Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)

Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 

   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 

   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 

Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

Muualla: Reader, why did I marry him, Los Angeles Times, Observer

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)

Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

Muualla: Mitä luimme kerran, Kulttuuritoimitus, Maailmankirjat