Hans Selon esikoisromaania kutsuttiin legendaarisen HS-arvostelun otsikossa meteoriksi, mikä kirjan lukeneelle näyttäytyy jännittävänä ilmaisuna. Lähinnä teos räjähtää sisältäpäin; jostain purkautuu sanoja joita ei ennen ollut olemassa. Markku Eskelinen on verrannut Diivaa mm. kielellisen virtuositeetin ja uudissanaston luontevuuden ansiosta Seitsemään veljekseen ja Alastalon saliin, eikä minusta liioittele. Selon teoksen lukemisesta tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin noiden kahden äärellä, ja prosessissa on vastaavaa työurakan tuntua kuin Kilven parissa (Diivassa sentään on vain 190 sivua). On sekä kiehtovaa että surullista kuinka paljon Seloa on kirjallisella kentällä vastustettu. Viime vuosinakin on julkaistu kirjoituksia, joissa epäillään ettei hän kirjoittanut Diivaa itse, ja olen kohdannut nettikeskusteluissa näkemyksiä, joissa Seloa on pidetty provokaattorina vailla suurempaa merkitystä – nykytermein siis pelkkänä kirjallisena trollina. Ilmeisesti kirjailijan henkilö lehtien kohujuttuineen on 70-luvulla luonut kuvaa skandaalinhakuisesta pyrkyryydestä. Tätä kuvaa on murtanut viime aikoina esim. Emmi Ketosen Lumooja-lehdessä julkaistu juttu, joka löytyy myös verkosta.
Teoksen sanasto on todella omanlaistaan: ”längertäessä”, ”säntimään”, ”raivouomatähden” ja ”hilettämä” näin esimerkkeinä, jotka poimin yhdeltä aukeamalta. Lauseiden syntaksit ovat myös aika villejä, ne vaativat totuttelua. Parhaimmillaan Diivan huudahteleva ja korskea kertojaääni sai myös päänsisäisen lukemisääneni huudahtelemaan riemunsa tunnossa. Välillä kirjassa tulee ”tasaisempia”, kieleltään perinteisempiä ja selkeämpiä jaksoja, kunnes taas mennään. Selo on harjoittanut monesti myös luetteloiden poetiikkaa teoksessaan: ”tupakannatsoja, tulitikkuja, ruttuuntuneita savukeaskeja, jäätelöpaperiruttuja, sylkiräkää – –” (s. 88) Reilu parikymppisen kirjailijan kielikorva on ollut uskomattoman virittynyt.
Se, miten paljon tässä on seksiä, sukuelimiä ja eritteitä, kyllä yllätti. Miten paljon siitinten ja klitoristen seikkailuista kertominen kirjallistuu, kun se on kuvattu erittäin kohosteisella kielellä? Naisiinmenevä keikaroiva diiva, joka on kielellisesti huippulahjakas; onko hänen tuhoisasta naisiinmenevyydestään kertominen tyylistä huolimatta mielekästä luettavaa? Ehkä ei aina, mutta onneksi teoksen vaihtelevassa kertojapositiossa, eri aikatasoissa ja sisäisestä maailmasta ulos ja takaisin säntäilevässä kerronnassa ei pitäydytä valloituksilla mässäilyssä kuin ohimeneviä hetkiä, kunnes kuljetaan taas erilaisiin sielullisiin käänteisiin. Positiivisena on ehkä nähtävä se, että paikoin klitoris asettuu toimijaksi, mikä lienee aika merkittävä juttu kirjassa vuonna 1970 (veikkaan kyllä että sana on miellyttänyt Seloa poeettiselta soinniltaan ja sen takia sitä tässä viljellään). Välillä naisista kirjoitetaan teoksessa turhan vihamielisesti, mitä kertoja tuntuu toisaalta hieman moralisoivan; päähenkilö Kai Terhon tekemisiä ei varsinaisesti pidetä oikeutettuina. Silti ajoittain vähän väsyttää.
Diivan kieli luo itseään uudelleen koko ajan ja rakentaa samalla henkilöä, johon elämä on lopussa valmis rientämään. Tekeekö elämä hänestä syntisen ja onnistuuko hän välttämään välinpitämättömyyden – nämä jäävät ilmaan, toiveiksi. Seloa kannattaa lukea nykyäänkin kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita kokeilevasta, kielellisesti uudistavasta proosasta.
”Vain unikuvamaailma, joka oli kaiken logiikan ja käsitettävyyden ulkopuolella! Sinne juoksin pakoon noita räkäeroosion kuluttamia ihmisiä, jotka sytkähtelivät hervottomasti ja tapailivat sanojen sijasta uikuttavia mönkäyksiään; oikea raajojen helvetti, joka kiehui veressä ja värjäsi hopeapajujen räihläiset lehdet punaksi.” (s. 63)
”Miten minä rääppänä kuljinkaan kansanjoukossa tavoittamattoman hekuman vääristämin kasvoin, olkapäilleni oksennettu hiirenharmaa popliinitakki liueten asvaltin ilkkuvaan pintaan, päättömässä samonnassa.” (s. 104)
Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)
”Minusta vaikutti siltä, että naisen silmät tahtoivat kadota hänen päänsä sisään, koska hän ei halunnut nähdä, että hänen omaksumansa todellisuus saattaisi teurastaa hänet.”
”Ajattelin kaikkea mitä olin joskus toivonut, ja nauroin. Kun kuulin oman julman nauruni, halusin kuolla.”
”Tuona keväänä, jolloin eläminen oli hyvin vaikeaa enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin, oli mahdotonta sanoa kyllä, tai hmmm, tai edes nyökätä. Ajatukseni kai nolostuttivat minua.”
”Minua oli neuvottu sanomaan ajatukseni ääneen eikä vain mielessäni, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa ne ylös.”
”Koetin tuijottaa häntä ilmeettömästi, mutta silmiini alkoi sattua. Uuvutti ponnistella niin paljon sen eteen, että näyttäisin viileältä ja kaiken kestävältä.”
Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (Otava 2021, suom. Markku Päkkilä)
Teos katsoo amerikkalaista rasismia monesta näkökulmasta, kun Coran silmät avautuvat matkan aikana sille, että vapauteen päässeet orjat eivät oikeasti ole vieläkään vapautuneet. Maanalainen rautatie on vahvasti juoniromaani, jonka eteenpäin vievä voima syntyy lukijan jännittäessä, pääseekö Cora pakoon. Jahtaajien pakkomielteisyys pohdituttaa myös. Coran äiti Mabel on aikanaan paennut, eikä edes palkkionmetsästäjä saanut häntä kiinni, ja karkaamisesta on tullut myyttinen tapahtuma. Kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, miten myytit syntyvät. Lukijan sydän on vuoroin syrjällään ja pirstaleina, niin kohtuuton ja epäreilu on kuvattu maailma, jossa suhde toiseutettuihin on totaalisen julma. Teos muodostaa kiinnostavan hybridin eri romaanigenrejä; Whitehead on kirjoittanut historiallisen fantasiaseikkailun oheen vahvasti yhteiskunnallista romaania, paikoin aateromaaniakin.
“Hänen hintansa vaihteli. Kauppatavaraksi joutuminen niin monta kertaa tässä maailmassa on opettavaista.” (s. 14)
“He olivat uhreja silloinkin kun ei ollut heidän vuoronsa.” (s. 56)
“Illalla hän kysyi, tiesivätkö muut tytöt, mitä ‘optimistinen’ tarkoitti. Kukaan ei ollut kuullutkaan koko sanaa. Cora päätteli, että se tarkoitti yrittämistä.” (s. 122)
Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021, suom. Tero Valkonen)
”Kuka menetetään tarinassa, jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.” (s. 54)
”Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin.” (s. 75)
”Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.” (s. 257)
Tyyne Saastamoinen: Jokainen vuodenaika (Otava 1963)
”Etäisyyden läsnäolo on kynä kädessäni ja kuulumattomat askeleet ja pysähtyminen niin kuin olisin yhtä aikaa nelivuotias ja jo kokenut kaiken rakkauden ja vihan.” (s. 24)
”Kun näen valkoisen paperin edessäni, olen epätoivoinen. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja epäilen, en usko.” (s. 37)
”Kun päivä hengittää yössä, avautuvat käsien liikkeet ja hitaasti niin kuin vastasyntynyt varsa vietäisiin keväiselle laitumelle, tämä vaikea huomispäivä ja kädestäni irronnut käsi.” (s. 109)
David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012, suom. Juhani Lindholm)
Loistavaa luettavaa nämä tekstit kyllä ovat. Kirjan muut reportaasiesseet, “Hummereita yllin kyllin” ja “Iso punainen poika” kuvaavat hummerifestivaalia ja pornofilmien palkintogaalaa. Hummeriessee (joka on uskomatonta kyllä julkaistu Gourmet-nimisessä lehdessä) pohtii elävältä keitettävien eläimien kipuaistimuksia ja hermojärjestestelmää. Pornopalkintogaalassa hauskuus tulee siitä, että Wallace on selvästi niin väärässä paikassa kuin olla voi (ja sama energia vaikuttaa myös risteilykuvauksessa) alkaen pohtia koko teollisuutta jonkinlaisena kansakunnan mauttomimpien piirteiden kuvana. Sääharrastajana viehätyin tietysti “Tennistä ja tornadoja”-esseestä, jossa Wallace kertoo tennistaustansa lisäksi varttumisestaan tornadoherkällä alueella. DFW kertoo ihmisistä sekä julmasti että jonkinlaista vaikeasti määriteltävää rakkautta osoittaen, ja se lienee hänen kuvauksissaan eräänlainen tavaramerkki. Neuroottinen tapa analysoida myös omaa ajatteluaan ja huomioitaan näkyy erityisesti alaviitteissä (ja niiden alaviitteissä). Wallace on suositeltavaa luettavaa varsinkin esseen ja narratiivisen journalismin kirjoittamista harjoitteleville.
”Tornadot ovat kaikkivoipia eivätkä tottele mitään lakeja. Voimalla ilman lakia ei ole muotoa, sillä on vain suunta ja kesto.” (Tennistä ja tornadoja, s. 122)
”On myönnettävä, että pitkään piilossa ollut atavistinen haifetisismini pulpahti jälleen pintaan tällä luksusristeilyllä, ja kun uskoin nähneeni tyyrpuurin puolella yhden ainokaisen selkäevän (ehkä), touhotin siitä illallispöydässä siinä määrin, että pöytäseurueeni pöydässä numero 64 joutui lopulta mahdollisimman tahdikkaasti ilmoittamaan, että minun tulisi jo tukkia turpani.” (Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 151)
Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY 2021)
Jouni Tikkanen: Lauma (Otava 2019)
"Lauman naaras ei tietenkään ajatellut niin kuin me ajattelemme, ei ynnännyt allekkain asioiden hyviä ja huonoja puolia, mutta jossakin luisen kallonsa sisällä se joutui valitsemaan otollisen jahtipaikan ja suojaisan syrjäseudun väliltä." (s. 45)
Terese Marie Mailhot: Heart Berries (Counterpoint Press 2018)
Mailhot on elänyt lapsuutensa alkuperäiskansojen reservaatissa. Hän kanavoi kirjoitukseensa paljon sukunsa kulttuuria, menneiden polvien viisautta – ja traumojaan. Isoäidin kuolema, se miten äiti jätti hänet veljineen pitkiksi ajoiksi lapsina kotiin keskenään, hänen ensimmäisen lapsensa menettäminen tämän isälle huoltajuuskiistassa, tuskallinen on-off parisuhde, valkoisuuden voima ja valta ympärillä. Vahvistumista ja eheytymistä puolestaan tuottavat taide, koulutus, kirjoittaminen, itsensä hoitaminen, oman kulttuurin perinteet ja niistä syntyvä yhteys ympäristöön.
Löysin tunnistettavaa teoksesta todella usein. Niin paljon, että se vaikutti jo pelottavalta. Loppumetreillä luin kirjaa päivänä, jolloin olin muutenkin ylivirittyneessä tilassa, ja se synnytti minussa omia lauseita ja sai keikkumaan itkun partaalla. Tässä on jotain mystistä josta en saa kiinni, eikä se ole huono juttu vaan kannustaa lisälukemiseen. Onneksi olen hankkinut tämän omaksi.
”He knew something was wrong, and that’s when I wondered if maybe falling in love looked like a crisis to an observer.” (s. 10)
”I realised that love can be mediocre and a safe comfort, or it can be unhinged and hurtful. Either seemed like a good life.” (s. 57)
”I was polite enough, and considerate enough, to hurt myself like a secret.” (s. 64)
”You think weakness is a problem. I want to be torn apart by everything.” (s. 118)