keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Clarice Lispector - Passio (klassikkohaaste)

Clarice Lispector  Passio : rakkaus G. H:n mukaan (Teos 2014). Alkuteos A Paixão segundo G.H. (1964). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi. Ja jos vain suinkin uskallan, annan itselleni luvan pysyä kadoksissa edelleenkin. Mutta pelkään sellaista mikä on uutta ja pelkään kokea sellaista, mitä en ymmärrä  haluan aina takuun siitä että edes luulen ymmärtäväni, en osaa heittäytyä ihan vain harhailemaan. Miten minä oikein selittäisin, että suurin pelkoni on nimenomaan: olla? ja kuitenkaan ei ole mitään muuta tietä."
Brasilialaiskirjailija Clarice Lispector (19201977) valloitti minut viime kesänä, kun luin hänen esikoisteoksensa Lähellä villiä sydäntä. Lispectorin ruumiillinen teksti, jossa on jotakin kuumeista ja polttavana virtaavaa, oli minulle aivan vastustamatonta. Viime syksynä ostin Helsingin Kirjamessuilta pinon Teoksen Baabel-sarjan kirjoja, ja hyllyyni päätyi sekä jo lukemani Lähellä villiä sydäntä että Lispectorin pääteokseksi kutsuttu Passio : rakkaus G. H:n mukaan. Olin törmännyt Passioon liittyen sen verran vaikuttuneisiin puheenvuoroihin, että kirja odotti hyllyssä oikeaa hetkeään ja samalla odotin sen aloittamista vimmalla. Ristiriitaista, kyllä. Lopulta, kun blogikollega Omppu kertoi lukevansa tätä kirjaa, innostuin hänen kommentistaan Facebook-ryhmässä siinä määrin, että päätin ottaa Passion luettavaksi heti kun saisin aloittamani Miévillen kirjan luettua. Ja viimein olin valmis.
"Ihmiset jotka tietävät että kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti  ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä."
Edeltävä sitaatti on tekijän alkusanoista, otsikolla "Mahdollisille lukijoille". Rakastuin vähän jo tuohon alustukseen, enkä halua edes siteerata sitä kokonaan, mutta se naulaa kirjan maailmaa osuvasti. Kirjan varsinaisesti alettua heti sen ensisivut imaisivat johonkin, mitä on hankala kuvata (postauksen aloitussitaatti on sivulta 11). Tuntui, että teksti horjutti mieltäni, mutta oli samalla valtavan nautinnollista. Lispectorin lauseet ovat niin tarkkoja ja esteettisiä, että niitä olisi halunnut siteerata vähän väliä johonkin, huutaa ympärilleen, että katsokaa millaista kirjoitus voi olla. Teksti on sekä hämmästyttävän tarkkaa että jotakin vaistomaiselta tuntuvaa  tai ainakin Lispector osaa luoda täydellisen illuusion vaistonvaraisesta. Lukijan kannalta ei liene väliä, kummasta on kyse. Teos tavoittaa ennennäkemättömällä tavalla niitä pohdintoja, joita tulee mieleeni unen ja valveen rajoilla, kun en oikein saa unta, väsyttää ja maailman paino tuntuu päällä.
"Sama juttu torakan kanssa: mikä on torakan ainoa tunne? valppaus elää? sen ruumiista erottamattomissa oleva tunne. Mitä minuun tulee, niin kaikki mikä oli kerääntynyt sen päälle mikä oli minusta erottamattomissa, ei luultavasti ollut koskaan onnistunut tukahduttamaan sitä valppautta, joka pikemminkin kuin valppautta elämää kohtaan, oli itse elämän vaiheet minussa."
Tässä vaiheessa postausta olisi varmaan olennaista kertoa, mistä kirja varsinaisesti kertoo. Tämän kirjan osalta kuitenkin tuntuu olennaisemmalta puhua kaikesta muusta kuin ulkonaisista tapahtumista, sillä kuten Lispectorin esikoisromaanissakin, myös tässä ns. juoni on summattavissa parilla lauseella. Nainen, joka on suhteellisen varakas kuvanveistäjä Rio de Janeirossa, kulkee eräänä aamuna huoneeseen, josta kotiapulainen on edellisenä päivänä lähtenyt. Huoneessa hän yllättyy siisteydestä, katselee piirrosta seinällä, törmää torakkaan ja pamauttaa lopulta oven kiinni niin, että torakka murskaantuu sen väliin. Tilanne hajottaa hänen mielensä, saa hänet kosketuksiin itsensä kanssa ennennäkemättömällä tavalla, ja tätä kokemusta kirjassa lähestytään, tai oikeastaan kokemuksesta kertomista, asiaa kierretään ympäri ja ympäri niin pitkälle kuin sanat riittävät. Ensimmäisten noin 30 sivun, jotka kurittavat myös lukijan mieltä tuottaen samalla varsinaista tekstin hurmaa (tuossa pöydälläni nyt lojuvan Roland Barthesin teoksen nimeä lainaten), jälkeen kerronta muuttuu joksikin aikaa konkreettisemmaksi, siirtyy ajatuksen tasolta myös ulkoisiin tapahtumiin. Yksityiskohtien tarkkuus ilmenee tämänkin osuuden kerronnassa. Torakan murskaamisen jälkeen tapahtuu taas siirtymä mielen aalloille. Myönnän, että torakan pikkutarkka tutkiskelu ja varsinkin se, mitä lähellä loppua tapahtuu, oli melkoisen ällöttävää kuvausta minulle lievää ötökkäfobiaa potevana, mutta tässä kontekstissa sen kanssa pystyi elämään, sillä inhon tunne oli myös olennainen osa kertojan kokemusta.
"Näiden intervallien aikana ajattelimme aina että se oli lepoa toinen toisenamme olosta. Itse asiassa se oli se suuri nautinto jonka koimme siitä ettemme olleet toinen toisemme: sillä silloin meillä oli kummallakin kaksi. Kaikki päättyisi vielä, sitten kun se mitä me kutsuimme rakkauden intervalliksi päättyisi; ja koska se päättyisi, se huojahteli tasapainoillen painonsa alla oman loppunsa paino jo itsessään. Muistan tämän kaiken kuin väreilevän veden läpi."
Sen lisäksi, että kirjan teksti tuotti minulle samastumisen kohteita, joita en osaa enkä ehkä haluakaan ilmaista tarkemmin, se keskusteli mielessäni muiden kokemieni taideteosten kanssa. Otan nämä mieleeni tulleen kohdat nyt suht sellaisenaan muistiinpanoistani.

"Älä anna minun nähdä, sillä olen vähällä nähdä elämän ytimeen." Tästä tuli mieleen Marttyyrit-elokuva ja [spoiler] se lopun kohtaus, jossa ainutlaatuista tietoa elämän ja kuoleman rajan takaa saanut nainen ampuu itseään päähän, eikä kukaan saa tietää, mitä hän sai kuulla. [/spoiler]

Lisäksi mieleeni tunki parhaillaan loppusuoralla yöpöydälläni oleva Yuval Noah Hararin Homo deus, jossa kerrottiin, miten toimittaja testasi päähän laitettavia elektrodeja, joiden oli tarkoitus vaikuttaa hänen tiettyihin aivoalueisiinsa toimintakyvyn parantamiseksi, ja hän tunsi sisäisen, itseään rajoittavan ja vähättelevän äänensä vaimenneen täysin, minkä koettuaan hänellä kesti pitkään toipua paluusta tavalliseen elämään.

Monessa kohtaa kirja toi mieleeni myös, uskokaa huviksenne, H. P. Lovecraftin! Hänen lukuisat tarinansa jonkin sanattoman ja muinaisen kohtaamisesta, jota ei pysty kertomaan kenellekään ja joka muuttaa ihmisen hulluksi, kävivät mielessäni vähän väliä, kun Lispector kuvaa, miten vaikeaa minäkertoja G. H.:n on palata entiseen elämäänsä. Luonnollinen esikuva teokselle on tietysti ollut Kafkan Muodonmuutos, ja Lispectorin yhteydessä mainitaan yleensä myös tajunnanvirran mestarit Joyce ja Woolf. Vaikutteita on tietysti tullut myös filosofian kentältä, ja yhdessä kritiikissä mainittiin Kierkegaard, jonka vaikutus valuisi Lispectorinkin tekstiin Kafkan kautta.

Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen.
 "Voi, minuun sattuu joka paikkaan kun päästän irti siitä, mikä maailma minulle oli. Irti päästäminen on niin raaka ja hyökkäävä teko, että ihminen joka avaa suunsa puhuakseen irti päästämisestä pitäisi vangita ja sulkea eristysselliin  itse ajattelen mieluummin että olen joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön kuin uskallan ajatella että tämä kaikki on totuus."
Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luin kirjan, joka on suurimpia, vaikuttavimpia koskaan lukemiani. Passio nousee varmasti parhaiden ikinä lukemieni teosten viiden parhaimmistoon, jos sellainen olisi lähiaikoina listattava. Jokin minussa on järkkynyt ja samalla koen suurta onnea siitä, että kirja on omani, se on omani, hyllyssäni ja voin lukea sitä jatkossakin uudestaan halutessani, ja uskon että haluan, ehkä vielä useammankin kerran elämässäni. Kiitokset suomentaja Tarja Härköselle valtavan hienosta käännöstyöstä, jonka ansiosta sain kokea tämän kirjan äidinkielelläni, ja kustantajalle kulttuuriteosta (kirja on käännetty suomeksi vasta kolme vuotta sitten, mikä tuntuu hurjalta). Kiitän ja syvään kumarran. Lispectorista on muodostumassa minulle erittäin tärkeä kirjailija, ja sattumoisin uusi suomennos Oppiaika eli nautintojen kirja on juuri ilmestynyt. Voin luvata, että tänä vuonna bloggaan hänen tuotannostaan vielä lisää.

Klassikkohaasteen (jonka koonti, eli kaikki nyt luetut klassikkopostaukset, on Kirjapöllön huhuiluja -blogissa) lisäksi Passio menee minulla myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen tämän vuoden toisena kirjana.

Omppu luki tämän myös nyt klassikkohaasteeseen, lisäksi sen ovat blogeissa aiemmin lukeneet Ulla, Suketus, Sabinan knalli, Kirjavinkkien Mikko, ja kritiikkejä on julkaistu Savon Sanomissa, Turun Sanomissa, Maailmankirjoissa (erittäin hyvä ja kiinnostava teksti muuten), Sylvissä, Niin & Näin -lehdessä

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

China Miéville - Toiset

China Miéville  Toiset (Karisto 2011). Alkuteos The City and the City (2009). Suomeksi kääntänyt J. Pekka Mäkelä.

"Olin nähnyt rikon kerran, hyvin pikaisesti. Kuten kaikki. Olin nähnyt sen ottavan tilanteen hallintaansa. Lähes kaikki rikot olivat äkkinäisiä tapauksia. Rikko tulee väliin. En ollut tottunut tällaisiin vetoomuksiin, tällaiseen vanhanaikaiseen luvanhakumenettelyyn. Me kasvamme rikkoon luottaen, kuullen mutta näkemättä, mainitsematta mitään huomaamistamme ulqomalaisista taskuvarkauksista ja pahoinpitelyistä, joita meidän ei pitäisi huomata omalta paikaltamme Bészelissä, koska rikko on paljon pahempi rikos kuin se, mitä Ul Qomassa tapahtuu."
Englantilaiskirjailija China Miévillen romaani Toiset on scifidekkari, genrejen risteytymä, jollaiset ovat minusta aina kiehtovia kokeilevuudessaan. Miéville (jonka nimen kirjoittamisesta vahingossa Melvilleksi Moby Dick -kirjailijan mukaan minulle kettuiltiin Facebook-ryhmässä, kun kerroin ostaneeni tämän kirjan Worldconista) on luonut romaaniin mielikuvituksen lennon kannalta hedelmällisen lähtökohdan, sillä tapahtumat sijoittuvat Bészelin ja Ul Qoman kaksoiskaupunkiin. Kaupungit sijaitsevat tietyllä tapaa lomittain, eli kummankin paikan asukkaat voivat ajoittain nähdä omasta kaupungistaan toisen asukkaita ja rakennuksia, mutta "väärän kaupungin" asiat on jätettävä huomiotta, oltava vain näkemättä. Kaupungista toiseen ei voi loikkia holtittomasti, koska... ei vaan voi. Sitä kutsutaan rikkomiseksi, ja jos sen tekee tarpeeksi pahasti, ensimmäisessä sitaatissa mainittu Rikko saapuu paikalle, eikä tekijälle käy hyvin.

Erikoisessa miljöössä elämä kuitenkin kulkee muutoin varsin tavalliseen tapaan, tapahtuu ryöstöjä ja murhia, jollaista komisario Borlú päätyy tutkimaan. Nuori nainen löytyy tapettuna, ja lopulta paljastuu, että vaikka hänet löydettiin Bészelin puolelta, nainen oli tehnyt opiskelijana tutkimusta Ul Qoman puolella. Hän oli perehtynyt vanhempaan tutkimukseen, jossa väitettiin, että kaksoiskaupunkien välissä sijaitsee salainen alue, Orsinna, jota yleisesti epäillään vain vanhaksi myytiksi. Borlú joutuu matkustamaan toisen kaupungin alueelle, jossa hänen pitää poikkeuksellisesti yrittää olla näkemättä omaa kotikaupunkiaan. Murhan selvittely jatkuu yhteistyössä eri kaupunkien poliisivoimien välillä.
"Käänsin katseeni saman tien pois, hämmentyneenä aivan kuten hänkin, yhtä nopeasti. Kohotin katseeni kiitorataa lähestyvään lentokoneeseen. Kun katsoin hetken päästä taas eteenpäin ja jätin huomaamatta raskain askelin pois kävelevän vanhan naisen, katselin huolellisesti hänen ja hänen vieraan katunsa sijaan läheistä, kotoista ja rapistunutta GunterStrászia."
Toiset on luettavissa allegoriana monin tavoin. On toisen maailmansodan jälkeen jakautunut Berliini ja muut maailman alueet, jotka on jaettu eri valtioiden kesken mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla. Säieteoriastakin on kirjan yhteydessä puhuttu, ja siihen perehtyneenä kirjaa olisi varmasti ollut vielä mielenkiintoisempaa lukea. Sekä Bészelissä että Ul Qomassa on omat nationalistinsa, joiden vastavoimana toimivat kaupunkien yhdistymistä ajavat unifikationistit. Kielen osalta suurin kiinnostavuus nousee siitä, miten kaupunkien erottavia tekijöitä, niiden rajalla kulkemista ja toisen kaupungin huomiotta jättämistä kuvataan. Myös J. Pekka Mäkelän suomennos tuntui kielen puolesta toimivalta. Kirjan maailma on melankolinen ja jollakin tapaa välinpitämätön, mikä varmaankin tulee kovaksikeitetyn dekkarin genrestä, johon kirjan on todettu tieteiskirjan lisäksi sujahtavan. Minua tämä tunnelma kuitenkin etäännytti. Teoksen suomennos on pituudeltaan 365-sivuinen, ja ajoittain koin kerronnan osalta puutumista  miljöön erikoislaatuisuuden ja kaupunkien ominaispiirteiden esittelyä ja ehkä tarinan kuljetustakin olisi voinut minusta tiivistää. Myös dialogeissa tuntui ajoittain olevan tyhjäkäyntiä, ytimekkäämminkin olisi monesti voinut sanoa.

China Miévillen Toiset on asetelmaltaan vahvan allegorinen, mietityttävä ja tarinaltaankin hyvin rullaava teos. Oma kokemukseni lukemisen aikana ja sen jälkeen oli, että kirja on hyvä, mutta liekehtimään se ei minua saanut, syistä jotka mainitsin edellä. Koska odotin kirjan saamien monien palkintojen ja kuulemani hehkutuksen perusteella jotakin todella vaikuttavaa, pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Mutta toisaalta, kaikkia kirjoja ei voi kokea yhtä loistavina, vaikka kuinka valitsisi lukemansa tarkasti. Jos kirjan asetelma ja tieteiskirjallisuuden sekä dekkarin hybridi lajeina kiinnostavat, suosittelen toki tarttumaan – kirjan maailma on ehdottomasti luotu taitavalla tavalla.

Blogeissa: Kirjavinkit, Kirjamielellä, Kujerruksia, Aamuvirkku yksisarvinen, Oksan hyllyltä

Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan 12 omaan kirjahyllyyn hankittua, vielä lukematonta kirjaa vuoden aikana.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Virpi Vairinen - Ilmanala

Virpi Vairinen  Ilmanala (Kolera 2017)

">>>ajatella kehoa tilana, joka venyy raajojen liikkuessa
>>>
>>>
>>>toistuvia unia lentämisestä, missä ei ole mitään seksuaalista. todellinen
>>>välimatka vastarannalle vs. unitodellisuuden välimatkan kokemus
>>>
>>poistaa persoonamuotoja ja huomata, että rivit lyhenevät
>
>kaivata muotoa"

Vuoteni lähti käyntiin vauhdilla kokeellisen runon parissa: ensin luin Rae Armantroutin suomennosvalikoiman Kunhan sanon ja sen jälkeen Virpi Vairisen toisen runokokoelman Ilmanala. Armantroutin kohdalla olin sitä mieltä, että hänestä puhuttaessa runojen vaikeutta korostetaan liikaakin. Vairisen kokoelma puolestaan oli minulle yllättävän haastava. Armantroutin runoissa kokeiltiin lähinnä kielellä itsellään, ja typografialla oli vain hienoista merkitystä. Vairisen teoksessa sen sijaan kuvallisuus on merkittävässä osassa  yhdellä aukeamalla esimerkiksi kulkee musta viiva symboloimassa pyykkinarua, josta roikkuu yksi pyykkipoika. Narun alla ovat pelkistetyt säkeet: puhtaat valkeat lakanat, joiden läpi lapset painavat kasvonsa / minä tunnen ihmisiä tuollaisissa kesämaisemissa. Sitaatin säkeeseen työntyi sivulla vielä se pyykkipoika sanojen tuollaisissa ja kesämaisemissa väliin (ja tässä kohtaan huomaan, että minun olisi vain kannattanut ottaa aukeamasta kuva tähän postaukseen, mutta menköön nyt näin).

Tanssiva karhu -ehdokkaana esikoisteoksellaan olleen Vairisen runoissa tilallisuudella on tässä teoksessa suuri merkitys. Kokoelman osastot on otsikoitu Asunto, Kävelyreitit, Maat, mantereet, matkat, Metropolit & megapolit ja Danndanndann. Lopussa on täsmällinen luettelo viitteistä ja lainauksista, joita teoksessa on käytetty, ja olikin kiinnostavaa palata niitä lukiessa katselemaan, että ahaa, tuo oli tuollaisesta. Mitään nuo viitteet eivät selittele, vaan lukijalle todella jätetään tässä kokoelmassa tilaa järjestellä mietteensä kutakin runoa kohtaan.

"matkapahoinvoinnin syitä:           metaforan yhteensovittamattomuus
                             selkä vasten tulevaa/kasvot kohti taaksejäävää

                                                                         liikkeen alku"

Teoksen parissa kokee hauskoja oivalluksia; sanoilla ja asioilla leikitellään törmäyttämällä niitä toisiinsa tavoin, joka luo yllättäviä yhdistelmiä. Myönnän, että välillä tulin lukeneeksi monta numeroimatonta sivua raapien vain päätäni. Helpolla tämä ei päästänyt. Tyylikeinot vaihtelevat erilaisista kuvallisista esittämistavoista numeroituihin luetteloihin, fonttien vaihteluun, tekstin karkailuun perinteisestä säemuodosta, aukeaman laajuiseen proosarunoon, nuottiviivastoon, lukujen välittämään informaatioon. Kokeiluja muodolla tehdään niin paljon, että välillä tuntui suorastaan raikkaalta, kun vastaan tuli tavanomaiselta näyttävä säeruno. Kun miettii kokoelmaa lävistävää tilallisuuden teemaa, kokeilujen runsaus ja erilaiset tavat hyödyntää runokirjan sivua koko laajuudessaan muodostivat kuitenkin oman, vahvan merkityksensä. Yhteiskunnallisuuttakaan kokoelma ei karttele, vaikka paljon sanomasta jää lukijan tulkinnan varaan.

        "luonnon palautuminen ennalleen
         kuten ruumis paranee sairauden jälkeen
       
         sellaisen, joka repii irti raajat ja vie itsekontrollin

muratit kasvavat   hylätyn koulurakennuksen ulkoseinillä
         työntävät lohjennutta rappausta edellään

         jatkuvan katoamisen virta"

Virpi Vairisen Ilmanala ei ole ensimmäinen valinta heille, jotka pitävät kertovammasta runoudesta, jonka sisäistää nopeasti. Kirjan kokeilevuus on monitasoista, ja "paatuneempikin" runojen lukija voi olla sormi suussa, kun heti alkuun pitää googlata, mikä on tesserakti, ja pian olla pohtimassa pyykkinarun merkitystä kokonaisuudessa ja välillä miettiä, mitä tarkoittaa kun kaakelitunneli on kirjoitettu erilaisella fontilla. Haasteita pelkäämättömien runojen lukijoiden, joita tilojen, maisemien ja esineiden maailma kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän. Vairinen kirjoittaa hienosti ja vaikuttavalla tavalla saaden ajatukset kipinöimään sähköisyyttään.

Tämä on toinen runokokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Kritiikkejä teoksesta ovat julkaisseet HS ja TS (vain tilaajille).

torstai 11. tammikuuta 2018

Rae Armantrout - Kunhan sanon

Rae Armantrout  Kunhan sanon (Poesia 2017). Valikoima runoilijan tuotannosta koko uran ajalta, suomeksi kääntänyt Aki Salmela.

"Lukiessa saamme seurata jonkun toisen ajatuksen virtaa kun se alkaa kulkea jotain kuvitteellista paikkaa kohti.   Teksti ei kuitenkaan ole virta vaan näyttelijä/malli, joka riisuu koulupukuaan vaatekappale kerrallaan yksin kuvaajan edessä. Hän on kunnon tyttö, joka vain leikkii tuhmaa ja tietää sen koko ajan itsekin. Hän kutsuu meitä jakamaan tätä tietoisuutta. Mutta tämä ei johda meitä mihinkään."
Yhdysvaltalainen runoilija Rae Armantrout on palkittu Pulitzerilla 2010. Hänet tunnetaan erityisesti ns. language-runouden edustajana, vaikka kirjailija itse piti parin vuoden takaisessa HS:n haastattelussa nimitystä typeränä ("Ihan kuin me olisimme ainoita runoilijoita, jotka käyttävät kieltä"). Runoilija Aki Salmela on suomentanut valikoiman runoja Armantroutin koko uran ajalta alkaen 1978 julkaistusta kokoelmasta Extremities. Suomennoksessa runot etenevät kronologisesti kohti uusimpia. Lopussa olevasta luettelosta selviää, että suurin osa runoista on 2000-luvulta, jolloin Armantrout on ollut selvästi aktiivisin. Kirjan alussa oleva Salmelan esipuhe on otsikoitu: "Kunhan sanon eli helppo johdatus vaikeaan runoilijaan". Mainitussa Hesarin jutussakin jotenkin korostettiin runoilijan "vaikeutta". Kirjaa lukiessani en tullut miettineeksi ollenkaan sitä, että Armantroutin tekstit (ja Salmelan suomennokset) olisivat erityisen vaikeita. Päiväkirjamaisia tarinanpätkiä runomuodossa hän ei tosiaan yleisesti ottaen kirjoita, mutta runot ovat täynnä tunteita, ajatuksia joista saa kiinni, samastuttavia lauseita. Olin lukiessani usein hyvin vaikuttunut. Jotain tällaista olin kaipaillutkin viime aikoina luettavakseni: runoja, joiden kanssa saa pohtia kieltä ja samalla tuntea voimakkaasti. Välillä naurahtaakin.

"Muuttuiko palo verde
kokonaan keltaiseksi
ihan yhtäkkiä?

Tämän päivän reunat
ovat niin terävät

että ne voisivat viiltää
kaikkea mikä liikkuu

     *

Niin kuin kadonnut
sana

palaa
kutsumatta."

Language-runoutta koskevissa määritelmissä puhutaan siitä, että koulukunnan edustajat vastustavat poliittisesti kantaaottavaa tai merkitykseen keskittyvää runoutta. Armantroutin runoista pystyy kuitenkin poimimaan myös kannanottoja  eivät ne ole mitenkään puhki selitettyjä, mutta vahvoja näkemyksiä maailmasta tulee esiin muutenkin kuin rivien väleissä. Runojen puhuja tekee itsensä joskus näkyväksi ja personoituu ajoittain suoraan runoilijaan, kun hän puhuu esimerkiksi puolisostaan tai vakavasta sairaudestaan, johon luuli jo kuolevansa. Armantrout kirjoittaa runojaan sekä säkeisiin että proosan muotoon, ja monet säemuotoisista runoista on "palasteltu" lyhyiksi, parin säkeen mittaisiksi pätkiksi, jotka seuraavat toisiaan. Monet runoista jakautuvat myös muutamaan eri osioon, jotka on numeroitu tai erotettu merkillä.

"Julmien
kykykilpailujen leviäminen
jäljittelee palveluteollisuuskapitalismin
näyttämölle
parhaiden sopeutuneiden
valintaa.

     *

Yksi kertoo tarinaa
sairaudestaan
tavalla, jonka on tarkoitus
saada toiset rakastamaan häntä eniten"

Usein runoissa tulee vastaan myös yllätyksiä ja tummanpuhuvaa huumoria. Surrealistiset kuvat ovat välillä Armantroutin unia, välillä hän esipuheen mukaan on kirjoittanut esim. illan tv-ohjelmien outoudesta samaan tapaan. Lukija saa pohtia, mikä on mitäkin. Tämä löytämisen ilo on merkittävä osa runoilijan poetiikkaa  runoja tulee lukeneeksi moneen kertaan, ja niihin palaaminen paljastaa usein jotakin uutta, oivaltavaa.
"Soitan hätänumeroon, mutta yhdistyn meedion kuumalle linjalle. Kaikki palvelunumerot on muutettu. Miksei minulle ole kerrottu? Murtovarkaat virnistelevät kun pyydän meediota 'yhdistämään minut' poliisille."
Runon ystävän kannattaa tarttua Armantroutin teokseen avoimena ja unohtaa kokeellisuudella pelottelu. Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä (vaikka tekstin voimassa oma ihmeellisyytensä onkin) kuin runoudelle ominaisesta monitasoisuudesta, tulkinnanvaraisuudesta ja lukijan mielessä määrittyvästä kokemuksesta. Nautin lukiessani paljon näiden runojen kielestä, ja Aki Salmelan suomennos toimii hienosti. Runot ovat vuoroin kauniita, hätkähdyttäviä, kylmääviä, surumielisiä, absurdeja, hauskoja ja uuteen lukukertaan kannustavia. Paljon kokoelman olemuksesta tiivistyy minulle tähän lainaukseen:

"Odottaa sanan tulevan
mieleensä, jännittyneenä
kuin orgasmia.

Pelko ympäröi kieltä."

Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Armantroutin HS-haastattelu, Kunhan sanon Poesian sivuilla

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin  Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017), alkuteos A Manual for Cleaning Women (2015). Suomeksi kääntänyt Kristiina Drews.

"Minä inhosin St. Josephin luostarikoulua. Pelkäsin nunnia, ja yhtenä kuumana Teksasin päivänä löin sisar Ceciliaa ja minut erotettiin koulusta. Rangaistukseksi jouduin työskentelemään koko kesäloman ajan hammaslääkärin vastaanotolla isoisän apuna. Todellinen syy oli se, että minun ei haluttu leikkivän naapuruston lasten kanssa. Ne olivat meksikolaisia ja syyrialaisia. Mustia siellä ei ollut, mutta se oli vain ajan kysymys, sanoi äiti."
Lucia Berlinin (19362004) novellien suomennoksesta kuulin ensimmäistä kertaa viime vuoden keväällä, kun kääntäjä Kristiina Drews oli vieraana Suomen kirjastoseuran järjestämässä, kirjastotyöntekijöille suunnatussa Fiktiopäivä-koulutuksessa. Drews kuvasi Berlinin tuotantoa hyvin mieleenpainuvasti, mutta oletti kuitenkin suomennoksen jäävän pienen yleisön kirjaksi. On ollut ilahduttavaa huomata, miten suuren huomion kirjallisuusmedioissa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on saanut. Berlinin novellit ovat suorastaan maagisia, vaikka tyylillisesti edustavatkin realistisia arkikuvauksia. Hänen kirjoitustapansa hurmaa heti ensisivuilta. Luettuani kirjan mietin, että tässä on kokoelma, jota jatkossa ensimmäisenä suosittelen niille ihmisille, jotka suhtautuvat varauksella novelleihin. Suurmenestykseksi Yhdysvalloissa 11 vuotta Berlinin kuoleman jälkeen nousseen A Manual for Cleaning Women -valikoiman toimittanut Stephen Emerson toteaa johdannon päätteeksi: "Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja." Hankala minunkin oli sellaista lukijaa miettiä.
"Tänään rouva Burken luona. Täytyy lopettaa sielläkin. Mikään ei ikinä muutu. Talossa ei ole koskaan mitään likaista. En käsitä mitä minä siellä teen. Tänään meni kuitenkin paremmin. Ainakin ymmärsin, miksi siellä on kolmekymmentä tyhjää Lancers-roseeviinipulloa. Nyt niitä oli kolmekymmentäyksi. Eilen on ilmeisesti ollut pariskunnan hääpäivä. Tuhkakupissa oli kaksi tumppia (eikä vain herran yhtä), pöydällä yksi viinilasi (rouva ei juo), ja uusi roseeviinipulloni. Keilailupokaaleja oli hiukan siirrelty. Meidän yhteinen elämämme."
Berlinin novelleissa suurta osaa esittävät yllätys ja taito vavahduttaa lukija pois tekstin oletetulta polulta. Erityisesti hänen novelliensa loput ovat huikeita. Viimeinen virke vie usein jonnekin, mihin tekstin ei olisi kuvitellut vievän, tai sitten se kiteyttää taustalla vaikuttavat asiat tuoden yhtäkkiä näkyväksi sen, mistä kaikessa onkin ollut kysymys. Kokoelman vaikuttavimmiksi novelleiksi minulle muodostuivat "Siivoojan käsikirja", "Toda luna, todo año" ja "Hyvät ja pahat", jotka nousevat parhaiden lukemieni novellien joukkoon, mutta kaikki valikoiman novellit ovat tasoltaan hyvästä erinomaiseen. Berlinin kertomukset liikkuvat miljöissä ja tilanteissa, jotka olivat kirjailijalle itselleen tuttuja: isoisän hammasklinikalla, katolisessa koulussa, sairaalassa, Meksikossa, Chilessä, Kaliforniassa, köyhien ja alkoholistien parissa. Tekijän elämänvaiheista voi lukea monesta artikkelista verkossa, ja niistä kertoo myös tämän kirjan lopussa oleva teksti. Alkusanat valikoimalle on kirjoittanut Lydia Davis ja lisäksi alussa on edellä mainittu Stephen Emersonin johdanto. Luin itse taustoittavat tekstit vasta kirjan lukemisen jälkeen, ja suosittelen sitä muillekin.
"Minä tykkään työstäni ensiapupolilla  siellä sentään tapaa miehiä. Oikeita miehiä, sankareita. Palomiehiä ja jockeymiehiä. Niitä tulee ensiapupolille yhtenään. Jockeyt näyttävät upeilta röntgenkuvissa. Niiltä murtuu luita vähän väliä, mutta ne vain teippaavat itsensä kasaan ja ratsastavat seuraavankin lähdön. Niiden luurangot ovat kuin puita, niin kuin uudelleen koottuja brontosauruksia. Pyhän Sebastianuksen röntgenkuvia."
Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta  sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei. Kuvauksessa on mukana myös rosoa ja asiat nähdään peittelemättä, juuri siten että tekstistä tulee elävää, rehellistä ja samaistuttavaa. Berlin tekee havaintoja runoilijan tarkkuudella, mutta kirjoittaa soljuen etenevää proosaa, jossa lauseet muodostavat ensisijaisesti ketjuja, ovat suhteessa toisiinsa. Siksi lainauksiakin ottaessa tuntuu, että kappaleita ei voi katkaista kesken, vaan ne on siteerattava kokonaan, kuten kirjailija on ne luettavaksi tarkoittanut. Kristiina Drewsiä on kiitettävä erittäin hyvästä suomennoksesta, joka tekee varmasti oikeutta alkutekstille. Vaikka näissä novelleissa teksti saa lopullisen merkityksensä asiayhteyden kautta, myös yksittäiset kielikuvat ovat hykerryttävän hienoja, ja tietyt lauseet jäävät mieleen kaikumaan. Muutama esimerkki:

"Ihmeköynnös valui pitkin sen seiniä kuin juopuneen naisen hartiahuivi."
"Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."
"Talossa on kymmenen digitaalista kelloa, joka ikinen samassa, oikeassa ajassa. Vielä jonain päivänä, kun lopetan täällä, pysäytän ne kaikki." 
Taidan tulla siihen lopputulokseen, että luin nyt, vasta alkaneen vuoden puolella, viime syksyn merkittävimmän käännöskirjan. Tämä on kirja, josta on syytä liekehtiä, koska tällaiseen ei törmää usein. Olin etukäteen hieman jännittynyt siitä, kokisinko tämän kirjan niin vahvasti hehkutuksen ympärillä noustua suureksi, mutta Lucia Berlin vaikutti, herätti ja hurmasi tekstillään vastaansanomattomalla tavalla. A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, eli tätä lukemisen hurmaa on tulossa vielä toinenkin osa luettavaksi. Miten mahtavaa.

Muissa blogeissa (enemmänkin on, nämä parilta ekalta Google-tulossivulta): Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Slam-runot 9.1.2018

Eilen olin parin kuukauden tauon jälkeen lavalla esittämässä runoa. Tenho Poetry Slamin kausi 2018 on käynnistynyt, ja tämän vuoden ensimmäisissä kisailuissa meno oli tuttuun tapaan arvaamattomuudellaan riemastuttavaa. Tuli sellainen olo, että taso on nyt kyllä kova, ja mukana oli vaikuttavan hyviä kirjoittajia. Siksikin oli mukavaa päästä nyt ensimmäistä kertaa toiselle kierrokselle slamissa, eli selvisin 15 kisailijan joukosta seitsemän semifinaalikierrokselle päässeen joukkoon. Kolmannelle kierrokselle ei ollut enää asiaa, mutta jatkoon pääsystä ylipäätään tuli hieno fiilis, vaikka slamissa pääasia onkin yleisessä meiningissä, lavarunouden tunnelmoinnissa ja itsensä haastamisessa.

Nyt siis julkaisen tekstinä luettavaksi kaksi eilen esitettyä runoa. Ensimmäisen kierroksen runo on blogin lukijoille jo tuttu, mutta runon uutta versiota on editoitu tavalla, joka minusta tuo siihen paljon lisää sisäistettävää. Toinen on aivan uusi. Tyyliltään ja tunnelmaltaan nämä kaksi ovat melko erilaisia.

_________________________________________

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
ja mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
linkitetyn tiedon verkossani
punottuna niin tiukaksi
ettei läpi pääse kukaan

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
Mutta sisäiset
sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten
yksityisten
asiantilojen
avaruudessa
Voit kuvitella sen tyhjäksi
mutta et minua
ilman avaruuttani

Tietovirtamme pato
algoritmikohina
ja minä oliona avaruudessa
Kuuletteko
Lähetän heikkoa signaaliani

kunpa    tahtoisit    tuntea    minut

____________________________

Palasin
mutta malttini ei taltu
koska joessa virtaus
on pitelemätön
Pelkään sen hyökytulvivan
yli hengitysteideni
minusta läpi

Pihapuissa linnut
syöksähtelevät puihin ja alas
Puihin ja alas
Katseeni tarkentuu
Linnut näyttävät jotenkin
vääristyneiltä
ja ohikulkevalla kissalla
silmissään viisto katse

Näen ettei joillain linnuista
ole siipiä
Osalla ei pyrstöjä
Toisilla ei jalkoja
En ymmärrä miten ne lentävät
löytävät tiensä
tai kävelevät
enkä sitäkään
mitä kissalla on mielessään

Näen junan valmiina lähtöön
Pyrähdän juoksuun
Jääköön kaikki
On ehdittävä kyytiin
vaikka henkeni uhalla
roikkuen ulkopuolella
jos vain pääsen täältä sinne
missä olen suojassa tulvalta
missä pelko ei lentele ympärillä
särkyneinä lintuina
ja missä ei vaani pahasilmäinen kissa

torstai 4. tammikuuta 2018

Juha Hurme - Niemi

Juha Hurme  Niemi (Teos 2017)

"Kantasuomea puhuvien ihmisten kivikautisten esivanhempien kota-asumukset oli pystytetty siten, että suuaukko osoitti etelään. Asemointi antoi kieleemme ilmansuuntien nimet etelä (edessä) ja pohjoinen (pohja). Lännestä tuotiin Niemelle pronssikaudella myös täällä aivan uudenlainen väkivaltatyökalu, miekka, jolla ei ole koskaan ollut mitään muuta käyttöarvoa kuin ihmisten vahingoittaminen ja pröystäily. Kaikki sotaan liittyvä terminologia 'jousta' ja 'nuolta' lukuun ottamatta on kielessämme germaanista lainaa, paitsi itse käsite 'sota', joka on uralilaisen kantakielen ikivanha, merkityksensä säilyttänyt termi."
Luin jostakin Finlandia-palkinnonsaajien julkistusten jälkeen kommentin, tyyliin "on se melkoinen tuo Juha Hurme, kun voitti kaunokirjallisuuden Finlandian tietokirjalla", ja kirjan luettuani voin yhtyä tähän (sävyltään ihailevaan) toteamukseen. Eli kyllä, tämä kirjabloggaus Hurmeen Niemi-teoksesta sisältää paljon kirjallisuuden lajien köydenvetoa. Jos sellainen kyllästyttää, kannattaa kääntyä 180 astetta tässä nyt. Minulla on kirjastonhoitajuudesta kumpuava tarve luokitteluun (ja kuulun vieläpä kaunokirjallisuuden asiasanastosta vastaavaan työryhmään), joten en vain pysty kuittaamaan näitä pohdintoja sivulauseessa, vaan tämä vaatii ammatillisestikin syvempää pohdiskelua! Genrerajojen sekoittuessa olen se "old man yells at cloud"-henkinen keuhkoaja niin pitkään kuin tarve vaatii! Mutta palataan asiaan, kirjallisuuteen. Tarinallinen tietokirjallisuus kasvattaa suosiotaan nykyisin, ja kaunokirjallisia keinoja käyttäviä tietokirjoja ilmestyy paljon. Välillä rajat ovat hyvinkin hämäriä, jos mietitään Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tai Bea Uusman Naparetkeä. Kotimaisista tietokirjailijoista esimerkiksi Teemu Keskisarja on tunnettu siitä, että tekijän oma ääni ja tyyli näkyvät kirjoissa vahvasti. Suomen alueen historiaa maailmankaikkeuden alkulähteiltä vuoteen 1809 kertovassa Niemessä kuuluu vahvasti Juha Hurmeen luoma kirjallinen ääni. Se on kieltämättä ääni, jota perinteisessä tietokirjassa ei välttämättä hyväksyttäisi. Otetaan vaikka katkelma.
"Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut osannut noudattaa ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä."
Niemessä Hurme kertoo toistuvasti naurua lukijassa herättävään tyyliinsä mielipiteitä, ottaa kantaa ja kiroaakin. Aivan näin elävää kielenkäyttöä ei todennäköisesti sulatettaisi, jos hän olisikin kustantajan tietokirjallisuusosaston toimittamana kirjoittanut kirjan "Suomen historia alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen". Eli tätä vasten voisin hyväksyä kaunokirjallisen genren tälle teokselle. Vastaavanlaista pohdintaa ei tarvinnut käydä Hurmeen edellisen teoksen Nyljetyt ajatukset kanssa, sillä siinä Aimon ja Köpin soutumatka Suomen länsirannikkoa pitkin toimi kehyskertomuksena esseemäisille kulttuuripohdinnoille, ja sen hyväksyn romaaniksi helposti. Hurme kertoi haastattelussa loppukesästä, että hän yritti tuoda vastaavan kehyskertomuksen Niemeenkin, mutta se ei vain lähtenyt, joten kirja syntyi ilman sitä. Kertojana on Hurme itse, vai onko? Yhtä hyvin teksti voi olla syntynyt jonkinlaisen Hurmeen muodostaman ulkoisen kertojaäänen kautta. Ja toisaalta, jos tätä kehitetään eteenpäin, eikö kaikki kirjallisen tekstin tuottaminen vaadi jonkinlaisen kertojaäänen valitsemisen, eikä tuo ääni ole "todellinen" siinä mielessä, että en puhuisi tätäkään asiaa samaan tapaan ystävilleni, jos juttelisimme Hurmeen kirjasta kasvotusten, vaan tämän tekstin äänenä on kirjabloggaaja-Tuomas. Mutkikasta.
"Asialla oli toinenkin, mukavampi puoli. Luterilaisuus siirsi musiikin oleellisesti lähemmäs seurakuntaa, joka oli saanut katolisessa kirkossa vain kuunnella latinankielistä laulelua. Nyt immeiset pääsivät tai joutuivat itse laulamaan omalla, ymmärrettävällä kielellään. Yleisön ja esittäjien raja haihtui; seurakuntalaisista itsestään tuli musiikin esittäjiä. Se oli kamalaa mutta omaa."
Tieteen termipankista löytyvässä määritelmässä todetaan romaanin olevan "laaja fiktiivinen proosakertomus". Hurmeen teksti muodostaa laajan kertomuksen, joka on ehdottomasti proosaa, mutta fiktiivisyys mietityttää. Samalla sivulla olevassa selitteessä siteerataan venäläistä Mihail Bahtinia, merkittävää romaaniteoreetikkoa, jonka mukaan romaani on ainoa muotoutumisvaiheessa oleva ja toistaiseksi vielä epävalmis genre. Voiko siis romaanin määritelmä nykyisin nielaista tutkittuun tietoon perustuvan teoksen, jonka kieli ylittää tietokirjalle sopivat rajat? Yhtenäisen kertomuksenhan Niemi muodostaa, mikä on jo enemmän kuin monesta (post)modernista romaaniksi luokitellusta teoksesta voi sanoa. Voi ajatella, että tämän kirjan kohdehenkilönä on itsessään Niemi, joka kehittyy omalla tavallaan ollen kiinteä osa muuta maailmaa, vaikka sijainniltaan sopivasti reunassa ja hieman eristyneenäkin, joten vaikutteet virtaavat sinne usein hitaammin kuin muualle. Silti lähes kaikki Niemellä on rakentunut vuorovaikutuksessa eri suunnissa olevien naapureiden kanssa ollen lainattua ja mukailtua heiltä. Miksi ei sama meno jatkuisi edelleenkin, ja myös tulevaisuudessa.

Myönnän, että lukemistani Hurmeen teoksista pidin Niemeä enemmän Nyljetyistä ajatuksista, jonka hankin pian kirjastolainan lukemisen jälkeen omaan hyllyyni tutkittavaksi, hakuteokseksi ja ihan vain uudelleen lukemisen nautinnoksi. Niemi on erittäin sivistynyt, oivalluksia tarjoava ja monissa kohdin viihdyttäväkin teos (en ikinä väheksy sitä, että kirja tarjoaa hilpeää naurua), ja kirjan luettuaan sisäistää sen, miten vahvasti olemme osa maailmaa, joka virtaa meissä moniaalta kurottavina puroina silloinkin kun kuvittelemme olevamme huomattavan yksilöllisiä. Ylpeitä ja iloisia tästä Niemestä saamme silti olla, ja erityisesti kalevalaiseen runomittaan kannattaa suhtautua suurella lämmöllä!

Muita kirjabloggauksia, kritiikkejä ja kaikenlaisia juttuja kirjasta löytää googlaamalla varmasti suunnilleen Agricolan epäjumalaluettelon verran, joten tällä kertaa en linkittele.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa  Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."
Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.
"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta  hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon , ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."
Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla