keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kirjoittajan kriisi novellin kanssa

Tämä postaus sisältää tajunnanvirtamaista pohdintaa (ei sentään Volter Kilven tyyliin!) kirjoittamisharrastuksestani.

Olen noin kaksi vuotta kirjoittanut lyhytproosakokoelmaa. En ollut sitä ennen kirjoittanut kaunokirjallisia tekstejä vuosiin. Kun lukuharrastukseni kuitenkin muuttui laajemmaksi ja runsaammaksi koko ajan, sain jostakin kipinän kirjoittaa ja idean tarinasta, jollaisen halusin kertoa. Aluksi kirjoittamiseni oli paljolti ns. terapiakirjoittamista vaikeassa elämänvaiheessa, murroskohdassa, jota käsittelin siten. Sain useita muitakin ideoita kertomuksiksi, ja lopulta huomasin kirjoittavani novellimaisia tekstejä, joita syntyi toinen toisensa jälkeen.

Lopulta kasassa oli nippu, jota saattoi kutsua jonkinlaiseksi novellikokoelmaksi. Minua alkoi kiinnostaa, millä tasolla olin kirjoittajana, ja aloin ajatella että voisin kirjoittaa myös muille luettavaksi enkä vain kirjoitella "terapiaksi". Lähetin tekstejäni arvostelupalveluun. Sain asiantuntevaa palautetta, jossa oli useita kehittämisehdotuksia mutta paljon myös positiivista, ja esitettiin näkemys, että tekstejäni voisi tarjota jo eteenpäinkin. Sain uutta intoa tekstien muokkaamiseen ja kirjoitin vielä yhden tekstin lisää, jolloin niitä oli siis yhteensä kahdeksan.

Lähetin tekstejä isoille kustantajille ja parille pienemmälle kohdistaen niitä nuortenkirjallisuuden osastoille, koska sain arvostelupalvelusta palautetta, että tekstit toimisivat erityisesti nuorten tai nuorten aikuisten kirjallisuutena. Hylsyjä tuli. Meni kuukausia ilman, että koskin teksteihin, kun odottelin lähinnä vastauksia kustantajilta ja elämässä oli kaikenlaista. Vastausten jälkeen seurasi taas yksi perusteellinen editointikierros. Aloin olla sitä mieltä, että kirjoitukset olivat jo lähempänä aikuisten kirjallisuutta kuin nuorten, ja lähettelin kokoelmaa isojen kustantajien aikuisten puolelle. Kokeilin taas paria keskikokoisiin luokiteltavaa kustantajaakin. Hylsyjä tuli taas. Muistaakseni kolmelta näistä eri vaiheissa kokeilemistani kustantajista odottelen vastauksia edelleen, eivät taida ikinä saapua, heh.

Tässä vaiheessa (ennen kuin aloin lähettää tekstejäni pienemmille kustantajille) annoin pari kertomustani luettavaksi ystävälle, joka kirjoittaa myös ja on opiskellutkin sitä jossain määrin, toisin kuin minä joka olen viimeksi käynyt pari aihetta sivunnutta kurssia AMK:ssa ja siinäpä se... No, yhden yksipäiväisen kirjoituskurssin kävin viime vuonna. Sain ystävältä melko kriittistä palautetta, joka alkuun ahdisti mutta sen jälkeen kuitenkin muuttui innostukseksi ja toiminnaksi. Katsoin kokoelmani taas läpi, editoin tekstejä ja kirjoitin pari lisääkin. Myöhemmin annoin myös koko kokoelman hänelle arvioitavaksi, ja siitä suurimman osan hän on nyt ehtinyt katsoa. Ensireaktioni hänen palautteistaan ovat olleet ahdistusta ja lievää kiukkuakin. On tullut olo, että olen oikeasti aivan alkutekijöissä, vaikka positiivistakin palautetta on ollut seassa jonkin verran. Tiedän kyllä kehittyneeni kirjoittajana näiden viimeisten kahden vuoden aikana, kun olen esimerkiksi viime vuonna lukenut enemmän kirjoja kuin koskaan sitä ennen, eli kirjallista sisäänhengitystä on todella tehty laaja-alaisesti. Näyttäisi siltä, että uusimmat tekstini ovat yleisesti parempia kuin ne vanhemmat, paitsi että se kaikkein vanhin novellini on saanut myös kehuja. Nyt pitäisi kenties jaksaa vielä uudelleenkirjoittaa monia juttuja kertaalleen, mutta se kaikki tuntuu niin raskaalta.

Tuntuu, että olen kriisissä novellin kanssa tekstilajina. Pitkään oli selvää, että haluan nyt tehdä nimenomaan novellikokoelman, koska arvostan kyseistä kirjallisuuden lajia ja ajattelin, että novelli sopisi juuri alkutaipaleellaan olevalle kirjoittajalle. Ajattelin sen olevan kerrontatapana lopulta "helppo". Muistan kun Tiina Raevaara, joka on kirjoittanut sekä novelleja että romaaneja, puhui haastattelussa joskus novellin vaikeudesta ja totesi romaanin olevan selvästi helpompi, koska sen parissa voi vain kirjoittaa ja kertoa (ei se ehkä tarkalleen noin mennyt, mutta perusidea oli suunnilleen tuo). En tuolloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta nyt taidan ymmärtää ja hyvin. Kokoelmassani on ilmeisesti tekstejä, jotka eivät oikeastaan ole tarkan määritelmän mukaisesti novelleja. Niistä puuttuu ns. lopputwistejä ja ne kertovat liikaa taustatarinaa romaanimaiseen tapaan. Olen tuskastunut, vaikka ymmärrän, että turhia osuuksia leikkaamalla voisin vielä saada niistä ongelmallisistakin kertomuksista ihan toimivia novelleja. Koko tekstilaji on kuitenkin alkanut tuskastuttaa epäpalkitsevuudessaan: novelleja ei juuri lueta (paitsi tällä hetkellä hieman enemmän, kun on kirjabloggaajien novellihaaste, heh) ja sen takia kustantajat eivät juuri niitä halua, joten se minimaalinen mahdollisuus saada käsikirjoituksensa läpi pienenee kirjallisuuden lajin valinnan vuoksi entisestään. Ja voi olla, että vaikka teos tulisikin kustannetuksi, sitä ei huomioisi juuri kukaan, koska novellit eivät kiinnosta.

Ongelmiini kuuluu myös kirjoittajayhteisön puute. En ole opiskellut yliopistossa kirjoittamista tai kirjallisuutta, joten en ole luontevasti päätynyt sopivien kirjoittajayhteisöjen piiriin. Turussa, jossa asuin ennen vuodenvaihdetta, oli kyllä proosakirjoittamisen kursseja välillä ja sain niistä jopa ilmoituksia sähköpostiini, mutta typeryyttäni keksin tekosyitä ja jätin osallistumatta. Nyt kun asun pääkaupunkiseudulla, tarjontaa on varmasti paljon, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaa. Tunnen toki kirjailijoita ja kirjoittamista harrastavia, joten ehkä saisin Facebookissa huutelemalla kasaan jonkinlaisen ryhmän niin, että kirjoituksia voisi vaihtaa ja kommentoida muiden kanssa vaikka etänäkin. Sellaiselle olisi todellakin tarvetta, etten vain työstä tekstejäni kuukausikaupalla täysin yksin hioen ja hioen ja sitten vedä melkein itkupotkuraivareita heti saadessani kriittistä palautetta.

Voi toki olla, että tämä on vain tie joka on kirjoittajan kuljettava. Tällä hetkellä kuitenkin tuon novellikokoelmani kanssa tuntuu, että turhan paljon verellä ja kivulla tässä synnytystyötä tehdään. Varsinkin kun minulla on kaksi romaani-ideaa, jotka polttelevat mielen perukoilla, ja toista niistä olen kirjoittanut jo alkua pitkän ajan kuluessa. Yksi tietokirjaideakin on mielessäni roikkunut pitkään, ja olen kuullut, että sellaiselle voisi olla jollakin kustantajalla jopa käyttöä. Tämän kaiken lisäksi vielä olennaista on se, että olen päivätyössä, josta toki pidän erittäin paljon enkä haluaisi vaihtaa sitä mihinkään, mutta kaiken kaikkiaan aikaa tuntuu jäävän harmillisen vähän. Varsinkin kun luen paljon, kirjabloggaan, ja jossakin vaiheessa pitäisi liikuntaakin taas alkaa harrastaa enemmän, kun elämä alkaa asettua muuttojen jälkeen (maaliskuun alussa pitäisi vielä tehdä yksi muutto). Jostain on karsittava ja oma kaunokirjallinen kirjoittaminen on viime aikoina joutunut olemaan se, vaikka se harmittaa. Koen sellaisen kirjoittamisen kuitenkin minulle tarpeelliseksi, elämää rikastavaksi. Nyt kun olen lähtenyt sille tielle, paluuta pelkkään passiiviseen lukijan ja vastaanottajan rooliin ei tunnu olevan. Pitää myös uloshengittää. Minulla on kerrottavaa, enkä saa rauhaa ennen kuin olen saanut sen ulos systeemistäni,  maailmalle, tavalla tai toisella.

10 kommenttia:

  1. Jonkinlaiseen kirjoittajayhteisöön pääseminen on kyllä hyvä vaihtoehto. Se on paljon palkitsevampaa kuin yksin puurtaminen. Ja mieluummin myös tapaamisia kuin pelkkää etälukua: keskustelut voimaannuttavat ja synnyttävät ajatuksia. Oma kokemus kirjoittajaporukoista on sellainen, että yhdessä istutun illan jälkeen on monta uutta idea ja ajatusta – ainoa ongelma, ettei päivätyöläisenä oikein riitä aika niiden hyödyntämiseen ennen kuin ehtivät haihtua ... Mutta jos parin kuukauden kuluttua on taas jo uusi tapaaminen, ei tuo niin haittaa, ja ehtii kirjoittaa uuden tekstinkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kommentista, on hyvä kuulla näkemyksiäsi tästä! :) Kirjoittajaporukan kun onnistuisi löytämään säännöllisiin kokoontumisiin, niin se auttaisi varmasti paljon. Sain pari vinkkiä Facen kautta jo, pitää koettaa jos tärppäisi!

      Poista
  2. Olen Raevaaran kanssa samaam mieltä siitä, että novellin kirjoittaminen on todellinen taitolaji. Suosittelen Marisha Rasi-Koskisen novellia Viimeinen kokoelmassa Vaaleanpunainen meri. Se on hieno esimerkki novellin voimasta ja muutoinkin tuossa kokoelmassa on hienoja novelleja ja voisin kuvitella, että sen tyylisiä, jotka olis tietyllä tavalla sun tyylisiä. :) Saatan tietysti puhua tässä nyt ihan läpiä päähäni.

    Jos kirjoittaminen on sun juttu, niin epäilyksen vaiheet meni ohi. En tiedä ketään, joka kirjoittaa ja ei epäröisi ja manaisi välillä. Eiköhän se kuuluu asiaan.

    Mulla on romaanikässäri siinä kunnossa, että sitä vois alkaa johonkin kohta lähetellä, mutta en tiedä, lähetänkö. Olin vuosikausia kirjoittamatta, mutta sitten taas rupesin kirjoittamaan. Kääks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että voisin hyvinkin pitää tuosta Rasi-Koskisen teoksesta.

      Eiköhän näistä yli pääse, nyt on vain tavallista hankalampi vaihe!

      Onpa kiinnostavaa ja ajatuksena jo kiehtova, että sinulla on romaanikäsikirjoitus tehtynä! Tutuilta on paljastanut tässä muutenkin kirjoittamista sen jälkeen kun olen omastani avautunut viime päivinä, aika monilla tuntuu olevan (enemmän ja vähemmän salaisia) kirjoittamisprojekteja... :)

      Poista
  3. Moi Tuomas! Hyvää pohdintaa kirjoittamisesta - sellaista on aina huippukiinnostavaa lukea. Puhuit tuosta tarpeesta kirjoittajayhteisöön: jos kaipaat kirjoitusseuraa, niin tällainen on tarjolla: https://www.facebook.com/groups/429330550588785/

    Tuolla siis lähinnä kirjoitamme yhdessä, mutta totta kai siinä sivussa tulee myös turistua kirjoittamisesta. Emme ole lukeneet/kommentoineet toistemme tekstejä, vaan painotus on nimenomaan ollut itse kirjoittamisessa, mutta miksei joskus voisi kommentointisessiotakin miettiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Maisku vinkistä - kävin liittymässä mukaan. :) Katsotaan, olisiko tästä minulle hyötyä. Varmasti ainakin jonkin verran, kun tutustuu kirjoittajiin ja raivaa tuollaisenkin säännöllisen ajan kirjoittamiselle aina. Kommentointisessio halukkaille kannattaisi kokeilla järjestää ehdottomasti!

      Poista
  4. Tuomas, painokas juttu! Itse olen ollut nolo pöytälaatikkokirjoittaja. Parille kirjoittajalle olen ollut esilukija, ja he ovat pitäneet "ateljeekritiikkiä" tärkeänä, omia näkökulmia avartavana. Jatka vain, aina vain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tuija! Ateljeekritiikki on tosiaan tärkeää, se on tullut huomattua. Arvostan kaikkia, jotka viitsivät toimia esilukijoina teksteille, kun ne monesti ovat vielä keskeneräisiä. Lupaan jatkaa, vaikka välillä kehittyminen tässä on raskas prosessi. :D

      Poista
  5. Myös työväenopistot ja ns. setlementit tarjoavat erilaisia kirjoittajaryhmiä (esim. Espoossa proosapiirissä on opettajana Laura Honkasalo). Näistä on itselläni vuosien kokemus, ja yksi kirjoittajatuttavani kurssilta on nykyisin ihan oikea kirjailija. Muistan hänen tekstiensä olleen jo kurssilla sitä luokkaa, että läpimurto oli odotettavissa. :-) Taso on toki näillä kursseilla kirjava; toisilla on kyse vain leppoisasta harrastuksesta, toiset aloittelevat ja kokeilevat, kun taas jotkut työstävät ihan tosissaan sitä omaa juttuaan. Mutta parasta näillä kursseilla on se, että omaa tekstiä on pakko lukea ääneen ja palautetta saa niin opettajalta kuin toisilta kurssilaisilta. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että kannattaa mennä ihan mihin tahansa ryhmään, missä omasta tekstistään saa palautetta. Se avartaa kummasti ja opettaa myös tiiviiseen kirjoittamiseen, koska tunneille kirjoitetaan vain maks. muutaman liuskan novelleja/tekstejä. Onnea kirjoittamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentista ja neuvoista! Työväenopistot pitää toki myös huomioida, ja tuo Espoon proosapiiri Laura Honkasalon vetämänä vaikuttaisi lupaavalta. Pitää ruveta tosissaan aktiiviseksi kirjoittajaryhmän etsimisen kanssa.

      Poista