Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa.
Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa.
Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita.
Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa.
Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä.
”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?”
”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.”
”Hänessä on liian vähän tulta.”
