torstai 30. marraskuuta 2017

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes  Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa  nenäkarvojen nyppiminen  näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."
Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (18921982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.
"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."
Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!
"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."
Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Arjen yksinäiset -esitys Hämeenlinnassa 28.11.

Esitys: Arjen yksinäiset
Tekijä: Ofelia-ryhmä
Paikka: Hämeenlinnan taidekasarmi
Muuta: Ensi-ilta 28.11.2017, paikalla kutsuvieraana.


Hämeenlinnan taidekasarmilla sai eilen ensi-iltansa Ofelia-ryhmän teatteriesitys Arjen yksinäiset. Kyseessä on näyttelijänä tunnetun Ria Katajan esikoisohjaus. Ryhmä on työstänyt esitystä vuoden verran, ja he ovat haastattelussa kertoneet pitäneensä työpajoja, joiden välissä kukin on hionut materiaalia tahoillaan. Johtavana teemana esityksessä ovat roolit. Olin kuullut erinäisiä tiedonmurusia työstämisprosessista näytelmän äänisuunnittelusta ja tekniikasta vastaavalta ystävältäni, ja ennen esitystä ryhmä on toteuttanut mm. somekampanjaa, jossa poseerataan sukkahousujen kanssa! Osasin odottaa jotakin kokeilevaa, ehkä varsin synkkääkin, mutta esitys onnistui yllättämään minut lopulta monella tavalla. Sain nähdä hienoa teatteria, joka ylsi selvästi näkemieni mm. kaupunginteattereiden toteuttamien esitysten tasolle, paikoin jopa ylitti sen.

Ennen esityksen alkua tunnelmaa luotiin maalailevalla alkumusiikilla, ja näyttämöä hallitsi tummanpunainen verho, joka loi mielleyhtymiä käsiohjelmassakin mainitun David Lynchin tuotantoon. Näyttelijät saapuivat lavalle, ja ensimmäinen kohtaus muistutti hyvin eläytyvää nykytanssia! Siitä siirryttiin leikaten puhumaan Marilyn Monroesta, jonka kuva erottui suurena teatteritilan seinämaalauksesta. Maalausta käytettiin valaistuksen avulla hyväksi muutoinkin esityksen aikana, ja Marilyn Monroesta muodostui esityksessä hahmo, johon palattiin toistuvasti. Hän onkin populaarikulttuurissa hyvä esimerkki siitä, miten roolit vaikuttavat tapaan, jolla ihminen nähdään. Toinen näkyvä hahmo oli Hamletin Ofelia, joka oli nostettu teatteriryhmän nimeenkin. Alkuperäisessä versiossaan sivuhenkilöksi jäänyt Ofelia sai tässä esityksessä merkittävän aseman, jonka kautta tarkasteltiin monia asioita.

Näytelmän ensimmäistä puoliskoa hallitsivat nopeat leikkaukset kohtauksesta, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Fragmenteista koottu kokonaisuus pysyi mainiosti kasassa yhdistävien aiheiden kautta. Näytelmässä oli paljon absurdeiksi kääntyviä tilanteita, mistä nousi usein myös sen musta huumori. Tämä oli myös asia, joka yllätti itseni  huumoria oli paljon ja se syntyi luontevasti, ilman tekemällä tehtyä vitsin vääntämistä. Tässä oli merkittävä osa taitavilla näyttelijöillä. Neea Viitamäki ilmeikkyydessään oli tilanteessa kuin tilanteessa hillittömän hyvä, ja Miikka J. Anttila siirtyi sujuvasti ja varmuudella erilaisista rooleista toisiin, mikä sopi tietysti esityksen teemaan hyvin. Esityksen jälkeen kuulin, että Marjo Maula oli tullut projektiin mukaan alun perin visualistin roolissa kunnes hänet oli laitettu myös lavalle, mitä en olisi osannut ajatella  niin vahvasti hänkin veti osuutensa. Myös muu tuotanto oli hoidettu varmaotteisesti. Äänet, valot ja käsikirjoitus tuntuivat kaikki toimivan hyvin yhteen.

Jos ensimmäisessä osiossa koettiin nopeasti vaihtelevia tuntemuksia traagisesta koomiseen ja näitä sekaisin, toisessa osassa teemoihin syvennyttiin kehitystarinan kautta. Päähenkilönä tarinassa on Ossian, joka kokee suurta yksinäisyyttä ja uskaltautuu tavoittelemaan rakkautta. Kertomuksessa koettiin myös esityksen repäisevintä, suorastaan farssia lähentelevää huumoria, kun Ossianin oppaaksi tulee Baubo, joka on, noh, katsokaa vaikka Wikipediasta! Aivan lekkeriksi hommaa ei heitetä tässäkään kohtaa, vaan syvempään tasoon palataan myös toistuvasti.

Arjen yksinäiset tarjosi tunteita ja viihdettä laidasta laitaan: kosketti, nauratti, hämmensi, yllätti, sai aikaan kylmiä väreitä ja paljon heränneitä ajatuksia. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille teatterin ystäville, jotka eivät halua näytelmiään valmiiksi pureksittuina ja alleviivattuina. Esityksen voi nähdä Hämeenlinnassa 21.1.2018 asti, ja lista kaikista esitysajankohdista on Ofelia-ryhmän Facebook-sivulla.


***


Loppuun vielä muutama sana kirjabloggaamisen ja teatteribloggaamisen eroista. Tämä on siis ensimmäinen teatteribloggaukseni, ja toivon saavani tehdyksi näitä jatkossakin; näytelmähän on myös kirjallisuuden laji ja inspiroi kokijaansa hyvin samoilla tavoin kuin kirjan lukeminen. Myös näytelmissä olen havainnut innoittuvani kokeellisemmasta ja yllätyksiä tarjoavasta kerronnasta samalla tavoin kuin kirjallisuuden lukijana. Erona kirjasta bloggaamiseen oli tietysti se, että kun elämys oli takana, siihen ei voi palata enää selailemaan, vaan omat tuntemukset on kaivettava bloggaamista aloittaessa muistista. Joitakin muistiinpanoja sain nyt tehtyä vihkoon näytelmän aluksi, mutta en viitsinyt paljoa kirjoittaa sokkona ja totesin, että jotakin olennaista menee varmasti myös ohi, jos keskityn muistiinpanojen tekoon. Annoin siis fiilisten ja heränneiden ajatusten tulla lähinnä ulkomuistista (jonkin verran selasin myös käsiohjelmaa sekä teatteriryhmän haastatteluja) ja varsin kattavaksi postaus näyttäisi lopulta venyneen!

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."
Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.
"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."
The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."
Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.
"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."
Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja  erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén  Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma  usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel  Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, KirjavinkitMummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen  Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

"Olin saatanan vihainen, väsynyt, itkuinen ja hukassa. En kyennyt toimimaan, en edes nousemaan sängystä, en kohtaamaan maailmaa. Mies huolestui, ystävät huolestuivat. Alkuun mies auttoi parhaansa mukaan, teki ruokaa, peitteli, puhui mukavia. Mutta masennus on niin tiheä verkko, ettei parisuhde pääse siitä läpi. Edes rakkaus ei auta."
Olen seurannut toimittaja Anni Saastamoista Twitterissä jo pitkään, ja sen kautta kuulin ensimmäisen kerran hänen kirjaprojektistaankin. Masennuksestaan avoimesti myös Twitterissä puhunut Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjat-esikoisteoksessaan masennuksensa koko tarinan, todennäköisistä taustalla vaikuttaneista tekijöistä hoitoon pääsyyn. Teos on rehellinen, selvästi tekijänsä omalla kielellä kerrottu  kuten kustantajan esittelytekstissä todetaan, kirosanoja ja caps lockia ei säästellä. Masennus on siis näkyvillä juuri niin paskamaisena kuin se kokijalleen on. Kirjassa pääsevät rosoineen, tuskastumisineen ja turhautuneine huudahduksineen esille kaikki ne ajatukset, joita elämän hankaloituminen, tunteiden katoaminen voimattomuuden taakse ja hoitoon pääsemisen pulmalliset vaiheet aiheuttavat. Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi teos tarjoaa tietopaketteja (joissa on usein lainattu Suomen Mielenterveysseuraa) mm. siitä, minkä tahojen puoleen kääntyä, jos huomaa itse sairastuneensa masennukseen. Kirjassa Saastamoinen suuntaa avoimen terävää kritiikkiä esim. masentuneisuutta mittaavaan testiin, joiden ympäripyöreät vastausvaihtoehdot voivat tarkoittaa suunnilleen mitä vain.

"11.
-     En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään
-     Ärsyynnyn aiempaa herkemmin
-     Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan
-     Minua eivät enää liikuta asiat, joista aiemmin raivostuin


 Masentuneena elämäni on kuin verkkouutisen kommenttipalsta: järkyttävää epäkoherenttia aggressiivista paskaa, joten kai sitä seilaa jotenkin näiden kaikkien välillä ja tämänkin vaihtoehdon puntaroiminen lähinnä vituttaa, vaikka samaan aikaan valinta tuntuu kuvottavan merkityksettömältä, kuten oikeastaan kaikki."

Teoksessa on minusta kiinnostavaa myös sen tyylilaji, ja koska minun ei kannata ilman asiantuntijuutta masennuksesta puhua sen enempää, pohdiskelen kirjaa hieman myös genrerajojen näkökulmasta (vaikka en ole kirjallisuustieteilijäkään, kunhan nyt vain kiinnostunut ja kirjallisessa maailmassa kaiken aikaa elävä melkein-amatööri). Kirjastoluokiksi Depressiopäiväkirjoille on näemmä lätkäisty YKL:n mukaisesti 59.563 (Mielenterveys. Tunne-elämän häiriöt) ja 99.1 (Elämäkerrat. Muistelmat). Pikaisen katselmuksen mukaan teos on sijoitettu mielenterveysaiheiseen luokkaan ainakin Turun seudun Vaski-kirjastoissa ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Se on siis mielletty enemmän tietoa välittäväksi tietokirjaksi kuin elämäkerta-/muistelmateokseksi. Minä luin kirjaa tietotekstin lisäksi vahvasti proosana. Saastamoinen kirjoittaa hyvin (toimittajatausta näkyy) ja hän on luonut tekstiä kuljettamaan vahvan narratiivin. Kieli on värikästä muutenkin kuin edellä mainittujen tehokeinojen myötä, sillä teoksessa käytetään runsaasti kekseliäitä ja eläviä vertauksia, ja miljöön yksityiskohdat piirtyvät tekstistä mieleen selkeästi.
"Ihmisen suolisto kuulemma peittäisi tenniskentän, jos suoliston nypeltäisi auki ja silittelisi kaikki suolenmutkat suoriksi. Tuntuu, että tämä saatanan ahdistus peittäisi ainakin koko eteläisen Suomen, jos kaikki ahdistuksen riekaleiset reunat ja epämääräiset lämpäreet silottelisi suoriksi yhtä huolellisesti kuin ekaluokkalaisen lapsensa koulukirjoja kontaktimuovittava äiti."
Lukiessa pohdin myös keväällä lukemaani Marko Annalan Värityskirjaa, joka oli määritelty alaotsikkoa myöten romaaniksi. Teoksessa tulivat esille Annalan bändit ja niiden levyt oikeine nimineen, ja hänen uraansa seurannut pystyi tunnistamaan joitain haastatteluissa kerrottuja tapahtumiakin. Romaanigenre sai kuitenkin minusta Värityskirjassa perustelunsa erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla, sillä ne kerrottiin niin yksityiskohtaisen elävästi, mutta toisaalta kirjan kertoja myönsi, ettei muistanut monia ajanjaksoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunnolla. Tuntui, että tämän takia kirjassa oli oltava myös keksittyä, siis fiktiota. Saastamoisen kirja puolestaan keskittyy lähivuosiin ja lähes pelkästään hänen aikuisena kokemiinsa asioihin. Lukiessa on vahva tunne siitä, että hän kirjoittaa sen minkä muistaa ja juuri sen. Vaikka teos käyttää kaunokirjallisiakin keinoja, se on syystä tietokirjaluokassa. Muistelmamuoto antaa myös mahdollisuuden käyttää kirjallisia keinoja tietyllä tavoin; jos kirjoitusprosessin alussa olisikin päätetty, että kyseessä on romaani, olisiko teoksen kustannustoimittaja antanut silloin näin vapaat kädet kiroilun ja caps lockin käyttöön? Olisivatko tietoruudut puolustaneet paikkaansa? Hieman yllättäen määrittely tietokirjallisuudeksi voikin antaa teoksen kokoamiseen vapaammat kädet ja monipuolisemman toteutustavan (vaikka kaunokirjallisen proosan kokeellisuus on Suomessakin tällä hetkellä lisääntymään päin, silti on hyvä pohtia, mitä keinoja olisi valmis hyväksymään romaanissa kakistelematta).

Depressiopäiväkirjat on tehokas, rehellinen ja informatiivinen teos masennuksesta. Kirjoitustyyli erottaa teoksen selvästi muista lukemistani masennusmuistelmista, ja se tekee lukemisen myös helpoksi. Teosta lukiessa alkaa tarkkailla myös itseään, pohtia oireitaan joita on mahdollisesti kokenut ja miettiä, onko välillä tuntunut siltä, että jaksaminen on ollut enää vain pienestä kiinni, kun asiat ovat menneet huonosti. Kirja sopii monenlaisille lukijoille, ja suosittelen erityisesti sellaisille ihmisille, joilla on ilman henkilökohtaista kokemusta vahva näkemys siitä, minkälaista masentuneilla ihmisillä on ja miten heidän tulisi olla ja käyttäytyä.

Teos muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjat kertovat, Kirjojen keskellä, Kujerruksia

Tämän postauksen myötä osallistun Suketuksen käynnistämään Mielenterveysviikon haaasteeseen (19.26.11.2017).
Aiemmin bloggaamiani mielenterveysaiheisia tai sitä sivuavia kirjoja ovat:
Marko Annala: Värityskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Katja Kallio: Yön kantaja
Han Kang: Vegetaristi
Anja Kauranen: Syysprinssi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Annastiina Storm: Me täytytään valosta

maanantai 13. marraskuuta 2017

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."
Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.
"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."
Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eino Santanen - Yleisö

Eino Santanen  Yleisö (Teos 2017)


"MITÄ YLEISÖ TEKEE

1. Avaa silmänsä ja näkee näkymän

2. Sulkee silmänsä ja rajaa näkymää

3. Räpyttelee silmiään ja näkymä rajautuu

4. Näkymä on koko ajan lähempänä. Jatkuvasti kauempana.

5. Yhä rajatumpana. Yhä julkaistavampana. Yhä valittavampana. Pian se on kehuttu."

Eino Santasen runokokoelma Yleisö on Tanssivalla karhulla palkitun Tekniikan maailmat -teoksen aloittaman trilogian toinen osa. Teoksissa toistuu samoja teemoja: erityisesti raha ja verkkomaailma, sosiaalinen media, ihmisen elämästään luomat performanssit. Tekniikan maailmat on loistava kokoelma, joka  heräsi minulle eloon aivan uudella tavalla kuultuani Santasen esittämänä teoksen nimirunon. Vimmalla ja voimalla lausutut säkeet ovat monet mielessäni edelleen äänenpainoja myöten.

Yleisö alkaa "Tekniikan maailmat"-runosta muistuttavalla vyörytyksellä, 7-osaisella runolla nimeltään "2 min sitten joku toinen minä". Kuluttamista, sosiaalista mediaa ja ihmisen esiintymistä siellä katsotaan taas kriittisin silmin. Runo elää eri puolilla kirjan sivuja, etenee tavanomaisesta säemuodosta irrallaan, rinnakkaisissa palstoissa, ja toistoa on käytetty keinona paljon. Usein säkeet toistuvat neljään kertaan, joskus hienoisesti varioituna, joskus samanlaisina. Tällä kertaa vyörytys uuvutti minut. Se ei johdu siitä, että runo olisi kehno, vaan se ilmaisee asiansa juuri siten kuin sen kuvaama maailma ilmenee. Päivitysvirtojen selaaminen läpi vaikkapa Facebookissa, Twitterissä, ja niiden samankaltaisina toistuvat sisällöt ovat usein juuri tätä, kun asioita yrittää lukea järjestyksessä, saada tolkkua kaikesta. Runo loppuu hauskaan havainnollistukseen siitä, että sometykkääjät ovat niitä, jotka ovat puhujan puolella maailmassa, mutta muut maailman 7,5 miljardia (ja puhujan yli 700 Facebook-kaveria, jos oikein tulkitsin) ovat häntä vastaan niin kauan, kunnes tykkäyksillä toisin todistavat.
"nyt 7 ihmistä on puolellani                    7,5 miljardia ja 743 minua vastaan"
Seuraavaksi on käsitetaiteellinen setelirunousosio, eli kuvia seteleistä, joihin Santanen on runoillut eri tekniikoilla: kirjoituskoneen värinauhalla, korjauslakalla, QR-kooditarroilla ja polttamalla. Seteleissä on runotekstiä ja välillä niihin on muodostettu kuvioita, yhdestä löytyy mm. Jeesus ristillä. Kekseliäs projekti mahdollistaa monenlaisia tulkintarihmastoja. QR-koodit jätin katsomatta, mutta onneksi teoksen lopussa kerrotaan mitkä ovat verkkosivut, joihin ne vievät. Sitä ennen ehdin jo pohtia, olenko todella lukenut teoksen, kokenut sen, jos jätän koodit katsomatta. Omassa puhelimessani ei ole enää QR-koodilukijaa. Tämä tekniikan vanhenemisen ajatus paljastuu lopussa koodien käyttämisen tarkoitukseksi, jos tällainen "spoilaaminen" sallitaan (voiko runokirjaa muuten spoilata?).

Seuraava osio on sitten itse "Yleisö", joka sisältää jokaisella sivulla viisi numeroitua yleisön luonnehdintaa (yhdessä tapauksessa kuusi). Nämä viiden-kuuden luonnehdinnan kokonaisuudet muodostavat erillisiä runoja. Yleisön olemus tulee käsitellyksi erittäin monelta kantilta. Tässäkin toistuu jo aiemmin ilmennyt sosiaalisen median käsittely, kun yleisö on välillä puhuja itse, välillä yleisöön taas kuuluu koko maailma.

Seuraava osio "Rajauksia" sisältää muita osioita "perinteisempää" (mitä ikinä sillä nyt voi tarkoittaakaan) proosarunoa. Motiivina toistuu äkillisesti jarrunsa menettänyt itseohjautuva auto, jonka käyttäytymisellä ja jyrätyksi tulevien uhrien olemuksella spekuloidaan niin, että tulee mieleen jokin moraalisia valintoja mittaava testi. Kaikki osion runot eivät kuitenkaan käsittele tuota auton dilemmaa, ja kerran repesin nauramaan spontaanisti:
"Tuo lintu, jolla olisi siipiensä alla kaikki maailman ilma, kaikki mahdolliset suunnat valittavina, joka voisi lentää minne vain ja takaisin ja uudestaan. Jos minä olisin tuo ...riippumattomana ja liiteleväisenä..., mutta se vain nokkii maasta sotkua ja pomppii."
Siis tuo runon päättävä sana pomppii, kursivoituna. Nerokas, hillitön. Aivan loistavaa. Pelkästään tuo runo oikeuttaisi tämän kokoelman julkaisun. Onneksi teos on täynnä muutakin hykerryttävää, pohdituttavaa ja monia kerroksia, jotka eivät avaudu heti. Tämän osion jälkeen tulee herkkä rakkausruno, jonka jälkeen avataan seteliruno-osuutta tekstillä, joka on ikään kuin pienoisessee runokokoelman täydennykseksi. Samantapainen päätti myös Tekniikan maailmat.

Jos olet lukenut Santasen trilogian palkitun aloitusosan ja vaikuttunut siitä, sama tapahtuu varmasti Yleisönkin kohdalla. Teemat ovat osittain samoja, mutta juuri nimeksikin valittu "Yleisö"-osuus on se, mikä tekee tästä teoksesta hyvin omilla jaloillaan seisovan kokoelman. Koska en itse näe, että tällaisessa runotrilogiassa olisi juonta sillä tavalla kuin vaikkapa romaanitrilogiassa, Yleisön voi tietenkin mainiosti lukea ilman, että olisi tutustunut Tekniikan maailmoihin.

Kritiikkejä: Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Keskisuomalainen

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kaunokirjallisuuden Finlandia-toivomuslistani 2017

Listaan tässä ne kuusi vuoden 2017 kotimaista romaania, joiden henkilökohtaisesti toivoisin olevan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalla 2017. Ohessa ovat linkitetyt blogipostaukseni teoksista.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anu Kaaja: Leda

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Listan lisäksi on pakko mainita vielä pari "bubbling under"-osastoon menevää, eli kirjoja jotka olisivat melkeinpä yhtä hyvin voineet olla tällä listalla: Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti ja Matias Riikonen: Suuri fuuga.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Slam-runo 7.11.

Jälleen on aika runon julkaisun Tenho poetry slamin jäljiltä. Vain yksi, koska jäin ekalle kierrokselle taas, hah. Tuomarit olivat tiukkoja. Ironisesti runo kertoo kirjoittajantaipaleeni alkutuskista ja erityisesti palautteen saamisen vaikeudesta. Sitä inspiroi myös The Hearingin loistava kappale Backwards, josta nappasin polvien taipumisen taakse.

_________________


Tahdon tanssia jäällä
vaikka en ikinä
opetellut luistelemaan

Teen piruetin
Painovoima
tee poikkeus kohdallani
Toivon
mutta mätkähdän jäähän

Näet hapuilevan tanssahdukseni ja sanot
Tarvitset harjoitusta tuossa
jotta saisit jalkasi hallintaan
tasapainosi pitämään
liikkeesi sulamaan

Sanon: paskat tarvitsen
Kävelen kolme kierrosta
jääkenttää ympäri
Juon pullollisen kitkerää nöyryyttä
ja palaan eteesi myöntyen

Sanon: opeta minua
sivalla vaikka piiskalla
vetreyttääksesi jalkani
jotka ovat pölkyt

Ei riitä
ennen kuin liikeratani laajenevat
lihakseni niveleni luuni muuttuvat nesteeksi
ja polveni taipuvat taakse
niin kuin ei kellään ennen

Alamme harjoitella

lauantai 4. marraskuuta 2017

Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi  Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."
Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.
"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."
Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen  en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea  hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?
"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."
Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Vähän erilainen lista isänpäivän kirjavinkkejä

Tänään on useampaan otteeseen nostettu Twitterissä esille kirja-alan toimijoiden isänpäivämarkkinointi. Tästä puhuttiin jo viime vuonna paljon, mutta nähtävästi saa puhua edelleenkin minkään muuttumatta. Yksipuolista on yhä, eikä mieskuva näytä listoissa mainittujen isänpäiväkirjojen perusteella viime vuosikymmeninä juuri muuttuneen, yhtään mihinkään. Tuon markkinointinäkemyksen mukaan naiseus ja kaikki perinteisesti siihen liitettävä on jotakin, mikä pitää kadottaa tyystin näkyvistä isänpäiväksi vinkatuista kirjoista, siitä ei saa hiiskahtaakaan.

Nyt aion vinkata 12 loistavaa, vaikutuksen tehnyttä, viimeisten parin vuoden aikana ilmestynyttä kirjaa, joiden kirjoittajat ovat naissukupuolen edustajiksi identifioituvia. Ainakin oletetusti. Vinkatut kirjat sattuvat tällä kertaa olemaan kaunokirjallisuutta, sekä romaaneja että novelleja ja yksi runoteoskin on mukana!


Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

Hienosti kirjoitetut novellit käsittelevät moninaisia aiheita ja onnistuvat usein yllättämään lukijan. Välillä vähän pelottaakin, kun ääneen sanomaton tai selittämätön uhka leijuu ilmassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into 2016)

Oletko kuullut survivalismista? Eräretkeilystä ja luonnossa omin avuin selviytymisestä kiinnostuneelle tämä romaani on mitä kiinnostavinta luettavaa. Kirjassa yhteiskunta kokee kriisin sähköverkon romahdettua, ja selviytymistaidoille tulee yllättävän kova kysyntä...

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Otava 2017)

Hiidensalon historiallinen romaani kansallistaiteilija Albert Edelfeldtistä on laaja kokonaisuus, mutta hyvin sujuvaa luettavaa. Kirja kertoo myös mm. taiteilijaelämän nurjasta puolesta, holtittomista naissuhteista, ja se asettaa kuvaamansa ajanjakson laajempaan yhteyteen Suomen historiassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)

Myös nykypäivän mieslukijan on täysin relevanttia tietää, millaista naisilla oli mielisairaalassa 1800-1900-lukujen vaihteessa ja minkälaisin omituisin perustein heitä sinne määrättiin. Katja Kallion romaani on todella hienosti kirjoitettu ja sen kerronta elää vahvoista kielikuvista.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)

Minulle kevään käännöskirjojen ykkönen oli eteläkorealaisen Han Kangin oudon kiehtova romaani, joka kertoo lihansyönnin lopettamisen yllättävistä seurauksista ja mielen hajoamisesta. Kirja kiihdyttää ajatuksia monella tapaa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus 2017)

Hyvä on, yksi sotakirjakin listalle. Anneli Kannon historiallinen romaani kuvaa valkoisesta näkökulmasta Suomen sisällissotaa useiden eri kertojien äänillä. Pohjanmaalaisten suojeluskuntalaisten matka vavahduttaa ja vaikuttaa syvälle.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016)

Miltä kuulostaisi romaani sydämensiirrosta? Aihe on samaan aikaan traagisen surullinen ja toiveikkaan lohdullinen, mutta palkittu ranskalaiskirjailija ei kuvaa sitä sentimentaalisesti, vaan tarkan havainnoivasti. Pitkät virkkeet saavat suorastaan hengästymään, kun kirjaa ei malta laskea käsistään.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

Tulivuori purkautuu! Laava virtaa ja evakuointeja tehdään laivoin yli valtameren! No, tosiasiassa Marianna Kurton upeakielisessä esikoisromaanissa pääosassa ovat pienellä saarella elävän yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet, mutta joka tapauksessa suosittelen teosta kaikille.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus 2017)

Kytömäen Kultarinta-esikoisteoksen tapaan myös tämä on loistava historiallinen romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Taitavasti laadittuja juonenkäänteitä säästellään loppumetreille asti. Kirjan yli 600 sivua pitävät otteessaan, eikä se lukukokemuksena tunnu ollenkaan tiiliskiveltä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Aura Nurmi: Villieläimiä (Kolera 2016)

Sisimpään lujaa iskevä runokokoelma sai minut suorastaan tolaltani alkuvuodesta. Se tarkoittaa tässä tapauksessa vain hyvää. Kirjan runot näyttävät rankan rehellisesti elämän nurjia puolia, mutta onneksi toivoakin on.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maaria Oikarinen: Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

Taiteilijarentuista kertovien romaanien ystävälle sopii mainiosti tämä esikoisteos, joka on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon kymmenestä ehdokkaasta. Hillittömällä tavalla kerrottu tarina käsittelee samalla vakavaa aihetta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maria Peura: Tunkeilijat (Teos 2017)

Peura on kirjoittanut kiehtovan monipuolisia novelleja ajankohtaisista aiheista. Erilaiset kertojanäänet tuovat esiin mm. Lapissa asuvia teinityttöjä, turvapaikanhakijoita, papin ja dominoivan äitihahmon.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Blogistani saa toki katsoa myös lisää kirjavinkkejä, yhdestäkään huonosta kirjasta en ole tänä vuonna vielä blogannut!