Luetut kirjat 5–6/2021

Luonnehdinnat touko–kesäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Hans Selo: Diiva (WSOY 1970)

Hans Selon esikoisromaania kutsuttiin legendaarisen HS-arvostelun otsikossa meteoriksi, mikä kirjan lukeneelle näyttäytyy jännittävänä ilmaisuna. Lähinnä teos räjähtää sisältäpäin; jostain purkautuu sanoja joita ei ennen ollut olemassa. Markku Eskelinen on verrannut Diivaa mm. kielellisen virtuositeetin ja uudissanaston luontevuuden ansiosta Seitsemään veljekseen ja Alastalon saliin, eikä minusta liioittele. Selon teoksen lukemisesta tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin noiden kahden äärellä, ja prosessissa on vastaavaa työurakan tuntua kuin Kilven parissa (Diivassa sentään on vain 190 sivua). On sekä kiehtovaa että surullista kuinka paljon Seloa on kirjallisella kentällä vastustettu. Viime vuosinakin on julkaistu kirjoituksia, joissa epäillään ettei hän kirjoittanut Diivaa itse, ja olen kohdannut nettikeskusteluissa näkemyksiä, joissa Seloa on pidetty provokaattorina vailla suurempaa merkitystä – nykytermein siis pelkkänä kirjallisena trollina. Ilmeisesti kirjailijan henkilö lehtien kohujuttuineen on 70-luvulla luonut kuvaa skandaalinhakuisesta pyrkyryydestä. Tätä kuvaa on murtanut viime aikoina esim. Emmi Ketosen Lumooja-lehdessä julkaistu juttu, joka löytyy myös verkosta.

Teoksen sanasto on todella omanlaistaan: ”längertäessä”, ”säntimään”, ”raivouomatähden” ja ”hilettämä” näin esimerkkeinä, jotka poimin yhdeltä aukeamalta. Lauseiden syntaksit ovat myös aika villejä, ne vaativat totuttelua. Parhaimmillaan Diivan huudahteleva ja korskea kertojaääni sai myös päänsisäisen lukemisääneni huudahtelemaan riemunsa tunnossa. Välillä kirjassa tulee ”tasaisempia”, kieleltään perinteisempiä ja selkeämpiä jaksoja, kunnes taas mennään. Selo on harjoittanut monesti myös luetteloiden poetiikkaa teoksessaan: ”tupakannatsoja, tulitikkuja, ruttuuntuneita savukeaskeja, jäätelöpaperiruttuja, sylkiräkää – –” (s. 88) Reilu parikymppisen kirjailijan kielikorva on ollut uskomattoman virittynyt.

Se, miten paljon tässä on seksiä, sukuelimiä ja eritteitä, kyllä yllätti. Miten paljon siitinten ja klitoristen seikkailuista kertominen kirjallistuu, kun se on kuvattu erittäin kohosteisella kielellä? Naisiinmenevä keikaroiva diiva, joka on kielellisesti huippulahjakas; onko hänen tuhoisasta naisiinmenevyydestään kertominen tyylistä huolimatta mielekästä luettavaa? Ehkä ei aina, mutta onneksi teoksen vaihtelevassa kertojapositiossa, eri aikatasoissa ja sisäisestä maailmasta ulos ja takaisin säntäilevässä kerronnassa ei pitäydytä valloituksilla mässäilyssä kuin ohimeneviä hetkiä, kunnes kuljetaan taas erilaisiin sielullisiin käänteisiin. Positiivisena on ehkä nähtävä se, että paikoin klitoris asettuu toimijaksi, mikä lienee aika merkittävä juttu kirjassa vuonna 1970 (veikkaan kyllä että sana on miellyttänyt Seloa poeettiselta soinniltaan ja sen takia sitä tässä viljellään). Välillä naisista kirjoitetaan teoksessa turhan vihamielisesti, mitä kertoja tuntuu toisaalta hieman moralisoivan; päähenkilö Kai Terhon tekemisiä ei varsinaisesti pidetä oikeutettuina. Silti ajoittain vähän väsyttää.

Diivan kieli luo itseään uudelleen koko ajan ja rakentaa samalla henkilöä, johon elämä on lopussa valmis rientämään. Tekeekö elämä hänestä syntisen ja onnistuuko hän välttämään välinpitämättömyyden – nämä jäävät ilmaan, toiveiksi. Seloa kannattaa lukea nykyäänkin kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita kokeilevasta, kielellisesti uudistavasta proosasta.

”Vain unikuvamaailma, joka oli kaiken logiikan ja käsitettävyyden ulkopuolella! Sinne juoksin pakoon noita räkäeroosion kuluttamia ihmisiä, jotka sytkähtelivät hervottomasti ja tapailivat sanojen sijasta uikuttavia mönkäyksiään; oikea raajojen helvetti, joka kiehui veressä ja värjäsi hopeapajujen räihläiset lehdet punaksi.” (s. 63)

”Miten minä rääppänä kuljinkaan kansanjoukossa tavoittamattoman hekuman vääristämin kasvoin, olkapäilleni oksennettu hiirenharmaa popliinitakki liueten asvaltin ilkkuvaan pintaan, päättömässä samonnassa.” (s. 104)

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Kirjailija Deborah Levy huomasi itkevänsä liukuportaissa ja päätyi selostamaan elämäänsä kiinalaiskauppiaalle Mallorcalla. Tästä keriytyy teos, joka oikeastaan kertoo kuinka hänestä tuli kirjailija. Levyn proosa värähtelee kiehtovasti, kuten se teki myös hienossa romaanissa Uiden kotiin, jonka kirjoitusprosessi on meneillään siinä nykyhetkessä jota Mitä en halua tietää kuvaa. Kirja on täynnä kohtia, joista voi ottaa timanttisia sitaatteja. En tiedä, kertooko se kertomusta; muistelun logiikka on läsnä. Loppu toki nivoo yhteen ja näyttää, miten asiat liittyvät toisiinsa kirjailijan ajattelussa. Silti mietin, että teosta voisi kutsua autofiktiiviseksi romaaniksi; se sisältää tarkasti esitettyä dialogia, mikä aina luo fiktiivisen kerroksen. Jotain on muokattu ja järjestetty kirjallisen teoksen luomiseksi. Matkalla tulee vastaan erottelevia kylttejä, päästetään lintu vapauteen ja mietitään Yhteiskuntarakennetta isolla.

”Minusta vaikutti siltä, että naisen silmät tahtoivat kadota hänen päänsä sisään, koska hän ei halunnut nähdä, että hänen omaksumansa todellisuus saattaisi teurastaa hänet.”

”Ajattelin kaikkea mitä olin joskus toivonut, ja nauroin. Kun kuulin oman julman nauruni, halusin kuolla.”

”Tuona keväänä, jolloin eläminen oli hyvin vaikeaa enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin, oli mahdotonta sanoa kyllä, tai hmmm, tai edes nyökätä. Ajatukseni kai nolostuttivat minua.”

”Minua oli neuvottu sanomaan ajatukseni ääneen eikä vain mielessäni, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa ne ylös.”

”Koetin tuijottaa häntä ilmeettömästi, mutta silmiini alkoi sattua. Uuvutti ponnistella niin paljon sen eteen, että näyttäisin viileältä ja kaiken kestävältä.”

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (Otava 2021, suom. Markku Päkkilä)

Palkittu amerikkalaiskirjailija luo romaanissaan kielikuvan pohjalta vaihtoehtohistorian. Maanalaiseksi rautatieksi kutsuttiin aikanaan orjia pakoon auttanutta verkostoa, ja Whiteheadin teoksessa taas esiintyy konkreettinen rautatietunneli, jossa päähenkilö Cora matkaa paetessaan. Siihenastisen elämänsä Cora on asunut plantaasilla, josta on sadistisesti käyttäytyvien omistajien käsissä tullut maanpäällinen helvetti. Teoksen alku on todella raakaa luettavaa – pahinta on tiedostaa, etteivät julmuuksien yksityiskohdat ole tuulesta temmattuja, vaikka teos onkin vahvasti fiktiivinen. Romaanissa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, minkä oivalsin koko laajuudessaan vasta kun aloin lukea, mitä kaikkea siitä on kirjoitettu. Paralleelia rakentuu myös juutalaisvainojen ja vastaavien kansanmurhien kanssa.

Teos katsoo amerikkalaista rasismia monesta näkökulmasta, kun Coran silmät avautuvat matkan aikana sille, että vapauteen päässeet orjat eivät oikeasti ole vieläkään vapautuneet. Maanalainen rautatie on vahvasti juoniromaani, jonka eteenpäin vievä voima syntyy lukijan jännittäessä, pääseekö Cora pakoon. Jahtaajien pakkomielteisyys pohdituttaa myös. Coran äiti Mabel on aikanaan paennut, eikä edes palkkionmetsästäjä saanut häntä kiinni, ja karkaamisesta on tullut myyttinen tapahtuma. Kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, miten myytit syntyvät. Lukijan sydän on vuoroin syrjällään ja pirstaleina, niin kohtuuton ja epäreilu on kuvattu maailma, jossa suhde toiseutettuihin on totaalisen julma. Teos muodostaa kiinnostavan hybridin eri romaanigenrejä; Whitehead on kirjoittanut historiallisen fantasiaseikkailun oheen vahvasti yhteiskunnallista romaania, paikoin aateromaaniakin.

“Hänen hintansa vaihteli. Kauppatavaraksi joutuminen niin monta kertaa tässä maailmassa on opettavaista.” (s. 14)

“He olivat uhreja silloinkin kun ei ollut heidän vuoronsa.” (s. 56)

“Illalla hän kysyi, tiesivätkö muut tytöt, mitä ‘optimistinen’ tarkoitti. Kukaan ei ollut kuullutkaan koko sanaa. Cora päätteli, että se tarkoitti yrittämistä.” (s. 122)

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021, suom. Tero Valkonen)

Vietnamilais-amerikkalaisen Ocean Vuongin romaani on kivulias ja ilmaisullaan moneen kertaan pysäyttävä. Sen kertojaratkaisu, kirjeen kirjoittaminen, laajenee moneen ja tarjoaa mahdollisuuden muodon vaihteluihin, fragmentaarisuuteen ja runomaiseen kuvavyörytykseen. Teoksesta voi ottaa litanian sitaatteja, mutta silti ei aivan pääse koskettamaan sitä, mistä kokonaisuudessa on kysymys; se on osiensa kertautuminen, eksponentiaalinen laajentuma. Teemoja ovat äidin, pojan ja isoäidin väliset suhteet, Vietnamin sota, amerikkalainen rasismi, mieskuvan ahtaus, huumeriippuvuus, sisäistetty homofobia. Motiiveja eläimet, kuten apinat ja puhvelit. Teos on kyllästetty aistikokemuksilla. Elämästä tulee tarinaa, tarinasta tulee elämää, ja näiden rajoja on lopulta yhä vaikeampi hahmottaa. Tämä oli minulle vuoden odotetuimpia käännösromaaneja, enkä pettynyt. Vaikutuin erityisesti siitä, mihin teos kulminoituu loppusivuilla, mikä on kertomisen tavoite. Se koskettaa syvältä. Luin kirjaston niteen, mutta haluan vielä myös oman kappaleen tarkemmin tutkittavaksi.

”Kuka menetetään tarinassa, jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.” (s. 54)

”Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin.” (s. 75)

”Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.” (s. 257)

Tyyne Saastamoinen: Jokainen vuodenaika (Otava 1963)

Luin tätä kirjaa niin pitkään, että prosessin aikana taisivat tosiaan hujahtaa kaikki vuodenajat. Tyyne Saastamoisen runous vaatii paljon; se kulkee synkissä tunteissa ja velloo ahdistuneissa tiloissa. Ajoittain kirjan maailma on suorastaan masentuneen pimentynyt. Saastamoisen lause on hieno, kielelliset värähdykset ja yllätykset seuraavat toisiaan. Proosaruno yltyy vyörytykseksi varsinkin loppupuolen monisivuisissa kokonaisuuksissa. Kolmannen osion nimi ”Musta valtameri” kuvaa hyvin lukijassa syntyvää tunnetilaa. Ranskaan vuonna 1960 muuttaneen Saastamoisen tematiikan lävistää jonkinlainen vieraantuneisuus, toisen pelko. N-sanaa viljellään aika paljon, näin varoituksena, yhdessä kohtaa sen kanssa jopa villiinnytään ja brutaalin kuvaston tarkoituksena on varmasti kritisoida rasistisia julmuuksia – silti hämmentävä kokemus. HS:n aikalaiskritiikissä on näemmä todettu, että Saastamoista olisi hyvä lukea nopeasti jotta saavuttaa tekstin suggestion. Voi olla, ettei pienten hitaiden annosten lukutapani ollut paras mahdollinen. ”Loistavia lyyrisiä keksintöjä”, kuten HS:n kritiikki ilmaisee, on kyllä paljon ylös merkittäväksi. Erityisen vahvoja ovat monet lyhyempien fragmenttien aloitus- ja lopetuslauseet.

”Etäisyyden läsnäolo on kynä kädessäni ja kuulumattomat askeleet ja pysähtyminen niin kuin olisin yhtä aikaa nelivuotias ja jo kokenut kaiken rakkauden ja vihan.” (s. 24)

”Kun näen valkoisen paperin edessäni, olen epätoivoinen. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja epäilen, en usko.” (s. 37)

”Kun päivä hengittää yössä, avautuvat käsien liikkeet ja hitaasti niin kuin vastasyntynyt varsa vietäisiin keväiselle laitumelle, tämä vaikea huomispäivä ja kädestäni irronnut käsi.” (s. 109)

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012, suom. Juhani Lindholm)

DFW:n lehtiin ja julkaisuihin kirjoittamista teksteistä koottu valikoima esittelee monipuolisen kattauksen hänen esseetuotantoaan. Neuroottinen, ahdistunut ja tietoisuuden syövereihin usein syvälle uppoava Wallace kirjoittaa ennen kaikkea viihdyttäviä tarinoita. Esseeajattelunsa ydintä hän avaa valikoiman nimiesseessä, kulttiklassikoksi kohonneessa pienoisromaanin laajuisessa reportaasissa luksusristeilyltä: “Kunnioittipa essee lukijoitaan tai ei, sen perustehtävä joka tapauksessa on palvella nimenomaan heitä.” (s. 182) Hän paheksuu kohdassa kirjailija Frank Conroyn risteilymainoslehteen kirjoittamaa tekstiä, joka esiintyy esseenä mutta on lopulta mainos. Totuudesta Wallace ei mainitse mitään, ja siitä onkin hänen journalististen tekstiensä yhteydessä keskusteltu. On selvää, että Wallace kulkee viihdyttävä ja kirjallisesti vaikuttava kerronta edellä. Risteilyesseessä hän kirjoittaa moneen kertaan dialogia, ja eniten totuudesta irtautuu esimerkinomainen (hillitön) dialogi, joka summaa hänen pöytäkumppaniensa käymiä keskusteluja. Merkillepantavaa on myös, että longreads.com-sivuston artikkeli Wallacen totuuskäsityksestä käyttää monista hänen esseistään nimitystä “story”.

Loistavaa luettavaa nämä tekstit kyllä ovat. Kirjan muut reportaasiesseet, “Hummereita yllin kyllin” ja “Iso punainen poika” kuvaavat hummerifestivaalia ja pornofilmien palkintogaalaa. Hummeriessee (joka on uskomatonta kyllä julkaistu Gourmet-nimisessä lehdessä) pohtii elävältä keitettävien eläimien kipuaistimuksia ja hermojärjestestelmää. Pornopalkintogaalassa hauskuus tulee siitä, että Wallace on selvästi niin väärässä paikassa kuin olla voi (ja sama energia vaikuttaa myös risteilykuvauksessa) alkaen pohtia koko teollisuutta jonkinlaisena kansakunnan mauttomimpien piirteiden kuvana. Sääharrastajana viehätyin tietysti “Tennistä ja tornadoja”-esseestä, jossa Wallace kertoo tennistaustansa lisäksi varttumisestaan tornadoherkällä alueella. DFW kertoo ihmisistä sekä julmasti että jonkinlaista vaikeasti määriteltävää rakkautta osoittaen, ja se lienee hänen kuvauksissaan eräänlainen tavaramerkki. Neuroottinen tapa analysoida myös omaa ajatteluaan ja huomioitaan näkyy erityisesti alaviitteissä (ja niiden alaviitteissä). Wallace on suositeltavaa luettavaa varsinkin esseen ja narratiivisen journalismin kirjoittamista harjoitteleville.

”Tornadot ovat kaikkivoipia eivätkä tottele mitään lakeja. Voimalla ilman lakia ei ole muotoa, sillä on vain suunta ja kesto.” (Tennistä ja tornadoja, s. 122)

”On myönnettävä, että pitkään piilossa ollut atavistinen haifetisismini pulpahti jälleen pintaan tällä luksusristeilyllä, ja kun uskoin nähneeni tyyrpuurin puolella yhden ainokaisen selkäevän (ehkä), touhotin siitä illallispöydässä siinä määrin, että pöytäseurueeni pöydässä numero 64 joutui lopulta mahdollisimman tahdikkaasti ilmoittamaan, että minun tulisi jo tukkia turpani.” (Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 151)

Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY 2021)

Ainoa kotini on 2020-luvun tunnustuskirjallisuutta. Aluksi mietin, millä perusteella tämä on romaani, eikä muistelma/omaelämäkerta, eli viekö kerronta kohti jotain käännettä, loppupistettä, ja kyllähän se vei ja romaanimainen kaari muodostui. Oman elämän tärkeimpien ja dramaattisimpien kohtausten luettelu alkupuolella sai ainakin kuunneltuna aikaan sellaisen olon, ettei erityisempää rakennetta ole (ja tähän kirjoittaja viittaa itsekin), mutta loppupuoli nivoo kerrottua yhteen. Ruumis, sen rajat ja kertojan suhde siihen toimii kirjan kannattelevana teemana. Kuunneltuani teosta jonkin matkaa halusin lähteä salille tunnustelemaan oman ruumiini liikkuvuutta, voimaa ja rajoja (loppupuolella tämä halu kyllä muuten asettui vähän ongelmalliseen valoon). Tunnustuksia perheeseen liittyen en kauheasti hätkähtänyt, moni kyllä on, en tiedä olenko jo todella paatunut tässä asiassa. Kirkas ja paljas teos.

Jouni Tikkanen: Lauma (Otava 2019)

Vetävä tietokirja summaa suomalaista susivihaa tarkentamalla katseensa Turun seudulle 1880-luvulla, jolloin "Mynämäen lauma" surmasi useita lapsia. Miten tämä myyttisiin mittoihin kasvanut, usein susipuheen yhteydessä esille nouseva tapahtumasarja oli mahdollinen? Tikkanen asettaa surmatyöt kontekstiinsa kertomalla vallitsevista oloista, kuten siitä, että suden riista oli luonnossa vähäistä. Minulle tuli uutena tieto, että hirvi oli 1800-luvun lopussa hävitetty Suomesta lähes kokonaan. Teksti loikkaa välillä myös susien matkaan ja seuraa niiden jahtaamista, joka sai surkuhupaisiakin piirteitä. Rahalla oli tietysti tärkeä merkitys metsästäjille; eräs mies tappoi toistuvasti susien pentuja mutta jätti eloon aikuiset, jotka tekisivät seuraavana vuonna uudet pennut ja mahdollistaisivat uudet tapporahat. Kirja tuo esiin myös, miten yhteiskunnalliset erot näkyivät siinä, keiden lapset joutuivat useimmin suden tappamiksi. Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt todella perusteellisesti.

"Lauman naaras ei tietenkään ajatellut niin kuin me ajattelemme, ei ynnännyt allekkain asioiden hyviä ja huonoja puolia, mutta jossakin luisen kallonsa sisällä se joutui valitsemaan otollisen jahtipaikan ja suojaisan syrjäseudun väliltä." (s. 45)

Terese Marie Mailhot: Heart Berries (Counterpoint Press 2018)

Haluaisin sanoa tästä teoksesta kaiken, mutta kun yritän, on ensin vaikeaa saada ulos mitään. Terese Marie Mailhot on kirjoittanut jotain niin täyttä, intensiivistä ja avointa, että koen pakahtumista sen edessä. Heart Berries on traumafiktiota jossa jokainen lause on tosi. Kirja on alaotsikoitu muistelmaksi, mutta sitä voisi luonnehtia myös autofiktiiviseksi lyhytproosateokseksi. Tekstissä on käytetty paljon dialogia repliikkien tarkkuudella, ja alun jälkeen kerrontaa suunnataan rakastetulle, jota puhutellaan sinänä. Peräkkäiset lauseet ja kappaleet ovat monesti epäjatkuvia, mikä synnyttää yllätysten värähdyksiä. Mailhot kertoo totuutensa hänelle tapahtuneesta juuri niin rehellisesti kuin muistaa, mutta teokseen syntyy käytettyjen keinojen vuoksi fiktiivistä kerrosta.

Mailhot on elänyt lapsuutensa alkuperäiskansojen reservaatissa. Hän kanavoi kirjoitukseensa paljon sukunsa kulttuuria, menneiden polvien viisautta – ja traumojaan. Isoäidin kuolema, se miten äiti jätti hänet veljineen pitkiksi ajoiksi lapsina kotiin keskenään, hänen ensimmäisen lapsensa menettäminen tämän isälle huoltajuuskiistassa, tuskallinen on-off parisuhde, valkoisuuden voima ja valta ympärillä. Vahvistumista ja eheytymistä puolestaan tuottavat taide, koulutus, kirjoittaminen, itsensä hoitaminen, oman kulttuurin perinteet ja niistä syntyvä yhteys ympäristöön.

Löysin tunnistettavaa teoksesta todella usein. Niin paljon, että se vaikutti jo pelottavalta. Loppumetreillä luin kirjaa päivänä, jolloin olin muutenkin ylivirittyneessä tilassa, ja se synnytti minussa omia lauseita ja sai keikkumaan itkun partaalla. Tässä on jotain mystistä josta en saa kiinni, eikä se ole huono juttu vaan kannustaa lisälukemiseen. Onneksi olen hankkinut tämän omaksi.

”He knew something was wrong, and that’s when I wondered if maybe falling in love looked like a crisis to an observer.” (s. 10)

”I realised that love can be mediocre and a safe comfort, or it can be unhinged and hurtful. Either seemed like a good life.” (s. 57)

”I was polite enough, and considerate enough, to hurt myself like a secret.” (s. 64)

”You think weakness is a problem. I want to be torn apart by everything.” (s. 118)

Luetut kirjat 4/2021

Luonnehdinnat huhtikuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Ty Tashiro: Awkward – The Science of Why We're Socially Awkward and Why That's Awesome (William Morrow 2017)

Viime vuonna kirjoitin blogiesseen ”Kiusaantuneisuudesta”. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa tekstiä uudelleen kokoelman kasaamista varten, joten hankin Ty Tashiron tietokirjan lähdemateriaaliksi, jotta olisi jotain tieteellisempää mihin tukeutua. Ajattelin poimivani kirjasta pari sitaattia käytettäväksi esseessä. Se ei toiminut niin. Awkward kertoo nimittäin aivan eri asiasta. Kuvasin tekstissäni tilanteita, jotka tuntuvat kiusallisilta, ja etsin tuntemusten lähteitä henkilöhistoriasta. Tashiro kertoo kirjassaan ihmisistä, jotka ovat awkward, niistä, joille sosiaaliset tilanteet ovat kuin vaikea peli jossa joutuu jatkuvasti umpikujaan. Ajatteluni keikahti toiseen suuntaan viimeistään sivulla 35 nähdessäni kaavion. Se esittää ihmisiä, jotka sijoittuivat ”autism quotient score”-janalle. Tiivistettynä: sosiaalisesti ”normaalitkin” ihmiset saivat tutkimuksessa keskimäärin 16 pistettä. Autismidiagnooseja saaneiden keskimääräinen pistemäärä oli 32. Kaiken kaikkiaan 85 % ihmisistä sijoittuu alle 24 pisteen saajien joukkoon. Tuon 24 pisteen paikkeilla ovat ne, joita Tashiro kutsuu kirjassa nimityksellä awkward. Heidän sosiaaliset haasteensa eivät ole niin suuret, että heidät diagnosoitaisiin autismin kirjolle, mutta heillä on sen verran haasteita, että ne eivät jää huomaamatta heiltä itseltään tai muilta. Kaavion nähtyäni totesin, että on todennäköisesti kirjoitettava erillinen essee, jotta saan käsiteltyä myös tämän puolen.

Awkward on esseemäisen omakohtainen tietokirja, jossa on paikoin self-helpin piirteitä. Se on kirkaskielinen ja pysyy tiiviisti aiheessaan. Tashiro kuvaa omia kokemuksiaan awkwardina ihmisenä [jätän sanan tässä kääntämättä tarkoituksella, koska minulle huomatettiin aiemman käännökseni epäsensitiivisyydestä, sanalle ei ole suoraa suomenkielistä käännöstä, enkä ole sopivaa vaihtoehtoa vielä löytänyt], jota vanhemmat joutuivat lapsuudessa opastamaan monta kertaa, jotta hän saisi tilauksen tehtyä ravintolassa tai osaisi keskittyä oikealla tavalla, ettei läikyttäisi maitoa. Awkwardius näyttäytyy synnynnäisenä piirteenä, ja ympäristö voi joko auttaa tällaista ihmistä oppimaan sosiaalisia malleja ja sen avulla pärjäämään uusissa tilanteissa toisten kanssa, tai se voi syrjäyttää awkwardina pitämänsä ihmisen. Awkwardeja määrittää erityisesti se, että he näkevät yksityiskohtia kuin kohdevalon kirkastamina, mutta kokonaiskuva jää heiltä hämärään – monet heistä ovat kuitenkin lahjakkaita asioissa joista ovat kiinnostuneita.

Kirja on varsin amerikkalainen korostaessaan awkwardin yksilön vastuuta elämänsä parantamisessa; on sopeuduttava sosiaalisiin normeihin vaikka sitten pänttäämällä ”oikeat” käytössäännöt päähänsä. Melko vähäiseksi jää minusta sen sanoittaminen, että ihmisten tulisi kasvattaa lapsensa hyväksymään erilaiset ihmiset ja tulemaan toimeen heidän kanssaan – sen sijaan awkwardien ihmisten karttaminen selitetään ihmisen biologisella yhteenkuuluvuuden tarpeella (jo metsästäjä-keräilijät…) ja lyödään siten lukkoon. Normaaliuden airueina esitetään kouluaikojen suositut, jotka hankkivat menestysuran, vilkkaan sosiaalisen elämän ja osaavat hymyillä kuvissa luontevasti.

Mieleeni hiipii pohdinta: onko tästä kirjoitettu suomeksi niin vähän sen takia, että meillä ei ole kunnon käännöstä sanalle awkward? Vai onko kyse samasta asiasta kuin introverttiuden tapauksessa: suomalaisessa yhteiskunnassa on osattu suhtautua ymmärtävämmin sosiaalisissa tilanteissa tuppisuisiksi ja varautuneiksi jääviin ihmisiin – jotka pelkäävät sanovansa jotain hölmöä tai väärää –, koska täällä heitä on aina ollut paljon. Lisäksi kulttuurissamme ei ole yhtä korostunutta tiukkojen näkymättömien sääntöjen small talk -käytäntöä, jossa on osattava sanoa oikealla sävyllä kaikille kohtaamilleen ihmisille ”hello, how are you, fine thanks, have a nice day” ja hymyiltävä säteillen koko ajan. Vai korostanko kulttuurieroja liikaa? Onhan täkäläistenkin kesken puhuttu paljon selän takana ihmisten kummallisesta käytöksestä ja kömmähdyksistä, ja monet tulevat lapsena kiusatuiksi, koska eivät osaa sosiaalista peliä niin hyvin kuin valtaosa. Mutta mittakaava kirjan kuvaamissa asioissa on ehkä jossain määrin eri Atlantin toisella puolen.

Vaikka Tashiro puhuu awkwardeista ihmisistä ryhmänä, hän muistuttaa että moni ”socially fluent” kokee myös kiusaantumisen tunteita. Tämä oli havaittavissa myös aiemman esseeni saamissa kommenteissa. Ihminen ei koskaan ole tiukasti määriteltävissä lokeroon, eikä kukaan sovi sataprosenttisesti otsikon alle.

Ja miten tämä aihe liittyy minuun? Siitä kerron, kun saan joskus kirjoitettua sen esseen.

”Awkward people find themselves at a complicated intersection, caught in the gray area where society tries to draw clear lines between normality and abnormality.” (s. 41)

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (Like 2021, suom. Petri Stenman)

Kun luin etukäteen, että uusin suomennos Linda Boström Knausgårdilta on aiempia selvemmin omaelämäkerrallinen, mietin että mitähän tästä tulee, eivätkä ensimmäiset näkemäni arviot olleet kovin innostuneita. Tartuin kirjaan odottamatta suurempia, mikä sai minut yllättymään siitä, miten vahva ja hieno teos tämäkin on. Lauseiden tiivis ja väreilevä lataus saa ne osumaan kipeästi. Tällä kertaa mukana ei ole myyttistä lisäkerrosta; ei synnytä isän päästä kuin Pallas Athene eikä hanoista valu pimeää surua. On vain kirjailija psykiatrisessa sairaalassa, jossa hänen päänsä läpi johdetaan sähköä monta kertaa, mikä uhkaa kadottaa osan muistoista. Kerronnan aikamuodon vaihtelu luo mielikuvaa muistin katkeilusta ja palailusta. Minäkertoja suree erityisesti sitä, että on hoidossa ollessaan joutunut pois lastensa luota. Puolison kanssa on tullut ero, ja kertoja palaa menneisiin onnen hetkiin – lopulta hän tulee lopputulokseen, ettei rakkautta enää ole. Heidän on parempi erillään. Ja ainakin muistoja yhä on, sähkö ei vienyt niitä lopullisesti.

Vaikka Boström Knausgård kirjoittaa nyt elämästä suoraan vailla surrealistisimpia kuvia, kyllä hänen tyylinsä romaanista tunnistaa. En saa kiinni, mihin Lokakuun lapsessa on niin kovasti petytty. Joissain olo- ja mielentiloissa kirjan kuvausten raskaus on varmasti liikaa, sitä en ihmettele, minäkin luin tätä lyhyissä pätkissä. On myös kirjoitettu, että teos ei olisi edes romaani, sitä kyllä ihmettelen. Miksi olen näin puolustuskannalla? Tunnen sielunsisaruutta, ja nenälläni taitavat olla fanilasit. Nykyään fanitan aika vähän, siinä kun on vaaransa, mutta suon sen itselleni tämän kerran.

“Jotkut pistivät monta kertaa osumatta oikeaan, ja verisuonet väistivät aina. Merkillistä oli, että verisuonet väistivät aina samoja ihmisiä, ja jotkut pistivät varoittamatta etukäteen.” (s. 7)

“Hamlet vainosi minua ja oli nyt ilmentynyt hyppynarussa.” (s. 29)

“Minä sanoin että olen kirjailija ja tarvitsen muistojani.” (s. 37)

“Olen aina ihaillut niitä ystäviäni, jotka tietävät mitä he eri tilanteissa haluavat. Minä en ole koskaan oppinut sitä. Olen joka hetki kuin elämän vasta-alkaja.” (s. 142)

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava 2021)

Kun joku elää elämää kuin romaania, siitä kannattaa kirjoittaa romaani. Sellainen kirja on Joonatan Tolan esikoisteos, joka kertoo hänen isänsä tarinan. Mikko J. Tolan elämä oli yhtä kokonaistaideteosta, ja samalla hän oli itsetuhoinen, riippuvuuksiin taipuvainen ja suuruudenhullu. Mikon lapsuudenperhe oli varsin erityislaatuinen – keskiössä halvaantuneenakin muita dominoinut aivokirurgi-isä – ja hänen saatuaan oman perheen oli meno eri tavalla hurjaa. Taiteilijan neljän lapsen ensimmäiset vuodet ovat olleet ennustettavuuden, johdonmukaisuuden ja rajojen asettamisen vastakohta. Nämä ihmiset elivät vuosia näin päivästä toiseen, tulee lukiessa ajateltua, ja sydäntä kylmää. Punainen planeetta osoittaa, miten ”systeemin ulkopuolinen” boheemielämä voi mennä pahasti yli – varsinkin yhdistettynä hoitamattomiin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Hämmästystä herättää myös perheen äidin miltei loputtomiin venynyt kestävyys. Teoksen kerronta on värikästä ja paikoin aivan hillitöntä; rypemistä tässä ei teemoista huolimatta ole, ja juuri karnevalistisella otteellaan kirja vie mukanaan.

”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”

”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”

”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”

Hanna Syrjämäki: Kaikukatve (Kaarinan kaupunki 2020)

Vuoden 2020 Runo-Kaarinan voittajateos hyödyntää monenlaisia runouden keinoja listoista ja luetteloista säerunoihin ja koko sivun täyttäviin lauseiden ketjuihin. Runot katsovat välillä sisälle minään, välillä etsivät kommunikaatiota ulos ja laajenevat ympäristöön ja dystooppisiin kuviin. Tekstit ovat esteettisesti hiottuja ja asettuvat sujuvasti kotimaisen modernismin perinteen jatkoksi. Kirjoitus tuntuu jatkuvasti tietoiselta kielen keinoista ja sanojen soinnista. Parhaimmillaan syntyy värähdyttäviä kohtia. Esikoisteokselle ominaisesti näyttää, että tekijä on halunnut kokeilla kaikki mahdolliset keinot ja yhdistää ne samaan teokseen; välillä kaipaisin pidempiä muodoltaan yhtenäisiä jaksoja. Kaikki kokeilut eivät löydä minuun perille, eikä näin monimuotoiselta runokokoelmalta voi sellaista odottaakaan. Suosikkikohtia kertyi kyllä monta.

“tulee erehtymätön algoritmi, hiljainen aalto hukkumisen edellä / paljaaksi nyrhitty pallonpinta tulee, tulee ja menee, tulee ja menee” (s. 13)

“et ole tässä, olet tiukassa otteessa itsesi sisällä / olet sinussa, jokaista hehkuvaa luutasi myöten” (s. 59)

“elän niin hiljaa kuin osaan sillä jokin tässä / on miltei särkyä, on kuin metsässä äkkiä / keksisi käärmeenpelon” (s. 73)

José Saramago: Oikukas kuolema (Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen)

Uudenvuodenpäivänä nimettömän kuningaskunnan asukkaat lakkaavat kuolemasta, vaikka olisivat kuinka heikossa kunnossa, ja asiaa taivastellaan niin valtionjohdon, kirkon kuin kyökkifilosofien keskuudessa. Myös ”maphia” keksii keinon sekaantua soppaan, kun ihmiset eivät tohdi enää katsoa kuolemansairaiden tuskaa ja alkavat kuljettaa heitä maan rajan yli. Hyvin saramagolaista katastrofikuvausta siis. Mutta miksi tämä ei kolahtanut minulle niin kuin Kertomus sokeudesta & Kertomus näkevistä? Ei siis lähellekään. Tekijälle tunnusomainen rytmikäs pitkävirkkeinen kerronta ja sen sisään upotetut dialogit soljuvat ja rönsyävät kuten aiemmin, mutta se mitä sanotaan, ei tällä kertaa oikein iskenyt. Romaani paranee hieman loppupuoliskollaan, kun tuoni rakastuu sellistiin joka ei kuollutkaan ajallaan, ja ottaa ihmishahmon. Silti tämä jää dramatiikaltaan ja ”sitaattimateriaaliltaan” vaisuksi. Yhteiskunnallinen huumorikin jää puolitiehen esim. Kertomus näkevistä -teokseen verrattuna. Tuntuu, että nobelisti on Oikukkassa kuolemassa fiilistellyt tuotantonsa perusteemoja, mutta ei hän niihin mitään erityistä uutta tässä saa. Terve muistutus, että joskus suosikkienkin kanssa käy näin.

”– – joka askeleella hän joutui ankarasti taistelemaan luontoonsa kuuluvaa kaikkialle laajenemisen pyrkimystä vastaan, sillä jos se olisi saanut vaikuttaa vapaasti, se olisi heti räjäyttänyt ja hajottanut pitkin kaikkea tilaa hänen epävakaan ja hauraan eheytensä, jonka hän niin vaivoin oli saanut kootuksi yhteen.” (s. 173)

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (S&S 2021)

Pauliina Vanhatalo käsittelee omaelämäkerrallisen teossarjansa kolmannessa kirjassa tunteiden vaikutusta elämässään. Tuntemani maailma on tyyliltään esseistinen, analyyttinen mutta myös kaunokirjallisesti muotoiltu teos. Vanhatalo on tutkinut psykopaattien maailmaa, joka kiehtoo häntä koska eroaa niin paljon siitä emotionaalisesta kuormituksesta, jota hän jatkuvasti kokee asioiden äärellä. Milloin ajattelutyöläinen todella lomailee? Mindfulnesskin voi tuntua ärsyttävältä, jos tahtoisi kehitellä kävelylenkeillä lauseita (tunnistan). Lopulta luonnon äärellä oleminen ja ruumiiseen palautuminen tuovat kuitenkin läsnäolon kokemuksia. En usko, että tässä asiassa on “pakettiratkaisua”, eikä sellaista tarjoa Vanhatalokaan. Myös rajojen piirtäminen nousee esille; sitä on käsitelty monissa paikoissa viime aikoina, tai sitten huomaan sen koska asia on pohdituttanut minua. Tuntemani maailma on tiivis teos, joka ei pyri kertomaan aiheesta kaikkea, vaan keskittyy oman väylän etsimiseen tunneaallokossa.

”Se nykyhetkeen kiinnittyminen, joka käy psykopaateilta automaattisesti, on minulle loputon ja jokseenkin epäkiinnostava työsarka. Kun voin hyvin, täytän tajuntani mieluummin kuvitelmilla, suunnitelmilla, haaveilla ja työllä kuin raivaan tilaa hetkellisten aistimusten ja ohimenevien vaikutelmien tiedostamiselle. Usein tuntuu tuhlaukselta haaskata vaikkapa kävelyretket epämääräiseen läsnäoloon, kun niiden aikana ehtii rakentaa monta hyvää lausetta. Sitä paitsi en tahdo ajatusten olevan taivaalla leijailevia pilviä.”

”Tunneaallokko sylkee minut rannalle kuin saaliin, josta se on saanut tarpeekseen. Ehkä olet nyt oppinut läksysi, se vaikuttaa sanovan. Mutta enhän minä koskaan opi.”

”Kun ajattelee ammatikseen, työskentelyä on mahdotonta lopettaa täysin, koska ajatteleminen ei ole tahdonalaista toimintaa, mutta juuri nyt työn taajuus on vaimeampi.”

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (WSOY 1976, suom. Elvi Sinervo)

Henrik Tikkasen osoitesarjan aloittavassa pienoisromaanissa autofiktio on ironista, sarkastista ja selvästi nimenomaan fiktiota kulkiessaan iskevien juttujen kertominen edellä. Tikkanen on piinallisen teräväkielinen kiteyttäjä, jonka lauseista aukeaa aforistisia tasoja, ja hän kirjoittikin uransa aikana paljon aforismeja sanomalehtiin.

Joudun yleensä vaikeuksiin kun kirjoitan ironiasta, mutta never stop the madness ja taas vedetään. Kun Henrikiä ja Märtaa usein vertaillaan omituisin tavoin, ja edgyt kulttuurijäbät näyttävät yleensä pitävän Henrikiä parempana, sanoisin itse että näiden kahden kirjailijan lähestymistapa teksteihinsä on keskenään niin erilainen, että paremmuusvertailut ovat outoja. Henrikin kerronta on todella ironista, mikä ehkä antaa lisää jäbäpisteitä kun liian tosissaanhan ei kannata mitään ottaa, mutta on Märtakin käyttänyt ironiaa häneltä lukemissani teoksissa – se on vain paljon hienovaraisempaa. Henrik sen sijaan on sukeltanut kirjoituksessaan ironiasammioon, josta kirjan sivut ovat tulleet yhtä humalaan kuin niillä kuvatuista henkilöistä suurin osa on alkoholin takia. Viihdyttäväähän Henrikin tekstejä on lukea, lauseissa on ytimekästä voimaa ja teoksen sisäistekijä tuntuu varmaotteiselta ja näkemyksissään jämäkältä.

Suvun kipupisteitä esiin tuova, ajoittain karnevalistinen kerronta on varmasti vaikuttanut myöhempään kotimaiseen “tunnustuskirjallisuuteen”; esimerkiksi juuri lukemassani Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa näkisin olevan jotain samaa kuin Tikkasella. Traumaattisten kokemusten kipu on kääntynyt nauruksi, välillä kyynelten läpi. Tikkasen kirjoituksessa on tiettyä äijämäisyyttä, mutta tunteita se ei väistele; kertoja kuvaa miten lähti pyöräilemään itkien kuollutta koiraansa, josta oli saanut enemmän turvaa kuin aikuisista perheessään. Sotakokemuksissa korostuvat nuoren miehen hölmöys ja turhamaisuus, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotaan käytännössä sellaisen ajattelun pohjalta, jota kutsutaan nykypäivänä FOMOksi. Naisjuttuja kirjassa kerrotaan jonkin verran enkä niitä jaksa erityisesti moralisoida, mutta sitä kyllä ihmettelen, että välillä ne eivät motivoidu suhteessa muuhun kerrontaan oikeastaan lainkaan; kunhan nyt on pitänyt päästä mainitsemaan. Kaikesta huolimatta aion kyllä varata niteen uudestaan ja lukea sarjan loputkin osat. Jotain tenhoa tässä on.

“Mutta paheeni oli sittenkin koitunut sielulleni vahingoksi. Olin menettänyt uskon tahdonvoimaani, olin tosissani yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt. Sitä paitsi oli ilmeistä että äitini vanhemmat kaikessa viisaudessaan pitivät moraalia arvokkaampana kuin totuutta, ja se sai minut kahden vaiheille kummassa minun tulisi pitäytyä.” (s. 46)

“Kun isä seuraavana aamuna heräsi, suuta kuivi ja kädet vapisivat. Hän ei ollut kuuluisa, rikas eikä onnellinen. Sängyssä hänen vieressään makasi nainen joka ei varmastikaan pettäisi häntä. Ajatus oli ällöttävä, isä hyväksyi vain intohimoisen uskollisuuden.” (s. 60)

“Sota on kuin viina, se ei paljasta totuutta, mutta päästää paholaisen ystävät irralleen.” (s. 116)

Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas 2012, toim. Johanna Venho)

Koin tekstieni saamien kommenttien myötä jonkinlaisen (osittain yhä jatkuvan) kriisin siitä, millainen on esseeminäni. Tarkemmaksi kysymykseksi muotoutui: jos esseeminä on konstruktio, miten se rakennetaan? Lainasin tämän esseetä käsittelevän esseeantologian etsiäkseni vastausta siihen. En löytänyt sitä. Paljon kaikenlaista muuta kyllä, ja näistä helmistä otteita alla. No, viimeinen sitaatti hieman vastaa myös kysymykseeni, mutta konkretiaa kaipaan yhä lisää.

”On esseen lähtökohtana sitten viha tai suru, tai kenties riemu ja ihmetys, on pohjalla paitsi ajatuksia myös tunnetta, lihan tunkeutumista kirjoitukseen. Ilman ruumista ei kirjoiteta esseetä.” 

(Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista, s. 31)

”Ruumis ei valehtele, me vain sekoitamme asioita kielen avulla ja teemme välillä parhaamme peittääksemme erään perusteellisen seikan, sen mikä on kielen takana, ruumiin, tunteen, sanattoman.” 

(Bodil Lindfors: Tie vailla nimeä, s. 72)

”Hienoin mahdollinen rakenne, jonka saatan kuvitella, muistuttaisi kiasmaa: lopuksi palattaisiin alkuun, mutta jotenkin vinksahtaneesti, kierteellä nurinpäin.” 

(Olli Löytty: Välimuodon estetiikkaa, s. 88)

”Essee taas esittää minut kirjoituksena tästä maailmasta. Voin asettua taka-alalle, mutta koska essee ei ole fiktiota tai kielentutkimusta, on se minuus välttämätön. Jotta minä voisin olla kirjoitusta, täytyy minun vetää perässäni elinmaailmaani.” 

(Maaria Pääjärvi: Kaupunki pahvissa, s. 121-122)

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020)

Kuuntelin ”kirjan, jota koko kaupunki lukee”, kuten Eeva Kolun esikoisteosta viime syksynä luonnehdittiin. Minullekin suositeltiin silloin tätä Twitterissä puuskahdettuani, miten uuvuksissa olin. Ja löysin varsin paljon samastuttavaa. Kolun tavoin olen kokenut työpaineita, väsymystä, someahdistusta, saavutusten metsästystä, konfliktien pelkoa ja vaikeuksia rajojen vetämisessä. Kaikkea en tunnistanut. Vaikka käytän Instagramia, en ole kokenut tänne postaamieni kuvien estetiikasta painetta, mikä voi olla osittain sukupuolittunut asia. Olen toistaiseksi myös pystynyt hidastamaan ennen burnoutin kokemista. Aivan ytimeen asti kirja ei päästä, ja kysymykseksi jää, mitä teos tässä muodossa oikeastaan tavoittelee – Vesa Rantama on kirjoittanut tästä genrehybridinä, joka sekoittaa self-helpiä, autofiktiota ja asiapitoisempaa tietokirjallisuutta. Kolu kirjoittaa tarkasti ja osaa kiteyttää ajatuksiaan ytimekkäiksi lauseiksi. Olen samaa mieltä monien arvioijien kanssa, että tiivistämisen varaa olisi silti ollut paljon; painettuna kirjassa on lähes 400 sivua. Armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan teos toistaa usein, ja niistä onkin tärkeää puhua. Kunhan ei ala suorittaa niitäkin, ettei pian väsytä uusista syistä.

”Kaikki näyttää kirkkaammalta, kun asioilla on terävät rajat.”

Luetut kirjat 5/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat toukokuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Juha Kauppinen: Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019)

Täsmällisesti koottu ja mietitty tietokirja luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Valitut esimerkit näyttävät tuhoutumisen laajuuden. Erityisen ongelmallisina toimintatapoina jäivät kirjasta mieleen avohakkuut ja soiden ojittaminen.

(Kuuntelin äänikirjana, ja tämä on tietomäärältään niin suuri, yksityiskohtainen teos, että valitettavan paljon meni ohi kuunnellussa muodossa, koska ajatukset pääsivät harhailemaan.)


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (S&S 2019, suom. Outi Menna)

Äitienpäivä oli mitä osuvin ajankohta lukea loppuun Märta Tikkasen kirjekokoelma. Tikkasen kirjeistä hänen ystävilleen Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille rakentuu vahva kuvaus kirjailijasta perhearjen ja kirjoittamisen pakon ristipaineissa. 70-luvulta vuoteen 2007 ulottuvat tekstit muodostavat runsaan ja antoisan päiväkirjateoksen. Märta Tikkanen kuuluu sielukirjailijoihini, mutta kirjeissä hänestä tulee esiin myös silottelemattomia puolia, esim. muiden kirjailijoiden moittimista ja saamansa tunnustuksen alituisen riittämättömyyden vatvomista. Lukiessa tulee mieleen, että tavallaan menetämme nykypäivänä ehkä paljonkin, koska voimme lähettää toisillemme muutamalla painalluksella parin sanan viestejä; huolella punnitut ja jäsennellyt kuulumisten ja mietteiden jakamiset, tallentuuko sellaisia enää luettavaksi? Alan toivoa kirjeystävää!

”Haluaisin viettää mökillä kokonaisen vuoden, vain istua möllöttää ja kirjoittaa vihakirjoja ja tulla paremmaksi ihmiseksi.”

”Juuri nyt talo on tyhjä. Se on todella harvinaista – – Poden valtavaa yksinolon tarvetta vaikka tiedostan toki, kuinka kuolettavan raskasta yksinäisyys on toisille. Mitään ei ole tässä maailmassa koskaan sopivasti vaan aina liikaa, liian vähän tai ei yhtään…”

”Hyvä että voin kirjoittaa tästä sinulle niin ettei minun tarvitse parkua ääneen.”

”Ja kun on puhissut kiukusta jonkin aikaa, ajatukset palaavat jälleen ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli siihen, että omat voimansa kannattaa tietenkin käyttää kirjoittamiseen. Ei mihinkään muuhun.”

”Ja miten ja miksi sellaisia miehiä ylipäätään syntyy – –, joille koko maailma toimii todisteena välinpitämättömyydestä ja jotka eivät koskaan saa janoamaansa rakkautta koska he pyytävät sitä huokumalla kaltoinkohdeltua kylmyyttä.”


Uzodinma Iweala: Speak No Evil (John Murray 2018)

This is a book with queer suffering front and center, sanoo eräs Goodreads-arvioija, ja sitä tämä todella on, ja minä huomaan olevani väsynyt. Olen nyt sellaisessa vaiheessa, että synkät ja rankat homojen ulostulokokemukset kirjoissa uuvuttavat, haluaisin lukea jo muuta. Onneksi Iweala on kirjoittanut romaaniinsa muustakin, kuten ystävyydestä ja perhedynamiikasta. Ja teos täydentää mustien sateenkaari-ihmisten kuvausta kirjallisuudessa; päähenkilö Nirun vanhemmat ovat nigerialaissyntyisiä. Afroamerikkalaisuutta kuvataan yläluokkaisuuden kautta, mikä on kiinnostavaa vaihtelua. Iweala kirjoittaa täsmällisesti ja vetävästi, näkökulmakertojan vaihtaminen Meredithiin loppupuolella toteutuu hyvin. Ansioista huolimatta olin tyytyväinen, kun kirja loppui.

”In the darkness it feels like soft voices are more appropriate.” (s. 14)

”I know him only in fragments and I can’t erase those fragments. They torment me.” (s. 103)


Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012)

Ajattelu on taito, jota haluan aina kehittää edelleen, laajentaa rajoistaan ulos. Siksi otin kuunneltavaksi tämänkin teoksen, jonka esittelyteksti oli lupaava, mutta joka osoittautui ehkä hieman self-helpimmäksi kuin olin kuvitellut. Minuun makuuni tässä on myös vähän liikaa menestyspöhinään pyrkivää tehokkuuden maksimointia. Kirja on sujuvan selkeä, ja sen keinoista on helppo poimia toimivimman tuntuiset. Minulle jäivät mieleen ajatusten leimaaminen niiden tullessa (esim. tämä negatiivinen ajatus on väsymyksen tuottama, tämä huonon kokemuksen jne.) ja hyvin konkretisoitu näkemys siitä, miten luovaan työskentelyyn tarvitaan kahdenlaista luovaa ajattelua riippuen prosessin vaiheesta, jotta sen saa viimeisteltyä.


Ritva Hellsten: Raija (Aviador 2020)

Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.

”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)

”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)


Piia Leino: Yliaika (S&S 2020)

Piia Leinon uusi tulevaisuuskertomus hipoo romaanina täydellistä. Kirjan maailmassa kansalaisuus loppuu 75-vuotiaana, jolloin useimmat suorittavat ”exituksen” elämästä, mutta tähän johtanutta lakimuutosta alun perin ajanut poliitikko Annastiina Kankaanrinta istuukin huolella suunniteltua exitustaan edeltävänä päivänä autoon ja ajaa kohti pohjoista. Päähenkilön maailma on luotu tarkasti, kärjistetysti mutta ei osoittelevasti – ironinen värinä ympäröi Annastiinan edesottamuksia. Kuvaus on hyvin tiivistä ja perustelee itsensä suhteessa kerrontaan täysin, esim. kohdissa joissa Annastiina keskittyy aistimaan ympäristöään. Tämä on toimittajan kirjoittama romaani ja se näkyy, mutta ei väkisin puskettuna ajankohtaisuutena, vaan mediaympäristön ja politiikan tuntemuksena, joka tarjoaa herkullisia yksityiskohtia. Rivienvälinen vertaus esim. paperittomien nykyiseen tilanteeseen ei jää huomiotta. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä lausetta. Teos pysyy ytimessään, kertomus etenee kuin elokuvassa, jollaisen tästä pystyy hyvin kuvittelemaan mielessään lukemisen aikana.

”Mutta miten muitten sanat muka olisivat hänen omaansa parempia? Sitä paitsi on aina riski, että sitaatti menee väärin ja hän olisi ikuisesti henkilö, joka tyri viimeiset sanansa.” (s. 12)

”Menneeseen saattoi haikailla, mutta sinne ei voinut palata eikä sitä voinut edes todenmukaisesti muistaa, sillä muistot olivat vain sekoitus nostalgiaa, unelmia ja konkretian sirpaleita.” (s. 103)

”Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.” (s. 182)


Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020)

Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” – kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”

”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)

”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)

”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)

”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)


Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)

Olen valkoinen mies, tasan autojen törmäystestinuken pituinen (177 cm), ja on tärkeää muistuttaa itselleen että maailmassa on myös erilaisia kehoja. Maailma kun on suunniteltu monissa kohdin minunlaisilleni, näyttää tämä tietokirja, joka todella laajentaa ajattelua. Hätkähdyttääkin. Tuli fyysisesti vaikea olo kohdasta, jossa kuvattiin naisille suunnattujen WC-tilojen vähäisyyttä tai puuttumista köyhillä alueilla, mikä on sekä sairauksia että väkivaltaa aiheuttava ongelma. Kieli luo mielikuvia, ja sen myötä maailmankuvaa. Pelkkä mielikuva insinööristä on useimmilla keskiluokkainen mies, joiden elämäntavan mukaan paikat ja tilat on yleensä rakennettu. Vaikka ei siitä pelkästään heitä ole syyttäminen. Sukupuolidatan puute on suurin syy, miksi ympäristömme on sopeutettu mieskehon ulottuvuuksiin. Tutkimus tarvitsee vallankumouksen. Kirja on alusta loppuun täyttä tykitystä, faktoja jotka kertovat epätasa-arvoisesti suunnitellusta maailmasta.


Julia Kristeva: Musta aurinko – masennus ja melankolia (Nemo 1998, suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius)

Tunnen, että en ole tarpeeksi fiksu kirjoittamaan tästä modernista klassikosta. Lukeminen oli vaikeaa ja raskasta, kirja lojui pöydällä viikkoja, ja aina kun ajattelin palaavani siihen, tuli olo että pitäisi lähteä vierittämään siirtolohkaretta ylämäkeen. Silti totesin, että tämä kannattaa käydä läpi. Vastaan tuli kiehtovia lauseita, joita en aina täysin ymmärtänyt, mutta ne tuntuivat tärkeiltä, miettimisen arvoiselta. Tämä on psykoanalyytikon kirja, ja äidistä todella puhuttiin, välillä havahduin että ohhoh, olisiko nyt mennyt jopa muutama sivu ilman että puhutaan äidistä kaiken alkulähteenä, hyvässä ja pahassa. Puurtaminen palkittiin kyllä lopussa, kun pääsin Marguerite Durasin tuotantoa käsittelevään esseeseen. Hiljaisen tuskan kirjoitusta läpikäyvä teksti on itsessään hyvä syy omistaa tämä teos. Toinen hyvä käyttötarkoitus on, että Mustan auringon avulla voi opiskella kuvataide- ja runokriitiikkiä: miten yksityiskohtaisesti teosta voi kuvata, millaisia tunteita siinä nähdä, millaisia vaikuttimia teoksen taustalla havaita. Nämä ovat paljon tieteellisempiä esseitä kuin mihin olen tottunut, mutta Kristevan lähestymistapa kirjoittamiseen on myös vahvasti esteettinen.

”Olemme tuomitut menettämään rakkautemme. Tästä tietoisena saatamme surra vain enemmän kun huomaamme rakastajassamme häivähdyksen kauan sitten menetetystä rakastetusta. Masennus paljastaa Narkissoksen kätketyt kasvot, jotka johtavat kuolemaan, mutta joista hän ei piitannut ihaillessaan itseään kangastuksesta.” (s. 17)

”Kuinka ollakaan, vihan hillitseminen tekee myös mahdolliseksi merkkien hallitsemisen: en hyökkää kimppuusi, minä puhun (tai kirjoitan) oman pelkoni tai tuskani.” (s. 201)

”Kuvan ja sanan kahtiajaossa elokuvan tehtävä on levittää rivoa kauhua tai mielihyvän ulkoisia malleja, kun kirjallisuus kääntyy sisäänpäin ja vetäytyy maailmasta ajattelun kriisin tuloksena.” (s. 248)

Helmikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä helmikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena 2018)

Kävin taannoin vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.

Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.

Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.

 "Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)


Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi 1993)

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg)

"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)

Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.

Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.

"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)


Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia 2014)

Tieteiskirjallisuutta, erikoinen rakenne, fragmentaarista proosaa, joka tuntuu runolta. Antti Salmisen teos Lomonosovin moottori on saanut sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tähtivaeltajan, mikä muistaakseni on harvinaista. Kirjastoissa olen nähnyt tätä sekä runohyllyissä että romaanina. Jälkimmäisenä tätä pitäisin itse, sillä rakenteellisena ideana on, että kyseessä olisi toimittajan kokoama "todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella". Taustalla vallitsevat Olosuhteet.

Teoksen fragmenteista muodostuu outo kokonaisuus, jonka punainen lanka on mystisen Moottorin rakentaminen ja kuvaus saarella elävien "homonculien" elämäntavoista. Kyseessä ovat olennot, jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä, mutta ovat paljon pienempiä ja kasvavat maasta. Scifin puolelle heilahdetaan siis ainakin tässä kohtaa. Myös kertojina katkelmissa toimivat ihmiset saarella puuhailevat erikoisia, asioita jotka eivät oikein tunnu kestävän päivänvaloa.

Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata. Taustalla häilyy ajatuksia luontosuhteesta, ydinaseiden käytöstä (monesti viitataan alueella räjäytettyyn kaikkien aikojen suurimpaan ydinpommiin) ja siitä, mihin maailma on yleisesti menossa. Kirjassa riittää pureksittavaa, ja tulee olo, että toinenkin lukukerta olisi paikallaan. Tämä on todella hieno teos, joka oli parhaimmillaan kun sitä luki vähän kerrallaan.

Laitan tämän teoksen Reader, why did I marry him? -blogin #kokkir-haasteeseen, koska edellä kuvaamassani kirjan rakenteessa ja lajityyppien yhdistelyssä on selvästi nähtävissä kokeilevaa otetta.

Kirja oli myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-pinossani.

"Jäljentäessä sattuu virheitä, ja monet niistä huomataan ja korjataan. On myös virheitä, jotka tuottavat uusia merkityksiä tai muuttavat vanhat lauseet toisiksi. Ne saattavat jäädä eloon ja vaeltaa teoksesta toiseen." (s. 42)


Elin Willows: Sisämaa (Teos & Förlaget 2018, suom. Raija Rintamäki)

Millaisen kirjallisen maailman voi synnyttää kuvaus muutosta maaseutukylään, jossa päähenkilö elää arkeaan eikä näytä tekevän mitään erityistä? Yllättävän kiehtovan. En kirjan ilmestyttyä lukemieni kuvausten perusteella ensin päätynyt ottamaan tätä lukupinooni, mutta sitten näin tätä vinkattavan siten, että mukana oli sitaatteja, jotka osuivat. Niissä oli jotakin laajempaa, mitä halusin tutkia, ja varasin kirjan. Elin Willowsin Sisämaan tyyli on verkkainen, rauhallinen mutta sisäisen maailmansa jännitteissä voimakas – minäkertojan sielunmaisema ja arki tuntuvat siirtyneen osaksi kirjan poetiikkaa todella vahvasti.

Teemoja ovat tuntemattomaan siirtyminen ja jääminen, ero parisuhteesta, kaipuu jota on vaikea myöntää. Rivien välissä on paljon, mikä on aina hyvä, mutta itse tekstissäkin on tehoa. Lauseet ovat konstailemattoman selkeitä, niissä on latautunut tunne, ja ne elävät erityisesti suhteessa toisiinsa. Aikatasot vaihtelevat episodien välillä ja sisälläkin hämäävästi, ajassa liikutaan edestakaisin. Pohjois-Ruotsin luonto kuvataan vähäeleisen kauniina. Kokonaisuus on eheä, eikä tarjoa varmoja selityksiä siitä, mitkä ovat oikeita ratkaisuja kenellekin, kun valitsee asuinpaikkaansa ja elämänsä suuntaa. Teoksen lukemisessa oli jotakin miellyttävän rauhoittavaa.

"Tarvitsen harvoin mitään. Ostan ruokaa kaupasta ja karkkia Ollelta lauantaisin, ja sen lisäksi en yleensä tarvitse mitään. Pärjään sillä mitä minulla on, vaikka unohtaisin ostaa ruokaa. Aina löytyy jotain syötävää, minä en nirsoile." (s. 126)


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.

Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.

"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)


André Aciman: Call Me By Your Name (2007)

Kesä, Italia. Flirtti, eroottinen värinä. Ensirakkaus, kaipuu. Avainsanoja André Acimanin romaanille Call Me By Your Name, jonka tarina nousi ns. kaikkien huulille viime vuonna elokuvan myötä. Minäkin näin elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä sai aikaan tyypillisen kuvion: lukiessa Elio näytti mielessä Timothée Chalametilta, Oliver tietysti Armie Hammerilta. Kieleltään ja kerronnaltaan tämä oli perinteisempää, mitä olen viime aikoina lukenut, siksi hahmoihin kiinnittää enemmän huomiota. Aciman kuvailee tunteita ja ilmiöitä laajalla sanastolla, mikä saa minäkertojana toimivan Elion vaikuttamaan hyvin sofistikoituneelta 17-vuotiaaksi – paitsi että kerronta tapahtuu oikeastaan tulevaisuudesta, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen, eli voi kysyä onko se juuri nuori Elio, joka puhuu. Toki hän on varsin kypsä ikäisekseen, lukee klassikkorunoja ja on taitava pianonsoittaja. Isä on professori, eli kulttuurikodissa on kasvettu. Pasmat sekoittaa kesävieras, perheen talon residenssiasukas Oliver, joka on 24-vuotias, fiksu, komea ja karismaattinen. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta on kuumasta kylmään heilahtelevaa tunnustelua flirttailuineen ja väärine tulkintoineen, ja lopulta (lopulta!) päädytään samaan sänkyyn. Toisteinen jahkailu korostuu entisestään, kun ollaan Elion pään sisällä.

Joitakin sivujuonteen tuntuisia kohtauksia on erityisesti lähellä loppua, joka tuntuu kirjassa hieman venytetyltä. Ymmärrän hyvin leffantekijöiden ratkaisut siinä, miksi tietyt kohtaukset oli jätetty pois. Seksiä kirjassa on suoremmin, siinä missä elokuvassa kuvattiin tähtitaivasta. Minut kertomus sai peilaamaan omia ensimmäisiä suhdeyritelmiä samassa iässä kuin Elio. Olen tyytyväinen, ettei ole tarvinnut jäädä kiinni keneenkään samaan tapaan kuin Elio jää Oliveriin. Ongelmaton tämä ei miesten välisen suhteen kuvauksena ole. Tunteet kertomus saa kyllä pintaan, ja ihan lopussa piti vähän itkeä, sitten kuunnella Sufjan Stevensin sisäisesti särkevä, hauraan kaunis Visions of Gideon elokuvan soundtrackilta. Tiedätte, jos olette nähneet.

"And when he wasn't with me, I didn't much care what he did so long as he remained the exact same person with others as he was with me. Don't let him be someone else when he's away. Don't let him be someone I've never seen before. Don't let him have a life other than the life I know he has with us, with me." (s. 40)

Tammikuun lyhyet: 8 minibloggausta

Tähän on koottu ne tammikuussa luetut, joista on kirjoitettu lyhyessä muodossa muilla alustoilla. Nyt nämä ovat kyllä taas olleet venymään päin...


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)

Oi, yönaiset. Miten kiihdyttäviä, rohkaisevia, vahvistavia. Miten haastavia ja ristiriitaisia. Mia Kankimäen toinen teos Naiset joita ajattelen öisin ei sujahda helposti genreen, eikä voi noin vain tokaista sen olevan vain tietokirja, tai toisaalta romaani. Teos on omaelämäkerrallinen ja totta, eikä väitä muuta olevansakaan, mikä on virkistävää luettuani viime aikoina paljon autofiktiota, joka kyllä pitää sisällään monia hienoja teoksia, mutta myönnän että juupas-eipäs-leikit ajoittain puuduttavat - tajusin sen vasta tätä lukiessa, koska fiktion asteen kanssa ei joutunut yönaisten parissa juuri painimaan.

Kankimäki kirjoittaa inspiroivista, esikuvallisista naisistaan, jotka ovat mm. 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, 1600-luvun firenzeläistaiteilijoita, ja ison osan kirjan alkupuolella saa Karen Blixen ja hänen Afrikkansa. Ainoa yhä elossa oleva yönainen on japanilaistaiteilija Yayoi Kusama. Genrehybridinä teos tuo toisaalta mieleen Maggie Nelsonin Argonautit (laajat sitaatit kiedottuna omaelämäkerralliseen), toisaalta se voisi mennä esseeromaanista tyyliin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatykset ja Niemi. Kirjan yhteydessä on puhuttu myös naiskirjoituksesta, mutta enpä tiedä, olisiko se teoksen kieltä ajatellen hieman ylitulkintaa (en ole aiheen varsinainen asiantuntija, joten tämä menee mutulla). Joka tapauksessa Kankimäki on loistava kirjoittaja: viihdyttävä, täsmällinen ja laittaa itsensä peliin (aivan saamarin reippaasti, kuten yönaisten ohjeet kuuluvat). Hän kirjoittaa esiin myös epävarmuudet, pelot, turhautumiset, ja juuri se on rohkeaa. Nojatuolimatkailua pystyy harvan kirjan kanssa toteuttamaan yhtä elävästi, ja siksi tämä sopii myös #litadvisor-haasteeseen.

"Rakas Isabella, miksi tällainen naurettava kirje, kaikkien noiden kokemusten jälkeen? Sinähän muutuit jo Havaijilla uudeksi Isabellaksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ui joissa ja kiipesi tulivuorille ja satuloi itse hevosensa ja vähät välitti sovinnaisuuksista - miksi haluat yhä kynsin hampain pitää kiinni säädyllisen ladyn imagostasi?"


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018, suom. Marianna Kurtto)

Olipa yllätys, kun aloitin teoksen. Miten kirjallista teksti onkaan. Värähteleviä lauseita, joiden käännökset ovat äkkivääriä, fragmentaarinen rakenne, paljon sitaatteja erilaisilta ajattelijoilta ja faktansirpaleita. Luin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto viime vuoden alussa muutaman arvion, mutta olin päässyt unohtamaan ne jo lähes täysin, kun lopulta sain teoksen varausjonosta ja aloitin lukemisen. Hyvä niin. Ylistävät kommentit takakannessa eivät antaneet odottaa tällaista kokemusta. Myös romaanin tiiviys yllätti. Fontti on suurta ja tekstiä yhdellä sivulla hyvin vähän, eli suomenkielisen painoksen 237 sivun mitan voi mielessään vähentää alle puoleen, niin saa todenmukaisen käsityksen pituudesta; tämähän on siis lopulta pienoisromaani.

Offill kuvaa rakastumista, suhteen muodostamista, lapsen saamista, perhettä, ja ohessa myös kirjoittamisen opettamista, taustalla häilyvää oman toisen romaanin kirjoittamista, joka ei ota toteutuakseen, koska elämässä on nyt muuta. Lyhyiksi katkelmiksi pilkottu teksti yllättää jatkuvasti, kappaletta seuraa toinen, joka ei tunnu liittyvän mihinkään, mutta parin sivun päästä paljastuukin, että se liittyy. Toistoa käytetään tyylikeinona paljon. Jotkin henkilöt ja kertomuksen linjat jäävät irralleen, eikä niitä tässä laajuudessa olisi mahdollistakaan kuvata tarkemmin. Ajoittain kerronta tarjoaa lukijalle tragikoomisia naurahduksia.

On vaikuttavaa, että näinkin poeettisesti rohkea ja omanlaisensa teos on noussut suurmenestykseksi. Tässä on monille varmasti paljon samastuttavaa, jolla pääsee kokeilevan otteenkin ylitse, jos sellainen yleensä häiritsee. Juuri ajoittainen samastumisen puute karsii omasta arviostani (Goodreadsissa 4/5) sen viimeisen tähden; en aivan päässyt sisälle lapsenkasvatuskuvioon, en ydinperhemallin tiiviiseen kehään, joka kirjassa piirrettiin. Mutta muusta nautin. Kirjassa on paljon sieluun menevää tekstiä, jota tekee mieli lainata monessa paikassa.

"Tunsin äkillisen vilunväristyksen ja vedin peiton pääni yli. Mieleeni juolahti, että hevostenkin pää peitetään näin, kun niitä ohjataan ulos tulipalosta; jos ne eivät näe, ne eivät myöskään joudu paniikkiin. Pohdin, tunsinko oloni rauhallisemmaksi peitto pääni päällä. En tuntenut, kuului vastaus."


Pentti Holappa: Miehen suudelma (Lurra Editions 2012)

Lokakuussa 2017 kuollut Pentti Holappa on pitkään ollut minulle tärkeä ja inspiroiva kirjallisuuden tekijä sekä aikansa vaikuttaja monissa asioissa. Siksi hänen muistelmateokseensa tarttuminen vähän jännitti alkuun. Luin etukäteen pari arviota, joissa mainittiin, että teksti on rosoista, koska se on kirjoitettu Holapan sanelun mukaan. Kustannustoimitusta ei ole juuri tehty.

Kirjallisesti Miehen suudelma ei tosiaan ole hiottu teos, vaan siinä näkyvät puheenomaisuus, ilmestymisajankohtana jo 85-vuotiaan kirjailijan muistojen hämärtyminen ja epävarmuus. Toistoa ja asiavirheitäkin on jäänyt. Toisaalta Holapan muistelussa on pidäkkeettömyyttä, joka on mahdollista ehkä juuri siksi, että hänellä ei tuossa iässä enää ollut syytä peitellä menneisyyden asioita, ja suurin osa hänen mainitsemistaan ihmisistä oli jo kuollut. Erityisesti seksuaalisia kokemuksiaan Holappa ei kaunistele, ja homoeroottinen katse läpäisee monia muistoissa kuvattuja hetkiä. Holapan ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa suhde kuvataan raadollisesti mm. hoivasuhteena: "Aika surkea tarina itse asiassa." Suhteen fyysinen puoli tuli päätökseensä jo seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen, ja Holappa etsi sen jälkeen seksiä ja rakkauttakin muualta.

Muistoissa vilisevät erityisesti 1950-luvulla vaikuttaneet kirja-alan nimet, ja heistä paljastuu erinäisiä asioita, esim. kirjalliset vaikuttajat Tuomas Anhava ja Kai Laitinen mainitaan homoseksuaaleihin hyvin kielteisesti suhtautuneina. Kaikesta kohtaamastaan huolimatta Holappa päätti olla avoin, hän ei sietänyt kaksinaamaisuutta oman olemuksensa suhteen. Tämä periaate kantoi läpi vaikeidenkin vuosien. Kirjallisesta tuotannosta ei paljoa lopulta puhuta, muistelmat keskittyvät lähinnä Holapan henkilökohtaiseen elämään.

"Yhtäkkiä Marja-Liisa sanoi, että hän ottaa taksin ja lähtee kotiin. Niin tapahtui ja seuraavan yön Olli-Matti nukkui minun luonani. Asuin aivan kivenheiton päässä Kalevankadun kulmassa. Ja isäntäväkeni oli ilmeisesti käymässä kesäasunnollaan." (s. 28)


Elizabeth Acevedo: The Poet X (Electric Monkey 2018)

Elizabeth Acevedon romaani The Poet X on kerännyt Yhdysvalloissa palkintoja ja ehdokkuuksia, se sai mm. parhaan nuortenkirjan National Book Awardin. Heti törmättyäni teokseen se kiinnitti huomion teemallaan, sillä kirja kertoo 15-vuotiaasta Xiomarasta joka kirjoittaa salaa runoja. Tekstiensä kautta Harlemissa kasvava tyttö saa kuuluville äänensä, joka jää piiloon erityisesti voimakastahtoisen ja uskonnollisen äidin tukahduttamana. Xiomarasta tuntuu epäreilulta, että hänen kaksosveljensä Xavier, jota hän kutsuu nimellä Twin, pääsee kaikessa helpommalla. Veli on silti hänelle tärkeä ja rakas, ainoa merkittävä poika elämässä, kunnes Xiomara alkaa kokea uusia tuntemuksia biologian tunneilla parinaan opiskelevaa Amania kohtaan. Seuraa suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa, vaikeuksia ja voittoja.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan säemuotoon, mukana on myös puhelimella kirjoitettuja viestejä ja opettajalle lähetettyjä tehtäviä. Kirja koostuu toinen toistaan seuraavista otsikoiduista teksteistä, ja se toteuttaa säeromaanin (verse novel) ideaa runomaisempaan tapaan kuin jotkin selailemani lajin teokset, jotka ovat vain säkeisiin jaettua proosaa. Tässä rytmi on oikeasti iskevä ja kuljettaa vetävää kertomusta vauhdilla eteenpäin. Ilmaisultaan hiotut lauseet tuntuvat hyvin punnituilta. Teematkin ovat vahvoja, uskonnon kyseenalaistamisesta seksuaalisen ahdistelun kokemiseen. Kirja ilmestyi juuri myös suomeksi Kariston julkaisemana nimellä Runoilija X.

"And now his smile is a little sad. / And I think about all the things we could be / if we were never told our bodies were not built for them."


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi iskee pöytään rankkoja aiheita omista lähtökohdistaan. Loistavasti nimetty teos on nimensä mukainen. Se ei nöyristele itseään, mikä on mahtavaa. Kirjassa sekoittuvat suomi ja englanti tavalla, jota ei ole totuttu meillä julkaistussa runoudessa näkemään - lavoilla sitä kyllä kuulee säännöllisesti. Ruotsalaisen teos tuokin lavarunoutta kansien väliin, ja uskoisin, että open miceissa ja poetry slameissa hankittu esiintyjäkokemus alkaa näkyä yhä enemmän uusien kotimaisten runoäänien tavoissa käsitellä aiheitaan. Lavalle tuodaan usein omakohtaisia asioita, mikä on myös Ruotsalaisen feministisen kokoelman ydintä. On raiskaajan haju sporassa, keskustelu miesasiamiehen kanssa, todetaan että "queer tastes like utopia", jos ei ole "gay as in happy".

Kokoelman lukeminen oli minulle mäkinen polku: välillä fokus tuntui karkaavan, enkä tiennyt, olenko se vain minä vai onko jokin luetussa hajanaista, mutta kun käänsi sivua, vastaan tuli taas timanttisesti ilmaistu teksti, joka tuntui samaistuttavalta (myös näin cis-homomiehen positiosta). En tiedä, millainen vaikutus olisi ollut, jos kirjan viimeiset runot olisivat olleet alussa. Niissä nimittäin kuvataan naisen omakohtaisen kirjoittamisen ideaa, mikä avartaa suhtautumista puhujan rooliin kokoelmassa. Toisaalta nyt kirja teki mieli lukea loppuun päästyään heti uudestaan.

Olen kuullut, että nuoretkin lukijat ovat löytäneet Ruotsalaisen runokirjan. Se on upeaa. Toivottavasti kirjoitetaan paljon lisää tällaisia teoksia, jotka tuovat lavarunouden vereslihaisinta poetiikkaa kansien väliin. Tässä tekstissä on sisältöä, joka osuu ja tuntuu.

"Aamulla herään ja mietin: / kelle kaverille soittaa ja kysyä: olenko luuseri? / Antakaa toisillenne lupa alisuorittaa."


Antti Nylén: Häviö (Kosmos 2018)

Tämä on niitä kirjoja, joista minun on vaikea kirjoittaa. Ainakaan tiiviissä muodossa. Se tuntuu haastavan niin monin tavoin. Samalla Häviö on taattua Nyléniä: esteettisesti erittäin tyylikäs, lauserytmiltään pettämätön. Helppoa olisi, jos voisi jäädä puhumaan tekstin rytmistä. Tai lainata kaikki ne monet sitaatit, joita kirjasta merkitsin. Mutta kyseessä on essee (luin tämän kirjan mittaisena omaelämäkerrallisena esseenä), ainoita kirjallisia lajejamme, joista voi syntyä vielä paheksuntaa, kuten Nylén toteaa. Vaikka laji on kaunokirjallisuutta, se pitää sisällään myös tiedon ja toden.

Läpäisevänä aiheena on kirjailijan toimeentulo, jota käsitellään omaelämäkerrallista taustaa vasten. Nylén ryöpyttää erityisesti Heikki Pursiaisen tämän näkemyksestä, että valtion taideapurahat pitäisi lakkauttaa. Hän purkaa käsityksen siitä, että taiteilija tekisi selkeän valinnan lähteä taiteilemaan. Miten paljon muissakin ammateissa on niitä, jotka ovat jollakin tapaa päätyneet tai ajelehtineet työhönsä? Löysin kirjasta myös oman roolini taiteellisen luomisen kentällä, "iltaisin taiteileva ponteva, maaninen työikäinen". Meidän varaammehan tätä hommaa ei voi jättää, se on totta. Oikeastaan Häviö tuli kannaltani kriittiseen aikaan, sillä olen viime aikoina pohtinut omia mahdollisuuksiani siinä, mitä minusta lopulta tulee "isona". Asia ei päässäni ole lainkaan loppuunkäsitelty, vaan vaihtoehdot vellovat, ja Nylén tuo esille sen, mikä minuakin kokonaisvaltaisessa heittäytymisessä pelottaa. Häviö.

Kaikessa en jaa kirjailijan näkemyksiä. Tietysti Nylén kärjistää, ja hänellä tuntuu olevan tässäkin esseeminä. Hän on kirjoittanut kirjansa menestyneen, mutta kerjuulle pakotetun taiteilijan positiosta, ja se on tyyliltään suvereenia, kaunista. Se on myös tragikoomisen hauskaa, naurahdin monta kertaa - vaikka ja juuri siksi, että kerronta on haudanvakavaa. Häviö on paradoksien kirja. Estetiikkaa luodaan tietyllä tapaa niukkuudesta syntyvän kärsimyksen pohjalta, mutta viimeistään loppusivuilla se ravistellaan pois. Taiteilijapalkkaa pidän hyvänä ideana, toteutuksessa on vielä miettimistä. Mutta suunnittelu, organisointi ja ongelmanratkaisu eivät olekaan kaunokirjallisuuden tehtäviä.

"Kirjailija on epäonnistunut työssään, jos esimerkiksi ilmaisut 'juurikin', 'jätän tämän tähän' ja 'paperikirja on hyvä käyttöliittymä' esiintyvät hänen teksteissään luonnonvaraisina, ilman desinfioivia konteksteja ja kontratekstejä. Silloin kirjailija on levittänyt eikä parantanut sairautta." (s. 210)


Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka (Parkko 2018, suom. Hannimari Heino)

Italialaisen Eugenio Montalen (1896–1981) tuotannosta oli aiemmin ilmestynyt suomeksi vain yksittäisiä runoja antologiassa, mutta nyt Nobel-palkitun runoilijan teksteistä koko uran ajalta on julkaistu vaikuttava suomennosvalikoima. Kääntäjänä on toiminut Hannimari Heino, jonka suomennostyö tuntuu ansiokkaalta; runot elävät suomeksikin omina kokonaisuuksinaan, joiden musiikillinen rytmi on hyvin onnistuttu säilyttämään italiankielisistä alkuteksteistä. Kirjaan on painettu myös alkuperäiset runot, joten niidenkin pohjalta voi käännöstä arvioida. Itse en osaa Italiaa, pystyin havainnoimaan vain säkeiden ja lauseiden rytmiä.

Tuo minulle auringonkukka on laajuudeltaan yli 300 sivua, ja kokonaisuus sisältää runojen lisäksi Montalen tuotantoa luonnehtivan suomentajan esipuheen, runoilijan elämänvaiheet lyhyesti ja lopuksi huomautuksia runoihin. Suomennosvalikoima on toteutettu ihailtavan perusteellisesti, ja kirja on vaikuttava jo esineenä. Tällaista lisää! Runot itsessään tietysti ovat tärkeimmät, ja ne tuntuvat syvällä. On värikylläistä kieltä, kasvimaailmaa, meri, rakennelmia. Tunteiden paloa ja paatoksellisuuttakin havaitsin, mutta myös ne välittyvät useimmiten ympäristön yksityiskohtien kautta. Tunnelma on kesäinen, luonto paistattelee auringossa. Montale ei ole aina helppo, joskus hän kieputtaa kielensä asioiden ympäri merkillisellä tavalla. Uudelleenlukukertoja vaaditaan monia, ja jotkin runot ovat useamman sivun pituisia. Toisaalta osa runoista muodostaa tarinallisiakin kaaria. Koin näiden äärellä paljon samastumisen hetkiä. Montalen runoissa on universaaleja tuntemuksia, millä on varmasti ollut merkityksensä kun hän sai Nobelin 1975.

Vaikka aiheet ovat ajoittain synkkiä, koin teksteistä välittyvän enemmän hyvää mieltä kuin surua. Montale kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan väkevästi voivansa tarjota "vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia", mutta hänen runoissaan on paljon enemmän, ne uivat itsensä moniin kerroksiin mielessä ja maailmassa.

"Verenimijöiden laulu, kun iris / sykähtelee, vaimenee, / ja vaikeroinnit, huokaukset / nuoruudesta, ohimoita puristavat / erheet sekä epämääräinen kammo yön / töytäistessä setrejä – kaikki tämä / voi palata luokseni, tulvia ojista, / vuotaa putkista, herättää minut / ääneesi."
(runosta "Unessa", s. 155)


Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja (Siltala 2019)

Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.

Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.

Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.

Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta. Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.

"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta."
(Novellista "Reservatio mentalis", s. 58)

Abdellah Taïa - Infidels (pride-viikon lukutempaus)

Abdellah Taïa – Infidels (Seven Stories Press 2016), alkuteos Infidèles (2012). Englanniksi kääntänyt Alison Strayer.

"I'll go back to the hammam alone. For the first time, alone. I'll get undressed. Take everything off. I'll be naked. Naked. NAKED. I'll be alone and naked. In the middle room, I'll scrub my own back. I'll blacken my own body with traditional soap. And I'll wait until the Angel without religion comes to cleanse me, give me new life. A new name."

Kirjabloggaajilla on tänä vuonna Helsinki Priden aikaan lukutempaus, jossa luetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovaa kirjallisuutta. Listan tempauksen osallistujista voi katsoa Yöpöydän kirjat -blogista. Minulla on omassa hyllyssä useampikin teemaan liittyvä lukematon kirja, joten oli helppo napata luettavaksi jotain. Päädyin taannoin hankkimaani (kirjailija Garth Greenwellin suosituslistalta napattuun) Abdellah Taïan pienoisromaaniin Infidels. Kirja on ilmestynyt alun perin ranskaksi ja käännetty muutama vuosi myöhemmin englanniksi, suomeksi sitä ei ole, kuten ei muutakaan kirjailijan tuotantoa. HLBTIQ-teemaisessa kirjallisuudessa valikoima laajenee merkittävästi, jos pystyy lukemaan myös muilla kielillä, varsinkin englanniksi. Tämän kirjan tilasin Suomalaisen kirjakaupan kautta, koska se vaikutti helpoimmalta ratkaisulta, ja samalla tilasin Frank Bidartin runokokoelman Metaphysical Dog. Taïan romaaniin tarttuminen innosti minua kuitenkin nyt eniten, joten halusin juuri sen luettavaksi tempaukseen.

Infidels kertoo marokkolaisesta prostituoidusta Slimasta ja tämän pojasta Jallalista, joka on oletettavasti homoseksuaali ja jonka myötä teoksen voi sanoa asettuvan queer-kirjallisuuden lokeroon. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kirjassa, mutta suorimmin puhutaan heteroiden seksistä – homous ilmaistaan teoksessa lopulta varsin epäsuorasti. Puhutaan toki rakkaudesta, josta tuntuu kuitenkin pääosin puuttuvan fyysisempi ulottuvuus, vaikka siitä rivien välissä ehkä vihjaillaan. Onneksi kirja on oma, voi joskus yrittää tulkita sanomatta jätettyä uudestaan. Kertojahahmot teoksessa vaihtelevat: ääneen pääsevät Slima, Jallal, Sliman kasvattiäiti Saâdia ja Sliman kanssa avioliiton solmiva belgialaismies. Se, että kävin aiemmin tänä vuonna Marokossa ensimmäistä kertaa, auttoi ymmärtämään maan perinteitä ja sitä kautta myös teoksen henkilöiden kohtaloita paremmin. Esimerkiksi marokkolaisen hammamin käsitettä en olisi oikein tajunnut, ellen olisi kokenut sitä itse. Hammam on Marokossa myös paikka, jossa homoseksuaalinen toiminta monesti tapahtuu, kylpytilojen turvallisessa yksityisyydessä. Sliman kasvattiäiti Saâdia on ollut jonkinlainen noitatohtori ja hän kuvailee mm. sitä, miten toimi avustajana hääpareille näiden ensimmäisenä yhteisenä yönä. Silloin oli tärkeää huolehtia asianmukaisesta verenvuodatuksesta, varsinkin kun kulttuurissa vaaditun neitseellisyyden säilyttämisen kanssa oli ollut vähän niin ja näin.

"You'll have to cheat. Tell the husband to close his eyes. Explain that it's very important. Promise him a thousand pleasures. It's not the end of the world. Blood can flow from anywhere. Thigh, arms, calves. You have to be ready to cheat and be quick about it. And it will be necessary almost every time."

Sliman ja Jallalin elämään astuu television myötä tärkeä hahmo, Marilyn Monroe, jota Slima suorastaan palvoo. American blond. Fire on her head. Toinen merkittävä hahmo on eräs sotilas, josta tulee erityisesti pojalle tärkeämpi kuin Sliman muista asiakkaista. Jallallille tämä sotilas, our soldier, on ensirakkaus. Seuraava tulee vastaan nuorena aikuisena Belgiassa, jonne Jallal on päätynyt Sliman kuoleman jälkeen tämän aviomiehen mukana, kun hänet viedään sairaalaan tapaamaan miestä joka on vaihtanut nimekseen Mahmoud. Slima oli kuolemaansa edeltäneinä vuosina, kaiken kokemansa kärsimyksen jälkeen, löytänyt vahvasti islamin uskonnon. Sen myös Jallal löytää Belgiassa aivan erityisellä tavalla, kietoutuneena rakkauteen. Hänen tiensä ei kuitenkaan vie pyhiinvaellukselle Arabiaan, vaan kohtalokkaamman tarkoituksen sisältävälle matkalle kotimaahansa... Täten myös radikaalin islamismin teema astuu mukaan kirjaan.

Oli hieman erikoista lukea englanniksi kirjaa, joka on kirjoitettu alun perin ranskaksi – yleensähän englanniksi lukiessa kyse on alkukielisestä teoksesta. Kääntäminen ranskasta englantiin on kuitenkin ainakin oletuksissani helpompaa kuin esimerkiksi ranskasta suomeen, eikä Infidelsin lukemisen keskellä juuri muistanut, että kyseessä on käännös. Teoksen kieli rakentuu lyhyistä lauseista, juuri siitä koivuklapista, josta viime aikoina on puhuttu. Tiivis kerronta on hakkaavaa, tehokasta, ja sanasto on helppoa myös ei-natiiveille englannin osaajille. Kieli on myös erittäin toisteista, sillä kirjan vaihtuvat kertojat kohdistavat sanottavansa teoksen muille henkilöille ja kyselevät näiltä asioita, jankkaavat välillä suorastaan. Tästä tulee teokseen omanlaisensa, hieman hypnoottinen ja runollinenkin rytmi. Lukeminen on sujuvaa, mutta lauseissa viipyilee mielellään. Vaikka kerronta on kirkkaan selkeää, asioita ei paljasteta liian helposti, eikä syvimpiä tuntoja esitellä heti.

Infidels on kaunis, julma ja syvälle ihmisen muistoihin, ihanteisiin ja toiveisiin pureutuva teos. Sen tiivis ja lyhytlauseisesti tempova kerrontatyyli on helpohkoa luettavaa. Romaani sopisi mielestäni hyvin myös nuorten aikuisten kirjaksi, jos siinä olisi vähemmän seksiä ja väkivaltaista kidutuskuvausta... Homoromaani se ei ole sen enempää tai vähempää kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys – kyseessä on yhden kertojahahmon ominaisuus monen muun joukossa, ja muiden elämissä korostuvat toisenlaiset asiat. Myönnän kuvausten perusteella odottaneeni kirjalta hieman enemmän, jotakin erityisen järisyttävää, vaikka Infidels hyvä pienoisromaani onkin. Marokkolainen kirjailija on julkisesti puhunut kotimaassaan omasta homoseksuaalisuudestaan, mikä homoseksuaaliset teot kriminalisoivassa maassa on hyvin rohkeaa.

Lisää HLBTIQ-teemaista kirjallisuutta löytää blogista hakusanalla.