Luetut kirjat 8/2021

Luonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Chuck Palahniuk: Fight club (Like 2006, suom. Henrik Laine)

Elokuvana Fight club on yksi ikisuosikeistani, mutta romaania en ollut lukenut ennen tätä. Kuten Yle Areenasta kuunneltavan Kirja vs. leffa -ohjelman teosta käsittelevässä jaksossa todetaan, Palahniukin romaani on varsin elokuvakäsikirjoitusmainen. Loikkiva rakenne, hyvin lyhyitä kappaleita, etenee vauhdilla. Tyyli on sivaltavan poeettista lyhytlauseproosaa. Pidän siitä, miten romaani vihjaa toistolla tärkeästä juonellisesta ratkaisustaan. Välillä tuntuu, että olen liian vanha tai seestynyt tähän rankisteluun: “Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.” (s. 127) Ei yllätä, että homoeroottisempia viboja on poistettu leffaversiosta, esim. kertojan ensimmäinen kohtaaminen Tyler Durdenin kanssa nudistirannalla. Kapitalismi- ja kulutuskriittisyys tuntui lukiessani lävistävän kertomuksessa aivan kaiken, ja ihmetyttää entistä enemmän ns. miesasiamiesten luku- tai katsomistapa, jossa he määrittelevät Fight clubin kertomukseksi siitä, että tosimiesten täytyy tapella ja kestää mitä vaan. Toistensa murjominen ei varsinaisesti ole kirjan kehyksessäkään tervehenkinen, utopiaan johtava ratkaisu, vaan rakkauden mahdollisuudella on tärkeä osansa. Tämä ei ole kirjallisesti mullistavan laadukas teos, mutta vetävä ja monitasoinen. Leffa taitaa tosiaan tässä tapauksessa olla vahvempi.

“Sitä unettomuus teettää. Kaikki on niin etäistä, kuin kopion kopion kopio. Unettomuus etäännyttää kaikesta, mitään ei voi koskettaa eikä mikään voi koskettaa.” (s. 19)

“Fight clubista tulee syy käydä salilla sekä pitää hiukset ja kynnet lyhyinä. Salit ovat täynnä kundeja jotka yrittävät näyttää miehiltä – ikään kuin miehenä oleminen merkitsisi sitä että näyttää sellaiselta kuin kuvanveistäjät ja mainoskuvaajat toivovat miesten näyttävän.” (s. 55)

Marina Abramović: Walk Through Walls (Fig Tree 2016, ghostwriterina toiminut James Kaplan)

Performanssitaiteilija Marina Abramovićin muistelmateos kietoo yhteen vuosikymmenien uraauurtavan työn ja hurjan elämäntarinan. Teos on hurmaavan omaääninen, ei pelkkää rankkuutta ja rypemistä kuten voisi pelätä, vaan myös taiteilijan slaavilainen huumori on läsnä. Samalla Walk Through Walls on enemmän kuin elämäkerta; se saa ajattelemaan omaa taidekäsitystään, menemään sen ytimeen ja miettimään, mihin itse on taiteilijana valmis, tai miten äärimmilleen haluaa itsensä viedä; miten äärimmilleen täytyy itsensä viedä, jos haluaa tehdä taidetta joka todella vaikuttaa kokijoihinsa?

Abramović kasvoi Belgradissa, silloisessa Jugoslaviassa. Hän oli sotasankarien tytär, ja vanhempien avioliitto oli hyvin onneton. Äiti oli häntä kohtaan väkivaltainen ja kontrolloiva, samalla kuitenkin etäinen. Häpeä painoi ankarasti perheessä. Kuultuaan, että Abramović oli ollut varhaisessa performanssissaan alasti, äiti suuttui niin että huusi tappavansa hänet ja yritti heittää häntä lasilla.

Voi psykologisoida loputtomiin, miten äidin ankaruus sekä itseään että muita kohtaan siirtyi myös Marinaan kun tämä alkoi tehdä performanssitaidetta. Jo varhain Abramović ymmärsi, että kaksiulotteisuus ei riitä, vaan hän haluaa taiteen tapahtuvan tilassa ja oman ruumiinsa olevan keskiössä. Muu kuin äärirajoille meneminen ei riitä; Thomas Lips -teoksessa hän viilsi vatsaansa vertavuotavan tähden, ruoski itseään niin pitkään kuin pystyi ja asettui makaamaan jääpalojen päälle. Rhythm 0 -teoksessa hän seisoi kuusi tuntia galleriatilassa, pöydällä oli 72 tavaraa. ”During this period I take full responsibility”, luki ohjeistuksessa, jotka ovat tärkeä osa performanssia ja omanlaistaan runoutta; lopulta Rhythm 0:n yleisö riisui häntä, yksi ihminen viilsi häntä kaulaan ja joi hänen vertaan, toinen miltei ampui häntä pistoolilla.

Mystiset kokemukset kulkevat vahvasti mukana taiteilijan elämässä. Abramović antaa sattumuksille suuren merkityksen, ja joskus ne kieltämättä ovat uskomattoman tuntuisia. Esimerkkinä se, että Abramovićilla on sama syntymäpäivä kuin hänen taiteilijarakastetullaan Ulaylla (myös äitini muuten jakaa heidän kanssaan syntymäpäivän), ja heidän ensikohtaamisellaan selvisi, että molemmilla oli tapana repiä kalenterinsa tuon päivän kohdalta. Ulayn kanssa Abramović oli yhdessä 12 vuotta, ja yhteistyö päättyi 1988 (parisuhteen käytännössä jo päätyttyä) heidän kävelyllään Kiinan muuria pitkin niin, että he aloittivat vastakkaisista päistä, kohtasivat keskellä, ja lähtivät lopullisesti eri suuntiin elämässä. Sitä ennen kaksikko oli mm. elänyt vuosia autossa ja käynyt asumassa keskellä Australiaa alkuperäiskansan keskuudessa. Aboriginaaleilta Abramović ja Ulay oppivat hiljaisuuden ja paikallaan pysymisen, joista tuli myös tärkeitä taiteen elementtejä.

Abramovićin työtä ja persoonaa sekä vihataan että rakastetaan. Minä liityin jälkimmäiseen joukkoon viimeistään tämän kirjan myötä. Hänen taiteellisessa työssään on aina takana ajatus. Siitä huolimatta olisi väärin sanoa, että hän on ”poliittinen taiteilija” tai ”yhteiskunnallinen taiteilija”. Se latistaisi paljon sitä, mistä on kyse. Abramovićin filosofiassa taide on elämää ja kuuluu kaikille. Hänen henkilökohtainen elämänsä vuotaa usein hänen taiteeseensa, mutta ei ilmeisellä tavalla. Ihailen häntä, ja samalla hän on äärimmäisyydessään vähän pelottavakin. Huomaan myös, etten ole varma mitä ajattelisin kaikesta mystisestä puheesta liittyen energioihin ja puhdistautumiseen, jota taiteilija kävi usein harjoittamassa erilaisten shamaanien luona esimerkiksi petyttyään rakkauselämässään. Toisaalta olen nyt paljon avoimempi tällaiselle kuin olisin ollut vaikkapa vielä pari vuotta sitten, eikä asia lukiessa hirveästi häirinnyt.

Viimeisinä vuosina ennen viisi vuotta sitten julkaistua kirjaa Abramovićista on tullut supertähti, ja hän on vihdoin alkanut tienata kunnolla rahaa (performansseja ei voi myydä kuin tauluja). Tähän vaikuttivat erityisesti New Yorkiin muuttamisen jälkeen syntyneet performanssit The House With the Ocean View ja The Artist Is Present. Ensin mainittuun viitattiin Sinkkuelämää -sarjassa (jossa Abramović ei halunnut esiintyä itse, koska ei ole näyttelijä), mikä ensin nauratti minua koska muistin kyseisen jakson, mutta tulin surulliseksi kun Abramović kertoi, että koki itsensä ja performanssinsa lopulta pilkatuiksi kun niitä käsiteltiin populaarikulttuurissa. Artist Is Present oli suurmenestys, ja Abramovićin esiintymistä (hän istui kolmen kuukauden ajan 8 tuntia päivässä liikkumatta MoMassa, ja ihmiset saivat vuorotellen istua häntä vastapäätä) kävi katsomassa mm. Lagy Gaga. Kiinnostava fakta oli myös, että Gaga on ollut sen jälkeen Abramovićin oppilaana, sitä en tiennyt. Hänen antamansa näkyvyys toi Abramovićille paljon uusia nuoria seuraajia, jotka kiinnostuivat performanssitaiteesta, mistä tämä oli hyvin kiitollinen. Iloinen yllätys minulle oli, että Abramovićin ystäviin kuuluu muusikko Anohni, jota arvostan erittäin paljon.

Teoksen herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkän esseen verran, mutta tällä kertaa lopetan tähän. Taidekäsityksessäni on liikahtanut jotain, enkä ole varma mitä. Lisäksi minusta on pitkästä aikaa tainnut tulla jonkun fani. 

 ”My parents’ marriage was like war – I never saw them hug or kiss or express any kind of affection toward each other. Maybe it was just an old habit from partisan days, but they both slept with loaded pistols on their bedside tables!” (s. 9)

”You must really be exhausted, to the point where there’s nothing left: when you’re so tired that you can’t take it anymore. When your brain is so tired of working that it can no longer think – that’s the moment when liquid knowledge can enter.” (s. 138)

”You’ve met the warrior and the spiritual ones. The bullshit one is the one I try to keep hidden. This is the poor little Marina who thinks everything she does is wrong, the Marina who’s fat, ugly and unwanted.” (s. 338)

Maisku Myllymäki: Holly (WSOY 2021)

Muistiinpanoja luettuani Hollyn:

a) kaksi erilaista naista: toisen puhe pulppuaa arvaamattomana ja hillittömänä, toisen taas kulkee sisäisenä virtana, josta ulos pääsee vain harvoja, arkoja sanoja 

b) kerronnan rytmitys henkilöhahmon rytmin mukaan, Hollyn pulppuava, hengästyttävä rytmi tuntuu tekstissä (tulee mieleen Marjo Heiskasen Mustat koskettimet), samoin Evan neuroottisuus; myös hahmojen rytmit suhteessa toisiinsa 

c) ulkopuolisen kertojan käyttö, se on tässä hyvin kiinnostavaa 

d) ruumiillisuuteen syvälle pureutuvat ajatusryöpyt, joita tulee melko tiheään tahtiin ja jotka kiehtovat ja pohdituttavat 

e) kieli, joka soljuu, aaltoilee, murtuu ja hypähtelee 

f) jännite, joka lävistää kaiken 

g) meren olemus, jonka voi tuntea kunnolla vain sisään kävelemällä (mieleen tulee Gaston Bachelardin essee Vesi ja unet) ja joka ilmentää henkilöiden tiedostamattomia puolia 

h) saarella vieraileva mies, jonka astuessa kuvaan koin pienen järkytyksen, koska olin niin viehättynyt Evan ja Hollyn keskinäisestä energiasta 

i) viini; kirjoitan tätä juotuani vähän viiniä, mutta se sopii romaanin yhteyteen hyvin, Hollylla riittää viiniä tarjottavaksi 

j) linnut, ja miten lintujen nimet muodostavat suuren osan poetiikasta tavalla joka inspiroi valtavasti 

k) kuvallisuus; teksti tuo lukijan eteen tarkkana saarimiljöön taloineen, kallioineen, aaltoineen 

(Lisämerkintöjä: Maisku on kollegani, istumme samassa työryhmässä ja tunnemme toisemme myös kirjablogipiirien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että hänen esikoisromaaninsa on nyt julkaistu ja Holly liehuu maailmalla kaftaani hulmuten.)

Kirja saatu kustantajalta, kiitokset.

”Ehkä joku on joskus kutsunut häntä tai hänen ruumiinsa osia persikaksi.” (s. 22)

”Joskus ihmisille eivät riitä jo olemassa olevat linnut, vaan heidän on pakko luoda lisää.” (s. 27)

”Joten voit arvata, että kuuntelin itseäni kauhun vallassa, en ymmärtänyt, miten suustani tuli sellaisia lauseita, olin suunniltani, päästäni sekaisin. Tiedätkö, mitä se oli? Se oli halua miellyttää, pitää kiinni.” (s. 187)

Gaston Bachelard: Vesi ja unet – essee materiaalisesta mielikuvituksesta (ntamo 2015, suom. Jan Blomstedt)

Ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardilla (1884–1962) oli myös luonnontieteellinen koulutus, ja hän halusi ajattelussaan yhdistää tieteen ja runouden mahdollisuudet. Vesi ja unet -essee käsittelee veden ilmenemistä poetiikassa, unimaailmassa ja mielikuvituksessa. Luin teosta hyvin hitaasti ja pitkään, ja tuntuu että ymmärsin tästä ehkä noin 10 %, mutta ei se mitään. Bachelardin teksti on myös itsessään hyvin kaunokirjallista ja siinä tapahtuu kiinnostavia värähdyksiä. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että jotain olen lukemastani sisäistänytkin, koska parin arvioimani kirjan, joissa vesielementti on ollut vahvasti läsnä, yhteydessä olen miettinyt Bachelardin materiaalista mielikuvitusta. Lyhykäisyydessään, niin kuin minä sen ymmärsin: veden kuvaamisen kaunokirjallisessa tekstissä ei pitäisi jäädä vain pinnan eli silmällä näkyvän tasolle, vaan pitäisi pyrkiä tavoittamaan veden olemus ja hakea kielikuvat syvemmältä. Bachelardin esimerkit ulottuvat Shakespearen Ofeliasta Edgar Allan Poehen, ja lisäksi siteerattuna on monia itselleni aiemmin tuntemattomia ranskalaisia runoilijoita. Kiehtova ja haastava essee. Ystäväni kertoi, että oli toisella lukukerralla oivaltanut teoksen sisällöstä paljon enemmän, ja minäkin ajattelin tarttua tähän joskus uudelleen. Kirjassa esitetyt ajatukset myrskystä ja raivoavasta merestä kaunokirjallisina ilmiöinä täytyy kyllä käydä läpi tarkasti erään oman tekstini kannalta, ennen kuin vien tämän takaisin kirjastoon.

“Lyhyesti: näemme että materia on muodon tiedostamaton tausta. Ei vain veden pinta; vesi itsessään, koko massallaan, lähettää meille noiden heijastustensa herkeämättömän viestin. Vain materia voi ottaa kantaakseen tunteiden ja vaikutelmien moninaisuuden. Se on tunteiden varanto.” (s. 56)

“Minusta pitäisi huomata myös uneksinnan ilmaisemattomat arvot ja arvostukset, niiden ihmisten uneksinnat, jotka pakenevat yhteiskuntaa ja haluavat ottaa maailman mukaansa ainoana kumppaninaan. Täydellistä yksinäisyyttä ei tietenkään ole. Eristäytyvä uneksija säilyttää varsinkin yhteytensä kieleen ja kielen uneksittuihin arvoihin; hän säilyttää kieliperheensä runouden.” (s. 132)

“Täytyykö lisätä, että epätavallinen myrsky on myrsky, jota tässä tulkitsee joku epätavallisessa mielentilassa oleva? Silloin universumin ja ihmisen välille aukeaa epätavallinen yhteys, sisäinen, läheinen, substantiaalinen kommunikaatio.” (s. 165)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07 (Gummerus 2021)

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

Suvi Valli: Hallittua kaatumista – ja muita ruumiin kielen asentoja (Poesia 2021)

Esseekokoelma ruumiillisuudesta ottaa lähtökohdakseen asennot, ja niistä rönsytään lajityypin mukaisesti monenlaiseen. Teos on hyvin kirjoitettu, tekijän tausta runoilijana näkyy kielellisissä värähdyksissä ja esseeproosan tarkassa muotoilussa. Esseekirjaksi teos on pitkähkö, yli 220 sivua, ja lukemiseni tapahtui hitaasti, mutta se oli ihan mielekäs tapa tämäntyyppisen esseistiikan parissa. Kirjoittajan lukeneisuus on hyvin laajaa, ja viittauskohteita löytyy niin kotimaisesta nykyrunoudesta kuin 1800-luvun matkakirjallisuudestakin. Mieleenpainuvinta olivat pohdinnat kielestä aistina, tarkkailemisen ja tarkkailtavana olemisen vertailu, kuljeskelu kädet selän takana ja pornonovellin oulipolainen muuntuminen teehetkeksi. 

 ”Ruumis tuntuu todemmalta kuin keho. Se ilmentää, kuinka tulemme olleiksi joka hetki, ja kuinka meissä on jo nyt jotakin meille vierasta, joka jää jäljelle kun henki lähtee.” (s. 43)

”Sairaus ja seksuaalivietti ovat vahvoja voimia, koska niiden vallassa ihmisen uskotaan herkemmin kääntävän selkänsä yhteiskunnan velvollisuuksille ja säännöille, keskittyvän sänkyyn ja siinä piehtaroivaan ruumiiseen.” (s. 83)

”Silti usein tuntuu siltä, etten ehdi ahmia ympäristöä silmilläni, koska minut syödään.” (s. 181)

Sara Stridsberg - Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg – Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan (Tammi 2018), alkuteos Drömfakulteten (Albert Bonniers förlag 2006). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"KERTOJA: Olen pahoillani ettet elä tämän tarinan loppuun.
VALERIE: Sitä ei todellakaan kannata surra. Annan sinulle muutaman hyvän neuvon, jos suret sitä että tarina päättyy tähän. Kutsu kotiisi rähjäinen kerjäläistyttö joka tarvitsee rahaa ja yösijaa. Kutsu kotiisi paperinkeräyslaatikossa nukkuvat narkkaritytöt. Vie kotiisi joku pirihuora, kassialma, sekopäähullu. Jää metroon juttelemaan psyykkisesti sairaiden huorien kanssa. Älä lähde heti kun tyhjänpäiväinen paasaus ja samojen asioiden jauhaminen alkaa. Kysele: mistä tulet, mitä tarvitset, kuinka voin auttaa, mitä olet kirjoittanut, jos kerran olet niin kiinnostunut auttamaan kuolevia narkkarihuoria."

Ruotsalaiskirjailija Sara Stridsbergin ympärillä on kuohunut viime päivinä. Hän on ollut jäsenenä Ruotsin akatemiassa, jonka rivit ovat hajonneet pahasti viime viikkoina, ja myös Stridsberg päätti muutama päivä sitten jättää paikkansa. Miten paljon julmaa ironiaa juuri hänen kannaltaan onkaan siinä, että akatemian toiminnan on sekoittanut erään valta-asemassa olevan miehen harjoittama seksuaalinen ahdistelu. Stridsberg tuli laajasti tunnetuksi saatuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten vuonna 2007. Kirja kertoo feministisen ajattelun tärkeimpiin toimijoihin kuuluneesta Valerie Solanasista, joka tunnetaan SCUM-manifestistaan ja ikävä kyllä laajimmin varmasti Andy Warholin ampumisesta vuonna 1968. Warhol selvisi silloin hengissä hädin tuskin, Solanas vietti muutaman vuoden vankilassa ja mielisairaaloissa, joihin hän joutui hoitoon yhä uudelleen, kunnes kuoli karussa hotellissa 1988. Mielenkiintoisia yhteensattumia kietoutui lukukokemukseni ympärille. Alussa kerrotaan, että Solanas löydettiin kuolleena 30.4.1988 ja hänen epäiltiin kuolleen 25. huhtikuuta. Satuin aloittamaan kirjan lukemisen 26.4. ja tuo päivämäärä on ainakin Wikipediassa mainittu Solanasin kuolinpäiväksi. Juuri ennen lukemisen aloittamista olimme keskustelleet blogikollega Ompun kanssa huhtikuun julmuudesta, joka toistuu Unelmien tiedekunnassa suorastaan motiivina. Jäljitteleekö todellisuus kaunokirjallisuutta vai päinvastoin?

Stridsberg on kertonut romaanin pohjaavan Solanasin elämään, mutta hän ei noudata tunnettuja faktojakaan uskollisesti. Olen joskus nähnyt tämän kirjan jollakin "luovaa tietokirjallisuutta"-vinkkilistalla, ja sanoisin että ei se oikein siihen määritelmään mene. Jos kirjailija ilmoittaa jo alkuun poikenneensa faktoista ja puhuu kirjallisesta fantasiasta, eihän se voi olla tietokirjallisuutta lähelläkään. Ja vaikka narratiivisessa tietokirjallisuudessa sallitaankin melko räiskyvää kieltä, on Unelmien tiedekunnan poetiikka sellaista, että tietokirjaluokitusten rajoista venytään yli väkisin.

"Ja sinä suutelet häntä kadunkulmassa läähättävien lepattavien aniliininpunaisten minuuttien ajan ja sinulla on karjuva villieläin rinnassasi, te annatte toisillenne anarkistisia suudelmia tarinan ulkopuolella. Juokset Cosmon kanssa käsi kädessä irrallaan toisen aallon naisasialiikkeestä, The New Leftistä ja Women's libistä, kaukana feministisestä mystiikasta ja feministisistä glamourtytöistä ja Vietnam-liikkeestä. Sinä ja hän muodostatte yhdessä amerikkalaisen naisasialiikkeen, te olette Amerikan ensimmäisiä intellektuelleja huoria, ja sinä olet kirjoittanut ainoan lukemisen arvoisen tekstin, SCUM-manifestin."

Kieli ja kerronta ovatkin asioita, joihin tässä kirjassa paneudun enemmän kuin mielelläni. Twitterissä tuli sekä paljon tykkäyksiä että kriittinen kommentti twiittinä lähettämästäni kirjan virkkeestä: "Valo kulkee huoneen läpi ohuina huntuina, huhtikuu on kuukausista hulluin räntäsateineen ja kuolleine läntteineen." Siinä on tiettyä rumankauneutta, kyllä, mutta juuri se on minusta romaanin poetiikan viehätys. Kääntäjä Outi Mennalle kiitos mainiosta suomennostyöstä, jonka ansiosta saimme lopulta, 12 vuoden viiveellä, tämän kirjan luettavaksi myös suomeksi. Teosta kutsutaan kustantajan esittelyteksteissä runolliseksi, mihin on aina syytä suhtautua epäillen. Onhan runollista ja runollista. Pelkäsin, että kyseessä on tyyli, jota kutsun mielessäni pumpulirunolliseksi, tai joskus myös korulauseiksi. Mutta siitä ei ole kyse, Unelmien tiedekunnan kieli haastaa, asettaa vastakkain kauniita lauseita ja alatyyliä. Silmiä hivelevän sanojen sommittelun jälkeen seuraavassa lauseessa voidaan puhua huorista ja likaisista vituista. Stridsberg on kirjoittanut Solanasille äänen, joka lainaa ilmaisuja SCUM-manifestista (jonka alkukielisestä versiosta olen ehtinyt lukea alun ja silmäillä sitä nopeasti eri kohdista), mutta varsinaista kieltä siitä ei ole lainattu, sen kirjailija tuntuu luoneen itse. Paljon runoa tässä toki on, kerronta etenee usein runon logiikalla ja dialogit kuvaavat ajattelun tapoja, jotka poikkeavat tavanomaisesta; Valerie vastaa kysymyksiin usein hyvin ns. kryptisesti. Metafiktiivinenkin taso kirjassa on, sillä kertoja keskustelee monta kertaa kuolemaa tekevän Valerien kanssa tuskaillen romaaniprojektiaan. Teoksen virkkeissä on havaittavissa syntaksin rikkomistakin siinä määrin, että mieleen nousee mm. Lispectorin Lähellä villiä sydäntä, ja siitä päästäänkin jälleen naiskirjoitukseen. Kun ajattelin sitä ensimmäistä kertaa, päässäni tuntui syttyvän lamppu – voisiko olla? En ole tutkija, joten jätän tarkemman analyysin muille, mutta minun tuntumani on, että Stridsberg on saattanut hyödyntää, joko tarkoituksella tai tahattomasti, naisruumiilliselle proosalle ominaista poetiikkaa teoksessa. Ainakin se sopisi sanomaan. Myös toistoa käytetään kirjassa tehokeinona, tietyt lausahdukset toistuvat sivuilla monesti, kuten esim. edellisessä pitkässä sitaatissa mainittu Amerikan ensimmäiset intellektuellit huorat. Luettelot poukkoilevat virkkeissä usein toistuvien ja-sanojen erottelemina. Se ei ole suosikkitehokeinoni, mutta voin antaa sen anteeksi. Samoin sen, että joskus rönsyilevät kielikuvat tuntuvat hieman liiallisilta. Tämä kirja sallii tyylissään myös rosot.

"KERTOJA: Entä kysymys identiteetistä?
VALERIE: Vastaus on epäidentifikaatio. Epänaiselliset naiset, epälesbot lesbot, epäalaluokkainen alaluokka. Pionit tuoksuvat magnolioilta. Koirat haisevat koirilta. Ja puutarhat tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Ei ole ennalta määrättyjä identiteettejä, ei ole naisia, ei ole miehiä, ei poikia, ei tyttöjä. On vain umpipaskasta käsikirjoituksesta tehty paskanäytelmä."

Kuka oli Valerie Solanas? Mitä hän manifestillaan varsinaisesti tarkotti? Miksi hän ampui Andy Warholia? Faktatiedot Solanasista ja erityisesti hänen nuoruudestaan ennen New Yorkin aikaa ovat olleet vähäiset, ja myös kirjan Valerie kieputtaa niin lukijaa kuin kertojaakin ympärillään päästämättä aivan lähelle. Joskus hän tuntuu vastaavan suoraan, mutta onko hän luotettava kertoja? Ei varsinaisesti. Annetaan vihjeitä, että hänen kertomansa asiat eivät ehkä ole menneet aivan niin, erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla. Toisaalta ne tuntuvat välillä vereslihaisen rehellisiltä, kuten kuvaukset siitä, miten Valerien isä raiskasi hänet monta kertaa. Lapsuuskuvaus vaikuttaa yhdistelmältä satumaailmaa ja raakaa todellisuutta. Myöhemmin Valerien tekoja värittää ja ohjaa hänen huumeiden käyttönsä, ja ympäröivien ihmisten kommenteista on tulkittavissa, että hän mokasi mahdollisuutensa kirjailijana ja taiteilijana sortumalla rankkaan kaman käyttöön. Kun Valerie opiskelee yliopistossa, kuvataan, miten häntä yritetään ohjata totunnaisille tutkimuksen poluille, siihen miten ennenkin on tehty, vaikka hän haluaisi räjäyttää koko systeemin uudenlaiseksi. Paljon tiivistyykin siihen. Väkivaltaisesta, miesten eliminointia julistavasta SCUM-manifestistaan Solanas totesi haastattelussa elinaikanaan, että kyseessä on vain kirjallinen tehokeino, ei konkretiaa. Jotkut ovatkin lukeneet manifestia lähinnä toksisen maskuliinisuuden kritiikkinä. Romaanin Valeriella on syynsä miehiä kohtaan tuntemalleen vastenmielisyydelle. Stridsberg on kertonut halunneensa kirjoittaa Solanasista nimenomaan tämän manifestin pohjalta, ja hän on halunnut pohtia, minkälaisen elämän on elänyt ihminen joka kirjoittaa sellaisen tekstin. Vaikka olen vasta silmäillyt manifestia (joka on luettavissa englanniksi täältä), uskon Stridsbergin saavuttaneen tavoitteensa. Hän on tehnyt tuntemattomaksi jääneestä Solanasista elävän ja tuntevan Valerien, jonka elämää ja ajattelua voimme seurata, mutta emme silti todella tiedä, kuka hän oli. Totuus pysyköön hänellä.

Olin jo pitkään ehtinyt murehtia, miksi emme olleet saaneet Sara Stridsbergin Drömfakulteten-kirjaa suomeksi, vaikka teos oli saanut merkittävän pohjoismaisen palkinnon ja kirjailija on Ruotsin nykykirjallisuuden tärkeimpiä. Pari vuotta sitten Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja kirjailija vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa. Kun näin Unelmien tiedekunnan tämän kevään kirjakatalogissa, hihkuin ääneen. En tiedä, paljonko käännöspäätökseen on vaikuttanut maailmanlaajuinen keskustelu naisen asemasta vai julkaistiinko tämä vain uudemman teoksen vanavedessä, mutta joka tapauksessa on hyvä, että kirja on nyt luettavissa suomeksi mainion käännöksen kera. Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen.

Muualla: Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni, HS:n haastattelu

Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"

Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.

"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."

Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.

Martti Joenpolvi - Valitut novellit

Martti Joenpolvi - Valitut novellit (Gummerus 2006)

"Hän alkoi tajuta olemassaoloaan, meni jonkin aikaa ennen kuin sai koottua jäsenensä. Hän säikähti märkää tyynyä. Se oli kuitenkin vain sylkeä. Kommunistinen huone, hän ajatteli. Kommunistinen katto ja lattia. Kommunistinen vuode, minä porvarillinen jäänne kommunistisessa vuoteessa. Ideologia esineellistyi ympärillä."

Olin perehtynyt Martti Joenpolveen kirjailijana jonkin verran ennen kuin ostin hänen Valitut novellit -valikoimansa heräteostoksena. En tiennyt hänen kirjoitustyylistään sen enempää mitä olin kirjailijabiografiasta lukenut, mutta tiesin hänen olevan merkittävä kotimainen novellisti, järjestetäänhän Joenpolven mukaan nimettyä novellikilpailuakin. Tutustuminen oli hyvä aloittaa taannoisen novellimaratonin aikana, kun kokoelma löytyi omasta hyllystä. Linkittämässäni maratonin postauksessa käyn läpi kaikkien sen aikana lukemieni novellien juonta (luin tästä 16 novellin valikoimasta tuolloin 8 ensimmäistä). Tässä postauksessa en ole niin perusteellinen, vaan esitän yleisempiä huomioita.

Pidin Joenpolven novellistiikasta, erityisesti 80-luvun tuotannossa oli monia sykähdyttäviä ja hyvien novellien tavoin maton lukijan jalkojen alta tempaisevia kertomuksia. Kerrontatapa on tyyliltään perinteistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosikymmenillä käytettyä, ja kieli on selkää, täsmällistä eikä sen osalta konstailla ihmeemmin. Joenpolvi on novellistina melko monipuolinen, on sekä lyhyttä muotoa että pitkää, ja pari runoproosaakin lähestyvää lyhyttä novellia valikoimaan sisältyy. Henkilöt ovat useimmiten miehiä, jotka pohdiskelevat asioita hieman sivussa kaikesta, mutta myös naishenkilöitä on mukana, joskus pääosassakin. Novellien tapahtumat säilyvät realistisina kautta linjan. Hieman abrsudin sävyjä tulee esille esimerkiksi novellissa Pala valkoista marmoria, kun päämäärättömälle reissulleen jälleen kerran lähtenyt päähenkilö satuilee kohtaamilleen ihmisille henkilökohtaista historiaansa miten sattuu. Symbolisia kuvauksia toki on usein, kuten Kevätkesän lämpimin päivä-novellin lahoava lippusalko ja sen kunnostus keski-ikäisen miehen mielenmaiseman kuvauksen lomassa.

"Hän peitti maalaamansa salon muovilla ja meni taas laiturille katsomaan. Päälle tulee, rintaman etureuna kätki auringon, maisema hämärtyi ja lintujen äänet taukosivat. Hän näki jo salamat, toiset niistä jäivät pelkiksi välähdyksiksi, mutta näkyi myös polveilevia railoja mustassa pilvimassassa."

Jälkipuolen Valtionpalkinto-novellissa palkinnon saanut mies sivuutetaan ryhmäkuvaa otettaessa, Helsinki näyttäytyy vihamielisenä paikkana ja onni alkaa kääntyä vasta junamatkalla kotiseutua kohti. Tuo novelli ilmentää valikoiman alkusanat kirjoittaneen kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen mukaan todennäköisesti Joenpolven omaa kokemusta asemastaan kirjallisella kentällä 90-luvun puolella. Hymyilyttävää, tummasävyistä huumoriakaan ei unohdeta, mistä käy esimerkiksi novelli Huolehtivainen rakastaja, jossa mies kuljettaa toista naistaan mökille mm. soutuveneessä mustien säkkien alla. Omaksi suosikikseni nousi lopulta novelli Espanjalainen sirppi (1984), joka sisältää niin häpeää, katkeruutta, eroottista virettä kuin järisyttävän käänteen juuri ennen loppua. Nummi kuvaa kyseistä novellia juonikertomuksen historiallista versiota edustavaksi ja Edgar Allan Poen klassista novellin ideaa toteuttavaksi. Kauhuromanttinenkin elementti novellissa on.

Joenpolven novellituotanto ansaitsi varmasti perehtymistä hänen yksittäisten kokoelmiensakin tasolla ja varmasti palaan niihin vielä joskus. Tämä valikoima on kuitenkin hyvä tapa aloittaa ja nautiskella moniulotteisten ja vahvojen novellien lukemisesta. Postaukseni alun lainaus on muuten valikoiman ensimmäisestä novellista Hrustsevin aikaan.

Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on nyt 40.