Yhdysvaltalainen kirjailija Vivian Gornick tunnetaan erityisesti teoksestaan Toisissamme kiinni, ja hän kirjoittaa edelleen (90-v.!) aktiivisesti esseitä. Gornick on myös opettanut kirjoittamista. The Situation and the Story -kirjassaan hän käsittelee nonfiktion lajeja, erityisesti esseetä ja muistelmaa. Hän ottaa paljon esimerkkejä lajien edustajista ja erittelee, miten tekstin kertova minä rakentuu ja miten "tarina" erottuu "tilanteesta". Erityisesti seuraava kohta jäi myllertämään mielessäni: ”’He and I’ is an essay rather than memoir because the writer is using her persona to explore a subject other than herself: in this case, marriage. If it had been a memoir, the focus would have been reversed.” Kohta avasi näkymän, joka ei ollut ennen kirkastunut. Se sai katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan julkaistujen tekstieni sijoittumista lajeihin.
Mietin, onko Ruumiin ylittävä ääni oikeastaan tulkittavissa memoiriksi. Muutama lukija on kommentoinut, että kokonaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen jonkinlainen ”minän tie äänensä löytämiseen”. Se ei ollut päätarkoitukseni (eikä kirjoittaessaan pidä olla liian tietoinen lajimääritelmistä), mutta tulkinnat eivät tietenkään ole hallittavissani enää sen jälkeen, kun päästin tekstin käsistäni. Toisaalta pari lukijaa on tulkinnut teoksen manifestiksi, mihin ohjaa tietysti sen lopetus. Lajeissa on usein hybridisyyttä, ja se, onko kyseessä minuuden syvyyksiin uppoaminen ja oivalluksen löytäminen tuon ”uppoamisprosessin” kautta, vai kirjoittajan kokemuksen käyttäminen yhteiskunnan käsittelyyn, voi vaihdella saman teoksenkin sisällä. Vaihtelu ei ole ongelma, kunhan se ei tuota liikaa hähmäisyyttä ja fokuksen katoamista niin, että teksti ei lopulta päädy sanomaan maailmasta hirveästi. Tiukasta linjauksestaan huolimatta Gornick antaa kirjansa esseeosion päätteeksi esimerkin teoksesta, jossa essee ja memoir sekoittuvat hänen nähdäkseen onnistuneesti: James Baldwinin Notes of a Native Son.
Gornick tekee mielestäni erikoisen tulkinnan siitä, mikä on saanut aikaan esseen ja muistelman suosion (englanninkielisessä maailmassa vuosituhannen vaiheessa, kirja on tosiaan ilmestynyt paljon ennen someaikaa). Hän moittii modernia ja postmodernia romaania tarinallisuuden unohtamisesta ja uskoo, että ihmiset etsivät nonfiktiolajeista sitä, minkä ovat ennen saaneet ”perinteisemmistä” romaaneista. En usko, että selitys pätee ainakaan tämän hetken maailmassa enää. Niin vähän muotokokeiluja ja tarinan ”hylkäämistä” fiktiivisenkään kaunokirjallisuuden valtavirrassa lopulta on.
The Situation and the Storysta käy selväksi, että Gornickille kirjoittamisen opettaminen on nimenomaan lukemisen opettamista – sekä omien tekstien että muiden. Hän siteeraa eri kirjailijoita laajasti, jopa useiden sivujen mitalta. Erityisesti Marguerite Duras’n Rakastajan luokitteleminen memoiriksi oli minulle yllättävä näkökulma. Olin aina ajatellut sitä autofiktiona, mutta tosiaan, tuskinpa siinä mitään kovin kuviteltua tapahtuu.
Tietokirjafestivaalin keskustelussa 6.9. sanoin, että uskon memoir-lajin olevan tulossa Suomeen entistä vahvemmin. Toistaiseksi se näyttäytyy esseissä tai teoksissa, joita kutsutaan markkinoinnillisista syistä (ja Finlandian tavoittelun takia) romaaneiksi. Suomessa nonfiktioksi myönnettyjä (eli kirjastossa 99.1-luokkaan meneviä) memoir-kirjoja kutsutaan katalogeissa ja takakansiteksteissä usein nimityksellä ”omaelämäkerrallinen teos”.
Eräänä iltana kävi niin, että luin The Situation and the Storya liian myöhään, liian lähellä nukkumaanmenoa. Pääni alkoi käydä ylikierroksilla aiheesta ”essee vai memoir, essee vai memoir” ja pyöritteli yöllä tuntikausia puoliunisessa tilassa erilaisia kuvittelemiaan tekstinpätkiä yrittäen vimmatusti sijoittaa niitä jompaan kumpaan lajiin.
Ei enää työkirjoja liian myöhään illalla.
”– – her own mixed feelings. First she sees that she has them. Then she acknowledges them to herself. Then she considers them as a way into the experience. Then she realizes they are the experience. She begins to write.”
“– – fusion of experience, perspective, and personality that is fully present on the page. Because he is so present, we feel that we know who is speaking. The ability to make us believe that we know who is speaking is the trustworthy narrator achieved.”
”From journalism to the essay to the memoir: the trip being taken by a nonfiction persona deepens, and turns ever more inward.”
“– – a rare depth of inquiry into the self suffuses the prose. It’s the depth of inquiry that guides the personal narrative from essay into memoir.”
Tallenne Tietokirjafestivaalin keskustelusta on katsottavissa Areenassa 6.10.2025 asti.
Käsittelin tämän tekstin pyörittelemiä teemoja jo kirjoittaessani Melissa Febosin Body Workista. (Sieltä mm. lisätietoa siitä, miksi käytän englanninkielistä memoir-sanaa edelleen puhuessani tietynlaisista teoksista.) Pelkään toistavani itseäni, mutta tunnen myös, että ajatukseni lajimääritelmistä ovat selkeytyneet ja lauseeni niitä koskien suoristuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti