Tässä pikkuluonnehdinnat heinäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.
Roland Barthes: Rakastuneen kielellä (Nemo 2000, suom. Tarja Roinila)
Roland Barthesin rakastuneen tunteita ja kielenkäyttöä kuvaavasta fragmentaarisesta esseeteoksesta tuli minulle niin tärkeä kirja, että haluaisin sen itselleni, jotta voisin alleviivata siitä puolet ja monet lauseista useampaan kertaan. Tämä kirja tulee varmasti olemaan mielessäni jatkossa aina, kun kirjoitan rakkaudesta mistään näkökulmasta. Rakastuneen kielellä käy läpi suuren osan näistä näkökulmista, ajatuskuluista ja toimintatavoista, joita rakastuneen elämässä on. Teoksesta saa kyllä paljon irti, vaikka omaan elämäntilanteeseen ei kuuluisikaan rakastuminen juuri nyt: kirja sopii myös tasaantuneemmin rakastavalle, joskus rakastuneelle, rakkaudesta luopuvalle. Se ei ole täynnä hurmiota ja sisäistä aurinkoa, vaan myös kärsimystä (erityisesti nuoreen Wertheriin peilattuna) ja kuristavaa pelkoa. Tommi Melender on kuvannut, että teoksessa on romaanin ainekset ilman juonta ja henkilöitä. Tarja Roinilan suomennos toimii erittäin hienosti. Minun on liityttävä johonkin antikvaariattipalveluun seuraamaan, milloin tämä olisi saatavilla jostain.
”– – en voi lakata ihmettelemästä, kuinka onnekas olinkaan, kun kohtasin olennon joka sopii haluuni kuin valettu; tai sitä että otin noin valtavan riskin: antauduin kertaheitolla tuntemattoman kuvan valtaan – –” (s. 80)
”Tukahduttaessaan rakastuneen kyyneleet yhteiskuntamme tukahduttaa sen mikä sille on epäajanmukaista, kun se leimaa itkevän rakastuneen hylkytavaraksi, joka sen on ’terveytensä’ nimissä torjuttava.” (s. 90)
”Kielelläni voin tehdä mitä vain, mutta en ruumiillani. Ruumiini sanoo sen minkä mieleni kätkee. Viestiä voin muokata mieleni mukaan, mutta en ääntäni. Sanoinpa mitä tahansa, toinen tunnistaa äänestäni että ’minua vaivaa jokin’. Olen valehtelija (jättämällä sanomatta), en näyttelijä. Ruumiini on itsepäinen lapsi, kieleni mitä sivistynein aikuinen…” (s. 148)
Otto Gabrielsson: Rikkaruoho (S&S 2020, suom. Laura Kulmala)
Gabrielssonin kirjoituksessa on enemmän tasoja kuin lehtijutuista voisi päätellä. Lakoninen eleettömyys voi joskus tuntua tyylin puutteelta, mutta Rikkaruohossa se tekee tekstistä todella vahvan. Se on kuin nyrkki, ja mukana on paljon sivalluksia, tyyliin ”feminismisi oli rajoittunut naisten kanssa makaamiseen”. Kirjaa on arveltu blogikommenteissa (sitä usein lukematta) katkeruuden purkaukseksi; se on kyllä erittäin paljas, mutta ei kiusalliselta tavalla tunteeseen juuttunut. Toisteisuudessaan teos käy kuitenkin loppupuolella ajoittain puuduttavaksi. Sivupolut kannabiksesta, Suomen dissaamisesta ja kännäämisestä rönsyävät. (Hauskaa sinänsä, että lyhytlauseisessa proosassaan kirjassa on jotakin hyvin suomalaista.) Teoskokonaisuus häilyy päiväkirjan ja autofiktioromaanin välillä, ja rankemmalla (esim. toisteisuutta karsivalla) editoinnilla se olisi jälkimmäisessä lajissa briljantti.
”Emme milloinkaan löytäneet toisiamme.”
Janne Saarakkala: Sen pituinen se (Like 2020)
Kohtasin romaanin, jollaista olen toivonut kotimaiseen kirjallisuuteen vuosia. Lukeminen osui silläkin tavalla hyvään hetkeen, että kaipasin vaihteeksi perinteisemmin kertovaa kirjallisuutta, ja tämä esikoisromaani toimii siinä lajissa erinomaisesti. Alkuasetelma hämäsi: ajattelin että en kyllä jaksa, jos taas kerran romaanihenkilöinä ovat pinnallinen, itsekeskeinen, seksiriippuvainen homomies ja hänen kärkäs ja radikaali naiskaverinsa. Mutta Sen pituinen se osoittautuu paljon laajemmaksi, ja saa hihkumaan sisäisesti kerta toisensa jälkeen, että käsitellyt asiat on kirjoitettu juuri näin. Toiveeni representaation laajenemisesta toteutui viimeistään, kun pääsin Valtterin näkökulmaosuuteen. Tässä osiossa teos on minusta myös kirjallisesti vahvimmillaan, teksti on toki läpi kirjan täsmällistä, yksityiskohdiltaan tarkkaa, siihen uppoaa. Erikan ja Tomin ystävyyssuhde näyttäytyy pitkään kaikessa fyysisyydessään hämmentävänä; siinä tuntuu olevan jotain rajoja rikkovaa, vaikka toisaalta ei. On mahtavaa, että romaanissa on kerrankin aidolla tavalla epätäydellisiä seksikohtauksia (joita kaipailin esim. viime vuoden Pride-haasteeseen lukemassani Andy Sinclairin Breathing Lessonsissa): seksiä, jossa toisen koskeminen voi alkuun tuntua kiusallisen haparoivalta, jonka aikana ei jaksa laueta jne. mutta joka on yksityiskohdiltaan hengästyttävän elävää. Joku voisi kritisoida, että taas homomiesten elämä esitetään seksin ympärillä pyörivänä, mutta toisaalta, harva (kotimainen) romaani on mennyt näin pitkälle homojen seksuaalisen kehityksen pohdinnoissaan; tässä seksistä uskalletaan puhua ja se tehdään viisaasti. Säröjäkin oli, pientä tiivistämistä olisi voinut 400 sivun mitasta tehdä, mutta toisaalta tämän kohdalla on vaikea sanoa, mitä ottaisi pois. Älyllinen himon käsittely, taitavasti kerronnan sisään kirjoitettu poliittisuus, rakastettavien hahmojen kehitys – olin myyty tälle. Plussa myös runsaasta popmusiikin käytöstä romaanissa luontevasti.
”Näin hän toteutti elinpiirissään laajasti omaksutun seksuaalisen metafantasian käsikirjoitusta ja sai siitä sisäisen palkinnon.” (s. 139)
”Me siis jaamme saman sokean pisteen: kyseenalaista riippumattomuus ja se on isku suoraan identiteetin selkäytimeen, eikä vain identiteetin vaan kenties ajan selkäytimeen.” (s. 237)
”Mä luulin, että meidän kaikkien tarkotus oli vapautua. Mutta eihän se niin menny. Nyt turvallisuus on kaikki. Se on ku neulansilmä. Ketkä siitä pääsee, turvaan.” (s. 380)
Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa (Aula & Co 2020, Kristiina Drews)
Kirjan asetelma nuoresta naisesta, joka haluaa psykiatriltaan (itseään hullummalta) ison kasan lääkkeitä voidakseen kadota maailmalta ja lähinnä nukkua, kuulostaa pinnalta vain huuruiselta sekoilulta. Vuosi horroksessa on toisaalta sitä, ja samalla vahvasti kirjoitettu, monilla lauseillaan olennaisiin ytimiin iskevä romaani. Romaani sisältää järjettömyydessään naurattavia kohtauksia, kuten kertojaminän ja hänen ystävänsä Revan pornonkatselu humalassa hautajaisten jälkeen. Lääketokkurainen haahuilu johtaa synkempiin syvyyksiin, kun kertoja alkaa käydä läpi vanhempiensa kuolemaa ja poissaoloa elämästään. Poliittisuus tuntuu kirjassa riisuutuvan taustalla pyöriviin uutislähetyksiin, joihin kertoja ei juuri kiinnitä huomiota vaikka kuvaa niiden sisältöä. Kritiikki on rivien väleissä. Pohdin esimerkiksi, vinoillaanko päähenkilön ”nukun itseni uudeksi”-pyrkimyksillä itseään toistavalle hyvinvointijournalismille. Samanaikaisesti hillitön ja surullinen teos.
”Oli niin helppoa antautua vaivattomaan elämään ja polkea paikoillaan. - - Kauniin ulkomuotoni vuoksi olin satimessa maailmassa, joka arvosti ulkonäköä yli kaiken muun.”
”Sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna, isä oli yhtäkkiä aivan tolkuissaan ja ilmoitti vain arkisesti kuolevansa iltapäivällä.”
”Tunsin kuinka varmuus todellisuudesta liukeni minusta kuin kalkki vanhasta luusta. Näännytin aivojani kohti määrittelemättömyyttä. Tunsin yhä vähemmän. Sanoja tuli, toistelin niitä päässäni ja käperryin kuuntelemaan niiden sointia, upposin niiden musiikkiin.”
Aase Berg: Akka (Siltala 2020, suom. Jyrki Kiiskinen)
Akka on romaani, pamfletti, essee ja teoksen kertoja. Kohtuuton, vihainen ja käyttää kieltään kuin teroitettua metallia, lyömällä. Huutaa vittua ja perkelettä runon tavoin ilmaisevalla, kirkkaalla ja vahvan kuvallisella kerronnalla. Alkusivut innostavat ja sähköistävät, Natascha Kampuschin sieppauksesta kertovan omaelämäkerran kutsuminen avioliittokuvaukseksi meinaa tiputtaa tuolilta. Myöhemmin toisteinen ryöpytys alkaa hieman puuduttaa. Ajoittain kirja on ruumiillinen rakkausromaani rönsyilevine vertauksineen: ”Kuin valkokultaa suoraan vereeni. Kuin olisimme ottaneet ekstaasia.” (s. 170) Ajoittain revitään avioliitto ja perhe riekaleiksi, kaivetaan esiin luokkien välinen juopa, petollisten miesten ohella heidän vaimonsakin riepotellaan sievässä kodissa joogaavina botox-Madonnina, joiden Murhe on manipulaatioteatteria. Onko solidaarisuus kuollut, vai haluaako Akka pelastaa myös vaimot? ”On paras outouttaa Perhe isolla P:llä. Autetaan pyyhkimään iso kirjain pois.” (s. 244) Ehkä se on riittävästi. Miksi perheistä ja avioliitoista tulee ahtaita paikkoja, joiden vertauskuvina voidaan käyttää kokemuksia väkivaltaisen sieppaajan vankina? Toisaalta, kuten Helena Ruuska huomauttaa HS:n arviossa, Akkaa edeltänyt Thelma olisi itse tahtonut vaimon paikalle enemmän kuin mitään. Onko tämä vain rehellistä katkeruutta? Naisansa koostuu petollisuudesta, luottamuksen kääntymisestä itseään vastaan. Sinänsä ikiaikainen aihe. Jyrki Kiiskinen on tuonut Hagganin Akaksi elävästi.
”Miellyttävyys, viehättävyys, kiltteys. Ei taistele ikinä ilmiselvää alistettua asemaansa vastaan. Kompensoi sitä harsomaisella kosmeettisella ja äidillisellä suopeudellaan. Aistii miinat huikealla hajuaistillaan ja luovii höyhenenkeveänä hehkupisteiden ohi.” (s. 51-52)
”Mitä teille maksaa tämä viehkeä, paljas pehmeys, tämä katse joka syö teidät rakastaen, mitä se maksaa? Rakastaa miehiä paljon, paljon, heitä kestääkseen, onko se sen arvoista?” (s. 98)
”Te ette vittu arvaa, miten metalli-ihoinen olen. Rakkaus kiehuu. Se uudelleenohjelmoi koko maan.” (s. 288)
Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S 2020, suom. Outi Menna)
Yhdistelmä true crimea ja autofiktiota true crimen kirjoittamisesta. Teos jäi aika hajanaiseksi, ja pointti katosi usein. Kirjailijan elämän ja kirjoitustyön pohdinnat olivat paikoin kiinnostavia, mutta irrallaan lapsuudessa lähiseudulla sattuneen henkirikoksen selvittelystä. Sinänsä teksti on hyvin kirjoitettua. En saanut kiinni rakenteesta ainakaan äänikirjamuodossa. Siinä missä Malmquistin aiempi suomennettu teos ei poistu mielestä varmaan koskaan, tämän unohtanen paljolti jo ensi viikolla.
Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)
Maggie Nelsonin tädin elämää ja 1969 tapahtunutta surmaa kartoittavat teokset on julkaistu suomeksi fiksusti yhdessä paketissa. Jane on yhdistelmä säemuotoista elämäkertaa ja päiväkirjakollaasia. Kun genre on ns. outo, on helpointa puhua runoista - tässä niiden muoto on kuitenkin pääosin kertova, ja kulkee enemmän proosan logiikalla. Punaiset osat on muistelmateos murhaoikeudenkäynnistä, jota käynnistettiin Jane-kirjan julkaisun aikoihin; hämmästyttäviä sattumia riittää enemmänkin. Nelson tuo tarkasti esiin perheensä vaikean suhtautumisen oikeudenkäyntiin ja sen, miten heitä yritetään kaapata kertomuksena muiden tarkoituksiin. Hän suomii henkirikoksilla mässäilevää populaarikulttuuria, ja esseemäisiin mietteisiin kytkeytyy myös väkivaltaisesti kuolleen valkoisen naisen kuvien hämmentävä ihannointi. Kaikesta huolimatta uskon, että kyllä tätä teosta true crimesta kiinnostuneetkin ovat lukeneet ja tulevat lukemaan. Nelson ei pääse täysin pakoon vihaamaansa lajia, vaikka pilkkoisi kertomuksen kuinka (hän kertoo oikeudenkäynnin ohessa myös päättyvästä parisuhteestaan ja isänsä varhaisesta kuolemasta). Tästä kaikesta muodostuu Punaisiin osiin jännitteitä, jotka kiskovat kokonaisuutta eri suuntiin. Kun kirja saapuu loppupisteeseensä, maailmaa ja sen lainalaisuuksia ei ole naulattu paikoilleen, eikä varmuutta ole. Teos on avoin, minkä Nelson mainitsee olevan myös kirjallisen estetiikkansa perustava käsite.
”Iho on pehmeä, sille voi tehdä mitä vain.” (Jane, s. 100)
”Kummastuksen pohjalla on muotoa hakeva, väkevä raivon särmä - ihon alla kihelmöi riehakas vastarinta, jotain irtonaista, kuumaa, hurjaa.” (Punaiset osat, s. 240)
”Ehkä minun häpeäni on sijaishäpeää sille häpeälle, jota jonkun muun olisi mielestäni syytä tuntea.” (Punaiset osat, s. 258)
Laura Palanne: Haamutiedostoja (Basam Books 2020)
On asioita, jotka pitävät pinnalla, kasassa, kiinnittyneenä, kun ahdistus alkaa kiertää kehää, ja niiden luetteleminen voi auttaa. Niin tehdään Haamutiedostoissa, luetellaan ja käydään kokemusta ympäri. Ehkä inhottavien ajatusten listaaminenkin on avuksi, sairaaloiden leikkausjätteet ja paperiviillot. Runokokoelman lukemiseen peilautuu minulla viime viikkoina kesken ollut Bessel van der Kolkin tietokirja Jäljet kehossa. Traumakokemus välittyy joskus jälkinä, joskus rivien välistä; tässä kirjassa tyhjä tila tekstien väleissäkin puhuu. Poetiikassaan teos tuo poliisin lomakkeiden kohtia, internetin syövereiden ilmiöitä ja kaupassa myytäviä esineitä kansien väliin maailmaksi, joka on ahdistava mutta ei loputtomiin. Pelkistetyssä tyylissään vahva teos.
”etsin vakuutusta ihmisistä / mutta luottotiedot ovat kortilla // on vaikea olla hauska / viikkojen katkonaisella unella // todisteena nauran paljon / peittääkseni äänekästä kohinaa” (s. 18)
”vääränlaisen aikuisuuden jälkeen / kristallipallo kirkastuu helppolukuiseksi // enemmän muumeja / vähemmän muille tehtyjä päätöksiä” (s. 66)
Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020)
Esikoisesseekokoelma on laajuudeltaan niukempi kuin näyttää, sillä teosta on kuvitettu paljon, ja se koostuu alkusanojen ja epilogin ohella kahdesta esseestä, ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Arkkitehtuuri ja elokuva liukuvat luontevasti toistensa sisään ja taas erilleen. Kajasteen tausta lyyrikkona näkyy taidossa kirjoittaa kauniita lauseita, jotka voi nostaa irralleen muusta tekstistä lepattamaan. Jotenkin tekstin viileä suhtautuminen asioihin jätti minut vähän etäälle. Toimii hämärien iltojen pohdiskelevana luettavana.
”Rakentaminen on toiveikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä.” (s. 10)
”Arkkitehtuuri luo rajoja, jotka määrittävät aineen paikan oikeaksi tai vääräksi.” (s. 35)
”Seiniin ei voi luottaa. Ne voivat tehdä mitä tahansa ja olla minkä muotoisia tahansa. On syytä epäillä seinien sisuksia ja täysin mahdollista kuvitella asioiden puskevan niistä läpi.” (s. 38)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti