Aloitin vuoden 2025 alkaessa Timo K. Mukka -lukuhaasteen. Sain idean luettuani Sini Silverin hienon elämäkertakirjan Miltä männystä tuntuu olla mänty, innostuin vanhan suosikkini tuotannosta uudelleen ja päätin lukea Mukan kirjat läpi tämän vuoden aikana. Haasteeseen saa liittyä mukaan!
Ensimmäiseksi luettavaksi tänä vuonna päätyi Tabu, joka odotti jo kotona hyllyssä, mutta en ollut aiemmin lukenut sitä.
Varoituksena, että kerron tekstissäni paljon teoksen juonesta.
Tabu on pienoisromaani, jonka metaforinen ja allegorinen sisältö on runsasta jo ensisivuilla. Mukan kirjoittama minäkerronta tuo pintaan 13-vuotiaan Milkan heräävän seksuaalisuuden – joka ei saa herätä rauhassa, koska hänen kohtaamansa Kristus-Perkele menee teoillaan liian pitkälle. Kun ajattelee henkilöhahmoa ensisijaisesti metaforisena, jota Kristus-Perkeleen nimeämisen tapa erityisen voimakkaasti ehdottaa (kiitos hyvistä huomioista tähän liittyen Ompun blogipostaukselle), romaani saa monta tasoa lisää. Seksuaalisuuden heräämisen “taustakohinana” on monella nuorella Kristuksen läsnäolo (järjestäytyneen uskonnon määrittelemät rajat, tiukka yhteisö, kontrolli, häpeä) tai perkeleen kohtaaminen (seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, painostus, rajojen ylittäminen). Joka tapauksessa nuori ei saa kasvaa turvallisesti omaan tahtiinsa. Tabun loppupuolella Milkan äitikin menettää järkensä, kun Kristus-Perkeleeksi kutsuttu Ojanen, johon myös äiti on rakastunut, häipyy, ja tytön raskaus tulee ilmi.
Toistuvissa jumalalle kohdistetuissa puheissa kuuluu hurmioitunut saarnojen kieli, josta Mukka oli kirjailijana kovasti innoittunut. Vähitellen romaanin edetessä tosin käy niin, että jumalalle suunnattu puhe sekoittuu Kristus-Perkeleelle suunnattuun, ja lopputuloksesta tulee mieleen Type O Negative -yhtyeen kappale Christian Woman.
”En tahdo enää nähdä silmiäsi, en enää tahdo suudella huuliasi, en vierellesi enää asetu makaamaan, en enää sinulle avaa reisiäni. Ei sinua enää ole, Jumala…”
Kyse näyttää olevan samasta seksuaalisen ja uskonnollisen kiihkon toisiinsa kietoutuminen ohjelmasta, jonka Mukka aloitti jo Maa on syntisen laulun parissa kuvatessaan saarnatilaisuuden valumista orgioiden puolelle kuin kaltevanliukasta pintaa pitkin. Miltä männystä tuntuu olla mänty -kirja kertoo, että Gummeruksen toimitusjohtaja pelkäsi Tabun aiheuttavan jumalanpilkkasyytteitä ja tilasi kirjallisuuden professori Aatos Ojalalta lausunnon, jonka analyysi on tarkkanäköistä: “Herjaava rukous on intiimimpää yhteydenpitoa jumalan kanssa kuin hurskaat mutta hengettömät hokemat. Milkakaan ei pääse jumalastaan eroon – vähimmin silloin kun hän herjaten julistaa hylkäävänsä hänet. Juuri tämän kohtalonomaisen jumalsidonnaisuutensa takia Milkan tarina nousee myyttiselle tasolle: se on pyhä ja profaani, myytti ja yhden tytön tarina samanaikaisesti.”
Kerrontaratkaisu, jossa Milka kertoo tarinaansa aikuisuudesta 20 vuotta myöhemmin, on fiksu, sallii jälkikäteisen reflektion ja tuo tarinaan jännitteisen kohtalokkuuden jo alkumetreillä. Odotin lukiessani koko ajan, että kertojan “nykyhetken” tilanteeseen palattaisiin kirjassa vielä loppupuolella, mutta niin ei käynyt. Lopun rukous on osoitettu niin jumalalle kuin Kristus-Perkeleen kaksikasvoiselle hahmolle, jonka jättämä tuho laskeutuu nuoren tytön harteille taakaksi. Ainoa valonsäde on syntymän ilo, joka eniten herää omaa lasta pitkään toivoneessa kanttorissa. Tabu on tarina myös suurista elämänpettymyksistä. En vieläkään tiedä, mitä ajatella ratkaisusta, jossa Milka päätyy menemään naimisiin lähes kuusikymppisen kanttorin kanssa. Ainakin se korostaa sitä, miten tarinan voi kuvitella jatkuvan kirjan loputtua: Milka päätyy pian hoivaamaan niin hulluuteen ajautunutta äitiään, vastasyntynyttä lastaan kuin vanhaa aviomiestäänkin.
Isän menetys on eräs vahva teema, joka panee monet tapahtumat liikkeelle: äiti ja Milka tarvitsevat jonkun tekemään talon töitä, ja Kristus-Perkele päätyy sen takia heidän lähipiiriinsä; tyttö olisi tarvinnut isän, ei ulkopuolista aikuista miestä, joka ei osaa hillitä himojaan eikä ottaa ihmissuhteissaan vastuuta. Äiti kehuu Kristus-Perkeleen tehneen talossa kovin taitavasti töitä korjatessaan ja rakentaessaan. Mietin uskontoa, sitä miten voi ajatella Jeesuksen rakentaneen kristinuskon perusteet hyvin, mutta ihmiset ovat sittemmin sotkeneet asiat pahasti, koska heidän välisensä suhteet ovat sotkuisia ja lisäksi ihmisissä on se pimeämpi puoli, jonka jotkut uskovat olevan lähtöisin perkeleestä… Milka ei raskauden jo näkyessäkään ymmärrä, mitä tapahtuu, ennen kuin äiti huomaa asian. Aivan kuin teos kysyisi: minne ihminen ajautuu jumalan – tai turvaa antavan isän – kaipuussaan, jos hänellä ei ole tietoa siitä, miten maailma toimii?
Kirjallisuudentutkija Anna Ovaska on kirjoittanut Tabusta trauman kuvauksena. Sellaisenakin kirja tosiaan ehdottaa itseään heti ensimmäisellä sivulla: “Minä otin sydämeni omaan käteeni. Omilla silmilläni tutkin teitäni, omilla huulilla suutelin haavani ja lääkitsin kipuni. Sinua jumala en tahdo tuntea, en tavata, en rakastaa.” Kaltoinkohdeltu on jäänyt yksin vailla ymmärtäjää, ja yhteydet muihin ovat katkenneet. Ovaskan traumaluenta väitöskirjassa Shattering minds asettaa uuteen asentoon monia muita lukumahdollisuuksia, joissa voi keskittyä teoksen “esteettiseen fiilistelyyn”, keskushenkilöiden “hulluuteen” tai vähän ihmetellä sen omituiselta tuntuvia kertojaratkaisuja.
Vesi toistuu Tabussa elementtinä: eräässä kirjan avainhetkistä sataa kolme päivää, ja Milkan äiti pelkää heinän pilaantumista. Milka kuvataan yhä uudelleen sateen kastelemana. Mietin Sini Silverin mainintaa siitä, miten Mukan tuotannossa voi ajatella näkyvän écriture fémininen piirteitä, ja havainto tuntuu Tabua lukiessa yhä osuvammalta. Elimellinen osa kerrontaa on ympäröivä luonto, jonka seuraaminen on olennaista – Mukka on heijastanut ympäristöön henkilöidensä syvävirtoja.
***
Tabun kanssa samassa niteessä on julkaistu novelli Sankarihymni, joka sijoittuu kuitenkin täysin eri tarinamaailmaan. Jos Tabussa on yhtenä teemana naisen kunnia, Sankarihymnissä korostuu miehinen kunnia. Jälkimmäinen kertomus on kuitenkin ensimmäistä suoraviivaisempi ja paikoin sävyltään humoristisempi.
17-vuotias Thörsten Öiesen on räjäyttänyt sodassa kuoliaaksi kolmetoista vihollista, joten ympäristö näkee hänet sankarina, josta lehdetkin kirjoittavat. Joen rannalla hän kohtaa nuoren naisen, Annikan, ja seksuaalinen viritys punoutuu, kunnes rujon ja tyhmänä pidetyn Thymin saapuminen paikalle purkaa tilanteen. Myöhemmin nuoret yrittävät seksiä uudelleen, mutta Thörsteniin iskee pelko, eikä hän saa ruumistaan toimimaan odotusten mukaan. Yhdyntään asti he eivät pääse, eivätkä uudella yritykselläkään. Tapahtuneella on seurauksensa sekä Thörstenille, joka ei selviydy häpeästään, että Annikalle, joka on nähty yöllä Thörstenin seurassa eikä siksi pääsekään erään runoilijan mukana Osloon, koska tämä katsoo Annikan menettäneen maineensa. Kiinnostavassa roolissa on kylän läpi virtaava Maire-niminen joki, jonka olemusta Mukka kuvaa feminiiniseksi, ja jokeen on aiemmin hukuttautunut kaksitoista miestä. Thörstenistä tulee kolmastoista, eli klassinen epäonnen luku on tarinassa vahvasti mukana. Jos maskuliinisen sankarin roolin kerran saa, miksi sen pois pyyhkäiseminen – tai pelkkä vaara siitä – on kohtalokas epäonni, josta ei voi selviytyä tuhoutumatta? Miehisen suoriutumisen peilejä ovat kehitysvammainen Thym ja sodassa molemmat jalkansa menettänyt alkoholisoitunut Ivar, jonka nuoret työntävät kotiinsa yöllä – apu ja hoiva ovat Sankarihymnissä selkeimmin hyviä tekoja. Naisten asenteetkaan eivät novellissa selviä kuiville, vaan jo alussa kuvataan, miten jotkut ajattelevat sodassa vammautuneista: “Tyttöjen keskuudessa sellaista sääliteltiin, mutta itsekseen jokainen tyttö pilkkasi heitä mielessään.”
Thörstenillä ja Annikalla ei ole romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, joten tarinan maailmassa rakkaudellinen seksi nousee korkeaan arvoon. Thörstenin ajatuspuheesta selviää, että hän ei pidä Annikaa kauniina, mutta aikoo valloittaa tämän silti – ihan vaan koska uskoo voivansa. Nuoren naisen kanssa parhaan yhteyden saa lopulta ensimmäisen puintipäivän tansseissa Johan, jonka esiintyminen “on välitöntä, hyvin luontevaa”, vaikka hän ei olekaan “aikoihin saanut aikaan mitään todella mainittavaa”. Maailmaa nähnyt Johan puhuu Annikalle: “Minä opetan sinusta maailman parhaan tanssijan. Olet kuin luotu siihen. Sinulla on notkea vartalo, sirot jalat. Sinä olet kaunis… kaunis… – –”
Päässä alkaa soida CMX:n Elokuun kruunu:
Kun katsot molemmilla silmilläon vain tanssi ei mitään muutamutta päästäksesi siihensinun on kuljettava loputtomat kilometritMeren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettäOn vielä yö mutta kohta on aamu
Sankarihymni on ytimeltään feministinen ja pasifistinen kertomus. Kuten Mukan tuotannon parhaimmisto, sekin tuntuu olleen teemojensa käsittelyssä aikaansa edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti