Alan Downs – The Velvet Rage

 Alan Downs: The Velvet Rage (2005, uudella esipuheella varustettu toinen painos 2012)

Tämä kirja on tullut niin monessa yhteydessä vastaan, että sanoisin tätä pidettävän satenkaariaiheisen populaaripsykologian (hienompi nimitys self helpille) modernina klassikkona. Lukemisen alussa tunnistan samettiin puetun raivon, josta Downs kirjoittaa. Olen viime aikoina nähnyt paljon vaivaa etsiäkseni syitä satunnaisille kiukunpuuskilleni, jotka pyrin peittämään tarkkaan muilta ihmisiltä eli ne rasittavat lähinnä itseäni. Onko tämä yhä traumataustaa, vai kenties autismin kirjoa (ei ole diagnoosia), vai jotain muuta? Psykoterapeutti Alan Downs esittää, että homomiesten kokema raivo ja itseviha syntyvät kykenemättömyydestä kohdata häpeää – ja monia muitakin tunteita – ja tuo kykenemättömyys taas juontuu tavasta, jolla meihin lapsina suhtaudutaan, yleensä tiedostamatta. Olemme silloin vielä määrittelemättömällä tavalla erilaisia poikia, mitä ympäristön on vaikeaa kohdata, ja se aiheuttaa häpeää jota lapset eivät osaa käsitellä, joten opimme välttelemään tunnetta kaikin mahdollisin keinoin: kompensoimaan, valehtelemaan, kiertelemään, peittelemään. Ja mikä tärkeintä, etsimme aikuisinakin hyväksyntää ulkopuoleltamme ja suhtaudumme välittömällä kiukulla kaikkeen, mikä näyttää yrityksiltä pyyhkiä vaivoin saavuttamamme hyväksyntä pois. (Englanniksi käytetään sanoja validation ja invalidation, varsinkaan jälkimmäiselle ei ole kunnon käännöstä suomeksi.)

Kirja on saanut paljon kritiikkiä luokkatiedottomuudestaan, ja melko pian käykin selväksi, että nämä pyyhkeet ovat ansaittuja. Päätin lukiessani ohittaa kohdat, joissa puhutaan vain rikkaille, superlihaksikkaiksi treenatuille, johtajanpestejä havitteleville jenkkihomoille. Downs olisi saanut monet pointtinsa paremmin läpi, jos ei olisi mehustellut yläluokkaisilla yksityiskohdilla kalliine taloineen, taiteen keräilyineen ja luksusmatkoineen. Toisaalta tunnistan, että elämässäni ovat olleet läsnä voimakas työhön suuntautuminen ja alituinen tyytymättömyys jo saavutettuihin asioihin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan alkavani tuntea häpeää siitä, että kirjoitan taas kirjapostausta näin paljaan henkilökohtaisesta kulmasta, mutta yritän olla ja elää tunteen kanssa – tämä ei ole vaarallista, minulla on lupa tähän.

Downs kertoo erilaisista “tasoista”, jotka aikuistunut homomies kohtaa, ja millaisia kipuja ja kehitystehtäviä niihin liittyy. Lainaan tiivistyksen bloggaaja Hulivilipojalta laiskuuttani (harjoittelen aitoa kehnojenkin puolieni näyttämistä nyt tässä): “Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä. Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta.” Tässä kehikossa olisin suunnilleen tasojen kaksi ja kolme välissä. Kirjan tapauskertomusten mukaan toisen tason loppuvaiheeseen liittyvä merkityksen etsiminen on vahvasti läsnä iässäni, kolmen- ja neljänkympin välissä. Toisaalta kaikki tämä puhe tasoista huvittaa minua, ja tulee mieleen jokin kultti.

Jotkin tapauskertomukset ovat tarua ihmeellisempiä. Eräs ystäväni, homomies, vitsailee aina "nunnailevansa” pitäessään taukoa miesten kanssa säätämisestä – ja kirjassa Downs kertoo miehestä, joka todella ryhtyi munkiksi monen vuoden ajaksi etsiessään merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa.

Kirjaa lukiessa nousee ajatus, että myös temperamentti vaikuttaa ihmisen kehitykseen paljon: kaikki eivät räiskähtele ulospäin tai tee suuria hätäisiä päätöksiä tunteen vallassa. Olen ihan tyytyväinen, että temperamenttini on sen verran harkitseva, etten ole esimerkiksi koskaan suutuspäissäni irtisanoutunut töistä, vaikka joskus olen niin mielessäni kuvitellut. Olen kiukunnut itselleni, kiukunnut ystävilleni, ja sitten jatkanut. Sitkeyskin on henkilökohtainen ominaisuus, jota voi vahvistaa – toisaalta joskus se saa pysymään kiinni tuhoisissa käyttäytymismalleissa tai elämäntilanteissa. Ei tämä kyllä helppoa ole.

Mitkä olisivat seuraavia askelmerkkejäni? Ilmeisesti tunteiden tunteminen sellaisenaan (myös häpeän kaikessa sietämättömyydessään), asioiden ja ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin ovat, ja elämän monitulkintaisuuteen ja ristiriitaisuuteen suhtautuminen avoimesti ja kiirehtimättä.

Downs esittelee käytännön ohjeistuksena mallin, joka lainaa paljon asioita AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta ja hänen itse läpikäymästään käyttäytymisterapiasta. Tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan konkreettisesti käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa ja tarkkailla edistymistään päivittäin. Painivimmin minuun iskevät hänen sanansa ristiriitaisuuden hyväksymisestä elämässä. Paradoksaalisesti ne pätevät myös tähän kirjaan.

Kaikesta en ole samaa mieltä Downsin kanssa: erityisesti jotkin hänen seksiin liittyvät ajatuksensa ovat mielestäni liian mustavalkoisia. Hän esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkit kinky-meininkien ja trauman välille tavalla, jossa ajattelun syvyys on tasoa Fifty Shades of Grey. Myös hänen näkemyksensä terveestä parisuhteesta on aika konservatiivinen. Eräs Goodreads-käyttäjä on kirjoittanut teoksesta (yhden tähden arviossaan): “It presents a homogenous Freudian interpretation of the gay male experience and takes it to a place that prefaces a heteronormative understanding of the world that strikes as victim-blaming ‘bootstraps’ analysis.” Kirjasta näkee, että se on kirjoitettu ennen intersektionaalisen feminismin laajempaa esiinmarssia. Patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta homomiesten elämään puhutaan suoraan vain parissa kohdassa lyhyesti, minkä näen merkittävänä sokeana pisteenä. Jos kirjan näkemykset ottaa liian kirjaimellisesti, voi päätyä ajattelemaan, että kaikki suuttumus on aina oire häpeästä, mikä ei pidä paikkaansa – joskus pitää kiukustua ulospäin, koska laajemmassa rakenteessa on virheitä. Homoseksuaaleina olemme olleet pitkään toisen luokan kansalaisia, millä on ollut konkreettisia vaikutuksia elämään. Lukemisen myötä huomaan, että tarvitsisin tämäntyyppistä kirjallisuutta enemmän, mutta nyansoidumpaa, paremmin viitattuun tutkimustietoon perustuvaa, nykyaikaisempaa.

Itsensä paranteluun kannustavaa kirjallisuutta lukiessa herää jossain vaiheessa ajatus, että teinkö fiksusti kun käytin tähän aikaani; edistänkö nyt keski- ja ylempiluokkaisia uusliberaaleja ideaaleja, ja miksen ottanut mieluummin luettavaksi jotain oikeasti poliittista tai laajemmin yhteiskunnallista? Toisaalta taas: mihin vähemmistöaktivismikaan lopulta pyrkii muuta kuin hyvinvoinnin saavuttamiseen ryhmän keskuudessa ja tasavertaiseen kohteluun? Ei tämä ole mustavalkoista nollasummapeliä, ajattelen. Traumasubjektille tekisi varmasti hyvää räjähtää lopulta ulospäin, mutta entä jos ei ole löytänyt vielä mielekästä kanavaa, miten tehdä se? Tarvitsen happimaskin omille kasvoilleni vielä hetkeksi.

Tuli paljon muitakin ajatuksia ja huomioita, joita en osaa nyt kirjoittaa tähän, mutta joista ehkä rakentuu jotain olennaista joskus. Annan tilaa keskeneräisyydelle.

Lisää kirjasta: Hulivilipoika-blogi, Kehrääjässä julkaistu essee jossa käsitellään lyhyesti kirjan luokkaongelmia

Hayley Campbell – Kaikki elävät ja kuolleet

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet (niin & näin 2023, suom. Tapani Kilpeläinen)

Toimittaja Hayley Campbell tutustuu teoksessaan kuolematyöhön monesta näkökulmasta ja loikkaa todella syvään päätyyn. Käsitellyistä asioista puhutaan suoraan myös tässä arviossa, näin varoituksen sanana.

Kirja on narratiivisen journalismin tyyliin kirjoitettu ja kuvaa tarkasti miljöitä, ihmisten ulkonäköä ja kirjoittajansa ajatuksia. Lukija tuntee ruumishuoneen kylmyyden, ruumiinavaustilan hajut, liikkeen jolla krematorion työntekijä työntää ruumiin polttouuniin. Kun Campbell reflektoi ajatteluaan, syntyy haastattelujen väliin esseistisiä jaksoja. Kryoniikkalaitoksessa vierailtuaan hän miettii: ”Pidän heidän optimismistaan mutten jaa sitä. Teemme mitä voimme pärjätäksemme. Se on kehtolaulu kuolinvuoteella.”

Campbell laittaa itsensä likoon säästelemättä. Hän kuuntelee onnettomuuksien uhrien tunnistajan juttuja taifuuni Haiyanissa kuolleista, jotka muuttuivat kosteassa hellesäässä odottaessaan nesteeksi ja valuivat ulos muovisäkeistä. Hän pitelee käsissään aivoja ja kokee traumaperäisen stressihäiriön oireita nähtyään kuolleen vauvan kylvetyksen. Viimeksi mainittu tapahtuma pakottaa hänet käsittelemään asiaa, joten hän menee keskustelemaan kuolleiden lasten perheiden tukemiseen erikoistuneen kätilön kanssa. Teos osoittaa vahvasti, että kuolematyötä tekevät eivät saa yhteiskunnassa ansaitsemaansa arvostusta – kenties siksi että aihe on niin vaikea keskusteltavaksi.

Useimmille tämä ei ole kirja, jota luetaan lounaalla tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Lukemisen varrella tarttuu tietoa, jota on tavalla tai toisella vaikea unohtaa. Esimerkiksi: Jos rintaimplantit unohtaa ottaa pois ennen krematoriota, ne takertuvat polttouunin pohjaan kuin purukumi.

Jälkisanassa Campbell kertoo keskustelustaan rikosylikonstaapelin kanssa, ja tämä toteaa, että kuoleman äärellä toistuvasti oleminen tekee paremmaksi. ”Pystyy näkemään asiat paremmin. Tekemään paremmin.” Campbell kirjoittaa, että ”aikani kuolleiden ympärillä on tehnyt minut kärsivällisemmäksi ihmisten kanssa”, hänestä oli tullut vähemmän kaunainen. Lopussa on viisaita mietintöjä myös rajoista kuoleman suhteen: ”Uskon, että rajojen tulisi olla henkilökohtaisia, itse valittuja ja niin kauan, kun niitä on harkinnut huolellisesti eikä sallinut kulttuurinormien sanella niitä, ne ovat oikeat.” Taisin noudattaa tätä myös itse kirjan lukemisen suhteen, sillä vanha kollegani ja kaverini kuoli tammikuussa, ja aloitin lukemisen varhain aamulla uutista seuranneena päivänä, kun en enää saanut unta; ajattelin, että moni pitäisi teokseen tarttumista tuollaisella hetkellä huonona ratkaisuna, mutta nyt voin sanoa, että se oli hyvä.

Haluan puhua taas tietokirjakäännösten onnistumisesta. Tälläkin kertaa vastaan tuli huolimattomuutta: sekä runsas määrä typoja että kömpelöltä tuntuneita ratkaisuja, jotka tekivät joistain virkkeistä hankalampaa luettavaa kuin niiden olisi tarvinnut olla. Toivoisin, että tietoteoksia suomennettaisiin tarkasti viimeistellen, koska tietoa on ilmaistava täsmällisellä kielellä. Erityisesti tarve korostuu tällaisten kaunokirjallista tyyliä hyödyntävien kirjojen parissa.

Muita arvioita: Hesari, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus