maanantai 26. joulukuuta 2016

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Aleksis Kivi  Seitsemän veljestä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870), lukemani painos Otava 1992.

"JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
AAPO. Te hullut, mitä aattelette? - Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä."

Päätin tänä vuonna lukea jouluna kotimaisen klassikon ja tunnelmaanhan sopii mitä hienoimmin Aleksis Kiven (18341872) romaani Seitsemän veljestä, jonka luin nyt ensimmäistä kertaa kokonaan. Aiemmin olin lukenut teoksesta yhden luvun, sillä yläasteen äidinkielen tunneilla meidän tuli lukea kirjasta kukin tietty luku ja esitellä sen tapahtumat sitten muulle luokalle (tai suunnilleen näin sen itse muistan). Kirjan tarina pääpiirteissään oli tietysti tuttu ja siltä harva suomalainen onnistuu välttymään, jos ei erityisesti korviaan sulje informaatiolta kouluaikanaan kirjasta puhuttaessa.

Aleksis Stenvall oli aikalaistodistusten mukaan ilmoittanut jo pienenä rupeavansa runebergiksi. Vuonna 1857 hänestä tuli ylioppilas, yksi niistä seitsemästä nuoresta nurmijärveläismiehestä, jotka kirjoittivat ylioppilaaksi vuosina 18211868. Kivi oli tuosta joukosta ainoa, jolla ei ollut säätyläistaustaa  varsin poikkeusyksilö siis. Rahahuolet vainosivat Kiveä koko hänen kirjailijanuransa ajan (sai hän merkittäviä palkintosummiakin kirjoituskilpailuista, mutta velkaantuminen ja alkoholi taisivat niistäkin suuren osan kuluttaa). Kirjailijanimen Kivi hän otti käyttöön Kullervo-näytelmän käsikirjoituksen yhteydessä 1860. Runoilijana ja näytelmäkirjailijana kirjallisissa piireissä tutuksi tullut tekijä oli jo noihin aikoihin alkanut kirjoittaa ensimmäistä ja ainoaksi jäänyttä romaaniaan.

Teoksessa näkyy Kiven vahva tausta näytelmäkirjailijana, ja hahmojen puheenvuorot on eritelty näytelmätekstin tavoin. Niitä on suuri osa kirjasta, äkkiseltään sanoisin että noin puolet on hahmojen dialogia, puolet pilke silmäkulmassa tarinoivan kaikkitietävän kertojan ääntä. Kirjan huumoria kiiteltiin aikoinaan jo SKS:n tekemän julkaisupäätöksen yhteydessä, ja nykylukijalle kirjailijan tarkoituksellista humoristisuutta täydentää myös tahattomampi, joka syntyy sanojen muuttuneista merkityksestä ja kielen elämisestä lähes 150 vuoden aikana. Kivi oli oman aikansa suuri kielellinen uudistaja (mistä häntä kerta toisensa jälkeen teilaillut kriitikko August Ahlqvist kovasti moitti ja vaati palaamaan takaisin suomalaisuusaatteen mukaiselle hyväksytylle kielenkäytön tielle). Hänen sanastonsa on todella rikas ja Seitsemän veljeksen kielenkäyttö näyttäytyy nykylukijallekin nokkelana. On tutkittu, että Kiven kieli sai vaikutteita Uudenmaan tuolloisesta murteesta, ja erityisesti kotipaikkansa murretta Kivi käytti sopivina mausteina siellä täällä. Verkosta löytyy sivustoja, joissa avataan Kiven käyttämien, merkitykseltään nykyihmiselle tuntemattomaksi jääneiden sanojen merkityksiä. Kirjassa esitetyistä lauluista on jäänyt elämään ainakin "Seitsemän miehen voima", jota on laulatettu vielä ainakin omana ala-asteaikanani niin, että sävel alkoi soida päässä heti, kun laulu romaanin lehdillä tuli vastaan. Myös sanontoja on teoksesta jäänyt käyttöön suomen kieleen siten, että niihin edelleen toistuvasti törmää.
 "JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen vaikka läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla."
Kovapäiset veljekset joutuvat lukkarin luona kovaan kuriin ja tukkapöllyjen uhriksi, joten lukemaan opettelemisesta ei vielä tuossa vaiheessa tule mitään, ja vanhimman veljen johtamana opinahjosta karataan rikkomalla ikkuna. Omavaraisesti lapsuudenkodissaan elävät Jukolan veljekset tuntuvat saavan kaikilta vain moitetta ja kurmootusta, kosiomatka Männistön talollekin epäonnistuu, ja maailma potkii monin tavoin päähän, joten lopulta seurataan metsään kaipailevan Lauri-veljen ehdotusta, lähdetään tilan takamaille Impivaaraan ja vetäydytään syrjään maailmalta. Näin tapahtui konkreettinen syrjäytyminen veljesten kohdalla 1800-luvun Suomessa. Saadaan Impivaaraankin pystyyn pirtti, joka kuitenkin palaa jouluyön kaljapäisen painitemmellyksen myötä: "ja ankara oli heidän valkeansa." Uusi pirtti kuitenkin pykätään ja siellä sitten suht mukavasti elellään ruokaa metsästellen läheisessä luontoyhteydessä, kunnes omanlaisekseen käännekohdaksi muodostuu kärsimysnäytelmä Hiidenkivellä naapuritalon härkiä paossa. Lihoiksi ennenaikaisesti päätyneiden 40 härän takaisinmaksu laittaa veljekset kaskeamaan metsiään pelloiksi ja aloittamaan viljelyn.

Lopullinen käänne ja sysäys kunnolliseen elämään saadaan, kun selviää, ettei veljeksille koidu laillisia seuraamuksia aikaisempiakin hurjemmasta väkivaltaisesta nujakasta Toukolan kylän poikien kanssa. Supisuomalaisittain viinakin meinaa viedä miestä yhdessä vaiheessa kun sen kotipolttoon ryhdytään, mutta Eeron ja Simeonin fiaskoksi muuttunut Hämeenlinnan matka (johon sisältyy Simeonin matkan jälkeen kertoma, deliriuminsekaisesta unimaailmasta inspiroitunut reissu paholaisen kanssa kuuhun saapasnahka-torniin) vie innon viinasten harrastamiselta lähes kaikilta veljeksiltä loppuelämäksi. Loppukolmannes onkin sitten sovinnontekoa, juhlaa ja kunniallisen elämän aloittamista itse kunkin kohdalla. Suuri merkitys veljesten matkassa kunnon kansalaisiksi on lukemisen oppimisella (ilman lukutaitoa ei olisi naimisiinkaan laillisesti päässyt!), ja opetteluun vihdoin ryhdytään, tällä kertaa kuopus Eeron johdolla.
 "Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä alkoi jo askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohti kukkoa."
Kiven kielen hauskuuksia tulikin ruodittua Twitterissä muutamaan otteeseen lukemiseni aikana. Jotkut säännöt ovat kieliopin osalta muuttuneet, ja monet sanat kuulostavat hauskoilta: on hampunkarvainen tukka, surma koittaa jynkkämielisille mäyrille, enään-muotoa käytetään kirjassa johdonmukaisesti, ja lunttu on hyvin usein naisista käytetty sana, joka ei kuitenkaan tässä mielestäni soi ihan niin halveksuvaan sävyyn, minä se on kansanomaisestikin jo kauan sitten ollut käytössä. Myös ilmaus oma keksimä herätti huvittuneisuutta laajemminkin, sillä se on saanut viime vuosina aivan uuden elämän...

Romaanin tarinahan on kehityskertomuksena hyvin klassinen, ja kirjan julkaisuajankohtana peräänkuulutetut "siveelliset arvot" kyllä toteutuvat varsin hyvin viimeisellä kolmanneksella, jolloin lukutaito on opittu, Raamattuakin perin pohjin opiskeltu, kunniallisiin avioliittoihin ryhdytty (Juhanin nurkkiin saarnaamaan jäänyttä kiihkouskovaista Simeonia lukuun ottamatta), lapsikatraat hankittu ja vaimot opittu pitämään kurissa ja heidän taloudenhoitoaan kovasti arvostaen... Noh, se oli silloin se. Ilmeisesti aikalaiskriitikoille ei kuitenkaan kehityksen kaari kelvannut, vaan olisi heti pitänyt olla hartaina ja nuhteessa eikä koskaan viinaksiin tai korpielämään sortuakaan. Kaipuu metsäelämään irralleen ihmisten tavanomaisesta elämänmenosta on elänyt kotimaisessa kirjallisuudessa vahvasti Kiven jälkeenkin, kun miettii vaikkapa Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta (1975) tai Laura Gustafssonin Korpisoturia (2016). Näkökulmat ja aikalaistausta vain vaihtuvat.

Seitsemää veljestä oli hienoa lukea jouluklassikkona, ja ennen ensi vuoden Suomi 100 -hypeä oli hyvä saada kuitattua nyt tämänkin kotimaisen merkkiteoksen lukeminen kokonaisuudessaan. Kokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää rastin hakemista, vaan kirja kyllä riemastutti, ja kaikesta aikaansa sidotusta paatoksesta huolimatta veljeksiin kyllä lukiessa kiintyi. Niin kävi aikanaan selvästi Kivelle itselleenkin, sillä hän kirjoitti romaanistaan kirjeessä odottaessaan sen painatuslupaa: "Minä itse en veljeksiä koskaan hylkää, vaihka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti