Toukokuun lyhyet: 9 minibloggausta

Tässä toukokuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Hassan Blasim: Allah99 (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen)

Hassan Blasimin ensimmäinen romaani on kirjallinen mosaiikki, kertomusrykelmä. Allah99 ei muodosta suurta yhtenäistä tarinaa, eikä sen tarvitse. Romaani perustelee itsensä moninaisten tekstien kokonaisuutena, joka kasvaa tarinallisuuden tavoittelun yli. Blasimin tarkkuus ja kielentaju kirjoittajana ovat maailmankirjallisuuden tekijän tasoa. Hän on yksinkertaisesti todella hyvä kirjailija. Iskevä, sisällöltään painava, energinen, painostava, raju. Allah99 näyttää Blasimin eri tekstityyppien hallinnan: sähköposteja, päiväkirjaa, haastatteluja kysymyksineen ja vastauksineen. On jutuniskentää, haaveilua, kuvitelmia. Sähköpostikeskustelujen tyyli on ajoittain esseististä. Muiden teksteihin ja taideteoksiin viitataan usein, erityisen tärkeäksi hahmoksi nousee romanialainen filosofi ja esseisti Emil Cioran.

Blasim ei kieputtele ja kierrä, vaan pysyy sisällön ytimessä. Tekstissä tapahtuu koko ajan. Kutsuisin tyyliä hyperrealismiksi, se on kiinni maailmassa tiukalla liimapinnalla. Teksti on realismissaan rosoista, kuin karheaksi raavittua ihoa. Henkilöiden mieliä pyörittävät seksi, alkoholi ja kuolema. Blasim kirjoittaa jälleen paljon Irakin tapahtumista, mutta myös Suomesta. Toiset jäävät irrallisiksi, toiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja kokevat tulleensa kotiin – maahanmuuttajien tarinat eivät ole samanlaisia. Jotkin kuviot toistuvat ja niitä katsotaan kriittisesti, kuten sitä, miten äidit irakilaisissa perheissä ovat usein lukutaidottomia. Uskontoa kirjan puhujat eivät yleensä kumarra. Kirjallisuuskeskusteluissa huomioni kiinnittyi väkisin siihen, miten kirjailijoiden nimien pudottelu sisältää taas miesklassikoiden litanioita. Musiikissa huomioidaan sentään esimerkiksi Björk.

Aina ei ole selkeää, kuka puhuu ja kuka puhuttelee. Välillä tuntuu että kertoja haastattelee itseään, tai pikemminkin kommentoi asioita kaikkitietävästä roolista. Haastateltavat jäävät useimmiten nimettömiksi, he ovat kuoro, jonka jäsenten äänillä on merkitystä, mutta se mikä yleisölle välittyy päällimmäisenä on kokonaisuus. Allah99 on kotimaisen nykykirjallisuuden kärkeä. Sampsa Peltosen käännös arabiasta on erinomaista, terävää suomen kieltä. Blasim ansaitsisi päästä ehdolle Suomen merkittävimpien kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Jos säännöt eivät sitä vielä salli, minusta niiden tulisi nykymaailmassa alkaa sallia.

"Adil ei lämmennyt ajatukselle vaan meuhkasi että muslimit on Euroopan uudet juutalaiset ja että eurooppalaiset tarvitsee muualta tulleita sorrettavakseen että voisivat tuntea olevansa parempia. Meidän pitää valmistautua puolustamaan itseämme. Aina joskus olen Adilin kanssa samaa mieltä, mutta nyt muistutin, että suomalaisissa ja eurooppalaisissahan on paljon ihan mahtavia tyyppejä, mukavia ja huomioonottavia ja rehellisiä. Ei saa yleistää." (s. 123)


Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (WSOY 2019)

Hankalaa, hankalaa. Taas aloitan tällä; hankalaa. Kirjoittaminen. Ongelmia. Tua Forsström kirjoittaa kokoelmassaan Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (suom. Caj Westerberg): "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." Juuri niin. Aloitan jostakin yleispätevästä. Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset on todella hyvin kirjoitettu. Monet esseet saavat vaikuttumaan vahvasti siitä, miten tekijä osaa käyttää kieltä, rikkoa ja väännellä sitä tarpeen mukaan. Kirjallisissa viitteissä tulee esiin kiinnostus kokeelliseen kirjallisuuteen, mikä selittää kielenkäytön moninaisuutta. Aiheena kokoelmaa lävistää ruumiillisuus. Sekin tuottaa monipuolista tekstiä. Voisi puhua "naistekstistä", vaikka kirjoittajaa (esseeminää?) häiritsee toisten "naisteksti", jos se on kirjoitettu "naisena", koska hän itse kirjoittaa ihmisenä. Oma tulkintani esim. Cixous'n mukaisesta feminiinisestä kirjoituksesta on, että sitä voi kirjoittaa biologisesta ja käsitteellisestä sukupuolesta riippumatta, eikä tarvitse olla "nainen". En tiedä, puhunko tässä esseistin kanssa samasta asiasta.

Taas ongelmiin. Jo etukäteen luin kirjasta kirjoitetusta tekstistä eräänlaisen varoituksen, että tätä tulee olemaan haastava lukea feministinä, mutta niinpä tässä vain tapahtui. Feministi luki tätä ja on jo ottanut nuijansa valmiiksi tuomitsemaan, sen pää on lyijyä, terästä, keksikää lisää kovia aineita tähän – se on niitä kaikkia. Ja kyllä, koin että kokoelmassa kuittaillaan feministeille (nykyisille, intersektionaalisille). Seppänen kirjoittaa senkin todella hyvin. Se on melkein jo ärsyttävää. Tuntuu provoon menemiseltä, häviöltä. Paljon käsitellyssä oli sellaista, minkä pystyin itsekin allekirjoittamaan: pidin tavasta miten teoksessa kirjoitettiin kirjallisuudesta, totalitarismista, tunnustamisesta, ruumiillisuudesta, itsestä. Erityisen mielelläni luin tietysti Clarice Lispectorista, joka on minuun lujasti vaikuttanut. Emil Cioran alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja on jännittävää, että häntä käsiteltiin myös samaan aikaan lukemassani Blasimin Allah99:ssä. Välillä Cioran-tekstit menivät päässäni sekaisin, kummassa kirjassa oli kumpaa. Sitten tulivat ne loppupään islam-esseet. Miksi nämä on kirjoitettu, minun tekee mieli kysyä. Sähähtää perään, että onko tämä pelkkää trollausta. Trololol. En edes jaksa kommentoida enempää.

Tyylillisesti teos käyttää esseen suomia mahdollisuuksia mitä hienoimmalla tavalla. Kirjassa paljon tutkiskellun Celinen pistepistepiste-tyyli ilmestyy myös Seppäsen tekstiin ja nousee pintaan useissa kohdin kirjaa, vaikka kirjailijaa ei enää käsiteltäisikään. Muutenkin kokeilut yhdistyvät asiakerrontaan kiehtovasti. Monesti tunnen nautinnollista hämmennystä. Joskus ärtymystä. Ehkä silläkin on tässä tarkoituksensa. Ei kysymyksiin ole pakko vastata, senkin lajityyppi suo.

"Ciorankin halusi elää maailmassa, jossa kuoltaisiin yhden pilkun tähden. Kirjoittamisen aiheuttaman häpeäni ajamana joudun kuitenkin jankuttamaan kysymystä, jonka ihminen kovimmassa kurimuksessaan oikeutetusti suuntaa jumalalle: miksi sallit kärsimyksen? Tai tarkemmin: Miksi valehtelet kun totuus on toisaalla?! Miksi sepität kun todellisuus on toisaalla?! Miksi kulutat aikaa lauseiden sorvaamiseen kun maailma on täynnä konkreettista apua tarvitsevia ihmisiä?!" (s. 50)


Kim Thúy: Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma)

Ranskan kielessä pieni puro ja kuvaannollisesti virtaaminen, esimerkiksi kyynelten. Vietnamin kielessä kehtolaulu, tuudittaminen. Kim Thúyn romaani Ru on kirjana juuri sen alussa mainittujen ru-sanan kuvausten kaltainen. Lukijaa kuljettaa lempeän soljuva tekstin rytmi. Teos on omaelämäkerrallinen, ja se on fragmentaarisessa tyylissään hyvin nykyaikainen. Todellisuus koostuu katkelmista, elämässä pinnalla olevat asiat vuorottelevat kysymättä. Vietnamilaissyntyisen kanadalaiskirjailijan muistoissa lapsuuden vaarallinen pakomatka veneellä sodan keskeltä vaikuttaa yhä. Usein lyhyemmiksi kuin sivun mittaisiksi jäävät katkelmat kertovat jonkin tilanteen, asian, ajatuksen, ihmiskohtalon. Lapsuusmuistoista Vietnamissa siirrytään aikuisuuteen Kanadassa, isovanhempien muistelusta omiin lapsiin. Kirjan fragmenteissa on painoa harvinaisen paljon, ne jäävät kaikumaan. Niihin on ehkä tiivistynyt ihmisyydestä jotain erityistä.

Teoksessa on kieltä, jota voisi kuvata kauniiksi: yksityiskohtia jotka rakentavat esteettisesti hiveleviä kuvia. Onko kauneus itsetarkoituksellista? Pyrkimys kauniiseen kieleen, vaikka kerrottaisiin dollareista peräaukossa? Kerronta ei peittele rumiakaan asioita, niitä jotka tapahtuivat sodassa ja riipivät yhä. Ihmisetkin ovat epätäydellisiä, he pettävät, tukahduttavat, loukkaavat. Onko ratkaisu anteeksiannossa? Löytyykö se rivien välistä? Toistollakin on merkitystä, asiat siirtyvät syrjään palatakseen äkkiä kulman takaa. Niin tekee myös muisto. Kirjailija tulee lähellä loppua tiivistäneensä kenties kirjoittamisensa lähtökohdat: "– – ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä." (s. 142) Aikatasojen välillä siirrytään edestakaisin. Keinuntaa? Pakenijoiden vene, yhä vaan? Aallot seuraavat toisiaan kuoppia välissään, mutta niitä yhdistää katkeamaton vesi. Ru on lämmin ja lempeä kirja, jossa kuuluu hyväksyntä. Se ei hyväksy kauheuksia ja julmuuksia itseään, vain sen että ne tapahtuivat, ja siksi ne ovat osa elämää.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita." (s. 106)


Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019)

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa teosta feministisen luennan kautta, vaikka se tarjoaa aineksia ja mahdollisuuksia myös paljon muuhun. (Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)

Tiina Lehikoisen runokokoelma ilmestyi tänä keväänä Poesialta. Sen lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään yhä feminiinisenä toimintana. Kokoelmassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31) On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vielä vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi –" (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lopussa laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa, Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)


Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (WSOY 2014)

Luin pitkästä aikaa hyllynlämmittäjän, ja novelleja. Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri kertoo isistä ja heidän lapsistaan, molemmat saavat äänensä. Joskus myös äidit ovat keskeisiä henkilöitä, mutta silloinkin isät ovat merkityksellisiä, varsinkin jos ovat kokonaan poissa. Mieleenpainuvimmat novellit seitsemästä olivat minulle alussa, keskimmäisenä ja lopussa. Ensimmäinen novelli "Satu äidistä" on tunnelmaltaan ja kieleltään sadunomainen, isän kanssa jääneet lapset ovat kertomuksen kokijoina. Neljäs novelli, uuteenkin lukukertaan houkutteleva "Viimeinen" kertoo maailmasta, johon äiti on jäänyt lapsensa kanssa suuren mullistuksen jälkeen - mikä oikein on kaiken niellyt musta? Päätösnovelli "Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa" on teoksen pisin, ja se kertoo hauskasti isästä, joka hurahtaa erilaisiin asioihin, tällä kertaa mehiläistenhoitoon äidin ja naapureiden piinaksi...

Kertomukset ovat vetäväjuonisia ja ovelia, ne tarjoilevat pieniä vihjeitä loppukäänteistä, jotka ovat tehokkaita, klassisiakin. Kaikki twistit eivät ole kovin yllättäviä, ja jotkut jättivät hieman kuluneen loppumaun. Kirja tuo näkyville useita koskettavia ihmiskohtaloita. Kieli on täsmällistä, vahvaa, kuvaa asioita luotaamalla yksityiskohtaisia miljöitä. Se on hyvin hiottua, ja joskus tuntui että enemmänkin särmiä olisi voinut jättää, aivan ihon alle tämä ei päässyt. Voimakkaimmin tunnelmat välittyivät, kun tapahtumia väritettiin surrealistisin kuvin. Vaaleanpunainen meri on tyylipuhdas novellikokoelma, joka on lajin ystävälle taattua luettavaa.

"Kimeä ja kova ääni saa sydämen pysähtymään. Hetkeen ei voi liikkua, ei edes hengittää. Joona on kuullut äänen ennenkin. Se on olemassa, se on hänen sisällään, mutta sille ei ole paikkaa tai nimeä, ei mitään sellaista mitä voisi ajatella." (s. 145)


Piia Leino: Taivas (S&S 2018)

Piia Leinon 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva dystopia tunnistaa monia nykyhetkessä näkyviä signaaleja. On riippuvuus ruuduilla ja verkossa tapahtuvista asioista, seksuaalisuuden himmeneminen, apatian ja osattomuuden lisääntyminen, nationalismi, pääkaupungin ja ympäröivän maan eriytyminen. Taivas-romaanissa ihmiset pyrkivät elämään vain sisätiloissa, jos heidän ei tarvitse kerjätä. Paremmin toimeentulevilla päivien merkityksen täyttää Taivas, immersiivinen virtuaalimaailma, jossa ihminen voi päästä pois lamaantuneesta reaalitodellisuudesta, tuntea täydellistä rauhaa ja nähdä paikkoja, joihin ei enää pääse – joita ei kenties enää ole. Matkustaminen Suomesta on kielletty, rajat ovat täysin kiinni. Iina ja Akseli kohtaavat Taivaassa, ja jokin erityinen värähtää kaksikon välillä. Kun Akseli saa työtehtävänä syödä pillereitä ja dokumentoida vaikutuksia, hän alkaa tuntea halua asioita kohti, nähdä taas päämääriä. Eikä hän halua kokea sitä yksin.

Taivaan maailma on tarkasti kuvattu – niin virtuaaliset tilat kuin tulevaisuuden julma realismikin. Kerronta tuo täsmällisenä näkyville vieraiksi muuttuneiden miljöiden yksityiskohdat ja henkilöiden tuntemukset; muutos apaattisesta lamaannuksesta päämäärätietoiseksi toimijaksi on kuvattu oivaltavasti. Teos saa katsomaan omaa elämänmenoaan uudesta kulmasta, mikä on hyvän dystopian merkki. Romaanin juoni vetää lukijaa mukanaan tehokasta tahtia, draaman kaari aaltoilee sopivasti. Akselin ja Iinan suhteen kuvauksessa oli omaan makuuni välillä liikaa Hollywoodia. Teos luo mieleen elokuvamaisia näkymiä hyvälläkin tavalla. Taivas on parhaillaan EU:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja se sopii ehdolle hyvin – kirjan voisi kuvitella toimivan myös käännöksenä. (Ja tämän kirjoittamisen jälkeen selvisi, että teos myös sai tuon palkinnon.)

"Mies luuli häntä aluksi avattareksi. Sen näki katseesta, sillä ihminen katsoo ihmistä toisin kuin näkymää, näkee muuntuneen itsensä ja haluaa tietää, mitä yhteistä heissä on. Kun mies oli uskonut Iinan ihmiseksi, hänen uneliaisuuteensa oli virinnyt tarkkaavaisuuden säie." (s. 38)


Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokkaissa vanhemmuus, erityisesti äitiys, yhdistää teemana useamman teoksen. Silene Lehdon runokokoelma Kultapoika, kuplapoika puhuu aiheesta sekä vanhemman että lapsen suulla. Teos pohtii äitiyttä riipivän säästelemättä. Pelkoja on sanoitettu auki. Se lienee runossa mahdollisempaa kuin muissa tekstilajeissa; runon kielellä henkilökohtaisesta tunteesta kirjoittaminen antaa luvan herkän aiheen pohdiskeluun. Miksi vuorikiipeilijä kiipeilee hurjille huipuille, vaikka pienet lapset odottavat? Rivien väliin jää, miksi tätä kysytään Alison-nimiseltä, mutta ei vaikkapa Edmundilta. Muovikuplassa elävä David Vetter taas kysyy, miksi te halusitte lisää lapsia, ja laajempi kysymys kuuluu, millainen elämä on tarpeeksi hyvä. Ei ole helppoa, tämäkään.

Lehdon runot ovat kokoelmassa kertovia, ne sopivat luettavaksi runouteen tutustuvallekin hahmottuessaan selkeästi. Välillä tulee syviä säkeitä joihin pysähtyä. "Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha" (s. 21) värähtelee jo monitasoisesti. Heti alussa mietitään turismin oikeutusta: "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten" (s. 9). Kuka elää kenenkin hyväksi? Paras vaihtoehto on tietenkin pitää elämä omissa käsissään: "tässä maisemassa elämäsi ei ole kenenkään elämän jälkinäyttämö" (s. 52). Syyllistämistä en kuitenkaan lue, en edes kokoelman raadollisimmasta runosta "Rouva Lubitz", jonka tosielämän yhteyden näkeminen nostaa kiven rinnan päälle. Lento 4U9525, jos kiinnostaa tutkia. Tulevat uhat mietityttävät vanhempaa. Unessa ja tarinassa lapsen voi lähettää aluksella turvaan avaruuteen, mutta miten maailmassa? Loppukuvassa on veden läheisyys, rauhoittava.

"niin kuin joku toinen kerää kristallia, / istuu olohuoneessaan, kaiken sen säihkeen ympäröimänä – / vain vuorilla hän saattoi olla oma itsensä." (s. 11)


Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (Like 2019)

Realistinen lähiödystopia. Niin tiivistäisin, jos Hanna-Riikka Kuisman romaania Kerrostalo pitäisi kuvata parilla sanalla. Lähiötodellisuuksista, köyhien ja syrjäytettyjen elämästä ei ole kirjoitettu meillä paljon, toistetaan mediassa – näkökulma tosin rajautuu ei-spefiä edustavaan aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä ns. vastauksena kysyntään lähiöromaaneja on alkanut ilmestyä kotimaisilta tekijöiltä, Liken tämän kevään katalogissakin oli useita. Kuisman romaani on perusteellista työtä, se omaksuu unohdetun lähiön elämän jo kielen tasolla. Päihteiden puhekieliset ilmaukset, väkivaltakuvauksen, kirousten sinkoilun. Teoksen kaikkitietävä kertoja katsoo lähiötä sisältä ja nyt, ei kaukaa ja myöhemmin.

Kerronta zoomataan vuorotellen eri henkilöihin muutaman sivun episodeissa. Hahmot tulevat ongelmineen ja toiveineen nopeasti tutuiksi. Isoimpiin rooleihin nousevat huumeiden myymisen myötä loukkuun jäänyt kolmekymppinen Jessica, raivoraittiiksi hurjan menneisyyden jälkeen ryhtynyt kahvilanpitäjä Sakke ja lähiön meininkejä selvittelemään alkanut, pitkään vainoharhaisena pidetty Keijo. Elämä vyöryy kirjassa päälle toisiinsa limittyvinä juhlina, jatkoina, darramorkkiksina. Yksinhuoltajaäidit huolehtivat lapsista, joiden isät ovat hävinneet. Asukkaiden liikkumisen valvonta aidatussa lähiössä on kiristynyt absurdein tavoin, mutta poliisia paikalla ei näy juuri koskaan, vaikka huumekauppa käy avoimena. Jäljet näyttävät johtavan korkeaan tornitaloon, jossa kuulopuheiden mukaan asuu paikan nykyinen omistaja.

Kerrostalo välttää romaanin tyypillisen saturaation, sillä dekkarimainen juonikuvio alkaa vetää vauhdilla puolivälin jälkeen. Silloin herää jännitys henkilöiden puolesta. Voimakkaimman myötätunnon saa aikaan ehkä yllättäenkin huumeisiin sotkeutunut Jessica, jonka menneisyydessä on traagisia käänteitä. Silti hän ei ole uhri, vaan lähiö on tietyllä tapaa ollut kohtalo, jota hän on itsekin edesauttanut. Miten paljon vanhoista virheistä on kärsittävä? Paljon avoimeksi jättävä loppu tuo mieleen Lynchin elokuvia ja sarjoja. Kaikki on sellaista kuin on, ei syytä selityksille. Kuisman tyyli pitää loppuun asti, se on iskevää, intensiivistä ja tuo tapahtumat lähelle.

"Äkkiä silmät maahan, ettei räkisjengi kiinnitä häneen huomiota. Nuo kakarat ovat porukassa hulluja, hakkaavat yksin liikkuvia kännisiä pesismailoilla. Vanhan koulun pihan läpi on turvallista kulkea, skeittarit ovat harmittomia. Kaikkein eniten häntä kammottavat baarin liepeillä notkuvat naamatatuoidut jätkät, kakkostorin halki hän ei kulje edes unissaan." (s. 30)


Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Runoja vanhemmuudesta, parisuhteesta, seksuaalisuudesta, maailman murheista. Miira Luhtavaaran runokokoelman Sinusta roikkuu valoa teemat sivuavat monissa kohdin Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -kokoelmaa, mutta tyylillisesti nämä kaksi tämän vuoden Tanssiva karhu -ehdokasteosta ovat hyvin erilaisia. Luhtavaaran runot karkaavat toistuvasti kerronnallisista kehyksistä, viilettävät ja kasvavat, tiivistyvät ja kuiskailevat. Teksteissä puhutaan usein sanoilla jotka yllättävät; miten asiat voivat törmätä ja rinnastua odottamattomin tavoin. Runoissa elää kaunis ja pitelemätön mieli, jotakin suloisen villiä. Monet kohdat antavat säväyksiä, ajattelen "wou" ja luen uudestaan.

Boriksen, Margotin ja Lulun repliikkeinä esitetyt tekstit jäivät alussa paikoin etäisemmiksi, en aina sisäistänyt rooleista käsin puhumisen merkitystä, ehkä se olisi vaatinut vielä lisälukemista. Silti löysin noistakin teksteistä todella vahvoja kohtia, kuten: "Ihosi raja ei siirry. Tai totta kai se siirtyy, totta kai se on kuin alati liikkuva loputtoman kiehtova meri." (s. 26) Luhtavaaran kirjoituksessa on kiehtovaa melodisuutta, äänteillä on paljon merkitystä. Ruumiillista, perinteisestä asettelusta typografisestikin irtoavaa tekstiä tulee vastaan, mieleen nousee kaikuja esimerkiksi Maria Matinmikon teoksista. "Puuttuminen ja sietämätön   tiivistyminen. Tiivistettä. Edelleen tiivistettä. Kieli työntyy suuhun ja takaisin omaan suuhun. Melkein vastenmielistä käyttää sitä   tällä tavoin. Haaskoja , raakileita, meren vetäytyminen ja paljaus." (s. 38).

Tämän kokoelman yhteydessä on puhuttu paljon äitiydestä ja lapsiperheen arjesta. Odotuksia vasten kirja yllätti minut monipuolisuudella ja laajuudella, samastumisen tasoilla. Sen runot kasvavat tavoilla, jotka voivat resonoida monin tavoin eri lukijoissa – tulkinnan mahdollisuuksia on runsaasti, jos siihen haluaa alkaa. Teos on selvästi taitavan kirjoittajan työn tulosta.

"Olen kiinnittynyt sinuun kuin hakaneuloihin, pihteihin ja kylmään veteen. Olen tottunut siihen, että lohtu sijaitsee sinussa. Kun etsii tarpeeksi kauan, löytää käteen sopivan kiven." (s. 57)