torstai 28. kesäkuuta 2018

Andrew Sean Greer - Less (pride-viikon lukuhaaste)

Andrew Sean Greer  Less (Lee Boudreaux Books 2017)

"'You need to get an edge', his old rival Carlos constantly told him in the old days, but Less had not known what it meant. To be mean? No, it meant to be protected, armored against the world, but can one 'get' an edge any more than one can 'get' a sense of humor? Or do you fake it, the way a humorless businessman memorizes jokes and is considered 'a riot', leaving parties before he runs out of material?"
Amerikkalaiskirjailija Andrew Sean Greerin romaani Less sai viimeisimmän Pulitzer-palkinnon ja nousi siten tietoisuuteeni, ja kun huomasin että se kertoo keski-ikäisestä homomiehestä, kirja suorastaan hyppäsi lukulistalleni hyvin korkealle. Lueskelin arvioita, vakuutuin lopullisesti ja tilasin kirjan nettikaupasta, koska kirjastoihin se ei ollut täällä vielä edes ehtinyt, mikä on tyypillinen tarina englanninkielisen maailman hlbtiq-kirjallisuuden kanssa. Sain kirjan pari viikkoa sitten, ja se sopikin loistavasti luettavaksi kirjabloggaajien pride-viikon lukuhaasteeseen, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Jännitin etukäteen, olisiko teos minun makuuni liiankin kevyttä luettavaa. Onneksi ei. Se on kyllä vauhdilla kyytiinsä tempaava ja nopealukuinen kertomus, mutta myös monipuolinen; tasoja löytyy, ja teos on äärimmäisen hyvin kirjoitettu. Se on upea. Olen valmis käyttämään harvinaisia ylisanoja, niin paljon romaanin lukemisesta nautin.


Seksuaalivähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa korostuvat usein nuoruus ja itsensä löytämisen vaiheet. Siksi onkin virkistävää, että Greerin romaanin päähenkilö Arthur Less on viittäkymppiä lähestyvä, mutta silti vakiintumaton ja hakee yhä hieman paikkaansa maailmassa. Monesti aihepiirin kirjoissa jää sivuun se, mitä tapahtuu, kun homoseksuaali on pidemmällä aikuiselämässä ja mahdollisesti ollut pitkäänkin parisuhteessa, joka on ehkä sittemmin päättynyt. Arthur Less on tarinan alkaessa sinkkuna, ja hän on oikeastaan elänyt ilman parisuhdetta jo monta vuotta, vaikka hänellä olikin yhdeksän vuoden tapailusuhde (jossa viihdyttiin hyvin paljon sängyssä) arkkivihollisensa Carlosin pojan (joka on tarkalleen ottaen veljenpoika) Freddyn kanssa. Nuoruutensa Less, josta kertoja muuten käyttää kirjassa lähinnä sukunimeä, vietti runoilija Robert Brownburnin kanssa. Less on itsekin kirjailija. Tässä kohtaa moni saattaa huokaista, että taas yksi kirja, jossa kirjailija kirjoittaa kirjailijuudesta, mutta tässä romaanissa teeman käsittely ei tunnu moneen kertaan märehdityltä. Vaikka myös kirjailijaelämän hankaluuksiin pureudutaan, se tehdään hauskasti ja hyvinkin itseironisesti. Oma huumorin tasonsa kirjaa lukiessa tulee nyt siitä, että siinä kerrotaan Pulitzer-palkinnon voittamisesta (palkinnon sai kertomuksessa Lessin entinen puoliso Robert) ja sivutaan sitä, miten tuollaisen palkinnon saaminen kirjailijaan vaikuttaa luoden esim. neromyyttiä. Toivottavasti Greer muistaa kirjoittamansa nyt palkinnonjälkeisessä elämässään! Hän on toki ollut jo ennen Lessin saamaa palkintoa kirjallisesti meritoitunut saaden pienempiä palkintoja. Joka tapauksessa, romaanin alussa Arthur Lessillä ei tunnu menevän hyvin. Hänen entinen rakastajansa Freddy on menossa naimisiin, ja Less saa kutsun häihin, eikä hän koe voivansa mennä. Kotona nyhjääminenkään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi Lessin uusi romaanikäsikirjoitus saa hylkäyksen hänen kustantamostaan. Ratkaisuksi pulmalliseen tilanteeseen Less päättää hyväksyä kaikki postissa saamansa esiintymiskutsut ja työtarjoukset ulkomaille, ja niin hän päätyy lähtemään kuukausien mittaiselle maailmanympärimatkalle kotikaupungistaan San Franciscosta New Yorkiin, Italiaan, Saksaan, Marokkoon, Intiaan, Japaniin... 
"Was this how men felt? Straight men? Alone so often, but if they faltered - if they lost a wedding ring! - then the whole band of brothers would descend to fix the problem? Life was not hard; you shouldered it bravely, knowing all the time that if you sent the signal, help would arrive. How wonderful to be part of such a club. Half a dozen men gathered around, engaged in the task. To save his marriage and his pride. So they did have hearts, after all. They were not cold, cruel dominators; they were not high school bullies to be avoided in the halls."
Teos on kerrottu hyväntuntuisesti etenevällä rytmillä, ja se koostuu luvuista, joissa kuvataan Lessin elämää eri paikoissa hänen matkansa varrella. Greerin tapa kirjoittaa on todella hauska, naurahtelin säännöllisesti pitkin romaania. Huumori ei missään kohtaa mene liian ilkeäksi. Ihailen suunnattomasti, kun joku osaa kirjoittaa näin hauskasti ilman, että se menee yksiulotteiseksi hölmöilyksi. Stereotypioita kyllä käytetään, kuten yllä olevasta sitaatista huomaa, mutta nekään eivät tunnu mauttomilta, kenenkään yläpuolelle ei pyritä nousemaan. Päähenkilön kanssa voi nauraa kaikille hänen sattumuksilleen, joita matkan varrella kertyy  Less on varsinainen antisankari kokiessaan epäonnea monta kertaa, mutta hän on tavattoman sympaattinen ja sydämellinen hahmo. Tämä romaani sopii hyvin myös tarinavetoisille lukijoille. Pitkästä aikaa minäkin innostuin romaanin juonesta, ja odotin suurella kiinnostuksella mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ennen loppua tuntui jo etukäteen haikealta, että kirjan maailmasta ja sen päähenkilöstä pitäisi luopua. Sellainen tunnekin on minulla nykyään lukiessa harvinainen. Teoksen kertojaratkaisu on myös jännittävä, sillä kertoja kommentoi hyvin omaäänisesti asioita ja on aivan oma hahmonsa, jonka olemus paljastuu myös lopussa. 
"There was the Long Island architect who slept in flannel pajamas and a cap, as in a silent movie. There was the florist who insisted on sex outdoors, leading to a doctor's visit during which Less had to ask for both an STD test and a remedy for poison oak. There were the nerds who assumed Less followed every news item about the tech industry but who felt no obligation to follow literature."
Vanhenemisen teema on asia, johon liittyen seksuaalivähemmistöön kuuluvankin on tärkeää saada lukea representaatioita. Less käsittelee vanhenemista herkästi ja moniulotteisesti huomauttaen myös, ettei rakkauden etsimisessä ole aikarajaa. Homokulttuuri varsinkin nähdään usein pinnallisena ja nuoruuteen keskittyvänä, ja siksi muunlaiset äänet ovat kirjallisuudessa todella tervetulleita. Romaani pohdiskelee metafiktiivisesti sitä, miten kiinnostavaa luettavaa keski-ikäisen keskiluokkaisen valkoisen homomiehen seikkailut ovat, mutta Less todistaa, että kyllä ne voivat olla, jos ne on kerrottu tarpeeksi hyvin. Ehkei jokaisen kaunokirjallisen teoksen tarvitse politikoida, kunhan muillekin äänille on kirjallisessa maailmassa tilaa? Kirjassa pohditaan myös suurten ikäerojen merkitystä parisuhteissa ja sitä, minkälainen merkitys on vaikkapa nuoruusvuosiensa viettämisellä pitkässä suhteessa tietyn ihmisen kanssa. Kukin kasvaa tavallaan, ja jotkut tuntuvat säilyttävän viattomuutensa pidempään kuin toiset. Elämä voi olla komediaa tai tragediaa  ehkä näille molemmille on varattu tietty aikansa kunkin ihmisen elämässä. Less kokee matkallaan monenlaista, kuten uusia ihmissuhteita ja vaarallisiakin tilanteita. Kauas matkustamallakaan ei pääse kotiasioita täysin pakoon, se käy tragikoomiseen tapaan monesti selväksi!

Ihana kirja. Näin en ole sanonut blogissani ehkä koskaan ennen, mutta Andrew Sean Greerin romaani Less on vilpittömästi sellainen. Se on hauska ja hyvin viisas. Olen iloinen, että teos on nyt hyllyssäni kaikkien merkittyjen sivujensa kera. Kaivan sen joskus vielä uudestaan luettavaksi, se on hyvän mielen kirja ja ehdottomasti myös kirjallisena teoksena niin korkeatasoinen, että sen kokee mieluusti uudestaan. Ehkä otan sen luettavaksi, kun olen itse viisikymppinen, ja katson miten uudella tapaa siihen pystyn silloin samastumaan, koska nyt jo koin vahvoja tuttuuden tunteita monessa asiassa. Viime vuosina on käynyt välillä niin, että Pulitzer-palkittuja teoksiakaan ei ole saatu suomeksi, jos niiden aihe on määritelty marginaaliseksi, mutta vetoan kotimaisiin kustantajiin: tämä on oikeasti todella hyvä ja monenlaisille lukijoille sopiva kirja, käännättäkää tämä, suomalaiset lukijatkin ansaitsevat päästä suurin joukoin tutustumaan Arthur Lessiin! Hänen tarinansa jää sydämeen. 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2: koonti

Kirjablogien novellihaaste jatkui Ompun aloittaman ensimmäisen haasteen jälkeen Nipvet-blogin Juhan vetämällä toisella kierroksella. Vuoden kestänyt haastekierros päättyy tänään.



Tällä kertaa osana haastetta olivat peukutukset, joiden tekemisessä olin haastevuoden alkupuolella melko huolellinen, mutta sen jälkeen lipsuin ja peukutus unohtui välillä kokonaan. En tiedä, oliko hyvä merkki, että novelleja tuli välillä luettua miettimättä edes sitä, että haastekin on meneillään, ja joskus maininta haasteesta taisi bloggauksessa jopa unohtua. Mutta kuinka paljon luettuja kokoelmia lopulta oli? *rumpujen pärinää*

Luettuja novellikokoelmia kertyi kahdeksan. Ne olivat, lukemisjärjestyksessä postauslinkkien kera:

Maria Peura: Tunkeilijat

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja



Luetut teokset ovat siis tuoreita, sekä kotimaisia että käännösnovellikokoelmia, mikä on ilahduttavaa: novellien vähenevästä julkaisutarjonnastakin löytyy luettavaksi teoksia, ja vieläpä hyviä sellaisia. (Ja kyllä, tiedän että spefin puolella novelleja julkaistaan enemmän, eikä minulla ole hyvää perustelua sille, etten ole viimeisen vuoden aikana tullut lukeneeksi spefinovelleja, tosin Sirkjärven kokoelma edustaa osittain genreä.) Lucia Berlinin teos hurmasi kertakaikkisesti, ja sille on tulossa jatkoa tänä syksynä, kun Berlinin postuumisti julkaistun novellivalikoiman suomennoksen toinen osa ilmestyy, ja jonkun mielipiteen mukaan tuo jälkimmäinen osa sisältäisi vieläkin ensimmäistäkin hienompia novelleja. Wau. Raymond Carverin teos on alkuteoksena jo vanhempi, mutta Seppo Lahtisen suomennos Carverin esikoiskokoelmasta ilmestyi vasta muutama vuosi sitten. Aiemmin Carveria oli käännetty eri kokoelmista poimien suomennosvalikoimiin. Kotimaisista teoksista Olavi Koistisen kokoelma pärjäsi hienosti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, jossa raati korotti sen lopulta kakkossijalle. Postattujen lisäksi olen lukenut yksittäisiä novelleja, kuten osan Toinen Tuntematon -antologiasta, joka sitten kuitenkin jäi kesken ja hautautui muun lukemisen alle viime vuodenvaihteen tienoilla. Viime aikoina minulla on ollut novellien kanssa hieman taukoa - viimeisin lukemani on Maija Sirkjärven kokoelma maaliskuulta. Pitää siis jälleen terästäytyä tyylilajin kanssa.

Novellihaaste 2:n koostepostauksen ja bloggaajien linkkejä omiin koonteihinsa voi katsoa Nipvet-blogista.

Silvia Hosseini - Pölyn ylistys

Silvia Hosseini  Pölyn ylistys (Savukeidas 2018)


"Asioiden sellaisuuden kohtaaminen on kauheaa. On hirvittävää joutua hyväksymään, että arkielämä on onnellisena ja yltäkylläisenäkin suurelta osin joutavaa. Se on sähköpostien kirjoittamista, talouspaperia, polkupyörän viemistä kellariin.
   Jokainen merkityksellinen hetki saa unohtamaan, että hyväkin elämä on enimmäkseen väljähtänyttä kuoleman odottelua. Tähän perustuu lifestylen ja brändien, elämysten ja elämänviisauksien sekä Instagramiin neliöityjen huippuhetkien lumo."

Silvia Hosseinin kirjoituksia oli tullut ennen hänen esikoisteoksensa julkaisua vastaan mm. Nuoren Voiman sivuilla, ja viime aikoina hän on tullut tutuksi Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelman kuuntelijoille Kulttuuriykkösen kisastudioiden vakioäänenä. Hosseini oli lehdissä julkaistuilla esseillään onnistunut herättämään minussa ajatuksia ja jättämään kirjoitustyylistään mielikuvan, koska kiinnostuin hänen esikoiskokoelmastaan heti, kun kuulin sen olevan ilmestymässä. (Sivujuonteena todettakoon, että pidän jotenkin ihan valtavasti hänen puheäänestään, joten häntä on myös sen takia miellyttävä kuunnella radiossa.) Pölyn ylistys sisältää joitakin jo aiemmin julkaistuja esseitä, joitakin aivan uusia, kuten kotimaiset esseekokoelmat useimmiten. Pidin kokoelmassa siitä, että sen esseet sisältävät yhdistäviä linjoja, jotka tekevät kirjasta yhtenäisen teoksen. "Hän hakee lohdutusta huonoudesta", kuvaa takakannen esittely, ja tämä onkin tärkeä kokoelman lävistävä teema, "hyvien huonojen" löytäminen ja niistä ilahtuminen.

"Osasyynsä on varmaankin pornografialla, jonka esittelemiä hullutuksia jotkut haluavat kokeilla käytännössä. Väkivaltaseksi ei kuitenkaan ole pelkästään opittua. Sen taustalla tuskin on eroottisen kirjallisuushistorian tai kristillisen ikonografian kaltaisia hienouksia, vaan yksinkertaisesti biologia: testosteroni on sekä seksin että aggression hormoni, ja aivoissa seksuaalisia ja väkivaltaisia tunteita hallitsevat osat ovat vierekkäin. Harva haluaa myöntää, että mitä seksiin tulee, ihminen on ennen kaikkea eläin."

Hosseini on heittäytynyt esseissään aiheisiin, jotka vaativat uskallusta ja itsensä likoon laittamista. Hänen kirjoitustyylinsä on usein hauska, ja tekstien huvittavuus tuntuu syntyvän erityisesti siitä, miten postauksen alun sitaatissa mainittu asioiden sellaisuus paljastuu kaiken "ylevän" alta. Hyvä esimerkki on loistavasta "Vähän saa kuristaa"-esseestä kohta, jossa seksimessujen bondage-esitys osoittautuu joksikin aivan muuksi kuin se kirjoittajan ystävän kuvitelmissa oli. Lukiessani kieriskelin naurusta. Tällainen kirjoittamistapa vaatii kärjistämistä, ja välillä kielenkäyttö on hyvinkin pisteliästä, mutta nauruun on helppo heittäytyä. Vakavampia sävyjä on toki myös. "Leonard Cohen munasillaan"-esseessä Hosseini kirjoittaa Cohen-fanituksestaan ja siitä, miten hankalaa on suhtautua tämän tuotannon "tahmeaan tahraan", albumiin Death of a Ladies Man, jonka sanoitukset ovat täynnä misogyynistä eetosta. Hosseini tukeutuu aiheitaan käsitellessään laajasti kirjallisuuteen, maailmankirjallisuuden vanhoista klassikoista kotimaisiin uutuuksiin, ja ilahduin erityisesti kotimaiseen nykyrunouteen viittaamisesta. Muutkin kulttuurin osa-alueet ovat esseissä läsnä: elokuvat, sarjat, popmusiikki, blogit, kuvataide. Tyylilajiin kuuluva rönsyily aiheissa ja ajatuskuluissa on toteutettu tyylikkäästi kokonaisuuden ehdoilla. "Al Pacinon huuto"-esseessä kuljetaan Paholaisen asianajaja -elokuvan kautta Pacinosta Keanu Reevesiin ja eritellään hillittömään tapaan kaikkia tämän kolmea ilmettä. "Erään voimalaulun sedimentit" kertoo Karri Koiran ja Ruudolfin kappaleesta, joka on "postmoderni käännösiskelmä" R. Kellyn kappaleesta, ja lopulta päädytään Tuntemattomaan sotilaaseen. Albert Camus'n Sivullisen pohdinnasta puolestaan tupsahdetaan Seinäjoen tangomarkkinoille. Kaikki tämä on hyvin luontevaa. Hosseinin käyttämä kieli lähestyy teoksessa välillä puhekielisyyttä: mukana on englanninkielisiä heittoja, kuten instant karma, ja äidinkielenopettajana työskentelevältä kirjoittajalta tällaisen kielen rikastamisen voi nähdä tarkoituksellisena. Usein arkipuheessa käytettävät ilmaisut teoksessa tuovatkin tekstiä lähemmäs, kun ne toimivat tyylillisesti.

  "Sitten on keski-ikäinen pariskunta, jolla ei ole yhteisiä koordinaatteja. Ohi kävellessään mies puristaa minua takamuksesta. Toista kättään hän pitää omistavasti naisystävänsä hartioilla.
   Menin elokuviin. Teatterissa oli sinä päivänä näytillä yksi elokuva, jokin Twilight-sarjan osa. Se kertoi nuoresta naisesta, joka ei saanut vampyyrimieheltä seksiä, vaikka kovasti halusi, sillä miehen oli suojeltava häntä. Juoni oli yksinkertainen: pariskunta suutelee ja riitelee, ja aina välillä jotkut juoksentelevat metsässä tosi kovaa.
   Millaista seksiä tangopariskunnat harrastavat? mietin, ja tunsin pakarassani yhä tangomiehen sormet."

Ruumiillisuuden suhde kulttuurisesti korkeampina pidettyihin ihmiselämän asioihin toistuu kokoelmassa usein. "Vähän saa kuristaa"-esseen lisäksi tätä käsittelee erityisesti Dubai-aiheinen "Aavikkolabyrintin vangit", jossa megalomaanisen kaupungin jatkuvan kulutusspektaakkelin keskellä voikin tuntea "murtuman keinotekoisessa kuoressa", oman ruumiinsa, sen tarpeiden ja nautintojen tunteet, rakastaa niitä vielä enemmän kuin muualla. Kun katsoo tarkkaan, voi löytää jotakin, mikä on vähäeleistä, rehellistä ja totta. Dubai-esseen lopussa Hosseini yltyy hyvin kaunokirjallisiin visioihin kaupungin kohtalosta. Hänellä on selkeästi taitoa myös lyyrisemmän ilmaisun suhteen: "Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan." Ehkä Hosseinin kannattaisi viedä tätä tyyliä pidemmälle tulevissa esseissään; maailmalla kaunokirjallisia tyylejä hyödyntävät, lajien rajoja koettelevat esseet ovat olleet oma ilmiönsä jo pitkään, mutta suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa tätä ei ole ymmärtääkseni kovin paljoa vielä tehty. Eipä sillä, pidän kovasti myös Hosseinin suoremmasta kirjoittajan äänestä, mutta kokeilut innostavat minua aina erityisesti. Kokoelman viimeinen teksti, nimiessee "Pölyn ylistys" saa pohtimaan omaa taidesuhdettaan, kun Hosseini kirjoittaa taidemuseoiden uuvuttavuudesta, läpijuostuista taideaarteiden sokkeloista ja Stendhalin syndroomasta. Viimeksi mainittua en ole koskaan tainnut kuvataiteen äärellä kokea. Muut taiteenlajit ovat kyllä saaneet aikaan kylmiä väreitä ja kyyneleitä, mutta en tiedä onko siinä kyse samasta ilmiöstä. Minuun fyysisesti vaikuttavimpien taiteenlajien kolmen kärki on järjestyksessä musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Vaikka kirjallisuus on tällä hetkellä elämässäni eniten läsnä oleva taidemuoto, se on luonteeltaan hitaampaa, ja sen vaikutus iskee ajan kanssa, vähitellen  paitsi joskus, kun törmää teoksissa yksittäisiin lauseisiin, jotka järisyttävät jotakin sisällä perustavalla tavalla. Mutta tämä on harvinaista, harvinaisempaa kuin kylmät väreet ja kyyneleet musiikin ja elokuvan parissa, ainakin minulle. Ruumiilliset kokemukset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta taidemuodon tärkeydestä.

Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on esikoisteoksena vahva taidonnäyte, ja kirja nostaa hänet heti kiinnostavimpien kotimaisten esseistien joukkoon. Alan jo odottaa häneltä lisää tekstejä luettavaksi, ja sillä välin jatkan hänen äänensä kuuntelemista Kulttuuriykkösen parissa. Teoksen toisista esseistä vaikutuin vähän enemmän kuin toisista, mutta niin se kokoelmien kanssa väistämättä menee. Hosseini kirjoittaa asioista siihen tapaan, että niitä voi kukin itse tarkastella, muodostaa suhteensa niihin. Sellainen on arvokasta. Hänen tapansa ilmaista asiat on terävä ja voimakas, mutta jättää tilaa keskustelulle. Välillä naurattaa, välillä maailma aiheuttaa tuskaa, ja ajattelun rönsyt ja rihmastot jatkavat elämäänsä lukijan omassa päässä.

Kritiikeissä ja blogeissa: Aamulehti, Ruskeat Tytöt, Reader, why did I marry him?, ESS, Suomen kuvalehti (koko arvio vain tilaajille), HS

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Jere Vartiainen - Minuus | Miinus

Jere Vartiainen  Minuus | Miinus (Kolera 2018)


"Toisten päihittäminen ja joukosta erottuminen
ovat haasteita sosiaalisissa tilanteissa. Tva on varautunut
ja hänen ajatuskulkunsa ovat paranoideja
Hylätty lapsiminä kokee usein olenko tämä todella minä
joka teki suonista hyppynaruja mutta ei hypi yli lyöntien
Tva tuo toistuvasti esille
mitä sinä teit ensin"

Runoilija Jere Vartiainen on teksteineen tullut minulle tutuksi erityisesti Twitterin kautta  harva kotimainen runoilija on siellä läsnä, ja omien runotekstien postaileminen palveluun on vielä harvinaisempaa. Vartiainen on lavarunouden Suomen mestari, ja hänen oivaltavia tekstejään on ollut hauska seurata twiitteinä. Kun Vartiaiselta julkaistiin uusi kokoelma Minuus | Miinus, jonka aiheena mainittiin erityisesti miehisyyden käsittely, kiinnostuin heti, koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta jonkin verran, myös runoja. Kustantajan esittelyssä kuvattiin: raa'astikin maskuliinisuutta käsittelevä runokokoelma   nostaa esille ja purkaa palasiin mieheksi kasvamisen väkivaltaiset umpisolmut. Odotin teokselta erityisesti samastuttavuutta, niiden asioiden tunnistamista, joiden kanssa on tullut elämänsä aikana tuskailtua, ja myös sellaisia lähestymistapoja, joita en ole tullut ennen ajatelleeksi. Jotakin ajattelua haastavaa, ravistavaa ja tunnistettavaa. Toki runous on ensisijaisesti taidetta, eikä asiatekstiä; ei runotekstiltä voi sinänsä vaatia asioiden käsittelyä tietyllä tavalla, niin että tekstillä olisi jokin tehtävä, joka sen on ratkaistava. Mutta esittelytekstin lukeminen herättää väistämättä joitakin odotuksia myös runokokoelmaa kohtaan, sitä mitä se minulle lukijana antaa.

"Kypsyttyäsi sinäkin vielä toistat itseäsi kuin lapsuuden traumaa.

                                             *
Yli 70 % suomalaisista uskoo, että toisten menestys on pois heiltä itseltään

                                             *
Se, jolla on tarkin käsi, heittäköön ensimmäisen kiven.

                                             *
Maailma palaa, mutta älä sinä, pikku nöpönenä, siitä huolehdi."

Vartiaisen kokoelman tyyli on monimuotoinen, kuten esittelykin toteaa. Perinteistä säerunoa on varsin vähän  sitä sisältyy 80-sivuiseen kokoelmaan vain muutamia sivuja. Muutoin temmelletään typografian ja asettelun leikeissä. Kolera-kustantamolle ominaiseksi muodostuneeseen tapaan kirjan ulkoasu on huolitellusti toteutettu, ja taas tulee haikea olo siitä, että Kolera on lopettanut kustannustoimintansa ja Minuus | Miinus kuuluu sen viimeisiin julkaisuihin. Fontit vaihtelevat, välillä runot ovat luetteloita, välillä teksti asettuu tiettyyn muotoon ja täyttää sivut kokonaan proosan tavoin, on caps lockia, sivuja jotka muistuttavat elokuvan verkkoesittelyä, työvoimatoimiston lomaketta tai hölmöä nettitestiä. Välillä tällaisia kokoelmia lukiessa tulee miettineeksi, että vaikka kaikenlaisten keinojen valikoima onkin tekstiä sommitellessa käytettävissä, tarkoittaako se, että niitä kaikkia täytyy käyttää? Saneleeko teksti aina muodon vai tuleeko se joskus muodon ja ulkoasun perässä. Tunnen itseni puisevaksi konservatiiviksi, kun ajattelen näitä kriittisesti. Joskus on runoteoksia, jotka syntyvät muodosta ja mittaan pakottamisesta, kuten Timo Salon kiehtova Mutta ennen muuta, jossa viehätys nousi juuri ulkoisten rajoitteiden aiheuttamista seikoista. Kun tyylikeinot ovat rönsyävän moninaiset, mietin, miten lyhyt matka villistä vapaudesta on sillisalaattiin. Tämän kokoelman parissa alan pohtia myös, ilmentääkö keinojen sirpaleisuus perinteisen miehisyyden käsitteen rikkinäisyyttä. Vartiainen osaa kirjoittaa hienosti, pidän hänen lauseistaan, jään pyörittelemään monia säkeitä kielelleni ja tulen yllätetyksi monta kertaa, mikä on runoudessa aina hyvä.

"arvostamme ammattitaitoa joustavuutta paineensietokykyä. arvostamme kykyä sietää hirvittävää heikkoutta itsessä (ja muissa). kelpoisuusvaatimuksena on, että on ainakin esitettävä, sekä ote rikosrekisteristä (laki työskentelevien rikostaustan selvittämisestä 504/2002).

Nyt alkaa tämän postauksen vaikea osuus. Täytyisi kirjoittaa siitä, mitä tämän kokoelman runoissa oikeastaan sanotaan, miten sen teemoja lopulta käsitellään. Sana "huoh" on kuulemma taannoin saanut virallisen aseman, joten käytän nyt sitä ilmaisemaan, miten vaikeaa minun joskus on ilmaista ajatukseni ja kokemukseni tarpeeksi tarkasti: huoh. Yritän. Pidin kokoelman intiimeistä kohdista, siitä miten mennään vaikeillekin alueille suoraan, eikä piilotella symbolien ja kerrostumien taakse. Välillä en saanut kiinni langanpätkistä, joita lukijalle tarjotaan, ja välillä en jaksanut kiinnostua, sen myönnän. Kun huomasin, että kirjassa kerrotaan kasvusta heteromieheksi tehden henkistä isänmurhaa (huom. minun tulkintaani ja näkemystäni), vaivuin jonkinlaiseen voipumukseen  tästä olen lukenut jo niin paljon. Pystyn yleistämään sellaisen joskus samastuttavaksi itselleni, mutta aina en jaksa. Se on kuin katselisi kuuta, että tuolla se näkyy, se on omassa roolissaan myös elämän mahdollistaja maan päällä, mutta samalla se on minun sijainnistani lähes 400 000 kilometrin päässä, eikä juuri vaikuta päivittäiseen elämääni mitenkään, ei kosketa sitä ellei tapahdu jotakin aivan erityistä, mikä kiinnittää huomioni. (Huomaan, että on kulunut jo aikaa siitä, kun olen viimeksi lukenut queer-kirjallisuutta, joten kaipaan jo representaatiota, kotiin saapumisen tunnetta, mutta se ei ole tämän kirjan vika, analysoinpa vain tunnettani taas, koska niinkin voi tällaisessa vapaamuotoisessa kirjabloggaus/impressiossa tehdä.) Kiehtovaa kokoelman käsittelytavassa on se, miten sen keskushenkilöstä puhutaan ajoittain tutkittavana (tva), kuin kyseessä olisi tieteellinen tarkastelutilanne.

Jere Vartiaisen Minuus | Miinus on runokokoelmana huolellista työtä niin visuaalisen ilmeen kuin kirjoitustyön puolesta. Tulee tuntuma siitä, että yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä. Teos pureutuu kipeisiinkin aiheisiin lähelle, ja vaikka symboleita, kuvakieltä, kokeilua ja kerroksia on, välillä pysähdytään myös hyvin konkreettisen äärelle. Silti tämä jäi minusta jotenkin etäälle, eikä sen maailma onnistunut useinkaan näyttäytymään tunnistettavana, mikä johtui toki myös omista odotuksistani aiheen käsittelyyn liittyen. Aion ehdottomasti seurata Vartiaisen uraa tästä eteenpäin, ja toivottavasti hän löytää runoilleen jatkossakin sopivan kustantajan.

Teos Koleran sivuilla

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Mika Rättö - Se jokin

Mika Rättö  Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" (Teos 2018)

"Onnekkaille saari tarjosi hersyvän auringon, epäonnekkaille katkeran kuun, viekkaille tervehdyttävät merituulet, haaveilijoille vain rantaan huuhtoutuneiden kalanraatojen tympeän parfyymin. Mutta muistettakoon, että onni ja sen tuoksu ovat haistajansa nenässä, ja se mikä on toiselle pistävä, on toiselle, no, ainakin jonkinlainen elämys."
Mika Rätön romaani Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" hyppäsi esille kevään kustantajakatalogista jo nimellään, ja varsinkin, kun romaania kuvattiin kokeellisen proosan klassikoksi uhmakkaasti jo esittelytekstissä. Muusikkona monista yhtyeistä tunnettu Rättö sai edellisellä teoksellaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, tunnustuksen kokeilevasta otteestaan proosan tekoon, ja tämän perusteella saattoi odottaa mielenkiintoista teosta. Seikkailukirjallisuuden perinteistä ammentava juoni on romaanissa törmäytetty kieleen, joka käy todella reippaasti "kierroksilla", ja mukaan on otettu suorasukaista kommentaaria maailman asioista, joten kirjan moraliteetiksi kutsuminenkaan ei ole kaukaa haettua. Asioiden kuvaus rönsyää tavalla, jolle ei alkusivuilla voi olla naurahtelematta. "Mieluummin överit kuin vajarit" on selvästi ollut kirjoittamisessa toteutettu linjaus.

Ja voihan härkäpapu sentään! Hillitön meno alkaa teoksessa heti, kun kuvataan tapahtumapaikkana olevaa saarta, joka on saanut nimekseen Saint Demokratiuzzo ja jonka kerrotaan työntyvän valtamerestä "mahtavana kuin Galeidoksen punagraniittifallos". Pian selviää myös, että saaren maailma on vahvasti jakautunut, ja demokratia on muuttunut jyrääväksi harvainvallaksi. Kaiken lisäksi saarta tuntuu uhkaavan vaara, josta saadaan vähä vähältä enemmän merkkejä. Romaanin henkilögalleria on moninainen ja sen edustajat onkin esitelty lyhyesti heti alkuun  en kyllä lukiessa enää palannut alun luetteloon, vaan seurasin kertomusta sellaisenaan. Seikkailun juoni on kiehtova ja sen mukana kulkeminen kiinnostavaa, mutta toisaalta se vaatii tarkkaavaisuutta, varsinkin loppupuolella. Käänteet ovat paikoin vauhdikkaita ja asioita ei ole selitetty yhtään ylimääräistä. Oma lukemiseni meni välillä tasapainoilemiseksi, keskittyisinkö kielen ja kuvauksen herkullisiin yksityiskohtiin vai seuraisinko vauhdilla etenevää juonta. Väsymykseni joinakin päivinä lukemisen aikana tylsistytti varmasti terää, jota kirjassa olisi saattanut olla vielä enemmän, mikäli olisin jaksanut keskittyä jatkuvasti. Pysyin parhaiten ja valppaimmillani tarinassa mukana alkupuolella ja keskivaiheilla, erityisesti kuvaamataidonopettaja Marja-Liisa Skumban, verkonkutoja Teresa Kutimianin ja nukentekijä Pako De Lucian selvittäessä saaren salaisuuksia.

  "– Niinkö? Enpäs ole moista eläissäni kuullut. Kylpevä maitovalasko te sanoitte, huh huh, aika paksua, mutta rahvas nyt on, mitä rahvas on aina ollut. Keksiihän se peijooni isäntänsä päänmenoksi kaikenlaista pikku jutunjuurta ja huulenherjaa, totisesti, näin se on, ja paheminkin. Kateellisten panettelua ja katurunoutta juoppojen suista, näitä kuulee, ala-arvoista puuta heinää. Hän vilkaisee lasiaan yllättyneenä.  Onko tässä muuten prosentteja? Ohhoh, tosiaan hiukan tykkyä, no, mutta tarkoitin, että menestyksellä on toki hintansa."

Kirjan kielellinen rekisteri on laaja ja kekseliäs. Dialogit ovat hersyviä ja murteiden käyttöä hyödynnetty rohkeasti. Paikkojen, ihmisten ja asioiden kuvailussa villiinnytään pitkiin adjektiivien ryöppyihin, jotka tyylikeinona toimivat  niitä käytetään kautta linjan elementtinä, josta syntyy myös omanlaistaan huumoria. Esimerkki kohtauksesta, jossa Marja-Liisan Skumban johdolla etenevä joukko näkee ammattihieroja ja fysioterapeutti Puppe Plinius Päärssonin: "Korallinvalkea iho pingottui puolialastoman puolijumalan jaloperäisten luiden ympärille kuin vuoripurojen hiomille kiville laskostuva kuunsäde. Pilaristen reisien täyteläisyys uhkui voimaa, rentoina kyljiltä erkanevat käsivarret laskeutuivat kupeille väkevinä, mutta silti aistikkaan hillittyinä, ja olivat kuin luodut kantamaan raskaankin taakan turvallisesti sateensuojaan ja puolustamaan yössä vaanivilta vaaroilta." Sanavaraston runsaus ja pitkiksi vyöryvien virkkeiden nokkeluus toi välillä mieleeni itsensä Volter Kilven! Jos Kilpi olisi nykypäivän maailmassa kirjoittanut kuvitteelliseen todellisuuteen sijoittuvan seikkailuromaanin, se olisi voinut olla tällainen. Rätön kirjoittamat dialogit toki ovat tiiviimpiä ja sen myötä jämäkämpiä iskevyydessään.

Mika Rätön Se jokin -romaani todistaa sen, miten uudenlaiselle tasolle juoneltaan perinteisehkön kertomuksen nostaa kokeileva ote proosassa. Kirjaa seuraa kiinnostuneena ja kielestä, hillittömistä käänteistä ja kuvauksista nautiskellen. Teos on kokonaisuutena onnistunut, vaikuttava saavutus. Kaikissa sen juonikuvioissa en pysynyt täysin mukana, mikä saattoi johtua myös keskittymisen herpaantumisesta lukemisajankohdan olosuhteisiin liittyen, mutta lopussa jäi ennen kaikkea sellainen olo, että on käynyt kiehtovassa ja omalakisessa maailmassa, ja teoksen maailman tarjoamat moraaliset näpäytyksetkin ovat paikallaan.

Kritiikkejä: Satakunnan Kansa, Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Nippupostaus: 5 ig-minibloggausta

Instagramin käyttäminen kirjoista postaamiseen

Olen alkanut taannoin käyttää erillistä Instagram-tiliä kirjajuttuihin blogin nimellä (eli @tekstiluola, saa seurailla), ja joitakin kirjoja olen blogannut vain sinne lyhyesti, yleensä kiireen takia, kun kirja on pitänyt palauttaa kirjastoon ja siihen on ollut varauksia ja laina-aika on lopussa (tai okei, yleensä ylittynyt, esimerkillinen kirjastoihminen tässä hei). Joku voisi sanoa, että mikset pyydä arvostelukappaleita, ja minä sanon edelleen Bartlebyn tavoin, että mieluiten en. Syistä x, y ja z. Olen kuullut välillä harmitteluja, etteivät jotkin teokset saa pidempiä postauksia, ja minä joudun toteamaan, etten ole tilivelvollinen, tämä on minun blogini, kyse on minun vapaa-ajastani, ja koko kirja-alan tilanne ei ole minun harteillani (itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta minun on pakko kirjoittaa nämä esiin aina välillä, myös itselleni, etten ahdistuisi). Tosiasia on myös, että jos en olisi päättänyt kuvata kaikkia lukemiani teoksia Instagramiin, en olisi välttämättä kirjoittanut sanaakaan niistä, ehkä laittanut vain pari sitaattia Twitteriin. Eli tällä tavoin kaikesta luetusta tulee sanottua ainakin jotain. Odotan pelolla sitä, kun vastaan tulee kirjoja, joista en oikein viehäty. Viime vuonna jätin bloggaamatta muutamasta kirjasta siksi, että en niistä suuremmin pitänyt, ajattelin sen olevan monin tavoin helpompaa. Koska teen tätä vapaa-ajallani, minulla on oikeus pitää tätä blogia juuri niillä ehdoin kuin haluan ja juuri siten kuin minusta tuntuu mukavalta. Kyllä, se tekee tästä hehkutuspainotteisen, ja jos ei kiinnosta lukea juttuja kirjoista joista olen eniten innostunut, voi olla lukematta. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ratkaisujani saisi kritisoida  saa räyhätä tuossa kommenttikentässä niin maan penteleesti, jos siltä tuntuu! Olisi hyvä, jos syntyisi muutenkin keskustelua kirjabloggaajan läsnäolosta Instagramissa, sen eri puolista.




Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että tuon nyt tänne "virallisen blogin" puolelle tekstejä, joita olen kirjoittanut tietyistä kirjoista Instagram-kuvien yhteyteen. Tulen tekemään tällaista varmasti jatkossakin. Käytettävissä oleva aika tuntuu jotenkin koko ajan hupenevan, koska päivätyön lisäksi olen alkanut harrastaa liikuntaa entistä enemmän, omien kaunokirjallisten projektien edistäminen ottaa aikansa, toimin ns. ateljeekriitikkona parille kirjoittajalle, ja läheisten kanssa on myös tärkeää viettää aikaa aina kun siihen on mahdollisuus. Todennäköisesti tulen tiivistämään bloggauksiani jatkossa. Joskus voi tulla toisenlainen vaihe elämässä, sellainen jolloin pitkien bloggausten kirjoittaminen on taas tärkeää, mutta nyt tämä menee näin. Tässä viisi tänä keväänä luettua teosta "minibloggauksina", joita on hieman editoitu alkuperäisversioista.


Marjo Heiskanen  Mustat koskettimet (Siltala 2017)

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on hieno romaani, joka paranee lukemisen edetessä jatkuvasti huimalla tavalla. Olisin halunnut blogata tästä pidemminkin, mutta nyt on todella jaksamaton olo (huhtikuun julmuus vaivasi lukemisen aikaan), ja kirjan laina-aika lopussa, joten ei mahda mitään, täytyy tyytyä insta-postaukseen. Lainaan muistiinpanojani puhelimen muistiosta: "Kirja tekee harvinaisen hyvin näkyväksi sen, mikä on kielen rytmin merkitys teoksen oman äänen muodostumisessa. Päähenkilö Sere Metsätsalon persoona tulee näkyville juuri lauserytmissä, jota on nautinto lukea. Siinä on jotakin hillitöntä, pinnan alla kytevää huumoria koko ajan." Ehkä palaan tämän pariin joskus paremmalla ajalla.








Koko Hubara  Ruskeat Tytöt (Like 2017)

Koko Hubaran viime vuonna julkaistu esseekokoelma Ruskeat Tytöt (molemmat tarkoituksella isolla alkukirjaimella) on todettu monissa blogeissa ja kritiikeissä tärkeäksi teokseksi, joka on uuden aikakauden alku, ja yhdyn näkemykseen: sitä se on. Ensimmäinen kirja Ruskealta Tytöltä muille Ruskeille Tytöille, joita kirjassa puhutellaan suoraan. Minulle tämä asetti eteen peilin, josta voin katsoa itseäni: valkoinen mies. Ja miten tärkeää tämä on tiedostaa, todella sisäistää. Hubara kertoo unelmistaan, peloistaan, kokemuksistaan rodullistettuna naisena, juurien kaipuustaan, ja miten ei ole päässyt käymään yhdessä kotimaassaan koskaan. Hubara määrittelee itse kielen, jolla hän puhuu, ottaa sen omakseen. Vaikka toisin on väitetty, kirjassa käytetyssä kielessä on ehdottomasti sanataiteellista arvoa, ja tämä teos kyllä muistetaan vielä kymmenien vuosien päästäkin. Kyse ei ole "vain" blogikirjoituksista, jotka olisi siirretty sellaisenaan kirjan sivuille. Hubara esittelee myös arvostamiaan ja häneen vahvasti vaikuttaneita taideteoksia niin rap-musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kirjan julkaisun ohessa Hubaran blogi on kasvanut omaksi mediakseen ja on perustettu myös kirjoittajakoulu Ruskeille Tytöille. Tästäkin olisi riittänyt materiaalia varsinaiseen bloggaukseen, mutta kirja pitää jo palauttaa, joten tämän tekstin on nyt osaltani riitettävä. Onneksi teos on jo saanut ansaitsemaansa huomiota ja lukijoita viimeisen vuoden aikana.


Antti Hurskainen  Suru ei toimi (Siltala 2018)

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi on mainio teos. Terävästi kirjoitettu, lukijaa haastava, vastaan haraavakin, kärjistävä, hauska, nauroin lukiessani monessa kohtaa. Minulle teos oli monessa kohtaa myös samastuttava. Välillä epämukavankin paljon. Ehkä juuri siksi tästä jäi pitempi bloggaus kokonaan kirjoittamatta, hankala analysoida itse. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan (alkoholinkäyttö, kirjoittaminen, Ville Valo, unettomuus, Abban jäsenten avioerot, teini-iän seksittömyys), mutta tunnistettava tyyli sitoo kirjoituksia.










Patti Smith  Omistautuminen: miksi kirjoitan (Siltala 2018, suom. Antti Nylén)

Patti Smithin Omistautuminen (Siltala 2018, suom. Antti Nylén) on kiehtova pieni kirja, joka yhdistää novellia ja esseemäistä tekstiä. Teos alkaa Smithin Pariisin-matkan kuvauksesta, joka toimii taustana hänen kirjoittamalleen novellille ja sen synnylle. Taitoluistelijasta kertovan novellin inspiraationlähteenä puolestaan toimii Smithin näkemä elokuva virolaisten pakkosiirroista 1940-luvulla. Novelli on ihan hieno, mutta mielenkiintoisin osuus kirjassa on sen loppu, jossa Smith palaa taas kirjoittamisen perusteisiin erityisesti Nobel-kirjailija Albert Camus'n kautta. Smith pääsee lukemaan Camus'n kuoleman vuoksi kesken jäänyttä käsikirjoitusta. Pari erityisen hienoa sitaattia kirjoittamiseen ja luomistyöhön liittyen sain kirjasta poimittua.







Domenico Starnone  Solmut (WSOY 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Viime viikonlopun Helsinki Lit -vieras Domenico Starnonen Solmut-romaanin ehdin lukea juuri ennen festivaalille lähtöä lauantaina, meni suorastaan minuuttipeliksi. Varsinkin kirjan loppu on niin tiivistunnelmaista luettavaa, että kesken oli hankala jättää. Väljästi taitetut 190 sivua luki varsin nopeasti. Aviokriisistä kertovassa teoksessa kiehtovinta minulle oli rakenne, joka tarjosi monia yllätyksiä näkökulman vaihdoksineen. Starnone taitaa selvästi kerronnalliset koukut. Kieli on täsmällisen selkeää, asioita tapahtuu pintatason alla. Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt hyvää työtä, kuten teki myös Helsinki Litissä, jossa tulkkasi Starnonea italiasta suomeksi. Starnone on ehdottomasti kiinnostava kirjailija, uskon lukevani häntä vielä lisää. Pidempään bloggaukseen en tällä kertaa taipunut, sillä teoksessa on varausjonoa (joka varmasti on Helsinki Litin myötä kasvanut) ja palautuspäivä koitti, joten tällä mennään.