perjantai 2. heinäkuuta 2021

Luetut kirjat 5–6/2021

Luonnehdinnat touko–kesäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Hans Selo: Diiva (WSOY 1970)

Hans Selon esikoisromaania kutsuttiin legendaarisen HS-arvostelun otsikossa meteoriksi, mikä kirjan lukeneelle näyttäytyy jännittävänä ilmaisuna. Lähinnä teos räjähtää sisältäpäin; jostain purkautuu sanoja joita ei ennen ollut olemassa. Markku Eskelinen on verrannut Diivaa mm. kielellisen virtuositeetin ja uudissanaston luontevuuden ansiosta Seitsemään veljekseen ja Alastalon saliin, eikä minusta liioittele. Selon teoksen lukemisesta tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin noiden kahden äärellä, ja prosessissa on vastaavaa työurakan tuntua kuin Kilven parissa (Diivassa sentään on vain 190 sivua). On sekä kiehtovaa että surullista kuinka paljon Seloa on kirjallisella kentällä vastustettu. Viime vuosinakin on julkaistu kirjoituksia, joissa epäillään ettei hän kirjoittanut Diivaa itse, ja olen kohdannut nettikeskusteluissa näkemyksiä, joissa Seloa on pidetty provokaattorina vailla suurempaa merkitystä – nykytermein siis pelkkänä kirjallisena trollina. Ilmeisesti kirjailijan henkilö lehtien kohujuttuineen on 70-luvulla luonut kuvaa skandaalinhakuisesta pyrkyryydestä. Tätä kuvaa on murtanut viime aikoina esim. Emmi Ketosen Lumooja-lehdessä julkaistu juttu, joka löytyy myös verkosta.

Teoksen sanasto on todella omanlaistaan: ”längertäessä”, ”säntimään”, ”raivouomatähden” ja ”hilettämä” näin esimerkkeinä, jotka poimin yhdeltä aukeamalta. Lauseiden syntaksit ovat myös aika villejä, ne vaativat totuttelua. Parhaimmillaan Diivan huudahteleva ja korskea kertojaääni sai myös päänsisäisen lukemisääneni huudahtelemaan riemunsa tunnossa. Välillä kirjassa tulee ”tasaisempia”, kieleltään perinteisempiä ja selkeämpiä jaksoja, kunnes taas mennään. Selo on harjoittanut monesti myös luetteloiden poetiikkaa teoksessaan: ”tupakannatsoja, tulitikkuja, ruttuuntuneita savukeaskeja, jäätelöpaperiruttuja, sylkiräkää – –” (s. 88) Reilu parikymppisen kirjailijan kielikorva on ollut uskomattoman virittynyt.

Se, miten paljon tässä on seksiä, sukuelimiä ja eritteitä, kyllä yllätti. Miten paljon siitinten ja klitoristen seikkailuista kertominen kirjallistuu, kun se on kuvattu erittäin kohosteisella kielellä? Naisiinmenevä keikaroiva diiva, joka on kielellisesti huippulahjakas; onko hänen tuhoisasta naisiinmenevyydestään kertominen tyylistä huolimatta mielekästä luettavaa? Ehkä ei aina, mutta onneksi teoksen vaihtelevassa kertojapositiossa, eri aikatasoissa ja sisäisestä maailmasta ulos ja takaisin säntäilevässä kerronnassa ei pitäydytä valloituksilla mässäilyssä kuin ohimeneviä hetkiä, kunnes kuljetaan taas erilaisiin sielullisiin käänteisiin. Positiivisena on ehkä nähtävä se, että paikoin klitoris asettuu toimijaksi, mikä lienee aika merkittävä juttu kirjassa vuonna 1970 (veikkaan kyllä että sana on miellyttänyt Seloa poeettiselta soinniltaan ja sen takia sitä tässä viljellään). Välillä naisista kirjoitetaan teoksessa turhan vihamielisesti, mitä kertoja tuntuu toisaalta hieman moralisoivan; päähenkilö Kai Terhon tekemisiä ei varsinaisesti pidetä oikeutettuina. Silti ajoittain vähän väsyttää.

Diivan kieli luo itseään uudelleen koko ajan ja rakentaa samalla henkilöä, johon elämä on lopussa valmis rientämään. Tekeekö elämä hänestä syntisen ja onnistuuko hän välttämään välinpitämättömyyden – nämä jäävät ilmaan, toiveiksi. Seloa kannattaa lukea nykyäänkin kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita kokeilevasta, kielellisesti uudistavasta proosasta.

”Vain unikuvamaailma, joka oli kaiken logiikan ja käsitettävyyden ulkopuolella! Sinne juoksin pakoon noita räkäeroosion kuluttamia ihmisiä, jotka sytkähtelivät hervottomasti ja tapailivat sanojen sijasta uikuttavia mönkäyksiään; oikea raajojen helvetti, joka kiehui veressä ja värjäsi hopeapajujen räihläiset lehdet punaksi.” (s. 63)

”Miten minä rääppänä kuljinkaan kansanjoukossa tavoittamattoman hekuman vääristämin kasvoin, olkapäilleni oksennettu hiirenharmaa popliinitakki liueten asvaltin ilkkuvaan pintaan, päättömässä samonnassa.” (s. 104)


Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Kirjailija Deborah Levy huomasi itkevänsä liukuportaissa ja päätyi selostamaan elämäänsä kiinalaiskauppiaalle Mallorcalla. Tästä keriytyy teos, joka oikeastaan kertoo kuinka hänestä tuli kirjailija. Levyn proosa värähtelee kiehtovasti, kuten se teki myös hienossa romaanissa Uiden kotiin, jonka kirjoitusprosessi on meneillään siinä nykyhetkessä jota Mitä en halua tietää kuvaa. Kirja on täynnä kohtia, joista voi ottaa timanttisia sitaatteja. En tiedä, kertooko se kertomusta; muistelun logiikka on läsnä. Loppu toki nivoo yhteen ja näyttää, miten asiat liittyvät toisiinsa kirjailijan ajattelussa. Silti mietin, että teosta voisi kutsua autofiktiiviseksi romaaniksi; se sisältää tarkasti esitettyä dialogia, mikä aina luo fiktiivisen kerroksen. Jotain on muokattu ja järjestetty kirjallisen teoksen luomiseksi. Matkalla tulee vastaan erottelevia kylttejä, päästetään lintu vapauteen ja mietitään Yhteiskuntarakennetta isolla.

”Minusta vaikutti siltä, että naisen silmät tahtoivat kadota hänen päänsä sisään, koska hän ei halunnut nähdä, että hänen omaksumansa todellisuus saattaisi teurastaa hänet.”

”Ajattelin kaikkea mitä olin joskus toivonut, ja nauroin. Kun kuulin oman julman nauruni, halusin kuolla.”

”Tuona keväänä, jolloin eläminen oli hyvin vaikeaa enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin, oli mahdotonta sanoa kyllä, tai hmmm, tai edes nyökätä. Ajatukseni kai nolostuttivat minua.”

”Minua oli neuvottu sanomaan ajatukseni ääneen eikä vain mielessäni, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa ne ylös.”

”Koetin tuijottaa häntä ilmeettömästi, mutta silmiini alkoi sattua. Uuvutti ponnistella niin paljon sen eteen, että näyttäisin viileältä ja kaiken kestävältä.”


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (Otava 2021, suom. Markku Päkkilä)

Palkittu amerikkalaiskirjailija luo romaanissaan kielikuvan pohjalta vaihtoehtohistorian. Maanalaiseksi rautatieksi kutsuttiin aikanaan orjia pakoon auttanutta verkostoa, ja Whiteheadin teoksessa taas esiintyy konkreettinen rautatietunneli, jossa päähenkilö Cora matkaa paetessaan. Siihenastisen elämänsä Cora on asunut plantaasilla, josta on sadistisesti käyttäytyvien omistajien käsissä tullut maanpäällinen helvetti. Teoksen alku on todella raakaa luettavaa – pahinta on tiedostaa, etteivät julmuuksien yksityiskohdat ole tuulesta temmattuja, vaikka teos onkin vahvasti fiktiivinen. Romaanissa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, minkä oivalsin koko laajuudessaan vasta kun aloin lukea, mitä kaikkea siitä on kirjoitettu. Paralleelia rakentuu myös juutalaisvainojen ja vastaavien kansanmurhien kanssa.

Teos katsoo amerikkalaista rasismia monesta näkökulmasta, kun Coran silmät avautuvat matkan aikana sille, että vapauteen päässeet orjat eivät oikeasti ole vieläkään vapautuneet. Maanalainen rautatie on vahvasti juoniromaani, jonka eteenpäin vievä voima syntyy lukijan jännittäessä, pääseekö Cora pakoon. Jahtaajien pakkomielteisyys pohdituttaa myös. Coran äiti Mabel on aikanaan paennut, eikä edes palkkionmetsästäjä saanut häntä kiinni, ja karkaamisesta on tullut myyttinen tapahtuma. Kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, miten myytit syntyvät. Lukijan sydän on vuoroin syrjällään ja pirstaleina, niin kohtuuton ja epäreilu on kuvattu maailma, jossa suhde toiseutettuihin on totaalisen julma. Teos muodostaa kiinnostavan hybridin eri romaanigenrejä; Whitehead on kirjoittanut historiallisen fantasiaseikkailun oheen vahvasti yhteiskunnallista romaania, paikoin aateromaaniakin.

“Hänen hintansa vaihteli. Kauppatavaraksi joutuminen niin monta kertaa tässä maailmassa on opettavaista.” (s. 14)

“He olivat uhreja silloinkin kun ei ollut heidän vuoronsa.” (s. 56)

“Illalla hän kysyi, tiesivätkö muut tytöt, mitä ‘optimistinen’ tarkoitti. Kukaan ei ollut kuullutkaan koko sanaa. Cora päätteli, että se tarkoitti yrittämistä.” (s. 122)


Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021, suom. Tero Valkonen)

Vietnamilais-amerikkalaisen Ocean Vuongin romaani on kivulias ja ilmaisullaan moneen kertaan pysäyttävä. Sen kertojaratkaisu, kirjeen kirjoittaminen, laajenee moneen ja tarjoaa mahdollisuuden muodon vaihteluihin, fragmentaarisuuteen ja runomaiseen kuvavyörytykseen. Teoksesta voi ottaa litanian sitaatteja, mutta silti ei aivan pääse koskettamaan sitä, mistä kokonaisuudessa on kysymys; se on osiensa kertautuminen, eksponentiaalinen laajentuma. Teemoja ovat äidin, pojan ja isoäidin väliset suhteet, Vietnamin sota, amerikkalainen rasismi, mieskuvan ahtaus, huumeriippuvuus, sisäistetty homofobia. Motiiveja eläimet, kuten apinat ja puhvelit. Teos on kyllästetty aistikokemuksilla. Elämästä tulee tarinaa, tarinasta tulee elämää, ja näiden rajoja on lopulta yhä vaikeampi hahmottaa. Tämä oli minulle vuoden odotetuimpia käännösromaaneja, enkä pettynyt. Vaikutuin erityisesti siitä, mihin teos kulminoituu loppusivuilla, mikä on kertomisen tavoite. Se koskettaa syvältä. Luin kirjaston niteen, mutta haluan vielä myös oman kappaleen tarkemmin tutkittavaksi.

”Kuka menetetään tarinassa, jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.” (s. 54)

”Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin.” (s. 75)

”Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.” (s. 257)


Tyyne Saastamoinen: Jokainen vuodenaika (Otava 1963)

Luin tätä kirjaa niin pitkään, että prosessin aikana taisivat tosiaan hujahtaa kaikki vuodenajat. Tyyne Saastamoisen runous vaatii paljon; se kulkee synkissä tunteissa ja velloo ahdistuneissa tiloissa. Ajoittain kirjan maailma on suorastaan masentuneen pimentynyt. Saastamoisen lause on hieno, kielelliset värähdykset ja yllätykset seuraavat toisiaan. Proosaruno yltyy vyörytykseksi varsinkin loppupuolen monisivuisissa kokonaisuuksissa. Kolmannen osion nimi ”Musta valtameri” kuvaa hyvin lukijassa syntyvää tunnetilaa. Ranskaan vuonna 1960 muuttaneen Saastamoisen tematiikan lävistää jonkinlainen vieraantuneisuus, toisen pelko. N-sanaa viljellään aika paljon, näin varoituksena, yhdessä kohtaa sen kanssa jopa villiinnytään ja brutaalin kuvaston tarkoituksena on varmasti kritisoida rasistisia julmuuksia – silti hämmentävä kokemus. HS:n aikalaiskritiikissä on näemmä todettu, että Saastamoista olisi hyvä lukea nopeasti jotta saavuttaa tekstin suggestion. Voi olla, ettei pienten hitaiden annosten lukutapani ollut paras mahdollinen. ”Loistavia lyyrisiä keksintöjä”, kuten HS:n kritiikki ilmaisee, on kyllä paljon ylös merkittäväksi. Erityisen vahvoja ovat monet lyhyempien fragmenttien aloitus- ja lopetuslauseet.

”Etäisyyden läsnäolo on kynä kädessäni ja kuulumattomat askeleet ja pysähtyminen niin kuin olisin yhtä aikaa nelivuotias ja jo kokenut kaiken rakkauden ja vihan.” (s. 24)

”Kun näen valkoisen paperin edessäni, olen epätoivoinen. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja epäilen, en usko.” (s. 37)

”Kun päivä hengittää yössä, avautuvat käsien liikkeet ja hitaasti niin kuin vastasyntynyt varsa vietäisiin keväiselle laitumelle, tämä vaikea huomispäivä ja kädestäni irronnut käsi.” (s. 109)


David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012, suom. Juhani Lindholm)

DFW:n lehtiin ja julkaisuihin kirjoittamista teksteistä koottu valikoima esittelee monipuolisen kattauksen hänen esseetuotantoaan. Neuroottinen, ahdistunut ja tietoisuuden syövereihin usein syvälle uppoava Wallace kirjoittaa ennen kaikkea viihdyttäviä tarinoita. Esseeajattelunsa ydintä hän avaa valikoiman nimiesseessä, kulttiklassikoksi kohonneessa pienoisromaanin laajuisessa reportaasissa luksusristeilyltä: “Kunnioittipa essee lukijoitaan tai ei, sen perustehtävä joka tapauksessa on palvella nimenomaan heitä.” (s. 182) Hän paheksuu kohdassa kirjailija Frank Conroyn risteilymainoslehteen kirjoittamaa tekstiä, joka esiintyy esseenä mutta on lopulta mainos. Totuudesta Wallace ei mainitse mitään, ja siitä onkin hänen journalististen tekstiensä yhteydessä keskusteltu. On selvää, että Wallace kulkee viihdyttävä ja kirjallisesti vaikuttava kerronta edellä. Risteilyesseessä hän kirjoittaa moneen kertaan dialogia, ja eniten totuudesta irtautuu esimerkinomainen (hillitön) dialogi, joka summaa hänen pöytäkumppaniensa käymiä keskusteluja. Merkillepantavaa on myös, että longreads.com-sivuston artikkeli Wallacen totuuskäsityksestä käyttää monista hänen esseistään nimitystä “story”.

Loistavaa luettavaa nämä tekstit kyllä ovat. Kirjan muut reportaasiesseet, “Hummereita yllin kyllin” ja “Iso punainen poika” kuvaavat hummerifestivaalia ja pornofilmien palkintogaalaa. Hummeriessee (joka on uskomatonta kyllä julkaistu Gourmet-nimisessä lehdessä) pohtii elävältä keitettävien eläimien kipuaistimuksia ja hermojärjestestelmää. Pornopalkintogaalassa hauskuus tulee siitä, että Wallace on selvästi niin väärässä paikassa kuin olla voi (ja sama energia vaikuttaa myös risteilykuvauksessa) alkaen pohtia koko teollisuutta jonkinlaisena kansakunnan mauttomimpien piirteiden kuvana. Sääharrastajana viehätyin tietysti “Tennistä ja tornadoja”-esseestä, jossa Wallace kertoo tennistaustansa lisäksi varttumisestaan tornadoherkällä alueella. DFW kertoo ihmisistä sekä julmasti että jonkinlaista vaikeasti määriteltävää rakkautta osoittaen, ja se lienee hänen kuvauksissaan eräänlainen tavaramerkki. Neuroottinen tapa analysoida myös omaa ajatteluaan ja huomioitaan näkyy erityisesti alaviitteissä (ja niiden alaviitteissä). Wallace on suositeltavaa luettavaa varsinkin esseen ja narratiivisen journalismin kirjoittamista harjoitteleville.

”Tornadot ovat kaikkivoipia eivätkä tottele mitään lakeja. Voimalla ilman lakia ei ole muotoa, sillä on vain suunta ja kesto.” (Tennistä ja tornadoja, s. 122)

”On myönnettävä, että pitkään piilossa ollut atavistinen haifetisismini pulpahti jälleen pintaan tällä luksusristeilyllä, ja kun uskoin nähneeni tyyrpuurin puolella yhden ainokaisen selkäevän (ehkä), touhotin siitä illallispöydässä siinä määrin, että pöytäseurueeni pöydässä numero 64 joutui lopulta mahdollisimman tahdikkaasti ilmoittamaan, että minun tulisi jo tukkia turpani.” (Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 151)


Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY 2021)

Ainoa kotini on 2020-luvun tunnustuskirjallisuutta. Aluksi mietin, millä perusteella tämä on romaani, eikä muistelma/omaelämäkerta, eli viekö kerronta kohti jotain käännettä, loppupistettä, ja kyllähän se vei ja romaanimainen kaari muodostui. Oman elämän tärkeimpien ja dramaattisimpien kohtausten luettelu alkupuolella sai ainakin kuunneltuna aikaan sellaisen olon, ettei erityisempää rakennetta ole (ja tähän kirjoittaja viittaa itsekin), mutta loppupuoli nivoo kerrottua yhteen. Ruumis, sen rajat ja kertojan suhde siihen toimii kirjan kannattelevana teemana. Kuunneltuani teosta jonkin matkaa halusin lähteä salille tunnustelemaan oman ruumiini liikkuvuutta, voimaa ja rajoja (loppupuolella tämä halu kyllä muuten asettui vähän ongelmalliseen valoon). Tunnustuksia perheeseen liittyen en kauheasti hätkähtänyt, moni kyllä on, en tiedä olenko jo todella paatunut tässä asiassa. Kirkas ja paljas teos.


Jouni Tikkanen: Lauma (Otava 2019)

Vetävä tietokirja summaa suomalaista susivihaa tarkentamalla katseensa Turun seudulle 1880-luvulla, jolloin "Mynämäen lauma" surmasi useita lapsia. Miten tämä myyttisiin mittoihin kasvanut, usein susipuheen yhteydessä esille nouseva tapahtumasarja oli mahdollinen? Tikkanen asettaa surmatyöt kontekstiinsa kertomalla vallitsevista oloista, kuten siitä, että suden riista oli luonnossa vähäistä. Minulle tuli uutena tieto, että hirvi oli 1800-luvun lopussa hävitetty Suomesta lähes kokonaan. Teksti loikkaa välillä myös susien matkaan ja seuraa niiden jahtaamista, joka sai surkuhupaisiakin piirteitä. Rahalla oli tietysti tärkeä merkitys metsästäjille; eräs mies tappoi toistuvasti susien pentuja mutta jätti eloon aikuiset, jotka tekisivät seuraavana vuonna uudet pennut ja mahdollistaisivat uudet tapporahat. Kirja tuo esiin myös, miten yhteiskunnalliset erot näkyivät siinä, keiden lapset joutuivat useimmin suden tappamiksi. Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt todella perusteellisesti.

"Lauman naaras ei tietenkään ajatellut niin kuin me ajattelemme, ei ynnännyt allekkain asioiden hyviä ja huonoja puolia, mutta jossakin luisen kallonsa sisällä se joutui valitsemaan otollisen jahtipaikan ja suojaisan syrjäseudun väliltä." (s. 45)


Terese Marie Mailhot: Heart Berries (Counterpoint Press 2018)

Haluaisin sanoa tästä teoksesta kaiken, mutta kun yritän, on ensin vaikeaa saada ulos mitään. Terese Marie Mailhot on kirjoittanut jotain niin täyttä, intensiivistä ja avointa, että koen pakahtumista sen edessä. Heart Berries on traumafiktiota jossa jokainen lause on tosi. Kirja on alaotsikoitu muistelmaksi, mutta sitä voisi luonnehtia myös autofiktiiviseksi lyhytproosateokseksi. Tekstissä on käytetty paljon dialogia repliikkien tarkkuudella, ja alun jälkeen kerrontaa suunnataan rakastetulle, jota puhutellaan sinänä. Peräkkäiset lauseet ja kappaleet ovat monesti epäjatkuvia, mikä synnyttää yllätysten värähdyksiä. Mailhot kertoo totuutensa hänelle tapahtuneesta juuri niin rehellisesti kuin muistaa, mutta teokseen syntyy käytettyjen keinojen vuoksi fiktiivistä kerrosta.

Mailhot on elänyt lapsuutensa alkuperäiskansojen reservaatissa. Hän kanavoi kirjoitukseensa paljon sukunsa kulttuuria, menneiden polvien viisautta – ja traumojaan. Isoäidin kuolema, se miten äiti jätti hänet veljineen pitkiksi ajoiksi lapsina kotiin keskenään, hänen ensimmäisen lapsensa menettäminen tämän isälle huoltajuuskiistassa, tuskallinen on-off parisuhde, valkoisuuden voima ja valta ympärillä. Vahvistumista ja eheytymistä puolestaan tuottavat taide, koulutus, kirjoittaminen, itsensä hoitaminen, oman kulttuurin perinteet ja niistä syntyvä yhteys ympäristöön.

Löysin tunnistettavaa teoksesta todella usein. Niin paljon, että se vaikutti jo pelottavalta. Loppumetreillä luin kirjaa päivänä, jolloin olin muutenkin ylivirittyneessä tilassa, ja se synnytti minussa omia lauseita ja sai keikkumaan itkun partaalla. Tässä on jotain mystistä josta en saa kiinni, eikä se ole huono juttu vaan kannustaa lisälukemiseen. Onneksi olen hankkinut tämän omaksi.

”He knew something was wrong, and that’s when I wondered if maybe falling in love looked like a crisis to an observer.” (s. 10)

”I realised that love can be mediocre and a safe comfort, or it can be unhinged and hurtful. Either seemed like a good life.” (s. 57)

”I was polite enough, and considerate enough, to hurt myself like a secret.” (s. 64)

”You think weakness is a problem. I want to be torn apart by everything.” (s. 118)

2 kommenttia:

  1. Ensinnä kiitos näistä luetut kirjat koosteista, jotka ovat olleet antoisia!

    Diivallaan Selo melkoista sai huomiota! Selon koukerolieli kyllä kutkutti, muttei teos tulloisen nuoren naisen mieltä hetkahduttanut eikä sydän Selon ihailijoiden eikä lehdistön laulukuoron hypetyksen yhtynyt, vaan mieleen jäi ”längertävä” tunnetila ja vaikken hienohelman kruunua koskaan kutreillani kantanut ole, niin lukukokemuksesta jäi teennäisen tympeähkö maku...

    Maanalainen rautatie 2021: Vahva teos! Raastavaa ja sydämeenkäypää luettavaa, mutta Whiteheadin kerronnallinen taitavuus luo tästä mukaansatempaavan "selviytymistarinan" ja erään aikakauden, jonka olemassaolon oikeutuksesta voimme olla eri mieltä, eläväisen, värikkään kuvauksen luoden uskoa siihen, että sielläkin, missä on paljon pahuutta, julmuutta ja alistamista, voi olla jotain hyvääkin, ihmisyyttä ja auttamisen sekä olosuhteiden parantamisen halua, - ihmisyyttä. 
      
    Kirjailija tarjosi jo toisen kerran rikkaan lukukokemuksen, joka taaskin jätti hiljaiseksi ja jotenkin hyvällä tavalla nöyräksi. sillä myös edeltäjän Nickelin pojat 2020: suhteen kävi niin iloisesti, että Whitheadin kirjailijanote puri laakista, lujasti ja sydämeenkäypästi.

    Uudenoloinen tyyli ja Whiteheadin tapa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemuksia jotenkin vinkeällä tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja hauskaa että koosteet ovat osoittautuneet antoisiksi! :) Selo on tainnut aina jakaa näkemyksiä vahvasti... Whiteheadilta täytyisi tosiaan lukea myös Nickelin pojat, vaikka rankkaa taitaa olla taas, silti olennaista luettavaa, ja vahvan kerronnan taito hänellä kyllä.

      Poista