Yksityiskohdiltaan ja kerrontatavaltaan kiehtova romaani esittää kysymyksiä erityisesti siitä, miten hyvin ihmiset osaavat nähdä toisensa pitkässä parisuhteessa. Taidegalleristi Peter elää New Yorkissa toimittajavaimonsa Rebeccan kanssa. Elämän aineelliset puitteet ovat kohdallaan, mutta tarinaan tunkeutuu synkkiä sävyjä. Kuoleman varjo seuraa Peteriä hänen aidsiin menehtyneen veljensä muodossa. Pariskunnan luokse muuttaa Rebeccan reilusti nuorempi veli Ethan, joka on ajelehtinut ympäriinsä huumeongelmaisena. Veljeä kutsutaan lempinimellä Mizzy, joka tulee sanasta mistake, vahinko – aika karua. Romaani on amerikkalaiseen tapaan runsassanaisesti jännitteitään kypsyttelevä, mutta olennaiset teemat näkyvät jo kirjan alkumetreillä symboliikassa: on liikenneruuhkan aiheuttaneessa onnettomuudessa kuollut hevonen, on Rodinin veistos, ”täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs”.
Cunninghamin tyyli kuvata sitä, miten ihminen havainnoi muita ihmisiä ympärillään, on kirjasta toiseen tunnistettava. Hän on parhaimmillaan timanttisesti kiteyttävä, kehnoimmillaan jaaritteleva. Peterin työn kuvauksia olisi pitänyt tässä tiivistää melkoisesti, vaikka ne linkittyvätkin myöhemmin siihen, miksi hänellä on vaikea suhde tyttäreensä Beaan. Kirjan lopussa tapahtuu yllätyksiä. Pidän siitä, miten seksuaalisten suuntautumisten rajat häilyvät, ja sen kuvaamisesta miten kauneuteen rakastuminen voi hullaannuttaa; miten helposti ihminen on huijattavissa. Kertojaratkaisussa liikutaan kiinnostavalla tavalla hän-muotoisesta kerronnasta Peterin pään sisään, hänen mietteisiinsä ja kysymyksiinsä. Ja tosiaan, miten syvälle voi upota omiin ajatuksiinsa, oletuksiinsa siitä millä tavalla läheinen ihminen kokee elämänsä.
”Kuinka on mahdollista että he monien yhteisten vuosien jälkeen tuntevat toisensa näin huonosti?”
Kirjailija on kokeellisen kirjallisuuden seura Oulipon jäsen (tarkalleen ottaen puheenjohtaja), ja huomasin tämän tiedon valossa suhtautuvani Poikkeamaan korostetun vahvasti tekstuaalisena rakennelmana. Kaikki romaanit tietysti ovat sellaisia, mutta nyt olin jatkuvasti asiasta tietoinen. Se ei estänyt minua tempautumasta kirjan mukaan (luin sen varsin nopeassa tahdissa), eikä nauramasta tai liikuttumasta. Teoksella on monia kirjallisia vaikutteita, joista osa tulee Oulipon sisältä: nyökätään esim. Calvinolle (yhä uudelleen alkavat tarinat eri henkilöiden näkökulmista) ja Perecille (tilassa näkyvien asioiden luettelu ja kuvailu). Kirja sisältää mm. dekkaripastissin, rakkaustarinan, uskontojen välisen dialogiyrityksen, talk show -esiintymisen, kirjailijahahmon, runoja, kirjeitä.
Ideana on, että sama Air Francen lento laskeutuu ensin maaliskuussa, sitten kesäkuussa. Jälkimmäinen kone miehistöineen ja matkustajineen on täydellinen kopio aiemmin laskeutuneesta. Ihmiset ovat tuplaantuneet – jos aiemmin laskeutuneen koneen matkustajat eivät ole välissä ehtineet kuolla. Asetelma muistuttaa Netflix-sarjasta Manifest, jossa lentokoneen matkustajat ovat kadoksissa viisi vuotta, kunnes yllättäen palaavat. Maailma menee tietysti tällaisesta tapahtumasta mullin mallin, vaikka Poikkeamassa tietoa yritetäänkin pimittää muilta kuin korkean profiilin asiantuntijoilta mahdollisimman pitkään. Ankarien mietteiden ja puntarointien jälkeen todennäköisimmäksi lopputulemaksi nousee, että elämme kaikki simulaatiossa, jota joku jossain pyörittää. Jos asia on niin, mikä on ihmisten tehtävä tässä kokonaisuudessa, ja pitäisikö selvitystyötä varten yhdistää voimat? Pilke silmäkulmassa rakennettujen, ironisten ja satiiristen kohtausten ohessa tullaan miettineeksi suuria kysymyksiä.
Victor Mieselin hahmon kautta käsitellään purevasti kirjallisen julkisuuden rakentumista, kun “kesäkuun Victor” saa tietää “maaliskuun Victorin” päättäneen päivänsä ja nousseen sen takia suureen kuuluisuuteen. Koneen ensimmäisen laskeutumisen jälkeen Victor oli kirjoittanut erikoisen, Poikkeama-nimisen romaanin, jonka aforistista tyyliä myöhemmin ilmestynyt Victor ei tunnista enää omakseen.
Tuplaantuminen aiheuttaa tietysti paljon ratkaistavaa. Miten “tuplaantuneiden” elämät järjestetään, kun on lapsia, parisuhteita, työpaikkoja ja koteja? Jos saat tietää olevasi mukana pelissä, miten lähdet pelaamaan, tuntuu Le Tellier kysyvän.
“Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen valitettavasti vie aikansa.”
Mistä ihmeestä nyt aloittaisin? Louis on minulle yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen esikoiskirjansa luin aikanaan jo englanniksi, siitä on blogissani pitkä kirjoitus. Uusi romaani muodostaa jonkinlaista synteesiä jo kirjoitetusta, toisaalta se tarjoaa taas uuden näkökulman, katsomistavan sekä Louisin aiempaan tuotantoon että maailmaan.
Uskon, että voisin kirjoittaa Muutoksesta todella paljon, mutta kirjoitan nyt vähemmän, jotta saan edes jotain tästä ylös.
Miksi muutumme? Mitä pakenemme? Pelkäämmekö yhä joutuvamme sinne takaisin? Millaisiin asioihin tuo pelko meidät ajaa? Louis kysyy tai saa lukijan kysymään asioita maailmasta ja elämästä – nuo kysymykset ovat olennaisia ja siksi kivuliaita.
Kirjassa on aiempia teoksia moninaisemmin kerronnallisia kokeiluja, mm. haastatteluja itsensä kanssa, kirjeitä isälle ja taakse jääneelle ystävälle. Epilogin fragmentaarinen muistelu tuo mieleen Louisin esikuvan Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen alun, mustavalkovalokuvat taas W. G. Sebaldin tuotannon.
Muutosta lukiessani näen keskiluokkaisuuden omassa kasvuympäristössäni, sen miten erilaiset lähtökohdat voivat olla ihmisellä, jonka vanhemmat eivät lue kirjoja (eivät oikeastaan edes pysty), eivätkä kannusta lastaan lukemaan, kulttuuriharrastusten pariin, opiskelemaan. Väkivalta luokkien välillä, luokkien sisällä. Olenko väkivaltainen, jos esittelen kulttuurista tietämystäni ympäristössä, jossa sellaiselle ei ole tilaa tai mahdollisuuksia? Tämä kysymys kumpuaa myös Helsinki Litin haastattelusta, joka jätti mieleeni pysyviä lauseita niin kirjoittajana kuin ihmisenä.
En ole ennen osannut nähdä sitä väkivaltana, mutta olen tuntenut epämukavuutta, joka on saanut minut vaikenemaan.
Impulssi muuttaa itseään on yhä voimakas. Kun huomaan jonkun arvostamani ihmisen kehuvan sellaisia ominaisuuksia, joita minulla ei ole. Se on kuin ruumiin läpi kulkeva sähkövirta. Olen opetellut viime vuodet arvostamaan asioita joiden vuoksi olen minä. Siihen liittyy edelleen paljon kamppailua – ehkä jonkinlaista luopumista vastaan. En oikein vielä näe kaikkea tarkasti.
Kipeää on se, miten kaipuu hetkessä elämiseen nousee lapsuudesta pinnalle. Kun on niin pitkään pyrkinyt, suorittanut, muuttanut, pelännyt pysähtymistä.
Tämä ei sanallistu minulla nyt tarkasti, se ei vielä voi. Tämä on pitkään ajateltava kirja.
”En minä siitä kärsinyt ettei minua valittu, vaan siitä että muut näkivät minut poikana, jota ei valittu.”
”Kun keskittymiseni hervahti ja puheestani kuulsi Pohjois-Ranskalle ominainen nuotti, halveksin itseäni, moitin itseäni hiljaa mielessäni.”
”Rakastellessani miehen kanssa hylkäsin kaikki oman maailmani arvot, minusta tuli porvari.”
”En muista, kärsinkö erilaisuudestamme, siitä mitä kaikkea hän tiesi ja minä en, vai sainko erilaisuudestamme voimaa juuri siksi, että se ja sen oivaltaminen osoittivat, että liikuin nyt aivan eri miljöössä.”
”Elämäni näyttäytyi minulle kilpajuoksuna, johon olin lähtenyt liian myöhään – –”
Jonas Eika: Auringon jälkeen (Kosmos 2023, suom. Kari Koski)
Tanskalaiskirjailijan palkitun novellikokoelman maailma on outo ja vieraantunut. Sen virkkeet tuntuvat eksyvän sumussa toistuvasti ja hakeutuvan uusiin suuntiin; samalla tulee olo että kaikki on harkittua ja täsmällistä. Surrealismi luo ristiriitaisuutta, rikkoo kiiltäviä pintoja. Toisaalta kirjan maailma on omintakeisen levollinen, tapahtumia ei dramatisoida, henkilöt seuraavat kauheitakin kohtauksia rauhallisen eleettöminä. He ovat vieraita jonkun toisen tarinassa.
Teoksen pääkertomus on Bad Mexican Dog, jonka maailmaan palataan uudelleen kirjan lopussa. Beach boyt, joita rannalla makoilevat asiakkaat saavat käyttää vapaasti tarkoituksiinsa, nähdään myös erään myrkyllisessä parisuhteessa elävän turistin silmien kautta. Boyt itse taas päätyvät keskenään hämäriin aktiviteetteihin; todellisuus hajoaa ja lauseet myös.
En ehkä koskaan enää pysty katsomaan aurinkovarjoja samalla tavalla tämän lukemisen jälkeen.
”Minua niin kyllästyttää herätä joka aamu ennen sarastusta tämä valo ruumiissa.”
”Jopa minä huomasin kulkiessani, että mieleni teki kaikkea hohtavaa lihaa, joka tungeksi ohitseni, kaikkia puolialastomia naisia ja miehiä, halusin hangata itseäni niitä vasten tanssilattialla tai hotellihuoneessa – –”
Tässä teoksessa on jotain muodotonta, jollaista ei julkaistuissa kirjoissa yleensä näe; tekijä on antanut kirjan karata käsistään ja palaa vielä karkaamispaikalle analysoimaan, miten kaikki meni. Haava on hyvin esseemäinen teos, vaikka romaanimainen juonikin siitä löytyy.
Kirja on äiti-tytärsuhteen ruumiinavaus, ja tällä kertaa kielikuva on harvinaisen konkreettinen. Se on traumakirja monella tapaa: äidin kylmä suhtautuminen, äidin kuolema syöpään, tyttären eläminen lesbona Venäjällä, köyhyys ja elämän ankaruus. Silti on myös yhteisöllisyyttä, joka on valmis ilmaantumaan esiin ilossa ja surussa. Riittinä toimii vodkan juominen, ja jos sitä ei löydy, haetaan vaikka laimennettua spriitä.
Naiskirjoituksen teoriaa ja käytäntöä sovelletaan, lajit yhdistyvät: fiktio, essee, runous. Kaiken lävistää matka uurnan kanssa, ja tulee esteitä, väittelyitä lentokenttävirkailijoiden kanssa. Mitkä ovatkaan säännöt?
Tämä kirja halutaan Venäjällä tuhota. Kirjastoammattilaisten määrättiin poistavan nämä kaikki silputtavaksi – toivottavasti heidän joukossaan on monia jotka eivät tottele.
”Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. Huomio herpaantuu, mutta huomio on tarkkaavainen –”
”Itse asiassa minulle äidistäni tuli yksinomaan minun vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle annettiin täysi oikeus hävittää hänen ruumiinsa ja puhua hänen puolestaan jopa tässä tekstissä. Rakentaa hänen puheensa haluamallani tavalla.”
”Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomille, minuun vihamielisesti suhtautuville ihmisille.”
Domenico Starnone kirjoittaa perinteisellä tavalla hienosti toimivia romaaneja. Hänen kirjojensa kanssa minulle on toistuvasti käynyt niin, että ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana ihmettelen, miksi ihmeessä luen tästä, mutta kirjan puolivälissä mietin, miten ihmeessä joku italialainen mies tuntee sielunelämäni liikkeitä näin tarkasti. Haluaisin siteerata kokonaisia aukeamia koska ne osuvat niin suoraan. Starnone kirjoittaa elämän mittaisia romaaneja, jotka mahtuvat pariinsataan sivuun. Arvostan tällaista tiiviyttä, kykyä rajata; toisaalta kykyä laajentaa yksittäisiä lauseita. Löydän elämänfilosofisia kohtia jotka eivät tunnu pöyhkeileviltä, niihin täytyy pysähtyä.
Paljastus on psykologista realismia, jossa on trillerin jännite. Erityisen taitava Starnone on valottamaan asioiden eri puolia käyttämällä vaihtuvia näkökulmakertojia, kuten parisuhteen eri osapuolia, vanhempia ja lapsia. Romaanissa olennaisia ovat myös aikahypyt, vuosien ja vuosikymmenten siirtymät, joiden aikana elämässä on tapahtunut paljon – mutta toisaalta vähän, sillä ihmisen ydin ei muutu. Jos sattuu pelkäämään asiaa, jonka entinen kumppani sinusta tietää, sellainen pelko ei välttämättä hälvene niin kauan kuin molemmat elävät.
Löydän itseni monta kertaa romaanin päähenkilöstä ja sen alkupuoliskon kertojasta Pietrosta. Samalla minua hykerryttävät muiden terävät arviot hänestä ja hänen kertomansa todenperäisyydestä kirjan loppupuolella. ”Olin aina halunnut olla täysin moitteeton, mutta mitä tahansa teinkin, aina löytyi – ja hyvästä syystä – moitteen sijaa, ja niin olin varttunut itseeni tyytymättömänä ja tuomitsemisen pelossa”, kertoo Pietro itsestään. Myöhemmin hänen tyttärensä ihannoi isäänsä melkein kuin kulttijohtajaa, entinen rakastaja Teresa taas pitää Pietroa vaarallisena.
Vaaraa luo myös Starnonen temppu, joka kannattelee juonta ja jännitettä. Paljastuuko salaisuus, vai onko olennaisinta, mitä ihmisistä paljastuu? Lopun jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tähän romaaniin täytyy vielä palata.
