tiistai 27. maaliskuuta 2018

Annamari Marttinen - Korsetti

Annamari Marttinen  Korsetti (Tammi 2018)


  "Nyt, peiliin katsoessani, kuvittelin miten lihavoidut kirjaimet irtosivat vihkon sivuilta ja nousivat ilmaan kuin perhoset. Ne tulivat minua kohti ja vailla mitään epäröintiä sujahtivat sisälleni. Kuin kuuluisivat minulle.
   En ajatellut että ne olivat käytetyt ja että sain jotain toisen omaa. Nimi oli vain nimi, ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni että se oli vapaasti käytettävissä.
   Suski, kuiskasin niin vähän huuliani liikuttaen, että Meiju ei huomannut mitään."

Annamari Marttinen on tullut tunnetuksi monenlaisten elämän murroskohtien ja muutosprosessien tarkkanäköisenä kuvaajana. Hänen yhdeksäs romaaninsa Korsetti on kehityskertomus identiteettiin kasvamisesta. Kirja käsittelee transvestiittia, mikä ei ole lainkaan tavanomainen aihe kotimaisessa kirjallisuudessa. Sukupuolen ilmaisun moninaisuutta on viime vuosina toki jonkin verran käsitelty, ja välillä siinä on onnistuttu hyvin (kuten Siri Kolun nuortenromaanissa Kesän jälkeen kaikki on toisin), välillä kuvaus taas on ollut häiritsevän epäkorrektia (Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa). Marttisen romaani ei kuitenkaan kerro sukupuolenkorjauksesta eikä transsukupuolisesta henkilöstä, vaan heteromiehestä, joka kokee tarvetta ilmaista sisäistä naistaan pukeutumalla ja laittautumalla. Lappeenrantalainen kirjailija sai idean teokseensa paikallisessa poetry slam -illassa. Mikrofonin ääreen saapui myös transvestiitti Mimmi Makunen, joka kertoi esiintyessään toiveensa siitä, että joku kirjoittaisi hänen elämäntarinansa, ja Marttinen ilmoitti, että hän kirjoittaa. He keskustelivat asiasta, ja Makuselle sopi, että Marttinen kirjoittaa hänen elämäänsä pohjautuvan fiktiivisen romaanin omaan tyyliinsä. Tiedonhankintaan kuului toki haastatteluita, ja Marttinen kertoi kirjansa julkaisujuhlissa (joista hankin omankin kappaleeni teoksesta), että teoksesta noin 90 prosenttia on hänen luomaansa fiktiivistä maailmaa. Tarina on kerrottu kunnioituksella mutta kaunistelematta, tarkoin yksityiskohdin, jotka saavat eläytymään mukana vahvasti.

"Tönäisin avoimen kaapinoven kiinni, että sain lisää tilaa. Katsoin itseäni silmiin. Sitten nostin liivit rintani korkeudelle. Hakaset olivat auki. Henriikka oli laittanut ne huolimattomasti hyllylle myttyyn. Painoin avoimet liivit rintaani vasten, sydämeni alkoi hakata ja terästin kuuloani, hurisiko hissi, kaikuvatko askeleet. Kopisivatko kengät asvalttiin alhaalla kadulla."

Romaanin päähenkilö on nimeltään Pauli. Kertomus alkaa ajallisesti siitä, kun Pauli on lukioikäinen ja tyttöystävä Meiju päättää pukea hänet löytämiinsä sukulaisten vanhoihin naisten vaatteisiin. Pauli kokee jotakin aivan uudenlaista, ja katsoessaan peiliin hänen mieleensä tulee nimi Suski, sama nimi kuin vuosien takaisella ihastuksella koulusta, mutta nyt nimi kuuluu hänen peilistä näkemälleen hahmolle. Kerronta kulkee välillä takaumiin, jotka kuvaavat Paulin lapsuutta: miten yhdessä kaverin kanssa kokeiltiin tämän äidin huulipunaa, jäätiin kiinni, ja seurasi selkäsaunaa vanhemmilta. Toiset pojat kiusasivat Paulia niin rankasti, että hän pelkäsi kerran kuolevansa. Vanhemmat kasvattivat poikaansa ankarasti, ja vanhempi-lapsisuhde näyttäytyy viileänä myös Paulin aikuistuttua. Käynnit vaateliikkeessä äidin ollessa ostoksilla piirtyvät lapsuudesta tarkasti Paulin mieleen. On selvää, että hänen Meijun kanssa toteuttamansa pukeutumisleikit eivät jää siihen  lopulta päädytään hankkimaan korsetti, mutta silloin Meijulle alkaa valjeta, mistä voi olla kyse. Totuus osoittautuu mahdottomaksi kestää.

Pauli elää elämäänsä ulkoisesti tavanomaiseen tyyliin, kuten "on pakko", käy armeijan, opiskelee ja hankkii työpaikan, jossa nousee johtotehtäviin saakka. Välillä hän vierailee kirpputoreilla posket kuumottaen, kahmaisee ensimmäisellä kerralla mukaansa vain jotakin katsomatta edes kokolappuja. Kun iltaisin on yksityistä aikaa, hän ei lähde työkavereiden kanssa baariin vaan jää asunnolle ja pukeutuu  silloin Suski saa tulla esiin. Ihmissuhderintamalla on hankalaa, ja on surullista seurata, miten kertominen salatusta puolesta on kumppanille toisensa jälkeen liikaa. Tanssilavalla tulee vastaan Henriikka, joka vaikuttaa erityiseltä, naimisiinkin mennään. Jotta asiat eivät menisi pilalle, on Suskin olemassaolon pysyttävä salassa. Paine ja itseinho vuorottelevat käsinkosketeltavasti, kunnes vaatekaupan ovella vastaan tulee Anette  ensimmäistä kertaa elämässään Pauli kohtaa toisen transvestiitin. Heistä tulee ystävät, ja Pauli (tai enemmänkin Suski) saa uusien vaatteiden ohella rohkeutta ja voimaa. Aiemmin mahdollisuus ulostuloon on vaikuttanut mahdottomalta, mutta Anetten kannustamana se alkaa näyttää jopa toteuttamiskelpoiselta.

"Nousin, riisuin jakun, hameen ja puseron ja ripustin ne huolellisesti henkariin. Menin kylpyhuoneeseen ja irrotin varovasti peruukin. Asetin sen takaisin pöytälampun päälle. Olin aikeissa ottaa kasvonpuhdistusaineeni hyllyltä, kun jäin ihastuneena katsomaan kasvojani. Miten kauniin meikin olin osannut tehdä. Eikä sitä ollut kukaan läheltä nähnyt."

Päähenkilö toimii romaanissa minäkertojana, mikä tuo hänen vaiheensa lähelle lukijaa. Seurasin Paulin elämäntarinaa ja Suskin hiljalleen tapahtuvaa esiintuloa juonivetoisessa kertomuksessa mielenkiinnolla, jännittyneenä ja ajoittain suorastaan sydän kurkussa. Marttinen osaa luoda tiheää tunnelmaa tärkeisiin kohtiin, kuten Paulin ensimmäiseen ulkona kävelyyn Suskina. Kirjassa käytetty kieli palvelee arkirealistista kerrontaa hyvin koostuen ilmavista virkkeistä. Myönnän, että muutamia virkkeitä rakentelin mielessäni uudelleen, koska ne tuntuivat katkaisevan muuten sujuvan kerronnan. Kokonaisuutena romaani on vetävää luettavaa, sekä mukaansatempaava että otteessaan pitävä  itse luin 340-sivuisen teoksen kahdessa päivässä rauhallisena viikonloppuna. Oli pakko saada jatkaa Paulin/Suskin tarinassa vielä hetki. Tarinassa on paljon rankkoja vaiheita, jotka liittyvät päähenkilön elämässä myös muihin asioihin kuin transvetismin piilotteluun: puolison kanssa koettu lapsettomuuskin on kipeä asia.

Annamari Marttinen on humaani ja lämmin kertoja, mikä kävi ilmi jo luettuani hänen kolme vuotta sitten ilmestyneen romaaninsa Vapaa. Tuolloin kirjailija oli ajan hermoilla enemmän kuin osasi etukäteen kuvitellakaan, sillä pakolaisesta kertovan kirjan ilmestymisen jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä Euroopassa suorastaan räjähti, kuten myös pakolaisuudesta keskustelu lieveilmiöineen. Korsetti puolestaan ilmestyi keskelle transihmisten asemasta käytävää keskustelua. Kirjan julkaisun yhteydessä on muistutettu, että transvetismi on luokiteltu meillä sairaudeksi vain muutamia vuosia sitten. Marttisen tapa kuvata päähenkilön vaiheita saa lukijan asettumaan tämän asemaan ja kokemaan saman tunteiden kirjon. Jos jokin kaunokirjallisuus lisää empatiaa, niin tällainen. Marttinen ei kirjassaan alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella. Korsetti on tervetullut lisä kotimaiseen sukupuolivähemmistöjä käsittelevään kaunokirjallisuuteen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Aamulehti, Etelä-Saimaa (haastattelu), Kymen Sanomat (haastattelu)

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Maija Sirkjärvi - Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi  Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

"Mies tuikkasi veitsen keskelle patjan muovia ja alkoi liu'uttaa terää. Alta paljastui vaaleanpunaista, kuin lohen vatsaa olisi leikattu auki. Hän laski veitsen sohvapöydälle, kumartui patjan ylle ja alkoi repiä muovia pois. Muovi rätisi, melkein kolisi. Sen yli ei kuullut, mitä mies huusi."
Tässä on kokoelmallinen sellaisia novelleja, että tuulenpuuskat todella riehuvat teksteistä lukijaan vähintään 33 metrin sekuntivauhtia. Maija Sirkjärven esikoisteos Barbara ja muita hurrikaaneja sisältää 11 novellia, joiden tyylinä on enemmän tai vähemmän kauhu. Kyse ei, ainakaan pääosin, ole yliluonnollisesta tai kosmisesta, vaan uhkaavuuden tunne Sirkjärven proosassa muodostuu ihmisistä, heidän käyttäytymisestään, ympäristön ja tilanteiden havainnoinnista. Tarinoiden vinksahtaneisuudessa on myös reilu annos abdurdia.

Novellien keskeiset henkilöhahmot ovat käyttäytymiseltään ja ajatusmaailmaltaan, miten sen nyt sanoisi, epätyypillisiä. Kirjan arvosteluissa onkin tähän mennessä nostettu henkilöhahmot framille, kun puhutaan sen mieleenpainuvimmista elementeistä. Minulle päällimmäiseksi nousi kuitenkin tunnelmien rakentelu, jännitteet ja se, miten pelottavia tuntemuksia saatiin aikaiseksi pienten yksityiskohtien ja repliikkien kautta, jonkin vieraan myötä. Varsinkin kirjan toisessa novellissa "Ullan ja Banskun tuho" oli tunnelman muuttuminen rajusti synkemmäksi yllätys, koska aivan niin rankkaa kertomusta en osannut lähinnä kuulustelutilanteen jännitteillä pelanneen "Kolme kuulustelua"-avausnovellin jälkeen odottaa. Henkilötkin kieltämättä ovat kirjassa mainioita  minulle jäi lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen "Ankerias"-novellissa morsiuspukua sovittaneen Astridin hameenhelmoihin piiloutunut hyvin erikoinen myymälävaras Inkku. Sirkjärvi tuntee selvästi kauhukirjallisuuden perinteen: kirjassa on mm. sieppaustarina ja manaamistakin harjoitetaan, kun "Manattu"-novellissa päähenkilön tuttava on saanut päähänsä, että hänen huonosti käyttäytyvästä pojastaan pitää manata pois paholaista, ja lukija tulee miettineeksi, että mitenköhän päin on, onko pojan käyttäytyminen kuitenkin syynä äidin hulluista päähänpistoista...
"En halunnut siinä hötäkässä selittää, että olin karannut kotoa - kolmatta ja viimeistä kertaa. Hän olisi kuitenkin kysynyt että miksi, ja sitten olisin joutunut valehtelemaan. Ei sitä voi vieraille ihmisille sanoa, että perheeni koostuu sekopäistä, jotka eivät suostu katsomaan totuutta silmiin ja tekevät kaikkensa ujuttaakseen valheelliset lonkeronsa pääsi sisään. Ulkomaailmassa ihmiset saavat sakkoja tai vankeutta, jos he toimivat väärin toisia kohtaan, mutta perheissä ei ole sääntöjä, pelkkää anarkiaa. Ei sellaisessa ympäristössä voi elää."
Sirkjärvi käyttää teoksessaan kieltä, joka on helposti luettavaa, rakenteeltaan perinteistä ja kuvauksessaan sopivan vähäeleistä. Tällä kertaa tunnelma ja kiehtovuus syntyy siitä, mitä sanotaan, ja lukija kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sekä havaintoihin. Kerronta toimii tyylilajissaan hyvin, mutta ainakin minuun makuuni tarinoihin voisi sopia enempikin kielellinen ilottelu. Kieltä on kirjassa jonkin verran elävöitetty erityisesti vertauksin, jotka ovat usein oivaltavia ja kummallisuudessaan hauskoja. Kielikuvia olisi voinut vielä lisätä, kun taitoa niiden luomiseen selvästi on. Hienoinen huumori elää jatkuvasti novellien taustalla tehden lukemisesta miellyttävää, se luo kiinnostavaa vastakkainasettelua ajoittain rankoille tapahtumille ja hahmojen synkille mietteille. Kertomukset ovat siinä määrin koukuttavia, että luettuaan loppuun yhden haluaa jännityksen purkauduttua jatkaa pian seuraavaan. Novellikokoelma on rakennettu onnistuneesti yhtenäiseksi teokseksi.
"Jos he menivät auttamaan tuttaviaan muutossa, Jan pukeutui lippalakkiin ja säämiskähansikkaisiin kuin muuttomies konsanaan. Jos he menivät melomaan, mies sonnustautui virtaviivaisiin aurinkolaseihin ja sormista katkaistuihin soutuhansikkaisiin. Jouluna mies käytti lapikkaita ja joulunpunaisia sormikkaita. Hän on niin käytännöllinen, Noora ajatteli ja siirsi tähtäimen Janin korvan kohdalle."
Maija Sirkjärven novellikokoelma on virkistävä esikoisteos. On positiivista, että isompikin kustantamo, joka on tunnettu korkeakirjallisista julkaisuistaan, on ottanut ohjelmaansa näinkin vahvasti kauhukirjallisuutta (ja vieläpä novelleja) edustavan teoksen. Soisin tämän nostavan aliarvostetun tyylilajin profiilia, vaikka toki meillä on jo ennestään ollut taitavia kauhun kirjoittajia, jotka ovat pääosin julkaisseet pienemmissä kustannustaloissa. Aiemmin kauhukirjallisuuden laajempi näkyvyys on keskittynyt lähinnä Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisiin tekijöihin, jotka ovat ehdottomasti hyviä kirjailijoita, mutta moninaisuus on aina kentälle tervetullutta. Pidän erityisesti siitä, miten Sirkjärvi sekoittaa teoksessaan elementtejä ns. valtavirran proosakirjallisuudesta, absurdista ja muusta "kummakirjallisuudesta". On kiehtovaa, miten hyvin arkisista lähtökohdista päädytään usein jonnekin aivan muualle, surrealistiseen maailmaan, jossa tavanomaiset lainalaisuudet eivät tunnu pätevän.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kosminen K, Reader, why did I marry him, Kirjojen keskellä, Ylen Aamun kirjaSivumennen-podcastin jakso

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Olli-Pekka Tennilä - Ontto harmaa

Olli-Pekka Tennilä  Ontto harmaa (Poesia 2016)


"Havaintojen kerääjä aloittaa räikeistä lajeista.
Mutta vähä vähältä hän keskittyy harmaan sävyeroihin,
yksilöihin, joita tuskin erottaa kivikosta.

Myös muistiinmerkitsijät etenevät yhä vähäpätöisempiin tapauksiin. Sirkus ei sammuta heidän todellisuudenjanoaan. Pölyhiukkaset odottavat.

Yhä vähäisempi tapaus saa esiin havaintokyvyn
yhä vähäisempien tapausten käydä toteen."

Kun elää kaunokirjallisessa informaatiotulvassa, kirjan päätyminen luettavaksi on aina pieni ihme ja tarkoittaa, että se on erityinen jollakin tapaa. Joskus vaaditaan useita suosituksia, jotta lopulta ymmärtää kirjan olevan varmasti lukemisen arvoinen. Joskus tapahtuu yksittäinen sysäys, jolla kirja hyppää lukulistalle. Olli-Pekka Tennilän runokokoelmasta Ontto harmaa olin kuullut useita suosituksia jo sen ilmestymisen ajoilta lähtien, mutta teoksen hetki ei vain ollut tullut. Kun kokoelma nostettiin taannoin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi, alkoi jo vähän hävettää etten ollut siihen tutustunut, joten asia piti korjata. Ennen tätä noteerausta Ontto harmaa oli ehtinyt saada myös Vuoden aforismikirjan palkinnon. Aforistinen lähestymistapa runouteen kiinnostaa minua, sillä nautin tiiviistä kiteytyksistä, joihin tuntuu kätkeytyvän jotakin suurta. Silti aforismi tyylinä pitää sisällään myös aikamoista painolastia, mitä tulee siihen liitettäviin mielikuviin. Onneksi Tennilän teos on kaikkea muuta kuin kyseiset mielikuvat.

"Talven tähtikirkkaana yönä avaruus tulee lähelle. Ulkopuoli.
Äärettömiin jatkuvaa tyhjää voi melkein koskettaa yön
ohuessa pakkasilmassa. Putoamisen mahdollisuus tuntuu
todelliselta. Kohtaan metsäjäniksen, enkä ymmärrä miten se
pystyy asumaan siinä: ulkona, ympäri vuoden. En ymmärrä
sen lämpötaloutta. etäisyyttä muista elävistä. Vaatimusta, että
on käperryttävä ja määriteltävä rajansa.

Mutta avaruus on vielä jotain muuta."

Ontto harmaa sisältää paljon lyhyitä tiivistyksiä, joskus vain muutaman sanan mittaisia, mutta välillä tekstit kasvavat puolen sivun mittaisiksi, proosan muotoon asetelluiksi runoiksi. Ajatuksen lennolle tarjotaan paljon eväitä. Tekstien asettelu on harkittua: useimmiten yhdellä aukeamalla on neljä erillistä tekstiä, jotka sijoittuvat sivujen ylä- ja alalaitoihin. Myös kuutta tekstiä per aukeama käytetään usein. Samalla sivulle asetellut tekstit tuntuvat ajoittain kommentoivan toisiaan, joskus niiden välillä taas ei näe yhteyttä. Ainakaan heti. Suomen lisäksi Tennilä on muutamia kertoja käyttänyt teoksessa englantia. Yksinään esiintyvien fraasien lisäksi englanninkielinen teksti uppoaa välillä suomenkielisen sekaan samoissa runoissa luoden yllättäviä yhteyksiä. A breath at uncanny valley. / Outo laakso. / Isyysloma. Kielelliset ja mielleyhtymiin liittyvät yllätykset ovat muutenkin kirjassa yleisiä. Se pitää lukijankin valppaana. Typografia on omaperäisen näköistä, ja syykin siihen selvisi kun tutkiskeli: kirja on käsin ladottu. Tennilä on vastannut itse teoksen taitosta, ulkoasusta ja painotyöstä, ladonta on tehty yhdessä Raisa Marjamäen kanssa.

"Objektiivisesti arvioiden
ihminen näyttää ehkä työkalulta."

Monien runoilijoiden teksteissä tehdään konkreettisia havaintoja asioista, ja siitä lähtee keriytymään auki jotakin suurempaa, päädytään ehkä oivallukseen. Tennilän teksteissä kuitenkin tunnutaan usein havainnoivan jotakin abstraktia, suurta ja kosmista, elämän ja ihmisen perusteita. Mutta mitä sitten tarkoitetaan harmaan sävyeroilla, joista tämän postauksen alun lainauksessa puhutaan? Onko kyse asioista, jotka ovat suuruudessaan ja käsittämättömyydessään hahmottomia, siksi harmaita? Mitä on "Ontto harmaa", mitä se voi pitää sisällään? Onko "ontto" sama kuin "tyhjä"? Ehkä ei. Tennilän runot laittavat kysymään itseltään kysymyksiä, joihin ei tiedä vastauksia. Itse tekstien osalta tuntuu kuitenkin, että ajatukset on muotoiltu tarkasti, ne on ajateltu huolella ja sommiteltu sitten tekstiksi vähintään yhtä huolella. Konkreettisiakin asioita runojen havainnoissa toki on. Kielen kauneus teoksessa saa lukijalle aikaan levollisen olon, vaikka pohdinnat risteilisivätkin villisti. Samalla tuntee pienuutta asioiden suuruuden äärellä, mutta sellainen on ihmiselle tarpeellista aina välillä. Elämä on äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä sopii miettiä ja siihen havahtua.

Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa ei tyhjene kerrasta eikä toisestakaan. Siitä löytää uutta ja sen parissa voi pohdiskella ns. syntyjä syviä niin pitkään kuin haluaa. Maailma jakautuu fragmentteihin ja paljon jää vaille selitystä, mutta vaikuttavan kauniissa kielessä oleminen tuntuu hyvältä. Kieli ei kuitenkaan ole pumpulimaista leijuntaa, vaan siinä on myös rosonsa, joita kauneus ainakin minusta myös tarvitsee. Lukiessa oli helppoa hyväksyä, ettei aina tarvitse ymmärtää: Että joku aivan kuin liikehtii tuolla. Enkä minä keksi miksi.

Kritiikkejä ja bloggauksia: Kiiltomato, Helmet.fi, HS, TS, Klassikkojen lumoissa -blogi
Palkinto- ja ehdokkuusperusteluja: Vuoden aforismikirja 2016, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sivut

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Roxane Gay - Hunger

Roxane Gay  Hunger: A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)


"The fat created a new body, one that shamed me but one that made me feel safe, and more than anything, I desperately needed to feel safe. I needed to feel like a fortress, impermeable. I did not want anything or anyone to touch me.
   I did this to myself. This is my fault and my responsibility. This is what I tell myself, though I should not bear the responsibility for this body alone."

Maailmanmaineeseen esseekokoelmallaan Bad Feminist noussut amerikkalaiskirjailija Roxane Gay on kirjoittanut muistelmateoksen, jonka näkökulma ja rajaus ovat aivan omanlaisensa: kyse on hänen kehonsa muistelmista, A Memoir of (My) Body, kuten sanoo teoksen alaotsikkokin. Hunger kertoo Gayn suhteesta omaan ruumiillisuuteensa, johon vaikuttaa hänen vaarallisen suuri ylipainonsa, morbid obesity, kuten lääkäri kerran kirjoitti paperiinsa diagnoosin kohdalle ensimmäiseksi Gayn mentyä tutkituttamaan kipeää kurkkuaan. Teos kertoo siitä, miten yhteiskunta suhtautuu ylipainoon, miten muut ihmiset huomioivat sen tai jättävät huomiotta, ja miten kehosta tulee sekä linnoitus että vankila. Merkittävintä, ja samalla rankinta ja surullisinta, kirjassa lopulta on, että se kertoo seksuaalisen väkivallan vaikutuksista kohteeksi joutuneen elämään. Vuosikaudet asian ympärillä kaarreltuaan Gay kirjoittaa vihdoin suoraan siitä, kun hänet raiskattiin 12-vuotiaana ja miten hän päätti syödä itsensä turvaan. Hän söi pakonomaisesti, kuin kokisi jatkuvaa nälkää, vaikka alitajuisesti hän halusi tehdä ruumiistaan sellaisen, ettei kukaan haluaisi enää tehdä hänelle samaa kuin se joukko poikia metsässä.

"With every day that went by, I hated myself more. I disgusted myself more. I couldn't get away from him. I couldn't get away from what those boys did. I could smell them and feel their mouths and their tongues and their hands and their rough bodies and their cruel skin. I couldn't stop hearing the terrible things they said to me. Their voices were with me, constantly. Hating myself became as natural as breathing.
   Those boys treated me like nothing so I became nothing."

Gay käy 280-sivuisessa kirjassaan läpi oikeastaan kaiken, mitä voi kuvitella liittyvän lihaviin kehoihin, siihen miten ihmiset kommentoivat niitä ja millaista sellaisessa eläminen on. Hän kirjoittaa itsestään suoraan, säästelemättä: I am fat. Hän kirjoittaa, miltä runsas ylipaino fyysisesti tuntuu ja miten liikkuminen ja oleminen tekevät usein kipeää. Miten hän on yrittänyt erilaisia laihdutuskeinoja. Mitä on liikkua julkisissa tiloissa, joissa ei mahdu esimerkiksi tuoleihin. Miten ilmeet muuttuivat, kun hän uransa alkuaikoina kävi esiintymässä ja luennoimassa ja ihmiset tapasivat hänet ensimmäistä kertaa. Miten vaikea on hänen suhteensa ruokaan, syömiseen. Gay kertoo myös, miten raiskauksen jäljet hänen mielessään ovat vaikuttaneet hänen suhtautumiseensa itseensä, muihin ihmisiin, seksuaalisuuteen. Monet kohdista pysäyttävät, tuntuvat uskomattomilta. Raiskauksen ja sitä seuranneen kiusaamisen ja henkisen alistamisen kuvaukset. Myöhemmin ylipainoisen kokema näkymättömyys ja toisaalta törkeä huutelu kadulla. En saa mielestäni myöskään sitä, että on todella ollut ihmisiä, jotka ovat nostaneet Gayn ostoskorista pois ruokia, joita eivät ole hyväksyneet ylipainoisen ihmisen ostoskorissa olevan. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja väärältä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan johtuen siitä, että hänelle tehtiin pahaa. Häpeä ja pelko estivät häntä kertomasta asiasta perheelleen, joka sai kuulla tapahtuneesta vasta Bad Feminist -teoksen ilmestyttyä. Gay oli silloin jo neljänkymmenen, ja hän oli kantanut salaisuutta lähes kolme vuosikymmentä.

"When I am walking down the street, men lean out of their car windows and shout vulgar things at me about my body, how they see it, and how it upsets them that I am not catering to their gaze and their preferences and desires. I try not to take these men seriously because what they are really saying is, 'I am not attracted to you. I do not want to fuck you, and this confuses my understanding of my masculinity, entitlement, and place in this world.' It is not my job to please them with my body."

Roxane Gayn kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta samalla viisas ja iskevä. Hänen tekstinsä on erittäin tehokasta ja kertakaikkisen hyvää, voi vain todeta. Gayn ilmaisua on todella sujuvaa lukea, vaikka ei kokisi osaavansa englantia erityisen hyvin  vastaan tuli harvoin sanoja, joiden merkitystä en olisi tiennyt tai pystynyt päättelemään. Silti tekstistä ei puutu väriä, eikä se ole millään tavoin tylsää. Gay kertoo olleensa internetissä jatkuvasti siitä lähtien, kun sai 90-luvulla itselleen tietokoneen nettiyhteydellä, ja myös kirjassa se käy välillä ilmi kommenteissa, joissa Gay tuo esiin verkkomaailman ilmiöitä. Netti on ollut hänelle luontevin tapa kommunikoida ihmisten kanssa ja löytää samoista asioista kiinnostuneita. Rankkojen elämänkokemusten lisäksi kerrotaan Gayn kiinnostuksenkohteista, kuten kirjoittamisesta, jota hän ehti tehdä erilaisissa pienen yleisön verkkojulkaisuissa parikymmentä vuotta ennen suurta menestystään. Myös teatteriharrastus oli opiskeluvuosina hänelle henkireikä. Huolimatta siitä, että Gayn suhtautuminen ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen muuttui iän myötä helpommaksi (hän kävi pitkään myös kamppailua itsensä kanssa sen suhteen, onko kiinnostunut seksuaalisesti naisista vai miehistä, kunnes myönsi pitävänsä molemmista), väkivallan häneen jättämät henkiset arvet eivät ikinä poistu täysin, eikä kirja monessakaan mielessä ole sellainen selviytymistarina, joka johtaisi suureen vapautumiseen, onneen  tai laihtumiseen. Silti hänen elämässään on useita toivon pilkahduksia, eikä hän vaikuta tekstissään katkeralta tai lannistuneelta. Anteeksi hän ei silti aio antaa, eikä sellaista tule mieleenkään odottaa. Olen samoilla linjoilla siitä, ettei anteeksianto tuo mitään automaattista "vapautusta" tai "poispääsyä" siitä, miten koettu vääryys ja väkivalta ovat itsessä säilyneet.

Roxane Gayn Hunger on tärkeä kirja, minkä sanominen tuntuu hieman vähättelevältä. Tämä on niitä teoksia, jotka muuttavat ihmisen tapaa katsoa tiettyjä asioita maailmassa. Suhtautuminen lihavuuteen ja trauman kanssa elämiseen ovat Hungerin lukijoille sellaisia asioita, ja voin kuvitella että niistä puhuttaessa tämä kirja tulee jatkossa mieleeni. Gay on kirjoittanut harvinaisen avoimen ja suoraan puhuvan muistelmakirjan, joka on merkkiteos, ajattelee sitä sitten toiseutetussa kehossa elävän, rodullistetun ihmisen tai seksuaalisen väkivallan uhrin kokemuksen kautta. Tähän kirjaan viitataan varmasti vielä monenlaisissa yhteyksissä tulevina vuosina.

Muita bloggauksia suomeksi: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Sivutiellä

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ali Smith - Winter

Ali Smith Winter (Hamish Hamilton 2017)

"but in any case forget ghosts, put them out of your mind because this isn't a ghost story, though it's dead of winter when it happens, a bright sunny post-millenial global-warming Christmas Eve morning (Christmas, too, dead), and it's about real things really happening in the real world involving real people in real time on the real earth (uh huh, earth, also dead):"
Ali Smithin "vuodenaikakvartetin" toinen teos Winter ilmestyi viime syksynä, ja on suhtauduttava hämmentyneellä kunnioituksella hänen kirjoittamisensa tahtiin suhteutettuna teosten laatuun. Pikavauhtia syntynyt, Man Bookerin lyhytlistallekin noussut Autumn oli upea teos, eikä Winterkään tuota pettymystä, joskaan ei aivan yhtä paljon wou-elämyksiä kuin Autumn. Teos on tasaisen laadukasta luettavaa, kuulasta ja hienovireisen humoristista. Smith viljelee tasaiseen tahtiin sarkasmia, ironiaa ja nokkelia heittoja, mutta tummasävyinenkään huumori ei ole kirjassa ilkeää, vaan tunnelma on kauttaaltaan hyvin lämmin.

   "God almighty. It is the dregs, really, to be living in a time when even your dreams have to be post-postmodern consciouser-than-thou.
    That might make a good Art in Nature subject. He will make a note of it.
    He sits up in the mess of bedstuff and wonders what message Charlotte will send the world from him today. Christmas message. Like the Pope's, the Queen's. The real Charlotte. The fake Art."

Teoksen alussa seitsemänkymppinen Sophia näkee kotonaan ilmassa leijuvan irrallisen pään (jep) ja käy pankissa tuskailemassa käteisen nostamisen kanssa samalla kun Individual Personal Adviser haluaa lähinnä puhua hänen vakuutuksistaan. Samantapainen kohtaus oli Autumnissa, jossa päähenkilö tuskaili passin uusimisen kanssa. Toisaalla Sophian poika Art valmistautuu lähtemään äitinsä luokse joulunviettoon. Artin on tarkoitus tuoda mukanaan tyttöystävänsä Charlotte, mutta heille tulee erimielisyyksiä, joiden lopputuloksena Artin tietokone hajoaa ja Charlotte kaappaa hänen Art in Nature -luontobloginsa Twitter-tilin. Art ei halua tuottaa äidilleen pettymystä, joten hän päättää palkata sattumalta kohtaamansa ennestään tuntemattoman nuoren naisen jouluksi esittämään Charlottea. Art ja viehättävän omalaatuisesti käyttäytyvä vale-Charlotte (oikealta nimeltään Lux) saapuvat Cornwalliin Sophian massiiviseen 15 makuuhuonetta sisältävään taloon, josta he löytävät kylmissään värjöttelevän Sophian, eikä tällä ole kotonaan juuri mitään ruokaa. Tilannetta selvittelemään kutsutaan myös Sophian sisar Iris, suvun anarkistihenkinen musta lammas, jonka kanssa konservatiivinen Sophia ei ole ollut tekemisissä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Kirjan kerronta on nautittavaa seurattavaa. Välillä aikatasoissa seikkaillaan takaumiin, jotka selventävät, miten näistä hieman hullunkurisista perheenjäsenistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Smith on ripotellut joukkoon jälleen yhteiskunnallista kommentointia brexitinjälkeisen maailman kartoittaminen on vuodenaikakvartetin teoksissa yhteinen nimittäjä. Tässä kirjassa keskustelevat vastakkaisia mielipiteitä asiasta edustavat näkemykset, ja mukana on myös henkilö, jonka elämään EU-ero vaikuttaa hyvin konkreettisesti. Saarnaamaan ei kuitenkaan yllytä, vaikka Smithin tekstistä käykin selväksi hänen oma ihmetyksensä siitä, mitä tapahtui silti hän pyrkii ensisijaisesti ymmärrykseen. Donald Trump tulee tietenkin myös mainituksi, ja kirja päättyy hänen puheensa referointiin. Ehkä juuri Trump saa entistä suuremman roolin kvartetin kolmannessa kirjassa, joka lienee sitten Spring. Kuka tietää. God almighty, päivitellään moneen otteeseen maailmanmenoa. Lähellä kirjan loppua koetaan onneksi myös positiivinen palvelukokemus kirjaston tiskillä, kun Art käy British Libraryssa ja pyytää saada puhua Shakespeare-asiantuntijan kanssa.

"She doesn't ask who or why. She doesn't say he'll need to make an appointment. She doesn't ask him for anything like proof of membership, anything at all. She picks up her phone receiver and dials an extension number. Whom shall I say is calling? she says as she presses the buttons, and it isn't an old or fusty or bespectacled tweedy man who comes to the desk to meet Art. It's a young bright woman, the same age, younger than him maybe."

Ali Smith jatkaa varmaotteisen laatuproosan linjaansa myös Winter-romaanissaan. Teoksen kieli ei ole nyt niin monissa kohdin proosarunomaista kuin sarjan aloitusosassa, mutta hienoa luettavaa silti. Yleistunnelma kirjassa on lämmin, vaikka elettävä vuodenaika onkin talvi ja maailmassa paljon kylmyyttä. Ehkä hyvyys on mahdollista huolimatta ymmärtämättömyydestä ja siitä, että näkemykset ihmisten välillä ja heidän arvomaailmansa törmäilisivät ristiin rastiin. Taiteen maailmaa ja vaikutustakaan ei ole unohdettu. Tärkeimmiksi asioiksi jäivät kirjan loputtua mieleeni läsnäolo ja kohtaaminen.

Kritiikkejä: The Guardian, New York Times, Independent, The Atlantic

torstai 8. maaliskuuta 2018

Slam-runo 6.3.2018

Kuukauden ensimmäisenä tiistaina kävin perinteisesti kokeilemassa onneani Tenho Poetry Slamissa. No, ei ollut onni myötä tällä kertaa eikä asiaa toiselle kierrokselle, lähellekään. Kai sitä joskus on tultava näitäkin kertoja. Ehkä en ansainnutkaan tällä kertaa enempää, koska harjoittelu jäi melko vähäiseksi ja runokin piti lukea paperista, vaikka on melko lyhyt... Paikalla oli taas todella kovia esiintyjiä ja hyviä kirjoittajia, finalistit olivat paikkansa ansainneet.

Slam-runoni julkaisu mietitytti tällä kertaa todella paljon, ja myönnän että olin koko asian suhteen eilen aika alamaissa. Jouduin hokemaan itselleni, että kyse on leikkimielisestä kisailusta, enkä silti oikein uskonut. Kun nyt kuitenkin olen tehnyt periaatepäätöksen, että jaan nämä esittämäni runot aina, niin teen sen tälläkin kerralla. Tämä on eri runokäsiksestä kuin aiemmat, enkä oikein ole varma tästä kokonaisuudesta, että kannattaako minun edes vakavasti "pyrkiä tekemään tästä jotain", äh, en tiedä. Olen viime aikoina hiljalleen alkanut hyväksyä ajatusta, että kirjoittaa voi myös ilman julkaisutarkoitusta, harjoitukseksi, talteen jonnekin kryptisesti nimettyyn tiedostoon odottamaan sopivaa hetkeä, mutta hankalaa se on ollut. Minulle tuollainen kirjoittaminen tuntuu turhalta tekemiseltä, koska olen tottunut kirjoittamaan esim. työssäni ja blogia varten usemmiten siten, että tekstillä on heti alusta asti tarkoitus, pyrkimys tulla julkaistuksi. Ajatus tästä vaatii yhä paljon poisoppimista, huomaan.



Reunatuntemukseni kun kuuntelen
hänen jakavan maailmankuvaansa
Jos en keksi vastaväitteitä
pitäisikö suosiolla vaihtaa puolta
Nostaa kädet pystyyn sanoen
     Hyvä on
     Siirryn
     Älä tulita enää
Vaikka tiedän etten voisi olla
uskollinen ihmisyydelleni jos siirtyisin
alle pusertuvalta laatalta ylemmälle
ajatellen että luonnonlait
nyt ovat tällaiset

On päiviä jolloin erimielisyys
on ratkeava sauma
maanjäristyksen episentrumi
jossa pelkään katoavani avautuvaan railoon
Murskaannun koska en voi omin käsin
saada laattoja sulautumaan toisiinsa
Jatkan kuuntelua vaikka
en keksisi vastaväitteitä
Enkä voi siirtyä
En vieläkään tiedä
ymmärtääkö hän
etten voi
Kyse on siitä miten olen ihminen
Ei pienemmästä
vaikka minua nyt haukutaan
melodramaattiseksi
Jos olen herkkä
Entä sitten
Onko se kiellettyä
Viekö se oikeuden sanoa

Niinpä
   

torstai 1. maaliskuuta 2018

Antti Nylén - Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén  Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007)

"Aloin suunnitella teesejä. Aloin ajatella, että tuli ja sanat muistuttavat toisiaan. Molemmat tarttuvat. Molempia on vapaasti saatavilla. Tulitikut ja sanat ovat helppokäyttöisiä. Mutta silti ison rakennuksen polttaminen tai kokonaisen sanataideteoksen rakentaminen vaatii monia hyveitä, kärsivällisyyttä, uhrautuvuutta, harjaannusta, mutta myös paljon onnea. Tulta tai sanoja voi käyttää minkä tahansa päämäärän ajamiseen. Hullut, epänormaalit tarttuvat niihin erityisen mielellään.   Petyin, kun molemmat tulipalot olivatkin merkityksettömiä, naurettavia sattumuksia ja jouduin luopumaan kaavailemistani teeseistä. Ne  sekä tulipalot että teesini  näyttivät hyviltä mutta olivatkin täyttä sontaa."
Antti Nylénin esikoisteos Vihan ja katkeruuden esseet on kirja, jonka "kaikki muut" vaikuttavat lukeneen jo kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa voi kutsua kotimaisen nykyesseistiikan klassikoksi, jos nyt klassikoksi voi kutsua noin vähän aikaa sitten ilmestynyttä teosta, mutta toisaalta, jatkuvastihan sitä tehdään, on käsite "nykyklassikko", joka googlauksen perusteella voi tarkoittaa niin taideteoksia kuin ruokiakin. Hakutulossivulle nousee mm. juttu kinkkupöytään sopivista viineistä, mistä päästäänkin aasinsillan kautta esseekokoelmassa laajimmin esiintyvään aiheeseen, lihansyöntiin, johon Nylénin kirjoituksissa lievästi sanoen suhtaudutaan negatiivisesti. Huomasin sattumalta bloggauksen kirjoittamista aloittaessani, että tästä teoksesta on tehty gradukin, Lihan teema ja esseistiminän rakentuminen Antti Nylénin esseekokoelmassa Vihan ja katkeruuden esseet. Kun kirjassa on gradun verran läpikäytävää, tuntuu sen teemojen ja tyylin tiivistäminen blogitekstiksi hankalalta. Minun ei kannata lähteä käymään läpi kaikkea, mikä minulle tästä mieleen heräsi. Pyrin olemaan tiivis.
"Olen ajatellut, että paljossa kaunokirjallisuudessa, lähinnä hyvässä, on kysymys kostosta. Kirjallisuus syntyy halusta ilmaista sanoin jotakin niin hallitusti, niin hyvin, että ylivoimaisenkin vihollisen on pakko vaieta ja ainakin salaa myöntää huonommuutensa. Pidätelty, tyylitelty aggressio on aina murhaavinta."
Nylénin kirjoitustyyli on erittäin vakuuttava, hiottu ja kirjallinen. Teos toimii todisteena siitä, miten esseekin on kaunokirjallista tekstiä, jos asia on vielä ollut jollekin epäselvä. Voin tässä kohtaa myöntää, että tämä on ensimmäinen kirjamuodossa lukemani esseeteos varmasti vuosiin. Päätin tänä vuonna ryhdistäytyä asian suhteen. Sinänsä tyylilaji ei ole minulle vieras, koska luen paljon lehtiä, erityisesti sellaisia jotka käsittelevät kirjallisuutta, ja ne sisältävät jonkin verran yksittäisiä esseitä eri kirjoittajilta. Monissa seuraamissani verkkojulkaisuissakin on tekstejä, jotka laskettaneen esseiksi. Kun lukee kirjaksi painetun kokoelman yhden kirjoittajan esseitä, se saa toki eri tavalla kiinnittämään huomion esseiden poetiikkaan, kirjoittajan ääneen. Nylénin ääni on terävä, sivalteleva, poleeminen, mutta hän ei jää pinnalliseksi räksyttäjäksi vaan käsittelee monia aiheitaan tietynlaisella herkkyydellä; tyyli toki pysyy sivulta toiselle, siitä ei livetä. Hänen aiheisiinsa lukeutuvat niin liha ja siihen liittyvä sukupuolipolitiikka kuin dandyismi, taide ja kulttuuri (esimerkiksi Morrissey, Luukas Moodysson, Islaja, Leena Krohn) ja tietysti hieman on käsitelty kirjoittamista ja kääntämistäkin. Nylénin katolilaisuus on nostettu julkisuudessa esille niin usein, että yllätyin miten vähän kirjassa suoraan käsitellään kristinuskoa, siitä huolimatta että jumalasta olomuotoineen puhutaan monesti. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu tapaan, joka tuntuu ymmärrettävältä ja ns. helposti lähestyttävältä tällaiselle uskonnottomallekin. Ateismin Nylén muuten kirjoittaa olevan "kosmista rasismia", hillitöntä, vaikka en perusteluista huolimatta osta hänen väitettään.
"Teiniangsti on samantyyppinen sana kuin runotyttö: käsitteet otetaan esille, kun halutaan väheksyä jotakin ilman aiettakaan ilmoittaa, mitä."
Nylén heittelee teräviä piikkejä eri suuntiin, ja erityisesti osansa saavat tietyt kotimaiset taiteilijat ja kriitikot, kuten Teemu Mäki ja Putte Wilhelmsson. Lukemisen ohella olikin kiinnostavaa tutkia, miten kohteet ovat mahdollisesti ottaneet Nylénin heidän sanomisiinsa kohdistamat ryöpytykset. Ainakin Putte Wilhelmssonin kanssa nokittelu oli jossakin määrin jatkunut netin puolella ja esimerkiksi kirjamessuesiintymisessä, mutta löytämissäni teksteissä heidän sananvaihtonsa liittyi enimmäkseen Nylénin Wilhelmssonin kirjasta Hesariin kirjoittamaan kirjallisuuskritiikkiin. Mäki ei ilmeisesti ole noteerannut asiaa millään tavalla. Lopussa olevaa henkilöhakemistoa selatessa oli ironisen huvittavaa huomata, että Nylén on maininnut näitä kriittisesti sivaltamiansa henkilöitä lähes yhtä monilla sivuilla kuin ihailemiaan Morrisseytä, Moodyssonia tai Charles Baudelairea.

Antti Nylénin palkittu ja edelleen kulttuurikeskusteluissa usein (viimeksi tänään Ylellä kahden esseekirjailijan haastattelussa) mainittu teos ei tuottanut minulle lukijana pettymystä. Se on vahvalla äänellä ja tyylillä kirjoitettu esseekokoelma. Vaikka en ollut joistakin asioista samaa mieltä ja vaikka maailmankatsomukseni on joissakin kohdin eri, myös vastaan haraavia näkemyksiä luki mielellään. Usein teos sai jopa naurahtamaan heitoillaan, lauseilla joissa vihaisuus tiivistyi ryöpsähdyksiksi, joita ei enää voinut lukea täysin vakavissaan, vaikka kirjoittamisen taustalla olevaa vakavuutta ei toki ollutkaan syytä epäillä. Olen nyt selvästi kiinnostunut esseistä enemmänkin, sillä eilen illalla aloin lukea (pitkään jo kirjastosta jonottamaani) Roxane Gayn teosta Hunger : a Memoir of (My) Body, joka sattuu sopimaan hyvin luettavaksi Nylénin feminististen ja ruumiillisuutta käsittelevien tekstien perään [Edit. Lukiessani Gayn teosta lisää totesin, ettei se itse asiassa ole esseekokoelma vaan nimensä mukaisesti yhtenäinen muistelmateos]. Olen laittanut varaukseen myös Antti Hurskaisen ja Silvia Hosseinin tuoreet teokset. Ehkä tämä on se vuosi, jolloin tutustun kunnolla esseeseen kirjallisuuden lajina.

Muualla blogeissa: mm. Kirjavinkit, Kaiken voi lukeaNipvet