Harry Salmenniemi - Yö ja lasi

Harry Salmenniemi – Yö ja lasi (Siltala 2018)

"Yöllä asiakirja näkee
mitä kangaskassissa lukee

         Näkeminen:

nainen poistuu ovesta niin hiljaa,
että avokadot eivät herää"

Harry Salmenniemen kirjallinen tuotanto astui tietoisuuteeni konkreettisesti hieman yli vuosi sitten, kun eri puolilta alkoi kuulua kehuja hänen ensimmäisestä proosateoksestaan Uraanilamppu ja muita novelleja. Luin kokoelman, ja se oli minulle valtava kokemus, jota ei ylittänyt enää yksikään viime vuonna julkaistu kotimainen kirja. Sittemmin olen selaillut kirjastossa myös hänen runoteoksiaan, mutta kokonaan en niitä ollut ehtinyt ottaa haltuun ennen kuin Siltalan tämän kevään katalogista selvisi, että Salmenniemeltä on ilmestymässä massiivinen teos Yö ja lasi, jota hän on kirjoittanut kymmenen vuotta. Kirja meni varaukseen heti kun mahdollista, se saapui ja siinä sitä oltiin: 330 sivun runokokonaisuuden äärellä. Hieman pelottavaa. Laajuudesta tuli mieleen antologia, ja mieleen hiipi, minkälaisen teoskokonaisuuden noin suuresta määrästä runoja pystyy muodostamaan. Se ei selvinnyt kuin lukemalla.

Kokoelman ensimmäiset runot osastossa "Meri" (vai onko kyse yhdestä pitkästä runosta) ovat kaunista tekstiä, maisemia ja läsnäoloa. "Kuvio"-nimisen toisen osion runot puolestaan tarjoavat ajatuksia, jollaiset olivat yllättävyydessään myös Uraanilamppu-novellikokoelmassa mieltä hyvällä tavalla kiihdyttäviä. Tästä esimerkkinä vaikkapa postauksen alun sitaatti näkevästä asiakirjasta ja avokadojen herättämisestä. Elävien olentojen ja esineiden maailmat sekoittuvat yhdeksi.

"On elokuun loppu.
Silti iltapäivässä leijuu kesän lupaus.
Silti on vihreätä, jossakin potentiaalissa
poliisi oli seurannut miestä

Silti maahanmuuttaja ja kantasuomalainen
ja vihreä tee ja lupaus kesästä
ja sähköhammasharjasta
             ja pienen,
satunnaisesti valikoidun
ihmisjoukon kasvava hyvinvointi"

Ajankohtaisten maailman asioiden kommentointia ja yhteiskunnallistakaan otetta kokoelma ei kaihda. Sävy ei toki ole missään kohtaa julistuksellinen, vaan Salmenniemellä kaikki selvästi lähtee runosta, siitä miten asiaa voisi runon keinovalikoimalla tutkia. Valikoimaa ja keinojahan hänellä riittää. Siinä missä esimerkiksi Texas, sakset -kokoelma oli koostettu kollaasitekniikalla, Yö ja lasi on pääosin säerunoutta, ulkoiselta tyyliltään melko perinteistäkin. Silti kokeilevaakaan otetta ei kaihdeta, ja teoksessa on myös menetelmällisiltä vaikuttavia osioita. Erityisesti kielen osalta katsotaan jatkuvasti uusiin suuntiin, leikitellään, törmäytetään asioita yhteen yllättävin tavoin, joita ei osaa edes aavistella. Tällainen on runojen lukijalle hyvin nautittavaa, se mahdollistaa moniulotteisia, kerroksellisia tulkintoja ja samastumista erilaisista lähtökohdista, tulokulmista. Kokoelman nimeä ei selvästi ole vain napattu ilmasta, vaan yö ja lasi nousevat teoksesta myös motiiveiksi, ne toistuvat monissa runoissa.

"Emme voi sietää modernin yhteiskunnan melua, aggressiivisuutta ja kiireistä tahtia. Kärsimme psykosomaattisista häiriöistä ja unettomuudesta

Usein kun sanon "me", tarkoitan "minä" tai "kojootit"


Aavistan että kohtaukseni esitetään kolmen tähden trillerissä.


Kaikki musiikki, haluttomuus
pohjimmiltaan samanlaista"

Salmenniemen runokielessä on nähtävissä kekseliäisyyttä ja vahvaa muodon hallintaa. Yksittäiset runot venyvät välillä pitemmiksi, useamman sivun mittaisiksi runoelmiksi, välillä yhdellä sivulla on pari sanaa ja sekin riittää hyvin ajatuksen tiivistämiseksi. Osioiden välillä on hieman vaihtelua typografian suhteen, esimerkiksi "Unista"-osastossa runot on jaettu kahden säkeen mittaisiin paloihin. "Varjot"-osio puolestaan koostuu tiiviistä, nelisäkeisistä runoista, joita on aukeamalla pääsääntöisesti neljä. "Illalla"-osio sisältää säerunouden lisäksi useita perättäisiä, proosan muotoon ja lainausmerkkien sisään kirjoitettuja pätkiä, jotka ovat kaipaavassa melankoliassaan puhuttelevia. Suuressa osassa kokoelman runoista on keskeislyyrinen puhuja, joka tarkkailee maailmaa havainnoiden, ihmetellenkin, ja pysähtyy aika ajoin luotaamaan omia syvyyksiään, motiivejaan teoille. Toki tästä puhujasta myös irrottaudutaan, ja usein puhutellaan sinää.

"Vaikka saisin mitä hyvänsä, käyttäisin sen väärin,
minussa on sellainen asetus.

Nipistelevät jalkapohjat,
lämmin, kaksinkertainen sokea.

Porrastettuna... kaltaiseni valo.

- -

Minun on käveltävä kirjastoon ja koettava
miten uni ja taivas uivat tajuttomuudessa
                                                      joka vähitellen taipuu

Siellä rauhallisuus paljastaa kangastuksen lähteen,

siellä rauhattomuus paljastaa nipistelevät jalkapohjat,
                                        kaksinkertaisen osumisen."

Yö ja lasi on teoksena sellainen, että siitä kirjoittamista voisi varmasti jatkaa pitkäänkin. Pitää päättää, missä menee raja, missä kohtaa näitä ajatuksiaan ei kannata enää eritellä, jos mietitään sellaista asiaa kuin esimerkiksi kirjablogitekstin luettavuutta. Yön ja lasin tarjoama ajatusten ja merkitysten verkko on laaja ja loputtoman kiehtova. Teos on koostettu kokoelmaksi onnistuneesti ja sitä osaa lukea yhtenäisenä, vaikka välillä antologia-ajatukset hiipivätkin sen parissa mieleen. Lukija voi poimia teoksesta omat kiinnekohtansa, kuten minäkin tein merkiten ne, jotka puhuttelivat erityisesti. Joitakin sivuja tuli "vain luettua" läpi, senkin myönnän. Voiko tässä laajuudessa olla edes mahdollista, että läheskään kaikki tarttuisi kokijaan kiinni vahvasti?

Loput tästä jätän muille lukijoille, joita kirja varmasti kerää vielä niin blogimaailmassa kuin kritiikeissäkin. Tämä on selvästi alkuvuoden kotimainen runotapaus. Muitakin kiinnostavia kokoelmia suomalaisen nykyrunouden kärkinimiltä on tammi-helmikuun aikana ilmestynyt – tänä keväänä myös suuret kustantamot ovat julkaisseet harvinaisen monta runokokoelmaa, ja ne ovat ehtineet kerätä paljon kiitosta. Runokenttä tuntuu voivan hyvin.

Teoksesta muualla: Keskisuomalaisen kritiikki, Nuoren Voiman "Kirjoittamisesta"-podcastin jakso, Mummo matkalla -blogi

Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Elina Rouhiainen – Muistojenlukija (Tammi 2017)

"Hän ei tiennyt, miksi hän näki ihmisten muistot lintuina. Niin vain oli aina ollut. Kun linnut olivat alkaneet kieppua isoäidin ympärillä, Kiuru oli heti ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Aluksi hänen oli onnistunut napata osa linnuista kiinni ja houkutella ne palaamaan takaisin, mutta joka kerta heidän tavatessaan lintuja oli ollut enemmän ja enemmän, ja hyvin pian Kiurun tehtävä oli käynyt ylivoimaiseksi."

Elina Rouhiaisen romaani Muistojenlukija aloittaa Väki-nimisen sarjan, ja kirja on ehtinyt napata jo Topelius-palkinnon sekä ehdokkuuden Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Blogistanian Kuopus -äänestyksessä teos tuli toiseksi. Topelius-palkinnon napanneisiin kirjoihin minun ei ole tähän mennessä tarvinnut lukijana pettyä, vaan palkitut ovat selvästi edustaneet kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkeä ollen erittäin laadukkaita teoksia. Muistojenlukija osoittautui heti ensisivuilta alkaen loistavaksi romaaniksi, joka kaappasi kainaloonsa ja näytti monitasoisen maailman, josta ei olisi viimeisillä sivuilla malttanut luopua.

Romaanin alkukohtaus on dramaattisen prologin jälkeen heti vaikuttava, kun päähenkilö, 16-vuotias Kiuru, on kuolemaa tekevän isoäitinsä sairasvuoteella ja katsoo, miten tämän muistot karkaavat pois lintuina. Romanisukuun kuulunut isoäiti on sairastanut alzheimeria, ja seuraavassa kohtauksessa Kiuru on hänen hautajaisissaan. Palatessaan niiden jälkeen kotiin Kiuru käyttää taas erityisiä kykyjään ja nappaa tummalta pojalta linnun muodossa esiintyvän muiston, mutta yllättäen poika huomaakin mitä Kiuru tekee, vaikka niin ei pitäisi käydä. Kiuru karkaa paikalta, mutta selviää ettei hän ei ole päässyt pakoon noin vain – poika on onnistunut pääsemään hänen uniinsa, ja lopulta Kiuru päätyy Shangri-La'ksi nimettyyn vallattuun taloon, jossa tutustuu joukkoon nuoria ihmisiä, joilla myös on omanlaisiaan voimia. Paikassa majailevat romaniveljekset Dai ja Nelu sekä intialaistaustainen Bollywood, joka identifioituu genderqueeriksi. Mainittu sana on herättänyt joissakin hämmennystä esiinnyttyään kirjan takakansitekstissä, mutta asia on erittäin luonteva, kun siihen perehtyy. Kiurun lapsuudenystävällä Samuelilla, johon Kiuru on huomannut kehittäneensä vahvempiakin tunteita, on myös oma voimansa. Mutta mikä onkaan Väki, ja miten uusia ystäviä löytänyt Kiuru suhtautuu uudenlaiseen, äkillisesti vauhdikkaammaksi muuttuneeseen elämäänsä viihdyttyään siihen asti pääosin kirjojen maailmassa?

"Kiuru ei ollut missään nimessä onneton – useimpina päivinä hän oli harvinaisen tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli – mutta hänellä ei ollut myöskään vaikeuksia myöntää itselleen, ettei hän ollut kovin hyvä elämään. Päättämään, kuka oikeasti oli ja puskemaan sen tiedon kanssa eteenpäin. Hän oli kuitenkin oppinut niksin, jolla ongelma oli kierrettävissä: jokainen kirja oli portti elämään, jossa oltiin tapahtumien keskipisteessä. Lukiessaan Kiuru saattoi olla joku, joka tiesi, mitä oli tekemässä."

Rouhiainen on kirjoittanut teoksensa kirkkaan selkeällä proosalla, joka ei selittele mitään ylimääräisiä. Lauseet ovat välillä moniulotteisen arvoituksellisia. Kerronnan jännitteet rakentuvat intensiivisesti ja taiten. Kirjan juonikuviot sekä yllättävät että eivät – vaikka kyseessä on urbaaniksi fantasiaksi kuvattu tyylilaji, mukana on myös perinteisempiä realistisen nuortenkirjan elementtejä, ja kirjailijan onnistuneet kerrontaratkaisut saavat kuvauksen tuntumaan erittäin tuoreelta. Henkilöhahmoista on luotu kiinnostavia, ja esimerkiksi päähenkilö Kiurun pohdiskelut menevät juuri sopivan syvälle hänen luodatessaan itseään ja ihmisiä ympärillään. Pidin kovasti siitä, miten Kiurun lukuharrastus on teoksessa esitetty: hän rakastaa kirjoja, mutta esille tuodaan myös se, että ne eivät tarjoa "pakettiratkaisuja" elämän ongelmiin ja ihmisten kanssa selviytymiseen. Elämässä noudatetaan monesti erilaista logiikkaa kuin kirjojen maailmassa. Teoksen miljöökuvaus on virkistävää, sillä suomalaista lähiöympäristöä on nykykirjallisuudessa harvoin kuvailtu samanlaisella kotiseuturakkaudella. Kunnianpalautus lähiölle! Juonenpunonta ja henkilöiden välisen dynamiikan rakentelu toimivat myös mainiosti. Eri osa-alueet pelaavat yhteen kunnioitettavan hienosti.

"Kiuru joutui tunnustamaan itselleen, että oli alussa pitänyt Bollywoodia jonkinlaisena yhden hengen show'na – koskaan ei tiennyt, oliko mikään siitä totta, mutta aina toivoi, että olisi. Mutta ehkä Bollywood olikin tismalleen se, kuka hän näyttikin olevan. Ei enempää eikä vähempää."

Muistojenlukija on kirja, jota voi suositella monenlaisille lukijoille – se on tiukasti ajassa kiinni, mutta varmasti säilyttää arvonsa vielä pitkään. Olen tiiviiden kirjojen ystävä, ja harva lähes 400-sivuinen kirja on pitkään aikaan saanut minut mukaansa näin, että lopun lähestyessä en malttaisi luopua siitä ja odottaa seuraavaa osaa. Mietin, mikä on se elementti, joka juuri tässä teoksessa sai koukutettua näin. Kyse ei ole juonen cliffhangereista tai muusta kikkailusta, vaan siitä että romaani on todella hyvin kirjoitettu ja sen pohdinnat monitasoisia tehden tarinasta samastuttavan myös esim. tällaiselle melkein kolmekymppiselle lukijalle. Toivotan teokselle menestystä Tulenkantaja-palkinnon finaalissa, kyllä tällaista kelpaisi meiltä maailmallekin viedä.

Muissa blogeissa: Kujerruksia, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka (Tässä ekalla Google-hakusivulla vastaan tulleet, bloggauksia on vielä paljon lisää! Hienoa.)

Han Kang - Ihmisen teot

Han Kang – Ihmisen teot (Gummerus 2018), alkuteos Sonyŏn i onda (2014). Suomeksi englanninnoksesta kääntänyt Sari Karhulahti.

"Sinä iltapäivänä monta käytävässä makaavaa vainajaa tunnistettiin peräjälkeen ja puettiin sitten yhtä aikaa ruumisvaatteisiin. Kansallislaulu kajahti ilmoille kuin kaanon, sen säkeistöt limittyivät säestyksenään taukoamaton itku, ja pidätit henkeä kuunnellessasi äänien hienoisia riitasointuja. Kuin saattaisit ymmärtää niiden avulla vihdoinkin, mikä Etelä-Korean valtio oikeastaan on."

Karmea on ihminen tekoineen tässä kirjassa. Eteläkorealainen Han Kang, vaikuttavan ja upean Vegetaristin tekijä, ei todellakaan päästä helpolla kuvatessaan kotimaansa synkkää lähihistoriaa. Han kirjoittaa Ihmisen teot -romaanissaan Gwangjun kansannoususta, jonka ohimennen mainitsemalla hän pääsi jo Vegetaristin (joka ilmestyi alkukielellä 2007) myötä maassaan päättäjien mustalle listalle. Tässä teoksessa hän iskee kirjoittajan kätensä veriseen maahan ja polttamalla tuhottujen ruumiiden hautapaikoille, ja hän kaivaa läpi kaiken, mitä siellä vuonna 1980 tapahtui. Mihin se vaikutti, mitä vangitut ja kidutetut saivat kestää jälkikäteen.

"Olisipa näkösi niin huono, että kaikki olisi läheltäkin katsottuna pelkkää armeliaan epäselvää sumeutta. Joudut kuitenkin kohtaamaan nyt jotakin, missä ei ole mitään epäselvää. Et salli itsellesi sitä helpotusta, että pitäisit silmäsi kiinni siirtäessäsi liinaa. Puristat huulet tiukasti yhteen, puret hammasta ja ajattelet: Olisin juossut pakoon."

Katso ihmisen tekoja. Ja minä katsoin, se teki pahaa. Episodi toisensa jälkeen Han kuvaa, miten kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen meni kaikin inhimillisin mittarein liian pitkälle. Ystäväänsä etsivä nuori poika ja sen jälkeen ystävä itse, sieluna jo tapahtumia sivusta seuraava, ja myöhemmin kuulustelijansa seitsemän kertaa lyömä kustannustoimittaja sekä kokemiaan kidutuksia muisteleva ja nykyisin puolielämää elävä nainen, ja sitten vielä alussa seuratun Dong-hon äiti. Lopuksi itse kirjailija vuonna 2013. Kaikkea tätä lukiessa ei voi kuin miettiä, mikä joukkopsykoosi sai menemään niin pitkälle. Mieli eksyy Suomeen vuonna 1918, jota tänä vuonna paljon muistellaan. Tammikuussa tutkin työssäni, minkälaista kaunokirjallisuutta Suomen sisällissodasta on kirjoitettu. Muistelin taas omien sukulaisten tunnettuja vaiheita siellä. Miten pienestä kaikki on kiinni. Ihmisen teoissa henkiinjäänyt miettii, miksi jäi henkiin. Sitä on turha miettiä, mutta saman kokeneelle juuri sen miettiminen saattaa tuntua pakottavalta.

"Yhdeltä iltapäivällä kansallislaulun soidessa kaiuttimista hallintorakennuksen edessä sotilaat avasivat tulen. Olin seissyt väkijoukon keskellä, mutta kun luodit alkoivat lentää, käännyin ja pakenin. Minua elähdyttänyt suurenmoinen tunne katosi ja minut hetkeksi sisäänsä sulkenut valtava sydän hajosi kappaleiksi, jotka levisivät ympäriinsä kuin roskat."

Kirjan kieli on intensiivistä, rytmi vahva ja vertaukset sopivan yllätyksellisiä. Heti tämän vuoden alussa englanninkielisessä maailmassa keskusteltiin taas Deborah Smithin Han Kang -käännöksistä, ja tällä kertaa asia ei jotenkin voinut olla häiritsemättä minua lukiessani. Sari Karhulahden käännökset Vegetaristista ja Ihmisen teoista on tehty juuri Deborah Smithin englanninnoksista, ja vaikka suomennokset vaikuttavat erinomaisilta, kahden "käännöskierroksen" vaikutuksia tuli tätä kirjaa lukiessa pohdittua. Pari kertaa dialogissa oli selittelevyyttä, jota ei odottaisi Hanin kaltaiselta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta (toki tällaisille lipsahduksille hyvin harva ammattilainenkaan tulee immuuniksi, mutta silloin uskoisi kustannustoimittajan puuttuvan asiaan). Näistä ajatuksistani huolimatta kieli ja kerronta ovat pääosin erittäin tyylikästä ja täsmällistä luettavaa. Eivät kuvatut tunteet ja kokemukset tulisi näin ahdistavina iholle, jos haparointia olisi usein.

Han Kangin toinen suomennos Ihmisen teot on armoton kirja. Romaanina se on tiivis ja taidolla koottu. Kirjan kansien mustuus tekee sisällölle oikeutta, koska mustaa Hanin tekstikin on. Helpolla ei pääse, ja "miksi"-kysymykset pulppuavat pintaan karmeuksien noustessa silmien eteen juuri sellaisina kuin ovat. Kirjailija on kokenut varmasti voimakkaana tarpeen nostaa peite myös pahimmin murjottujen ruumiiden päältä, mutta lukijalle ratkaisu on rankka. Takakannessa puhutaan "ihmeellisestä toiveikkuudesta", mutta sitä minä en kirjasta löytänyt, en vaikka miten sitä mietin, kyse lienee pelkästä mainoslauseesta. Pian lähden lukemaan muita blogeja, ehkä siellä toivo on löydetty jostakin. Minun mieleni pinnalle jäi päällimmäiseksi pahuus.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Tuijata, Kirjojen kauneudesta, Kirjaluotsi, Mustetta paperilla, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Reader, why did I marry him, Kirjamies, Kirjareppu

Slam-runot 6.2.2018

Eilisessä Tenho poetry slamissa tulin neljänneksi! Finaalikierrokselle pääsy oli siis jo lähellä. Ensimmäisellä kierroksella oli kaikkiaan 13 kisailijaa. On ollut hieno tunne huomata, miten omaan esiintymiseen on tullut varmuutta ja lavalla olemisesta on oppinut nauttimaan joka kerta enemmän. Vanha minä ei olisi uskonut, että teen jonain päivänä tällaista. Tällä kertaa slamissa sai käyttää rekvisiittaa, ja olin varustautunut sateenvarjolla ja aurinkolaseilla (jälkimmäiset tosin olisivat sallittuja varmasti muutenkin). Kaksi minulle entuudestaan tuntematonta ihmistä kävi illan aikana kertomassa pitäneensä esittämistäni runoista, mikä oli tietysti mukavaa.

Tässä tekstit nyt bloginkin lukijoille; nämä ovat aiempina versioina jo joillekin tuttuja, mutta runoja on muokkailtu hieman sen jälkeen, kun olen ne tänne postannut. Jälkimmäinen runoista on oikeastaan yhdistelmä useammasta samaan miljööseen sijoittuvasta runosta, ja kokoelmakäsikirjoituksessani ne ovat eri sivuilla aloittaen osaston, jonka olen nimennyt: "Säkeitä Marokosta".




Lämpenee
Huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamoita

Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
ruokkivat ja ruokkivat itseään
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Kasvaa hurjaksi olennoksi
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Äärisään ilmiö
Viimein on kohdattava maata
mikä vie voimat
mutta elementit ehtivät riehua
Avaruudesta katsottuna pilvispiraali ruoskii
Kaupungit pimenevät tuulen voimasta
Sadetta putoaa kuin ei koskaan
Meri nousee maalle
                Tulva
Ajaa ullakoille mutta sekään ei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä äsken
käveltiin kuivalla pinnalla
Puunlatvojen ympärillä huljuu
Meri on väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa kehikoissa
metallin ja lasin vankeina
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema

Kun taivas on taas kirkas
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Se kiihtyy



********************

Valkoisten asumusten kaupunki
näyttää ylhäältä nimensä veroiselta
laajasta kulmasta

Läheltä väri taittuu
rapistuvaan harmaaseen

Seinät varisevat kaduille
Korjaustyötä jatketaan
miten sattuu huvittamaan
Siihen asti kadulla väistellään
kivimurskaa ja lohkeamia

Pitkään vaatteeseen puetut pojat
huutelevat kadulla kielellä
jota en ymmärrä

Toinen tarttuu hihasta
En tiedä mitä halusi
tai luuli minun haluavan

Jatkan matkaani

Ravintolan ovella
pieni lapsi koettaa
kiinnittää huomion

Osoittaa suutaan
Astun sisään äkkiä
pois hetkestä

Myöhemmin kalvaa
En pysty pelastamaan
koko maailmaa

Mitä teen täällä

Punertavan kaupungin kattojen yllä
kissojen reitit ovat vakiintuneet
ja häiriintymättömät
Linnuilla maailmansa
istutusten viheriöissä
missä ihminen on vieras
ja kissa jähmettyy katsomaan
kuin kummajaista
kunnes jatkaa matkaansa
Onko vain määränpäällä väliä

Kadulta kuuluu yhtäkkiä
huuto
Se oli aasi
valtavan taakkansa alla
Täällä olemme me
omaamme paossa
ylellisessä rauhassa kuin ruhtinaat
valheellisen imperiumin keskipisteet

Miten perustelen itselleni
tämän valheen

Pääskyset elävät täällä
alati jatkuvaa kesää
jonka perässä ei tarvitse
lentää pois
Ei päivääkään ilman
Ei päivääkään

Onko mopoilla huristelu
ilman selvää päämäärää
sijaistoiminto
mietin kiemurrellessani
seinustalle turvaan
Sarvet ja sivupeilit
sujahtavat lujaa ohi
Kuja on kapea

Hengellisen runonlausunnan
hypnoottinen kakofonia
kimpoilee kattojen yllä
Upottaa värinäänsä

Vaikka en koe sitä samoin
tavoitan häiveen
heidän kokemuksensa reunalta
Annan soida minussa

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen 2017 äänestys

Osallistun Blogistanian kirjallisuuspalkintojen saajien valitsemiseen äänestämällä kaikissa neljässä kategoriassa: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Palkintojen saajat julkistetaan kunkin palkinnon emäntäblogissa maanantaina 5.2. klo 10.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja  3 pistettä
Maria Matinmikko: Värit  2 pistettä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä  1 piste

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia  3 pistettä
Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu  2 pistettä
Han Kang: Vegetaristi  1 piste

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Angie Thomas: Viha jonka kylvät  3 pistettä

Blogistania Tieto -ehdokkaani

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat  3 pistettä
Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta  2 pistettä
John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja  1 piste