"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa – nenäkarvojen nyppiminen – näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (1892–1982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.
"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.
Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!
"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.
Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.
Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi