"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (1923–1985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään – se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.
Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden – painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.
"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.
Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!
Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo