään
Käännät pääsi
Jossain puhkotaan reikiä yhteisiin keuhkoihin

Sinulle koetetaan näyttää
Vitsailet, ja kävelet kadulla ohi lujaa
et halua nähdä, et halua, katso, taas uusi tarjous, äkkilähtö
Pian ei merta enää ole vaan vihreä myrkyn allas
mutta niiden on tehtävä jotakin ja pian, sanot
sinä

Minä katson lomamatkallani lentokoneen ikkunasta
Grönlannin mannerjäätä
mereen murtuvia valkoisia lohkareita
Miten kaunis maisema, täysin vailla ironiaa



*******

Lämpenee
Huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamoita
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
ruokkivat ja ruokkivat itseään
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Kasvaa hurjaksi olennoksi
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Äärisään ilmiö
Viimein on kohdattava maata
mikä vie voimat
mutta elementit ehtivät riehua
Avaruudesta katsottuna pilvispiraali ruoskii
Kaupungit pimenevät tuulen voimasta
Sadetta putoaa kuin ei koskaan
Meri nousee maalle
                Tulva
Ajaa ullakoille mutta sekään ei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä äsken
käveltiin kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
Meri on väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa kehikoissa
metallin ja lasin vankeina
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun taivas on taas kirkas
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi
Lämpenee
Se kiihtyy

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen  Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."
Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.
"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."
Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.
"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa
tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."
Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.
"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,
ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."
Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius  Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous;  ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen  mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"
Elmer Diktoniuksen (18961961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.
"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta  voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."
Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja  mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:
"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä  ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."
Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon  tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Susinukke Kosola - Varisto

Susinukke Kosola  Varisto : tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana (Omakustanne 2018)

"Piripuukotus, vankilarakkauskirjeet, humalainen Ukkometso-karaokesuoritus lähipubissa, anonymous, muovisten anonymous-maskien sarjatuotanto Kiinan liukuhihnalla / Maskuliinisuuttaan tulista ruokaa näyttävästi konsumoiden korostavat jäbylit / Puhelinmyyjä, joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta / Ja unohdettu chili pornokaupan myyjän yöpöydällä,
puhkitanssitut jalat / Kello neljän kotiintulemiset / käsikynkässä"
Identiteettejä, kulutusta, identiteettien muotoutuminen kulutuksen kautta. Susinukke Kosolan Varisto-kokoelman varsinainen tekstisisältö on saanut vähemmän julkista huomiota kuin teoksen toteutustapa: käsin kirjoitettu, itse tuotettu kirja, jota ei voi ostaa, vaan sen saa omakseen tunnustuksella. Tekijä päätti lähettää 1500 painetusta kirjasta 200 kuitenkin kirjastoihin ym. julkisiin laitoksiin, ja tällainen pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmiin päätynyt kirja saapui varauksena myös minulle. Ohitin siis kirjalle määritellyn hankintakaistan, enkä päätynyt pohtimaan omaa suhdettani kirjaan sen kautta, että sen olisi saanut tunnustamalla jotakin. Minun oli alun perin tarkoitus kyllä hankkia tästä oma kappale siten, mutta en saanut aikaiseksi, tavallinen tarina, ja oli kätevämpi väylä hankkia tämä kirjastovarauksena, kuten valtaosa lukemastani kirjallisuudesta. Tämän myötä siirryn suoraan käsittelemään tekstiä, mitä se sanoo. Runoteoksen sisältöä on omalla tavallaan kommentoinut esim. Tanssiva karhu -palkinnon raati nostamalla Variston tämän vuoden ehdokkaiden joukkoon, mikä taisi olla ensimmäinen kerta, kun omakustanne sai vastaavan kunnian. Koska kirja on kirjoitettu käsin, pääasiassa suuraakkosilla, siitä ottamieni lainausten typografia tässä blogitekstissä esim. isojen alkukirjaimien suhteen on omaa "käsialaani". Ei siis ihan tavanomaista tule tällaisen teoksen bloggaamisestakaan, varsinkaan kun ei halua päästää omista käytännöistään irti, heh.

  "Haluaa meininkiä
mutta saa nahkaruoskan, seksikeinun
epäviriilin one-night-standin ja yt-neuvottelut
   Haluaa ystäviä
mutta saa "Miten saan ystäviä, menestystä,
vaikutusvaltaa"-kirjan kollegaltaan
   Haluaa levätä
mutta saa lomamatkan, jolla jaksaa
säästää seuraavaan"

Varisto pyörittelee suunnilleen kaikkia mahdollisia identiteettejä, joita nykymaailmassa voisi itselleen määritellä, ja osoittaa samalla, miten monet niistä rakentuvat kulutustottumusten kautta. Ihmiset käyttävät erilaisia brändejä oman identiteettinsä luomiseen, monet brändäävät itsensäkin. Vaatimuksessa todellisesta, uniikista ja pantavasta kaikuvat ne narratiivit, jotka nykypäivän menestyviin ihmisiin liitetään, vaikka sitä ei usein suoraan sanotakaan. Kun eritellään tarkasti se, mille ulkoisille merkeille identiteetti rakentuu, monet niistä alkavat näyttää naurettavilta  oikeastaan kaikki voidaan saada näyttämään siltä. Vaikka kyse olisi jonkinlaisesta "vastakulttuurista", tahallisesta ulkopuolelle jättäytymisestä, siihenkin voi liittyä poseeraamista, jotakin huvittavaa. Samalla kaikki velloo, mikään ei voi ikinä pysähtyä, asiat jatkuvat loputtomina, vaikka kuinka raivoaisi, kirjoittaisi suuremmalla, suttuisemmin, punaista tekstiä käyttäen, tuskaisena. Tämän keskellä ihminen ahdistuu, ehkä taantuukin: Yhteisönsä moraalin sisäistänyt fetisisti imee nukkuvan kumppaninsa varvasta yrittäessään hahmottaa puutteensa ääriviivat. Onko meistä kaikista tullut öisiä varpaanimijöitä moraalikäsitysten paineessa, alituisessa puutteessa, kun jotakin hahmotonta aina puuttuu?

Välillä lukiessa alkoi mietityttää, mitä tällaista identiteettitoiminnaa käsittelevän kirjallisen teoksen julkaiseminen oikeastaan sanoo? Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että se on julkaistu tarkoituksella omakustanteena, instituutioiden ulkopuolelta, vaikka tekijän edellinen teos julkaistiin kustantamon kautta ja hänellä on nimeä kirjallisuusalalla  melko eri lähtökohta omakustanteen julkaisemiselle kuin esikoisteostaan julkaisevalla, joka on ehkäpä saanut liudan hylsyjä kustantamoilta. Mitä yritän sanoa, on siis pohdinta siitä, minkälaista identiteettiä Varisto itsessään edustaa, sillä siihen teoksena liittyy jo monenlaisia piirteitä, jotka ovat melko uniikkeja tällä alalla; se on ilmiönä herättänyt huomiota, jotakin aika rajoja rikkovaa ja cooliakin tällä alalla, jolla taiteellisia arvoja koetetaan vaalia, mutta silti bisnes sanelee lopulta esimerkiksi sen, millaisia kirjoja voidaan kustantaa. Pääseekö Varisto täysin irti systeemeistä? Ainakin se on napattu maan tunnetuimman runopalkinnon ehdokkaisiin, sitä on tietääkseni pitänyt lahjoittaa Kansalliskirjastolle kuten muitakin painotuotteita, media käsittelee sitä runokirjaksi jopa poikkeuksellisen laajasti kirjallisena tapauksena. Onko sekin lopulta sisäistänyt ympäröivän yhteisönsä moraalin ja imee nyt nukkuvan kumppaninsa varvasta? Vai imeekö yhteisö sen varvasta? Ei sillä taida olla väliä. En paheksu, kuten en fetisistiäkään. Kirja on joka tapauksessa paikkansa runoudessamme oikeuttanut, jos nyt kukaan voi määritellä sitäkään, mikä kirja oikeuttaa olemassaolonsa ja mikä ei.

Kosola kirjoittaa sanataiteellisesti uudistavaa runoa tavalla, joka on myös varsin uniikki. Kun luin hänen netistä nykyisin löytyvän esikoisteoksensa lähes kokonaan, pikaselauksella (olin työssäni viime kesänä kokoamassa rakkausrunolistaa ja luin, että teos sisältäisi rakkausrunoja, mutta päätin varmistaa asian, ja niitä löytyi vasta loppupuolelta), kiinnitin huomiota monipuolisen, tieteellisestäkin tekstistä lainaavan sanaston ja runokielen yhdistämiseen. Lisäksi hän käyttää nykyistä nuorten aikuisten puhekieltä kirjallisessa muodossa ehkä rohkeammin kuin kukaan tällä hetkellä, ja sanastossa näkyy erityisesti nettimaailman kieli: Ja siinä kuuluvat ornamenttina kaikki / tindermätsit ja kännyköiden salakuuntelemat / salaisuudet pilvessä / vitsejä pilvi-sanan monimerkityksellisyyksistä / ja leipäseksi. Kosola on esittänyt tekstejään paljon livenä, minkä voi nähdä jo niiden rytmisestä tehokkuudesta. Teos on hyvin runsas myös typografisilta keinoiltaan, kuten Kosolan, oikealta nimeltään Daniil Kozlov, perustaman Kolera-kustantamon teoksilta oppi sen toimiessa odottamaan. Varisto ei kuitenkaan ole ilmestynyt Koleran teoksena, ja kustantamon toiminta julistettiin taannoin loppuneeksi. Saa nähdä, palaako Kozlov seuraavalla omalla teoksellaan Sammakon runoilijaksi, se lienee todennäköisin vaihtoehto.

Varisto on teemoiltaan yhtenäinen, aineksiltaan runsas ja vahvalla tyylitajulla toteutettu teos. Sen valikoimaan kuuluvat typografisilla rönsyillä korostetut purkaukset, joiden välissä teksti etenee tykittävällä rytmillä; mikään ei voi ikinä pysähtyä. Teos herättää paljon ajatuksia, sen yllättäviä kuvia haluaa jäädä laajentamaan mielessään. Se ei tarjoa vastauksia, kuten kaunokirjallisen teoksen ei pidäkään. On lohdullista, että identiteettien ryöpyttämisen jälkeen kirja rauhoittuu kaunokirjoituksella kirjoitetuiksi, rakkautta pohtiviksi runoiksi, joiden joukossa on myös tunnustuksilta maistuvia tekstejä  tässä kohtaa kirjansa tunnustuksen kautta hankkineet voivat peilata oman tunnustuksensa suhdetta teokseen. Lopetus on lukijalle lempeä. Vaikka Variston irrottaisi sen julkaisutavasta ja keskittyisi pelkästään tekstisisältöön, voi todeta sen olevan vaikuttava ja omintakeinen teos, joka on ansainnut varsin suureksi (varsinkin runokirjan mittapuulla) kasvavan lukijamääränsä.

Muualla blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön, Kirjat kertovat, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Luonnostelua

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson  Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"
Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.
"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."
Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla  lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi   Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.
"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."
Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.
"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."
Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä  hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli  tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kesäkuun lyhärit: 5 ig-minibloggausta

Jatkoin kesäkuun aikana Instagramiin tehtyjä minipostauksia kirjoista, joista en ehtinyt perusteellisemmin kirjoittaa tai ei vain syntynyt pidempää tekstiä. Tällaisia kirjoja kertyi viisi kappaletta. Postaukset ovat hieman editoituja alkuperäisestä, ja kirjat ovat lukemisjärjestyksessä. 


Samanta Schweblinin Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen) on piinaavan tehokas pienoisromaani. Silläkin tapaa se on vaarallinen, että kirjan aloitettuaan sitä ei saa helposti lopetettua  tekstin asettelukaan ei tarjoa sopivia taukoja, joten itse luin tämän yhden illan aikana. Loppupäässä lukeminen meni hieman kirjan suomennoksen nimen mukaiseksi... Kirjalle annettuja nimiä pohdiskeltiin Helsinki Litissä, jossa argentiinalainen Schweblin oli Hannele Mikaela Taivassalon haastateltavana. Espanjaksi teoksen nimi on Distancia de rescate, ja tämä pelastusetäisyys toistuukin kirjassa monesti. Se kuvastaa kerronnan jännitteisyyttä, sen kiristymistä. Teos rakentuu käytännössä dialogille, jossa on alusta asti jotakin mystistä. Välillä tarina menee maagisen reslismin puolelle reippaasti. Taivassalo kuvasi haastattelussaan teoksen kieltä kristallinkirkkaaksi, ja enpä keksi parempaa vertausta. Vaikuttava, monella tapaa hyvin tiivis kirja.



Olli Sinivaaran runokokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) sisältää erityisesti luonnosta ammentavia runoja, jotka ovat samaan aikaan tiiviitä ja runsaita. Teoksessa on vain reilut 40 sivua, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Sanat painavat. Keskittymistä olisi vaadittu ehkä enemmän kuin minulla oli lukemisen hetkellä antaa. Sinivaaran runoista on löydettävissä myös yhteiskunnallista kommentaaria: mitä maailmastamme jää jälkeemme, ja onko kohta enää samassa muodossa sitä luontoa, joka kirjan runoissa koetaan hyvin vahvasti?










Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on omintakeisesti pääosin murteella kirjoitettu "yhden yön monologi" ja elämäkertaromaani, jonka tapahtumat nousevat kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kantavaksi teemaksi muodostuu fasismin viehätys, ja minäkertoja kokee teoksessa natsismin nousun ja tuhon 20-luvulta 40-luvulle yhdessä miehensä Everstin kanssa. Eversti on kertojaa lähes 30 vuotta vanhempi, ja mies tuntuu hänelle kohtalolta, mutta heidän mentyään lopulta naimisiin avioliitosta muodostuu julman väkivaltainen. Teos näyttää kiehtovalla tavalla, miten seksuaalisuus kietoutuu erilaisille elämänalueille, kuten kertojan luonto- ja fasismisuhteeseen. Lapin luonto on kirjassa rakkaudella kuvattu, elävä miljöö. Minäkerronnan ääni muodostuu hyvin omanlaisekseen, mihin vaikuttaa toki käytetty meänkieli, mutta myös jokin muu, voisi ehkä sanoa "asenne".
Päätin, että tästä tulee yksi hyllynlämmittäjistäni, koska en ole edistynyt haasteessa kovin hyvin. Kuittaan tämän haasteeseen, vaikka kirja ei ollut alkuperäisessä pinossani ja se on lämmittänyt hyllyäni vasta viime lokakuusta.



Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) on pienoisromaani, jonka aihevalinnan ja päähenkilön sisäisen maailman "kaappaamisen" tosielämän tapauksesta voi nähdä hieman ongelmallisena. Kun pääsee tämän moraalisen pohdinnan yli, kirja on upea. Kertojan sisäisen monologin kuvaamistapa on täyttä proosan taidetta. Välillä runomaista, välillä suoremmin kertovaa, välillä yksityiskohtaisen tarkasti havainnoivaa. Masennuksen kuvauksena kirja vie syvään alkulähteille. Erään kirjabloggauksen kommenteissa oli mielenkiintoista keskustelua siitä, onko tämä masennuksen kuvauksena varsinaisesti uskottava, koska kertoja havainnoi ympäristöään niin tarkalla silmällä ja käyttää niin elävää kieltä. Hankala sanoa. Minua asia ei häirinnyt, tiheä kerronta liimaa lukijan kirjan sivuihin tiukasti. Ja sitten tulevat ne viimeiset sivut. Loppu on niin surullinen, se on hämmentävä, koska Pääskysen lauseet ovat niin kauniita. Hän lopettaa kirjan juuri niin kuin tällainen kertomus pitää lopettaa, jos tällaisen haluaa kertoa, ja samalla siinä on kaikki väärin. Niin paljon koko asiassa on väärin, miten kaikki meni. Teos on kurkistus mustiin syvyyksiin.
Tämä kirja oli hyllynlämmittäjä-haastepinossani. Ehkä on siis jotakin toivoa haasteessa edistymisestä.



Joonas Pörstin tietokirja Propagandan lumo (Teos 2017) on tarkka ja moniulotteinen katsaus mielenhallinnan mekanismeihin ja erityisesti tunteisiin vetoavaan kielenkäyttöön. Kirja kertoo propagandan historiaa sen keksimisen hetkiltä aina viime vuosien tapausesimerkkeihin asti. Teoksessa ei säästellä valtiomahteja, vaan "totuuden muuntelusta" ja sen nojalla omien tavoitteiden syöttämisestä kansalle jäävät kiinni niin länsimaat kuin esimerkiksi Venäjäkin. Kirjassa kerrotaan mm. miten Yhdysvallat sai kansalaisensa myötämielisiksi Irakin sotaan lähtemiseen, miten ääri-islamilaiset toimijat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä ympäri maailman pyhään sotaan, ja miten Venäjällä on onnistuttu saamaan lähes koko kansa Putinin aggressiivisen politiikan taakse. Välillä lukiessa suorastaan suututtaa, että senkin lampaat, miten te ette näe valheiden läpi! On pelottavaa huomata, että tuskin kukaan on informaatiovaikuttamiselle täysin immuuni. Kirja on sopivaa luettavaa erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka usein elää vahvasti tunteella, vaikka uskookin ajattelevansa asioita tarpeeksi myös viileällä järjellä. Teoksessa pohditaan mielenkiintoisella tavalla kieltä ja miten se toimii vaikuttamisen välineenä. Näistä asioista on hyvä itse kunkin yhteiskunnassa olla tietoinen.


Instagramiani voi seurata tunnuksella @tekstiluola.