Toukokuun lyhyet: 9 minibloggausta

Tässä toukokuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Hassan Blasim: Allah99 (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen)

Hassan Blasimin ensimmäinen romaani on kirjallinen mosaiikki, kertomusrykelmä. Allah99 ei muodosta suurta yhtenäistä tarinaa, eikä sen tarvitse. Romaani perustelee itsensä moninaisten tekstien kokonaisuutena, joka kasvaa tarinallisuuden tavoittelun yli. Blasimin tarkkuus ja kielentaju kirjoittajana ovat maailmankirjallisuuden tekijän tasoa. Hän on yksinkertaisesti todella hyvä kirjailija. Iskevä, sisällöltään painava, energinen, painostava, raju. Allah99 näyttää Blasimin eri tekstityyppien hallinnan: sähköposteja, päiväkirjaa, haastatteluja kysymyksineen ja vastauksineen. On jutuniskentää, haaveilua, kuvitelmia. Sähköpostikeskustelujen tyyli on ajoittain esseististä. Muiden teksteihin ja taideteoksiin viitataan usein, erityisen tärkeäksi hahmoksi nousee romanialainen filosofi ja esseisti Emil Cioran.

Blasim ei kieputtele ja kierrä, vaan pysyy sisällön ytimessä. Tekstissä tapahtuu koko ajan. Kutsuisin tyyliä hyperrealismiksi, se on kiinni maailmassa tiukalla liimapinnalla. Teksti on realismissaan rosoista, kuin karheaksi raavittua ihoa. Henkilöiden mieliä pyörittävät seksi, alkoholi ja kuolema. Blasim kirjoittaa jälleen paljon Irakin tapahtumista, mutta myös Suomesta. Toiset jäävät irrallisiksi, toiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja kokevat tulleensa kotiin – maahanmuuttajien tarinat eivät ole samanlaisia. Jotkin kuviot toistuvat ja niitä katsotaan kriittisesti, kuten sitä, miten äidit irakilaisissa perheissä ovat usein lukutaidottomia. Uskontoa kirjan puhujat eivät yleensä kumarra. Kirjallisuuskeskusteluissa huomioni kiinnittyi väkisin siihen, miten kirjailijoiden nimien pudottelu sisältää taas miesklassikoiden litanioita. Musiikissa huomioidaan sentään esimerkiksi Björk.

Aina ei ole selkeää, kuka puhuu ja kuka puhuttelee. Välillä tuntuu että kertoja haastattelee itseään, tai pikemminkin kommentoi asioita kaikkitietävästä roolista. Haastateltavat jäävät useimmiten nimettömiksi, he ovat kuoro, jonka jäsenten äänillä on merkitystä, mutta se mikä yleisölle välittyy päällimmäisenä on kokonaisuus. Allah99 on kotimaisen nykykirjallisuuden kärkeä. Sampsa Peltosen käännös arabiasta on erinomaista, terävää suomen kieltä. Blasim ansaitsisi päästä ehdolle Suomen merkittävimpien kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Jos säännöt eivät sitä vielä salli, minusta niiden tulisi nykymaailmassa alkaa sallia.

"Adil ei lämmennyt ajatukselle vaan meuhkasi että muslimit on Euroopan uudet juutalaiset ja että eurooppalaiset tarvitsee muualta tulleita sorrettavakseen että voisivat tuntea olevansa parempia. Meidän pitää valmistautua puolustamaan itseämme. Aina joskus olen Adilin kanssa samaa mieltä, mutta nyt muistutin, että suomalaisissa ja eurooppalaisissahan on paljon ihan mahtavia tyyppejä, mukavia ja huomioonottavia ja rehellisiä. Ei saa yleistää." (s. 123)


Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (WSOY 2019)

Hankalaa, hankalaa. Taas aloitan tällä; hankalaa. Kirjoittaminen. Ongelmia. Tua Forsström kirjoittaa kokoelmassaan Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (suom. Caj Westerberg): "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." Juuri niin. Aloitan jostakin yleispätevästä. Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset on todella hyvin kirjoitettu. Monet esseet saavat vaikuttumaan vahvasti siitä, miten tekijä osaa käyttää kieltä, rikkoa ja väännellä sitä tarpeen mukaan. Kirjallisissa viitteissä tulee esiin kiinnostus kokeelliseen kirjallisuuteen, mikä selittää kielenkäytön moninaisuutta. Aiheena kokoelmaa lävistää ruumiillisuus. Sekin tuottaa monipuolista tekstiä. Voisi puhua "naistekstistä", vaikka kirjoittajaa (esseeminää?) häiritsee toisten "naisteksti", jos se on kirjoitettu "naisena", koska hän itse kirjoittaa ihmisenä. Oma tulkintani esim. Cixous'n mukaisesta feminiinisestä kirjoituksesta on, että sitä voi kirjoittaa biologisesta ja käsitteellisestä sukupuolesta riippumatta, eikä tarvitse olla "nainen". En tiedä, puhunko tässä esseistin kanssa samasta asiasta.

Taas ongelmiin. Jo etukäteen luin kirjasta kirjoitetusta tekstistä eräänlaisen varoituksen, että tätä tulee olemaan haastava lukea feministinä, mutta niinpä tässä vain tapahtui. Feministi luki tätä ja on jo ottanut nuijansa valmiiksi tuomitsemaan, sen pää on lyijyä, terästä, keksikää lisää kovia aineita tähän – se on niitä kaikkia. Ja kyllä, koin että kokoelmassa kuittaillaan feministeille (nykyisille, intersektionaalisille). Seppänen kirjoittaa senkin todella hyvin. Se on melkein jo ärsyttävää. Tuntuu provoon menemiseltä, häviöltä. Paljon käsitellyssä oli sellaista, minkä pystyin itsekin allekirjoittamaan: pidin tavasta miten teoksessa kirjoitettiin kirjallisuudesta, totalitarismista, tunnustamisesta, ruumiillisuudesta, itsestä. Erityisen mielelläni luin tietysti Clarice Lispectorista, joka on minuun lujasti vaikuttanut. Emil Cioran alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja on jännittävää, että häntä käsiteltiin myös samaan aikaan lukemassani Blasimin Allah99:ssä. Välillä Cioran-tekstit menivät päässäni sekaisin, kummassa kirjassa oli kumpaa. Sitten tulivat ne loppupään islam-esseet. Miksi nämä on kirjoitettu, minun tekee mieli kysyä. Sähähtää perään, että onko tämä pelkkää trollausta. Trololol. En edes jaksa kommentoida enempää.

Tyylillisesti teos käyttää esseen suomia mahdollisuuksia mitä hienoimmalla tavalla. Kirjassa paljon tutkiskellun Celinen pistepistepiste-tyyli ilmestyy myös Seppäsen tekstiin ja nousee pintaan useissa kohdin kirjaa, vaikka kirjailijaa ei enää käsiteltäisikään. Muutenkin kokeilut yhdistyvät asiakerrontaan kiehtovasti. Monesti tunnen nautinnollista hämmennystä. Joskus ärtymystä. Ehkä silläkin on tässä tarkoituksensa. Ei kysymyksiin ole pakko vastata, senkin lajityyppi suo.

"Ciorankin halusi elää maailmassa, jossa kuoltaisiin yhden pilkun tähden. Kirjoittamisen aiheuttaman häpeäni ajamana joudun kuitenkin jankuttamaan kysymystä, jonka ihminen kovimmassa kurimuksessaan oikeutetusti suuntaa jumalalle: miksi sallit kärsimyksen? Tai tarkemmin: Miksi valehtelet kun totuus on toisaalla?! Miksi sepität kun todellisuus on toisaalla?! Miksi kulutat aikaa lauseiden sorvaamiseen kun maailma on täynnä konkreettista apua tarvitsevia ihmisiä?!" (s. 50)


Kim Thúy: Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma)

Ranskan kielessä pieni puro ja kuvaannollisesti virtaaminen, esimerkiksi kyynelten. Vietnamin kielessä kehtolaulu, tuudittaminen. Kim Thúyn romaani Ru on kirjana juuri sen alussa mainittujen ru-sanan kuvausten kaltainen. Lukijaa kuljettaa lempeän soljuva tekstin rytmi. Teos on omaelämäkerrallinen, ja se on fragmentaarisessa tyylissään hyvin nykyaikainen. Todellisuus koostuu katkelmista, elämässä pinnalla olevat asiat vuorottelevat kysymättä. Vietnamilaissyntyisen kanadalaiskirjailijan muistoissa lapsuuden vaarallinen pakomatka veneellä sodan keskeltä vaikuttaa yhä. Usein lyhyemmiksi kuin sivun mittaisiksi jäävät katkelmat kertovat jonkin tilanteen, asian, ajatuksen, ihmiskohtalon. Lapsuusmuistoista Vietnamissa siirrytään aikuisuuteen Kanadassa, isovanhempien muistelusta omiin lapsiin. Kirjan fragmenteissa on painoa harvinaisen paljon, ne jäävät kaikumaan. Niihin on ehkä tiivistynyt ihmisyydestä jotain erityistä.

Teoksessa on kieltä, jota voisi kuvata kauniiksi: yksityiskohtia jotka rakentavat esteettisesti hiveleviä kuvia. Onko kauneus itsetarkoituksellista? Pyrkimys kauniiseen kieleen, vaikka kerrottaisiin dollareista peräaukossa? Kerronta ei peittele rumiakaan asioita, niitä jotka tapahtuivat sodassa ja riipivät yhä. Ihmisetkin ovat epätäydellisiä, he pettävät, tukahduttavat, loukkaavat. Onko ratkaisu anteeksiannossa? Löytyykö se rivien välistä? Toistollakin on merkitystä, asiat siirtyvät syrjään palatakseen äkkiä kulman takaa. Niin tekee myös muisto. Kirjailija tulee lähellä loppua tiivistäneensä kenties kirjoittamisensa lähtökohdat: "– – ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä." (s. 142) Aikatasojen välillä siirrytään edestakaisin. Keinuntaa? Pakenijoiden vene, yhä vaan? Aallot seuraavat toisiaan kuoppia välissään, mutta niitä yhdistää katkeamaton vesi. Ru on lämmin ja lempeä kirja, jossa kuuluu hyväksyntä. Se ei hyväksy kauheuksia ja julmuuksia itseään, vain sen että ne tapahtuivat, ja siksi ne ovat osa elämää.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita." (s. 106)


Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019)

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa teosta feministisen luennan kautta, vaikka se tarjoaa aineksia ja mahdollisuuksia myös paljon muuhun. (Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)

Tiina Lehikoisen runokokoelma ilmestyi tänä keväänä Poesialta. Sen lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään yhä feminiinisenä toimintana. Kokoelmassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31) On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vielä vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi –" (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lopussa laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa, Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)


Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (WSOY 2014)

Luin pitkästä aikaa hyllynlämmittäjän, ja novelleja. Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri kertoo isistä ja heidän lapsistaan, molemmat saavat äänensä. Joskus myös äidit ovat keskeisiä henkilöitä, mutta silloinkin isät ovat merkityksellisiä, varsinkin jos ovat kokonaan poissa. Mieleenpainuvimmat novellit seitsemästä olivat minulle alussa, keskimmäisenä ja lopussa. Ensimmäinen novelli "Satu äidistä" on tunnelmaltaan ja kieleltään sadunomainen, isän kanssa jääneet lapset ovat kertomuksen kokijoina. Neljäs novelli, uuteenkin lukukertaan houkutteleva "Viimeinen" kertoo maailmasta, johon äiti on jäänyt lapsensa kanssa suuren mullistuksen jälkeen - mikä oikein on kaiken niellyt musta? Päätösnovelli "Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa" on teoksen pisin, ja se kertoo hauskasti isästä, joka hurahtaa erilaisiin asioihin, tällä kertaa mehiläistenhoitoon äidin ja naapureiden piinaksi...

Kertomukset ovat vetäväjuonisia ja ovelia, ne tarjoilevat pieniä vihjeitä loppukäänteistä, jotka ovat tehokkaita, klassisiakin. Kaikki twistit eivät ole kovin yllättäviä, ja jotkut jättivät hieman kuluneen loppumaun. Kirja tuo näkyville useita koskettavia ihmiskohtaloita. Kieli on täsmällistä, vahvaa, kuvaa asioita luotaamalla yksityiskohtaisia miljöitä. Se on hyvin hiottua, ja joskus tuntui että enemmänkin särmiä olisi voinut jättää, aivan ihon alle tämä ei päässyt. Voimakkaimmin tunnelmat välittyivät, kun tapahtumia väritettiin surrealistisin kuvin. Vaaleanpunainen meri on tyylipuhdas novellikokoelma, joka on lajin ystävälle taattua luettavaa.

"Kimeä ja kova ääni saa sydämen pysähtymään. Hetkeen ei voi liikkua, ei edes hengittää. Joona on kuullut äänen ennenkin. Se on olemassa, se on hänen sisällään, mutta sille ei ole paikkaa tai nimeä, ei mitään sellaista mitä voisi ajatella." (s. 145)


Piia Leino: Taivas (S&S 2018)

Piia Leinon 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva dystopia tunnistaa monia nykyhetkessä näkyviä signaaleja. On riippuvuus ruuduilla ja verkossa tapahtuvista asioista, seksuaalisuuden himmeneminen, apatian ja osattomuuden lisääntyminen, nationalismi, pääkaupungin ja ympäröivän maan eriytyminen. Taivas-romaanissa ihmiset pyrkivät elämään vain sisätiloissa, jos heidän ei tarvitse kerjätä. Paremmin toimeentulevilla päivien merkityksen täyttää Taivas, immersiivinen virtuaalimaailma, jossa ihminen voi päästä pois lamaantuneesta reaalitodellisuudesta, tuntea täydellistä rauhaa ja nähdä paikkoja, joihin ei enää pääse – joita ei kenties enää ole. Matkustaminen Suomesta on kielletty, rajat ovat täysin kiinni. Iina ja Akseli kohtaavat Taivaassa, ja jokin erityinen värähtää kaksikon välillä. Kun Akseli saa työtehtävänä syödä pillereitä ja dokumentoida vaikutuksia, hän alkaa tuntea halua asioita kohti, nähdä taas päämääriä. Eikä hän halua kokea sitä yksin.

Taivaan maailma on tarkasti kuvattu – niin virtuaaliset tilat kuin tulevaisuuden julma realismikin. Kerronta tuo täsmällisenä näkyville vieraiksi muuttuneiden miljöiden yksityiskohdat ja henkilöiden tuntemukset; muutos apaattisesta lamaannuksesta päämäärätietoiseksi toimijaksi on kuvattu oivaltavasti. Teos saa katsomaan omaa elämänmenoaan uudesta kulmasta, mikä on hyvän dystopian merkki. Romaanin juoni vetää lukijaa mukanaan tehokasta tahtia, draaman kaari aaltoilee sopivasti. Akselin ja Iinan suhteen kuvauksessa oli omaan makuuni välillä liikaa Hollywoodia. Teos luo mieleen elokuvamaisia näkymiä hyvälläkin tavalla. Taivas on parhaillaan EU:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja se sopii ehdolle hyvin – kirjan voisi kuvitella toimivan myös käännöksenä. (Ja tämän kirjoittamisen jälkeen selvisi, että teos myös sai tuon palkinnon.)

"Mies luuli häntä aluksi avattareksi. Sen näki katseesta, sillä ihminen katsoo ihmistä toisin kuin näkymää, näkee muuntuneen itsensä ja haluaa tietää, mitä yhteistä heissä on. Kun mies oli uskonut Iinan ihmiseksi, hänen uneliaisuuteensa oli virinnyt tarkkaavaisuuden säie." (s. 38)


Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokkaissa vanhemmuus, erityisesti äitiys, yhdistää teemana useamman teoksen. Silene Lehdon runokokoelma Kultapoika, kuplapoika puhuu aiheesta sekä vanhemman että lapsen suulla. Teos pohtii äitiyttä riipivän säästelemättä. Pelkoja on sanoitettu auki. Se lienee runossa mahdollisempaa kuin muissa tekstilajeissa; runon kielellä henkilökohtaisesta tunteesta kirjoittaminen antaa luvan herkän aiheen pohdiskeluun. Miksi vuorikiipeilijä kiipeilee hurjille huipuille, vaikka pienet lapset odottavat? Rivien väliin jää, miksi tätä kysytään Alison-nimiseltä, mutta ei vaikkapa Edmundilta. Muovikuplassa elävä David Vetter taas kysyy, miksi te halusitte lisää lapsia, ja laajempi kysymys kuuluu, millainen elämä on tarpeeksi hyvä. Ei ole helppoa, tämäkään.

Lehdon runot ovat kokoelmassa kertovia, ne sopivat luettavaksi runouteen tutustuvallekin hahmottuessaan selkeästi. Välillä tulee syviä säkeitä joihin pysähtyä. "Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha" (s. 21) värähtelee jo monitasoisesti. Heti alussa mietitään turismin oikeutusta: "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten" (s. 9). Kuka elää kenenkin hyväksi? Paras vaihtoehto on tietenkin pitää elämä omissa käsissään: "tässä maisemassa elämäsi ei ole kenenkään elämän jälkinäyttämö" (s. 52). Syyllistämistä en kuitenkaan lue, en edes kokoelman raadollisimmasta runosta "Rouva Lubitz", jonka tosielämän yhteyden näkeminen nostaa kiven rinnan päälle. Lento 4U9525, jos kiinnostaa tutkia. Tulevat uhat mietityttävät vanhempaa. Unessa ja tarinassa lapsen voi lähettää aluksella turvaan avaruuteen, mutta miten maailmassa? Loppukuvassa on veden läheisyys, rauhoittava.

"niin kuin joku toinen kerää kristallia, / istuu olohuoneessaan, kaiken sen säihkeen ympäröimänä – / vain vuorilla hän saattoi olla oma itsensä." (s. 11)


Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (Like 2019)

Realistinen lähiödystopia. Niin tiivistäisin, jos Hanna-Riikka Kuisman romaania Kerrostalo pitäisi kuvata parilla sanalla. Lähiötodellisuuksista, köyhien ja syrjäytettyjen elämästä ei ole kirjoitettu meillä paljon, toistetaan mediassa – näkökulma tosin rajautuu ei-spefiä edustavaan aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä ns. vastauksena kysyntään lähiöromaaneja on alkanut ilmestyä kotimaisilta tekijöiltä, Liken tämän kevään katalogissakin oli useita. Kuisman romaani on perusteellista työtä, se omaksuu unohdetun lähiön elämän jo kielen tasolla. Päihteiden puhekieliset ilmaukset, väkivaltakuvauksen, kirousten sinkoilun. Teoksen kaikkitietävä kertoja katsoo lähiötä sisältä ja nyt, ei kaukaa ja myöhemmin.

Kerronta zoomataan vuorotellen eri henkilöihin muutaman sivun episodeissa. Hahmot tulevat ongelmineen ja toiveineen nopeasti tutuiksi. Isoimpiin rooleihin nousevat huumeiden myymisen myötä loukkuun jäänyt kolmekymppinen Jessica, raivoraittiiksi hurjan menneisyyden jälkeen ryhtynyt kahvilanpitäjä Sakke ja lähiön meininkejä selvittelemään alkanut, pitkään vainoharhaisena pidetty Keijo. Elämä vyöryy kirjassa päälle toisiinsa limittyvinä juhlina, jatkoina, darramorkkiksina. Yksinhuoltajaäidit huolehtivat lapsista, joiden isät ovat hävinneet. Asukkaiden liikkumisen valvonta aidatussa lähiössä on kiristynyt absurdein tavoin, mutta poliisia paikalla ei näy juuri koskaan, vaikka huumekauppa käy avoimena. Jäljet näyttävät johtavan korkeaan tornitaloon, jossa kuulopuheiden mukaan asuu paikan nykyinen omistaja.

Kerrostalo välttää romaanin tyypillisen saturaation, sillä dekkarimainen juonikuvio alkaa vetää vauhdilla puolivälin jälkeen. Silloin herää jännitys henkilöiden puolesta. Voimakkaimman myötätunnon saa aikaan ehkä yllättäenkin huumeisiin sotkeutunut Jessica, jonka menneisyydessä on traagisia käänteitä. Silti hän ei ole uhri, vaan lähiö on tietyllä tapaa ollut kohtalo, jota hän on itsekin edesauttanut. Miten paljon vanhoista virheistä on kärsittävä? Paljon avoimeksi jättävä loppu tuo mieleen Lynchin elokuvia ja sarjoja. Kaikki on sellaista kuin on, ei syytä selityksille. Kuisman tyyli pitää loppuun asti, se on iskevää, intensiivistä ja tuo tapahtumat lähelle.

"Äkkiä silmät maahan, ettei räkisjengi kiinnitä häneen huomiota. Nuo kakarat ovat porukassa hulluja, hakkaavat yksin liikkuvia kännisiä pesismailoilla. Vanhan koulun pihan läpi on turvallista kulkea, skeittarit ovat harmittomia. Kaikkein eniten häntä kammottavat baarin liepeillä notkuvat naamatatuoidut jätkät, kakkostorin halki hän ei kulje edes unissaan." (s. 30)


Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Runoja vanhemmuudesta, parisuhteesta, seksuaalisuudesta, maailman murheista. Miira Luhtavaaran runokokoelman Sinusta roikkuu valoa teemat sivuavat monissa kohdin Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -kokoelmaa, mutta tyylillisesti nämä kaksi tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokasteosta ovat hyvin erilaisia. Luhtavaaran runot karkaavat toistuvasti kerronnallisista kehyksistä, viilettävät ja kasvavat, tiivistyvät ja kuiskailevat. Teksteissä puhutaan usein sanoilla jotka yllättävät; miten asiat voivat törmätä ja rinnastua odottamattomin tavoin. Runoissa elää kaunis ja pitelemätön mieli, jotakin suloisen villiä. Monet kohdat antavat säväyksiä, ajattelen "wou" ja luen uudestaan.

Boriksen, Margotin ja Lulun repliikkeinä esitetyt tekstit jäivät alussa paikoin etäisemmiksi, en aina sisäistänyt rooleista käsin puhumisen merkitystä, ehkä se olisi vaatinut vielä lisälukemista. Silti löysin noistakin teksteistä todella vahvoja kohtia, kuten: "Ihosi raja ei siirry. Tai totta kai se siirtyy, totta kai se on kuin alati liikkuva loputtoman kiehtova meri." (s. 26) Luhtavaaran kirjoituksessa on kiehtovaa melodisuutta, äänteillä on paljon merkitystä. Ruumiillista, perinteisestä asettelusta typografisestikin irtoavaa tekstiä tulee vastaan, mieleen nousee kaikuja esimerkiksi Maria Matinmikon teoksista. "Puuttuminen ja sietämätön   tiivistyminen. Tiivistettä. Edelleen tiivistettä. Kieli työntyy suuhun ja takaisin omaan suuhun. Melkein vastenmielistä käyttää sitä   tällä tavoin. Haaskoja , raakileita, meren vetäytyminen ja paljaus." (s. 38).

Tämän kokoelman yhteydessä on puhuttu paljon äitiydestä ja lapsiperheen arjesta. Odotuksia vasten kirja yllätti minut monipuolisuudella ja laajuudella, samastumisen tasoilla. Sen runot kasvavat tavoilla, jotka voivat resonoida monin tavoin eri lukijoissa – tulkinnan mahdollisuuksia on runsaasti, jos siihen haluaa alkaa. Teos on selvästi taitavan kirjoittajan työn tulosta.

"Olen kiinnittynyt sinuun kuin hakaneuloihin, pihteihin ja kylmään veteen. Olen tottunut siihen, että lohtu sijaitsee sinussa. Kun etsii tarpeeksi kauan, löytää käteen sopivan kiven." (s. 57)

Maaliskuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä maaliskuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Mia Franck: Pommipuutarha (Teos & Förlaget 2018, suom. Laura Beck)

Mitä pelko saisi sinut tekemään, jos pommeja putoaisi pihaasi? Mia Franckin romaani Pommipuutarha tutkii pelkoa ja valhetta. En olisi tarttunut tähän ilman ystävän suositusta, myönnän. Toinen maailmansota ja sotalapsiteema eivät varsinaisesti aiheina herätä mielikuvaa tuoreudesta. Parikymmentä ensimmäistä sivua luettuanikin epäröin: mikä tässä on se juttu. Sitten tapahtuu irtoaminen realistisen historiallisen kertomuksen kehyksistä. Kerronta saa konkreettisesti uusia kasvoja. Franck lähestyy kirjassa sotalapsiteemaa omanlaisestaan kulmasta, siitä mitä asetelma mahdollistaa. Minäkertoja, kirjassa 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi kasvava Lissu, pitää asiat sisällään, koska ei halua puhua siitä mitä näkee. Se johtaa valheisiin. Enemmän kuin juonitarina, kyseessä on täsmällisyydessään armoton kuvaus Lissun elämästä Ruotsissa, johon hänet lähetetään sodan ajaksi, papin perheeseen. Lissun tajunnassa puhuu myös "veliserkku", jonka piti tulla hänen mukanaan Ruotsiin, ja sisällä nokkii kipeästi varis.

Kertojan havaintojen ja mielenliikkeiden yksityiskohdat piirtyvät romaanissa kirkkaina näkyviin. Jännitteillä on painopisteet, jotka johtavat kertomusta eteenpäin. Teos on tarkkakielisyydessään herpaantumaton. Saturaatiopisteen romaani välttää muuttumalla puolivälin jälkeen tunnelmaltaan vielä tiiviimmäksi, jopa lähelle kauhua. Pimeä julmuus muistuttaa Annika Idströmin Veljeni Sebastianista. Paljastuvat synkät salaisuudet ja pahat asiat tulevat lopulta päälle niin tiheästi, että se tuntuu fiktionkin maailmassa aavistuksen epäuskottavalta. Vaikka ei se tosielämässä yllättäisi. Ehkä kirjoilta odottaa aina enemmän hyvyyttä. Huh mikä teos, jää lopputuntemukseksi. Romaani on kuin pään läpi pyyhkivä vyöry, se rakentuu odottamattoman vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Miten paljon voi olla kannettavaa.

"Muistan millaista on seistä Suurkirkon rappusilla. Pimennysverhot. Muistot saavat käteni hikoamaan, sillä se tulee lähelle. Jokin sellainen, mitä uskallan tuskin ajatella, tulee aivan liian lähelle." (s. 227)


Jyri Vartiainen: Kirous (Teos 2019)

"Rotta sanoo opetelleensa kaiken alusta. Osa sanastosta on kierähtänyt lattialle ja säikähtänyt itseään kuin kissa. Ratkaisuja kärsimättömiä valokatkaisimia sormia näpräämässä ees taas. Mitä tämä talvi hänelle merkitsee. Kuinka puhua miehenä joka on ohitse." (s. 46)

Tästä kirjoittamiseen tuntuu sopivimmalta mennä sisään sitaatilla, en keksinyt muunlaista aloituslausetta. Jyri Vartiaisen pienoisromaani Kirous jakautuu kahteen osaan, joilla on omat äänensä, hyvin erilaiset. Tämä voisi olla kaksi pitkää novellia; toisaalta puoliskot sitoo se, että kummankin kertoja pohtii ihmissuhdettaan, joka on ongelmallinen, vaikea. Toisessa puhutellaan häntä, toisessa sinää. Alkupuolen poetiikka tulee näkyville alun sitaatissa, sitä ei ole helppoa sanallistaa itselleenkään. Lauseet tuntuvat syöneen tosiaan, ne yhdistyvät pilkutta ja luovat vaikutelman mielestä, joka on jotenkin hädissään tai jonka ajatukset katkeilevat, hän ei saa lauseitaan loppuun. Loppupuoliskon kertoja puolestaan tuo esille oman kirjoittamisensa, kyse on jonkinlaisesta kirjeestä, tilityksestä, koska asiat ovat menneet pieleen monin tavoin.

Kerronnassa on suuri merkitys selittämättömällä, jollakin intuitiivisella, joka puskee tajunnan pintaan. Asiat jäävät avaamatta, tai niiden avautuminen vaatisi useamman lukukerran. Vartiaisen estetiikka on tarkkaa, hänen proosansa on kirjoitettu runon tapaan joka sanaa painottaen. Silti tiedän, koska olen jututtanut tekijää juontamassani podcastissa, että häntä kiinnostaa nimenomaan proosan logiikka, mitä mahdollisuuksia on. Näitä uusia mahdollisuuksia myös Kirous kartoittaa. Erityisesti alkupuolen kieli etsii uutta ilmaisun tapaa. Alkuun sitä lukijana vastustelee, sitten se alkaa sykkiä omassa rytmissään. Loppupuolen kielenkäyttö on astetta perinteisempää, silti suoran ilmaisun ulkopuolelle laajenevaa. Lopulta en ole varma, mitä olen lukenut. Olen iloinen, että Vartiaisen kaltaisia prosaisteja julkaistaan meillä.

"Minua vaivaa se, ettei hiljaisuus häiritse sinua, ja minua vaivaa, että sisälläsi ei ole piinaa." (s. 113)


Eeva Rohas: Raivo (Otava 2018)

Missä vaiheessa tulee hetki jolloin ei voi palata, eikä toisenlainen ratkaisu ole enää mahdollinen? Eeva Rohaksen kolmas kaunokirjallinen teos Raivo on väkevä kuvaus ihmisistä, jotka haluavat jotakin mikä ei ole helposti saavutettavissa, koska muillakin on halunsa ja toiveensa. Raivo on romaanissa sekä liskon nimi että pinnanalainen tunne. Keskushenkilönä on Tuuli, kääntäjä joka haluaa erota pienen lapsensa isästä Iljasta, joka on alkoholisti. Tuuli on myös ammatillisessa kuopassa, ja umpikujassa ystävänsä Liisan kanssa – lisäksi heillä on menneisyydessä salaisuus. Tuulin tytär Luna taantuu isän hakiessa lemmikkiliskon pois. Yksi kertojalinja seuraa Elenaa, joka on toipuvien alkoholistien ohjelmassa ja toimii Iljalle jonkinlaisena tukihenkilönä.

Kuvauksen tarkkuus on alkuun hengästyttävää, teksti on niin läsnä. Aistimaailma on kirjoitettu tiiviiksi, kuvakieliset ilmaisut tuovat värejä, ja samalla kerronta on iskevää, nopealukuistakin. Ajoittain lukeminen pysähtyy väristyksiä aiheuttaviin kohtiin, ja loppupuolella mukaan tulee surrealistisia sävyjä, kertojanäkökulmatkin muuttuvat yllättävin tavoin. Äkkiä huoneen tapahtumia katsotaan kärpäsenä katosta, ja jotkin kohtaukset ovat unenomaisia – mitä kukin muistaa, mitä ei? Lapsikertojan osuuksistakin Rohas selviää hyvin. Nelivuotiaan näkökulmasta kertomisessa on aina riskinsä, tällä kertaa surrealismiin kallistuva ote pelastaa uskottavuusongelmilta. Teos sopii sekä tiivistunnelmaisen juonikertomuksen että monitasoisen ja kielellisesti kiinnostavan romaanin ystäville.

"Hiljaisuus, venyvä kuin purukumi. Se tihkuu kuolaa ja limaa niin kuin sinäkin minun päälleni ja taas sinä iniset kuin säälittävä eläin, jolla ei ole kieltä millä kertoa eikä kykyä tehdä päätöksiä. Joka kuolee, ihan kohta, ja jonka sitä ennen pitää vain päästä vähän lisääntymään." (s. 96)


Thomas Bernhard: Hakkuu : muuan mielenkuohu (Teos 2007, suom. Tarja Roinila)

Romaani, joka on ryöpytys, vuodatus, vyöry, paasaus, ja ennen kaikkea musiikillinen. Se on kertojan tajunnanvirtaa, ajatusten koski, jossa pohjan muodot ja vastaan tulevat kivet aiheuttavat pyörteitä ja vellontaa. Thomas Bernhard (1931–1989) on Itävallan moderni klassikko, jonka vuonna 1984 alkujaan ilmestynyt Hakkuu : muuan mielenkuohu aiheutti skandaalin Wienin taidepiireissä. Katkera, myrkkyä sylkevä teos oli helposti luettavissa avainromaanina. Suoraviivaisesta omaelämäkerrallisuudesta kirjaa kuljettaa poispäin kuitenkin rakenne, sen toisteinen ja kiertävä proosa, joka hengittää kuin näyttämöesitys ja soi kuin klassinen musiikki.

Kertoja havainnoi tapahtumia, muiden sanomisia ja omia tuntemuksiaan kutsuilla, joihin on suostunut tulemaan, vaikka itse sitä ihmetteleekin, koska ei ole ollut järjestäjäpariskunnan kanssa tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Hänen toinen ystävänsä on tehnyt juuri itsemurhan. Kertoja ei säästele sanojaan kuvatessaan sitä, millaisia kutsujen vieraat, Wienin taidepiirien Ihmiset, ovat: kauheita, kammottavia, vastenmielisiä, mauttomia, törkeitä. He pyrkivät olemaan "taiteellisia" sen sijaan että olisivat taiteilijoita.

Kertoja istuu laiskanlinnassa sivulle 110 asti, sitten siirrytään syömään ja lopuksi lähdetään kotiin. Teksti etenee ilman kappalejakoja tai lukuja, rytmiin täytyy vain tempautua ja antaa sen johdattaa. Päässä kiertävien, itsensä ympäri vellovien ajatusten kehät luovat kirjalle tyylin, joka kohoaa lopulta tekstin itsensä yli. Tässäkin inho paljastaa enemmän inhoajasta kuin inhon kohteista. Hakkuu oli ensimmäinen lukemani teos Bernhardilta, mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Komeasta suomennoksesta vastanneen Tarja Roinilan jälkisanat valottavat kiinnostavasti teosta ja kirjailijan elämää.

"Kutsu on Joanan syytä, ajattelin, hän aiheutti tämän oikosulun, kuolleella on tämä vastenmielinen kohtalonisku tunnollaan, minä ajattelin, ja samalla ajattelin, kuinka mieletön ajatus se oli, mutta ajattelin sen yhä uudestaan, yhä uudelleen minä ajattelin tuon mielettömän ajatuksen – –" (s. 52)


Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019)

Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa.

Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin, että tässä on naiskirjoitusta, mutta myös toteavampaa proosaa – siinäkin kohdataan yllättäen absurdin tuntuisia käänteitä, kuten tekoveren kaataminen päälleen hotellihuoneessa. Mietin uusien muotojen hakemista, sirpaloitunutta kieltä, kun tavoitellaan kuvia kokemuksille joita ei ole vielä kuvitettu. Kuten kirjassa todetaan: "Ylistetty olkoon queer." Feminismin liekki palaa punaisena kuin kirjan kannet. Miksei kaunokirjallista teosta kutsuta vaginaaliseksi, vaikka falliseksi voitaisiin kutsua, kysytään. Yleviin ja moniaalle avautuviin sanoihin voi yhdistää arkisen, vaikkapa erisnimen, brändin, eikä se riko poetiikkaa väärällä tavalla. Harva onnistuu tässä kuten Matinmikko. Tällainen kirjoittaminen vaatii uskalluksen rajan ylittämistä. Siitä ei pääse ympäri.

Kaikkea teos ei paljasta huolellisellakaan kertalukemalla. Se kertoo ulottuvuuksista, kestävyydestä. Mietin Södergrania ja "Maa jota ei ole"-runoa, sillä Kolkan ensimmäinen osio on nimetty samoin. Riittää pohdittavaa. Teos antaa paljon, ja muun lisäksi sain tätä lukiessa kirjoitusidean, jonka pohjalle syntyi jo useampi kappale tekstiä. "Huoneeni kirjoituspöytä odottaa jonkun kumartuvan ylleen." (s. 14) Kirjoitus synnyttää kirjoitusta. Se ei ole koskaan pieni asia.

"Kun oman kulttuuripiirin rajat paljastuvat, maapallo muljahtaa aivoissa kuin raaka kananmuna kuoresta kulhoon." (s. 96)


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos 2019)

Laura Lindstedtin romaani Ystäväni Natalia on pyörteenä syvemmälle etenevä, kerroksia halun ympäriltä kuoriva kertomus. Ytimenä on terapia, asiakassuhde, jollaista minäkertoja-terapeutti on pitkään odottanut. Hän pääsee soveltamaan "kerrostamiseen" perustuvaa menetelmäänsä Nataliaan (nimi muutettu). Omahyväisen oloinen terapeutti on epäluotettavahko kertoja, ja vaikka hän vaikuttaa säätelevän istuntoja, Natalian rooli muuttuu koko ajan aktiivisemmaksi. Rajat alkavat ylittyä.

Terapeutti keksii Natalialle kirjoitusharjoituksia, jotka tuottavat parhaimmillaan hillittömiä tuloksia. Tämä luo kirjaan paljon pidäkkeetöntä huumoria ja toisaalta terapiakirjoittamista kommentoivan tason. Erityisen voimallisessa (ja hauskassa) Natalian harjoitteena syntyneessä tekstissä on havaittavissa vitun haltuunotto sanana, joka kuvaa vaginaa kuten alkumerkityksessään. Tarkalleen ottaen synnyttäneen naisen. "Että vittu on läpikulkupaikka, kun taas vulvassa oleillaan." (s. 206) Sukuelimiä ei säästellä muutenkaan, esim. sivulla 45 tulee vastaan piirros "laadultaan muhkeasta", erektiossa olevasta peniksestä. Kohdataan myös pelokas penis, diagonaalikives ja perusteellinen vulvan kuvaus. Kaikella tällä on paikkansa romaanin kehyksessä. Kirjan lopun lähdeluettelo sisältää tietokirjoja, romaaneja, sarjakuvaa, runoutta. Maininnan ovat saaneet mm. Lindstedtin tutkiman Nathalie Sarrauten teokset Lapsuus (jonka itsekin olen lukenut) ja Ystäväni Martereau. Natalia-nimi kirjassa ei siis ole sattumaa. Eri taiteenlajien merkitys on teoksen kokonaisuudessa tärkeä.

Asiallisen kielen yhdistäminen härskeinä pidettyihin asioihin tuottaa hauskoja hetkiä. Terapeutin puhetavan äärimmäinen korrektius naurattaa ajoittain tavalla, joka tuo mieleen Ishiguron Pitkän päivän illan Stevensin. Halun kielellistäminen on kiinnostava teema, johon tuo lisää myös se, että olen parhaillaan lukemassa Carolin Emcken elämäkerrallista teosta Halu. Nämä teokset verkottuvat mielessäni, mikä täydentää kumpaakin lukukokemusta.

Seksuaalisten toiveiden ja toimintojen purkaminen täsmällisiksi kuvauksiksi ja filosofiseksi ihmettelyksi tuo jälleen esiin sen, että kyllä, ihmisen seksuaalisuus ja siihen liittyvät asiat ovat usein järjettömiä. Ja niin sen kuuluu olla. On hyvä että elämässä on edes jokin osa-alue, jota ei voi tyhjentää selityksillä. Jokin, joka ei paljasta lopullista ydintään ehkä koskaan, ei vaikka kuinka kaivaisi kerros kerrokselta. Ystäväni Nataliakaan ei paljasta kaikkia kerroksiaan. Loppua lähestyessä tuli harvinainen tunne, että en haluaisi kirjan päättyvän vielä. Viihdyin terapeutin ja Natalian istuntojen sivustakatselijana, sillä koskaan ei osannut arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopussa teki mieli palata alkuun: mistä oikein lähdettiin? Lieka ulottuu pitkälle.

"Ei meidän seksimme ollut ainutlaatuista, kaukana siitä, mutta opettavaista se oli. Urologini auttoi minua myös näkemään oman sukuelimeni uudella tavalla. Aloin ensimmäisen kerran ymmärtää vitun voimaa. Se alkoi melkein pelottaa minua. Kuinka typerästi tuosta elimestä on runoiltu, kuinka väärässä kaunosielut ovat!" (s. 125)


André Gide: Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja (Fuga 2017, suom. Martti Anhava)

Miten pitkälle kantaa kirjan muodossa yhden ihmisen näkemys toisen taiteeseen, kun painotetaan lähinnä estetiikkaa ja näkemys on erittäin subjektiivinen? André Giden Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja on erinäisistä aineksista kokoon kursittu teos, jossa kokonaisuuden kasassa pysyminen on samaa luokkaa kuin hakaneuloin korjatulla vaatteella. Kirja koostuu pääosin Giden esseestä, joka on julkaistu alun perin 1931, ja sitä on täydennetty kirjailijan päiväkirjaotteilla ja muilla merkinnöillä, kaikella missä on Chopin mainittu sivulauseessakin. Säveltäjä pysyi Nobel-palkitulle Gidelle tärkeänä koko elämän, ja tällä oli vahva näkemys siitä, miten Chopinia tulisi tulkita. Hilpeintä teoksessa on jonkinlainen häpeämätön elitismi, joka näkyy Giden suhtautumisessa niihin, jotka eivät soita Chopinia oikein. Moni saa kuulla kunniansa. Joitakin tylytyskohtia Gide oli tekstien uudelleenjulkaisuissa halunnut poistettavan, mutta tässä ne ovat kaikki mukana. Parasta antia olivat tietyt taiteen tekemistä ja kokemista koskevat onnistuneet ja ajattelemisen aihetta antaneet kitetytykset. Muuten kirja oli "välipalateos". Tulipa luettua. Olin varannut tämän jostakin syystä luettuani HS:n arvostelun, Chopinia ja klassista musiikkia paremmin tunteva saanee kirjasta enemmän irti.

“Esittäjä tietää oikein hyvin että mitä vähemmän minä ymmärrän sitä enemmän hämmästyn. Mutta ymmärtäminen on juuri se mitä minä ajan takaa. Hämmästyksellä on taiteen piirissä arvoa vain jos se saman tien tekee tilaa tunteelle; ja useimmiten se asettuu tunteen esteeksi." (s. 22)


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto)

"Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita." (s. 77)

Edellä olevissa lauseissa on kiinnostavaa dynamiikkaa, ja niihin tiivistyy paljon Jennifer Clementin romaanin teemoista. Rakkaudesta aseisiin kuvaa floridalaisten asevimmaa tarkentaen näkökulmansa nuoreen tyttöön ja hänen äitiinsä, jotka asuvat autossa vaunualueen laidalla. Äiti on saanut lapsensa hyvin nuorena ja karannut kotoa ilman paikkaa johon mennä. Autossa asuminen on venynyt suunnitellusta väliaikaisratkaisusta vuosiksi. Heidän asuinalueensa sijaitsee kaatopaikan lähettyvillä, ja viereinen joki on täynnä likaa. Alligaattoreita ei tarvitse varoa niin paljoa, koska niitä tapetaan ampumalla summamutikassa jokea. Pearlin äiti Margot näkee ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta asioita, joita muut eivät, ja tätä taitoa on periytynyt myös Pearlille.

Sananvapausjärjestö PENin puheenjohtajana toimivalla Clementillä on romaaninsa taustalla agenda, mutta teos ei ole julistava, vaan menee romaanitaide edellä. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla Clement kertoi kielen olevan kaikki kaikessa, ja teoksen lauseista syntyykin "sitaattimateriaalia" varsinkin alkupuolella. Loppupuolisko tuntuu juonivetoisemmalta ja keskittyy enemmän tapahtumiin, kun seurataan Pearlin vaiheita hänen jouduttuaan lähtemään muualle asumaan tragedian jälkeen. Omanlaisensa maailman näkemisen tapa tuo kirjaan myös maagista realismia lähestyvän tason. Vaikka romaanissa on surua ja köyhyyttä, se yllättää lopulta toiveikkuudella vaikka jättääkin asiat ristiriitaisiksi. Kirja on kiinnostanut ihmisiä paljon, todennäköisesti Clementin messuvierailun myötä, sillä sain sen varausjonosta vasta neljän kuukauden odottelun jälkeen.

"En kääntynyt katsomaan taakseni, hän sanoi. Älä koskaan käänny katsomaan taaksesi tai haluat lähteä kulkemaan takaperin. Älä koskaan kiepahda ympäri, koska siinä voi revetä kahtia. Jos minua etsittiin kun olin karannut, minua ei etsitty kunnolla koska muuten meidät olisi löydetty." (s. 24)


Laura Laakso: Mrs. Milkyway (Aviador 2019)

Nyt on käsissä esikoisromaani, joka heittelehtii, muovaa rakennettaan, kerrontaansa ja kieltään yhä uudelleen. Laura Laakson Mrs. Milkyway haastaa ja viittaa suuriin kirjallisiin nimiin sekä suoraan että ovelan epäsuoralla tavalla. Sanaston ja ilmaisun tasolla teos on rikas: on panspermia, kroonistunut sakkaustaipumus, hetulavalaanmuotoinen unilelu. Rohkeana aihevalintana on kirjoittamisen opettaminen, josta kirjailijallakin on kokemusta, eikä käsittely tyhjene itsestäänselvyyksiin. Kertomuksen taustaidea on, että minäkertoja, arvostettu kirjoittamisen opettaja, joutuu raportoimaan lentoemäntänä työskennelleen entisen kurssioppilaansa tekemisistä tämän kadottua lento-onnettomuudessa. Hän lukee uudelleen oppilaan tekstejä, jotka käsittelevät lapsen maailmaa kuvaamalla tyttöä nimeltä Pan. Tekstien todellisuus osoittautuu kertojalle upottavaksi. Hän tulkitsee eri puolilta naisen tekstejä, mutta pääseekö siten lähellekään tämän sielunelämää? Vaaniiko taustalla jotakin pahaa? Kieli, jota nainen kirjoittaa, ei sovi yhteen hänen statuksensa kanssa, mietiskelee kertoja.

Tämä teos todella haastaa lukijansa. Kirjoittamisen opettajan kerrontakin alkaa säröillä ja halkeilla loppupuolella. Kieli menee aivan heppikevosiksi. Tulee miettineeksi, merkitseekö sanojen hajoaminen tässä traumaa samoin tavoin kuin Stina Saaren viimevuotisessa runokokoelmassa Änimling? Tyttö nimeltä Pan -teksteissä on havaittavissa tällaisesta uhkaavia viitteitä. Toistuvasti nousevat esiin lentoemäntäfantasiat: ovatko kyseessä lentoemännän fantasiat vai fantasiat lentoemännästä? Onko kirjoittaminen itsessään aina maailmaa järjestävää, vai voiko se sotkea asiat vielä pahemmin? Hmm. Tulkintamahdollisuudet ovat vyyhti. Moninaisen kielellisen osaamisen näytteenä romaani on erittäin tyylikäs. Ultratitityylikäs. Kyllä.

"Saattoihan myös olla, että tuo pukevasti päivettynyt, miellyttäväkäytöksinen nainen kärsi jonkinlaisesta, varhain kehittyneestä omnipotentista suuruudenhulluudesta ja suurten suunnitelmien täyttymättä jäämisen aiheuttamasta vielä kitkerämmästä hybriksestä, jonka hän taitavasti piilotti taivaansinisen univormun ja hurmaavan hammashymyn uumeniin." (s. 85)


Sadeq Hedayat: Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio)

Kummallinen pieni kirja. Se on nopea luonnehdinta käsillä olevasta teoksesta, jonka iranilainen Sadeq Hedayat kirjoitti vuosina 1936-37 Intiassa. Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio) on surrealistinen pienoisromaani, jonka minäkertoja tuntuu elävän monta erilaista elämää, kenties samaan aikaan. Kirja tuntuu etenevän todellisuudesta toiseen, muodostavan kehiä. Se on mystinen, täynnä arvoituksia. Vaikka mukana on persialaisen kulttuurin elementtejä, mistä seuraa osa toiseuden ja vierauden tunnusta, oli Hedayat ottanut Pariisissa asuessaan vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Kafkasta, ja myös Poe ja Tsehov mainitaan hänen yhteydessään. Tämä vaikutus näkyy päähenkilön vieraantuneisuudessa elämästä ja ihmisistä. Kertomuksen tasolla ei lopulta tapahdu paljon. Ensimmäisessä osiossa ollaan todellisuuden rajamailla ja nähdään näkyjä, seuraavissa puhuu katkeraa ja vihainen, osattomaksi jäänyt ja vanhempiensa hylkäämäksi tullut mies, joka on päätynyt naimisiin kasvattiäitinsä tyttären kanssa. Vaimo halveksii miestä, joka puolestaan uskoo hänellä olevan paljon muita rakastajia. Kertojan ainoa seuralainen on vanha nainen, joka on aikanaan ollut hänen imettäjänsä. Ajoittain siirrytään unijaksojen, tai viinin ja oopiumin, voimalla toisiin todellisuuden tiloihin.

Kerronnan voima perustuu toistoille: on vanhan miehen kauhea kuiva nauru, huoneen ohi kulkevat juopuneet poliisit jotka laulavat aina samaa laulua, huulien maku joka muistuttaa kitkerää kurkunkantaa. Tästä syntyy runomainen vaikutelma. Kieli on ajoittain hieman mahtipontista ja korkealentoista. Se myös avaa näkymiä moniin suuntiin. Tunnelmassa on ajoittain vahvaa kauhun tuntua, joskus päädytään makaabereihin näkymiin. Kuoleman varjo häilyy yllä koko ajan, ja esipuheen mukaan tämä oli Hedayatin tuotannossa toistuva teema. Kirjailijaa pidetään yhtenä persialaisen kirjallisuuden merkittävistä uudistajista 1900-luvulla.

"Eräänlainen juovuttava tunne oli vallannut minut. Maa ja sen olennot olivat etääntyneet mittaamattoman kauas minusta. Minulla oli epämääräinen toive siitä, että olisi tullut maanjäristys tai ukkosmyrsky, niin että olisin voinut syntyä uudelleen rauhalliseen kirkkaaseen maailmaan." (s. 71)

Helmikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä helmikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena 2018)

Kävin taannoin vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.

Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.

Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.

 "Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)


Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi 1993)

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg)

"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)

Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.

Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.

"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)


Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia 2014)

Tieteiskirjallisuutta, erikoinen rakenne, fragmentaarista proosaa, joka tuntuu runolta. Antti Salmisen teos Lomonosovin moottori on saanut sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tähtivaeltajan, mikä muistaakseni on harvinaista. Kirjastoissa olen nähnyt tätä sekä runohyllyissä että romaanina. Jälkimmäisenä tätä pitäisin itse, sillä rakenteellisena ideana on, että kyseessä olisi toimittajan kokoama "todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella". Taustalla vallitsevat Olosuhteet.

Teoksen fragmenteista muodostuu outo kokonaisuus, jonka punainen lanka on mystisen Moottorin rakentaminen ja kuvaus saarella elävien "homonculien" elämäntavoista. Kyseessä ovat olennot, jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä, mutta ovat paljon pienempiä ja kasvavat maasta. Scifin puolelle heilahdetaan siis ainakin tässä kohtaa. Myös kertojina katkelmissa toimivat ihmiset saarella puuhailevat erikoisia, asioita jotka eivät oikein tunnu kestävän päivänvaloa.

Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata. Taustalla häilyy ajatuksia luontosuhteesta, ydinaseiden käytöstä (monesti viitataan alueella räjäytettyyn kaikkien aikojen suurimpaan ydinpommiin) ja siitä, mihin maailma on yleisesti menossa. Kirjassa riittää pureksittavaa, ja tulee olo, että toinenkin lukukerta olisi paikallaan. Tämä on todella hieno teos, joka oli parhaimmillaan kun sitä luki vähän kerrallaan.

Laitan tämän teoksen Reader, why did I marry him? -blogin #kokkir-haasteeseen, koska edellä kuvaamassani kirjan rakenteessa ja lajityyppien yhdistelyssä on selvästi nähtävissä kokeilevaa otetta.

Kirja oli myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-pinossani.

"Jäljentäessä sattuu virheitä, ja monet niistä huomataan ja korjataan. On myös virheitä, jotka tuottavat uusia merkityksiä tai muuttavat vanhat lauseet toisiksi. Ne saattavat jäädä eloon ja vaeltaa teoksesta toiseen." (s. 42)


Elin Willows: Sisämaa (Teos & Förlaget 2018, suom. Raija Rintamäki)

Millaisen kirjallisen maailman voi synnyttää kuvaus muutosta maaseutukylään, jossa päähenkilö elää arkeaan eikä näytä tekevän mitään erityistä? Yllättävän kiehtovan. En kirjan ilmestyttyä lukemieni kuvausten perusteella ensin päätynyt ottamaan tätä lukupinooni, mutta sitten näin tätä vinkattavan siten, että mukana oli sitaatteja, jotka osuivat. Niissä oli jotakin laajempaa, mitä halusin tutkia, ja varasin kirjan. Elin Willowsin Sisämaan tyyli on verkkainen, rauhallinen mutta sisäisen maailmansa jännitteissä voimakas – minäkertojan sielunmaisema ja arki tuntuvat siirtyneen osaksi kirjan poetiikkaa todella vahvasti.

Teemoja ovat tuntemattomaan siirtyminen ja jääminen, ero parisuhteesta, kaipuu jota on vaikea myöntää. Rivien välissä on paljon, mikä on aina hyvä, mutta itse tekstissäkin on tehoa. Lauseet ovat konstailemattoman selkeitä, niissä on latautunut tunne, ja ne elävät erityisesti suhteessa toisiinsa. Aikatasot vaihtelevat episodien välillä ja sisälläkin hämäävästi, ajassa liikutaan edestakaisin. Pohjois-Ruotsin luonto kuvataan vähäeleisen kauniina. Kokonaisuus on eheä, eikä tarjoa varmoja selityksiä siitä, mitkä ovat oikeita ratkaisuja kenellekin, kun valitsee asuinpaikkaansa ja elämänsä suuntaa. Teoksen lukemisessa oli jotakin miellyttävän rauhoittavaa.

"Tarvitsen harvoin mitään. Ostan ruokaa kaupasta ja karkkia Ollelta lauantaisin, ja sen lisäksi en yleensä tarvitse mitään. Pärjään sillä mitä minulla on, vaikka unohtaisin ostaa ruokaa. Aina löytyy jotain syötävää, minä en nirsoile." (s. 126)


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.

Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.

"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)


André Aciman: Call Me By Your Name (2007)

Kesä, Italia. Flirtti, eroottinen värinä. Ensirakkaus, kaipuu. Avainsanoja André Acimanin romaanille Call Me By Your Name, jonka tarina nousi ns. kaikkien huulille viime vuonna elokuvan myötä. Minäkin näin elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä sai aikaan tyypillisen kuvion: lukiessa Elio näytti mielessä Timothée Chalametilta, Oliver tietysti Armie Hammerilta. Kieleltään ja kerronnaltaan tämä oli perinteisempää, mitä olen viime aikoina lukenut, siksi hahmoihin kiinnittää enemmän huomiota. Aciman kuvailee tunteita ja ilmiöitä laajalla sanastolla, mikä saa minäkertojana toimivan Elion vaikuttamaan hyvin sofistikoituneelta 17-vuotiaaksi – paitsi että kerronta tapahtuu oikeastaan tulevaisuudesta, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen, eli voi kysyä onko se juuri nuori Elio, joka puhuu. Toki hän on varsin kypsä ikäisekseen, lukee klassikkorunoja ja on taitava pianonsoittaja. Isä on professori, eli kulttuurikodissa on kasvettu. Pasmat sekoittaa kesävieras, perheen talon residenssiasukas Oliver, joka on 24-vuotias, fiksu, komea ja karismaattinen. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta on kuumasta kylmään heilahtelevaa tunnustelua flirttailuineen ja väärine tulkintoineen, ja lopulta (lopulta!) päädytään samaan sänkyyn. Toisteinen jahkailu korostuu entisestään, kun ollaan Elion pään sisällä.

Joitakin sivujuonteen tuntuisia kohtauksia on erityisesti lähellä loppua, joka tuntuu kirjassa hieman venytetyltä. Ymmärrän hyvin leffantekijöiden ratkaisut siinä, miksi tietyt kohtaukset oli jätetty pois. Seksiä kirjassa on suoremmin, siinä missä elokuvassa kuvattiin tähtitaivasta. Minut kertomus sai peilaamaan omia ensimmäisiä suhdeyritelmiä samassa iässä kuin Elio. Olen tyytyväinen, ettei ole tarvinnut jäädä kiinni keneenkään samaan tapaan kuin Elio jää Oliveriin. Ongelmaton tämä ei miesten välisen suhteen kuvauksena ole. Tunteet kertomus saa kyllä pintaan, ja ihan lopussa piti vähän itkeä, sitten kuunnella Sufjan Stevensin sisäisesti särkevä, hauraan kaunis Visions of Gideon elokuvan soundtrackilta. Tiedätte, jos olette nähneet.

"And when he wasn't with me, I didn't much care what he did so long as he remained the exact same person with others as he was with me. Don't let him be someone else when he's away. Don't let him be someone I've never seen before. Don't let him have a life other than the life I know he has with us, with me." (s. 40)

Tammikuun lyhyet: 8 minibloggausta

Tähän on koottu ne tammikuussa luetut, joista on kirjoitettu lyhyessä muodossa muilla alustoilla. Nyt nämä ovat kyllä taas olleet venymään päin...


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)

Oi, yönaiset. Miten kiihdyttäviä, rohkaisevia, vahvistavia. Miten haastavia ja ristiriitaisia. Mia Kankimäen toinen teos Naiset joita ajattelen öisin ei sujahda helposti genreen, eikä voi noin vain tokaista sen olevan vain tietokirja, tai toisaalta romaani. Teos on omaelämäkerrallinen ja totta, eikä väitä muuta olevansakaan, mikä on virkistävää luettuani viime aikoina paljon autofiktiota, joka kyllä pitää sisällään monia hienoja teoksia, mutta myönnän että juupas-eipäs-leikit ajoittain puuduttavat - tajusin sen vasta tätä lukiessa, koska fiktion asteen kanssa ei joutunut yönaisten parissa juuri painimaan.

Kankimäki kirjoittaa inspiroivista, esikuvallisista naisistaan, jotka ovat mm. 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, 1600-luvun firenzeläistaiteilijoita, ja ison osan kirjan alkupuolella saa Karen Blixen ja hänen Afrikkansa. Ainoa yhä elossa oleva yönainen on japanilaistaiteilija Yayoi Kusama. Genrehybridinä teos tuo toisaalta mieleen Maggie Nelsonin Argonautit (laajat sitaatit kiedottuna omaelämäkerralliseen), toisaalta se voisi mennä esseeromaanista tyyliin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatykset ja Niemi. Kirjan yhteydessä on puhuttu myös naiskirjoituksesta, mutta enpä tiedä, olisiko se teoksen kieltä ajatellen hieman ylitulkintaa (en ole aiheen varsinainen asiantuntija, joten tämä menee mutulla). Joka tapauksessa Kankimäki on loistava kirjoittaja: viihdyttävä, täsmällinen ja laittaa itsensä peliin (aivan saamarin reippaasti, kuten yönaisten ohjeet kuuluvat). Hän kirjoittaa esiin myös epävarmuudet, pelot, turhautumiset, ja juuri se on rohkeaa. Nojatuolimatkailua pystyy harvan kirjan kanssa toteuttamaan yhtä elävästi, ja siksi tämä sopii myös #litadvisor-haasteeseen.

"Rakas Isabella, miksi tällainen naurettava kirje, kaikkien noiden kokemusten jälkeen? Sinähän muutuit jo Havaijilla uudeksi Isabellaksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ui joissa ja kiipesi tulivuorille ja satuloi itse hevosensa ja vähät välitti sovinnaisuuksista - miksi haluat yhä kynsin hampain pitää kiinni säädyllisen ladyn imagostasi?"


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018, suom. Marianna Kurtto)

Olipa yllätys, kun aloitin teoksen. Miten kirjallista teksti onkaan. Värähteleviä lauseita, joiden käännökset ovat äkkivääriä, fragmentaarinen rakenne, paljon sitaatteja erilaisilta ajattelijoilta ja faktansirpaleita. Luin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto viime vuoden alussa muutaman arvion, mutta olin päässyt unohtamaan ne jo lähes täysin, kun lopulta sain teoksen varausjonosta ja aloitin lukemisen. Hyvä niin. Ylistävät kommentit takakannessa eivät antaneet odottaa tällaista kokemusta. Myös romaanin tiiviys yllätti. Fontti on suurta ja tekstiä yhdellä sivulla hyvin vähän, eli suomenkielisen painoksen 237 sivun mitan voi mielessään vähentää alle puoleen, niin saa todenmukaisen käsityksen pituudesta; tämähän on siis lopulta pienoisromaani.

Offill kuvaa rakastumista, suhteen muodostamista, lapsen saamista, perhettä, ja ohessa myös kirjoittamisen opettamista, taustalla häilyvää oman toisen romaanin kirjoittamista, joka ei ota toteutuakseen, koska elämässä on nyt muuta. Lyhyiksi katkelmiksi pilkottu teksti yllättää jatkuvasti, kappaletta seuraa toinen, joka ei tunnu liittyvän mihinkään, mutta parin sivun päästä paljastuukin, että se liittyy. Toistoa käytetään tyylikeinona paljon. Jotkin henkilöt ja kertomuksen linjat jäävät irralleen, eikä niitä tässä laajuudessa olisi mahdollistakaan kuvata tarkemmin. Ajoittain kerronta tarjoaa lukijalle tragikoomisia naurahduksia.

On vaikuttavaa, että näinkin poeettisesti rohkea ja omanlaisensa teos on noussut suurmenestykseksi. Tässä on monille varmasti paljon samastuttavaa, jolla pääsee kokeilevan otteenkin ylitse, jos sellainen yleensä häiritsee. Juuri ajoittainen samastumisen puute karsii omasta arviostani (Goodreadsissa 4/5) sen viimeisen tähden; en aivan päässyt sisälle lapsenkasvatuskuvioon, en ydinperhemallin tiiviiseen kehään, joka kirjassa piirrettiin. Mutta muusta nautin. Kirjassa on paljon sieluun menevää tekstiä, jota tekee mieli lainata monessa paikassa.

"Tunsin äkillisen vilunväristyksen ja vedin peiton pääni yli. Mieleeni juolahti, että hevostenkin pää peitetään näin, kun niitä ohjataan ulos tulipalosta; jos ne eivät näe, ne eivät myöskään joudu paniikkiin. Pohdin, tunsinko oloni rauhallisemmaksi peitto pääni päällä. En tuntenut, kuului vastaus."


Pentti Holappa: Miehen suudelma (Lurra Editions 2012)

Lokakuussa 2017 kuollut Pentti Holappa on pitkään ollut minulle tärkeä ja inspiroiva kirjallisuuden tekijä sekä aikansa vaikuttaja monissa asioissa. Siksi hänen muistelmateokseensa tarttuminen vähän jännitti alkuun. Luin etukäteen pari arviota, joissa mainittiin, että teksti on rosoista, koska se on kirjoitettu Holapan sanelun mukaan. Kustannustoimitusta ei ole juuri tehty.

Kirjallisesti Miehen suudelma ei tosiaan ole hiottu teos, vaan siinä näkyvät puheenomaisuus, ilmestymisajankohtana jo 85-vuotiaan kirjailijan muistojen hämärtyminen ja epävarmuus. Toistoa ja asiavirheitäkin on jäänyt. Toisaalta Holapan muistelussa on pidäkkeettömyyttä, joka on mahdollista ehkä juuri siksi, että hänellä ei tuossa iässä enää ollut syytä peitellä menneisyyden asioita, ja suurin osa hänen mainitsemistaan ihmisistä oli jo kuollut. Erityisesti seksuaalisia kokemuksiaan Holappa ei kaunistele, ja homoeroottinen katse läpäisee monia muistoissa kuvattuja hetkiä. Holapan ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa suhde kuvataan raadollisesti mm. hoivasuhteena: "Aika surkea tarina itse asiassa." Suhteen fyysinen puoli tuli päätökseensä jo seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen, ja Holappa etsi sen jälkeen seksiä ja rakkauttakin muualta.

Muistoissa vilisevät erityisesti 1950-luvulla vaikuttaneet kirja-alan nimet, ja heistä paljastuu erinäisiä asioita, esim. kirjalliset vaikuttajat Tuomas Anhava ja Kai Laitinen mainitaan homoseksuaaleihin hyvin kielteisesti suhtautuneina. Kaikesta kohtaamastaan huolimatta Holappa päätti olla avoin, hän ei sietänyt kaksinaamaisuutta oman olemuksensa suhteen. Tämä periaate kantoi läpi vaikeidenkin vuosien. Kirjallisesta tuotannosta ei paljoa lopulta puhuta, muistelmat keskittyvät lähinnä Holapan henkilökohtaiseen elämään.

"Yhtäkkiä Marja-Liisa sanoi, että hän ottaa taksin ja lähtee kotiin. Niin tapahtui ja seuraavan yön Olli-Matti nukkui minun luonani. Asuin aivan kivenheiton päässä Kalevankadun kulmassa. Ja isäntäväkeni oli ilmeisesti käymässä kesäasunnollaan." (s. 28)


Elizabeth Acevedo: The Poet X (Electric Monkey 2018)

Elizabeth Acevedon romaani The Poet X on kerännyt Yhdysvalloissa palkintoja ja ehdokkuuksia, se sai mm. parhaan nuortenkirjan National Book Awardin. Heti törmättyäni teokseen se kiinnitti huomion teemallaan, sillä kirja kertoo 15-vuotiaasta Xiomarasta joka kirjoittaa salaa runoja. Tekstiensä kautta Harlemissa kasvava tyttö saa kuuluville äänensä, joka jää piiloon erityisesti voimakastahtoisen ja uskonnollisen äidin tukahduttamana. Xiomarasta tuntuu epäreilulta, että hänen kaksosveljensä Xavier, jota hän kutsuu nimellä Twin, pääsee kaikessa helpommalla. Veli on silti hänelle tärkeä ja rakas, ainoa merkittävä poika elämässä, kunnes Xiomara alkaa kokea uusia tuntemuksia biologian tunneilla parinaan opiskelevaa Amania kohtaan. Seuraa suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa, vaikeuksia ja voittoja.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan säemuotoon, mukana on myös puhelimella kirjoitettuja viestejä ja opettajalle lähetettyjä tehtäviä. Kirja koostuu toinen toistaan seuraavista otsikoiduista teksteistä, ja se toteuttaa säeromaanin (verse novel) ideaa runomaisempaan tapaan kuin jotkin selailemani lajin teokset, jotka ovat vain säkeisiin jaettua proosaa. Tässä rytmi on oikeasti iskevä ja kuljettaa vetävää kertomusta vauhdilla eteenpäin. Ilmaisultaan hiotut lauseet tuntuvat hyvin punnituilta. Teematkin ovat vahvoja, uskonnon kyseenalaistamisesta seksuaalisen ahdistelun kokemiseen. Kirja ilmestyi juuri myös suomeksi Kariston julkaisemana nimellä Runoilija X.

"And now his smile is a little sad. / And I think about all the things we could be / if we were never told our bodies were not built for them."


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi iskee pöytään rankkoja aiheita omista lähtökohdistaan. Loistavasti nimetty teos on nimensä mukainen. Se ei nöyristele itseään, mikä on mahtavaa. Kirjassa sekoittuvat suomi ja englanti tavalla, jota ei ole totuttu meillä julkaistussa runoudessa näkemään - lavoilla sitä kyllä kuulee säännöllisesti. Ruotsalaisen teos tuokin lavarunoutta kansien väliin, ja uskoisin, että open miceissa ja poetry slameissa hankittu esiintyjäkokemus alkaa näkyä yhä enemmän uusien kotimaisten runoäänien tavoissa käsitellä aiheitaan. Lavalle tuodaan usein omakohtaisia asioita, mikä on myös Ruotsalaisen feministisen kokoelman ydintä. On raiskaajan haju sporassa, keskustelu miesasiamiehen kanssa, todetaan että "queer tastes like utopia", jos ei ole "gay as in happy".

Kokoelman lukeminen oli minulle mäkinen polku: välillä fokus tuntui karkaavan, enkä tiennyt, olenko se vain minä vai onko jokin luetussa hajanaista, mutta kun käänsi sivua, vastaan tuli taas timanttisesti ilmaistu teksti, joka tuntui samaistuttavalta (myös näin cis-homomiehen positiosta). En tiedä, millainen vaikutus olisi ollut, jos kirjan viimeiset runot olisivat olleet alussa. Niissä nimittäin kuvataan naisen omakohtaisen kirjoittamisen ideaa, mikä avartaa suhtautumista puhujan rooliin kokoelmassa. Toisaalta nyt kirja teki mieli lukea loppuun päästyään heti uudestaan.

Olen kuullut, että nuoretkin lukijat ovat löytäneet Ruotsalaisen runokirjan. Se on upeaa. Toivottavasti kirjoitetaan paljon lisää tällaisia teoksia, jotka tuovat lavarunouden vereslihaisinta poetiikkaa kansien väliin. Tässä tekstissä on sisältöä, joka osuu ja tuntuu.

"Aamulla herään ja mietin: / kelle kaverille soittaa ja kysyä: olenko luuseri? / Antakaa toisillenne lupa alisuorittaa."


Antti Nylén: Häviö (Kosmos 2018)

Tämä on niitä kirjoja, joista minun on vaikea kirjoittaa. Ainakaan tiiviissä muodossa. Se tuntuu haastavan niin monin tavoin. Samalla Häviö on taattua Nyléniä: esteettisesti erittäin tyylikäs, lauserytmiltään pettämätön. Helppoa olisi, jos voisi jäädä puhumaan tekstin rytmistä. Tai lainata kaikki ne monet sitaatit, joita kirjasta merkitsin. Mutta kyseessä on essee (luin tämän kirjan mittaisena omaelämäkerrallisena esseenä), ainoita kirjallisia lajejamme, joista voi syntyä vielä paheksuntaa, kuten Nylén toteaa. Vaikka laji on kaunokirjallisuutta, se pitää sisällään myös tiedon ja toden.

Läpäisevänä aiheena on kirjailijan toimeentulo, jota käsitellään omaelämäkerrallista taustaa vasten. Nylén ryöpyttää erityisesti Heikki Pursiaisen tämän näkemyksestä, että valtion taideapurahat pitäisi lakkauttaa. Hän purkaa käsityksen siitä, että taiteilija tekisi selkeän valinnan lähteä taiteilemaan. Miten paljon muissakin ammateissa on niitä, jotka ovat jollakin tapaa päätyneet tai ajelehtineet työhönsä? Löysin kirjasta myös oman roolini taiteellisen luomisen kentällä, "iltaisin taiteileva ponteva, maaninen työikäinen". Meidän varaammehan tätä hommaa ei voi jättää, se on totta. Oikeastaan Häviö tuli kannaltani kriittiseen aikaan, sillä olen viime aikoina pohtinut omia mahdollisuuksiani siinä, mitä minusta lopulta tulee "isona". Asia ei päässäni ole lainkaan loppuunkäsitelty, vaan vaihtoehdot vellovat, ja Nylén tuo esille sen, mikä minuakin kokonaisvaltaisessa heittäytymisessä pelottaa. Häviö.

Kaikessa en jaa kirjailijan näkemyksiä. Tietysti Nylén kärjistää, ja hänellä tuntuu olevan tässäkin esseeminä. Hän on kirjoittanut kirjansa menestyneen, mutta kerjuulle pakotetun taiteilijan positiosta, ja se on tyyliltään suvereenia, kaunista. Se on myös tragikoomisen hauskaa, naurahdin monta kertaa - vaikka ja juuri siksi, että kerronta on haudanvakavaa. Häviö on paradoksien kirja. Estetiikkaa luodaan tietyllä tapaa niukkuudesta syntyvän kärsimyksen pohjalta, mutta viimeistään loppusivuilla se ravistellaan pois. Taiteilijapalkkaa pidän hyvänä ideana, toteutuksessa on vielä miettimistä. Mutta suunnittelu, organisointi ja ongelmanratkaisu eivät olekaan kaunokirjallisuuden tehtäviä.

"Kirjailija on epäonnistunut työssään, jos esimerkiksi ilmaisut 'juurikin', 'jätän tämän tähän' ja 'paperikirja on hyvä käyttöliittymä' esiintyvät hänen teksteissään luonnonvaraisina, ilman desinfioivia konteksteja ja kontratekstejä. Silloin kirjailija on levittänyt eikä parantanut sairautta." (s. 210)


Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka (Parkko 2018, suom. Hannimari Heino)

Italialaisen Eugenio Montalen (1896–1981) tuotannosta oli aiemmin ilmestynyt suomeksi vain yksittäisiä runoja antologiassa, mutta nyt Nobel-palkitun runoilijan teksteistä koko uran ajalta on julkaistu vaikuttava suomennosvalikoima. Kääntäjänä on toiminut Hannimari Heino, jonka suomennostyö tuntuu ansiokkaalta; runot elävät suomeksikin omina kokonaisuuksinaan, joiden musiikillinen rytmi on hyvin onnistuttu säilyttämään italiankielisistä alkuteksteistä. Kirjaan on painettu myös alkuperäiset runot, joten niidenkin pohjalta voi käännöstä arvioida. Itse en osaa Italiaa, pystyin havainnoimaan vain säkeiden ja lauseiden rytmiä.

Tuo minulle auringonkukka on laajuudeltaan yli 300 sivua, ja kokonaisuus sisältää runojen lisäksi Montalen tuotantoa luonnehtivan suomentajan esipuheen, runoilijan elämänvaiheet lyhyesti ja lopuksi huomautuksia runoihin. Suomennosvalikoima on toteutettu ihailtavan perusteellisesti, ja kirja on vaikuttava jo esineenä. Tällaista lisää! Runot itsessään tietysti ovat tärkeimmät, ja ne tuntuvat syvällä. On värikylläistä kieltä, kasvimaailmaa, meri, rakennelmia. Tunteiden paloa ja paatoksellisuuttakin havaitsin, mutta myös ne välittyvät useimmiten ympäristön yksityiskohtien kautta. Tunnelma on kesäinen, luonto paistattelee auringossa. Montale ei ole aina helppo, joskus hän kieputtaa kielensä asioiden ympäri merkillisellä tavalla. Uudelleenlukukertoja vaaditaan monia, ja jotkin runot ovat useamman sivun pituisia. Toisaalta osa runoista muodostaa tarinallisiakin kaaria. Koin näiden äärellä paljon samastumisen hetkiä. Montalen runoissa on universaaleja tuntemuksia, millä on varmasti ollut merkityksensä kun hän sai Nobelin 1975.

Vaikka aiheet ovat ajoittain synkkiä, koin teksteistä välittyvän enemmän hyvää mieltä kuin surua. Montale kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan väkevästi voivansa tarjota "vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia", mutta hänen runoissaan on paljon enemmän, ne uivat itsensä moniin kerroksiin mielessä ja maailmassa.

"Verenimijöiden laulu, kun iris / sykähtelee, vaimenee, / ja vaikeroinnit, huokaukset / nuoruudesta, ohimoita puristavat / erheet sekä epämääräinen kammo yön / töytäistessä setrejä – kaikki tämä / voi palata luokseni, tulvia ojista, / vuotaa putkista, herättää minut / ääneesi."
(runosta "Unessa", s. 155)


Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja (Siltala 2019)

Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.

Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.

Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.

Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta. Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.

"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta."
(Novellista "Reservatio mentalis", s. 58)